Hukka perii

Jukka Niemisen "Suomen Mysteerit" esittelee sivulta 94 eteenpäin teoriaa susien raatelemista ihmisistä. 1800 -luvulla kirkonkirjoissa nimittäin näkyy tilastopiikki jossa on runsaasti susien tappamia ihmisiä. (s. 95) "...onhan kummallista että sudet hyökkäsivät ihmisten kimppuun juuri vuosien 1860 ja 1880 aikana mutta ei juurikaan ennen tai jälkeen. Tilastopiikki on niin selvä, että sitä ei voi millään kiistää. Huomataan lisäksi, että tässä ei puhuta yhdestä sudesta tai edes susilaumasta, vaan koko maan kattavasta ilmiöstä." ... "Miksi juuri tämän tietyn ihmissukupolven kimppuun? Sillä jos tuollainen olisi sudelle luontaista käytöstä niin hyökkäyksiä pitäisi olla tapahtunut tasaisesti jo aiemmin jatkuen myöhempään, jopa meidän päiviimme, eikä buumia ole erotettavissa." Niemisen selitys perustuu siihen että juuri tähän aikaan oli nälänhätää. Epätoivoiset ihmiset tappoivat omia lapsiaan, eivätkä halunneet saada kuolemantuomiota, joten syyllisyys oli helppo delegoida pedoille. (s 99) "On enemmän kuin mielenkiintoista, että susien väitetään tappavan lapsia aina suurien nälkävuosien tienoolla." Nieminen viittaa yleiseen susien käyttäytymiseen ja hänen mukaansa mikään susiyksilön tai susilauman käytös ei sovi selitykseksi. Hän korostaa sitä miten susi karttaa ihmistä ja verottaa hirvi- ja peurakantaa vältellen tavallisesti jopa koiria.

Niemisen näkökulma on hyvä muistutus siitä että lähdekritiikkiä tarvitaan hyvin usein. Ja se ei läheskään aina tarkoita sitä että on sisälukutaito (tekstin lauserakenteen ymmärrys), ulkolukutaito (kyky muistaa ja toistaa lukemansa myöhemmin) ja varmistus siitä että lähde todellakin sanoo minkä se sanoo. Lähdekriittinen tarkastelu on tärkeää esimerkiksi silloin kun mietitään syitä sille, miksi Suomessa on vanhoissa tuomioissa ennätysmäärä eläimiin sekaantumisen vuoksi teloitettuja. Tuomiokirjat ovat aitoja, ja niiden toistaminen on aitoon historialliseen dokumenttiin viittaamista. Mutta tämä ei riitä koska on arvioitava mutuakin ; Syynä ei varmasti ollut se, että eläimiin sekaantuminen olisi ollut jotenkin erityisen yleistä. Sen sijaan syyksi nähdään se, että ihmiset eivät silloin saaneet tehdä itsemurhaa, ja itsemurhaajien kohdalla ei esimerkiksi päässyt haudatuksi siunattuun maahan. Siksi teloitus valehtelemalla tuntui houkuttelevalta. Eläimiinsekaantuminen taas on malliesimerkki rikoksesta, johon on helppo keksiä motiivi ja johon maatalousyhteisössä oli tilaisuus. Ja se oli rikoksena henkilökohtainen, eli siihen ei liittynyt vahvaa fysikaalisten todistusaineistojen läsnäoloa. (Varastamisessa on esineitä, murhassa kuollut ruumis...) Näin oli helppoa väittää syyllistyneensä tähän.

Hyvä idea, ei varmasti väärin, eikä valehtelua mutta liioittelua.

Toki pelkkä psykologinen viitekehys olisi vähän. Nieminen sitookin susien syömisen ja lapsenmurhan induktion avulla perusteluunsa ; Hän viittaa esimerkiksi Intiaan, jossa köyhimmillä alueilla lapset, etenkin tytöt, joutuivat susien raatelemaksi. Siihen päivään asti kunnes Intia 2005 alkoi tilastoimaan virallisesti kuolinsyitä. Silloin raatelut mystisesti katosivat ja vastaavasti ihmisten tekemät lapsensurmat nousivat esiin. Nieminen viittaa samantapaiseen ilmiöön myös esimerkiksi Ukrainassa. Näin ollen teoria on ehdottomasti muuta kuin pelkkä "voi sopia jonkun mindsettiin" -psykologisointi. (Joka taas on esimerkiksi erilaisissa salaliittoteorioissa ja postmodernistien harjoittamassa intressien seulomisessa aivan liian yleistä.)

Ongelmana onkin oikeastaan vain konteksti. Niemisen tapa käsitellä historiaa - ja etenkin etologiaa -muistuttaa sitä kuin kirkonkirjojen pohjalta tulkittaisiin että eläimiin sekaantumisia ei olisi tapahtunut ollenkaan. Se, että määrästä suurikin osa voi olla muuta ja selittyy jollain muulla ilmiöllä, ei useinkaan tarkoita samaa kuin koko ilmiön totaalinen falsifioituminen.
1: Niemisen tapa suhtautua petoihin ei kuitenkaan yllätä. Hän on vahvasti esoteerinen ja kannattaa vahvasti suomalaista varhaiskulttuuria, jonka hän asettaa peräti myyttisiin mittoihin. Tässä karhu ja susi saavat usein erityiskohtelua. Niissä luonto ei enää ole eläimiä, ympäristöä ja tapahtumia, vaan eläimstökin nähdään ei eläimenä vaan nähdään ne vain sitä kautta mitä se symbolisoivat ja edustavat ja samalla luonnonkansatkin saavat (sinänsä positiivista) arvostusta aina yli-ihannoimiseen asti (joka jostain syystä lakkaa olemasta positiivista). Nieminen arvostaakin symboliikkaa kovasti, ja hänestä sen avulla saadaan parempaa tietoa maailmasta kuin kylmällä skientistis-skeptisellä asenteella. Tämä on vain ideologinen kontekstointi eikä ole tuomio siitä että näkemys on väärä. Ideologinen kytkös on vain mielenkiintoinen mukaantuotava piirre. Tämän blogauksen argumentin kannalta tällä yhteydellä ei ole väliä, joten tavallaan ihminen saa tässä kohden suhtautua okkultistiseen symboliikkaan ihan miten haluaa. (Itsekin näen sen kuinka haluan. Eli luonnosta ja luonnon seuraamisesta vieraantumisena.)

