Ilta-Sanomissa erikoislääkäri Marja Metsä-Heikkilä otti kantaa haluttomuuteen "Monet tulevat gynekologin vastaanotollekin hakemaan lupaa haluttomuudelle. Mielestäni parisuhde on kuitenkin sanaton sopimus seksuaalisesta kanssakäymisestä, ja haluttomuus on sopimusrikkomus. Jos nainen katsoo oikeudekseen kieltäytyä seksistä vastoin puolison toiveita, hänen pitää olla valmis hyväksymään seuraukset." Lausunto on monella tavalla mielenkiintoinen. Asian ytimessä on ainakin modernin medikalisaation erikoinen piirre ; Lääkäreistä on tullut eräänlaisia "modernin maailman pappeja". Tämän taustavoima on ilmeisesti siinä että heillä on pääsy sellaisiin konsepteihin kuin "luonnollisuus" ja "tavallisuus". Ja nämä nähdään eettisinä konsepteina. Siksi lääkäri käyttääkin haluttomuuspuheessaan kieltä joka on sekä juridinen että eettinen. Sopimusrikkomus ei ole lääketiedettä vaan jotain muuta.
Itse olen tässä kohden Michel de Montaignen kannalla. Hän huomautti että ajatus normaalin ja eettisyyden yhteydestä on enemmänkin eräänlainen harha. Tottumus ja yleisyys eivät tee asioista ja teoista eettisiä tai epäeettisiä. Näin ollen haluttomuuden kohdalla lääkäri ei ole se taho jolta edes pitäisi "hakea lupaa" haluttomuuteen. Haluttomuus voi olla tavallista - itse asiassa Ilta-Sanomien tekstistä voi rivien välistä lukea että tämä on niin tavallista että lääkäri on siitä oikein ilmiön rakentanut. Lääkäri on tässä osin astetta paremmassa tilanteessa. Hänen selityksessään haluttomuuden yleisyys ei ole sen eettinen oikeutus.
Hän kuitenkin nähdäkseni astuu mielenkiintoiselle alueelle sillä hän määrittelee parisuhteen etiikan. Joka siis on siitä mielenkiintoinen, että parisuhde tuskin on lääketieteellinen tila. Lääkäri kuitenkin ottaa vallan määritellä parisuhteen luonteen hyvinkin vahvasti. Ja mikä erikoisinta ; Hänen lausunnossaan on jo valmiiksi liitettynä hyvin erikoislaatuinen ad hoc -puolustus. Hänestä parisuhde on sopimus seksiin liittyen. Ja jos tämänlaatuista sopimusta ei tehdä sillä ei ole väliä koska sopimus on tehty implisiittisesti.
Tämänlaatuiset implisiittiset sopimukset ovat hyvin jännittäviä. Minäkin voisin generoida sellaisen ajatuksen että minulla on implisiittinen sopimus jonka mukaan en hakkaa ihmisiä kunhan nämä eivät auo minulle vittumaisesti turpaansa silloin kun olen kännissä nakkikioskijonossa. Ja turvan aukominen on tämän sanattoman ilmiselvän sopimuksen rikkomista ja ihminen saa kärsiä sitten seurauksista vastuullisena yksilönä.
Tämä lausunto on toki hieman epäanaloginen lääkärin määräyksen kanssa siinä mielessä että pahoinpitely on lain edessä rikos. Mutta lääkärikin käyttää juridiikan läpitunkemaa kieltä joten hän sanoo että seksin torjuminen on jonkinlainen rike josta sitten voi seurata jotain. Ilmeisesti sopimuksen kariutuminen eli avioero tai vastaava. Ja kyllä hänen sanomisissaan on varmasti sen verran perää että seksittömyydellä saattaa olla seurauksia. Kenties mies ei halua seksitöntä parisuhdetta joten hänellä on lupa purkaa suhde. (Eroamiseen ei kaiken kaikkiaan ylipäätään tarvita kovin kummoisia perusteita. Naama ei miellyttänyt lienee yllättävänkin yleinen.) Siksi käytinkin nakkikioskivertausta. Jokainen terve ihminen tietää että jos nakkikioskilla vittuilee, siitä on odotettavissa seurauksia. Mutta silti turpaan saaminen on rikoksen uhrina olemista, ei jonkinlaista vastuullista rikokseen osallisuutta. (Vaikka enemmistölle pahoinpitelijöistä se tuntuneekin suunnilleen tältä.)
Itse en usko mihinkään "implisiittisiin sopimuksiin". Jos se ei ole eksplisiittinen se on jotain jota noudatetaan vapaaehtoisesti tai sattumalta. Ei siksi että se olisi mikään sopimus. Sanattomat viestit kattavat kanssakäymisen ja moni järkyttyy jos niitä ei noudateta. Mutta he vain sekoittavat normaalin eettiseen. Ja heidän ajattelun joustamattomuutensa on heidän ongelmansa eikä asioita paremmin tai eri lailla näkevien rike.
Itse näen että seksuaaliseen haluttomuuteen voisi liittää Immanuel Kantilta napatun ajatuksen. Hänestä se että joku sanoo että jotain pitäisi tehdä (ought) tarkoittaisi että se pitäisi voida tehdä (could). Näin ollen jos käskynä on rakastaa toista vastoinkäymisissä tämä tarkoittaa että rakastaminen on tahdonalaista toimintaa jonka voi vain päättää. Sama koskee tietysti niitä jotka rakastelevat myötämäessä tai keittiön pöydällä. Seksuaalinen haluttomuus ei ole tahdonalainen asia joten siitä on tuskin syytä tehdä ongelmaa.
Toki asia on tätä mutkikkaampi.
1: Jos tutustuu aseksuaalien materiaaliin, siellä käsitellään paljonkin parisuhdeasioita. Aseksuaalit kun voivat olla parisuhteessa romanttisin, ei seksuaalisin, syin. Tämä aikaansaa luonnollisesti ongelmia jos toinen osapuoli ei ole aseksuaali. Siksi aseksuaalit voivat harrastaa seksiä toista miellyttääkseen. Tai koska he haluavat lapsen. (Aseksuaalien seksi onkin usein täydellisen klassisen katolisen uskovaisen seksiä. Tehdään lisääntymisen eikä huvin vuoksi.) Haluttomuus on tunnetasoa, mutta sukupuolielimien, käsien ja muiden vaihtoehtoisten keinojen valikoima on silti käytössä. Kun tämä could on, voidaan kysyä onko tässä silti jonkinlainen ought.
2: Teoriassa hormonitoiminnalla voi vaikuttaa tunteisiin. Ja tätä kautta haluttomuus voi muuttua lääketieteen ratkaistavissa olevaksi ongelmaksi. Ajatuskokeena tämänlainen rakenne on tuttu. Ties mitkä "mustalaismuijat" ovat tarinoissa myyneet ties mitä lemmenrohtoja. Niiden avulla haluton muuttuu halukkaaksi. Itse en kykene näkemään hirvittävän suurta eroa näiden valmisteiden ja treffiraiskaushuumeiden välillä. Mutta kenties olen saastuttanut mieltäni "Bible Blackin" kaltaisella hentailla jossa tämänlainen tunteidensytytysrakenne toimii demonisilla voimilla. Ja joissa vapaa tahto otetaan manipuloitavaksi, tavalla joka rikkoisi Kantin autonomisuutta korostavan ajatuksen kanssa.
Itse kuitenkin näen että seksittömyys on jotain muuta kuin sopimusrikos. Itse asiassa tämän ilmiselvyys on sen verran kova että se näkyy jo siinä että on ylipäätään tarve tehdä tästä sopimuksesta sanaton, implisiittinen, ilmiselvyys. Tämänlaatuinen vihjaa siitä että väitteen takana on hegemoninen diskurssi, dogma jota ei edes nähdä jonain jolle voisi olla vaihtoehtoja. ; Toki tässä on sen verran perää että seksittömyys taatusti vaikuttaa suhteeseen. Ja että parisuhteessa on tyypillisesti jonkinlainen seksuaalinen elementti. (Muutenhan ei olisi tarvetta keskustella vaikkapa heteroseksuaalisuuden ja homoseksuaalisuuden suhteesta avioliittoon.)
Näytetään tekstit, joissa on tunniste implisiittinen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste implisiittinen. Näytä kaikki tekstit
sunnuntai 26. lokakuuta 2014
lauantai 16. marraskuuta 2013
implisiittisesti kaksinaamaista
Mannermaisessa filosofiassa fenomenologiaan painottaminen on johtanut siihen, että itsereflektio ja introspektio ovat muuttuneet luotetuiksi asioiksi. Tietyllä tavalla tämä on ymmärrettävää. Descartesin cogito -oivalluksesta lähtien on tiedetty, että muu voi olla harhaa paitsi se, että olemme olemassa jos ajattelemme. Kant oivalsi, että havaintomme ovat meille jotain, joten vaikka ne olisivat hallusinaatioita, ne olisivat jotain.
Tämä on sitten vain jotenkin vääntynyt fenomenologiapohjaiseksi ontologiaksi. Tässä ajatuksena on, että ihminen on paitsi vapaa, niin myös pohjimmiltaan vapaa. Ja ainut mikä hänt rajoittaa ja ohjaa on alistumista kahleille eli ideologiaa. Ja tämä on sitten jotain jota ei voi pitää kuin hyvin ongelmallisena.
Ihmiset eivät nimittäin ole itsensä asiantuntijoita. Se, mitä esimerkiksi Eaglemanin "Incognitosta" voidaan oppia, on se, että tietoinen prosessointi kattaa vain melko pienen osan toiminnastamme. Emme tiedosta valtaosaa teoistamme ja valinnoistamme. Ja hyvin usein päätämme ensin ja jälkikäteen selittelemme toimintaa. Ja joskus valintojemme vapaus syntyy siitä, kun teemme sille narraation ja keksimme miksi teimme ihan vapaasti niin kuin tutkija hienovaraisesti manipuloi ihmisen tekemään.
Itse ottaisin tässä kuitenkin esille ateismin. Sillä siitä meillä on paljon opittavaa. Tuore tutkimus paljastaa, että ateistit eivät ole neutraaleja Jumalaa kohtaan. Tarkalleen ottaen ""I dare God to make someone murder my parents cruelly" "I dare God to make me die of cancer." These statements, when read aloud by religious people and atheists alike, induced feelings of nervousness, according to a University of Finland study. In fact, atheists and religious people found the experience equally stressful." Tämä voi uskovaisen silmiin näyttää siltä että ateistit oikeasti uskovat Jumalaan. Kaikki vaihtoehdot eivät kuitenkaan kata sitä, että Jumalaan suoraan uskottaisiin. "For one thing, while atheists may not explicitly fear God, they might believe implicitly. The exercise may also have been stress-inducing because atheists may have at one point in their lives believed in God or are close to people who are believers. On the other hand, the essential absurdity of the exercise may have caused "dissonance-related affect."" Näistä viimeisin korostaa miksi "Suvivirsi" on kenties niin tärkeä asia ateisteille. Uskovaiset väittävät että ateistille suvivirsi on vain laulu. Teknisesti koska ateistille Jumalaa ei ole näin voisi olla. Kuitenkin jokainen tietää maailmankuvan haastamiseen liittyy kognitiivinen dissonanssi. On täysin yhtä kohteliasta "vain yhden sanan verran" vaatia laulamaan ja kuuntelemaan Jumalallisesta kesästä, kuin vaatia hartaita uskovaisia "vain yhden lauseen verran" rienaamaan Jeesusta Kristusta yhdessä muiden kanssa. Että hiljaa saa olla, mutta ei saa metelöidä ja paikalla on oltava tai sitten eristäydyttävä koko juhlasta pois. (Ja tästä tehtäisiin kouluun liittyvä asia jota ei helposti voi kiertää.)
Tästä huolimatta mainittu tutkimus ei ole hirvittävän yllättävä. Dan Ariely kertoo "Predictably irrational" -kirjassaan pääasiassa taloudesta. Hänen harjoittamansa behavioral economics ei tutki ihmistä rationaalisena ja laskelmoivana kaupankävijänä, vaan se keskittyy mittaamaan ihmisten oikeassa elämässä - tai sitä simuloivassa tilanteessa - tekemiä valintapäätöksiä. Valintapäätöksissä yllättävää on se, että vain hyvin harvoin ihmiset tekevät optimaalisia valintoja. Heitä voidaan myös hyvin ennustettavilla keinoilla manipuloida kohti tiettyjä valintoja ilman että he sitä itse tiedostavat. Ihmiset ovat siis ennustettavalla tavalla irrationaalisia. Näistä on havaittu esimerkiksi kymmenen käskyn vaikutus käytökseen. Ihmiset, olivatpa he teknisesti ateisteja tai uskovaisia, käyttäytyvät kymmenen käskyn mukaisemmin jos heille muistutetaan niistä. Vaikutus kestää molemmilla vain vähän aikaa.
Tämä tulos kertoo samanaikaisesti ja välttämättä kaksi asiaa (a) kymmene käskyä vaikuttaa ateisteihin joten ateisti ei ole immuuni uskonnolle (b) uskovaiset eivät aina toimi kymmenen käskyn mukaan vaikka se on heidän uskontonsa. ; Pascal Boyer kertoo "Ja ihminen loi Jumalat" kirjassaan kognitiotieteen näkökulmassa siitä, että ideologiakeskeisyys ei oikeastaan toimi. Itse asiassa tutkimuksissa on havaittavissa teoreettinen pohja ja käytännön elämä. Niissä teoria edutaa teologista korrektiutta ja käytänne eroaa siitä paljonkin. Ja oikea elämä noudattaa tätä ihannetta yhtä harvoin ja yhtä ennustettavalla tavalla, kuin mitä ihminen kaupassakäydessään ei tee kuten klassinen taloustiede heidät näkee. Ihminen ei ole rationaalisia ostopäätöksiä useimmiten tekevä aivan kuten hän ei oikeasti noudata ideologioitaan omassa elämässään kovinkaan usein.
Siksi suomalaistutkimuksen tulos ei ole oikeastaan yllättävä. Se on vain yksi esimerkki siitä miten intressi-ideologiappohjainen fenomenologia ei toimi. Sillä ihmiset eivät yleensä tiedä valintojensa perimmäisiä syitä, he eivät ole kovin loogisia tai järkeviä.
1: Itse asiassa valtaosa argumenttivirhelistoista on tarpeen siksi että ihmiset "lajityypillisesti" tekevät näitä virheitä. Kaikki loogiset virheet eivät saa omaa nimeä koska niitä ei käytetä yhtä usein. Ja ristiriitojen esilletuominen ihmisten argumenteista on helppoa koska sitä tehdään hyvin usein. Ihminen ei ole luonnostaan kovin järkevä. Itse asiassa ilman harjoittelua ihmisistä "järkeenkäyvät" arkijärkeen sopivat ajatukset ovat aivan helvetin laaduttomia ja tyhmiä. Halveksittavalla tasolla tehtyjä virheitä ja yleistä roskaisuutta ei ole vaikeaa löytää.
Siksi en ihmettele, että ateistit ovat perustaneet kirkkoja. Ajatus on minustakin huvittava, mutta ihmiset nyt vain tekevät tämänlaisia. Samoin en suhtaudu kovin suurella vakavuudella argumentteihin joissa selitetään että olisi vaikeaa kuvitella että kristitty ei vihaisi ateisteja. Sain tähän liittyen esimerkiksi kommentin aikaisempaan blogaukseeni. "En siis edes keksi ensimmäistäkään loogista syytä siihen, miksi kristitty voisi tuntea vihaa tässä kohden. Mielikuvitukseni ei siihen riitä. Se voi osaksi johtua siitä, että en usko, että kukaan voi koskaan todella lopullisesti "käännyttää" toista. Kristityllä ei ole siihen edes tarve, koska hän uskoo, että ainakaan hänelle se ei ole mahdollista. Se on aina ja vain "Jumalan työ", jos joku kääntyy." Ja ainut minkä se sai minut tekemään, on ihmettelemään sitä, että miksi uskovaiset sitten käännyttävät. Kun ei se kuitenkaan ole heistä kiinni eikä heillä ole mitään tekemistä sen kääntymisen kanssa. Koko pelastamisen idea kaatuu eikä kristityllä tuossa määrin ole mitään "avannosta pelastamista" jolla he käännyttelynsä ja julistelunsa ja syyttelynsä oikeuttavat. Sen sanon, että looginen syy ei liene kovin oleellinen ihmisten toimintaa selitettäessä. Jos olisi, minulle ei olisi kriittisyyteni, epäilemiseni, skeptisyyteni kanssa mitään tilaa. Ja omien epäonnistumisteni kanssa rypevään ja muiden virheajatuksien kanssa painivaan kyökkifilosofiaani ei muutoinkaan olisi polttoainetta.
Tämä on sitten vain jotenkin vääntynyt fenomenologiapohjaiseksi ontologiaksi. Tässä ajatuksena on, että ihminen on paitsi vapaa, niin myös pohjimmiltaan vapaa. Ja ainut mikä hänt rajoittaa ja ohjaa on alistumista kahleille eli ideologiaa. Ja tämä on sitten jotain jota ei voi pitää kuin hyvin ongelmallisena.
Ihmiset eivät nimittäin ole itsensä asiantuntijoita. Se, mitä esimerkiksi Eaglemanin "Incognitosta" voidaan oppia, on se, että tietoinen prosessointi kattaa vain melko pienen osan toiminnastamme. Emme tiedosta valtaosaa teoistamme ja valinnoistamme. Ja hyvin usein päätämme ensin ja jälkikäteen selittelemme toimintaa. Ja joskus valintojemme vapaus syntyy siitä, kun teemme sille narraation ja keksimme miksi teimme ihan vapaasti niin kuin tutkija hienovaraisesti manipuloi ihmisen tekemään.
Itse ottaisin tässä kuitenkin esille ateismin. Sillä siitä meillä on paljon opittavaa. Tuore tutkimus paljastaa, että ateistit eivät ole neutraaleja Jumalaa kohtaan. Tarkalleen ottaen ""I dare God to make someone murder my parents cruelly" "I dare God to make me die of cancer." These statements, when read aloud by religious people and atheists alike, induced feelings of nervousness, according to a University of Finland study. In fact, atheists and religious people found the experience equally stressful." Tämä voi uskovaisen silmiin näyttää siltä että ateistit oikeasti uskovat Jumalaan. Kaikki vaihtoehdot eivät kuitenkaan kata sitä, että Jumalaan suoraan uskottaisiin. "For one thing, while atheists may not explicitly fear God, they might believe implicitly. The exercise may also have been stress-inducing because atheists may have at one point in their lives believed in God or are close to people who are believers. On the other hand, the essential absurdity of the exercise may have caused "dissonance-related affect."" Näistä viimeisin korostaa miksi "Suvivirsi" on kenties niin tärkeä asia ateisteille. Uskovaiset väittävät että ateistille suvivirsi on vain laulu. Teknisesti koska ateistille Jumalaa ei ole näin voisi olla. Kuitenkin jokainen tietää maailmankuvan haastamiseen liittyy kognitiivinen dissonanssi. On täysin yhtä kohteliasta "vain yhden sanan verran" vaatia laulamaan ja kuuntelemaan Jumalallisesta kesästä, kuin vaatia hartaita uskovaisia "vain yhden lauseen verran" rienaamaan Jeesusta Kristusta yhdessä muiden kanssa. Että hiljaa saa olla, mutta ei saa metelöidä ja paikalla on oltava tai sitten eristäydyttävä koko juhlasta pois. (Ja tästä tehtäisiin kouluun liittyvä asia jota ei helposti voi kiertää.)
Tästä huolimatta mainittu tutkimus ei ole hirvittävän yllättävä. Dan Ariely kertoo "Predictably irrational" -kirjassaan pääasiassa taloudesta. Hänen harjoittamansa behavioral economics ei tutki ihmistä rationaalisena ja laskelmoivana kaupankävijänä, vaan se keskittyy mittaamaan ihmisten oikeassa elämässä - tai sitä simuloivassa tilanteessa - tekemiä valintapäätöksiä. Valintapäätöksissä yllättävää on se, että vain hyvin harvoin ihmiset tekevät optimaalisia valintoja. Heitä voidaan myös hyvin ennustettavilla keinoilla manipuloida kohti tiettyjä valintoja ilman että he sitä itse tiedostavat. Ihmiset ovat siis ennustettavalla tavalla irrationaalisia. Näistä on havaittu esimerkiksi kymmenen käskyn vaikutus käytökseen. Ihmiset, olivatpa he teknisesti ateisteja tai uskovaisia, käyttäytyvät kymmenen käskyn mukaisemmin jos heille muistutetaan niistä. Vaikutus kestää molemmilla vain vähän aikaa.
