Miksi ihmiset eivät koe riittävästi eksistentiaalisia kriisejä

Eksistentiaalinen ahdistus on eräs eksistentialismin ydinteemoista. Kyseessä on kriisitilanne. Ja ihmiset eivät yleensä halua kriisiä ja ahdistusta elämäänsä. Päin vastoin, hyvin usea filosofikin on korostanut sitä että ihmisen yksi tärkeimmistä onnistumisen kriteereistä on onnellisuus.

Itsekään en ole niitä ihmisiä joiden mielestä kärsimys sinällään jalostaa. Mutta jos kärsimyskonseptia pilkkoo pienempiin osiin, voisin silti sanoa että nykyajan yksi suurimmista onglemista on se, että meillä on monin paikoin liiankin vähän eksistentiaalista ahdistusta.

Kun angstia lähestyy, on viitattava sellaisiin hahmoihin kuin Kierkegaard, Nietzsche, Sartre ja Camus. He olivat itse asiassa hyvinkin erimielisiä monista asioista. Mutta tästä huolimatta voidaan sanoa että eksistentiaalinen angsti on jotain johon liittyy seuraavia piirteitä;
1: Kriisitilanne liittyy nimenomaan tilanteeseen jossa totuttu, arkinen ja ilmiselvänä pidetty mutta kuitenin jotenkin merkityksellinen murtuu jollain tavalla. Tilanne saattaa tulla vastaan jos on valinnut hyväpalkkaisen työn oman suosikkityön sijasta. Tai on valinnut suosikkityön ja murehtii palkkaansa. Sitä voi miettiä miksi valitsi sen puolison jonka valitsi eikä jotain toista.
2: Tämä valintatilanne korostaa että meillä on enemmän vaihtoehtoja ja vapautta kuin mitä olemme ajatelleetkaan. Mutta tämä kokemus ei vapauta vaan luo meille ahdistusta. Meitä voi esimerkiksi pelottaa se, että joudumme jättämään vakaan virkamiesuran verotoimistossa jotta voisimme toimia täyspäiväisinä rodeopelleinä.
3: Meillä on kuitenkin valinnan pakko. Ja valitseminen on usein sellaista että emme voi saada kaikkea mitä haluamme. Teemme poissulkevaa valintaa. Emmekä vain poissulkevaa valintaa vaan sellaista joka on valinnan jälkeenkin täynnä mahdollisuuksia epäonnistua. Joudumme paitsi valitsemaan niin joudumme myös valitsemaan tavalla jossa paras toimintatapa tavoitteen toteuttamiselle ei ole välttämättä ilmiselvä. Esimerkiksi jos kyllästyt puolisoosi voi riskinä ollakin se, että hamuamasi uusi puolisoehdokas ei halua sinua tai suhde väljähtyy puolen vuoden jälkeen.
4: Lisäksi valintaa helpottavat asiat ovat ahdistavia. Ihmiset antaisivat sinun elää hyvinkin erilaista elämää. Eri puolison valitseminen nuoruudessa ei olisi johtanut paheksuntaan - joskin vanhana vaihtaminen saattaa tämän tehdä, eikä tämäkään ainakaan vähennä ahdistusta.

Arkijärkeilyn tasolla eksistentiaalinen angsti voi vaikuttaa jopa ei-olemassaolevalta. Sillä vapaus on mukava asia ja me kaikki haluamme sitä. Vapaus on jotain joka yhdistää suvaitsevaista liberaalia kuin poliittisesta epäkorrektiudesta pahastunutta konservatiivia. Mutta mielenfilosofisesti eksistentiaalinen angsti voidaan sitoa torn decisioneihin - riipivänä vaihtoehdoista jonkin ottamisena ja toisen jättämisenä - jotka ovat vapaan tahdon kannalta oleellisia. Ja psykologiassa esimerkiksi Schwarzin vaihtoehtojen paradoksi viittaa siihen että valintojen määrän lisääminen - olipa kyseessä tuotevalikoiman laajentaminen tai mikä tahansa - ei ole kovin suuressa määrin mukavaa. Valikoimasta valitsemisen tulva tuottaa stressiä.

Tätä kautta ei ole ihme että arkikokemus ei vastaa annettua pseudofilosofiaa. Ja jopa eksistentialismiin kriittisesti suhtautuvat ottavat eksistentiaalisen angstin jokseenkin järkevänä konseptina. Konservatiivi myy sitä jopa ilmiselvyytenä. Ja liittää sen nihilismiin ja arvotyhjiöön. Mikä on toki hieman erikoista koska angst tulee nimenomaan siitä että on pakko valita. Ja valinnoilla on merkitystä. Ja merkitys on ennen kaikkea merkitystä itselle, ei yhteiskunnalle tai Jumalalle. Angst on merkityskokemus, ei arvotyhjiökokemus. Se, että oman puolison valinta on mielivaltainen vaika Jumalalle ja työpaikan valinta yhteiskunnalle ei tee siitä tyhjää tai merkityksetöntä. Eikä angstin kokeminen ainakaan todista että tehty valinta on todella merkityksetön, pikemmin päinvastoin.

Nykyaika myy meille toivoa.
1: Kaupallisuus luo mainoksia jotka lupaavat että ties mitkä asiat ovat mahdollisia. Ja tuotteita usein myydäänkin tätä kautta. Nämä ovat tietenkin usein petosta ; Esimerkiksi jos ihminen haluaa rakkautta, hän voikin vahingossa ostaa Axen tuotteita. Minullakin on kotona heidän shampootaan, jonka kyljessä oleva tarra mainostaa että "unlimited female attention".
2: Politiikassa on menestyksekästä luvata hyvyyttä vedoten vaikka suvaitsevaisuuteen tai vanhoihin mutta ikiaikaisuudessaan pysyviin arvoihin. Näissä pitäytymistä pidetään hyvänä ratkaisuna. Ja reagointitapa on usein sen tyylinen että kansa äänestää enemmän mitä he haluavat ja tämän jälkeen he valittavat kun tällä halutulla ei sitten saadakaan vaikka taloudellista menestystä. Brexitin kohdalla on selvästi tullut vastaan se, että kun irtautuminen ei kaikin puolin ole ollut haluttua, syytetään asiantuntijoita siitä että he eivät toteuta kansan tahtoa, mutta kun asiantuntijat sanoivat että Brexit ei tuo pelkästään hyviä seurauksia he valittivat heidän autoritaarisuudestaan. Nyt kansa on päättänyt ja näitä seurauksia ei tavallaan saisi olla tai sekin olisi eksperttien vika.
3: Sukupuolikonseptit kertovat minkälaisista asioista kannattaa pitää. Nämä ovat selvästi oikoteitä jotka kenties osuvat tilastollisesti useammin kuin eivät osu. Mutta josta moni vetää "yleisestä yksityiseen" -päättelyoikomisia ja tämän jälkeen kokonaisuus lakkaa olemasta heuristiikka ja muuttuu enemmänki rajoittavaksi vankilaksi.
4: Uskonnossa myydään helppoja ideaaleja jotka karsivat ratkaisutapoja. Niissä luvataan toivoa ja onnellisuutta. Ja luodaan elämäntapa. Esimerkiksi kristillinen elämäntapa, jonka kopioiminen on sitten oikotie ties mihin asioihin.

Moni voisi nähdä että toivo myy koska olemme toivottomia. Mutta monesti vaikuttaa olevan enemmänkin niin että ihmisien elämää on monin paikoin pehmustettu niin että he eivät enää kestä mitään kriisejä. (Erimielisyys internetissä on kriisi! Kaikki eivät ajattelekaan samalla tavalla!) Tässä mielessä onkin hauskaa nähdä miten monien asioiden valheellisuus, väärän toivon antaminen ja vastaavat nähdään moitittavina. Mutta sitten tehdään poikkeuksia niiden omien suosikkiasioiden kohdalla. Esimerkiksi kun katsoo moderneja liberaaleja nuorekkaita kristittyjä voi nähdä miten he toisella kädellä torjuvat kapitalismin antamat valheelliset lupaukset samalla kun toisella kädellä selittävät että ateismi ja skientismi ovat kammottavia koska ne vaativat liikaa tosiasioita ja vievät toivoa ja pärjäämisen tunnetta.

Jeesuksen rukoilu antaa toivoa aivan kuten deodoranttikin. Karsimalla mielikuvissamme olevia maailman tarjoamia vaihtoehtoja. Joista osa on perseestä tarjoten tilaa teodikealle. (Pahan ongelma on uskonnossa hämmentävä. Sen torjumiseen käytetään hirveästi voimavaroja. Mutta suurin osa uskonnon toivoargumentaatiosta nojaa sille että pahan ongelma on hyvinkin relevantti ja osana jokapäiväistä kokemusmaailmaa.)

Kun nykyään puhutaan vapaudesta, tulee aika usein vastaan vaihtoehdottomuutta. Monille vapaus tarkoittaa sitä että saadaan olla vaihtoehdottomia. Uskovaiselle uskonnonvapaus tarkoittaa ennen kaikkea omien dogmien opettamista. Tätä kautta niiden kohdalla oleva vapaus ei selvästi ole sitä joka eksistentiaalisessa angstissa on oleellisena. Ja tätä kautta he huutavat vapautta ja puolustavat vapautta, mutta tosiasiassa he lähinnä valitsevat kahleet ja pitävät tätä ei-valintana. Ja myyvät tätä ratkaisuaan pakettiratkaisuna kaikille muillekin.

Tämä ehdottomuus, ilmiselvyyshenkisyys, hedonismi, mukavuudenhaluisuus ja muu on pinnallista, epä-älyllistä, vaihtoehtojen tajuamattomuutta sekä toiveikkuudessaan harhaista suhteessa siihen maailmaan missä nyt satumme elämään useammin kuin emme elä... Tälläisiä ihmisiä saisi ahdistaa. Ensin ei-eksistentiaalisesti että saisivat rangaistuksen jonka ansaitsevat. Ja sitten sillä eksistentiaalisella tavalla joka kertoo siitä että he ovat todella vapaasti omana itsenään ns. elossa.

Onko uskonnon kutsuminen taikauskoksi tarpeettoman kohteliasta?

Monesti uskovaiset loukkaantuvat jos heidän näkemyksiään kutsuu "taikauskoksi". He toki keksivät itse mielellään hyviä selityksiä miksi he maailmankatsomuksensa vuoksi voivat syyttää jotain ihmisryhmää "pahaksi" ja tämä pitäisi ymmärtää.