Ongelmana onkin se, että Nieminen esimerkiksi venkoilee saivartelemalla ad hoc -selityksin seuraavaan tapaan (s.97) "Minusta merkillisempää on, että en löytänyt ensimmäistäkään suden tappamaa vanhusta tai lasta oikeista kuolinsyyluetteloista. 1800 -luvulla kuolinsyyluetteloinnissa ei edes ollut omaa tilastonumeroa petojen tappamille ihmisille, vaikka siellä oli kaikkea muuta aina kurkkumädästä salamaniskuun." Tämä on toki erikoista, koska tässä samalla annetaan selitys miksi luokittelussa ei ole tiettyjä merkintöjä. Byrokratian aukko tavallaan turhankin alleviivatusti paistaa selityksenä, eikä lisäongelmana. Niemisen esitys näyttää ongelmalliselta että esimerkiksi Lappalaisen "Suden Jäljet" pitää lähteistetyn listan kirkonkirjoista. (Niissä merkinnät olivat vapaamuotoisia joten tilastonumeron puute ei haittaa niitä). Yksistään sivulla 156 löytyy useampi 20-30 vuotias. Alle 10 vuotiaita on 9kpl, 10-19 vuotiaita 4kpl, 20-29 -vuotiaita 3kpl, 30-39 -vuotiaita 3 kpl. Tämän lisäksi vanhempia kymmenlukuja on jokaista 1kpl ikäluokasta 40, 50,60,70v. Tämä listaus itse asiassa näyttää, että surmia on hyvinkin pitkältä aikaväliltä. Esimerkiksi "18.3.1718 Johanna Jaakontytär, 28, Isokyrö" kuvastaa henkilöä joka ei ole kuollut Niemisen selittämänää aikana. Viimeisin Suomessa raadeltujen joukko tapahtui vasta 1880 -luvulla. Tilastopiikki tosin muutenkaan tarkoita tässä samaa kuin sitä että ilmiö olisi muutoin vieras.
1: Tosin muutenkin Niemisen henki näyttää olevan se, että jos merkintä sudesta on, se on automaattisesti väärennös joten mikään ei riitä kumoamaan tätä hänen teoriaansa. Jos merkkiä ei ole, ilmiötä ei ole. Jos merkki on, se on valheellinen merkki ja ilmiötä ei ole. Hänen argumenttinsa nojaa tilastopiikin varassa, joten se ei itse asiassa ole täysin naurettava, sen takana on pieni tieteenfilosofinen evidenssi. Mutta tämän kimppuun käyn tässä jatkossa ja se irrelevantisoi suden vaarattomuuden, joskaan ei sitä että lapsensurmia tapahtui. Pidän tätäkin ihan oikasti uskottavana ilmiönä.

Etologia ; Käytös ja huolellisuus

Itseäni enemmän kiinnostava puoli on kuitenkin suden etologiassa. Nieminen on toki oikeilla jäljillä selittäessään että susi ei yleensä ole ihmiselle riski. Hän selittää kuitenkin liian tiukasti. Keskiarvosta tulee tasapäistävä totuus. (Aito luonnontutkija sen sijaan muistaa katsoa sekä keskiarvoa että variaatiota.) Meinaa unohtua se, että sudet ovat yksilöitä ja että laumatkin voivat toimia poikkeusoloissa poikkeuksellisella tavalla. Ja että poikkeusoloja on joskus enemmän kun taas muulloin ei.
1: Toki tässä etologiaan vetoamisessa on mielenkiintoinen "tupla -ansa" joka on tuttu karhujen kohdalla. Tyypillinen tapa on se, että ensin selitetään että karhu välttää asutusta ja ihmisiä, ja sitten kun muistuukin että karhu on tappanut ihmsiiä taajamassa, alkaa aivan oikea vetoaminen siihen että karhu puolustaa poikasiaan. Tässä unohtuu se, että kun lenkkeilijä lähtee lenkille, hän ei yleensä huomaa karhunpentua ja välttämättä karhuakaan. Hänen kannaltaan on turhaa se, onko karhu puolustamassa poikastaan vai tappamassa randomrageilulla. Kysymys tappaako karhu ei katoa sillä että karhun tappamiselle annetaan "motiivi". (Miksi pitäisi? Ei tämä vaikuta ihmiselläkään. Motiivi päin vastoin itse asiassa kuvaakin että riski on reaalinen..)

Esimerkiksi "Susi-Iitan" tapaus on malliesimerkki siitä miten suden käytös voi olla vaarallista samalla kun se noudattaa juuri niitä ihmisenkarttamisperiaatteita josta muistuteaan. Ida Elina Kustaantytär kohtasi Halikossa 1880 suden. 7 vuotias Ida joutui yksinäisen suden hyökkäämäksi. Hänen paksu pomppansa suojeli Idaa puremilta. Susi pakeni kun aikuinen ihminen Janne Mäkilä sattui ajamaan lähemmäs puita. Tytön luultiin jopa aluksi kuolleen, sen verran pahaa jälkeä oli syntynyt, mutta hän selvisi tapauksesta hengissä. Kyseessä ei siis ollut suinkaan mikään ihmisen lapsensurman kätkemistapaus, ja uhrikin jäi henkiin kertomaan tarinaansa ja muistojaan. ("Susi-Iita" kuoli vasta 21.4. 1960). Lisäksi on mainittava että Both löysi "Susi-Iitaa" purreen suden, ja ampui tämän. Kyseinen yksilö oli luultavasti takana myös Paimiossa tapahtuneeseen lapsen raateluun jossa oli kuollut 4 -vuotias lapsi.

Tämä kohtaaminen piti sisällään oleellisia tietoja. Kysymys ei ollut laumasta, vaan yksinäisestä sudesta. Näiden kohdalla ongelmana on juuri lauman puute. Nämä sudet elävät nälissään. Aikuinen ihminen on jotain jota susi karttaa juuri siksi että susi pelkää niitä. Pienikokoinen lapsi ei ole yhtä relevantti uhka. (Lisäksi aikuiset ollivat joko pihapiriissä tai kulkivat helposti toimissaan hevosen kanssa, jolloin uhka oli sudelle vielä suurempi kuin pelkkä aikuinen.) Näin ollen se, että sudet ovat tappaneet enimmäkseen lapsia ei ole yllättävää. (Itse asiassa yllättävää on se, miten paljon esimerkiksi antamassani listaviittauksessa oli aikuisia ihmisiä. Maatalossa työtä tehneet 30 miehet esimerkiksi ovat olleet fysiialtaan jotain aivan muuta kuin esimerkiksi minunkaltaiset kaupunkilaiset konttorirottaruipelot.)

Katovuodet; Ihminen on osa suden elinpiiriä.

Niemisen huomio katovuosista toki sopii hyvin siihen miten lapsia on todella voitu "eutanasioida" kärsimästä. Kuitenkin tämäkin tulkinta on hieman lyhytjänteinen. Sillä kun mietitään mitä kato tarkoittaa, on olemassa yksi syy ja kaksi tapaa rakentaa nälänhätä. Syy on aina se, että ihmistä kohden on ruokaa liian vähän. Tähän taas on kaksi keinoa ; Joko ihmisiä on liikaa tai ruokaa liian vähän. Suomen kohdalla molemmat yhdessä ovat uskottava syy. Sillä jos väkeä alkaa olemaan tuotettua ruokakiloa vasten muutenkin runsaasti, katovuosi tässä tilanteessa on pahempi kuin jos ruokatilanne on muutoin kestävämpi. Ensin kato leikkaa "ylijäämästä". (Suomen kohdalla Nieminen tosin ilmituo sen että politiikka oli tässä julmaa. Kansan tarve unohdettiin, joten ylijäämäpuskuri pienentyi entisestään.)