Tämä tulos kertoo samanaikaisesti ja välttämättä kaksi asiaa (a) kymmene käskyä vaikuttaa ateisteihin joten ateisti ei ole immuuni uskonnolle (b) uskovaiset eivät aina toimi kymmenen käskyn mukaan vaikka se on heidän uskontonsa. ; Pascal Boyer kertoo "Ja ihminen loi Jumalat" kirjassaan kognitiotieteen näkökulmassa siitä, että ideologiakeskeisyys ei oikeastaan toimi. Itse asiassa tutkimuksissa on havaittavissa teoreettinen pohja ja käytännön elämä. Niissä teoria edutaa teologista korrektiutta ja käytänne eroaa siitä paljonkin. Ja oikea elämä noudattaa tätä ihannetta yhtä harvoin ja yhtä ennustettavalla tavalla, kuin mitä ihminen kaupassakäydessään ei tee kuten klassinen taloustiede heidät näkee. Ihminen ei ole rationaalisia ostopäätöksiä useimmiten tekevä aivan kuten hän ei oikeasti noudata ideologioitaan omassa elämässään kovinkaan usein.
Siksi suomalaistutkimuksen tulos ei ole oikeastaan yllättävä. Se on vain yksi esimerkki siitä miten intressi-ideologiappohjainen fenomenologia ei toimi. Sillä ihmiset eivät yleensä tiedä valintojensa perimmäisiä syitä, he eivät ole kovin loogisia tai järkeviä.
1: Itse asiassa valtaosa argumenttivirhelistoista on tarpeen siksi että ihmiset "lajityypillisesti" tekevät näitä virheitä. Kaikki loogiset virheet eivät saa omaa nimeä koska niitä ei käytetä yhtä usein. Ja ristiriitojen esilletuominen ihmisten argumenteista on helppoa koska sitä tehdään hyvin usein. Ihminen ei ole luonnostaan kovin järkevä. Itse asiassa ilman harjoittelua ihmisistä "järkeenkäyvät" arkijärkeen sopivat ajatukset ovat aivan helvetin laaduttomia ja tyhmiä. Halveksittavalla tasolla tehtyjä virheitä ja yleistä roskaisuutta ei ole vaikeaa löytää.
Siksi en ihmettele, että ateistit ovat perustaneet kirkkoja. Ajatus on minustakin huvittava, mutta ihmiset nyt vain tekevät tämänlaisia. Samoin en suhtaudu kovin suurella vakavuudella argumentteihin joissa selitetään että olisi vaikeaa kuvitella että kristitty ei vihaisi ateisteja. Sain tähän liittyen esimerkiksi kommentin aikaisempaan blogaukseeni. "En siis edes keksi ensimmäistäkään loogista syytä siihen, miksi kristitty voisi tuntea vihaa tässä kohden. Mielikuvitukseni ei siihen riitä. Se voi osaksi johtua siitä, että en usko, että kukaan voi koskaan todella lopullisesti "käännyttää" toista. Kristityllä ei ole siihen edes tarve, koska hän uskoo, että ainakaan hänelle se ei ole mahdollista. Se on aina ja vain "Jumalan työ", jos joku kääntyy." Ja ainut minkä se sai minut tekemään, on ihmettelemään sitä, että miksi uskovaiset sitten käännyttävät. Kun ei se kuitenkaan ole heistä kiinni eikä heillä ole mitään tekemistä sen kääntymisen kanssa. Koko pelastamisen idea kaatuu eikä kristityllä tuossa määrin ole mitään "avannosta pelastamista" jolla he käännyttelynsä ja julistelunsa ja syyttelynsä oikeuttavat. Sen sanon, että looginen syy ei liene kovin oleellinen ihmisten toimintaa selitettäessä. Jos olisi, minulle ei olisi kriittisyyteni, epäilemiseni, skeptisyyteni kanssa mitään tilaa. Ja omien epäonnistumisteni kanssa rypevään ja muiden virheajatuksien kanssa painivaan kyökkifilosofiaani ei muutoinkaan olisi polttoainetta.
torstai 5. huhtikuuta 2012
implisiittinen
"Skeptics Unitedissa" on näytetty kirje joka lähetetään kirkosta eronneille Helsingissä. Toisaalla näytetään että vastaavantapaisia lähetetään muuallakin Suomessa. Selviää, että tämäntapainen viestitys on jotain johon on panostettu "homoillan" jälkeisen erosuman jälkeen. Itse kävin eroamassa paljon tätä aikaisemmin, mutta jonkinlaisen dokumentaation minäkin sain. Mukana oli ainakin mahdollisuus perua erominen paluukirjeellä. Rehelliseti sanoen en muista. Sillä rehellisesti sanoen kirje ei kiinnostanut. Olin ns. eronnut kyseisestä laitoksesta. Kuitenkin ajatus kirjeestä joka lähetetään eronneelle on periaatteessa hyvä.
Myös sisältöä katsoessa, sanojen eksplisiittisellä pintatasolla, kirjeet ovat mielestäni varsin asiallisia. Ne lähinnä kertovat että (a) eroaminen on todella tapahtunut (b) mitä kirkko tekee saamillaan rahoilla ja (c) mitä oikeuksia kirkosta eronnut menettää ja (d) toive siitä että tullaan takaisin ja (e) ja jos halu palata tulee, niin miten se tehdään helposti. Viestit ovat sanavalintoja tarkastellen ihan kohteliaita ja niissä on tarpeelliset tiedot ja vähän ylimääräisiäkin perusasioita kunnossa ja esillä.
Miten se luetaan?
Kunnes tajuaa että retoriikan perussääntö opettaa että kirjeellä on myös yleisö, kuten tässä tapauksessa lukija, kirjeen saaja. Kohteliaisuus on yleensä nimenomaan tämän lukijan huomioonottamista.
Esimerkiksi kakkoslinkin takana olevassa kirjeessä merkittävää oikeasti jättimäisen kokoinen lause "Jumalan siunausta elämääsi" joka on niin valtavan kokoinen, että kun katsoin kyseistä viestiä pikaisesti ilman silmälaseja (jotka tarvitsisin mutta joita en käytä) "Olet eronnut kirkosta - Jumalan siunausta elämääsi!" Asiasisältö on sitten pienellä präntillä. ~ Tästä herää kysymys ; Minkälainen ihminen tai instituutio lähettää uskonnonkaltaisesta instituutiosta eronneille tuonkaltaisen lapun? Eronneissa on esimerkiksi ateisteja. Tämänlaisiin lausumiin on onneksi olemassa kätevä sanonta, jonka mielelläni välittäisin sinne kirkkoon joka kovasti kertoo kuuntelevansa ja välittävänsä ja arvoastavansa kaikkia ihmisinä.
Kirkkojen lähettämät kirjeet onkin nähty lähinnä implisiittisesti lukien ; Esimerkiksi "Skeptics Unitedin" ensimmäinen linkki käsittelee kohtia siten, miten ne helposti koetaan. Esimerkiksi kun kirkko sanoo "Olet jäsenyydelläsi tukenut työtä, jota seurakunnissa tehdään muun muassa lasten ja nuorten hyväksi. Samoin olet ollut mahdollistamassa sekä kotimaassa että kauempana tehtävää työtä hädänalaisten hyväksi. Kiitämme Sinua tästä tuesta." sitä ei koeta helposti kiitoksena vaan syytöksenä mallilla "Saattaa johtua näkökulmasta, mutta minulle tämä jättää pahan jälkimaun suuhun. Yritetäänkö minua syyllistää? "Nyt et eronneena sitten tue lapsia, vähäosaisia ja nälkiintyneitä, kolkuttaako omatunto?" Joku voisi sanoa, että ei tällä ole sitä tarkoitettu (ja voi vaikka olla oikeassakin), mutta voiko kirkko tosissaan käyttää hyväntekeväisyyttä sokeroituna omenanaan?" Toisena olevan kirjeen rakenne tiivistyy peräti "Aloitetaan keskikolumnin kepillä hakkaamisella (mitä kaikkea et voi nyt saada) ja edetään oikean kolumnin sormen heristelyyn (tämä kaikki kärsii sinun takiasi). Peruskaava." eikä siinä edes korostettu sitä, että tämä kyseinen kolmikohta jota tässä moitittiin oli se pieni pätiitti siinä Herran Siunauksen välissä.
Miten se luetaan, jos se luetaan toiseen kertaan?
Onkin hyvä miettiä minkälaisia implisiittisiä viestejä kirkko ja etenkin seurakunnat lähettävät. Kun itse erosin kirkosta, eroaminen oli vielä sen verran harvinaista että minun perääni soitettiin. Siinä vaiheessa kysyttiin että mitä he voisivat tehdä yhteisöllisyyteni eteen. Olin hieman ihmeissäni, koska luulin että kirkon jäsenenä oleminen ja kirkollisveron maksaminen olisi se, joka kannustaisi kirkkoa pitämään minusta huolen, ei se että lopettaisin tämän maksamisen. ~ On omituista että kirkko kertoo että he arvostavat monipuolisuutta ja haluavat että kirkkoon kuuluu erilaisia ihmisiä ja että eroaminen kaventaa kirkon näkemyskirjoa ja heikentää yhteisöllisyyttä. Kun yhteisö näkyy ja vaikuttaa ja osoittaa kiinnostusta vasta apostasian hetkellä, on selvää että kyseessä on varsin omituinen yhteisöllisyys ja kiinnostus. Kiinnostus joka ilmenee siten että tämänlaisia "tätä teimme rahallasi nyt" -kirjeitä ja mielipidekyselyjä ilmestyy jos ja vain jos rahahana yksilön kohdalla narahtaa kiinni. Tämä antaa varsin omituisen implisiittisen viestin.
Rehellinen asia on se, että kirkosta eroaminen on henkilökohtainen päätös. Sitä on turha yrittää kyseenalaistaa. Sillä kyseenalaistaminen on aina jonkinlainen loukkaus. Tästä ei päästä eroon oikein millään ; Jos eroamisen syyksi vihjataan rahansäästöä, on siinä helposti syyttelevä implisiittinen viesti siitä että toinen on pinnallinen tai että tämän prioriteetit ovat kunnossa. Jos vihjataan että rahalla olisi "sekulaariakin hyötyä" vihjataan että kaikkia tosiasioita ei ole punnittu. Siksi tämänlaisten yksityiskohtien korostaminen eronneelle (eikä jäsenelle) antaa tietynlaisen implisiittisen viestin.
Kun tajuaa että kirkosta eroaminen on aina jonkinasteinen pettymyksenosoitusaktio ja huomaa että kirje erikseen mainitsee että eroaminen on kirkolle vahva viesti. Ja tämän jälkeen huomaa, että se on kuitenkin muotoilultaan takaisinkutsuvan rekrytoimisviestin näköinen samalla kun se yrittää kertoa miten vallanmainiosti asiat ovat juuri nyt. Se antaa kokonaisuutena varsin omintakeisen implisiittisen viestin siitä miten tästä vahvasta viestistä ei ole välitetty. Tai jos on, niin mitään muutoksia tai toimenpiteitä ei ole luvassa.
Erityisen mielenkiintoiselta tämä näyttää jos eroaminen on "muodikkaasti" jokin homoavioliiton kaltainen syy. Kun silloin tarjotaan ympäripyöreää arvokkuutta sen sijaan että kerrottaisiin että kirkko muuttuu ja tekee toimenpiteitä joiden seurauksena eroamisen syy katoaa asiallisessa ajassa - vaikka vuoden sisällä - kokonaan asiakirjosta. Silloin tämä ympäripyöreä yhteisöön viittaaminen sisältää vielä lisää omituisia eksplisiittisiä viestejä jotka peräti kontekstoituvat siihen että kyseiset "muodikkaat" erosyyongelmat ovat oikeasti olleet kinan ja keskustelun alla ainakin koko sen ajan kuin minä kykenen edes muistamaan. Tämänlainen ei anna positiivista odotusta muutoksesta. Siksi kirkko myykin mahdollisuutta kertoa mielipiteensä ja siitä että se välittää. Koska kumpikaan näistä ei tarvitse mitään konkreettisia asioihinpuuttumisia. Tämä tausta sisällyttää sanavalintoihin varsin negatiivisia latauksia ; Sanojen takaa nähdään muuta kuin se kaunis kuorrutus jolla asia yritetään naamioida. Tämä taatusti antaa implisiittisiä viestejä.
Eli kaiken kaikkiaan kirjeistä saa lukija kuitenkin toisenlaisen listan kuin sen, minkä siihen alkuun laitoin. Se antaa kuvan että (a) kirkko tunustaa epäonnistumisensa ja kertoo että se välittää ja että eroaminen on vahva viesti mutta siitä huolimatta se (b) kehuu sitä miten mainio laitos se on eli tarvetta muuttamiseen ei ole. Tämä jännite purkautuu siten että (c) ensin ollaan maksettu laitokseen kuulumisesta mutta ei ole saatu kokea mitään sloganeidenmukaista yhteisöllisyyttä ja kiinnostusta ja kuulumista ja eroamisen jälkeen sitten saadaan vinoilua, vihjailua ja syyllistämistä.
Myönnän että tämä rivienvälistä tuijottelu on "väärin lukemista" jos asiaa tulkitaan siitä mitä kirkossa halutaan sanoa. Tavoite ei taatusti ole tämä. Mutta valitettavasti juuri se, että kirkosta eroaminen on ideologinen ja henkilökohtainen päätös tarkoittaa sitä että tämänlaiset viestit luetaan tietyllä tavalla. Tämän ei pitäisi edes vaatia kovin syvällistä ihmisyyden ymmärtämistä. Peruskaava jonka huomioiminen olisi retoriikan taidon mukaista pitäisi sisällään ainakin sen, että eronnutta kannattaisi kohdella eri tavalla kuin kirkosta kiinnostunutta rekrytoitavaa. Tämänlainen eriyttäminen voisi luoda kuvan - tai ainakin aidontuntuisen illuusion - siitä että kirkko todella välittäisi. Tälle tielle oivallinen lähtökohta voisi olla vaikkapa se, että kirjeen loppuun ei laitettaisi niitä Herran Siunauksia kissankokoisin kirjaimin.
Kirjoittaja pähkäilee sen kanssa muuttuisiko erokirje kohteliaammaksi jos "Jumalan siunaukset" vaihdettaisiin "Haista paskaksi". Valinta on vaikea, hyvin vaikea.
Myös sisältöä katsoessa, sanojen eksplisiittisellä pintatasolla, kirjeet ovat mielestäni varsin asiallisia. Ne lähinnä kertovat että (a) eroaminen on todella tapahtunut (b) mitä kirkko tekee saamillaan rahoilla ja (c) mitä oikeuksia kirkosta eronnut menettää ja (d) toive siitä että tullaan takaisin ja (e) ja jos halu palata tulee, niin miten se tehdään helposti. Viestit ovat sanavalintoja tarkastellen ihan kohteliaita ja niissä on tarpeelliset tiedot ja vähän ylimääräisiäkin perusasioita kunnossa ja esillä.
Miten se luetaan?
Kunnes tajuaa että retoriikan perussääntö opettaa että kirjeellä on myös yleisö, kuten tässä tapauksessa lukija, kirjeen saaja. Kohteliaisuus on yleensä nimenomaan tämän lukijan huomioonottamista.
Esimerkiksi kakkoslinkin takana olevassa kirjeessä merkittävää oikeasti jättimäisen kokoinen lause "Jumalan siunausta elämääsi" joka on niin valtavan kokoinen, että kun katsoin kyseistä viestiä pikaisesti ilman silmälaseja (jotka tarvitsisin mutta joita en käytä) "Olet eronnut kirkosta - Jumalan siunausta elämääsi!" Asiasisältö on sitten pienellä präntillä. ~ Tästä herää kysymys ; Minkälainen ihminen tai instituutio lähettää uskonnonkaltaisesta instituutiosta eronneille tuonkaltaisen lapun? Eronneissa on esimerkiksi ateisteja. Tämänlaisiin lausumiin on onneksi olemassa kätevä sanonta, jonka mielelläni välittäisin sinne kirkkoon joka kovasti kertoo kuuntelevansa ja välittävänsä ja arvoastavansa kaikkia ihmisinä.
Kirkkojen lähettämät kirjeet onkin nähty lähinnä implisiittisesti lukien ; Esimerkiksi "Skeptics Unitedin" ensimmäinen linkki käsittelee kohtia siten, miten ne helposti koetaan. Esimerkiksi kun kirkko sanoo "Olet jäsenyydelläsi tukenut työtä, jota seurakunnissa tehdään muun muassa lasten ja nuorten hyväksi. Samoin olet ollut mahdollistamassa sekä kotimaassa että kauempana tehtävää työtä hädänalaisten hyväksi. Kiitämme Sinua tästä tuesta." sitä ei koeta helposti kiitoksena vaan syytöksenä mallilla "Saattaa johtua näkökulmasta, mutta minulle tämä jättää pahan jälkimaun suuhun. Yritetäänkö minua syyllistää? "Nyt et eronneena sitten tue lapsia, vähäosaisia ja nälkiintyneitä, kolkuttaako omatunto?" Joku voisi sanoa, että ei tällä ole sitä tarkoitettu (ja voi vaikka olla oikeassakin), mutta voiko kirkko tosissaan käyttää hyväntekeväisyyttä sokeroituna omenanaan?" Toisena olevan kirjeen rakenne tiivistyy peräti "Aloitetaan keskikolumnin kepillä hakkaamisella (mitä kaikkea et voi nyt saada) ja edetään oikean kolumnin sormen heristelyyn (tämä kaikki kärsii sinun takiasi). Peruskaava." eikä siinä edes korostettu sitä, että tämä kyseinen kolmikohta jota tässä moitittiin oli se pieni pätiitti siinä Herran Siunauksen välissä.
Miten se luetaan, jos se luetaan toiseen kertaan?
Onkin hyvä miettiä minkälaisia implisiittisiä viestejä kirkko ja etenkin seurakunnat lähettävät. Kun itse erosin kirkosta, eroaminen oli vielä sen verran harvinaista että minun perääni soitettiin. Siinä vaiheessa kysyttiin että mitä he voisivat tehdä yhteisöllisyyteni eteen. Olin hieman ihmeissäni, koska luulin että kirkon jäsenenä oleminen ja kirkollisveron maksaminen olisi se, joka kannustaisi kirkkoa pitämään minusta huolen, ei se että lopettaisin tämän maksamisen. ~ On omituista että kirkko kertoo että he arvostavat monipuolisuutta ja haluavat että kirkkoon kuuluu erilaisia ihmisiä ja että eroaminen kaventaa kirkon näkemyskirjoa ja heikentää yhteisöllisyyttä. Kun yhteisö näkyy ja vaikuttaa ja osoittaa kiinnostusta vasta apostasian hetkellä, on selvää että kyseessä on varsin omituinen yhteisöllisyys ja kiinnostus. Kiinnostus joka ilmenee siten että tämänlaisia "tätä teimme rahallasi nyt" -kirjeitä ja mielipidekyselyjä ilmestyy jos ja vain jos rahahana yksilön kohdalla narahtaa kiinni. Tämä antaa varsin omituisen implisiittisen viestin.
Rehellinen asia on se, että kirkosta eroaminen on henkilökohtainen päätös. Sitä on turha yrittää kyseenalaistaa. Sillä kyseenalaistaminen on aina jonkinlainen loukkaus. Tästä ei päästä eroon oikein millään ; Jos eroamisen syyksi vihjataan rahansäästöä, on siinä helposti syyttelevä implisiittinen viesti siitä että toinen on pinnallinen tai että tämän prioriteetit ovat kunnossa. Jos vihjataan että rahalla olisi "sekulaariakin hyötyä" vihjataan että kaikkia tosiasioita ei ole punnittu. Siksi tämänlaisten yksityiskohtien korostaminen eronneelle (eikä jäsenelle) antaa tietynlaisen implisiittisen viestin.