Ja tätä pidetään hyvin tärkeänä. Kun esimerkiksi ortodoksit pahastuivat monien mielestä pikkumaisesti, moni selitti asian uskonnolle parhain päin. Sävy oli sen että uskontojen kohdalla on niin, että todennäköisesti melkeinpä millä tahansa uskonnollisella toimituksella on jokin tarkoitus. Ja jos ei ymmärrä tai ole halukas käsittelemään sen tarkoitusta, ei varmaankaan ole myöskään oikea ihminen arvioimaan, mitä menee rikki kun jotain tehdään väärin. Uskonto ladataan täyteen merkitystä ja siksi voidaan esittää lausuntoja joita joku voi pitää loukkaavina ja pikkumaisina.

Mutta esimerkiksi skeptikoille yliluonnollisuuteen uskominen on taikauskoa. Joten olisi kai periaatteessa niin että uskovainen joka loukkaantuu tästä ei ole oikea arvioimaan tätä. Koska jos ei ole halukas sisäistämään skeptikon maailmankuvallisia syitä sanavalonnalle, ei ole myöskään oikea ihminen pahastumaan jos jokin menee pilalle.

Itse huomautan tähän skismaan sen verran, että uskontoa ei pidä sekoittaa taikauskoon. Ihan sen takia että taikausko on usein asenteellisesti hyvinkin erilainen.

Hörhöjä ja kolhoja

Jos seuraa vaikka New Agea siitä syntyy mielikuva hörhöydestä. Tämä näkemys syntyy siitä että on muodikasta uskoa lähes mihin vain. New Age on taikauskoa koska siinä taikuus avaa uusia mahdollisuuksia. He laajentavat mahdollisen sellaiselle alueelle jonne useimmat ovat laittaneet mahdottomuuden. Taikausko onkin jotain joka laajentaa maailmaa ja lisää siinä olevien tapahtumien määrää. New Agessa jokainen tsäänssi on uusi mahdollisuus.

Kuitenkin jos katsotaan uskontoja, niissä asioihin ladataan enemmänkin kokemuksellista merkitystä. Ei vaihtoehtoja. Jumala on enemmänkin säätäjä. Joka määrää miten maailma toimii eli rajoittaa sen vaihtoehtoja. Joku joka ensin luo ihmisen joka pystyy tekemään asiaa x ja sitten sanoo että näin tekeminen onkin pahuutta. Ja joka sanoo että jos on valittava a ja b niin valitkaa a. Asiat on tehtävä tietyllä tavalla eikä muuten koska muuten merkitys menee rikki.

Näin ollen voikin selittyä se miksi monet kristityt ovat hyvin samanlaisia kuin pseudoskeptikot, eli ihmiset jotka haluavat identifioitua skeptikoiksi, mutta jotka eivät halua tutustua tieteeseen vaan lähinnä moikia sitä minkä jo aluksi tietävät olevan humpuukia. Pahimmat uskovaiset ja lähes kaikki pseudoskeptikot ovat tosikoita, ja tosikoita hirvittävillä mittasuhteilla. Heillä on ikään kuin arkijärki ja totuus. Vaihtoehdot tuomitaan automaattisesti höpöhöpöksi ja harhaksi. Jossain määrin uskontoa ja taikauskoa yhdistääkin vain uskominen taikaan.

Uskonto pitää avata mahdollisuuden sijaan merkityksellä.

Kenties uskonnon avaakin se, että he näennäisesti pitävät mahdollisuutensa auki mutta kuitenkin rajoittavat niitä.
1: Dan Ariely on kuvannut sitä miten jopa MIT -oppilaiden tasoiset ongelmanratkaisijat haluavat että heillä on mahdollisuuksia. Kun heille annetaan älypeli jossa pitää valita eri vaihtoehtojen välillä, on vaihtoehdoissa hyviä ja huonoja pinkkoja. Kerrotaan että tavoitteena on voittaa mahdollisimman hyvin. Jos valinnat pidetään auki, MIT:läiset vain valitsevat niitä jotka todennäköisesti antavat parhaita tuloksia. Mutta jos peliin lisätään elementti jossa huono vaihtoehto menee pois jos sitä ei käytetä, MIT:n oppilaat valitsivat sitä silloin tällöin, ilmeisesti jotta heillä olisi vaihtoehtoja. Vaikka näiden vaihtoehtojen aukipitäminen pienentää pelin tulosta.
2: Barry Schwartz taas on huomannut että ihmisillä on vaihtoehtojen paradoksi. He pitävät periaatteessa vaihtoehdoista mutta jos niitä todella tarjotaan heille liikaa, ihmiset ahdistuvat. Ihmiselle parasta on se, että on muutama asia josta valita.

Uskonto on jotain jossa luvataan vaihtoehtoja. Mutta koska hörhökerroin ja liiat vaihtoehdot ahdistavat, niin tosiasiassa näitä vaihtoehtoja karsitaan aivan älyttömästi. Näin syntyy illuusio valinnasta joka tuntuu merkitykselliseltä. Kuitenkin samalla oikeasti vaihtoehtoja ei ole paljoa joten ihmistä ei ahdista. Ja tämä tuntuu merkitykselliseltä. Siksi uskontoja syytetäänkin siitä että ne eivät ole avomielisiä. Sillä aidon avomielisyyden sijasta ne ovat valinneet merkityksen. Siinä ollaan kenties periaatteessa avomielisiä mutta tämä on usein hyvinkin näennäistä.

Teknoritarin ongelma ; hankitut ja synnynnäiset ominaisuudet

Vanhoissa ja perinteisissä roolipeleissä on ollu tiukka jako ammattiluokkiin. Tässä maailmassa "kaikkea ei voi saada" ja hahmotyypit ovat olleet enemmän spesialisteja. Jopa sillä tavalla, että pelimekaniikka on rakennettu siten, että tiimissä on oltava yksi jokaisesta spesialistiluokasta jotta seikkailu sujuu. Ja kaikki sujuu melko lailla ongelmitta kunnes joku spesialisteista kuolee. Tämä on tietysti opettanut arvokasta yhteistyön taitoa ja on tavallaan opettanut sietämään erilaisuutta. (Joka on kannaltani relevanttia lähinnä siksi että jokainen tiimi tarvitsee thieffin.) ; Karkeasti ääripäistä voiaan napata maagit ja soturit. Maagit eivät ota damagea ja soturit eivät taio.

Tämänlaiset roolit kuitenkin oikeasti rikotaan useasti. Peleissäkin on monia generalistisempia hahmoluokkia ja erikoistyyppejä jotka yleensä kombinoivat. Näissä kaikkea voi saada. Ja se, että niitä ei saa heti paljon on peliteknisesti enemmänkin levelikysymys kuin ylitsepääsemätön ongelma. ; Sitten on vaihtoehtoja, kuten esimerkiksi tekniseen tulevaisuuteen nojautuva "Shadowrun" roolipeli, jossa saa käyttöön hyvinkin erilaisia kyberosia. Samalla kuitenkaan "kaikkea ei voi saada". Kun kyberosia lisätään, hahmo saa voimia ja erikoisia kykyjä joista osa on hyvinkin älyllisen oloisia. Samalla hän kuitenkin menettää humanityä, joka peliteknisesti tarkoittaa sitä että he eivät enää kykene empatiaan ja kadottavat sosiaalisuuttaan ja kykyään tunteisiin. Näin sivuvaikutuksena on usein psykoottinen käyttäytyminen jota pelaajan sitten pitäisi hahmossaan jotenkin ilmentää.

Tämänlaisesta stereotyyppisestä tekniikkasuhteesta on tietysti esimerkkejä hurumykket. ; Esiin voidaan napata vaikka sarjakuvahahmo Tony Stark, imagoltaan Rautamies (engl. Iron Man). Hän on supersankari joka yhdistää maagin ja soturin. Hän tekee yhdistelmän tekniikalla. Hänen aivonsa antavat kyvyn rakentaa erilaisia tehoaseita (jotka vertautuvat yllättävän kovasti velhojen tuholoitsuihin) että antavat tälle ritarimaisen suojapanssarin. Tony Starkilla on kuitenin valtava ego, ja häneen liittyvä symboliikka on muutoinkin varsin alleviivattua ; Kun hahmon perusrakenne on määritelty siten että kranaatinsirpale yrittää koko ajan lävistää hänen sydämensä, ollaan varsin lähellä ylenmääräistä alleviivaamista.

Tony Stark ihmisyydenmanipuloinnin ja teknologisuuden etiikan ytimessä.

Tony Stark on Rautamies hyvin syvästi. Hänessä on kyberosia. Hän ei vain käytä jotain erikoista tehoasetta välineenä, vaan teknologia on syvä osa häntä itseään, jopa ruumiintoimintojaan. Ilman teknologiaa Tony Stark kuolee melkolailla instantly. Tähän liittyy paljon eettisiä ongelmia. Toki vastaava koskee kaikkea teknologiaa muutoinkin, mutta eettisyys nousee aivan uusille kierroksille silloin kun teknologia ei ole vain työkalu, vaan otetaan osaksi ihmisen omaa ruumista. Tällöin teknologia tavallaan puuttuu siihen mitä ihmisyys on. - Ja yllättävää kyllä, jos olet ateisti, tämä korostuu koska mitäpä muuta tällöin olet kuin ruumiisi aineenvaihduntaa ja sen mekaanista toimintaa ja neuroneiden välähtelyä jota tässä manipuloidaan? (Kuitenkin tätä yleensä vastustetaan enimmäkseen teologiapohjaisen luonnonjärjestyksen kautta. Ateistit eivät nosta jostain syystä meteliä samassa suhteessa. Tämä on mielenkiintoinen ja hieman omituinen huomio.)

