oboedientia activa

Nykyään on tavallista että fundamentalistit ja uusateistit ovat yksimielisiä yhdestä asiasta. Valtionkirkkoa pidetään tapauskovaisuutena ja passiivisena jäsenyysuskontona. Joku voisi nähdä että kirkon hajaantuneisuus olisi jotenkin uusi ja modernin ajan luomus. Että naispappeus ja muut vastaavat asiat olisivat hajottaneet kirkon.

Historiaan tutustuminen voi kuitenkin antaa asiasta hieman erilaisen kuvan. Kirkko on toki ollut yhtenäinen. 1686 Kirkollinen elämä vakiintui karoliinisen kirkkolain astuttua voimaan. Tämä oli ohjeistus puhdasoppisuuteen. Kirkossa valistusaate vaikuttu voimakkaasti. Kuitenkin jo tuolloin rinnalla kulki henkilökohtaista uskonelämää. Kirkko piti asiaa huolestuttavana, sillä vuonna 1726 säädettiin konventikkeliplakaatti, jolla yritettiin rajoittaa yksityiset uskonnolliset hartauskokoukset. 1800 -luvulla pietismi vastusti kirkollisuutta ja korosti yksilöllisyyttä. 1961 SLEY käänsi USA:laista kirjallisuutta dogmatiikasta. Tämä johti st.Louisiin tehtyihin opiskelumatkoihin. Tämäkin kehotti kohti henkilökohtaista uskonelämää ja instituutiosta etääntymistä. Suomen valtionkirkon mieleen tämä ei ollut, ja siksi he yrittivätkin uskonnonvapauslain muutosta, jossa valtinkirkko saisi monopolin luterilaisuuden määrittelyyn.

Näinollen kirkko on usein ollutkin kannanotto instituution ja henkilökohtaisen välillä. Asia on vaikea, koska Luther itse (a) vastusti kirkkoa ja esitti että ihmisten olisi itse otettava selvää uskonasioista ja siksi "Raamattua" piti esimerkiksi kääntää (b) järjestäytyi.

Tämän huomion tekeminen on tärkeää, koska usein uskonnottomuus nähdään uhkana ja syynä kirkon hajaantumiseen. Valtionkirkon linjaukset ovat nekin lyöty lukkoon jo valistusajan ihanteiden seuraamisena. Naispappeuskin sopii tietyllä tavalla tähän jatkumoon. Toinen tärkeä suuri teema on se, että henkilökohtaiseen vakaumukseen liitetään yleensä ns. oboedientia activa -näkemys jossa korostuu elämäntapa, Jeesuksen Kristuksen lain täydentäminen sovitustyön osaksi. Valtionkirkko on sen sijaan kannattanut armokeskeisempää näkemystä.

Näin ollen on hyvä huomata että vaikka fundamentalistit ja ateistit moittivatkin kirkkoa passiivisuudesta, on näkökulma hyvin erilainen. Fundamentalistien passiivisuus tarkoittaa obodientia activan unohtamista. Ateisteille se tarkoittaa sitä että uskovaiset eivät harjoita uskontoa, eivät käy uskonnollisissa tilaisuuksissa tai oikein muutenkaan tunnu kokevan asiaa tärkeäksi. Heille passiivisuus tarkoittaa sitä että ollaan vain jäsenrekisterissä. Mitään teologista kannanottoa armon ja elämänmuutoksen suhteesta tähän ei liity.

Tämä tarkoittaa sitä että
1: Ateistien kiista passiivisuudesta tapahtuu pintarakennetta. Sillä ei ole mitään haittaa jos se on samaan aikaan olemassa uskonnon kanssa. He vain korostavat sitä että jäsenyyden tulisi myös merkitä jotain. He kokevat olleensa esimerkiksi henkilökohtaisesti pakkoliitettyjä jäsenyyteen, koska eroaminen on vaatinut aktiviteettia, katumusta johonkin päätökseen jota he eivät ole lapsina olleet edes päättämässä. Tässä voidaan saada aikaan kompromissi ja ratkaisu, koska peruslähtökohdat eivät ole ristiriidassa. Itse asiassa uskonnonvapaus ja sekulaarius värittävätkin molempia.
2: Fundamentalistien ja valtionkirkon juopa taas on syvärakenteessa. Kun kiistan ytimessä on oboedientia activa -normi ja sen seuraaminen, on selvää että joko tällä dogmalla on väliä tai sillä ei ole väliä. Syvärakenteen eroa ei voi paikata ilman että jompikumpi antaa totaalisesti periksi toiselle.

Kuitenkin nykyään näyttää siltä että tämä historia on monelta unohtunut. Näin uskallan ottaa esiin varsin erikoisen listauksen. Se on peräisin vuodelta 2005. Tekijänä Pirjo Alajoki. Lähdeteoksen nimi "Naiseus vedenjakajalla". Hän kirjoittaa arvopohjan rapautumisesta. Hän luettelee seuraavat riskiasiat (lauselmat eivät kuvaa omia mielipiteitäni, yritän saada ne mukailemaan Alajoen näkemyksiä mahdollisimman kohteliaassa sanamuodossa.):
1: Jumalanpilkkalain muutos. Kun maallinen laki ei suojellut kansalaisia jumalanpilkalta, tästä tuli sallittua. Ellei peräti soveliasta.
2: Keskioluen vapauttamislaki johti naisten alkoholisoitumiseen ja perheiden hajoamiseen.
3: Aborttilainsäädännössä kohteena ei ole toivottu tai eitoivottu lapsi. Takana on ensi sijassa siveys. Ehkäisyn väheneminen lisääntyy kun abortti tulee sen korvaajaksi.
4: Lasten ruumiillisen kurituksen laki, jossa vitsankäyttö kiellettiin. Alasen mielestä se, että normaalia kurittamista ei eroteta henkisestä tai fyysisestä pahoinpitelystä on väärin ja että se hyökkää suoraan "Raamatun" opetuksia vastaan.
5: Sukunimilaissa haluttiin rapauttaa avioliiton arvo, lähentämällä avoliiton ja avioliiton samanlaisuutta. Alasen mukaan tässä ollut julma ajatus ei toteutunut koska naiset yleensä yhä vaihtavat sukunimensä miehen sukunimeksi.
6: Laki samaa sukupuolta olevien parisuhteen rekisteröinnistä loukkaa avioliittoa koska se asettaa ne samalle viivalle avoliiton ja avioliiton kanssa.
7: Avioerolain muutos horjutti ydinperhettä ja loi uusioperheitä.
8: Kauppojen aukiolojen muutos sotii "Raamatun" antamaa lepopäivän käsitettä vastaan.