Kun tajuaa että kirkosta eroaminen on aina jonkinasteinen pettymyksenosoitusaktio ja huomaa että kirje erikseen mainitsee että eroaminen on kirkolle vahva viesti. Ja tämän jälkeen huomaa, että se on kuitenkin muotoilultaan takaisinkutsuvan rekrytoimisviestin näköinen samalla kun se yrittää kertoa miten vallanmainiosti asiat ovat juuri nyt. Se antaa kokonaisuutena varsin omintakeisen implisiittisen viestin siitä miten tästä vahvasta viestistä ei ole välitetty. Tai jos on, niin mitään muutoksia tai toimenpiteitä ei ole luvassa.
Erityisen mielenkiintoiselta tämä näyttää jos eroaminen on "muodikkaasti" jokin homoavioliiton kaltainen syy. Kun silloin tarjotaan ympäripyöreää arvokkuutta sen sijaan että kerrottaisiin että kirkko muuttuu ja tekee toimenpiteitä joiden seurauksena eroamisen syy katoaa asiallisessa ajassa - vaikka vuoden sisällä - kokonaan asiakirjosta. Silloin tämä ympäripyöreä yhteisöön viittaaminen sisältää vielä lisää omituisia eksplisiittisiä viestejä jotka peräti kontekstoituvat siihen että kyseiset "muodikkaat" erosyyongelmat ovat oikeasti olleet kinan ja keskustelun alla ainakin koko sen ajan kuin minä kykenen edes muistamaan. Tämänlainen ei anna positiivista odotusta muutoksesta. Siksi kirkko myykin mahdollisuutta kertoa mielipiteensä ja siitä että se välittää. Koska kumpikaan näistä ei tarvitse mitään konkreettisia asioihinpuuttumisia. Tämä tausta sisällyttää sanavalintoihin varsin negatiivisia latauksia ; Sanojen takaa nähdään muuta kuin se kaunis kuorrutus jolla asia yritetään naamioida. Tämä taatusti antaa implisiittisiä viestejä.
Eli kaiken kaikkiaan kirjeistä saa lukija kuitenkin toisenlaisen listan kuin sen, minkä siihen alkuun laitoin. Se antaa kuvan että (a) kirkko tunustaa epäonnistumisensa ja kertoo että se välittää ja että eroaminen on vahva viesti mutta siitä huolimatta se (b) kehuu sitä miten mainio laitos se on eli tarvetta muuttamiseen ei ole. Tämä jännite purkautuu siten että (c) ensin ollaan maksettu laitokseen kuulumisesta mutta ei ole saatu kokea mitään sloganeidenmukaista yhteisöllisyyttä ja kiinnostusta ja kuulumista ja eroamisen jälkeen sitten saadaan vinoilua, vihjailua ja syyllistämistä.
Myönnän että tämä rivienvälistä tuijottelu on "väärin lukemista" jos asiaa tulkitaan siitä mitä kirkossa halutaan sanoa. Tavoite ei taatusti ole tämä. Mutta valitettavasti juuri se, että kirkosta eroaminen on ideologinen ja henkilökohtainen päätös tarkoittaa sitä että tämänlaiset viestit luetaan tietyllä tavalla. Tämän ei pitäisi edes vaatia kovin syvällistä ihmisyyden ymmärtämistä. Peruskaava jonka huomioiminen olisi retoriikan taidon mukaista pitäisi sisällään ainakin sen, että eronnutta kannattaisi kohdella eri tavalla kuin kirkosta kiinnostunutta rekrytoitavaa. Tämänlainen eriyttäminen voisi luoda kuvan - tai ainakin aidontuntuisen illuusion - siitä että kirkko todella välittäisi. Tälle tielle oivallinen lähtökohta voisi olla vaikkapa se, että kirjeen loppuun ei laitettaisi niitä Herran Siunauksia kissankokoisin kirjaimin.
Kirjoittaja pähkäilee sen kanssa muuttuisiko erokirje kohteliaammaksi jos "Jumalan siunaukset" vaihdettaisiin "Haista paskaksi". Valinta on vaikea, hyvin vaikea.
tiistai 31. tammikuuta 2012
Hengellisten kätkemä
Aikaisemmin kirjoitin siitä, miten homoseksuaalisuuskeskustelu on käytännössä pelkästään uskonnollista. (Ja miten sekulaarin tavan kautta asian lähestyminen johtaa siihen että uskovaiset alkavat selittämään siitä miten uskonnollisilla argumenteille on annettava tilaa eikä niitä saa totaalisensuroida.) "Tämä päivä" -blogissa taas käsiteltiin otsikkoa "Maallinen vastustus sukupuolineutraalille avioliitolle" jossa ei ollut mainittu sellaisia sanoja kuin uskonto tai Jumala tai Raamattu. Jutun kautta moititaan monia sellaisia maallisiksi määriteltyjä argumentteja kuten "Homoseksuaalisuus on luonnotonta / luonnonvastaista" ja näytetään miten ne ovat huonoja argumentteja.Tämä voisi vihjata että olisin ollut totaalisen väärässä ; Sekulaaria homoseksuaalisuuskeskustelua käydään, sen argumentit ovat vain huonoja. Huonous ja olemassaolo ovat eri asioita. (Voidaan jopa sanoa että jos kiistän argumenttimaailman siksi että pidän niitä huonona niin näen myös uskonnolliset argumentit samasta aiheesta nekin siten että ne ovat lähemmässä tarkastelussa varsin heikkoja, eli niitäkään ei olisi keskustelukentässä? On selvää että tämänlaiseen en taipuisi, kun peräti väitän että uskonnollisuus on läpitunkenut koko aiheen...)
Kuitenkin juuri mitään erimielisyyttä ei ole. Tämä selviää jo lyhyessä kommenttienvaihdossa jota kyseisessä viestissä käytiin. Esitin että nämä esitetyt argumentit ovat nimenomaan uskonnollisia argumentteja. "Minun nähdäkseni joka ikinen näistä perusteluista on nimenomaan uskonnollinen. Ne eivät toki ole eksplisiittisesti uskonnollisia, mutta ne ovat - kuten näytät - järjettömiä jos niitä katsotaan yhtään uskonnollisen kontekstin ulkopuolelta. Esimerkiksi "Luonnollisuus" on vain tapa kätkeä, implisitisoida, vanha sanonta "Luomakunta" ja "Jumalan luoma maailmanjärjestys". Kun homous kielletään Raamatussa, niin se on luonnonjärjestystä vastaan vaikka kaikki maailman sorsat olisi kuinka homoja. Homoseksuaalisuuden lisääntyminen nähdään ongelmana koska se redusoituu siihen samaan "luomisjärjestykseen". Avio-oikeuden laajeneminen nähdään ongelmana samaa kautta. Ja jos tavallinen perhe liitetään samaan ryhmään homoseksuaalisuuden kanssa, ryvettyy siinä koko perhekonsepti ja ihmiset etääntyvät siitä Jumalan hyvästä luonnonjärjestyksestä." ... "Kannatan yleensä ns. hyväntahtoisuuden periaatetta, jossa jos joku esittää jotain omituista ja ristiriitaista, niin ajattelen että se johtuu jostain muusta. Että ihmiset ovat perustaltaan kohtuu järkeviä, eli heidän ajattelussaan on esimerkiksi mukana jotain piilo-oletuksia. Tämä on etenkin nykyajan uskonnollisuudessa tärkeää koska piilottelu on enemmän sääntö kuin poikkeus." ... "Itse en suoraan sanoen ole vielä tähän päivään törmänyt maalliseen logiikkaan perustuvaa homoseksuaalisuuden vastustamisargumentaatiota. Maallista kieltä käyttää toki monikin argumentti. Esimerkiksi sinä esittelit näistä monta. En kuitenkaan pitäisi niistä ainuttakaan maallisena perusteluna sanan täydessä merkityksessä ; Ilman implisiittistä teologista maailmankuvaa ne jäävät ontoiksi ja epäloogisiksi typerihtimisiksi."
Taustalla on ajatus siitä että kun takana on koherentti kristillinen maailmankuva, tajutaan että sekulaarien käyttämä sana "luonnollinen" on aivan eri kuin mitä tämä "luonnollinen" on tässä homoseksuaalisuusargumentissa. Itse asiassa tämä on jotain jonka tajuaminen on jotain joka vaaditaan jotta uskonnollisuusilmiöstä kulttuurissamme tällä hetkellä voisi ymmärtää oikein mitään.
Uskonnollisuus ei nimittäin esiinny monestikaan rehellisesti, suoraa ja avoimesti. Sen sijaan sen strategiat perustuvat erilaisiin kätkentöihin. Tästä aiheesta kirjoitin hieman aiemmin. Nyt muistutan lähinnä siitä, että esimerkiksi "Mahdollisuus Muutokseen" -kampanjan näkyvin osa ei maininnut uskontoa nimeltä ja jopa sen kanava oli kätketty ; Sen sijan että oltaisiin puhuttu TV7 -kanavasta sillä nimellä jolla ihmiset sen muistavat ja jonka kautta he olisivat suoraan tajunneet että kyseessä on uskonnollinen toiminta, he saivat tiedon käytännössä vasta kun kirja on jo tullut kotiin. (Tämä on sinällään merkityksellistä että esimerkiksi minä sain kampanjan tiimoilta käynnin kotioven taakse, muutaman puhelinsoiton ja muutakin, esimerkiksi sävyltään uskonnollisen joulukortin. Ilmaiskirjan lisäksi olen siis saanut muutakin ilmaista julistustoimintaa. Kyseessä oli siis tavallaan nimen rekisteriinanto, jonka luonne jäi mainoksen kautta avoimeksi ja tuli selväksi vasta kun tuote oli jo kotona. Olen päättänyt että omalla kohdallani tämä asia ei haittaa minua vaan että koen sen huvittavana.)
Strategianvalinta on tavallaan hyvin ymmärrettävä. Uskonnollisella julistamisella on jo sanana negatiivisia konnotaatioita. Samoin kulttuurinmuutos kokee uskonnollisen mielipiteenesittämisen lähinnä häiritsevänä henkilökohtaisuuksiin puuttumisena, mestarointina. Näin sanalle on tullut negatiivisia konnotaatioita. Lisäksi yhteiskunta on maallistunut, jolloin uskonnollisella aiheella ja lähestymiskannalla ei ole erityistä valta-asemaa, vaan sitä pidetään lähinnä "pienten piirien juttuna", jotain josta on päätetty että sitä saa olla vaikka itse ei tykätäkään. Tämä tuo tilanteen siihen että jos uskonnollinen julistava toiminta jää pelkäksi henkilökohtaiseksi arvokannanotoksi, ei se tuota esimerkiksi käännynnäisiä, eikä argumentit muutenkaan aikaansaa yhteiskunnallisten lakien suojelua tai vastustamista. Ja kun ihminen esittää ääneen argumentteja esimerkiksi homoseksuaalien avioliiton puolesta tai vastaan, hän kuitenkin jossain määrin aina tekee perustelun siksi että "miksi minä olen tätä mieltä ja kenties muidenkin kannattaisi."
Uskonnollisen kielen suora esilletuominen on luonteeltaan tunnettua ja irrelevanttia. Käännytettävä, käännyttyvä ja mieltään muuttava ihminen vaatii kuitenkin usein sitä että asiaa lähestytään juuri hänen kannaltaan ; Myös vakuuttajalta halutaan paitsi kuulla se miksi hän on jotain tiettyä mieltä, myös ja ennen kaikkea kuulla "miksi ihmeessä minun (muka) tulisi vaihtaa kantaani." Tälle tasolle erillinen ja eiomakohtainen uskonnollinen kielenkäyttö ei ylety. Näin ollen on luontevaa vaihtaa suoran uskonnolliset termit kuten "(Jumalan) Luomisjärjestys (jonka rikkominen on syntiä)" sellaisiin sanoihin kuin "epäluonnollisuus (lue perversio)". Näin uskonnoissa käytetäänkin yllättävän paljon "psykohömppäpuhetta" joka värittää yhteiskuntaamme muutenkin ; Syynä on se että medikalisoitunut yhteiskuntamme arvostaa psykologista kulmaa, joten on luontevaa valjastaa tämä keinona omalle asialle.
Valitettavasti tässä ei kuitenkaan tapahdu sitä että monologi muutettaisiin dialogiksi. Sillä tosiasiassa tässä itse asiassa hämmennetään keskustelukenttää ja huononnetaan asioiden ymmärrettävyyttä. Sillä kun strategiana on se, että napataan pinnallisia sanamuotoja mutta omat konseptit säilyvät ennaltaan, käykin niin että uudelleenmäärittelyn jälkeen ei enää puhutakaan yhteistä kieltä.
Sillä ilmiö seuraa kaavaa "Luomisjärjestys" on käsite johon liittyy tiiviisti konsepteja kuten "Jumala" ja "synti" ; Tätä pidetään uskonnollisena, taikauskoisena ja jonain henkilökohtaisena vakaumusasiana jota ei voida laventaa. Termillä on leimallinen alakulttiiristigma ja sitä suvaitaan, eli sen annetaan olla olemassa, mutta tämä argumentaatio ei kuitenkaan vakuuta ihmisiä eikä tunnu heille omalta, joten lausumat jäävät vain jonkun muun ihmisen mielipiteenilmauksiksi joista huolimatta ollaan sitä omaa mieltä. Sen sijaan suosittu maallinen puheenparsi käyttää "luonnollisuutta" ja mahdollisesti koristaa sitä "mielenterveyden" käsitteellä. Näitä kuunnellaan ja niiden sanamuotojen seurauksena ihmiset myös muuttavat käyttäytymistään. -> Uskovaisen on selvästi äärimmäisen houkuttelevaa siirtää luomisjärjestys -konsepti sellaisenaan sanan "luonnollinen" ja siirtää "synti" -käsitteen sisältö "mielenterveyteen".
Näin voidaan ajatella että uskonnollinen keskutelu on sekularisoitu ja että uskovainen ottaa mukavasti huomioon kuulijan ja lähestyy hänen puheenpartensa ja käsitteidensä kautta. Mutta valitettavasti juuri näin ei tapahdu. Sillä ainut mikä sekularisoituu tässä prosessissa on sanamuodot ; Tämän seurauksena kuulija ja puhuja joutuvat tilanteeseen jossa "toinen puhuu aidasta ja toinen aidanseipäästä". ~ Keskustelu muuttuu ekvivokaatioiden läpitunkevaiksi sananvaihdoksi jossa on paljon sanoja ja mölinää mutta ei juuri ollenkaan aitoa kansasakäymistä tai yhteisesti määritettyjen käsitteiden kautta tehtyä argumentaatiota. ~ Sillä kun uskovainen puhuu luonnollisuudesta ja siitä että homoseksuaalisuus ei ole luonnollista, katsoo sekulaari luontoon ja ihmettelee biologiankirjojensa takaa että "onhan luonnossa tavattu niin pirusti homoseksuaalisuutta." Uskovaiselle tämä luonnon homous on silti "vääränlaista luonnonjärjestystä" koska hänen konseptinsa on uskonnollinen ; Raamattu kieltää homouden joten sorsien ja muiden eläinten homoseksuaaliset taipumukset ovat saatanan vääristymiä.
Jos uskonnollinen puhe ottaisi todella maallisen kulttuurin ja keskustelijan huomioon, hän nimenomaan käyttäisi "luonnollinen" sanaa siinä mielessä missä tämä yleisö sen ymmärtää sen sijaan että vaihtaisi tätä mielensä mukaan. Näin ollen luonnottomuuskysymys ei olisi suoraan arvovalinta vaan olisi ensin katsottava onko niissä sorsissa havaittavissa homoseksuaalisuutta vai ei ja vasta sitten jos ei, niin tämä fakta pohjalla sanottaisiin että "ei esiinny eläimissä eli ei ole luonnollista". Tämän kautta syntyisi ymmärrystä. Uskovaiset eivät tee tätä, vaan lähinnä pakenevat oman terminologian epämiellyttäviä konnotaatioita luullen että "luonnollinen" -sanan positiiviset konnotaatiot riittävät naamioimaan tämän. Mitään tämän kummallisempaa toisen huomioimista tässä ei olekaan takana.
Vastaava ei tietenkään jää pelkästään tähän aihepiiriin.
Kenties vielä tärkeämpi ja useampia ihmisiä koskettava asia on käsitteen "vakaumuksellinen julistaminen" kätkentä. Nykyään kaikki katujulistajatkin osaavat käyttää sanaa "keskustelu" ; Käytännössä kun katujulistaja haluaa keskustella, hän haluaa julistaa. Ja kun hän haluaa jutella kahvikupin ääressä, niin hän haluaa että olet sidottuna kahvin nauttimisen verran siihen pöytään että hän voi selittää innokkaasti siitä miksi Jeesus on Totta. He kokevat että tämä on kommunikaatiota, mutta omissa sekulaareissa käsityksissäni tämänlainen on aivan liian yksisuuntaista että tätä voisi mitenkään pitää minkäänlaisena dialogina tai oikeastaan minään muuna kuin sinä minkä sisällön parhaiten välittää sana "käännyttävä julistaminen". ~ Tämä sananvaito näkyy myös uskonnollisten kouluopetusstrategioissa joissa kouluihin halutaan uskonnollista ja vakaumuksellista julistamista sitä kautta että koululaiset itse avoimesti kertova omasta uskostaan. Kun on tajuttu että vakaumuksen julistaminen ja käännyttäminen osana koulutusjärjestelmää nähdään pahana, on keksitty että on kätevää pitää mielipide ja tavoite ennallaan ja ruveta mestaroimaan sanan pintamuototasolla. Kun "julistus" muutetaan "oman näkemyksen esilletuomiseksi keskustelevassa ympäristössä" ja "käännytys" taas nimetään joksikin joka "kannustaa ihmisiä miettimään omaa maailmankuvaansa ja harkitsemaan sen perusteita" ollaan jo sellaisessa jonka joku saattaakin niellä. Kun sisältöä ei tarvitse miettiä, vaan paketointia, tiedetään että ollaan kätkennän kulttuurin ytimessä.
Ja tietysti lisäksi tämä sana voidaan laittaa myös termin "perinne" taakse. "Opettaja 13.1.2012" -lehti nimittäin pitää sisällään pienen huomautuksen asiaan. Siinä haetaan muutosta koululaitoksen uskonnollisuuteen "Opetushallituksen antamien opetussuunnitelmien perusteiden mukaan eri oppiaineiden opetuksen tulee olla uskonnollisesti tunnustuksetonta. Periaatteessa koulujen tulisi toimia neutraalisti uskonnon suhteen. Kuitenkin OPH pyörtää omat ohjeensa koulun juhlien suhteen, joissa uskontoa saa harjoittaa. Juhlat eivät ole oppiaineita. Ne lasketaan perinteisiin. Uskontoa saa harjoittaa myös päivänavauksissa ja viedä oppilaita kirkkoon, kunhan näistä ilmoitetaan etukäteen huoltajille. Käytännössä koululaitoksemme suojissa elää voimakas evankelisluterilaisen kirkkomme paatos poliitikkojen ja lainsäätäjäviranomaisten siunauksella." Kun uskonnollinen toiminta ja osallistuttaminen ei mene läpi julistamisen ja vakaumuksellisen uskonnonharjoittamisen nimellä, täsmälleen samat rituaalit ja toimet voidaan oikeuttaa kun ne vain nimetään mukavasti "perinteiksi" joita tietysti pitää paitsi kunnioittaa, niin niihin tulee myös osallistua.
Kaiken takana on ajatus siitä että uskonnolliselle toiminnalle ja ennenkaikkea sen ilmenemiselle ja ihmisten käytöksenohjaamiselle ei riitä se, että sitä kunnioitetaan jonain jonkun mielipiteenä. Se vaatii että kun sen piirissä sanotaan jotain, tämä ei jää pelkäksi "olen tätä mieltä" -tasoksi, vaan tämän halutaan ehdottomasti ja kyseenalaistamattomasti olevan myös "ja miksi sinunkin täytyisi olla tätä mieltä" -taso jossa on mahdollisimman vähän tilaa sille "ehkälle" sinne väliin.