On hyvä huomata että Rautamies edustaa sitä tyyppiä supersankareista jotka eivät ole dopingallegorioita tai atomivoimaloiden pelkoa. On kuitenkin hyvä ottaa tästä pieni vertailu. Dopingin riskit voisivat ehkä ns. "origin storyn" puolesta osua parhaiten Kapteeni Amerikkaan. Mutta kun katsotaan efektejä, paras esimerkki lienee kuitenkin Hulk. Hulk - vaikka onkin syntynyt gammasäteilystä eikä steroideista - korostaa sitä miten doping on vaarallista monella tavalla. Usein dopingia moititaan nimenomaan siitä että siinä on suuria terveydellisiä riskejä. Esimerkiksi urheilussa dopingilla saadut tulokset eivät ole "ihmiselämän kannalta sen arvoisia". ~ Tony Stark muistuttaa kuitenkin siitä että tosiasiassa riski on sankarin leipäpuu muutoinkin. Etenkin supersankarien koko essenssi on siinä että he ottavat suuriakin riskejä. Tony Stark korostaa tätä, sillä Rautamies on ihminen eikä mikään tuhoutumaton Teräsmies (joka tarvitsee kryptoniitin ollakseen kiinnostava riskialtis sankari.) Kukaan ei kuitekaan moiti että Rautamies olisi perustaltaan epäeettinen samalla tavalla kuin dopinginkäyttäjille sanotaan. Ja syynä ei ole se, että he tekevät asioita kunnian vuoksi. Dopinginkäyttäjää ja Tony Starkia molempia "vaivaa sama huomiohuoruus". He hakevat nimenomaan mainetta ja kunniaa. (Tony Starkilla ei ole salaista identiteettiä - Kaikki tietävät että Tony Stark on  Rautamies.)

Kenties yksi syy on tietysti siinä että ihmiset arvottavat ihmiselämän korkealle kun urheilutulokset ovat kulttuuria (tai ainakin viihdettä joka monista ei muka olisi kulttuuria). Nämä nähdään absurdeiksi riskien kohteiksi. Ideana onkin se, että supersankari oikeuttaa toimintansa koska hän panostaa riskinsä eettisesti relevanteilla tavoilla. Jos Teräsmies käyttäisi voimiaan siihen että voittaisi urheilukilpailuita, häntä voitaisiin hyvinkin moittia. Mutta jos hän pelastaa kissoja arkkihirviöiltä ja neitoja puusta riski nähdään sen arvoiseksi koska tavoite on niin kova.

Mahdin alkuperän mahti ; Onko Rautamiehen etiikka samaa kuin sen "Origin Story"?

Jos vertailukierroksia nostetaan ja Tony Stark laitetaankin vertailuun X -menien kanssa tilanne muuttuu paljon vaieammaksi. Tony Stark on nimittäin luomus. Hän on syntynyt siten että ihminen on yrittänyt kehittää itseään ja on kehittynyt siksi. Tony Stark on tietyssä hyvin absurdissa mielessä "luonnonvastainen", että hän on teknologinen rakennelma. X -menit taas ovat tunnettuja siitä että heillä ei ole erillistä origin storyä. Heidän hahmonsa ja kykynsä vain esitellään eikä selitetä miksi heillä on juuri tämä piirre. Sillä he ovat vain "mutantteja". Hieman kuten Lady Gagakin, "They are born this way".

Tämä tuo esille uusia puolia teemasta. Philosophical Disquisitions -blogissa nostetaan esille uutta ihmisten robotisoimiseen liittyvää etiikkaa. Aiheena on Sandelsin ja Hauskellerin ajattelutapa. He moittivat ihmisen kehittämistä tällä tavalla. Sovellettava argumentti on erikoinen ; "Sandel’s central claim was that enhancement was bad because it caused us to lose appreciation for the gifted nature of our lives." Eli teknoboostaukset todellakin jotenkin vähentäisivät humanityämme. Sandelsin maailmassa nämä eivät toki tekisi meistä sosiopaatteja tai egoisteja. Se liittyy enemmän hyvään elämään. Epätäydellisyys nähdään oleelliseksi osaksi tätä. Ja tälle keskeiseksi esitetään tietty nöyryys.
1: Argumentaatiosta osa voidaan itse asiassa nähdä varsin tutuksi toisessa yhteydessä. Tarkalleen ottaen plastiikkakirurgian kohdalla. Siinä ulkonäön manipulointia pidetään huonona asiana jopa silloin kun sen maksaa itse ja jos se on proseduurina suhteellisen riskitön. Moni silti haluaa sellaisen. Ja monesti muistetaan kritisoida sitä että tosiasiassa plastiikkakirurgilla käyminen ei paranna kauneuteen liittyvää epävarmuutta. Eli ollaan ikuisessa itsensäkehittämiskehässä. Lisäksi plastiikkakirurgian nähdään luovan kuilua hyväosaisten ja muiden välille. Se ei ole kaikille vaikka se olisi kuinka riskitöntä. Plastiikkakirurgia siis on egoismin pinnallinen heijastuma joka ei auta ratkaisemaan itse tunnepuolen ongelmaa ja joka on epäreilu koska se kasvattaa ihmisten välisiä eroja.
2: Sandelsin teos on jopa nimeltään "The Case against Perfection". Mutta hän ei suinkaan ole mitään Jumalaa tahi Paratiisia vastaan. Päin vastoin, argumentti näyttää ponnistavan hyvinkin uskonnollissävyisestä pohjasta joka ei luultavasti vakuuta monia sekulaareja - tai edes uskontoa rajoittamattomia mutta muutoin ajatustensa kanssa maallistuneita - ihmisiä. Sandels ei käytä uskonnollista terminologiaa, mutta heijastan hänen ajatuksensa niiden termien kautta joten on helpohkoa nähdä että juuri näin on ; Sandelsin idea on siinä, että ihmisten pitäisi olla nöyriä elääkseen hyvää elämää ; Tässä korostetaan että synnynnäinen lahjakkuus on arvokas asia. Synnynnäinen lahjakkuus nähdään joksikin joka tarjoaa osan Aristoteelisessa maailmankuvassa jossa ihmisen tarkoitus määrittyy siten että hänen lahjakkuutensa ja innostuksensa kohtaavat yhteisön tarpeet. (Siis juuri kuten vanhoissa roolipeleissä.) Lahjakkuuden takana on kristillinen konsepti nimeltä armo ja siihen liittyvä tematiikka ; Koska lahjakkuutta ei voida ansaita, vaatia, tuottaa tai tehdä, se on osoitus itselle kohdistuvasta erityisestä armosta. Tämä on jossain määrin "mielivaltaista", mutta se pitää ottaa vastaan ilolla. Sandels korostaa että ansaitsematon lahja herättää kiitollisuutta. Ansaittu ja vaivalla saatu onnistumisen tunne ja saavuttaminen eivät sen sijaan herätä tätä nöyrää kiitollisuutta ja näin teknolisäkkeitä hankkineen elämänlaatu huononee.
3: Kolmas teema on "yli-ihmisen angsti", jossa teknologiset kyvyt lisäävät ihmisten valinnanvaihtoehtoja. Tämä johtaa siihen että valintojen määrä kasvaa. Ja ihmiset eivät tule onnellisiksi tästä. Barry Schwarzin vaihtoehtojen paradoksi on varsin tunnettu psykologinen ilmiö. Ihmiset haluavat vapautta ja valinnanvaihtoehtoja, mutta kun vaihtoehtoja on liikaa se tuottaa streissiä ja vähentää onnellisuutta. Teknologiset lisukkeet maksimoivat ihmisen elämän valintoja. (Ottaako vemmel, minkälainen vemmel otetaan.) Sandels pitääkin pahimpana tilana juurikin jotain jota moni voisi kutsua täydellistymisenä. "Hyperagency: A state in which virtually all aspects of an agent’s life, including his/her nature, desires, and beliefs, are subjects of choice. In other words, a state in which virtually nothing escapes the agent’s control and manipulation." Tämä ajatus on ymmärrettävää koska jos miettii vaikkapa supersankarien toimien rajoja, Tony Starkina oleminen lähenteleekin tietyssä määrin kaikkivoipaisuutta. Hän on selkeästi yksi vahvimmista superhahmoista. Tiede on lähes yhtä voimallista kuin magiikka. Paitsi että tiedettä käyttävä saa kaiken ja on voimakkaampi kuin mikään arkkityyppinen tietäjävelho. Voima vs äly, mahti vs. elämänkokemus -tematiikan hylkäävä teknoritari päättää että kyseessä ei ole ollenkaan valinta, koska kaiken voi saada.

Argumenttia voidaan tietysti moittia monella tavalla. "Philosophical Disquicitions" -blogi esitteleekin niitä. En nyt listaa niitä koska ne eivät ole relevantteja tässä supersankarimietinnössä joka on blogauksessa työn aiheena.

Sen sijaan muistutan, että vammaisuus on kärsimystä tuottava ongelma joka johtuu osittain siitä että vamma itsessään kiusaa ja osittain siksi että muilla on jotain mitä itsellä ei ole. Ja tätä yritetään nimenomaan poistaa erilaisilla teknologioilla ja tätä pidetään hyvänä asiana - vähän kuten sodassa ruhjoutuneita sotilaita on monista soveliasta auttaa plastiikkakirurgialla koska tämä ajaa heitä kohti keskivertoa. Jos vammaisuutta käsitellään suhteellisena eikä absoluuttisena ominaisuutena, näyttääkin siltä että suurin efekti on ns. "kateusefekti". Teknologisen lisälaitteiston viha näyttääkin kumpuavan siitä että ihminen ei tykkää siitä että joku on parempi kuin hän, ja on ansainnut sen jotenkin. Erilaisuus jota kumarretaan "synnynnäisen lahjakkuuden" kohdalla on kammotus kun puhutaan "hankituista ominaisuuksista". (Tämä korostuu silloin kun puhutaan teknologiasta eikä taidoista. Kateus nyt kattaa oikeasti myös ne synnynnäiset ominaisuudet.) Kateuspohja unohtuu helpposti koska huomio siirretään siihen miten kateellinen vaatii kadehtimaltaan taholta nöyryyttä. (Tämä on Helppo Strategia ; Jos olet laiska, moiti ahkeria ahneudesta.)