Kun mietitään katovuoden käsitettä, huomataan että
1: Vähän ruokaa tekee sen tekee maatalousyhteiskunnassa helposti kaksi asiaa: (1) Ensinnäkin ihmiset alkavat kiertämään enemmän. Tämä tarkoittaa sitä että ihmiset joutuvat hakemaan luonnonantimia ja elävät vähemmän pellosta. Tämä lisää riskejä kohdata susia. (2) Toisekseen kato seuraa usein jostain ilmastollisesta syystä, kuten halloista, kylmyydestä, sademääristä ja muista. Myös muukin luonto kohtaa tämän saman tilan. Sää ei lakkaa pellonreunan ulkopuolella. Susi ei toki syö kasveja. Mutta susi syö eläimiä jotka syövät kasveja. Etologit tuntevatkin rytmit joita syntyy saaliseläinten ja petoeläinten välille. Myös sää leikkaa saaliseläimiä, joten tästä seuraa nälkäongelma pedoille. Ne toki kuolevat "luonnon kantokyvyn sallimalle tasolle". Mutta ne eivät tee tätä vapaaehtoisesti eivätkä välittömästi. Tämä tarkoittaa nälkäisiä eläimiä.
2: Kun väestöä on liikaa, se laajentuu helposti uusille alueille. Kun susi normaalisti pakenee ja väistää ihmistä ja taajamia, se voi olla vaikeaa jos sen elinpiiri pirstaloidaan. Kun ei voi väistää mihinkään, ei voida väistää. Tämä johtaa varmasti poikkeukselliseen käyttäytymiseen. Ja kun peruskäytösnormi on tunnettu "piiloudu-pakene-taistele", seuraa tästä taatusti uhkaa. Kun susia on ollut enemmän ja ihmiset eivät ole vielä kulkeneet autoilla ja vastaavilla, on selvää että jompaa kumpaa karsitaan. Yleensä tässä karsitaan molempia, mutta ihmiset ovat tässä suteen nähden ylivoimaisia. Susien massatappaminen seurasikin tavallaan siitä että kasvanut ihmismäärä tunki alueille jotka ennen olivat susien vapaassa käytössä.
+: Näin ollen susipiikkiin saadaan aito selitys joka vetoaa ihmisen käytökseen ja sen vaikutuksiin susien elinpiiriin ja tähän liittyviin käytösmuutoksiin. Eli ei vedä suoraan susista ideaalia keskivertoa ja päättele että tämä on koko totuus. Tässä idea on se, että ennen susia oli paljon, mutta ihmiset eivät tunkeneet niiden alueelle koska väestöpaine oli pienempi. (Susien ja ihmisten välisiä konflikteja ja susien raateluihin kuolemiakin näihin liittyen, mutta niistä taatusti ali-ilmoitettiin, eli niitä on tilastoihin merkittynä vähemmän kuin niitä tapahtui ; Osittain siksi että kuolemat jäivät huomaamatta ja kuolinsyyrekisteröinti oli muutenkin puutteellista.) Sitten ihmiset tunkivat, molempia oli paljon ja konflikteja seurasi. Nyt susia on hirvittävän vähän ja ihmisiä kohtuu paljon (väestöntiheys ei suomessa susialueilla ole aivan hirvittävä, olemme kaupungistuneet ja ajaneet sudet niiltä alueilta hyvin minimaalisiksi). Ja ihmiset ovat muuttuneet sellaisiksi että he elävät vähemmän luonnosta ja kulkevat enemmän autoilla (joihin sudet eivät ole koskaan tunkeneet raatelemaan ketään koska metalliseinät.) Näin ei ihmetytä että piirre on hyvin leimallisesti aikaan sidottu.

Itse haluaisin kuitenkin nostaa esille erikoisen syyn joka voi olla hyvinkin suuressa osassa susiongelman eskaloitumista. Se on petoviha. Kuten tuoreessa kuolemantapauksessa eläintarhassa tapahtui, susilauman sotkuinen hierarkia voi johtaa ties mihin. Kun hierarkia on sotkussa, omituisetkin asiat voivat vaikuttaa - esimerkiksi tuoreessa susien aikaansaamassa eläintarhanhoitajan kuolemassa on mahdollisesti puistotyöntekijän kuukautiskierron vaiheella ollut osavaikutusta tragediassa. (Sudet voivat tottua ihmisiin joka teki siitä tavallaan ison ongelman.) Kun ajatellaan ihmistä, hänen on luontevaa pelätä sutta koska se on peto. Tästä seuraa helposti se, että metsämies käyttää kivääriä. Kun susi kuolee, se on muutos laumahierarkiassa. Lisäksi se voi lisätä yksinäisiä susia jotka johtavat nälkäisen epätoivoisiin susiin jonkalaisen Susi-Iitakin kohtasi. Tästä voi tulla ongelmia. Lisäksi haavoittunut susi itsessään voi olla aito ongelma. (Nieminen kertookin tästä puolesta asiallisesti.) Näin ollen suden ampuminen on voinut johtaa siihen että lapsia raadellaan ja tämä on johtanut ilmiön pahenemiseen. Tämä selitys on erityisen hyvä nostaa esille, sillä usein susien kohdalla petovihaa nostetaan esiin nimenomaan ratkaisuna vaikka se voi itse asiassa olla iso osa ongelmaa.

Loppukevennys: Bambivaroitus.

Läheiseni saattavat olla kyllästyneitä tähän bambikevennykseen. Olen yleensä pyrkinyt vähentämään sekä petovihaa että luonnon symbolisoimista ja mystifioimista vetoamalla siihen miten luonto on kamala. Mutta on sitä hyvin omituisella tavalla. Tästä esimerkkinä ovat peurat. Kun ihminen näkee "bambista tutun" kuusipeuran tai valkohäntäpeuran hän pitää sitä helposti hellyyttävänä. Usein eläin onkin arka ja pyrkii piilottelemaan ja jso kokee olevansa huomattu, se kipittää pakoon.

Kuitenkin joskus ihminen saa "bambilta" turpaansa. Tämä ei ihmetytä koska puhutaan eläimestä jolla on useampi kymmenen kiloa painoa ja josta valtaosa on lihasta. Lisäksi niiden päät on goddamit tehty aseista. Ja lisäksi niiden jalat ovat pari teräviä kovia sorkkia ja jalat on rakennettu hyppimiseen ja ovat tämän vuoksi yllättävän vahvat. Usein hyökkäystä ennakoi uhkaussignaali. Ongelmana on vain se, että se on ihmiselle epäintuitiivinen. Kun peura marssii rinta röyheänä jalat jäykkänä, ihminen katsoo että se on rauhallinen ja ylväs. Peura voi toki itse katsoa olevansa isotteleva ja röyheä, mutta ihminen ei koe sitä näin.