Kysymys on massojen ohjaamisesta retorisella tasolla, jossa sisällön epämiellyttävyys ei johda arvojen uudelleenharkintaan vaan siihen että kikkaillaan sanavalinnoilla ja sama paska yritetään syöttää eri paketissa. Minä en sano muuta kuin että "paskasta ei saa konvehtia". (Joka tässä yhteydessä on vain provokatiivisesti ilmaistu lausunto siitä että jos uskonnolliset konseptit siirretään sisällön muuttumatta sekulaariin kulttuuriin ja sen logiikkaan ja termistöön niin ne negatiiviset konnotaatiot joita yritetään paeta siirtyvät automaattisesti mukana. Sekulaariin kieleen siirtyminen tarkoittaa sitä että uskovainen häviää, aivan kuten uskonnolliseen konseptimaailmaan siirtyvä maallinen itselliyyteen viittaava häviää koska hänen näkemyksensä viittaavat eri lähtökohtiin jotka uskonnollinen maailma näkee irrelevantteina.)
Kuvan voi ottaa analogian kautta. Siinä missä sekulaari haluaa ajaa moottoripyörällä mutta uskovainen tarjoaa autoa, kaupan ohittaminen johtaisi tuollaiseen maalaamiseen ja väitteeseen että nyt se olisi moottoripyörä eikä mikään lälläripyörä.
sunnuntai 6. marraskuuta 2011
Kuinka teologia sloganoi arvokeskustelun ~ "totaalisen sosiaalisen faktan" sisällä
Ei ole kovin kauaa siitä, kun homoseksuaalejen oikeuksia perusteltiin pragmaattisin syin. Heidän väitettiin olevan huonompia vanhempia, muuttavan lapset homoseksuaaleiksi, turmelevan yleisen moraalin, olevan pedofiilejä... Nämä olivat jotain joiden valossa homoseksuaalit olivat jonkinlaisia puoli-ihmisiä.
Jukka Hankamäki kuvasi uutta homoavioliittokeskustelun kenttää. Siinä on siivottu kaikki käytänteet. On vain jokin määritelty ideaali, jolle ollaan aivan vaihtoehdottomia. Tämänlainen "totaalinen sosiaalinen fakta" ei enää välitä tosiasioista tai käytänteistä. Tämä näkyy homokeskustelussa seuraavasti "Ohjelman lopuksi homoliittoja vastustava keskustan Eevamaria Maijala sanoi, että mielipide-erot koskevat lähinnä avioliiton käsitteen merkitystä, ja että hänelle itselleen avioliitto merkitsee miehen ja naisen välistä suhdetta. Samaa mieltä näytti olevan Perussuomalaisia edustava Mika Niikko, jonka mielestä kyse ei ole siitä, etteivät homot voisi olla hyviä vanhempia." ... "Perussuomalaisten kansanedustaja Maria Tolppanen totesi Tuomas Enbusken ohjelmassa, että rekisteröidyissä parisuhteissa pitäisi olla samat oikeudet kuin avioliitoissa. Avioliiton käsitettä hän ei kuitenkaan olisi valmis käyttämään homoliitoista."
Nykyään hyvin suuri osa arvokeskustelusta seuraakin juuri tämänlaista logiikkaa. Asia on määritelty joksikin joten sen on oltava kaikille sama. Erimielisillä on väärä määritelmä koska määritelmä eroaa tästä oikeasta määritelmästä. Tätä ei perustella, sillä määritelmä on määritelmä. Tästä mainiona esimerkkinä on Pasi Turusen tapa käsitellä objektiivista moraalia.
Tämänlainen lähestymistapa ei ole itse asiassa ole perustelemista vaan vetoamista. Pohjimmiltaan tässä tempussa on kysymys kehäpäättelystä joka on niin lyhyt että premissistä vain tehdään johtopäätös. Syntyy rakenne joka on pohjimmiltaan tautologinen malliin "Olen oikeassa koska olen määritellyt olevani oikeassa." Määritelmiä on ollut tapana muokata havaintojen ääressä ja siksi esimerkiksi gravitaatio on Einsteiniläisessä maailmassa erilainen kuin mitä se oli Newtonilaisessa todellisuudessa. Se, että määritelmiä muutetaan havaintojen vuoksi onkin jotain jota on odotettava järkevien ihmisten keskustellessa. Ilman sitä on vain huutamista, möykkäämistä ja mesoamista.
Nytkin homoavioliittokeskustelu näyttää jumiutuneet totaaliseen irrelevantismiin, ääneen jota pitävät täysin turhat ihmiset täysin turhista asioista ; Mökääjät suorastaan myöntävät että kysymys ei ole mistään konkreettisesta ; Rekisteröidylle parisuhteelle halutaan samat oikeudet, eikä homoseksuaalien katsota olevan huonoja vanhempia tai heidän perheensä olevan muutenkaan mitenkään huonompilaatuista. Eikä rakkauttakaan kielletä ja kutsuta sitä kiimaksi, kuten ennenvanhaan. Kysymys on vain siitä että tätä sisällöltään ja rakenteeltaan identtiset konseptit voidaan sallia, kunhan niitä ei kutsuta "avioliitoksi".
Kuitenkin yhteiskunnassa keskustleua on käytävä seurauksien kautta. Asioista päätetään sen mukaan miten se vaikuttaa käytännössä. Lain monimutkaistaminen lisäämällä sinne identtisiä konsepteja on turhaa. Jos on kaksi täysin verrannollista tilannetta, on lainsäädännön yksinkertaistamista laittaa ne saman nimen alle.
Näen intoon kuitenkin konkreettisen taustan. Homoavioliittojen vastustajat halveksivat homoseksuaaleja. Heidän ajatusmaailmansa ei ole muuttunut, vain sen esilletuonti on. Käytännössä samat instanssit (ideologiat, ajattelusuuntaukset, jopa ihmiset) jotka ovat muutama vuosi sitten valittaneet homoseksuaalejen vaarallisuudesta ovat nyt huomanneet että tätä kautta syntyy vain vastustusta. "Homoillan" vaikutus oli se, että jos vastustaa homoseksuaalja ääneen, pienentää samalla roimasti omaa vaikutusvaltaansa ja pelaa vastustajan pussiin. Siksi keskustelua on strategisesti järkevää epämääräistää ; Keskustelussa ei esitetä mitään mihin voitaisiin tarttua, mutta vastustus säilyy. Homoseksuaalejen avioliittoa halutaan kutsua "rekisteröidyksi parisuhteeksi" koska tämä nimeäminen on symboli. Symboli siitä että vaikka henkilöillä onkin samat oikeudet lain edessä, he eivät kuitenkaan ole "symbolisesti samanarvoisia" ihmisiä. Kysymys on halveksunnasta - tai vähintään siitä että "vihataan syntiä vaikka rakastetaan syntistä." Ja halutaan pitää homoseksuaalisuutta perversiona, vaikka ei ehkä vaarallisena perversiona.
Eri nimen pitäminen heterojen ja homojen parisuhteelle antaa implisiittisen - suoraa ääneen sanomatta jätetyn mutta kuitenkin "rivien välistä alleviivaten" esilletuodun - eriarvoistusviestin joka tarvitaan korostetusti silloin kun eksplisiittinen ilmaisu on strategisesti huono temppu. Tämän toiminnan järkevyys ja olennaisuus on tuttua kaikille niille jotka ovat tutustuneet dominionismiin ; Kun USA:ssa laki ja valtio on erotettu kirkosta perustuslaillisesti, mutta dominionistien teologiassa olennaista on rakentaa kristillinen yhteiskunta, on selvää että suora tunnustus ei ole mahdollista. Sen sijaan he eksplisiittisellä tasolla kiistävät olemassaolonsa samalla kun antavat tukiryhmilleen implisiittisiä viestejä. Tilanne näyttää koomiselta kun huomaa miten tämä "ei olemassaoleva" toiminta on kuitenkin selvästi organisoitunutta, syvästi järjestäytynyttä ja valtavasti rahoitettua.
Vastaavasti Suomessa yleinen asenneilmapiiri on sen verran homoseksuaalien puolella, että vanhanajan suora vastustaminen ja pelottelu iskisi omaan nilkkaan, mutta homoseksuaalejen oikeuksia halutaan kuitenkin vastustaa. - Onkin huvittavaa, että jo tähän strategiaan ajautuminen on jonkinlainen tunnustus siitä että toimija on epädemokraattinen. Sen taustahenkenä kun on, että "enemmistön asenneilmapiiri on meitä vastaan niin selvästi että täytyy vaihtaa strategiaa". Totaaliseen sosiaaliseen faktaan meneminen on järkevää sillä siinä missä pelottelu vaatii todistettuja kausaatiosuhteita ja moraalittomuudella ja poliittinen "pahuuden vastustaminen" perusteluja yleiseen asenneilmapiiriin viitaten.
Määritelmät eivät sen sijaan tarvitse tosiasioita tai perusteluja. Niiden avulla voidaan toimia presuppositionistisesti, ottaa se johtopäätös mitä halutaan. Ja tehdä siitä suoraan premissi. Sitten ei tarvitse kuin kutsua sitä oman maailmankuvan arvolähtökohdaksi ja sitten itkeä siitä miten uskonnonvapaus särkyy jos tätä määritelmää ei totella. Tämä prosessi on tietysti jotain jolla voi olla mitä tahansa mieltä ja vaatia mitä tahansa ja leikkiä että vastustajat ovat suvaitsemattomia. Näin ei enää tarvitse keskustella ja perustella ja argumentoida. Riittää että puhuu sloganeilla! Keskustelun laatu ja älykkyys menee tietysti matalimmille ja tiivistyy pelkiksi latteuksiksi ja väitteiksi joissa ei ole konkreettista sisältöä.
Näin temppuun turvautuvia ei tarvitse lainkaan kunnioittaa. He irrelevantisoivat keskustelukentän kohti abstraktia määritelmähäslinkiä - ja tätä kautta he irrelevantisoivat oman sanomisensa merkityksen. He näyttäytyvät jonain joka ei osaa priorisoida ja jotka ovat niin totaalisen vihjeettömiä arkisesta elämästä ja puhuvat siksi vain jostain yhteiskunnan toiminnan kannalta merkityksettömästä totaalisen abstraktiksi luokitelmaksi jäävästä määrittelystä. Ensiksi heidän täytyisi perustella miksi tällä abstraktiotasolla on väliä valtiontalouden ja yhteiskunnan toiminnan kannalta. Ja siihen he tarvitsisivat sitä vastustus-pelottelustrategiaa johon ei tässä asenneilmapiirissä ole menemistä.
Graffiti on kuvattu Tallinnan vanhassakaupungissa.
Jukka Hankamäki kuvasi uutta homoavioliittokeskustelun kenttää. Siinä on siivottu kaikki käytänteet. On vain jokin määritelty ideaali, jolle ollaan aivan vaihtoehdottomia. Tämänlainen "totaalinen sosiaalinen fakta" ei enää välitä tosiasioista tai käytänteistä. Tämä näkyy homokeskustelussa seuraavasti "Ohjelman lopuksi homoliittoja vastustava keskustan Eevamaria Maijala sanoi, että mielipide-erot koskevat lähinnä avioliiton käsitteen merkitystä, ja että hänelle itselleen avioliitto merkitsee miehen ja naisen välistä suhdetta. Samaa mieltä näytti olevan Perussuomalaisia edustava Mika Niikko, jonka mielestä kyse ei ole siitä, etteivät homot voisi olla hyviä vanhempia." ... "Perussuomalaisten kansanedustaja Maria Tolppanen totesi Tuomas Enbusken ohjelmassa, että rekisteröidyissä parisuhteissa pitäisi olla samat oikeudet kuin avioliitoissa. Avioliiton käsitettä hän ei kuitenkaan olisi valmis käyttämään homoliitoista."
Nykyään hyvin suuri osa arvokeskustelusta seuraakin juuri tämänlaista logiikkaa. Asia on määritelty joksikin joten sen on oltava kaikille sama. Erimielisillä on väärä määritelmä koska määritelmä eroaa tästä oikeasta määritelmästä. Tätä ei perustella, sillä määritelmä on määritelmä. Tästä mainiona esimerkkinä on Pasi Turusen tapa käsitellä objektiivista moraalia.
Tämänlainen lähestymistapa ei ole itse asiassa ole perustelemista vaan vetoamista. Pohjimmiltaan tässä tempussa on kysymys kehäpäättelystä joka on niin lyhyt että premissistä vain tehdään johtopäätös. Syntyy rakenne joka on pohjimmiltaan tautologinen malliin "Olen oikeassa koska olen määritellyt olevani oikeassa." Määritelmiä on ollut tapana muokata havaintojen ääressä ja siksi esimerkiksi gravitaatio on Einsteiniläisessä maailmassa erilainen kuin mitä se oli Newtonilaisessa todellisuudessa. Se, että määritelmiä muutetaan havaintojen vuoksi onkin jotain jota on odotettava järkevien ihmisten keskustellessa. Ilman sitä on vain huutamista, möykkäämistä ja mesoamista.
Nytkin homoavioliittokeskustelu näyttää jumiutuneet totaaliseen irrelevantismiin, ääneen jota pitävät täysin turhat ihmiset täysin turhista asioista ; Mökääjät suorastaan myöntävät että kysymys ei ole mistään konkreettisesta ; Rekisteröidylle parisuhteelle halutaan samat oikeudet, eikä homoseksuaalien katsota olevan huonoja vanhempia tai heidän perheensä olevan muutenkaan mitenkään huonompilaatuista. Eikä rakkauttakaan kielletä ja kutsuta sitä kiimaksi, kuten ennenvanhaan. Kysymys on vain siitä että tätä sisällöltään ja rakenteeltaan identtiset konseptit voidaan sallia, kunhan niitä ei kutsuta "avioliitoksi".
Kuitenkin yhteiskunnassa keskustleua on käytävä seurauksien kautta. Asioista päätetään sen mukaan miten se vaikuttaa käytännössä. Lain monimutkaistaminen lisäämällä sinne identtisiä konsepteja on turhaa. Jos on kaksi täysin verrannollista tilannetta, on lainsäädännön yksinkertaistamista laittaa ne saman nimen alle.
Näen intoon kuitenkin konkreettisen taustan. Homoavioliittojen vastustajat halveksivat homoseksuaaleja. Heidän ajatusmaailmansa ei ole muuttunut, vain sen esilletuonti on. Käytännössä samat instanssit (ideologiat, ajattelusuuntaukset, jopa ihmiset) jotka ovat muutama vuosi sitten valittaneet homoseksuaalejen vaarallisuudesta ovat nyt huomanneet että tätä kautta syntyy vain vastustusta. "Homoillan" vaikutus oli se, että jos vastustaa homoseksuaalja ääneen, pienentää samalla roimasti omaa vaikutusvaltaansa ja pelaa vastustajan pussiin. Siksi keskustelua on strategisesti järkevää epämääräistää ; Keskustelussa ei esitetä mitään mihin voitaisiin tarttua, mutta vastustus säilyy. Homoseksuaalejen avioliittoa halutaan kutsua "rekisteröidyksi parisuhteeksi" koska tämä nimeäminen on symboli. Symboli siitä että vaikka henkilöillä onkin samat oikeudet lain edessä, he eivät kuitenkaan ole "symbolisesti samanarvoisia" ihmisiä. Kysymys on halveksunnasta - tai vähintään siitä että "vihataan syntiä vaikka rakastetaan syntistä." Ja halutaan pitää homoseksuaalisuutta perversiona, vaikka ei ehkä vaarallisena perversiona.
Eri nimen pitäminen heterojen ja homojen parisuhteelle antaa implisiittisen - suoraa ääneen sanomatta jätetyn mutta kuitenkin "rivien välistä alleviivaten" esilletuodun - eriarvoistusviestin joka tarvitaan korostetusti silloin kun eksplisiittinen ilmaisu on strategisesti huono temppu. Tämän toiminnan järkevyys ja olennaisuus on tuttua kaikille niille jotka ovat tutustuneet dominionismiin ; Kun USA:ssa laki ja valtio on erotettu kirkosta perustuslaillisesti, mutta dominionistien teologiassa olennaista on rakentaa kristillinen yhteiskunta, on selvää että suora tunnustus ei ole mahdollista. Sen sijaan he eksplisiittisellä tasolla kiistävät olemassaolonsa samalla kun antavat tukiryhmilleen implisiittisiä viestejä. Tilanne näyttää koomiselta kun huomaa miten tämä "ei olemassaoleva" toiminta on kuitenkin selvästi organisoitunutta, syvästi järjestäytynyttä ja valtavasti rahoitettua.
Vastaavasti Suomessa yleinen asenneilmapiiri on sen verran homoseksuaalien puolella, että vanhanajan suora vastustaminen ja pelottelu iskisi omaan nilkkaan, mutta homoseksuaalejen oikeuksia halutaan kuitenkin vastustaa. - Onkin huvittavaa, että jo tähän strategiaan ajautuminen on jonkinlainen tunnustus siitä että toimija on epädemokraattinen. Sen taustahenkenä kun on, että "enemmistön asenneilmapiiri on meitä vastaan niin selvästi että täytyy vaihtaa strategiaa". Totaaliseen sosiaaliseen faktaan meneminen on järkevää sillä siinä missä pelottelu vaatii todistettuja kausaatiosuhteita ja moraalittomuudella ja poliittinen "pahuuden vastustaminen" perusteluja yleiseen asenneilmapiiriin viitaten.
Määritelmät eivät sen sijaan tarvitse tosiasioita tai perusteluja. Niiden avulla voidaan toimia presuppositionistisesti, ottaa se johtopäätös mitä halutaan. Ja tehdä siitä suoraan premissi. Sitten ei tarvitse kuin kutsua sitä oman maailmankuvan arvolähtökohdaksi ja sitten itkeä siitä miten uskonnonvapaus särkyy jos tätä määritelmää ei totella. Tämä prosessi on tietysti jotain jolla voi olla mitä tahansa mieltä ja vaatia mitä tahansa ja leikkiä että vastustajat ovat suvaitsemattomia. Näin ei enää tarvitse keskustella ja perustella ja argumentoida. Riittää että puhuu sloganeilla! Keskustelun laatu ja älykkyys menee tietysti matalimmille ja tiivistyy pelkiksi latteuksiksi ja väitteiksi joissa ei ole konkreettista sisältöä.
Näin temppuun turvautuvia ei tarvitse lainkaan kunnioittaa. He irrelevantisoivat keskustelukentän kohti abstraktia määritelmähäslinkiä - ja tätä kautta he irrelevantisoivat oman sanomisensa merkityksen. He näyttäytyvät jonain joka ei osaa priorisoida ja jotka ovat niin totaalisen vihjeettömiä arkisesta elämästä ja puhuvat siksi vain jostain yhteiskunnan toiminnan kannalta merkityksettömästä totaalisen abstraktiksi luokitelmaksi jäävästä määrittelystä. Ensiksi heidän täytyisi perustella miksi tällä abstraktiotasolla on väliä valtiontalouden ja yhteiskunnan toiminnan kannalta. Ja siihen he tarvitsisivat sitä vastustus-pelottelustrategiaa johon ei tässä asenneilmapiirissä ole menemistä.
Graffiti on kuvattu Tallinnan vanhassakaupungissa.
maanantai 10. lokakuuta 2011
Kaksi sanaa "Intelligent Design"
"Tämä Päivä" blogissa ihmeteltiin miten uskonnollinen "Mahdollisuus Muutokseen" -kampanja näyttää erikoiselta. Hän kiinnittää huomiota julistusstrategiaan joka on niin tavallista että minun kaltaiseni "julistusgenreen imeytynyt" ei enää edes huomaa sitä.
Hän nimittäin huomasi että vaikka tärkein tavoite on käännyttää ihmisiä Jumalan puoleen, mainoksissa ei itse asiassa mainita Jumalaa ollenkaan. Missään ei itse asiassa näytetä viittauksia uskontoon. Siivoaminen on hyvin totaalista ja on selvää että valinta on harkittu. "Jumalaa on kuitenkin kätketty myös toisella peri oudolla tavalla: mainoksissa kerrotaan kuinka kampanjalla on oma televisio-ohjelma! Ohjelmasta kerrotaan sen lähetysaika ja kanavan kanavapaikka (antenni 15, Welho 16), mutta ei itse kanavaa, joka siis todellisuudessa on Suomen oma uskontokanava, Taivas TV7. Tämäkin viittaus on mainoksista huolella kätketty." Tämä nähdään ansana, johon ihminen menee. Kun ei tiedetä että on uskontoa, asia selviää vasta kun aineistoon on jo tutustuttu. Tämä strategia lienee ymmärrettävä sillä ihmiset tietävät uskonnosta ja tuntevat sen ja kokevat julistamisen ahdistavana. Siksi tämänlaiseen epäsuoruuteen, valehtelemiseen mainitsematta jättämisellä, ryhdytään.