Näin ollen Sandelsin maailmassa X -men jolla sattuu mystisesti olemaan mutanttivoimat jotka tekevät hänestä hyvin samanlaisen kuin Tony Starkin Rautamies, hänellä on lahja josta pitää olla ylpeä. Stark joka taas yrittää tehdä jotain ja parantaa itseään ja ansaitsee saman ominaisuusjoukon työllä.
1: Toki teknisesti ottaen Starkin älykkyys voidaan nähdä lahjakkuutena jota hän käyttää tiedeopiskeluunsa. Ero synnynnäisen ja hankitun ominaisuuden välillä ei ole niin tiukka tässä aiheessa. Mutta en nyt painota tätä kovin hirveästi koska sen korostaminen vähän niinkuin ampuu Sandelsin ajatuksen muusiksi kerrasta. Voihan rikas plastiikkakirurgillakävijä olla kiitollinen siitä että on sattunut syntymään rikkaaseen perheeseen täysin ansiotta. Ja haluan kuitenkin pumpata näistä argumenteista niitä hyviä ajatuksia joita se pystyy antamaan, siitä huolimatta että näen sen vakavasti puutteellisena.
2: Kysymys on mielenkiintoinen myös dopingin kannalta. Jos Hulk on hyvä esimerkki dopingin riskeistä, on Kapteeni Amerikka itse asiassa jotain joka kyseenalaistaa ajatuksen dopingin vaaroista. Kapteeni Amerikka on itse asiassa yltiöhyveellinen, kaunis ja kaikenpuolinen onnistuja. Jos Sandelsin argumentti olisi totta, niin jos joku keksisi todella supersoturiruiskeen, jonka avulla kenestä tahansa voisi tulla Kapteeni Amerikka, sen antaminen kenelle tahansa ihmiselle, myös vapaaehtoiselle, olisi perustaltaan epäeettistä ja ihmisyyden tuhoavaa.

Silti en voi kuin ihmetellä sitä että supersankareiden toimintaa ei yleensä pidetä silti lähtökohtaisesti pahoina. Sandelsin argumentaatiossa puhutaan kammoksuen hyperagencystä, ja supersankarit ovat tästä itse asiassa ajatuskokeena sen lähes täydellisiä ilmentymiä. Supersankarit ovat elitistisiä, eli tyypillisesti he ovat yksilöitä joiden lahjoja ei ole monilla. Tony Starkin superhaarniskaa ei saa lähisiwasta ja vain hän on Rautamies. Silti Rautamiestä ei pidetä lähtökohtaisesti epäeettisenä. Sen sijaan sarjakuvissa toimien oikeutusta ei katsota siten miten se on tehty vaan siten mitä sillä tehdään.

Väitänkin että tässä on takana suurempi totuus. Kysymys ei ole siitä onko plastiikkakirurgia tai androidiosien lisääminen itseen "luonnonvastaista ja epäeettistä itsessään". Kysymys on aina siitä mihin sitä käytetään. Rautamies on eettinen koska hän pelastaa ihmisiä. Se, että hän egoilee teoillaan ja erikoislaatuisuudellaan on kenties ikävä sivujuonne ja ryppy persoonassa. Mutta se on minor detail, seikka johon tuijottava on hukannut todellisuustajunsa ja realiteettinsa. - Joku jonka prioriteetit ovat niin vääristyneitä että pian hän alkaa kirjoittamaan vakavasti otettavaa eettistä analyysiä jossa sarjakuvahahmoja käsitellään kuin ne olisivat todellisia toimijoita eivätkä vain mielikuvituksen tuotetta.

Tekosyyttömyyksiä

"When you're a kid, they tell you it's all "Grow up, get a job, get married, get a house, have a kid." And that's it.  ~ But the truth is, the world is so much stranger than that. It's so much darker. And so much madder - and so much better."
("Doctor Who", Love & Monsters)

Saan aika usein kuulla siitä että otan asioita liian vakavasti. Esimerkiksi kirkko on "vain" kirkko. Useille se onkin kirkko, ja sinne voidaan mennä vaikka vain kuuntelemaan musiikkia. Mutta minä yritän huomioida nekin joille se on enemmän kuin "vain". Ne, joille kirkko on kauneuden ja ne joille se on kauheuden tyyssija. (Ja että ero ei ole "vain" yhden kirjaimen suuruinen.)

Jos joku sanoo että on ahdistavaa jos ihminen on "vain" eläin, tai että ei pidä ottaa erehdyksistä itseen koska se on "vain" työtä, ollaan yleensä väärillä linjoilla. ; Kenties epäfilosofisin tai ainakin toisia huomioimattomin sana onkin etuliite "vain". Se kätkee sen, että asioita halutaan vähätellä ja mitätöidä. Että ei haluta laittaa niitä erilaisiin konteksteihin ja nähdä siinä enempää.

On toki selvää että jos etsitään Totuutta, on esimerkiksi kuollut kukka epäkiinnostava. Koska nähtynä tämä kuollut kukka se on yksinään ja itsessään vain fakta, ei Totuus. Siksi voisi tehdä mieli sanoa että se on "vain" kuollut kukka. Mutta oikein runollinen voisi nähdä faktassa Totuuden sijasta Kauneuden. Ja siksi on oikeampaa jättää "vain" pois. Tai kuten minua viisaammat ovat sanoneet ; "Kun ollaan ihmisten kanssa, mikään ei ole vain."

"Vain" on vähättelevä tekosyy, joka rajoittaa miettimisiä. Se on filosofianvastainen sana. Kaikella on väliä, sillä kaikesta seuraa jotain. Se, mitä tapahtuu ovat yleensä vain faktoja, eivät totuuksia. Mutta kenties Totuus, tai ainakin Kauneus on niiden takana. Ja niin saadaan mukaan Merkityksiä. Jopa silloin kun vastaan tuleekin Kauneuden sijasta Rumuus. (Kuten usein tulee.)

Esimerkiksi jos mietitään sitä, että kannattaako lähteä ulos "ihmisten ilmoille" vai jäädä kotiin, voimme miettiä minkälaisia vahvuuksia, heikkouksia, mahdollisuuksia ja uhkia niihin liittyy..
* Kotona on ilmastointi, ulkona on ilmasto.
* Kotona voi juoda viinaa, ulkona voi täydentää viinavarastoja.
* Kotona ollaan, ulkona mennään.
* Ulkona voi joutua puhumaan ventovieraille. Kotona saattaa alkaa puhumaan itsekseen ja seinille.
* Kotona säästää rahaa, ulkona saa kuluttaa sitä.
* Kodin voi varustaa, muualla voi varastaa.
* Jos jää kotiin usein, niin ihmiset ihmettelevät että "onko elämää" kun ollaan "vain" neljän seinän sisällä. Ja jos menee ulos usein, niin ihmettelevät että miksi se "vain" aina juoksee pää kolmantena jalkana.
* Jos menee, niin on itse tavallinen mutta ympärillä tapahtuu kaikkea kummallista ja jos jää niin ympäristö on tavallista mutta itse on kummallinen.
* Jos menee, voi tulla puukotetuksi. Jos jää, niin voi kompastua matonreunaan ja halkaista kallonsa.
* Jos menee, voi kohdata kamalan ihmisen. Jos jää, niin voi välttyä mukavan ihmisen kohtaamiselta.
* Jos menee, voi housut hajota ja jäädä nolisti palelemaan housut kintussa niin että kaikki ihmiset näkisivät sukuelimet. Jos jää, voi olla että kukaan ei näe sukuelimiäsi, koskaan.
* Jos menee ulos, voi törmätä hirveen joka on ylittämässä tietä. Tämä voi olla jännittävää tai vaarallista. Jos jäisi, voisi se sama hirvi teutaroida ikkunan läpi huoneistoon ja törmäisi siihen silti.
* Jos menisi, voisi Jumala ampua salamalla päähän, se olematon, vihaisena kostoksi ampuisi. Jos jäisi, saattaa saada viallisesta kodinkoneesta sähköiskun niin että kuolee ateistina.
* Jos menee ulos, voi kohdata kiinnostavia ihmisiä, jos jää kotiin on taatusti rakastavassa ja älykkäässä seurassa.
* Jos jää kotiin, exäsi saattaa soittaa sinun kotinumeroosi ja saada sinut kiinni. Jos menet, saatat itse soittaa hänelle 3 aikaan aamuyöstä.
* Jos jää, voi olla selibaatti. Jos menee, voi olla syfilis.
* Jos menee, voi törmätä katujulistajaan. Jos jää, Jehovan Todistajat voivat soittaa ovikelloa.

Vain -sanaa tarvitaan vain jotta ihminen kestää kaikki kuviteltavissa olevat ja kuvittelemattomissa olevat mutta silti mahdolliset skenaariot. Vain -sanaa tarvitaan potentiaalin peittämiseen. Mutta jos ihmisille iskee liikaa vaihtoehtoja, se alkaa helposti ahdistamaan. "Vain" johtuu ihmisen rajallisuudesta ja pienuudesta. Ei siitä että kohde olisi "vain". Vaan se, että jos asioita ei joskus luokittele "vain" joksikin, ei kenenkään ihmisen mieli kestä sitä. Maailmassa on liikaa merkityksiä ; Etenkin liikaa kauneutta ja kauheutta.

Baabelin kirjastossa

Most people dismiss illiterate cultures. Wonder why ~ we live in one!

"Kansaa kävi silti Kirjastossa suurin joukoin etsimässä vastauksia niihin kysymyksiin, joihin ainoastaan kirjastonhoitajien uskotaan tietävän oikeat vastaukset, kuten 'Onko tämä pesula?' tai 'Kuinka "surrealistinen" tavataan?' ja usein toistuva 'Onko teillä sellaista kirjaa jonka joskus luin joskus aikoja sitten? Siinä oli punaiset kannet ja päähenkilöt paljastuivat kaksosiksi?' Tarkkaan ottaen kirjastossa on sellainen kirja... jossain. Siellä on jossain kaikki kirjat jotka on koskaan kirjoitettu, jotka kirjoitetaan joskus tulevaisuudessa ja mikä tärkeintä, kaikki kirjat joiden kirjoittaminen on mahdollista. Näitä teoksia ei pidetä yleisölle avoimissa hyllyissä siltä varalta, että niiden asiantuntematon käsittely romahduttaisi kaiken minkä kuvitteleminen on mahdollista. [Taas kerran.]"
(Terry Pratchett, "Posti Kulkee", sivu 191)

"Baabelin kirjasto" -teoksessa on valtava määrä kirjoja. Niiden laatu on erilaista. Itse asiassa Kemppinen kuvaa tätä moninaisuutta hyvin omassa blogissaan : "Baabelin kirjastossa oli J.KL. Borgesin mukaan kaikki mahdolliset kirjaimistot kaikkina mahdollisina yhdistelminä eli kaikki olemassa olevat ja teoreettisesti mahdolliset kirjat. Saman kirjoittajan "Hiekkakirja" on lisäksi lajudeltaan ääretön. Siinä on ääretön määrä sivuja, joten kirjalla ei hienoista mutta kuluneista nahkakansista huolimatta ole alkua eikä loppua. Myös sivunumerot saattavat olla erikoisia, esimerkiksi 21 potenssiin 19,7." Runsaus johtaa kuitenkin sekaannukseen ja pulaan. Tämä nostaa esiin sen, että tehokkain ja laajin kirjasto on erilaisia asioita kokoava laitos, ei niinkään niiden laatua takaava voima. Samalla se opettaa sen, että viisaus, tieto ja sivistys on muutakin kuin yleissivistys tai lukeneisuus. ; Samalla se muistuttaa vaihtoehtojen paradoksista ; Vaikka vapaus usein liitetäänki onnellisuuden kannalta tärkeäksi, on hyvä muistaa että suuri määrä valinnanvaihtoehtoja itse asiassa lisää stressiä.