Yllätys on kova kun peura sitten päättää puolustautua uhkaksi kokemaansa ihmistä vastaan. Lisäksi kokemus on helposti nöyryyttävä koska jotenkin maskuliinisuus kolahtaa "jos bambi vetää turpaan". Itse asiassa on likimain selvää että näitä turpiinvetoja tapahtuu paljon enemmän kuin susien tekemiä päällekäymisiä. (Ongelmana on varmasti se, että bambinpieksäjäisiin joutunut ei aina ilmoita asiasta kenellekään. Susi ilmoitetaan aivan varmasti koska se ei "iske sosiaalisesti samalla tavalla ns. jalkoväliin".) Tilastollisesti kuolemat molemmista ovat nykyaikana niin lähellä nollaa että niiden varaan ei kannata laskea. Riski on tältä osin suurempi. Silti erityistä bambivihaa ei esiinny. Eikä pidäkään. Pieniin riskeihin vedottu tuhovimma ei ole järkevää.

---

Kirjoittaja on niin kova, että hän kulkee metsissä niinkin kylminä päivinä että susillakin on turkki päällä. Ja hän sanoo että stereotyyppisesti suomalaisen perii huikka. Ja jälkikasvu.

Oi, oisimpa villi susi - uljas, vapaa, määkivä

"-Minkälaiset sudet tekee tämmöstä jälkeä?
-Isot. Ja vittumaiset."
("Rare Exports")

Eilen laitoin itselleni facebookiin äärimmäisen jalon ja sivistyneen lausunnon jonka äidinkielellinen laatu on luovine kaksoispassivien käyttöineen ja persoonallisine pilkutuksineen työttömien ja humalaisten kielenhuoltajien erityiskiitoksen arvoinen ; "Otin tänään kun on juhannus tulossa ja muuta, töihin vähän pirtsakkaamman paidan, rehellisemmin sellaisen joka sattui ensimmäisenä käteen aamulla kaapista. Menin sen kanssa töihin ja ihmiset pitivät aika makaaberina kun oli Kolmårdenin eläintarhan pusero. Sen paikan, jossa sudet raateli hoitajan hengiltä. Mitä siinä voi sanoa muuta kuin että "Sudet yksi - Ihmiset nolla". Vastaisuudessa olen varovainen jos tulee eläintarhassa susi vastaan. Eläintarhasusia pitää alkaa pelkäämään ja metsästämään enempi."

Se viittasi tuoreeseen tapahtumaan josta en vielä eilen tiennyt. Ruotsissa eläintarhanhoitaja menehtyi koska sudet purivat kättä joka niitä ruokki. Tapaus on lietsonut petokeskustelua, joka on tietysti hieman absurdia koska kyseessä olivat eläintarhassa elävät sudet, jotka (a) ovat harvinaisen tottuneita ihmisiin eivätkä pelkää niitä normaalisti (b) olivat laumarakenteeltaan uroslauma, jonka hierarkia on luonnontilaiseen susilaumaan verrattuna poikkeava (c) ihmiset kuljeskelevat niiden lähellä.

Pidänkin petovihan lietsomista tältä pohjalta varsin absurdina. Kuitenkin tämä iski varsin hienosti toiseen suuntaan liioittelevien symboliin. Sillä susiin tunnutaan suhtautuvan, paitsi jonain susiongelmana joka on hoideltava, myös jonain joka edustaa symbolisesti luontoa ja lähinnä heijastelee ihmisten arvoja ja arvostuksia kuin on tietyllä tavalla käyttäytyvä eläin.

Klassinen susien puolustus - jota tavataan Suomessa mutta joka on jopa kliseetasoinen toisto ulkomailla, etenkin USA:ssa sellaisilla "hippialueilla" joissa susia ei ole - on ollut väite jonka mukaan susien ei koskaan tiedetä raadelleen ketään ihmistä. Tämä on slogan jolla ei ole mitään tekemistä tosimaailman kanssa. Esimerkiksi Lappalaisen "Suden jäljet" -teos listaa historian ja kirkonkirjojen kautta aikoihin jolloin susia oli nykyistä enemmän. Jopa suomessa tiedetään satoja susien tappamia ihmisiä. Eivätkä kaikki nämä ole varmasti pelkällä sairaudella selitettävissä. Kolmården on kuitenkin moderni ja saanut näkyvyyttä joten se kertoo kirkonkirjoja kuvaavammin sen, että susi voi tappaa ilman rabiestakin.

Sillä susi on peto.

Nietzsche nauraisi näille luonnonystäville. Ja itse nauran täsmälleen samasta syystä. Nietzsche nimittäin kuvasi hyvin värikkäästi sitä miten kristinusko on hänestä kaunaista ja riisuvaa. Kristitty oli Nietzschelle ylimielinen ja läpeensä kateellinen olento joka hautoi ideologisia maailmanvalloitus/käännytyskampanjoita inhimillisyyden nimissä. Lopputuloksena oli jotain äärimmäisen oksymoronista ; Kristitty on kuin soturi joka ei lyö, kuin taistelija joka kääntää viholliselle toista poskea, hyvä ja aikaansaava ja erityinen mutta ei ylpeä ja muiden työtä itseään alemmaksi arvioiva.

Aivan samalla tavalla minä katson näitä "eläinten ystäviä" jotka eivät rakasta eläintä vaan omaa ihannettaan. Kun he katsovat sutta, he heijastavat siihen oman maailmankuvansa. Näin susi värittyy uljaaksi ja vapaaksi petoeläimeksi joka sitten ei kuitenkaan ole aggressiivinen tai väkivaltainen tai tuhoava. Susi on heille itsenään liian uljas saaliseläin joten he lieventävät sitä omiin arvomaailmoihinsa sopivaksi. Suden pitää olla uljas ja vapaa, mutta riisuttu pelottavuudesta ja kyvyistä. Suden pitäisi siksi olla hieman kuin lammas joka pukeutuu sudennahkaan. Sen pitää olla uljas ja vapaaa susi, mutta kuitenkin kuin lammas, kiltin ja säyseän.

Mitä Jobin kirja opettaa tästä asenteesta?

Voi tietysti olla kornia, että kaltaiseni eikristitty eiuskova referoi Raamattua. Mutta mielestäni tässä kohden on hyvä huomata, että Nietzschen näkemystä puoltava kanta on tärkeässä osassa Raamattua. Kristityt vain valitettavsti usein unohtavat tämän.