Uskontopiireissä pyörineille tämä kätkeminen on jotain joka ikään kuin on aina läsnä. Jollain tasolla uskonnollisuutta peitellään ja hävetäänkin. Kukaan ei ole niin innokas kiistämään olevansa fundamentalisti kuin fundamentalisti. Intelligent Design kiistää olevansa uskontoa täsmälleen samoista syistä.
1: Täsmennys : Ei siksi että uskonnollinen linkki kiistettäisiin ja oltaisiin suvaitsevaisempia. Kuten ID -tilaisuudessa "Luomisen Lauantai" -tapahtumassa opin ID piirien suurmestari Matti Leisolan suusta omin korvini. Siellä peukalolla heitettiin taaksepäin ja kerrottiin että "kyllähän me tiedämme mihin se Suunnittelija viittaa". Joku on kysynyt minulta miten voisin uskoa että ID ei olisi kreationismia. Lausuntoni on että "jättämällä tuollaiset lauseet heittämättä in first place. Nyt on myöhäistä punnata kun on jo paskat housussa.
Julistuspuheen kohdalla onkin havaittavissa se, että valtaosa viestinnästä tapahtuu rivien välistä. "Napoleonin komplekseissa" esimerkiksi hämmästeltiin miten fundamentalisteilla näyttää olevan omituinen käsitevalikoima. "Kun jo ensimmäisessä tiedotteessa mainittiin Koiviston potkujen syyksi "seksuaalisten rajojen rikkominen", oli varsin ilmeistä, että kyseessä oli seksuaalinen kontakti toiseen mieheen. Kristillisen ihmiskuvan julkinen käsitevalikoima karttuu."
Ihmiset yksinkertaisesti käyttävät omaa kieltään. Eksplisiittisiä viestejä ei yleensä edes viitsitä tehdä kun sama viesti voidaan levittää yksiselitteisesti erilaisia implisiittisiä käytänteitä hoitamalla. Implisiittisiä viestejä käyttämällä voidaan levittää uskoville "tiedät mihin se viittaa, nudge nudge wink wink". Kun lehdistölle voidaan samalla näyttää ihmettelevää naamaa mallilla "en minä mitään tälläistä tarkoittanut". Näin saadaan maksimaalinen vaikutusvalta minimaalisella kasvojen menetyksellä. Voidaan heittää ties mitä ja paeta vastuusta ja ongelmista. Retorinen kikkailu onkin hyvin olennainen osa strategioita. Fundamentalisteja ei voikaan pitää typeryksinä, sen verran loppuun asti hiottuja nämä kikkailut ovat.
Piilottaminen ja kryptisyys eivät ole siksi mikään "Mahdollisuus Muutokseen" -kampanjan sisäinen strategia. Sen takana on hyvin laaja fundamentalistien ajattelumaailma ja asenne. Itse asiassa se kuvastaa sitä täydellisesti.
Jos minun pitäisi kertoa yksi asia, joka kuvastaa julistajien käännytysstrategioita nykyisessä globaalissa, sekulaarissa ja modernissa maailmassa niin se olisi juuri tämä. Julistus on yhä enemmän uskontoa joka kiistää uskonnollisuutensa. Jumalasta ei enää olla ylpeitä, vaan uskoa häpeillään ja julistajan tärkeimmäksi tehtäväksi näyttää yhä vahvemmin muodostuvan se, että hän rakentaa jonkinnäköisen houkuttelevan ansan johon astuvalle Jumala sitten hyppää puskasta.
Tämä itsesensuuri on toki hyvä alku. Toivoisin toki paljon laajempaakin sensuuria, koko näkemyksen sensuuriakin. Mutta olen silti sitä mieltä että minun mieltymykseni eivät saa olla yhteiskunnan normit.
Hän nimittäin huomasi että vaikka tärkein tavoite on käännyttää ihmisiä Jumalan puoleen, mainoksissa ei itse asiassa mainita Jumalaa ollenkaan. Missään ei itse asiassa näytetä viittauksia uskontoon. Siivoaminen on hyvin totaalista ja on selvää että valinta on harkittu. "Jumalaa on kuitenkin kätketty myös toisella peri oudolla tavalla: mainoksissa kerrotaan kuinka kampanjalla on oma televisio-ohjelma! Ohjelmasta kerrotaan sen lähetysaika ja kanavan kanavapaikka (antenni 15, Welho 16), mutta ei itse kanavaa, joka siis todellisuudessa on Suomen oma uskontokanava, Taivas TV7. Tämäkin viittaus on mainoksista huolella kätketty." Tämä nähdään ansana, johon ihminen menee. Kun ei tiedetä että on uskontoa, asia selviää vasta kun aineistoon on jo tutustuttu. Tämä strategia lienee ymmärrettävä sillä ihmiset tietävät uskonnosta ja tuntevat sen ja kokevat julistamisen ahdistavana. Siksi tämänlaiseen epäsuoruuteen, valehtelemiseen mainitsematta jättämisellä, ryhdytään.
Uskontopiireissä pyörineille tämä kätkeminen on jotain joka ikään kuin on aina läsnä. Jollain tasolla uskonnollisuutta peitellään ja hävetäänkin. Kukaan ei ole niin innokas kiistämään olevansa fundamentalisti kuin fundamentalisti. Intelligent Design kiistää olevansa uskontoa täsmälleen samoista syistä.
1: Täsmennys : Ei siksi että uskonnollinen linkki kiistettäisiin ja oltaisiin suvaitsevaisempia. Kuten ID -tilaisuudessa "Luomisen Lauantai" -tapahtumassa opin ID piirien suurmestari Matti Leisolan suusta omin korvini. Siellä peukalolla heitettiin taaksepäin ja kerrottiin että "kyllähän me tiedämme mihin se Suunnittelija viittaa". Joku on kysynyt minulta miten voisin uskoa että ID ei olisi kreationismia. Lausuntoni on että "jättämällä tuollaiset lauseet heittämättä in first place. Nyt on myöhäistä punnata kun on jo paskat housussa.
Julistuspuheen kohdalla onkin havaittavissa se, että valtaosa viestinnästä tapahtuu rivien välistä. "Napoleonin komplekseissa" esimerkiksi hämmästeltiin miten fundamentalisteilla näyttää olevan omituinen käsitevalikoima. "Kun jo ensimmäisessä tiedotteessa mainittiin Koiviston potkujen syyksi "seksuaalisten rajojen rikkominen", oli varsin ilmeistä, että kyseessä oli seksuaalinen kontakti toiseen mieheen. Kristillisen ihmiskuvan julkinen käsitevalikoima karttuu."
Ihmiset yksinkertaisesti käyttävät omaa kieltään. Eksplisiittisiä viestejä ei yleensä edes viitsitä tehdä kun sama viesti voidaan levittää yksiselitteisesti erilaisia implisiittisiä käytänteitä hoitamalla. Implisiittisiä viestejä käyttämällä voidaan levittää uskoville "tiedät mihin se viittaa, nudge nudge wink wink". Kun lehdistölle voidaan samalla näyttää ihmettelevää naamaa mallilla "en minä mitään tälläistä tarkoittanut". Näin saadaan maksimaalinen vaikutusvalta minimaalisella kasvojen menetyksellä. Voidaan heittää ties mitä ja paeta vastuusta ja ongelmista. Retorinen kikkailu onkin hyvin olennainen osa strategioita. Fundamentalisteja ei voikaan pitää typeryksinä, sen verran loppuun asti hiottuja nämä kikkailut ovat.
Piilottaminen ja kryptisyys eivät ole siksi mikään "Mahdollisuus Muutokseen" -kampanjan sisäinen strategia. Sen takana on hyvin laaja fundamentalistien ajattelumaailma ja asenne. Itse asiassa se kuvastaa sitä täydellisesti.
Jos minun pitäisi kertoa yksi asia, joka kuvastaa julistajien käännytysstrategioita nykyisessä globaalissa, sekulaarissa ja modernissa maailmassa niin se olisi juuri tämä. Julistus on yhä enemmän uskontoa joka kiistää uskonnollisuutensa. Jumalasta ei enää olla ylpeitä, vaan uskoa häpeillään ja julistajan tärkeimmäksi tehtäväksi näyttää yhä vahvemmin muodostuvan se, että hän rakentaa jonkinnäköisen houkuttelevan ansan johon astuvalle Jumala sitten hyppää puskasta.
Tämä itsesensuuri on toki hyvä alku. Toivoisin toki paljon laajempaakin sensuuria, koko näkemyksen sensuuriakin. Mutta olen silti sitä mieltä että minun mieltymykseni eivät saa olla yhteiskunnan normit.
keskiviikko 6. heinäkuuta 2011
Oma koti
"Ei muumitaloa lukita yöksi, hei muumit! / Kun hämärä hiipuu jo tähtien vyöksi, hei muumit! / Karkeloi kansa ja kunnailla soi. / Muumeilta elämää oppia voi. / Hei muumit! / Hei muumit! / Hei muumit!"("Muumilaakson tarinoita", loppulaulu)
Kotia pidetään yleensä suojaisena paikkana. Siihen liitetään sellaisia sanoja kuin turvallisuus. Se, mikä on turvallisuuden suhde avoimuuteen onkin sitten se jossa näkemykset eroavat hyvinkin paljon.
1: Kun olin lapsi, meillä oli Järvenpäässä naapurina Ilmi -niminen mummeli. (Sittemmin edesmennyt.) Hänen kotinsa oli hyvin avoin paikka. Siellä kävi ihmisiä. Vaikka paikka olikin alueena esikaupunkia, tässä oli jotain sellaista mitä kuvataan vanhoissa maalaispitäjissä jossa kaikki tuntevat kaikki. Ovissa ei ole lukkoja ja vieraissa käydään kun kahvi- tai juoruiluhammasta alkaa kolottamaan.
2: Omalla kohdallanikin kodin turvallisuus on hyvin tärkeä asia. Mutta minä en todellakaan ole Ilmi. Minulle se kuitenkin ilmenee enemmänkin kontrollina. Kodin turvallisuus on enemmän sitä "kotini on linnani" -mallia, jossa vieraaksi pääseminen on luottamuksen osoitus ja jonkinlainen erikoisoikeus ja kunnianosoitus. Turvallisuus syntyy juuri siitä että ovet ovat lukossa ja oven takana on valtaisa määrä teräaseita sekä jonkinasteinen taito käyttää niitä. Ja halu käyttää molempia edellämainittuja tarvittaessa. Tätä voisi kutsua sensuristiseksi turvallisuudeksi.
Machiavellin "Ruhtinas" käsittelee pääasiassa sitä teemaa, onko johtajan parempi olla pelätty vai rakastettu. Kysymys on aiheellinen, koska molempia kautta voidaan rakentaa turvallisuutta. Mukaan voidaan saada myös perinteinen viisauden ja älykkyyden eroa pohdiskeleva, hieman puujalkavitsiä muistuttava, aforismi. "Älykäs selviää vaikeuksista joihin viisas ei edes joudu." Tässä minun tapani rakentaa protektiivinen koti edustaa sitä älykkyyttä ja Ilmin harjoittama ystävällinen avoimuus taas sitä viisautta.
Ylläoleva käsittelee kuitenkin etupäässä kodin utopiaa. Aina koti ei oikeasti täytä ihannetta. Tästä esimerkiksi käynee Julie Millerin countrykappale "Precious to God", joka käsittelee insestiä. "She knows it doesn't help to pretend to be asleep. / She knows that there are secrets daddies have, that little girls must keep. / But she doesn't know / Where the children go / When home is where the hurt is." Koti voi olla myös tuskan paikka.
Turvallisuuden toteutumattomuus ajaa usein ajamaan kodin utopiaa toisella tavalla.
Toki omalla kohdallani ei ole tapahtunut mitään niin radikaalia kuin tuossa laulussa. Mutta uskallan sanoa silti että tapahtui (a) kaikenlaista ja (b) riittävästi. Perusluottamus ja perusturvallisuus ovat minulle itse asiassa hieman vieraita käsitteitä. Minun perusluottamukseni on ulkoisesti rakennettu ja pönkitetty. Ideaalikodin utopian murtuminen on selkeästi ajanut minua siihen suuntaan, että protektiivinen kotikuva "on päässyt rakentumaan". Tässä mielessä olen siis utopian kyseenalaistumisen vanki. Joku voi kutsua sitä (inho)realismiksi ja joku toinen ksenofobiaksi. Molempia yhdistää se, että pelko avoimen kodin vaaroista ajaa suojelurakenteisiin ; Ero foobikko-hysteerisestä aggressioreaktiosta tai terveestä itsesuojeluvaistosta valikoituu käyttöön lähinnä pelon perustelutason kautta. (Se onko pelkoni kontekstissaan oikeutettu tai ei, en liene oikea ihminen selittämään tästä.)
Protektiivinen kotimallini selittää toisaalta myös - joistakuista kenties mittasuhteissaan omituista - reagointiani saamiini tappouhkauksiin. Tokihan minua on vartijana uhkailtu päin naamaakin. Se ikään kuin kuuluu homman oheisilmiöihin. Näihin en ole suhtautunut kovin huolestuneesti. Sen sijaan paperilappu, joka on kannettu anonyymisti ajoi mieleni hyvinkin aggressiiviseen protektiolinjaan hyvin pitkäksi aikaa. Tosiasiassa paperilappu ei lyö ketään, ja tämänlainen epäsuora toimija lähinnä osoittaa oman pelkuruutensa. Uhka ei ole kovin reaalinen, ainakaan siihen mittasuhteeseen nähden jota se aikaansai.
1: Mutta se lappupa iskikin minun mieleni heikkouksien ytimeen. Kyseessä on informaatioepäsuhta joka iskee epäturvallisuuden tunteen suoraan siihen ainoaan turvalliseen paikkaan joka minulla on. (Joka ei btw. ollut lapsuuskoti, anteeksi vaan rehellisyyteni.) Hän tietää minusta riittävästi - postimerkitön lappu pitää sisällään implikaationa implisiittisen lausuman "tiedän missä asut". Minä taas en tiedä mitään. Hän iskee kotiin.
2: Vartijaa uhkaileva sen sijaan ei iske kotiin, vaan turpaan. Ja hän ei hyökkää kimppuusi jossain jota sinulle on kuvattu turvallisena vaan jossain jonka riskaabelius on jo lähtökohtaisesti selvää. Mitään informaatioepäsuhtaa ei ole. Ja tarvittaessa voinkin joko ilmoittaa poliisille - tai kostaa henkilökohtaisemmin jos psykoosit sattuu kohdalleen - kun tekijä kerran on selvästi tiedossa asti.
Tästä oppii ainakin sen, että viemällä kodin turvan voidaan järkyttää perusturvallisuutta pahemmin. Siksi osoitteiden kertominen sekä sen luettelu että käykö lapsi vielä siellä ja siellä päiväkodissa ovat sellaisenaan uhkailijoiden käyttämiä kikkoja. Edes "tai muuten..." -lausumia ei välttämättä tarvita ja tehokkuus on taattu. Järkevästi reaktion voimakkuutta ei tarvitse tarkastella, sillä järjellä ei näiden kanssa ole hirveästi tekemistä.
sunnuntai 29. toukokuuta 2011
Johonkin heitetty
Koulutusjärjestelmässä filosofian ja uskonnon opettajat ovat usein samoja tyyppejä. Filosofia on siis humanistien vallassa, mikä luultavasti näkyy eritoten tieteenfilosofian vähyydessä.1: Tai tarkemmin esimerkiksi Humen tieteenfilosofiset kannanotot näyttäytyivät minulle lukiossa tieteellisyyden kyseenalaistajana, tiedekritiikkinä. Vasta myöhemmin tajusin, että Hume ei suinkaan aja meitä kohti epävarmuutta ja paranoiaa, vaan hakee nimen omaan tiedon perusteita - ja yritti oikeuttaa etiikkaakin tätä kautta, hänestä induktion ongelma ei tuhonnut induktiota, vaan hänestä se muistutti sitä että oletuksenvaraisuus kulkee mukana ja että siitä huolimatta voidaan tehdä perusteltuja päätelmiä.
Kenties humanismin osuus näkyy myös siinä, että koulutusfilosofiat keskittyvät hyvän elämän näkemyksiin. Tämä ei tietysti ole välttämättä huono asia, vaan enemmän mieltymyksiin perustuva priorisointikysymys.
1: Mutta minulla priorisoinnit menevät koulutusjärjestelmän kanssa ihan väärinpäin. Filosofian saisi minulle innostavaksi kääntämällä tavat nurinpäin. Eli tekemällä suunnilleen kaiken toisin. Tosin minä en tietysti ole "mielen rakenteeltani" yhtään tavallinen oppilas, vaan päin vastoin luonteeltani jonkinlainen "freak of nature".
Hyvään elämään keskittyminen liittyy kuitenkin vahvasti teologian ja filosofian suhteeseen. Moni ajattelee että filosofian opetus olisi jotenkin uskonnon vaikutusvallala pois. Ja toiset taas näkevät teologian ja filosofian kulkevan hyvinkin voimakkaasti käsi kädessä. Filosofia nähdään siis a-teisminä, (ei ateismina vaan) uskon vastustajana että teisminä.Näin voidaan nostaa esiin esimerkiksi mietteitä siitä, että;
1: Onko filosofia itse asiassa yksinäistä teologiaa ; Eli että siinä pohditaan elämän tarkoitusta, miuelekkyyttä ja merkitystä ilman että perustalle oletetaan yksilön - mahdollisesti henkilökohtaista - suhdetta Jumalaan.
2: Vai onko asia pikemminkin niin että teologia on heikkojen filosofiaa ; Miellyttävä ratkaisu yksinkertaisille -ellei peräti typerille - ihmisille joiden mieli ei joko älyllisesti kykene pyörittämään tai psyykkisesti kykene hyväksymään filosofista epävarmuutta vaan hakevat sen tilalle "helpon ratkaisun" miettimättä onko se samalla myös hyvä ratkaisu.
Moni näkee tässä kysymyksessä jopa laajemman arvovaltakamppailun. Jossa toinen on parempi toista, olennaisempi ja laadukkaampi. Ja koska koulutusjärjestelmä on poliittinen päätös, on opettajilla ja heidän mieltymysvalinnoillaan itse asiassa melko suurtakin valtapelillistä merkitystä. Asia ei ole turha ja jokainen teko on joko implisiittinen (lausumatta jätetty mutta yhteydestä pääteltävissä oleva valinta) tai eksplisiittinen (ääneen lausuttu) kannanotto. Jossa on takana intentio tai sitten toiminta vain joko reflektoimatonta (opettaja ei tiedä omia mieltymyksiään eikä mieti kriittisesti niiden merkitystä) tai harkitsematonta (jossa toiminnan tasolla reflektoinnin tuloksesta ei välitetä).
Kuvat Suomenlinnasta.
perjantai 6. toukokuuta 2011
Debattianalyysi (aivopesevän kusipääidealistin jäljillä)
Olen keskustellut internetissä aika kauan ties minkälaisten hörhöjen kanssa. Aika usein keskustelu on ajanhukkaa. Siksi tarvitaankin jonkinlainen mittaristo, jonka avulla keskusteluista löytää mielenkiintoisia. Tähän tarkoitukseen liittyen tarkastelen tiettyjä piirteitä, jotka olen huomannut käytännöllisiksi ; Niiden kautta voidaan tunnistaa implisiittisetkin asennevammat ja paljastaa ihmsistä kaksinaamaista ideologiaboostausta jota tehdään käännytys, ei ajattelumielessä. Implisiittisten lausuntojen tunnistaminen on tietysti olennaista, koska yleensä ihminen ei tunnusta asiantilaa edes itselleen saati toisille.Yksillenapille tehdyn, mielipiteensä lukkoon lyöneen julistajan kohtaaminen on sen verran inhottavaa sosiaalisesti, emotionaalisesti ja muillakin tasoilla, että sellaisen välttäminen on usein ihan ymmärrettävää. Ellei peräti kannustettavaa.