"Baabelin kirjasto" -nimi tietysti viittasi "Raamatun" tarinaan, jossa yleisteemana on hajaannus. Ideana on se, että aluksi kaikilla on yhteinen kieli ja yhteistyön avulla rakentuu torni, jonka Jumala jostain syystä näkee ikonoklastiseksi. Siksi Jumala rikkoi tulvanjälkeisen ihmiskunnan sisäisen koherenttiuden antamalla erilaisia kieliä. Näin syntyi hajaannus, jonka Jumala ilmeisesti näki hyväksi. Tämä kulma on siitä mielenkiintoinen, että se muistuttaa siitä että vaikka isoa määrää tietoa ajatellaan usein nimenomaan tieksi yhteisymmärrykseen, usein tilanne ei kuitenkaan ole näin. ; Esimerkiksi asioista neuvottelu ja keskustelu ei aina johda yksimielisyyteen vaan joskus se johtaa erilaisten maailmankuvien poteroitumiseen. Esimerkiksi vastaankirjoittamisen periaate seurauksineen korostaa sitä että ihmiset päinvastoin erkaantuvat toisistaan nimenomaan keskustelun kautta. Toisen argumenttien huomioonotaaminen kasvattaa eroavaisuuksia. Tämän jälkeen keskustelussa tärkeintä on olla erimielinen. Erot kasvavat tässä prosessissa helposti.

Tämä kertomus "Baabelin kirjastosta" ei ole enää nykyään kovin fiktiivinen. Sillä meillä on internet. Itse asiassa se voidaan nähdä jättimäisenä "Baabelin kirjastona".¹ Tämä johtaa siihen että Nicholas Carr muuttuu oleelliseksi. ; Carrin "Pinnalliset" -kirja keskittyy siihen että lukeminen on lukemista. Hänestä internetlukeminen on hajanaista ja estää ihmien keskittymiskyvyn kehittämistä. Tietotulva lisää hänenkin mielestään hajaannusta. Tässä riskinä on pinnallisuus. Carrin maailmassa baabelin kirjastossa eläminen johtaa siihen että ihmiset lakkaavat ajattelemasta syvällisesti.

Mutta kaikki lukeminen ei ole samanlaista. Sen sävy on se, mikä "Parnasson" "Se ei ole samaa lukemista" tuo hyvin esille. Taustalla on ajatus siitä että aivojen fysiologia on geneettisesti sama meillä kuin muinaisilla metsästäjä-keräilijöillä. Mutta samalla aivomme ovat erittäin plastinen elin. Internetissä on Carrin mukaan jotain joka vetoaa ihmisen "metsästäjä-keräilijä" -aivoihin. Siksi ihminen helposti ajautuukin siihen että internet on kokoamista varten "Minun pitäisi kirjoittaa muutama sana Nicholas Carrin tuoreesta kirjasta The Shallows, mutta taidan ensin vilkaista Facebook-sivuni. Samalla voisin oikeastaan katsoa Carrin blogin. Klik. Kas, blogista löytyy jo arvioita kirjasta. Klik. Klik." Tämä on toki lukemista. Mutta se on hyvin erilaista lukemista, kuin mitä klassinen lukeminen on. "Ruudulta tai lukulaitteelta lukeminen saattaa vaikuttaa samanlaiselta kuin paperilta lukeminen, mutta Carr väittää, että kyse on hyvin erilaisesta prosessista. Tietokoneissa ja pian myös e-kirjojen lukulaitteissa hakutoiminnot, interaktiivisuus, multimedia, hyperlinkit ja ponnahdusikkunat ovat arkipäivää, ja juuri näiden ominaisuuksien vuoksi sähköinen lukeminen poikkeaa perinteisen kirjan tai lehden lukemisesta. Kun luemme tekstiä sähköisesti, aivoissa aktivoituu täysin eri alue kuin paperia lukiessa." Tämä johtaa Carrin mukaan siihen, että ihmisten keskittymiskyky karisee tai ainakin muuttuu suuresti. Ihmiset lukevat nopeasti ja hajanaisesti erilaisia asioita. Tämä estää heitä keskittymästä pitkäjänteisesti. Näin ollen uhkana on se, että tulevat sukupolvet eivät enää osaa esimerkiksi keskittyä siihen että lukisivat kokonaisen kirjan. Muistia ei rasiteta entiseen tapaan ja siksi asioista ei tule samalla tavalla osa ihmistä. Näin ollen tietokoneen muistiin jäävä tieto joka vain haetaan erillistarpeen edessä ei muutu samalla tavalla osaksi muuta elämää, toisin kuin perinteinen tieto. Tämä muuttaa elämäntapaa, etäännyttää sivistyneestä elämästä.

Ajatus voi kenties tuntua omituiselta. Se, että on nopeaa ja helppoa tietoa ei tunnu samalta kuin yleinen sivistymisen tason romahdus ; Tieto on helpommin saatavilla kuin koskaan. Sen ei luulisi olevan huono asia sivistykselle. Kuitenkin, kuten "baabelin kirjasto" näytti, suuri ja hajanainen tietomäärä ilman tiedonhaun järjestelmää (heuristiikkaa) joka myös kykenee käsittelemään ja prosessoimaan tämän informaatiolisän, johtaa helposti hajaannukseen.

Näin ollen tästä seuraa "yleistä postmodernisoitumista"² jonka skeptikko voi huomata internetissä. Ihmiset eivät sivisty, vaan hakevat helposti "omaa näkemystä korostavaa tietoa". Ja nämä ihmiset edustavat vielä jonkinlaista eliittiä. Sillä pelailu ja muu kevyempi on vielä tätäkin suositumpaa. Internet on kuin kirjasto jossa olisi hälisijöitä joilla olisi mielenkiintoisia katseenvangitsijoita. Kirjasto jossa on sirkus saa katsojia. Mutta harva lukee, ja enemmistö katsoo sitä sirkusta.

Omakohtaisesti uskaltaisin sanoa, että vaikka olenkin kasvanut perinteisessä kirjakulttuurissa, on oma lukutapani hyvinkin "Carristunut" ; Olen tottunut lukemaan paksujakin kirjoja, joka on johtanut kaikkeen omituiseen (kuten tämän blogin syntymiseen). Näin ollen olen jo nuoresta tottunut lukemaan eikä kirjan lukeminen ole ollut mikään erityinen asia joka itsessään vaatisi työtä. Monille vähemmän harjaantuneille ajatus kirjan lukemisesta on työ paitsi asiasisältönsä, myös aivan itse lukuprosessinsa vuoksi.

Taustani on selvä vaikuttaja silloin kun internet oli vielä minulle uusi asia - ja enemmistölle ikäluokkaani ei - se oli minulle nimenomaan kirjan jatke. Eli luin sitä kirjanomaisesti. Sittemmin olen oppinut että esimerkiksi foorumikeskustelujen lukeminen alusta loppuun on typerää. Ja että tärkeä asia on osata kaikesta tietotulvasta irrottaa epäoleellinen ja keskittyä siihen oleelliseen. Tästä on tullut tiedonhankinnan heuristiikka joka on valikoimis-lukemis -prosessi. Ja tämän seurauksena kirjastosta on tullut minulle internetin jatke. Kun käyn kirjastossa, luen helposti sisällysluetteloita ja yhteenvetokappaleita. Mahdollisesti jotain lukuja. Sitten siirryn toisen kirjan pariin. Näin syntyy kaikkea mielenkiintoista kun asiat jotka eivät aiemmin olleet yhdessä kohtaavat - ja tätä kautta on helppo esimerkiksi kirjoittaa tätä blogia. Samalla lukutapani on kuitenkin etäännyttänyt minut klassisesta kysymyksestä "oletko lukenut tämän kirjan?" [Joo, tiivistelmän vuonna 2001, viidennen luvun vuonna 2004 ja kolmannen ja neljännen luvun 2010...]

Joku voisi nähdä että tämä on taito. Taito seuloa oleellista informaatiotulvasta. Tätä voidaan jopa pitää nykyaikana tärkeimpänä kansalaistaitona. Nykyajan internetmaailman ammattifilosofitkin taas voivat taputtaa käsiään ja korostaa sitä että lähdekritiikkitaito ja priorisointi ovat tärkeimpiä tietotyöläisen taitoja. - Esimerkiksi Lauri Järvilehto on kirjoittanut filosofisen elämäntavan kirjan, jossa tämä valikointitapa on äärimmäisen tärkeässä osassa.

Kuitenkin tässä on myös varjopuolia. Puolia jotka eivät kenties ole pahimmillaan omalla kohdallani, koska olen kuitenkin "vanhan systeemin kasvatti" ja aivoni on tätä kautta rakennettu sen ympärille. Carr on nimittäin huolestunut nimenomaan heistä joilla tätä taustaa ei ole. Carrin ajatusrakennelma perustuu siihen että tosiasiassa tiede on harvinaista eikä ollenkaan itsestäänselvää. Näin ollen se vaatii myös suojelua. Siinä missä esimerkiksi nälkä ja jano ovat luonnollisia biologisia ilmiöitä, tieteenteko on ihmisaivoille itse asiassa hyvin vierasta.