Jobin kirja on lajityypiltään aikansa kauhistelevaa sosiaalipornoa. Siinä Job kärsii. Tämä kirja liitetään usein nimenomaan Pahan ongelmaan. Ja erikoisinta on se, että sitä ei oikeastaan ratkaista. Kirja tosin sisältää paljon argumentaatiota tästä. Esimerkiksi kun Job tuomitsee Jumalan kärsimyksissään, Jumalaa aletaan puolustamaan teologisin sanankääntein. Jumalaa puolustaa esimerkiksi Elihu niminen Jobin ystävä. "Job 34:1-12" pitää osan tästä puheesta "Elihu jatkoi puhettaan ja sanoi: Kuunnelkaa minun puhettani, te viisaat miehet, te, joilla on paljon tietoa, tarkatkaa, mitä minä sanon! Kieli maistelee ruoan, korva koettelee sanat. Tutkikaamme siis yhdessä, mikä on oikein, selvittäkäämme, mikä on hyvää. Job sanoo: "Minä olen syytön, Jumala on kohdellut minua väärin! Vaikka puhun totta, valehtelijana minua pidetään, vaikka en ole tehnyt syntiä, nuolet lävistävät minut." Millainen mies onkaan tämä Job! Niin kuin vesi virtaa, niin virtaa pilkkapuhe hänen huuliltaan. Pahantekijöiden seuraan hän lyöttäytyy, jumalattomien joukossa hän kulkee. Näin hän sanoo: "Ei kannata ihmisen olla Jumalalle mieliksi!" Jumala ei voi tehdä väärin Kuulkaa siis minua, te viisaat miehet! Mahdotonta ajatella, että Jumala tekisi väärin, että Kaikkivaltias toimisi vastoin oikeutta. Hän rankaisee ihmistä tekojen mukaan. Miten mies vaeltaa, sen mukaan hänet palkitaan. Totisesti, Jumala ei tee vääryyttä, Kaikkivaltias ei vääristä oikeutta." Jobin asenne näihin viisauksiin on se, että jos hänellä olisivat asiat hyvin, hänkin osaisi toki argumentoida tuolla tavalla. Mutta että mitään lohtua näistä puheista ei ole silloin kun elää kärsimysten keskellä. Hän siis osoittaa ymmärtävänsä ja osaavansa saman kiemurtelun kuin vastapuoli, ja että hän myös kykenee näkemään sen onttouden. Pelkkään rationaaliseen Jumalapuolustukseen ja uskonsa perustelemiseen keskittyneet pikkuegoistit näkevät pahan ongelman ratkaisemisargumenttiensa ohittamisen hölmöytenä.

Jobin kirjassa ratkaisu on se, että lopulta itse Jumala asettuu tässä Jobin puolelle ja näitä sanasaivartelijoita vastaan. "Job 42:7" sanotaan aivan suoraan seuraavaa : "Kun Herra oli puhunut Jobille, hän sanoi temanilaiselle Elifasille: "Minä olen vihastunut sinuun ja kahteen kumppaniisi, sillä te olette puhuneet minusta vastoin totuutta, toisin kuin palvelijani Job." Asia muuttuu tärkeämmäksi jos tajutaan että jokainen meistä on tavallaan Job. Jokaisella on vaikeuksia jotka voivat lannistaa. Lannistujaa kohdellaan kuitenkin usein pessimistinä ja rypijänä jonka vika on se, että hän ei yritä tarpeeksi. Lannistujaa ei lohduteta vaan lannistetaan lisää. - Ja sitten seuraavaksi ihmetellään miksi tälläinen ihminen eroaa kirkosta ja etääntyy kristinuskosta. Vastaus näillä saivartelijoilla on tietysti siinä että "liberaaliteologien mauton ja hajuton Jumala" ei tunnu merkitykselliseltä. Omien sanojen vaikutus toisten toimintaan jää silloin huomaamatta.

Kun kristityt saivartelevat Pahan ongelman parissa, heissä on havaittavissa käytännössä pakosti Elihun asenne. Asiat saivarrellaan paremmin päin vetoamalla johonkin tärkeämpään asiaan. Tämä lähinnä mitätöi kärsimyksen, jolloin lausunto halveksuu kärsijän tuskaa. Siksi kun Swinburne saivartelee siitä miten se että Jumala ei estänyt juutalaisten joukkotuhontaa, hän tekee itse asiassa kristinuskolle karhunpalveluksen. Tässä blogauksessa voisi sanoa että sudenpalveluksen. Hän riisuu Jumalalta ominaisuuksia juuri samaan tapaan kuin susista tehdään lammasmaisia. Näin ollen Nietzschen kritiikki osuukin tavallaan epäkristilliseen käytökseen joka nähdään nykyään vain sellaisena kuin se olisi äärimmäisen kristillistä sellaisella tavalla josta poikkeaminen olisi vähintään epäkristillistä ellei peräti antikristillistä.

Sama saivartelu astuu kuvioihin esimerkiksi "urbaanin pseudoshamanistisen kaupunkipakanan" ja muiden suden ominaisuuksistaanriisujien puheissa. Heilläkin on hihassaan ad hoc -argumentteja siitä miten susi ei aidosti ole väkivaltainen tai raateleva peto. Nämä saivartelut ovat juuri yhtä kummallisia kuin kaikki kristittyjen yritelmät saivarrella loogisilla koherentisoinneilla itselle epämieluisa maton alle.

Pahan ongelman riipimisessä voidaan toki vedota Jumalan syvempiin tarkoitusperiin tai susien epäintentionaaliseen lajinmukaiseen käytökseen redusoimiseen. Mutta jos "Pahan ongelma" katoaisikin näissä, niin ne joka tapauksessa jättiäsivät jäljelle vähintään "makaaberin ongelman". Sen että maailmassa on makaaberiutta, joka ei ehkä ole perimmiltään rikollista tai pahaa, mutta joka on kuitenkin viheliäistä ja jonka kanssa eläminen on perinjuurin vittumaista.

Susista ja modernista maailmasta.

Yhteiskunnallisesti on järkevää ottaa susi riskinä, koska ihminen elää luonnossa. Samalla on kuitenkin selvää että ihmiset joutuvat elämään siinä että on salamaniskuja ja asuntoja hajottavia myrskyjä. Osa ihmisistä haluaa hallita luontoa, kenties sen takia että vaihtoehtona olisi inhimillisen rajallisuuden tunnustaminen. Näin ollen petoviha heijastelee omituista näkemystä jossa ihminen on luomakunnan herra ja sankari, mutta joka kuitenkin pelkää luontoa ja jonka täytyy tuhota luonto jotta voisi olla sen herra. - On toki selvää että ennen tätä luonnon totaalituhoa ihminen ei voi olla luonnon herra koska luonto on ihmistä suurempi. Tähän huomioon se järki edellämainitussa asenteessa sitten loppuukin. Olemattoman hallitsija, tuhotun ja kadonneen ylimestari, ei ole kovin kummoinen auktoriteetti.

Samalla ihmiskeskeisyys kuitenkin näkyy myös tässä lammasmaisia susia maalailevassa luonnonpuolustuslinjassa. Se osoittaa vain sen, miten etääntyneitä nämä ihmiset ovat todellisesta luonnosta. Ja sen miten heikko näiden ihmisten luontokesto itse asiassa on. He voivat hyväksyä luonnon vain hyvin rajallisena ja tietynlaisena ihanteena. - Osa voi toki mennä jopa Linkolamaiselle linjalle jossa ihminen erotetaan eiluonnoksi, ja tämän jälkeen olisi muka vain joku "ihmisongelma" joka olisi ratkaistava "merkittävällä tappamisella". Asenne kohdistuu lajiin joka on osa luontoa kuten susikin. Siksi petovihan ja Linkolalaisen ihmisvihan välillä on yllättävä ja voimakas samanhenkisyys. Identtinen asenne vain kohdistetaan eri lajeihin.