Lopputuloksena on eräänlainen diskurssianalyysi psykologisilla kikoilla. On hyvä huomata, että jokaisella keskustelijalla on pakosti strategia. Luokitus ei ole sama kuin tuomio. Sen sijaan huonon luokituksen saaminen on sama kuin tuomio. Tässä on hyvä käyttää hieman omaa harkintaa, luulen että kun osaa keskittää huomiota olennaisiin piirteisiin, on helppo löytää mielenkiintoisia asioita. Ja normaalijärjelläkin pystyy erottamaan että onko henkilö - kenties mokaileva ja erehtyvä - keskustelemassa, vai onko hän - kenties fiinin oloisesti - asennevammainen käännyttäjä, jolla on ennakkokäsitys ja ego, ja halu levittää Sitä Yhtä Asiaa.
Itse asiassa tämä on hieman tarkempi kuin voisi luulla. Pelkkä innostus ja pakkomielle tietystä ideologiasta ei riitä "tuomitsemiseen". Ja itse asiassa on hyvä katsoa kokonaisuutta. Usein ihminen epäonnistuu yhdessä tai jopa parissa piirteessä. Kuitenkin kokonaisuutta katsoen on selvää että toiset epäonnistuvat paljon pahemmin kuin toiset. - Itse asiassa uskallan väittää että asiat kasaantuvat yksille ja samoille tyypeille. Osa manipulatiivisen puheen strategioista ovat itse asiassa näiden eri asennevammapiirteiden kombinaatiolla syntyneitä.
Olennaista on tajuta että pelkkien intressin sijasta kysymys on vastavuoroisuudesta, kohtaamisesta sekä siitä voiko tästä oikeasti jotain oppia. Pakkomielteinenkin crank voi olla ihan mukava debattikaveri. Vaikka hän olisi "foliopipoainesta". Sen sijaan tässä tarkkaillaan ns. asennevammaa, joka on luonteeltaan sellainen että se itse asiassa estää aidon keskustelun ja argumentoinnin aiheesta. Tässä katsotaan asennevammaa, jonka olemassaolosta syntyy vain inttämistä, tivaamista ja ivaamista.
On hyvä huomata, että tämä on eräällä tavalla "aitoa häijyyttä", ideologinen pakkomielle yhdistettynä vastapuolen dissaamiseen tunne ja argumenttitasolla, yhdistettynä manipulatiiviseen käytökseen jossa käytetään kaikkia mahdollsia keinoja päämäärään pääsemisessä. ; Usein ihmiset katsovat vain pintatasoa, sanavalintoja. Jolloin karkea, leikittelevä ja kiroileva, asiat suoraan sanova, näyttää häijyltä. Kuitenkin on mahdollista olla halveksiva myös sivistyssanoilla. Ilman kirosanan häivää voi tuomita vastapuolen julman ilkeästi, kunhan vaan muistaa että käyttää virallista sivistyssanakieltä jonka sisältö "muistuttaa sitä miten YK kirjoittaa kansanmurhaajista ja sotarikollisista". On katsottava sisältöä ja sen kertomaa asennetta sen sijaan että alkaisi tarkkailemaan pelkkää pintaa, eli pintatason sanavalintoja.
Ensinnäkin on hyvä katsoa, mihin ja miten argumentaatio kohdistuu.
1: Keskustelun keskiössä voivat olla asiat ja argumenteista vai keskustelijoista. Tässä ei katsota välttämättä argumenttien laatua. Virheargumenttien käyttö voi johtua siitä että keskustelija tekee virheitä. Sen sijaan jos keskustelukumppani haukkuu vastakeskustelijaa, liittää hänet ideologian kautta intressiin ja tuomitsee intressin olemassaolon pohjalta, tai moittii siitä että kirjoitus on väärän tyylinen sanavalinnoiltaan - syytöksessä on yleensä joko liian hienostelevan snobbaileva tyyli tai karkea ja röyhkeä sopivat likimain kaikkeen näin argumentin sijasta keskustellankin siitä miten keskustelija on korskea. Henkilö, hänen habituksensa, ideologiansa tai käyttämänsä retoriikka eivät ole tärkeitä argumentaation kannalta. Edes kiroilu, kielioppivirheet tai kirjoitusvirheet eivät ole argumentteja kirjoittajan typeryydestä. Kusipäinen ja dysleksinen natsikin voi olla oikeassa sanoessaan että 2+2=4. Vaikka tämä tyyppi kuinka ärsyttäisi.
2: Keskustelussa on vaihtoehtona aktiivinen tai reaktiivinen tyyli. tätä ei pidä sekoittaa keskustleun aloittajaan. Aktiivinen keskustelija ottaa esiin aiheen ja määrittelee keskustelun kontekstin. Reaktiivinen heijastelee tilannetta. Hän ei yleensä vaihda aihetta itse. Aktiivinen keskustelija vaihtaa aiheesta toiseen. Reaktiivinen voi vaihtaa mukana, mutta hän ei aktiivisesti siirrä keskustelua syrjään siitä mitä on aikaisemmin käsitelty. Aiheen vaihtaminen on tietysti vielä astetta tarkemman tarkastelun alla:
___2.1: Keskustelu voi olla tukevaa vai horjuttavaa. Tukeva keskustelu pyrkii kohti vastapuolen vahvuuksia ja osaamisalueita. Se on kannustava ominaisuus. Horjuttava keskustelu sen sijaan pyrkii vaihtamaan aihetta kohti toisen heikkouksia. Neutraalisti jollakulla voi olla yksi vahvuusalue, jota hän harjoittaa. Se on OK, mutta on kuitenkin hyvä varmistaa että asian siirtäminen aina yhteen ja samaan asiaan ei ole one trick pony -kikka. Tavallisesti crankeillä on yksi perusargumentti jota he jauhavat ka toistavat kaikkien muiden tylsistymiseen asti, vaikka se olisi kumottu jo jossain. On siis hyvä katsoa onko tähän tyypin perusargumenttiin vastattu vai ei. Jos ei, vastaa. Jos on vastattu, pyydä, että vaihtaa levyä.
3: Vaivannäkö. Linkfloodaava tyyppi voi tuottaa keskusteluun nopeasti materiaalia. Mutta hänellä ei ole siihen omaa panostusta. Näin keskustelu ei helposti etene, vaan toinen yksinkertaisesti tarjoaa uusia linkkejä kun käsittelet vanhat. Linkfloodin ongelmana on se, että copy-pastettava idiootti voi kiusata sinua kirjalla parissa minuutissa. Mutta siihen vastaaminen voikin vaatia sen toisen kirjan tuottamista teksitä. Ja tätä et pysty floodaamaan vaan on todennäköistä että joudut kirjoittamana vastauksen itse. Usein floodaajat ovatkin kyvyttömiä kommentoimaan kritiikkiin, koska jopa teksti jota he tuottavat ei ole heillä itselläänkään reflektoituna. He eivät edes muista mitä argumentteja linkin takana usein on, joten samat argumentit usein toistuvatkin, jolloin joudut turhauttavasti vastaamaan samoihin kysymyksiin kerran toisensa jälkeen. Siksi onkin hyvä siirtyä keskustelemaan sen linkin kirjoittajan kanssa ja jättää idiootti yksin harjoittelemaan ctrl+c - ctrl+p -näppäinrutiinin toistamista ihan yksinään. On hyvä huomata, että lyhyt ja väärinkin tehty referaatti linkistä on vaivannäköä ja ansaitsee jonkinasteista kunnioitusta. Ja se, että lyhennelmän takana on mahdollisesti se linkki on ikään kuin enemmän täsmennyskysymys kuin itse "lue miten fiksu joku on" -juttu.
4: Onko teksti argumentatiivista vai autoritääristä. Argumenteissa on perusteluja. Auktoriteettiin vedotaan taas enemmänkin kertomalla name droppingilla nimi, ja kertomalla mitä mieltä tämä on +että jätetään kertomatta miten kyseinen henkilö on tähän päätelmään päässyt. On hyvä huomata, että lähteistäminen ei ole name droppingia. Eikä edes se, että kertoo että Aristoteles tai Platon oli jotain mieltä. Auktoriteettiä rakentavassa jutussa nimen tehtävänä on olla argumentti itsessään ; Asia on uskottava koska noin viisas mies on siihen uskonut.
5: Miten hiljaisuus käsitellään. Tässä kohden on hyvä katsoa, jääkö kritiikki vastaamatta vai ei. On hyvä katsoa myös, miten vastaamattomuuteen reagoidaan. Jos joku vaikka kertoo että hän ei vastaa kun ei ole hänen osaamisaluettaan, tämä ei ole sama kuin että hän olisi oikeassa. Ymmärtämättömyys ei ole lupa olla jotain mieltä. Mutta toisaalta "suukapula -argumentti" kertoo enemmän keskustelijan osaamisesta kuin siitä kumpi on oikeasti oikeassa.
___5.1: Tässä on poikkeus. Jos käytetty argumentaatio on aiheen perusteita, eikä esimerkiksi aiheen peruskäsitteet ole hallinnassa eikä niitä referoimisen jälkeenkään ymmärretä, on kyseessä ns. "banaanit korviin" -ratkaisu. Silloin toinen kiertää onnistuneen ja tajuttavan kritiikin valittamalla siitä että toinen on vaikka käyttänyt liian akateemista kieltä. Jos ei ymmärrä, ei voi toki tajuta jos argumentti on perseestä. Mutta jos argumentti on muotoilultaan ja aiheeltaan riittävän helppo ja selitetty, ei liiasta vaikeudesta valittaja voi muuta kuin tunnustaa että hän ei osaa aihetta ollenkaan. Jolloin hänen lausuntonsa asiasta ovat pakosti osaamatonta MuTu -tuntumaa. Tämä ei tarkoita samaa kuin häviö. Tämä tarkoittaa sitä että tyypin kannattaisi kenties laittaa turpansa kiinni ja ottaa selvää asioitsa ennen kuin lähtee avautumaan mielipiteistään suuta suuremmalla. Mielipiteenvapaus ei tarkoita samaa kuin, että mikä tahansa olisi perusteltua. Se, että asian saa sanoa ei tarkoita että asia olisi oikeammassa tai järkevämpi näkemys. Se sanoo vain että ihmisillä saa olla typeriä, vääriä ja irrationaalisiakin näkemyksiä.
___5.2: Tässä on toinenkin poikkeus. Jos vastakeskustelukumppani vaatii opeteltavaksi valtavan osaamistason, vaikka yliopistotason osaamista huippumatikasta, ei keskustelu enää "tapahdu oikeissa ympyröissä". Jos on tottunut keskustelemaan huippueksperttien tasolla, ei kannata kinata putkimiesten kanssa, vaan keskustella niiden kanssa joiden kompetenssi on lähempänä omaa. Tosin huippuekspertti osaa yleensä jollain lailla käyttää suhteellisen peruskäsitteitä, joten ongelmana onkin usein tietonsa copy-pasteavat. Jos tyyppi on supersofistikoituneessaan oikeassa, hänen kannattaa vaihtaa foorumia järkevämpien pariin, sellaisten älyköiden. Poistuminen ei silloin tarkoita välttämättä sitä että tunnustaisi olevansa väärässä, vaan että ei kestä ympäristön yksinkertaista ja alkeellista tasoa. Keskustelun olisi hyvä toimia aina ns. "mukavuusalueella". Sen pitää olla vaikeaa ja haastavaa, mutta ei liian. On pakko riskeerata "itsekin".
6: Onko keskustelu kyseenalaistavaa vai onko mukana todellakin kaksi puolta. Denialismissa tyypillistä on se, että vain toisella puolella on näkemys jota kritisoidaan. Tämän näkemyksen puolustaja on "velvollinen vastaamaan". Ja vastauksen puutteet tai virheet ovat denialistin voitto. Tässä kylvetään epäilystä eikä denialisti koskaan esitä mitään omaa testattavaa näkemystä. Hänellä on korkeintaan jonkinlainen kritiikki-immunisoitu "voi olla" -saivartelu, joka on kenties koherentisoitu, mutta joka on rakenteeltaan sellainen, että sitä ei voisi osoittaa vääräksi vaikka se ei pitäisikään paikkaansa. Tätä kritiikki-immunisoitua näkemystä ei voi kumota eikä näyttää epätodennäköiseksi. Tällöin on selvää että vain se, jolla on jotain peliin laitettavaa voi tuottaa aitoa ja kunnollista kritiikkiä ja keskustelu on tätä kautta epätasapainossa.
7: Asenteissa oleva inbalanssi. Ihminen voi olla tiukka kaikille olematta epäreilu. Samoin ihminen voi olla joustava ja leppeä kaikille olematta epäreilu. Sen sijaan ihminen, joka huomaa vain yhden puolen käyttämän pilkan, joutuu perustelemaan ratkaisunsa jotenkin. Ja jos ei -intressipohjaista selitystä ei löydy, on syynä asennevamma. Jos henkilö väittää olevansa tasapuolinen, mutta hakee tukea toiselle puolelle ja ongelmia toiselle, eikä koskaan toisin päin, on selvää että hän ei ole aidosti tasapuolinen. Hän vain väittää olevansa. Näin paljastuu että hän onkin oikeasti kaksinaamainen. Ilkimystä pahempi olento on ilkimys joka on niin ilkeä että ei kykene edes ilkeyttään tunnustamaan. On hyvä katsoa vaikuttaako intressi siihen tuetaanko ihmistä vai torpataanko häntä. Asennevamma näkyy sekä ihmisiä että argumenttejä koskien ; Ihmisiä tuetaan, lohdutetaan ja puolustetaan - ja/tai vastustetaan ja moititaan siitä riippuen "kummalla puolella" hän on. Puoltavuudessa ja vastustuksesa tapahtuu sama tietysti argumentaation puolella. Toista näkemystä "ymmärretään" ja siihen vihjaavia argumentteja esitetään. Ja toinen puoli ei saa kehua "mahdollisesta" asiasta. Vaan moitetta. Tässä ei itse asiassa tarvita mitään ruudinkeksijää huomaamaan epäreiluus.
___7.1: On hyvä huomata, että se että pitää omaa näkemystä paremmin perusteltuna ei riitä. On suorastaan standardina, että hyvällä perustelijalla on näkemys jota hän ajaa koska se on yksinkertaisesti hyvin perusteltu. Tässä on hyvä katsoa yleisasennetta. Jos oman puolen huono argumentti jää kritisoimatta tai saa peräti kehuja, kun vastapuolen laadukas argumentti ohitetaan, tai sitä moititaan pikkusyistä. Se sitten kertookin olennaisesti erilaisesta tilanteesta.
On selvää että ihmiset jotka näkevät vaivaa siinä että kirjoittavat argumenttinsa itse ja tarjoavat kritiikissä ja väitteissään - mahdollisesti peräti lähteistetyn - perustelurakenteen esittelyn ovat kaikista parhaita keskustelukumppaneita. Sen sijaan huonoiten pärjää Gish gallop -strategialla. Siinähän toisen vastaus on irrelevantti ja vastaamatta jääminen on olennaista. Siinä keskustelussa toisen osaaminen tarkoittaa uutta kysymystä, joka on usein aivan eri aiheesta. Ja jos toinen ei osaa vastata, toistetaan siihen aiheeseen liittyviä asioita ja selitetään ja ilkutaan miten toinen ei osaa vastata niihin(kään). Tämä sitten katsotaan oman näkemyksen voitoksi - jännittävää tässä onkin se, miten toisen vastauskykyä ei katsota kuitenkaan omaksi tappioksi ja häviöksi, kuten sen tuolla "joko hän tai minä voittaa" -asentella pitäisi. Toinen hukutetaan työhön sillä että häneltä kysellään, eikä Gish gallopaajalta itseltään kysytä mitään.
maanantai 25. huhtikuuta 2011
I am just answering...
"You're wondering how can I pretend to be an honest seeker of truth while deep down inside I’m a douche bag who is too lazy to argue my point? Well, here's how you do it. You too can disguise the fact you're a douche bag by phrasing your douche bag comments in the form of a question."
("Don't Step on the Poop", "How to Use Questions to Hide the Fact That You're a Douche Bag")
Yksi hyvin yleinen denialistien käyttämä strategia on herättää epäilystä kyselemällä kysymyksiä. Taustalla on Gish -gallop -strategia, jossa juttuja heitetään ja erimieliset joutuvat vastaamaan niihin. Jos vastausta ei tule, vihjataan että tässä utelussa olisi vakavasti otettava vihje siihen että kysymyksillä kyseenalaistettu aihe olisi todella huono. Jos vastaus tulee, niin sitten siirrytään seuraavaan kysymykseen. Vastaus on tässä tilanteessa irrelevantti.
Yleensä tätä esitetään "esitän vain kysymyksiä" -strategialla. Silloin korostuu miten kysymykset olisivat vain jotain, jolla jokainen voisi sitten johtaa omia johtopäätöksiä. Tämä on strategiana tietysti ovela, koska silloin esitetään että utelu ei ollutkaan mitään kritiikkiä ollenkaan, vaan asioiden selvittelyä. Salaliittoteorioissa taktiikka on vakiokäytössä: "He's not introducing a conspiracy theory, that's for sure. He is simply asking a question; throwing it out there, this strange confluence of events. And they are fortuitious events for the "wackos," if you see what he means."
Vaikka kyselijä ei suoraan sano mitä hän kannattaa, se voidaan selvittää. Strategian implisiittinen taso on kuitenkin selvä. Valtaosa kommunikaatiosta on joka tapauksessa eisanallista ja lauseet yhdessä rakentavat kontekstin.
Denialisti ei nimittäin koskaan esittele kyseenalaistavia kysymyksiä kuin toiselle puolelle. Esimerkiksi rokotteiden toiminnan kiistävät kyselivät retorisia kysymyksiä joissa kyseltiin, tai oikestaan vaadittiin, todisteita rokotteiden tehoista ja vihjailtiin niissä olevista riskeistä, joiden suuruusluokat oli tietysti kaivettava. Näin hän pääsee helposti kylvämään epäilyä ilman kovinkaan merkittävää panosta itse keskusteluun. Ja vastapuoli joutuu työläästi hakemaan ne faktat, joiden löydyttyä siirrytään vain pakovaiheeseen, jossa vastauksen arvo irrelevantisoidaan ja siirrytään seuraavaan kyseenalaistavaan kysymykseen.
Perusasetelmana on se, että utelun alussa "rokottajat ovat pahoja ja kyvyttömiä vanhempia" implisiittisesti kritisoivaan vihjailevaan kyselyyn vastaaminen johtaa siihen että "kyselijästä jokainen saa kannattaa mitä haluaa ja että kysymys on mielipiteenvapaudesta". Tämänlainen inbalanssi diskurssissa paljastaa, että kysymykset ovat retorisia kysymyksiä joihin ei haluta vastauksia, koska vain tietynlainen vastaus toimii. ~ Kysymys on täsmälleen samasta, kuin USA:n konservatiivien syntymätodistussalaliitossa kävi tuoreesti. Ensin he selittävät kovalla mediajulkisuudella kysymyksiä siitä onko Obamalla syntymätodistusta. Tällä he haluavat kieltää presidentin oikeuden olla presidenttinä koska maan johtajalla täytyy olla syntymätodistus USA:ssa. Kun Obamalla oli esittää se julkisuudessa, keskustelu siirtyi siihen miten Obaman vastaus on turhaa sepustelua joka vie keskustelun syrjään pääaiheesta, eli USA:n taloudesta. Tämänlaista haaste-vastauspeli on rakennettu siten että "kruuna me voitamme, klaava te häviätte" -strategia toteutuu.