Siksi tieteentekoon vaaditaan niin paljon harjoittelua ja treeniä, jonka moni uskonpuolustaja pitää kuivana ja tylsänä ja olettaa että skeptismi jotenkin "latistaa elämän". Siksi koulussa uskonto ja siihen liittyvä moraalihöpinä on kevyttä, helppoa, mukavaa ja "fasinoivaa" kun taas fysiikka on tylsiä kaavoja ja pänttäämistä. ; Tätä kautta olen jopa sitä mieltä että (kun aihe ei ole samaa kuin laatu) etenkin uskovaisille ilmennettävä uskonto leppoisine psykohöpinöineen ja tuonpuoleiskuvauksineen ovat nimenomaan pinnallista kun taas luonnontieteet ovat syvällisiä. Siksi asenne "think less" kuvaa uskovaista ja/tai konservatiivista ajattelua.³

Tämä nostaa omassa silmissäni skeptismin ja esimerkiksi uskontokeskustelun aivan uuteen kulmaan. Monestihan uskovaisten paras puolustuspuhe on siinä että uskonto on luonnollista. Itsekin olen kognitiotieteeseen tutustuneena esimerkiksi lukenut (Kyllä. Kokonaan) tuoreehkon McCauleyn kirjan "Why Religion is Natural and Science is Not" jonka pääteesi on takakansitekstiä kätevästi lainaten se, että "... In Why Religion is Natural and Science Is Not, Robert N. McCauley, one of the founding fathers of the cognitive science of religion, argues that our minds are better suited to religious belief than to scientific inquiry. Drawing on the latest research and illustrating his argument with commonsense examples, McCauley argues that religion has existed for many thousands of years in every society because the kinds of explanations it provides are precisely the kinds that come naturally to human minds. Science, on the other hand, is a much more recent and rare development because it reaches radical conclusions and requires a kind of abstract thinking that only arises consistently under very specific social conditions. Religion makes intuitive sense to us, while science requires a lot of work. ..." Kun tajuaa tämän, ymmärtää Carrin tapaan että nimenomaan tieteellinen ajattelutapa vaatii suojelua.⁴

Ajatus siitä että luonnollinen olisi hyvää ja toivottavaa näyttäytyy tämän jälkeen enemmänkin varoittusmerkkinä siitä että ajattelu on pinnallistunut. Ajatus siitä että luonnollisuus oikeuttaisi uskonnon on ajatuksena juuri sellainen joka nousee helposti esiin jos ei ole keskittänyt ajatuksiaan kohti harvinaista ja vaikeampaa abstraktia ajattelua.

Haluaisin jatkaa pidemmällekin. Mutta internet n täynnä pornoa. Ja se ei lataa itseään! Katso, söpö lintu!

Mitä tuijotat? Olen pöllö, en minä osaa lukea!

---

1 Tai ainakin jonain joka lähestyy sitä, jos ei muuten niin asymptoottisesti.
2 Jolle sopiva tilanne löytyy juurikin Baabelin hajoamisessa, jossa eri kulttuurit eroavat toisistaan ja tästä syntyy hajaannus. Jota pidetään kauniina niin että Jumalakin näke että se on hyvä.
3 Ja menen niinkin pitkälle, jotta väitän että konservatiiveilla olevat "ylimääräiset ajattelu -ulottuvuudetkin" tarvitaan siihen että kevyen ajattelun epäsystematisoivan luonteen rakentamaa hajaannusta jäsennetään. Se, mikä muutoin on kaksoisstandardi selitetään helpoiten muuksi ottamalla käyttöön juurikin "ylimääräisiä perustoja". Nämä eivät tee ajattelua hienojakoisemmaksi, vaan kertoo että niiden kuvaamiseen tarvitaan enemmän käsitteitä ja periaatteita. Tämä taas viittaa oikeasti pikemminkin erilaisten privileegioiden olemassaoloon, etenkin jos aiheena on etiikka.
4 Jos uskonto on luonnollista, miksi sen puolustamiseen nähdään niin paljoa vaivaa ja sen rappeutumista pelätään? Koska puolustettavana on uskonnon epäluonnolliset asiat, kuten viheliäiset kulttuurisidonnaiset homonormit. Uskonnon kaikki paikat eivät ole luonnollisia. Ja siksi se eroaa nälästä ja janosta, joiden perusterpeen osaa ei kielletä. Tätä kautta homo religiosuskin on myytti jolla yritetään estää tiettyihin puoliin kohdistuvaa kritiikkiä.

Kuinka voin palvella? (Miten olisi menemällä pois?)

Hyvin usein ihmiset ajattelevat intuitiivisesti että valikoima lisää vapautta joten valinnan määrä on mukava asia. Kuitenkin käytännössä tunnetaan vaihtoehtojen paradoksi ; Iso valintojen määrä tuottaa ihmisille stressiä. Samoin sitä on tavattu ajatella että asiakaspalvelussa hyvällä asiakaspalvelijalla on matala avun tarjoamiskynnys.

"Research World 29 September 2011" kertookin tähän paradoksiparista kaupankäynnin kannalta. Siinä ihmisiin on laitettu erilaisia laitteita joilla on tarkkailtu heidän toimiaan. Siinä on havaittu että kaupassa asioinnissa on mahdollista saada "ostajan stressiä" ja että tämä liittyy vahvasti harkitsemisaikaan ja harkitsevan tietoisuuden mukanaoloon. Ostaminen käy siis työstä ja on itse asiassa jopa raskasta. Syynä on tietoisuuden osuus ; Jos tietoisuus on suuresti mukana, on kaupankäynti samantapaista analyysiahertamista kuin esimerkiksi veroilmoituksen tekeminen.

Siksi kaupassa "shoppailu" voidaankin jakaa karkeasti kahteen osaan : On etsimistä ("browsing") ja valitsemista ("consideration"), jotka voidaan tarpeen mukaan jakaa erilaisiin alaosiinkin ; Näistä jokainen voi olla tietoista etsimistä tai emotionaalista selaamista. Tietoinen ostaminen johtaa useammin siihen että tavara ei päädy ostoskoriin asti. Ja lisäksi yleisesti ottaen mukavassa shoppailussa pikavilkaistaan yllättävänkin isoa määrää tuotteita - keskimäärin kokeissa on saatu 116 kohdetta, jotka ohitetaan tietoisuudesta hieman kuten internetmainokset - ja vasta otetaan tietoisuus mukaan. Tarkasteluvaiheessa tietoisuuden mukanaolo tuntuu kohtuu hyvältä - ilmeisesti siksi että tässä on mukana onnistumisen mahdollisuutta huomattavasti enemmän kuin "intuitiolla selaillessa". Intuitiolla selailu on jopa hauskaa.
1: Näin ollen voidaan kenties selittää se vanha ongelma miksi stereotypioissa (ja kenties tosielämässäkin) naiset nauttivat vaateostoksilla käymisestä ja aviomiehet eivät, vaikka naiset ravaavat ja miehet saavat vain katsella ja arvostella puolisonsa naiskauneutta. - Shoppailijanainen on emotionaalinen tarkastelija ja ostajan stressi delegoituu miehelle. (Jonkun pitäisi tosiaankin kertoa että vaatekaupoissa ei ole kivaa, siellä on tylsää!)

Kaupankäynnin kannalta onkin olennaista huomata, että keskimäärin kauppiaan läsnäolo tekee ostajasta "tietoisen". Hän analysoi eikä koe. Tämä johtaa siihen että ostajan stressi kasvaa. Siksi kauppiaan ei kannatakaan hirvittävän kovalla innolla olla rynnistämässä apuun. Sen sijaan pitää keskittyä siihen että auttaa niitä jotka haluavat jo valmiiksi jotain tiettyä asiaa tai jotka erityisesti tarvitsevat apua ostoksissa. Muille kauppiaan kannattaa olla vain poissa tieltä ja ystävällinen.

---

Kirjoittaja ei tiedä onko tämä (a) "nollatutkimus" joka on yllättävä vain siksi että ihmiset ovat haastattelututkimuksissa ja asiakaspalautteissa ystävällisiä tai haluavat antaa itsestään sosiaalisemman kuvan vai (b) merkki siitä että hän on todella omituinen. Sillä juuri tämän mukaiselta olo on aina tuntunut. Kauppias joka kysyy avuntarpeesta on ikään kuin häiriö ja hakemisen hidaste. Mutta hyvä olla silloin kun sitä haluttua asiaa ei löydy.

OIkotien näkemistä

CMX:än "Kirjeitä paratiisista" kertoo siitä, miten paratiisiin vievä tie on "kaita polku". Tien kapeus onkin tärkeä teema, sillä usein Paratiisiin pääsyä on kuvattu sillä että on osattava elää oikein. Taivas on eksklusiivinen, ja sinne pääsevät etuoikeutetut (joko ansiosta tai armosta etuoikeutetut, mutta etuoikeutetut silti). Perinteisesti onkin ajateltu, että synnin palkka on kuolema. Tämä on hyvin tärkeä muistaa, sillä yleensä uskontoa luvataan lohduksi muiden kuoleman tullessa elämään ja oman kuolevaisuuden käsittelyyn. Lohtu lupaa että kuolemaa ei ole. Kuitenkin tien kaituus kertoo myös toisesta puolesta. Lohduttomuutta korostetaan Helvettitarinalla. Tässä kuolema on itse asiassa kaameampi kuin "ateistien kuolema".

Tämä tuo elämään rajoitteita. Joku voisi ensin ajatella, että ihminen ei mielellään kahlitse vapauttaan. Kunnes muistaa vaihtoehtojen paradoksin ; Psykologiset tutkimukset näyttävät että valinnanvaihtoehtojen lisääntyminen johtaa helposti ahdistukseen. Ne tuovat elämään lisää työläitä mietittäviä asioita, ja tätä kautta epävarmuutta. Ja eiohjattu elämä edustaa tiettyä kaaoottisuutta. Elämässä kaaoottisuutta taas riittää ; Ihminen yrittää tehdä hyviä valintoja, mutta vaihtoehtoja on paljon. Ja tulevaisuuden ennustusskenaarioita tehdään aina siten, että jokin yllättävä asia voi tulla vastaan.

Tämä muistuttaa sitä, miten Neil Gaimanin "Sandman" kuvaa kohtalon puistikkoa ; Kohtalo asuu puutarhassa, joka on sokkelo. Eteenpäin mennessä polut kaareutuvat ja niissä käännytään oikealle ja vasemmalle. Taaksepäin katsoen reitti on selvä.

Voidaankin sanoa että uskonnossa on hyvin voimakas kontingenssin vastustuksen teema. Vaihtoehtoja halutaan karsia ; Keinona on Jumalan kaikkitietävyys ; Kun Ihminen "näkee tulevaisuuteen" huonosti. Mutta halutaan kuitenkin ajatella että tulevaisuuskin on Herran hallussa. Ja että on olemassa jokin ohjenuora, joka vähentää vaihtoehtoja siedettävämmäksi. Näin maailma halutaan kuvata sellaisella tavalla, että se antaa tulevaisuuteenkin suoran tien. Jotta kohtalon puistikko ei näyttäisi sokkelolta mihinkään suuntaan. Tien kaituus korostaa sitä, että väärät valinnat johtavat kuolemaan, eivätkä ne ole siksi mitään kunnon valintoja. Näin ihminen helposti rajoittaa vapauttaan vapaaehtoisesti ja alkaa noudattamaan vaikkapa irrelevantilta vaikuttavia koshersääntöjä, joissa kielletään katkarapujen syönti.