Voisin toki huvitella ottamalla esiin piiskaamisen ja muut erikoiset asiat. Uskovaisien vakaumus näyttää olevan sitä että normeja levitetään niillekin jotka omaa vakaumusta eivät jaa. Muilta silti vaaditaan suvaitsevaisuutta. Näin uskovaiset ovatkin likimain aina ensin kuolaamsassa muiden elämäntavan päälle moittien, pilkaten ja haukuen. Mutta sitten he vaativat suvaitsevaisuutta ja ymmärrystä. On ironista, että tässä syynä on juuri oboedientia activa. Kysymys on elämäntavasta, koko yhteiskunnan Jumalallistamisesta.
1: Tässä on kysymys laimeasta dominionismista, jossa on potentiaalia täysivaltaiseen dominionismiin jossa ei voida enää puhua demokratian tavoittelusta vaan teokratian rakentamisesta demokratian keinoilla vain sen vuoksi että ollaan tällä hetkellä demokraattisten lakien alla.

Tämän huomion jälkeen on varsin helppoa huomata, että nämä kohdat ovat syvärakennetta. Joko yhteiskunta sallii oluen myynnin kaupassa tai ei sovi. Jos ne olisivat pintarakennetta, asia voitaisiin rakentaa kompromissilla jossa perhekuva on mahdollisimman laaja ja sitten ihmiset menevät naimisiin miten haluavat - kuten rakkaudesta tai uskonnon kautta niin että homoseksuaali mies ottaa vaimon koska Jumala kehottaa. Näin kaupassa voi olla olutta jota ei ole pakko ostaa. Valitettavasti tämä ei onnistu koska kiista on syvällä arvomaailman tasolla. Jo oluen oleminen kaupassa tarkoittaa että se on luvallista jollekulle ja halukkaalle. Ja tämä loukkaa fundamentalistia josta näin ei ole. Vastapuoli taas korostaa vapautta, joka on syvärakenteen dogma sekin, ja jos olut kielletään se raiskaa tämän perusarvon.

Tämänlainen tilanne tarjoaakin taattua konfliktia. On selvää että kompromissia ei ole. Olut ei voi olla mikään shrödingerin kissan kaltainen asia, joka samanaikaisesti sekä on että ei ole lähikaupassa. Kauppa ei voi olla samanaikaisesti sekä auki että kiinni viikonloppuisin. Lapsikin joko saa tai ei saa piiskaa. Kysymys ei ole edes syyllisten etsinnästä. Pääasia on huomata, että juopaa on mahdoton paikata. Katastrofista ja jakautumisesta selviämiseen tarvitaan siksi jotain muita konsteja kuin ongelman lakaisu maton alle. Suoraan sanoen asia ratkeaa vain ottamalla "mustavalkoinen kannanotto". Demokratiassa tätä ei hoida perinne vaan kansanäänestys.
1: Ja vain teokratiaa kannattavat ovat erimielisiä. Tämäkin on syvärakennekysymys, tässä asiasa joko kannatat äänestystä tai olet teokraatti. Korkein päätösvalta on joko "Raamatulla" tai kansanäänestyksellä, eikä tässä ole mitään puolitietä ja kompromissia.

Tässä suhteessa valtionkirkossa on potentiaalia uskonnottomienkin asioiden hoitajaksi. Koska se luottaa armoon ja tätä kautta sallii vapauksia. Yhteiskuntaa ei tarvitse jumalallistaa. Kuitenkin ateistit tuntuvat pitävän sitä jäsenrekisteryyttä tärkeänä symbolina ja valtarakenteen tunnustuksena itsessään. - Jopa eroajahan pakotetaan hyppäämään "vielä viimeisen kerran" kirkon tahtipuikon komennuksessa.

Ymmärrän toki tämäntapaisen symbolisuuden, oman avoliittoni kautta. Olen toki usein nauranut muille siitä miten he pitävät avioliiton symboliarvoa tärkeänä. Heistä avioliittoluvassa on kysymys kaikesta muusta kuin juridisesta oikeudesta. Itselleni avioliitto taas on pelkästään juridinen asetelma perimisineen. Tänään kuitenkin tajusin että minulle on hyvin tärkeää "olla kihloissa". En ole itse asiassa välittänyt mennä naimisiin vaikka se oli se juridinen ydinmehu. Pidän lupausta tärkeänä sosiaalisena merkkinä. Avioliitto on sen jälkeen turha, koska kun on luvattu luvata, on se ihan sama kuin samantien lupaisi. Tosi gentleman kun ei syö ladylle antamiaan sanoja. Avioliitto ei siksi merkitse minulle mitään koska avoliitto ja siihen liittyvä sitoutumislupa on hoitanut asian symbolisesti. Juridinen puoli on vain ikäviä byrokraattisia kiemuroita "joita ei viitsis kun ne on tylsiä".