"Vain kysymys" on vastauksena vähättelevä. Sen pitäisi kiinnittää huomio siihen että uteleva ihminen tunnustaa kyselevänsä asian kannalta irrelevantteja kysymyksiä ja että hän ei itse asiassa oikein edes kunnioita saamiaan vastauksia eli sitä vaivaa jonka joku näkee etsiessään vastausta siihen hänelle vaikka esittääkin puolueetonta. Ja vaikka tilanne näyttää siltä että kyselijä onkin oikeasti vaan boostannut omaa näkemystään vihjailevilla syytöksillä joihin vastaaminen on näyttänyt syytökset faktuaaliselta tasoltaan perättömiksi ja joka tämän asian paljastumisen jälkeen ei anna faktan mitenkään vaikuttaa ennakkonäkemykseensä, vaan oikeuttaa hänet päin vastoin kyselemään ennakkoluulojensa värittämiä jatkokysymyksiä. Ja vaikka tilanne näyttää myös siltä että kyselyyn on saatu vastaus, joka näyttää selvästi että faktat ovat toisenlaiset kuin uteluissa on kyseenalaistettu, ja vastaus on peräti niin laadukas että siihen ei keksitä vasta -argumenttia vaan asiasta siirrytään ihan toiseen asiaan ja kysymykseen.. Silti tämä keino ei vie kasvoja, vaan päin vastoin näyttää pelastavan ne. jonka ei pitäisi olla mitään sellaista, jota järkevä ja päätöksentekoon tai ratkaisuun johtavassa keskustelussa vakavasti otettavana ihminen koskaan missään ikinä tekisi.
On selvää että jos kysytään että "eikö ole mahdollista että" vaikkapa denialistien näkemyksessä olisi jotain järkeä, ja ihmetellään mikä on väärin siinä että "vain kysellään kysymyksiä", niin vastaus on tietysti se, että kysymyksissä itsessään ei ole mitään vikaa sellaisenaan. Kysymys on siitä, että tämänlainen utelija itse asiassa ei esitä mitään kantaa. Sitä vain halutaan vihjailla jotain, ilman että olisi rohkeutta olla avoimesti jotain mieltä ja sanoa se suoraan, ja tämän pelkuruuden vuoksi valitaan itselle riskitön keino, jossa ei sanota suoraan mitä mieltä ollaan, mutta kysymyksillä kyseenalaistetaan silti aina vain toista puolta ja yritetään hakea sympatiaa toiselle puolelle. Jolloin kyse ei ole mistään tasapuolisuudesta tai selvittelystä. Jos tasapuolisuutta tavoitellaan, sen tulisi näkyä kysymyspattereissakin. Tästä poikkeama kertoo joko typeryydestä tai sitten asenteellisesta ideologialla oikeutetusta ilkeydestä. (Ja minä olen yleisesti ottaen optimisti ihmisten ongelmanratkaisukykyihin.)
Koska uteluihin vastaaminen kohtaa vihamielisyyttä - mikä olisi ihmeellistä jos ne kysymykset todellakin olisivat vain kysymyksiä ja tätä kautta niiden vastauksiin ei haluta mitään tiettyä vastausta asenteellisesti - runsain määrin. Koska näyttää siltä että tiettyä puolta ja näkemystä kyseenalaistava kysely on vapautta ja kysymyksiin tieteellä vastaaminen on kahlitsemista, olen päättänyt ottaa käyttöön vastastrategian. Koska retoriset iskulauseet toimivat niin hyvin, ajattelin vain kertoa että jos joku on "vain kyselemässä kysymyksiä", minä olen "vain vastaamassa niihin". Kysymyksiin vastausten ja tiedon saaminen on tärkeä arvo, ja vain näiden pohjalta voidaan tehdä perusteltuja ja hyviä ratkaisuja.
Siksi, sen sijaan että olisin tehnyt kuten tähänkin asti, ja esittänyt retorisia vasta kysymyksiä kuten "Oletko idiootti?", otan kohteliaan ja reilun keskustlijan roolin sanomalla täsmälleen samassa tilanteessa että "Minä olen vain esittämässä vastauksia." Se on kätevää, että "ehkä siinä ei ole perää" saakin vastauksen kautta "ehkä siinä sittenkin on perää" -sisällön.
("Don't Step on the Poop", "How to Use Questions to Hide the Fact That You're a Douche Bag")
Yksi hyvin yleinen denialistien käyttämä strategia on herättää epäilystä kyselemällä kysymyksiä. Taustalla on Gish -gallop -strategia, jossa juttuja heitetään ja erimieliset joutuvat vastaamaan niihin. Jos vastausta ei tule, vihjataan että tässä utelussa olisi vakavasti otettava vihje siihen että kysymyksillä kyseenalaistettu aihe olisi todella huono. Jos vastaus tulee, niin sitten siirrytään seuraavaan kysymykseen. Vastaus on tässä tilanteessa irrelevantti.
Yleensä tätä esitetään "esitän vain kysymyksiä" -strategialla. Silloin korostuu miten kysymykset olisivat vain jotain, jolla jokainen voisi sitten johtaa omia johtopäätöksiä. Tämä on strategiana tietysti ovela, koska silloin esitetään että utelu ei ollutkaan mitään kritiikkiä ollenkaan, vaan asioiden selvittelyä. Salaliittoteorioissa taktiikka on vakiokäytössä: "He's not introducing a conspiracy theory, that's for sure. He is simply asking a question; throwing it out there, this strange confluence of events. And they are fortuitious events for the "wackos," if you see what he means."
Vaikka kyselijä ei suoraan sano mitä hän kannattaa, se voidaan selvittää. Strategian implisiittinen taso on kuitenkin selvä. Valtaosa kommunikaatiosta on joka tapauksessa eisanallista ja lauseet yhdessä rakentavat kontekstin.
Denialisti ei nimittäin koskaan esittele kyseenalaistavia kysymyksiä kuin toiselle puolelle. Esimerkiksi rokotteiden toiminnan kiistävät kyselivät retorisia kysymyksiä joissa kyseltiin, tai oikestaan vaadittiin, todisteita rokotteiden tehoista ja vihjailtiin niissä olevista riskeistä, joiden suuruusluokat oli tietysti kaivettava. Näin hän pääsee helposti kylvämään epäilyä ilman kovinkaan merkittävää panosta itse keskusteluun. Ja vastapuoli joutuu työläästi hakemaan ne faktat, joiden löydyttyä siirrytään vain pakovaiheeseen, jossa vastauksen arvo irrelevantisoidaan ja siirrytään seuraavaan kyseenalaistavaan kysymykseen.
Perusasetelmana on se, että utelun alussa "rokottajat ovat pahoja ja kyvyttömiä vanhempia" implisiittisesti kritisoivaan vihjailevaan kyselyyn vastaaminen johtaa siihen että "kyselijästä jokainen saa kannattaa mitä haluaa ja että kysymys on mielipiteenvapaudesta". Tämänlainen inbalanssi diskurssissa paljastaa, että kysymykset ovat retorisia kysymyksiä joihin ei haluta vastauksia, koska vain tietynlainen vastaus toimii. ~ Kysymys on täsmälleen samasta, kuin USA:n konservatiivien syntymätodistussalaliitossa kävi tuoreesti. Ensin he selittävät kovalla mediajulkisuudella kysymyksiä siitä onko Obamalla syntymätodistusta. Tällä he haluavat kieltää presidentin oikeuden olla presidenttinä koska maan johtajalla täytyy olla syntymätodistus USA:ssa. Kun Obamalla oli esittää se julkisuudessa, keskustelu siirtyi siihen miten Obaman vastaus on turhaa sepustelua joka vie keskustelun syrjään pääaiheesta, eli USA:n taloudesta. Tämänlaista haaste-vastauspeli on rakennettu siten että "kruuna me voitamme, klaava te häviätte" -strategia toteutuu.
"Vain kysymys" on vastauksena vähättelevä. Sen pitäisi kiinnittää huomio siihen että uteleva ihminen tunnustaa kyselevänsä asian kannalta irrelevantteja kysymyksiä ja että hän ei itse asiassa oikein edes kunnioita saamiaan vastauksia eli sitä vaivaa jonka joku näkee etsiessään vastausta siihen hänelle vaikka esittääkin puolueetonta. Ja vaikka tilanne näyttää siltä että kyselijä onkin oikeasti vaan boostannut omaa näkemystään vihjailevilla syytöksillä joihin vastaaminen on näyttänyt syytökset faktuaaliselta tasoltaan perättömiksi ja joka tämän asian paljastumisen jälkeen ei anna faktan mitenkään vaikuttaa ennakkonäkemykseensä, vaan oikeuttaa hänet päin vastoin kyselemään ennakkoluulojensa värittämiä jatkokysymyksiä. Ja vaikka tilanne näyttää myös siltä että kyselyyn on saatu vastaus, joka näyttää selvästi että faktat ovat toisenlaiset kuin uteluissa on kyseenalaistettu, ja vastaus on peräti niin laadukas että siihen ei keksitä vasta -argumenttia vaan asiasta siirrytään ihan toiseen asiaan ja kysymykseen.. Silti tämä keino ei vie kasvoja, vaan päin vastoin näyttää pelastavan ne. jonka ei pitäisi olla mitään sellaista, jota järkevä ja päätöksentekoon tai ratkaisuun johtavassa keskustelussa vakavasti otettavana ihminen koskaan missään ikinä tekisi.
On selvää että jos kysytään että "eikö ole mahdollista että" vaikkapa denialistien näkemyksessä olisi jotain järkeä, ja ihmetellään mikä on väärin siinä että "vain kysellään kysymyksiä", niin vastaus on tietysti se, että kysymyksissä itsessään ei ole mitään vikaa sellaisenaan. Kysymys on siitä, että tämänlainen utelija itse asiassa ei esitä mitään kantaa. Sitä vain halutaan vihjailla jotain, ilman että olisi rohkeutta olla avoimesti jotain mieltä ja sanoa se suoraan, ja tämän pelkuruuden vuoksi valitaan itselle riskitön keino, jossa ei sanota suoraan mitä mieltä ollaan, mutta kysymyksillä kyseenalaistetaan silti aina vain toista puolta ja yritetään hakea sympatiaa toiselle puolelle. Jolloin kyse ei ole mistään tasapuolisuudesta tai selvittelystä. Jos tasapuolisuutta tavoitellaan, sen tulisi näkyä kysymyspattereissakin. Tästä poikkeama kertoo joko typeryydestä tai sitten asenteellisesta ideologialla oikeutetusta ilkeydestä. (Ja minä olen yleisesti ottaen optimisti ihmisten ongelmanratkaisukykyihin.)
Koska uteluihin vastaaminen kohtaa vihamielisyyttä - mikä olisi ihmeellistä jos ne kysymykset todellakin olisivat vain kysymyksiä ja tätä kautta niiden vastauksiin ei haluta mitään tiettyä vastausta asenteellisesti - runsain määrin. Koska näyttää siltä että tiettyä puolta ja näkemystä kyseenalaistava kysely on vapautta ja kysymyksiin tieteellä vastaaminen on kahlitsemista, olen päättänyt ottaa käyttöön vastastrategian. Koska retoriset iskulauseet toimivat niin hyvin, ajattelin vain kertoa että jos joku on "vain kyselemässä kysymyksiä", minä olen "vain vastaamassa niihin". Kysymyksiin vastausten ja tiedon saaminen on tärkeä arvo, ja vain näiden pohjalta voidaan tehdä perusteltuja ja hyviä ratkaisuja.
Siksi, sen sijaan että olisin tehnyt kuten tähänkin asti, ja esittänyt retorisia vasta kysymyksiä kuten "Oletko idiootti?", otan kohteliaan ja reilun keskustlijan roolin sanomalla täsmälleen samassa tilanteessa että "Minä olen vain esittämässä vastauksia." Se on kätevää, että "ehkä siinä ei ole perää" saakin vastauksen kautta "ehkä siinä sittenkin on perää" -sisällön.
keskiviikko 6. huhtikuuta 2011
Mistä tunnet sä teeskentelijän?
Kuten moni tietää, minulla on takanani räiskyvä (lyhyt että kiivas) historia Päiviö Latvuksen kanssa.Yleisesti ottaen hänessä minua on ärsyttänyt pari pääpiirrettä ; Hänen tekstinsä on sellaista että on hyvin vaikeaa sanoa mitä hän itse asiassa väittää ; Tämä hämäryys on moniviitteistä mutta on vaikeaa sanoa mitä sillä tarkoitetaan. Tässä mielessä se on hyvinkin epäeksakti teos ; Siinä kasataan faktaa faktojen päälle, ja lukija ikään kuin ohjataan rakentamaan lopputulos, ei sen kautta että esitetään selkeä perusteoria, jota tukevia todisteita kasataan, vaan jotain joka ohjaa päättelyn sijasta intuitiota.
Esimerkiksi hänen "Ymmärryksen siivet" -kirjassaan teemaa näyttävät koherentisoivan eräänlaiset retoriset kysymykset, joihin oletetaan retoriset vastaukset, joiden löytymiseen löytää avaimet sitä kautta että tietää hänen vakaumuksensa. Näiden implisiittisten oletusten - jotka on esitetty vihjaten kysymyksillä - jälkeen kaikki on todistettua, ja koherenttia. Leikolan arvio kirjasta onkin sisältänyt kannanoton siitä, että sitä kannatellaan liikaa retoristen kysymyksien kautta.
Viime päivinä olen keskustellut hänen kanssaan privaatisti facebookissa. Tämä on muuttanut hyvin voimakkaasti näkemyksiäni hänestä ihmisenä ja perustelijana. Näyttää pikemminkin siltä, että hän rakentaa ehdotuksia. Kun huomaa että kysymykset eivät olekaan retorisia, vaan ikään kuin ehdotuksia ja tätä kautta miltei "tunnustuksia teorian aukkopaikasta", tekstin henki muuttuu kovasti.
Tätä luonnetta voi olla vaikeaa huomata, sillä Latvuksen teksti tuntuu hyvin voimakkaasti seuraavan juuri sitä kaavaa, mitä ideologista agendaa tunkevat kristilliset tahot harjoittavat. Sellaiset, joiden ketunhäntä kainalossa on ilmiselvää. Heilläkin yksi tärkeimmistä tavoista on kikkailla ; Käytetään vihjailuja joissa lukijan intuitiota ohjataan, ja joiden kritiikissä sanotaan että "en tarkoittanut tätä" (mutta ei koskaan täsmennetä mitä sitten oikein pohjimmiltaan tarkoitetaan, vaan tarjotaan lisää uudenlaista epäeksaktia kikkailua).
Tämä saivarteleva kikkailu elää siitä, että valtaosa kommunikaatiosta ei perustu suoraan sanoihin, vaan mukana on aina paljon "kirjoittamattomia sääntöjä". Tätä kautta sanojen pintamäärittelyjen, denotaatioiden, lisäksi on esimerkiksi konnotaatioita, lisämerkityksiä ja vivahteita. Nämä vivahteet ohjaavat ajattelua hyvinkin monisyisesti, jolloin puhutaan esimerkiksi jotain tahoa halventavista Weasel wordeista. Näihin vivahteisiin on vaikeaa tarttua pelkän logiikan ja kieliopin kautta. Vaaditaan lisäksi aihepiirin "skenen" tuntemista.
Onkin hyvä huomata, että analogiaan mainpuloivan puheen kanssa voi olla monta syytä. Joskus jonkun ihmisen teksti näyttää aivopesulta siksi että se käyttää aivopesun mekanismeja. Ja joskus taas se näyttää aivopesulta siksi, että aivopesu teeskentelee viatonta ; Jos aivopesu olisi ilkeää, se olisi suoraviivaista ja havaittavaa jolloin se ei toimisi. Siksi saivartelukikkailu pyrkii näyttämään mahdollisimman viattomalta. Ja tätä kautta tapahtuu kaksisuuntaista prosessia ; "Pahikset" alkavat näyttämään "hyviksiltä" ja "hyvilkset" alkavat näyttämään "pahiksilta".
Tämä toisiaan vastakkaisten asenteiden sanavalintamuotojen samanlaisuus vaikuttaa lukutavassa. Varovaisuus johtaa helposti siihen että "viaton tulkitaan syylliseksi". Ja liika avomielisyys taas johtaa siihen että moni "pahis" tulkitaan "hyviksenä".
torstai 10. kesäkuuta 2010
Uhkailu.
"Me sanomme 'Ahaa' osoittaaksemme Kengulle että tiedämme missä pikku Ruu on. 'Ahaa' tarkoittaa 'kerromme sinulle missä pikku Ruu on, jos lupaat häipyä Metsästä palaamatta milloinkaan."
(A. A. Milne, "Nalle Puh")
Vartijana on tavallista kohdata uhkailua ja vittuilua (minun suosikki, lahjonta oli tosin aivan liian vähäistä.) Usein uhittelu on keino, jonka avulla pyritään löytämään pelisäännöt ja rajat. Tämän vuoksi esimerkiksi uusi vartija voi kohdata jopa melko ankaraa uhkailua - hänen paikkansa yhteisössä haetaan tätä kautta.Kelmi asiakas hakee uhittelulla omia rajojaan. Suuri osa uhkailusta on katteetonta, mutta osa uhkailuista on enemmänkin lupailua.
Uhkailu on hyvin harvoin suoraa. Miltei tavallisempaa on saada implisiittisiä uhkauksia. Voidaan vaikka sanoa että "toivottavasti olet tehnyt suhteet kuntoon yläkertaan" tai jopa "Vieläkö asut siinä ja siinä osoitteessa?" (tiedän missä asut). Karkeimmillaan tämä on "kehoitus tai muuten ..." joissa kolme pistettä ohjaavat miettimään vakaviakin vaihtoehtoja. Kuitenkin näissä on helppo sanoa oikeudessa että "en tarkoittanut". Minä opin hyvin pian vartijana ymmärtämään että "tarkoittaminen" on melko irrelevanttia. Se on jotain subjektiivista joka vaikuttaa lakituvassa ja uhkaajan mielessä. Ja usein ne on otettava juuri siten kuin sanoja "tarkoittaisi sen niin kun oikeudessa väittäisi olevan tarkoittamatta".
Näissä toisen ikään kuin oletetaan ymmärtävän uhkaus, vaikka tämä esitetäänkin epäsuorasti. Lauseilla uhkaavat konnotaatiot. Uhkaus muistuttaa tässä hieman retorista kysymystä, joissa toisen ikään kuin oletetaan "tajuavan asian" mielessään, eikä siihen siksi tarvitse vastata ääneen. Uhkailussa äänenpainotkin tosin sanovat usein hyvin paljon, joten kysymys ei ole pelkistä sanoista.
"Puh meni nurkkaan ja yritti sanoa 'Ahaa' sopivalla äänellä. Välillä hänestä kuulosti siltä että se tarkoitti mitä Kani oli sanonut ja välillä hänestä kuulosti että ei. 'Se on varmaan kiinni harjoituksesta', hän ajatteli, 'entä jos Kengukin tarvitsee harjoitusta ymmärtääkseen sen?'"
(A. A. Milne, "Nalle Puh")
Tämä aikaansaa tiettyjä vaikeuksia. Esimerkiksi vapaa -ajattelijat saivat kampanjaansa liittyen tekstiviestin. Sen teksti on seuraavanlainen: "MITEN USKALLAT NUKKUA, JOS JUMALAA EI KERRAN OLE? MINÄHÄN VOISIN PÄÄSTÄÄ ILMAT POIS SISUKSISTASI ILMAN MITÄÄN OMANTUNNON TUSKIA, EIKÄ HAITAIS, VAIKKA JÄIS KIINI."
Lausuma vaikuttaa vahvasti implisiittiseltä uhkaukselta. Siinä mainitaan ajatusleikinomaisesti ja vihjaillen hyvin aggressiivinen, intiimi ja julma skenaario. Kuitenkin se sopii myös kristilliseen "avantoperinteeseen", jossa viestittäjä on pikemminkin yrittänyt hyväntahtoisesti varoittaa vaarasta. Viestittäjä uskoo että ateismi tarkoittaa moraalittomuutta. Toki tämäkin on pilkkaamista ja herjaamista "olet paha". Mutta ei uhkailua.
Keskustelukulttuurin ulkopuolella viestin voi ymmärtää "vain väärin". Ja se on se tapa, jolla vartija suhtatuu uhkailuun. Potentiaalinen riski, joka kannattaa ottaa huomioon toiminnassa, mutta josta ei kannata lähteä käräjöimään.
(A. A. Milne, "Nalle Puh")
Vartijana on tavallista kohdata uhkailua ja vittuilua (minun suosikki, lahjonta oli tosin aivan liian vähäistä.) Usein uhittelu on keino, jonka avulla pyritään löytämään pelisäännöt ja rajat. Tämän vuoksi esimerkiksi uusi vartija voi kohdata jopa melko ankaraa uhkailua - hänen paikkansa yhteisössä haetaan tätä kautta.