Kuitenkin esimerkiksi historiassa tutkija kohtaa epäsuhdan jatkuvasti. Historia on taaksepäin katsoen siisti vaihtoehtojen listauma. Tulevaisuuteen historioitsija ei näe vastaavalla tarkkuudella. Osa näkee tämän epäjatkuvuuden kertovan myös siitä, että ihminen jäsentää maailmankuvaa keinotekoisesti omien ennakkoluulojen ympärille. Eli rakentaa menneisyyden kronikoiduista tapahtumista eräänlaisen Suuren Tarinan, jota voisi kutsua pseudohistoriaksi. Mutta osa epäsymmetriasta menneen ja tulevan välillä johtuu kuitenkin maailman kontingentista luonteesta. (Ja paljon hukkuu, esimerkiksi niinkin maineikas hahmo kuin saksalaisen miekkailun pioneeri Johannes Liechtenauerista on jäänyt raivostuttavan vähän tietoa historiaan, puhumattakaan sitten jostakin talonpojasta)

Sama on tietysti vielä suuremmin evoluutiohistoriassa. Historiallisen hahmon päähänpisto voi muuttaa maailmaa yllättävästi, ja hieman samanlaista oikkua edustaa mutaatiot. Ja adaptaatio riippuu paitsi mutaatiosta, myös siitä, minkälaiseen populaatioon se tulee. Ja minkälaisia ominaisuuksia ympärillä oleviin eliöihin - kuten ravintokasveihin ja saalistajiin - tulee. Ennalta näkemystä ei voi ennustaa, mutta jälkikäteen se voidaan sitoa havaittuihin muutoksiin. (Ja kaikkea ei ole rekisteröity fossiileihin ; Perimää ei fossiileista saa, eikä jokainen yksilö ja lajikaan ole säilynyt, joten vaihe vaiheelta selittäminen on hieman sama kuin vaatisi selittämään mitä Johannes Liechtenauer söi aamiaiseksi syyskuun kolmantena sinä vuonna kun hän oli 15 -vuotias.)

Moni pitää tämänlaista näkemystä ikävänä. He vaativat tarkkaa vaihe vaiheelta tapahtuvaa selitystä jossa pitäisi selittää miksi juuri tämä vaihtoehto on toteutunut eikä jokin toinen. Tämä juontuu siitä, että kreationisteilla on mukana kontingenssin kiisrävää asennetta. Kuitenkin evoluutiossa mutaatioiden satunnaisuus on olennainen osa teoriaa, joten evoluutikolta vastauksen vaatiminen tälläiseen on hieman sama, kuin yrittäisi vaatia lottopelissä sitä, että selittää miksi viime viikon lotossa tuli juuri tietty numerosarja eikä jotain muuta.

---

Kirjoittaja on hirviö, kummajainen ja kauppasaksavainolainen.

Kun keskustelun puute on parasta keskustelua?

""It was like I stepped out of my body and saw myself actually listening to this man's worthless drivel-but it wasn't him who looked like a moron, it was me," Richman said. "I was nodding my head like an asshole and saying ridiculous things like, 'Right,' and, 'I see your point, Dave,' when I should have just said, 'Dave, your idea isn't good and you are wasting our time and you need to shut up right now.'""
(Onion, "Open-Minded Man Grimly Realizes How Much Life He's Wasted Listening To Bullshit")

Unkurissa kaipailtiin kunnollisen poliittisen keskustelun perään. Hänestä provosoiva pupunpuhujakin on parannusta tilanteeseen, jossa ihmiset välttävät keskustelua ; Suomessa valitetaan enemmän liioista mielipiteistä, kuin välitetään niiden käsittelystä. Keskustelussa on läsnä usein lähinnä metataso, jossa vältetään riitaa. Eli aiheeksi otetaan mielipiteen provokatiivisuus ja tästä itsessään tehdään syy hiljentää keskustelua. Sen sijaan että mietittäisiin sitä miksi mielipide olisi järkevä tai typerä, mietitään vain sitä, miten joku voisi loukkaantua.

Suomessa mielipiteenvapaus ilmeneekin siten, että mielipiteitä kunnioitetaan niin, että niistä ei tykätä keskustella. Tämä on toki eräänlaista kunnioittavaa suojelua. Lopputuloksena on se, että on tärkeää että on mielipiteitä, mutta ei yhtä tärkeää että niillä on perustelut. Kaikista vähiten tärkeää on ilmaiseminen. Tässä asetelmassa mielipiteenvapaus ja sananvapaus ikään kuin muuttuvat toistensa kilpailijoiksi sen sijaan että niistä tulisi toisiaan tukeva "keskustelumoottori".

Itse törmäsin tässä. Kuulin että USA:ssa uskontokeskustelu on huonolla tasolla. Ja että sen maahantuonti on huono asia. Aiheena kyseisellä henkilöllä oli sekä uusateismin että kreationismin maahantulo. On toki selvää, että nämä näkemykset ovat populistisoituja ja polarisoituneita, eivätkä oikein tunnu osuvan suomalaiseen uskontokeskustelukulttuuriin ; Itse asiassa kreationistit ja uusateistit ikään kuin rakentavat keskustelukentän toisilleen ; Suomessa kummassakaan ei ole oikein järkeä ilman toisen olemassaoloa, mutta toisen ilmaannuttua toisesta tulee eräänlainen välttämättömyys.

Kokonaisuutena Suomessa ei ole "kunnollista uskontokeskustelukulttuuria" ; Vaikka meillä onkin paljon uskonnonopetusta, se ei aja kohti uskontokeskustelua. Enkä usko että edes kohti omaa maailmankatsomusta. Tämä yleinen uskontokeskustelutajuttomuus on kenties se syy sille, miten populistisempi uskontokeskustelu on saanut meillä suosiota ; Sen laaduttomuutta ei tajuta.

Asiallisen keskustelun vaikeutena on tottumuksen lisäksi laiskuus ; Asiallinen tosiasiapohjainen keskustelu vaatii työtä. Laiskuus on helppo kätkeä kohteliaisuudeksi. Toisaalta myös asiallisen keskustelun odotus voi tuottaa turhaumia, joiden lopputulos on sama. Tämä keskustelun työläys taatusti vaikeuttaa asioita runsaasti. Tätä kohtaamisstressiä voisi kutsua "Linkin Park" -efektiksi, koska kappale "In The End" sopii siihen sanoituksiltaan erinomaisesti. Kyseessä on yksinkertaisesti vaihtoehtojen paradoksi ; Valinnanvapauden lisääminen tuottaa tietyssä määrin stressiä

Riskinä on, että keskustelu voi ajautua hyvästä huonoksi. Populismi ja karrikatyyrinen ajattelu on tähän yksi varmimmista teistä. Kuitenkin se voi olla rakentava voima ; Jos keskustelu pitää puhdistaa elitismistä ja poistaa tilanne keskustelun puuttumisesta.

Mutta koska olemme alkutekijöissä, kysymys on siitä, onko huono keskustelu parempi kuin ei keskustelua ollenkaan. Meillä ei ole vielä sitä valintaa, jossa olisi vastakkain (julkinen) hyvä ja huono uskontokeskustelu.

Käytöstavat.

"Aika iso mies vaikka onkin hippi."

Näin minusta tokaisi pieni, kenties 6 -vuotias, poika Keravan aseman kohdalla junassa. Lausunto oli minusta sangen huvittava. Sinänsä minulle hipeistä tulee ensimmäisenä mieleen kannabista polttelevat, psykedeelistä tai new-age -musiikkia kuuntelevat, kaupallisuutta markkinataloutta ja teollisuutta ja vietnamin sotaa vastustavat pitkätukkaiset kukkaislapset ja jotka ovat varustautuneet halvoilla Landola -kitaroilla, leillä, kukkakuvioisilla kasvivärjätyillä vaatteilla ja LSD -piikeillä. Tältä kannalta pojan arvio meni aika paljon metsään, mutta luulen kuitenkin, että lapsi sai minusta juuri sen ensivaikutelman, jonka annan kaikille muillekin. (Ensivaikutelmaanhan vaikuttavat itse havainto kohteesta, siihen liittyvät loogiset päätelmät ja siihen intuitiivisesti liitetyt ennakkoluulot ; Karkeasti voisi sanoa että ensivaikutelma - "rationaalinen huomiokyky" = ennakkoluulo. Eli siis jotakuinkin sama kuin tuo hippiassosiaationi..) Hän vain lausui sen ääneen.

Käyttäytymisessä euroopassa on ongelmallista se, että toisaalta avoimuutta arvostetaan. Suorapuheisuutta pidetään parempana kuin valehtelemista. Toisaalta taas kannattaisi käyttäytyä myös hyvin - jos ei muuten, niin sinusta pidetään kun käyttäydyt tilanteeseen soveliaasti eli henkilöitä loukkaamatta. Etiketin noudattaminen olisi ristiriidatonta suorapuheisuuden kanssa vain jos ihmiset olisivat täydellisiä. (Näin ei, kenties onneksi, ole.)

Tästä on seurannut se, että ihmisillä, jotka ovat yleensä sanoissaan ja mielipiteissään avoimia ja jotka lisäksi - tai tämän vuoksi - ovat tapojensa puolesta epäsosiaalisia, on itse asiassa vaikeaa. Ei ole mitään käytösmuottia, ja toisaalta ihan mitä tahansa ei saa kuitenkaan tehdä. Näin sosiaalien peli on kompleksisempaa.