Siksi, vaikka laitoinkin eläintarhan paidan päälle vahingossa, siinä oli kuitenkin juuri senlaista provokatiivisuutta jota voisin harjoittaa muutoinkin. Onni oli puolellani.

Poromies

"Porot eivät eläessään tiedosta joutuvansa taljoiksi ja käristykseksi, eivät ne aavista, että niiden sarvista tehdään avaimenperiä tai ne kiinnitetään saunan pukuhuoneen seinälle merkiksi siitä, että talon isäntä on säilyttänyt kosketuksensa luontoon."
(Kari Hotakainen, "Jumalan sana" sivu 7-8)

Kuten monet ehkä tietävät, olen luonnonsuojelumiehiä. On vaikeaa olla "pikku naturalisti" ja loikkia luonnossa ilman että tätä kautta syntyy jonkinlainen kiintymysside. Olen kuitenkin samalla ajamassa ihannetta jonka minulle opetti "Ihmemies MacGyver" erityisesti puunkaatojaksossa. Hänhän oli sekä metsureiden että luonnonsuojelijoiden puolella.

Uusimmassa WWF:än jäsenlehdessä, "Pandan polku (syksy 2011)" pitää esipuheessaan seuraavanlaisia esityksiä. "Erilaisista totuuksista syntyy ristiriitoja. Ensimmäinen edellytys niiden ratkomiseen on yrittää asettua toisen asemaan. Poromiesten käsityksiä muovaa tarve puolustaa omaa elinkeinoa." ... "Entä ahma itse? Emme kykene näkemään maailmaa sen silmin. Tutkijat ovat kuitenkin sitä mieltä, että eläimet eivät pysty viekkauteen, julmuuteen tai pahuuteen, ne vain toteuttavat lajilleen tyypillistä käyttäytymistä." Tässä on voimakkaan fenomenologialta maistuva lähestymistapa. Pinnallisesti se voi näyttää Angus MacGyverin viitoittamalta tieltä, diplomaattiselta.

Kuitenkin asia on luonnollisesti mutkikkaampi. Lausunto on nimittäin kokonaisuutena varsin erikoinen. Ensinnäkin se näkee poromiehen vain yhdestä kulmasta. Ja se on klassinen luonnonsuojelijoiden näkemä kuva ; Luonnonsuojelijat näkevät että he välittävät eläimistä ja elämästä ja että poromiesten puolella takana on elinkeino, kaupallisuus ja raha. Tämä kuvaa tietysti kaikkea tuotantoeläinkritiikkiä. Mutta nimenomaan poromies on jotain, jossa tämän näkemyksen yksipuolistava voima on helpotein nähtävissä.

Kaupallisuuskulma on latistava. Siinä ihminen leimataan yhdellä kuvalla. Valitettavasti tämä kuva ei perustu samastumiseen poromiestä kohtaan. Sen sijaan poromies nähdään symbolina ja mielikuvana.
1: Sama kohtalo on tosin tullut myös luonnolle ; Vaikka Antti Lappalaisen "Suden jäljet" luokittelee historiallisesti kelvolla tavalla dokumentoidusti että susi on tappanut yksin Suomessa valtavasti ihmisiä, on vallalla silti näkemys "ei yksikään koskaan missään". Näin on tehty siksi että susi ja ahma halutaan erottaa petoluonteesta ja nähdä pelkästään viattomana luontona. Niiden luonteeseen ekologinen fakta, saalistaminen ja siihen liittyvä hurme ja väkivalta, etäännytetään.

On erikoista että luonnonsuojelijalle nähdään suhde eläimeen. Kuitenkin suhde poroon on nimen omaan poromiehelle. Ulkopuoliselle se on hieman kuten lomakuva julkkiksen koirasta ; Sen kanssa ei eletä ja olla. Siihen on kaukosuhde ideatasolla. On hyvä huomata, että vaikka poron domestikaatioaste on kiistämättä matala, ja tällä tavalla vapaana elävä eläin ei taatusti synnytä samanlaisia tunteita kuin sika jota päivittäin ruokkii ja hoitaa naskista teuraalle asti. Kuitenkin on selvää että tästä huolimatta poromiehelle poro on hieman muutakin kuin tapettava elikko ja omistuksen kohde. Eläimien kanssa touhutessa syntyy aina jonkinlainen suhde.
1: Jopa maataloissa oikeasti tapahtuvissa julmissa eläinsuojelukysymyksissä tilanen ei yleensä johdu sadismista, vaan siitä että töitä on liikaa ja kenties tilan 1600 -luvulta asti jatkunut perinne on liian painava jotta sitä kehdattaisiin katkaista. Ja niin viina korvaa eläintenhoidon ja lopputuloksena on tietysti väistämätön katastrofi sekä eläinten että ihmisten hyvinvoinnin kannalta.

Poromies on kuitenkin myös elämäntavan kuvaaja. Itse asiassa poronhoito on lappalaiskulttuurin syvärakennetta. Eläinsuojeluliikettä tahraa aktivismi, jonka kohdalla on käynyt kuten pinnallisen ja muodikkaan monikulttuurisuuden kohdalla on käynyt. Monikulttuurisuushan ei käytännössä monesti ole monikulttuurisuutta, vaan jotain jossa vieraat kulttuurit typistetään pelkäksi pintatasoksi, jolloin jää pinnallista pukeutumista, musiikkia ja kitchiä. Nämä sitten liimataan oman kulttuurikuvan syvärakenteen päälle koristeeksi ja keikaroidaan ymmärtämisellä. Tämä kuva toisesta kulttuurista ei tietysti yllä pinnallisuutta syvemmälle. Samoin luontoaktivismia kuvaa nimenomaan se, että sitä harjoittavat urbaanit luonnosta etääntyneet ihmiset ; Olen aiemmin rinnastanut heitä Jim Carreyn urbaaniin "Ace Ventura" -hahmoon.

Poromies kuvaa tietynlaisen, hyvin lähellä luontoa olevan, kulttuurin syvärakenteen jäännettä. Se on tässä mielessä kenties yhtä nykyaikaista kuin noitarummun paukuttelu tai tuntureilla joikaaminen. Mutta sen maailma kumpuaa samasta lähteestä. Onkin selvää, että poromies on paitsi ammatti, myös elämäntapakysymys. Tässä mielessä urbaani ihminen on luultavasti hyvin huono samastumaan ja ymmärtämään poromiestä. Syynä on kaupunkikulttuurin ammattikuva, joka enemmänkin sirpaloittaa ihmisen. Ammatti ei enää ole elämäntapa, vaan jotain jota teet jotta saisit rahaa siihen elämäntapaasi. Ammatin kysyminen ihmisiltä ei siksi ole kaupungissa kovinkaan olennaista. - Erilaiset alakulttuuriin kuulumisasiat ovat ne, joita ainakin minulta kysytään.