Uhkailu on hyvin harvoin suoraa. Miltei tavallisempaa on saada implisiittisiä uhkauksia. Voidaan vaikka sanoa että "toivottavasti olet tehnyt suhteet kuntoon yläkertaan" tai jopa "Vieläkö asut siinä ja siinä osoitteessa?" (tiedän missä asut). Karkeimmillaan tämä on "kehoitus tai muuten ..." joissa kolme pistettä ohjaavat miettimään vakaviakin vaihtoehtoja. Kuitenkin näissä on helppo sanoa oikeudessa että "en tarkoittanut". Minä opin hyvin pian vartijana ymmärtämään että "tarkoittaminen" on melko irrelevanttia. Se on jotain subjektiivista joka vaikuttaa lakituvassa ja uhkaajan mielessä. Ja usein ne on otettava juuri siten kuin sanoja "tarkoittaisi sen niin kun oikeudessa väittäisi olevan tarkoittamatta".
Näissä toisen ikään kuin oletetaan ymmärtävän uhkaus, vaikka tämä esitetäänkin epäsuorasti. Lauseilla uhkaavat konnotaatiot. Uhkaus muistuttaa tässä hieman retorista kysymystä, joissa toisen ikään kuin oletetaan "tajuavan asian" mielessään, eikä siihen siksi tarvitse vastata ääneen. Uhkailussa äänenpainotkin tosin sanovat usein hyvin paljon, joten kysymys ei ole pelkistä sanoista.
"Puh meni nurkkaan ja yritti sanoa 'Ahaa' sopivalla äänellä. Välillä hänestä kuulosti siltä että se tarkoitti mitä Kani oli sanonut ja välillä hänestä kuulosti että ei. 'Se on varmaan kiinni harjoituksesta', hän ajatteli, 'entä jos Kengukin tarvitsee harjoitusta ymmärtääkseen sen?'"
(A. A. Milne, "Nalle Puh")
Tämä aikaansaa tiettyjä vaikeuksia. Esimerkiksi vapaa -ajattelijat saivat kampanjaansa liittyen tekstiviestin. Sen teksti on seuraavanlainen: "MITEN USKALLAT NUKKUA, JOS JUMALAA EI KERRAN OLE? MINÄHÄN VOISIN PÄÄSTÄÄ ILMAT POIS SISUKSISTASI ILMAN MITÄÄN OMANTUNNON TUSKIA, EIKÄ HAITAIS, VAIKKA JÄIS KIINI."
Lausuma vaikuttaa vahvasti implisiittiseltä uhkaukselta. Siinä mainitaan ajatusleikinomaisesti ja vihjaillen hyvin aggressiivinen, intiimi ja julma skenaario. Kuitenkin se sopii myös kristilliseen "avantoperinteeseen", jossa viestittäjä on pikemminkin yrittänyt hyväntahtoisesti varoittaa vaarasta. Viestittäjä uskoo että ateismi tarkoittaa moraalittomuutta. Toki tämäkin on pilkkaamista ja herjaamista "olet paha". Mutta ei uhkailua.
Keskustelukulttuurin ulkopuolella viestin voi ymmärtää "vain väärin". Ja se on se tapa, jolla vartija suhtatuu uhkailuun. Potentiaalinen riski, joka kannattaa ottaa huomioon toiminnassa, mutta josta ei kannata lähteä käräjöimään.
tiistai 16. kesäkuuta 2009
Maalitauluista.
"Enough research will tend to support your theory."
(Murphy's Law of Research)
Synti tulee sanana kreikan sanasta ἁμαρτία, "maalin ohi ampuminen". Tässä ajatellaan että synti on hairahtumista. Synnitön elämä on tätä kautta moraalista tarkka -ampujan elämää ja synnin tekijä joko ampuu vahingossa tai tahallaan ohi. Ohiampumista voi välttää tietämällä maalin ja osaamalla kohdistaa toimet oikein.
Muutenkin filosofiaa voisi kuvata ampumisprosessina. Hyvä argumentaatio on sitä että on maalitaulu, johon osuminen on tärkeää. Argumentaatiossa sitä parempi tulos, mitä pienempi ja kauempana maali on, eli mitä vaikeampia ehtoja käydään läpi. Tätä kautta filosofista "syntiä" voisi olla esimerkiksi:
Texas sharpshooter fallacy: Se on looginen virhe jossa kaksi erillistä asiaa joilla ei ole yhteyttä liitetään epämääräisillä analogioilla ja muilla tempuilla niin että niillä näyttää olevan yhteys. Erikoiselta kuulostava virheen nimi tulee tarinasta Texasilaisesta, joka ampui ladon seinään ja maalasi sitten maalitaulun luodin ympärille ja väitti että tämä todisti hänen olevan tarkka -ampuja. Kun normaalisti ensin on taustateoria, ja tästä nostetaan hypoteeseja joiden onnistumista ja epäonnistumista testataan aineistolla, kun joku ottaa aineiston, muokkaa sen tulkinnan ennakko -oletustensa mukaiseksi ja sen jälkeen sanoo että hänen näkemyksensä sopii havaintoihin täysin, kyseessä on juuri tämä päättelyvirhe. Samalla datalla ei voida sekä rakentaa että testata samaa teoriaa. Tämä on loogisesti uskomattoman selvää, mutta kun ihmisellä on tapana nähdä sääntöjä ja yhteyksiä sielläkin missä niitä ei ole, tämä on yllättävän toimiva ja käytetty manipuloimisstrategia. Toisaalta tämmöisen luomiseen ei tarvita edes pahaa tahtoa: confirmation bias on "lajinmukainen tapamme olla epäloogisia", me muokkaamme tulkintoja ja informaatiota siihen malliin että se sopii ennakko -oletuksiimme sen sijaan että hyväksyisimme sen että ne ovat ristiriidassa perususkomustemme kanssa. Muun muassa tämän vuoksi assimilaatio on yleistä.
Toinen suoraa maalimetaforaa käyttävä virhe on "Maalin siirtäminen" (engl. moving the goalpost). Se on looginen virheargumentti, jossa toiminnan reuna -ehtoja muutetaan niin että kritiikkiä väistetään sen sijaan että se otettaisiin vastaan. Kun "jalkapallomaali muokataan ampumatauluksi" saadaan vertaus jossa toinen ampuu siihen missä maali on laitettuna, niin tuomari sitten viekin maalin muualle ja sanoo sitten että on ammuttu huonosti koska maali on eri paikassa mihin osuttiin. Karkeasti tässä tarkoitetaan sitä että ikävä evidenssi joka vastustaa väitettä esitetään, siihen reagoidaan muuttamalla ehtoja, jolloin se kritiikki on "ei riittävän hyvä". Tämän jälkeen tietenkin vaaditaan vahvempaa todistetta. Tämän tekee virheelliseksi se, että se yleensä kuulostaa vakuuttavalta, ja sellaiselta että kritiikki on kuultu ja otettu huomioon, mutta tosiasiassa on vain sanottu että "ei riitä". Maalin siirtämisen tunnistaminen on kuitenkin erityisen hankalaa, koska:
1: Itsekriittisessä keskustelussa voi olla tilanne että todiste ei todella ole riittävän hyvä. Silloin on oikein sanoa että "ei riitä". Tosin tätäkin kannattaa tukea perusteluilla, jotta kaikille on selvää miksi se ei ole "riittävän hyvä". Tätä kautta ihmiset tietävät mikä on "riittävän hyvä".
2: Takana voi olla sekin, että taustalla on ollut oletuksia jotka toisesta ovat olleet niin itsestäänselviä että ne on voitu jättää implisiittiseksi. Tällöin on hyvä tarkentaa ja tuoda impisiittiset esitykset kaikkien kuultavaksi, jolloin ne muuttuvat tunnetuiksi. Tosiasiassahan aidot itsestäänselvyydet ovat harvinaisia, mutta me käytämme niitä koska muuten joutuisimme käyttämään tuhottomasti aikaa niiden kirjaamiseen. Ongelmatilanteessa ne on tietysti syytä nostaa esiin. On epäreilua syyttää toista siitä että tämä ei ole ajatuksenlukija ja osaa valita kaikkia samoja taustakäsityksiä automaattisesti. Sitäpaitsi ne kertomalla voi helposti osoittaa kunnioittavansa keskustelua, toista keskustelijaa sekä ennen kaikkea osoittaa että nämä implisiittiset säännöt ovat todella olemassa. Jos joku sanoo että "mieti itse", kuten helposti tietenkin tekee mieli, käyttää temppua johon voi turvautua silloin kun mitään argumenttia asian puolesta ei ole.
3: Lisäksi itsekorjautuvuus tarkoittaa juuri sitä että kun kohdataan ongelmia, sen alla korjataan näkemystä. Tällöin voi käydä niin että esimerkiksi määritelmää muutetaan niin, että se ottaa tästä lähtien huomioon tuon annetun kritiikin, joka vanhassa määritelmässä "oli riittävän hyvä", mutta ei toimi enää tähän nykyiseen. Kun käytössä on aina yksi määritelmä, eikä siihen hylättyyn enää palata muualla, homma on OK.
Tämän lisäksi voidaan kehittää uusia:
1: Epäselvät määritelmät, jolloin määritelmä on niin epämääräinen että "riittävän hyvä" ei ole joko lainkaan mahdollinen kenenkään mukaan tai sitten se on sellainen että kukaan ei oikein näytä tietävän minkälainen tämä on. Kun tämä ehto toteutuu, käy niin että tarjoutuu tilaa ikuiselle kikkailulle, jossa mikä tahansa ongelma voidaan lakaista maton alle. Tällöin kyseessä on "saippuoitu luikertelu, ei argumentaatio". Tällä tavalla luodaan iso maalitaulu, esimerkiksi kun koko ladonseinä on iso maalitaulun keskus, se on niin epämääräinen että siihen on helppo osua.
2: Määritelmiä on useita, ja niitä vaihdetaan tilanteen mukaan. Eli jos määritelmää korjataan, tämä uusi määritelmä ei hallitsekaan tämän jälkeen pelikenttää. Yleensä tämä tehdään väittämällä että kaksi määritelmää ovat yksi ja sama asia. Kuitenkin kun toista käytetään aina toisessa tilanteessa ja toista toisessa kontekstissa, se kertoo yksiselitteisesti sen, että näin ei ole. Tätä voisi kuvata sillä että piha ripotellaan täyteen maalitauluja niin että johonkin osutaan. .
3: Cherry picking, jossa sopivat aineistot valitaan ja epämiellyttävät hylätään. Tässä ikään kuin ammutaan pirusti ja ohiammutut unohdetaan ja vain osutut hyväksytään ja kun taulussa on räiminnän jälkeen reikiä, katsotaan että tilanne on itselle edullinen.
4: Lisäksi voidaan ottaa haasteiden esittäminen, Gish gallop, jossa sen sijaan että oma mestaruus osoitetaan ampumalla hyvin, asetetaankin toinen haasteiden eteen. Tässä kysytään kysymyksiä, ja "osutut hylätään merkityksettöminä" ja niihin reagoidaan antamalla uusi haaste, kun taas osumaton lasketaan heti "ratkaisemattomaksi ongelmaksi".
Ja tämän vuoksi meidän olisi tärkeintä aina miettiä sitä, että millä ehdoin olisimme aidosti valmiita hylkäämään jonkun meille rakkaan ja puolustamamme näkemyksen. Tässä ei ajeta takaa edes "falsifioinnin välttämättömyyttä" vaan enemmänkin "itsekriittisyyden välttämättömyyttä". Jos "mikään ei riitä", on selvää mikä keskustelun lopputulos itsen kannalta on. Valitettavasti objektiivinen todellisuus ei ole sitä miten me sen ajattelemme. Ainoastaan subjektiivinen tapamme kokea tosiasiat ovat riippuvaisia sitä miten me sen ajattelemme.
(Murphy's Law of Research)
Synti tulee sanana kreikan sanasta ἁμαρτία, "maalin ohi ampuminen". Tässä ajatellaan että synti on hairahtumista. Synnitön elämä on tätä kautta moraalista tarkka -ampujan elämää ja synnin tekijä joko ampuu vahingossa tai tahallaan ohi. Ohiampumista voi välttää tietämällä maalin ja osaamalla kohdistaa toimet oikein.
Muutenkin filosofiaa voisi kuvata ampumisprosessina. Hyvä argumentaatio on sitä että on maalitaulu, johon osuminen on tärkeää. Argumentaatiossa sitä parempi tulos, mitä pienempi ja kauempana maali on, eli mitä vaikeampia ehtoja käydään läpi. Tätä kautta filosofista "syntiä" voisi olla esimerkiksi:
Texas sharpshooter fallacy: Se on looginen virhe jossa kaksi erillistä asiaa joilla ei ole yhteyttä liitetään epämääräisillä analogioilla ja muilla tempuilla niin että niillä näyttää olevan yhteys. Erikoiselta kuulostava virheen nimi tulee tarinasta Texasilaisesta, joka ampui ladon seinään ja maalasi sitten maalitaulun luodin ympärille ja väitti että tämä todisti hänen olevan tarkka -ampuja. Kun normaalisti ensin on taustateoria, ja tästä nostetaan hypoteeseja joiden onnistumista ja epäonnistumista testataan aineistolla, kun joku ottaa aineiston, muokkaa sen tulkinnan ennakko -oletustensa mukaiseksi ja sen jälkeen sanoo että hänen näkemyksensä sopii havaintoihin täysin, kyseessä on juuri tämä päättelyvirhe. Samalla datalla ei voida sekä rakentaa että testata samaa teoriaa. Tämä on loogisesti uskomattoman selvää, mutta kun ihmisellä on tapana nähdä sääntöjä ja yhteyksiä sielläkin missä niitä ei ole, tämä on yllättävän toimiva ja käytetty manipuloimisstrategia. Toisaalta tämmöisen luomiseen ei tarvita edes pahaa tahtoa: confirmation bias on "lajinmukainen tapamme olla epäloogisia", me muokkaamme tulkintoja ja informaatiota siihen malliin että se sopii ennakko -oletuksiimme sen sijaan että hyväksyisimme sen että ne ovat ristiriidassa perususkomustemme kanssa. Muun muassa tämän vuoksi assimilaatio on yleistä.
Toinen suoraa maalimetaforaa käyttävä virhe on "Maalin siirtäminen" (engl. moving the goalpost). Se on looginen virheargumentti, jossa toiminnan reuna -ehtoja muutetaan niin että kritiikkiä väistetään sen sijaan että se otettaisiin vastaan. Kun "jalkapallomaali muokataan ampumatauluksi" saadaan vertaus jossa toinen ampuu siihen missä maali on laitettuna, niin tuomari sitten viekin maalin muualle ja sanoo sitten että on ammuttu huonosti koska maali on eri paikassa mihin osuttiin. Karkeasti tässä tarkoitetaan sitä että ikävä evidenssi joka vastustaa väitettä esitetään, siihen reagoidaan muuttamalla ehtoja, jolloin se kritiikki on "ei riittävän hyvä". Tämän jälkeen tietenkin vaaditaan vahvempaa todistetta. Tämän tekee virheelliseksi se, että se yleensä kuulostaa vakuuttavalta, ja sellaiselta että kritiikki on kuultu ja otettu huomioon, mutta tosiasiassa on vain sanottu että "ei riitä". Maalin siirtämisen tunnistaminen on kuitenkin erityisen hankalaa, koska:
1: Itsekriittisessä keskustelussa voi olla tilanne että todiste ei todella ole riittävän hyvä. Silloin on oikein sanoa että "ei riitä". Tosin tätäkin kannattaa tukea perusteluilla, jotta kaikille on selvää miksi se ei ole "riittävän hyvä". Tätä kautta ihmiset tietävät mikä on "riittävän hyvä".
2: Takana voi olla sekin, että taustalla on ollut oletuksia jotka toisesta ovat olleet niin itsestäänselviä että ne on voitu jättää implisiittiseksi. Tällöin on hyvä tarkentaa ja tuoda impisiittiset esitykset kaikkien kuultavaksi, jolloin ne muuttuvat tunnetuiksi. Tosiasiassahan aidot itsestäänselvyydet ovat harvinaisia, mutta me käytämme niitä koska muuten joutuisimme käyttämään tuhottomasti aikaa niiden kirjaamiseen. Ongelmatilanteessa ne on tietysti syytä nostaa esiin. On epäreilua syyttää toista siitä että tämä ei ole ajatuksenlukija ja osaa valita kaikkia samoja taustakäsityksiä automaattisesti. Sitäpaitsi ne kertomalla voi helposti osoittaa kunnioittavansa keskustelua, toista keskustelijaa sekä ennen kaikkea osoittaa että nämä implisiittiset säännöt ovat todella olemassa. Jos joku sanoo että "mieti itse", kuten helposti tietenkin tekee mieli, käyttää temppua johon voi turvautua silloin kun mitään argumenttia asian puolesta ei ole.
3: Lisäksi itsekorjautuvuus tarkoittaa juuri sitä että kun kohdataan ongelmia, sen alla korjataan näkemystä. Tällöin voi käydä niin että esimerkiksi määritelmää muutetaan niin, että se ottaa tästä lähtien huomioon tuon annetun kritiikin, joka vanhassa määritelmässä "oli riittävän hyvä", mutta ei toimi enää tähän nykyiseen. Kun käytössä on aina yksi määritelmä, eikä siihen hylättyyn enää palata muualla, homma on OK.
Tämän lisäksi voidaan kehittää uusia:
1: Epäselvät määritelmät, jolloin määritelmä on niin epämääräinen että "riittävän hyvä" ei ole joko lainkaan mahdollinen kenenkään mukaan tai sitten se on sellainen että kukaan ei oikein näytä tietävän minkälainen tämä on. Kun tämä ehto toteutuu, käy niin että tarjoutuu tilaa ikuiselle kikkailulle, jossa mikä tahansa ongelma voidaan lakaista maton alle. Tällöin kyseessä on "saippuoitu luikertelu, ei argumentaatio". Tällä tavalla luodaan iso maalitaulu, esimerkiksi kun koko ladonseinä on iso maalitaulun keskus, se on niin epämääräinen että siihen on helppo osua.
2: Määritelmiä on useita, ja niitä vaihdetaan tilanteen mukaan. Eli jos määritelmää korjataan, tämä uusi määritelmä ei hallitsekaan tämän jälkeen pelikenttää. Yleensä tämä tehdään väittämällä että kaksi määritelmää ovat yksi ja sama asia. Kuitenkin kun toista käytetään aina toisessa tilanteessa ja toista toisessa kontekstissa, se kertoo yksiselitteisesti sen, että näin ei ole. Tätä voisi kuvata sillä että piha ripotellaan täyteen maalitauluja niin että johonkin osutaan. .
3: Cherry picking, jossa sopivat aineistot valitaan ja epämiellyttävät hylätään. Tässä ikään kuin ammutaan pirusti ja ohiammutut unohdetaan ja vain osutut hyväksytään ja kun taulussa on räiminnän jälkeen reikiä, katsotaan että tilanne on itselle edullinen.
4: Lisäksi voidaan ottaa haasteiden esittäminen, Gish gallop, jossa sen sijaan että oma mestaruus osoitetaan ampumalla hyvin, asetetaankin toinen haasteiden eteen. Tässä kysytään kysymyksiä, ja "osutut hylätään merkityksettöminä" ja niihin reagoidaan antamalla uusi haaste, kun taas osumaton lasketaan heti "ratkaisemattomaksi ongelmaksi".
Ja tämän vuoksi meidän olisi tärkeintä aina miettiä sitä, että millä ehdoin olisimme aidosti valmiita hylkäämään jonkun meille rakkaan ja puolustamamme näkemyksen. Tässä ei ajeta takaa edes "falsifioinnin välttämättömyyttä" vaan enemmänkin "itsekriittisyyden välttämättömyyttä". Jos "mikään ei riitä", on selvää mikä keskustelun lopputulos itsen kannalta on. Valitettavasti objektiivinen todellisuus ei ole sitä miten me sen ajattelemme. Ainoastaan subjektiivinen tapamme kokea tosiasiat ovat riippuvaisia sitä miten me sen ajattelemme.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)