Vanhoilla "hyvillä tavoilla" on se puoli, että niitä noudattamalla pärjää, vaikka olisikin laillani "sosiaalisesti rajoittunut". Esimerkiksi Japanissa etiketti on tärkeää, mutta siinä pysyminen takaa sen että voit toimia rutinoituneesti yhteiskunnassa, vaikka et olisi sosiaalisesti lahjakaskaan. Esimerkiksi kun japanissa puhutaan toisen kanssa, käytetään erilaisia lisämääreitä, jotka lausutaan nimen perään. (-chan= tykkäämissana, jota käytetään tyttöystävästä tai jostakusta johon muuten vain liitetään lapsenomainen söpöys, -kun = pojan nimen perään laitettava lisämääritelmä joka osoittaa jonkinlaisen sukulaisuuden tai muun läheisyyden, senpai/sempai = sana, joka liitetään kokeneempaan työtoveriin, kohai = sana joka liitetään vähemmän kokeneeseen kollegaan, on kuitenkin kohtelias. -sensei= opettaja, lääkäri, tohtori. ~ "One who has come before". -san= kohtelias ilmaus, kuten mr. tai ms. joka sopii kaikkiin tilanteisiin. -sama, kuin edellinen, mutta on asetetta kunnioittavampi. -dono= vielä edellistäkin kunnioittavampi, erikoistilanteisiin sopiva.) Euroopassakin kohteliaisuussanoja ja liitteitä on käytetty. (Tosin ne ovat sir tai madam -kaltaisia etuliitteitä jotka kertovat sekä sukupuolesta että statuksesta. Lisäksi on jännittävää, että euroopassa naisten aviosääty on ratkaiseva etuliitteessä. Miesten aviosääty ei selviä. Herra on aina herra, mutta neiti muuttuu aika usein rouvaksi.) Näiden käyttö on kohteliasta, ja elämässä selviämisen kannalta on usein merkityksetöntä, onko niiden soveltaminen aitoa välittämistä vai teeskenneltyä suorittamista. (Tosin japanissa on ollut lisäksi "sinunkaupat", nimeltä yobisute. Se osoitetaan jättämällä kunniottavat määreet pois. Jos yobisute on ansaittu, tämä on kunnioittavaa, jos sitä taas ei ole ansaittu, se on suorastaan herjaavaa. Ennen Suomessakin Teititeltiin vaikka henkilöä oli vain yksi, kunnes saatiin lupa sinunkaupoille. Nykyisin tapana taitaa olla suorat "säkaupat" kaikkien kanssa. Poissaolevat ihmiset yksilöinä tai ryhminä taas ovat "ne" tai "se" kuten esineet. Tämä on ulkomaalaneläviltä kuullemieni juttujen mukaan suorastaan ennenkuulumattoman röyhkeän tuntuista.)

Sosiaalinen peli ei kuitenkaan ole nykyisin loppunut, vaikka etiketti on löyhtynyt. Nykyisin, kun yhteiskunta pelaa niin valtavalla tarjonnalla, että niiden takana olevia loogisia suhteita ei kukaan kerkeä tarkistamaan - mikä johtaa paitsi Barry Schwartzin vaihtoehtojen paradoksiin, myös siihen että rationaalisuudesta on pakko joustaa ja tämän vuoksi siirrytään mielikuvapuolelle. Tämä tarkoittaa sitä, että käyttäytymisen variaatiosta syntyy se, että mielikuvan tuottaminen on silti erittäin tärkeää - mahdollisesti jopa tärkeämpää kuin ennen. (Sosiaalinen rankaisusysteemi on vain hieman erilainen.)

Itseni kannalta tällä on merkitystä, koska olen monesti kuin tuo junan poika. Vaikka minut tunnetaan hyväluonteisena - ja kenties yllättäen paikoin jopa kohteliaana supliikkimiehenä - minulle sattuu aika usein samantapaisia sammakoita. Syynä virheisiin on useimmiten se, että luen sosiaalisen tilanteen väärin ja yleisin virhe on sopimattoman mielipiteen tai tosiasian esittäminen. Ja tietenkin tilanteeseen sopimattoman vitsin laukaisu. (Huumori kun on myös tilannetajua vaativa suorite.) Syy onnistumisiin taas on siinä, että osaan hyvien tapojen sisällön. Sosiaaliset tilanteet ovat toisin sanoen minulle työläitä.

Syynä on kenties se, että peruskoulussa keskityin hieman vääriin asioihin. En toki ollut hirvittävän ahkera koulutyön tekijä - perehdyin vain ja ainoastaan minua kiinnostaviin aiheisiin ja sitten esimerkiksi saksan kielen kanssa minulla oli valtavasti turhaa työtä, joka päätyi vain siihen että edellispäivänä luetut asiat unohtuivat seuraavana päivänä. (Isosisar -raukka joutui tenttimään minulta saksan sanoja ja kielioppia. Mutta turhaa työtä oli.) Mutta vielä vähemmän keskityin siihen mikä mielestäni on peruskoulun tärkein asia. (Koulun merkityksestä minulla on hauska anekdootti pienestä sisarestani, joka sai lapsena kuulla että koulussa opetellaan lukemaan ja laskemaan. Kolmannella luokalla hän osasi lukea sujuvasti ja mielestään laskeakin. Siispä hän ei lainkaan käsittänyt mitä hän tekee koulussa. Nykyään hän opiskelee yliopistossa.) Nimittäin siihen sosiaaliseen peliin. Minulla oli aika vähän kavereita, lisäksi olin outo ja vähäkaverisuuden ja koulukiusaamisen vuoksi outouteni ja vähäkaverisuuteni tietenkin vain lisääntyi.

Laitan asiat tärkeysjärjestykseen näin, sillä olen ollut huomaavinani, että melko usein ihmiset eivät osaa edes peruskoulun biologiaa, tai yläastetasoista matematiikkaa kertaamatta. Neliöjuuri ei kävele kadulla kovin usein vastaan. Sen sijaan sosiaalista peliä tarvitaan joka ikinen päivä. Sen vuoksi vaikka minulla onkin ihan hyvä koulutodistus, olen sitä mieltä että paremminkin olisi voinut ajan käyttää.

Toisaalta ovat sammakkoni tuottaneet minulle jotain hyvääkin. Jaakko Honkakoski kiinnitti minuun kommenttitasoista huomiota, koska lausuin hänen ulkonäköään koskevan huomautuksen. "Paskanväriset kengät." Kun tästä sitten huomasimme että vihasimme samaa henkilöä jonka nimikirjaimet ovat J.K. - ja otetaan huomioon se, kuinka suhtauduin pienikokoisuuteeni yläasteen alussa siten, että kirosin menetettyä uramahdollisuutta sirkuksen kääpiönä kun kääpiöraja sitten viimein ylittyy - on selviö että "this is the beginning of a beautiful friendship".

Aika on suhteellista rahaa.

"All paid jobs absorb and degrade the mind."
(Aristoteles)

Matthew Arnold esitti 1700-luvun lopussa, että ihmisiä massana ei kiinnosta käsitellä asioita syvällisesti, koska se ei ole käytännöllistä. Suurimmalle osalle riittää julki tuotu, heidän luottamiensa ihmisten kannattama kollektiivinen, yhdistävä tunne. Heillä ei ole aikaa selvittää asioita, eikä mahdollisuutta ottaa etäisyyttä omaan elämäänsä ja kulttuuriinsa.

"Valistuksen ihminen" taas pyrkisi kaikessa selvittämiseen ja kritiikkiin riippumatta rodusta tai mistään yhteiskunnallisesta."Sapere aude." Tämä ei kuitenkaan onnistu nyky -yhteiskunnassa kovin helposti, koska sekä vasemmistolainen, marxilainen, näkemys on ollut työn arvokkuutta korostava, ja "yhdysvaltalaisen", oikeistolainen, voittoa korostava ideologia korostavat käytännöllisyyttä, jossa toiminnan rationalisointi tarkoittaa "tuottamattomien työvaiheiden minimointia" ja "voimavarojen maksimaalista hyväksikäyttöä".

Yhteiskuntamme ei yksinkertaisesti anna meille aikaa miettiä syntyjä syviä. Me emme siksi kykene olemaan kovin hyvin "valistuksen ihmisiä". Pseudotieteet luonnollisesti käyttävät tämän hyväkseen. Jutun ei tarvitse olla hyvä toimiakseen, koska ihmisillä harvemmin on aikaa ja voimavaroja ja kiinnotusta lähteä tutkimaan niinkin epäkäytännöllistä ja aikaavievää alaa kuin tieteenfilosofiaa. Ja tämän päälle vielä jotakin muuta asiaa.

Toki yhteiskuntamme rakentuu ylijäämän varaan, ja tätä ylijäämää voidaan käyttää monenlaisiin asioihin, tutkimustyöstä taiteeseen. Ja meillä tätä kautta olisi enemmän voimavaroja kehittää myös tätä puoltamme. Mutta yhteiskuntamme vain pyrkii rationalisoimaan rattaansa talouskasvu mielessään, joten se todennäköisesti painottaa ylijäämän siihen, mikä tuottaa eniten bruttokansantuotetta. Ja tämä ei ole yksittäisen ihmisen rationaalinen ajattelu.

Tehdastyöläisen ei tarvitse ajatella tuottaakseen. (Mikä johtaa siihen että kansansanonta "Hullu paljon työtä tekee, viisas pääsee vähemmällä" saa hieman poikkeavia tulkintoja. Seuraus ja syy vaihtavatkin eräällä tavalla paikkaa tässä sanonnassa.)

Palkkatyö ei jätä aikaa ajatteluun, eikä palkkatyötä tekevä siksi kykene kehittämään itseään kovin paljoa. Nykyään melkein kaikki ovat palkkatyössä ja kiirettä pitää. Silti pseudotieteiden kannattajat ovat jatkuvasti vetoamassa siihen, miten "pitäisi ottaa selvää asioista". Ja sitten kun on ottanut selvää asioista, he voivatkin aivan syystä sanoa, että "olet noliferi, joka teet näitä asioita vain koska sinulla ei ole muuta tekemistä."

Eipä ihme, että psykologi Barry Schwartz on tuottanut vaihtoehtojen paradoksin, jonka mukaan erittäin runsas valintojen määrä tekee meistä onnettomia, koska joutuessamme tekemään valintoja, joudumme tekemään niitä yhä enemmän vajavaisella informaatiolla, ja tästä pakollisesti seuraavista erheistä voimme syyttää vain itseämme. Eli sitä tahoa joka teki valinnan. Ja jos minimoisimme erehtymisemme ja alkaisimme puntaroimaan ja kyseenalaistamaan jokaikistä valintaamme, meillä ei riittäisi aika. Olemme siksi eksistentiaalisen angstin alla.

Jean-Paul Sartre oli laittoman oikeassa; Valitseminen tuottaa angstia. Ja olemme pakotettuja valitsemaan. Ja valitsematta jättäminenkin on valinta.