Toinen asia, joka on jännittävä, on miettiä asiaa poron kannalta. Poromies ja ahma ovat tälle hyvin samanlaisia. Joku tulee ja joku tappaa. Poroa tuskin hirveästi kiinnostaa se, jääkö sen luut haaskaksi vai tehdäänkö niistä potenssilääkettä. Kun prosessi on tässä vaiheessa, se on kuitenkin jo kuollut. Eläinten hyvinvoinnin kannalta poro joka kuolee ahmaan on yhtä kuollut kuin se joka jää ihmisen käsiin. Siksi tarvitaankin omituinen "julmuusulottuvuus" jossa eläinten väkivaltainen ja muuten samanlainen toiminta pestään synnistä viittaamalla intentioon. Tämä on keino tehdä poromiehestä syyllinen ja ahmasta syytön.
1: Samalla ihminen nostetaan luonnon yläpuolelle ja väitetään että ihminen olisi jotenkin irti luonnostaan. Onhan julmuus ja juonittelukin ihmisessä luonnon rakentamana potentiaalina, kykynä joka voi aktivoitua. Ajatus ihmisestä luonnon ja itsensä herrana on jotain jonka voisi luulla kuvaavan esimodernia aikaa. Aikaa ennen kuin Freud rikkoi ihmisen viimeisen hegemonisen diskurssin, ja esitti että ihminen ei ole herra edes omassa mielessään. Hän ei välttämättä ollut oikeassa, mutta hän tajusi että asia ei ole ilmiselvä. Ja tämän kyseenalaistamisen tiellä olemme nykyään, olimmepa sitten psykoanalyysistä mitä mieltä tahansa.
2: Temppu on vähintään kyseenalainen ja se rakentuu "luonnollisen ja luonnottoman" määrittelyyn. Jota taas yleisesti ottaen pidetään aika vahvana valtapelinä jopa postmodernistien puolella. Eli vaikka et kannattaisi postmodernismin menetelmien kritiikkiä, niin niiden seuraamisesta johtaisi sama.
3: Eläinten hyvinvoinnin kannalta tällä ei ole mitään väliä. Tämä korostuu tietysti porossa, koska ne elävät melkoisen vapaasti. Niitä ei kahlita mihinkään pieneen karsinaan toisin kuin vaikkapa sikoja. Onkin selvää että kysymys on inhimillisistä arvostuksista joista tehdään keinotekoisia ihmislähtökohtaisia oikeuksia. Oikeuksia jotka eivät ehkä eläimelle merkitse mitään, mutta joita puolustetaan koska ihmisen maailmankuva asetetaan tärkeimmäksi ja eläin - ja poromies - latistetaan tämän mielikuvan välineeksi, symboliksi joka on oman merkityksentunteen väline. Eläin on siis primaaristi sitä varten että eläinsuojelija saisi kokea olevansa parempi ihminen.

Itse vetäisin tässä puheet nimenomaan syvätasolle. Kulttuurirelativismi tosin joudutaan tässä heittämään syrjään. Tämän jälkeen aiheeksi nousee enemmän se, missä ja millä ehdoin ihmisellä on osa olla luonnoneläimen kaltainen. Suden ja ahman oikeudet olisivat tällöin rinnakkain ihmisten oikeuksien kanssa. Tämä tosin vaatii sen käsittämistä että poromiehestä tulee petomies.

"Nyt sellaista luontoa ei olekaan, josta joku ei voisi lähettää kiusallista kännykkäkamerakuvaa etelän lehtiin. Ei puhdasta, arvaamatonta, luontoa ole, on vain luonnonsuojelualueita, vaellusreittejä ja karttaan tarkasti merkittyjä metsähallituksen majoja, joista tapaa etelästä lentäneen vaeltajan, joka ehdottaa yhteisiä nokipannukahveja."
(Kari Hotakainen, "Jumalan sana", sivu 54-55)

Lupus homini lupus.

""Kukaan ei ole kirjoittanut muistiin todistettua tapausta, jossa susi olisi käynyt aiheettomasti aikuisen ihmisen kimppuun", Porkkana sanoi. Mies ja koira kyyhöttivät lämmittelemässä hänen viittansa alla.
Vähän ajan kuluttua Gaspode kysyi: "Onks se sitten hyvä asia?"
"Mitä tarkoitat?"
"Joo-oh, meillä koirillahan on vain pienet aivot, mutta musta kuulosti aivan siltä kuin sä olisit sanonut että 'kukaan aikuinen ihminen ei ole palannut kertomaan siitä että susi on käynyt hänen kimppuunsa', eiks vaan? Kuulostaa siltä, että susien tarttee vaan tappaa ihmiset syrjäisissä paikoissa niin, ettei kukaan saa kuulla siitä, vai mitä?"
(Terry Pratchett, "Maananlainen elefantti", sivu 127)

Petoviha on ainakin paikoin todellinen ongelma suomessa. Mutta sitä lähdetään usein ratkaisemaan väärästä päästä : Se on nimittäin suden petoluonteen hylkääminen, ja siitä tehdään vain myyttinen olento, joka on harmiton kuin kotikoira. Eli susi edustaa villiä erämaata ja sen henkisiä piirteitä, olematta kuitenkaan millään lailla vahingoittamiseen kykenevä olento, silloin itse asiassa ei puhuta sudesta vaan jostain ihmisen spirituaalissävytteistä konstruktiosta eläimestä. Mielestäni kun puhutaan eläimestä ja eläinlajin suojelusta, on puhuttava aidosta elukasta. Myyttisen eläimen saa kivasti printattua kodin seinälle netistä. Ja inkkarin saa siihen viereen. Mullakin on!

Tähän liittyy usein kuultu ja laajalle levinnyt urbaani legenda siitä että susi ei ole koskaan tappanut ketään.
1: Jos oletettaisiin että tämä pitäisi paikkaansa, pitäisi ottaa huomioon asioita, sitä haittaa vastakommentti "aineistovääristymästä"; Ja se on sellaisenaan aika uskottava : Se vaatii nimittäin vain huomion siitä että dokumentoidut tapaukset ovat harvinaisia, kun ottaa huomioon sen, miten yleisiä sudet ovat olleet ja miten harvinaisia ne ovat nyt. Sudet elävät yhä syrjäseuduilla, joissa ihmisten kuolemista ei ole kovin varmoja tietoja saatu. Kun riittävän syrjässä menee kuolemaan, ei edes kuolemaa aina saatu kirjoihin ja kansiin. Saati että kuolinsyy oli selvä. Meni metsään ei tullut pois. Kuolinsyy voi olla mikä vain: paleltuminen, luontoon liittymätön sydäninfarkti, kaatumishaavasta tullut verenmyrkytys, karhun kohtaaminen, suden kohtaaminen. Kaikkialla ei ollut edes kirjoitustaitoa, joten kaikkia tiedettyjäkään tapauksia ei saatu säilymään. Saati että tapaukselle olisi vielä saatu todistajakin siellä syrjäseudulla. Tämä ei toki todista sitä että sudet olisivat tappaneet. Mutta se heikentää sitä että voidaan sanoa että ne eivät olisi tappaneet. Ja siitähän tässä on kyse. Sudesta yritetään tehdä vaaratonta, jotta sen metsästämistä ja haittoja ei tarvitsisi lainkaan miettiä ja käsitellä.
2: Suurempi ongelma tällä on se, että se ei vain pidä edes paikkaansa. Tämä tulee selväksi, kun lukee Antti Lappalaisen "Suden jäljet". Siinä käsitellään historiaa ja kirkonkirjoja, eli niitä dokumentteja, joista löytyykin erilaista merkintää susista ja niiden hyökkäyksistä ja uhreista. Susien hyökkäyksiä ja susien hyökkäyksen aikaansaamiin vammoihin kuolemat ovat asioita, joita löytyy kirkonkirjoista. Esimerkiksi kirjan sivut 156-160 sisältävät vain nimeä nimen perään susien tappamista ihmisistä Suomessa. Enkä usko että sudet ovat suomessa jotenkin ainutlaatuisia. Täällä ihmiset vain ovat ehkä kohdanneet susia enemmän kuin muualla, koska ovat eläneet enemmän samoilla alueilla. Ja tämä on olennaista, koska susien kohtaamisen vaarallisuus on se tosiasiallinen asia, jota pitäisi käsitellä. Suojelulla ja metsästämisellä tulisi hakea tasapainoa, lajin olemassaoloa ei saisi vaarantaa, mutta ihmishenkiä ei pitäisi riskeerata liikaa.

Tässä kohden vastaan tulee usein puolustus siitä että:
1: Sudet ovat sairaita. Tämä on toki totta. Suurin osa hyökkäyksistä ja kuolonuhreista johtuu kirjan mukaan rabieksesta. Mutta osassa oli selvät merkit siitä että susi ei ole ollut sairas. Eli terveetkin sudet ovat tappaneet jopa suomessa. Toisaalta tämän perustelun ydin ei ole muutenkaan oikein saavuttanut ymmärrystäni. Minä kun olen käsittänyt että vesikauhu ei ole kadonnut mihinkään. Esimerkiksi supikoirissa sitä tavataan yhä jonkin verran. Nyt terve susi voi sairastua, aivan kuten ennenkin. Ja tautien leviämisessä tunnetaan jopa sellainen jännittävä ilmiö, kuin "epidemia". Sen merkitys lienee useimmille tuttu.
2: Toinen on tietysti se, että sudet väistävät aikuista ihmistä. Tämä on toki enemmistössä tapauksista aivan totta. Tosin mielestäni lapsia ei saa unohtaa: Jopa Lappalaisen kirjassa on mainintoja siitä kuinka sudet ovat hyökänneet lasten kimppuun. Pelkästään aikavälillä 1881 toukokuusta marraskuuhun sudet surmasivat dokumentoidusti 13 lasta Nousiaisissa, Mynämäessä, Karjalassa, Maskussa, Vahdolla, Laitilassa ja Vehmaalla. Noin sadan vuoden ajalta tapauksia tiedettiin 175, uhrit 2-10 -vuotiaita lapsia. Mielestäni aikuisten uhrien vähyyden korostaminen on aika erikoista. Lapsia ikään kuin implisiittisesti väheksytään uhreina vihjaamalla että he "Ei ole niin tärkeitä".

Eli en anna oikeastaan mitään painoarvoa näille puolustuksille. Aikuisen miehen kimppuun hyökkäämättömyys ei ole ominaisuus, joka suojaa lapsia.

Toisin sanoen, tämä lähestymistapa on väärä. Tosiasiassa susi on peto. Tämä aiheuttaa tiettyjä ongelmia. Sudet iskevät joskus esimerkiksi lammastarhoihin, tai koiriin. On toki totta, että suden aggressiivisuutta koiria kohtaan on jonkin verran liioiteltu: Olen esimerkiksi nähnyt videon, jonka on kuvannut "henkilö johon luotan". Siinä susi leikkii koiran kanssa. Kuitenkin joskus käy toisin. Sudet voivat myös syödä koiria. Toki lammas ja koira ovat eri asioita, kuin ihminen. (Tosin eläinsuojeluaatteen monet luokat kieltävät tämän. Joten koiran pitäisi painaa, mikäli he ovat aidosti konsistentteja oppinsa kanssa. Mutta he ovat oma lukunsa, eikä siitä saa yleistää.) Tosiasia on, että enemmistö susista väistää ihmistä, jos on mihin väistää. Ja vielä useampi väistää liikkuvaa autoa. Luoteja taas ei väistä ainutkaan susi. Tietyssä suhteessa ihminen on ylilyöntiasemaan suden suhteen: Ihmisellä on valta metsästää susi sukupuuttoon, paikallisesti, suomesta ja mahdollisesti jopa globaalisti. Susi tuskin saa edes yhtä sukua, saati sitten kaikkia suomalaisia tai vielä vähemmän ihmisiä, sukupuuttoon. Tämä valta -asema tuo mukanaan tiettyä vastuuta.

Historiassa susien hyökkäyksiä oli, koska susia oli paljon. Nyt susia on vähän, ja tätä kautta aito riski joutua suden hyökkäyksen kohteeksi on todella pieni. Sairaita susia on vähän ja käytännössä susien metsästys on ylilyönti. Riskienarvioinnissa on yleensä "jokin raja" jonka jälkeen lisäehkäisy ei ole järkevää. Ja tämä on se pointti. Riski kasvaa susien määrän kasvaessa, mutta nyt se on niin epätodennäköinen, että sitä ei tarvitse ottaa huomioon. Kun sudet tappoivat lapsia, niitä vainottiin ja ne olivat todella harvinaisia. Ja nykyään ne ovat niin harvinaisia, että todennäköisyys sille että lapsi joutuisi suden syömäksi on todella hirmuisen pieni. Tilastollisesti sudet eivät ole viime vuosina syöneet ainuttakaan, joten selvästi susien määrä on niin pieni että riski on paljon pienempi kuin Herran Vuonna 1881. Mutta olematon, ja sellainen että se ei muuttuisi kun susien määrä kasvaisi? Eat my...

Eli toisin kuin Lappalainen, joka toppuuttelee molempia osapuolia, minä olen kuitenkin suden puolella. Tosin myönnän että minun on Korsosta lähtien helppoa sanoa itäsuomalaiselle että "ei siellä mitään ole". Samoin vaikkapa poliitikon, joka on nähnyt suden kuvista, eikä asu susialueella on aika erikoista esittää tiukkoja kannanottoja siitä että ihmisten pelko olisi turhaa nonsenseä. Jos naapurin koiran tai lampaan syö susi, kyllä sitä varmasti alkaa omien lasten puolesta pelottamaan. Tosin tiedän myös että riski että lapsi oikeasti joutuu suden syömäksi on aika pieni. Enemmän pitäisi varoa monia muita asioita.