maanantai 1. huhtikuuta 2013

Teknoritarin ongelma ; hankitut ja synnynnäiset ominaisuudet

Vanhoissa ja perinteisissä roolipeleissä on ollu tiukka jako ammattiluokkiin. Tässä maailmassa "kaikkea ei voi saada" ja hahmotyypit ovat olleet enemmän spesialisteja. Jopa sillä tavalla, että pelimekaniikka on rakennettu siten, että tiimissä on oltava yksi jokaisesta spesialistiluokasta jotta seikkailu sujuu. Ja kaikki sujuu melko lailla ongelmitta kunnes joku spesialisteista kuolee. Tämä on tietysti opettanut arvokasta yhteistyön taitoa ja on tavallaan opettanut sietämään erilaisuutta. (Joka on kannaltani relevanttia lähinnä siksi että jokainen tiimi tarvitsee thieffin.) ; Karkeasti ääripäistä voiaan napata maagit ja soturit. Maagit eivät ota damagea ja soturit eivät taio.

Tämänlaiset roolit kuitenkin oikeasti rikotaan useasti. Peleissäkin on monia generalistisempia hahmoluokkia ja erikoistyyppejä jotka yleensä kombinoivat. Näissä kaikkea voi saada. Ja se, että niitä ei saa heti paljon on peliteknisesti enemmänkin levelikysymys kuin ylitsepääsemätön ongelma. ; Sitten on vaihtoehtoja, kuten esimerkiksi tekniseen tulevaisuuteen nojautuva "Shadowrun" roolipeli, jossa saa käyttöön hyvinkin erilaisia kyberosia. Samalla kuitenkaan "kaikkea ei voi saada". Kun kyberosia lisätään, hahmo saa voimia ja erikoisia kykyjä joista osa on hyvinkin älyllisen oloisia. Samalla hän kuitenkin menettää humanityä, joka peliteknisesti tarkoittaa sitä että he eivät enää kykene empatiaan ja kadottavat sosiaalisuuttaan ja kykyään tunteisiin. Näin sivuvaikutuksena on usein psykoottinen käyttäytyminen jota pelaajan sitten pitäisi hahmossaan jotenkin ilmentää.

Tämänlaisesta stereotyyppisestä tekniikkasuhteesta on tietysti esimerkkejä hurumykket. ; Esiin voidaan napata vaikka sarjakuvahahmo Tony Stark, imagoltaan Rautamies (engl. Iron Man). Hän on supersankari joka yhdistää maagin ja soturin. Hän tekee yhdistelmän tekniikalla. Hänen aivonsa antavat kyvyn rakentaa erilaisia tehoaseita (jotka vertautuvat yllättävän kovasti velhojen tuholoitsuihin) että antavat tälle ritarimaisen suojapanssarin. Tony Starkilla on kuitenin valtava ego, ja häneen liittyvä symboliikka on muutoinkin varsin alleviivattua ; Kun hahmon perusrakenne on määritelty siten että kranaatinsirpale yrittää koko ajan lävistää hänen sydämensä, ollaan varsin lähellä ylenmääräistä alleviivaamista.

Tony Stark ihmisyydenmanipuloinnin ja teknologisuuden etiikan ytimessä.

Tony Stark on Rautamies hyvin syvästi. Hänessä on kyberosia. Hän ei vain käytä jotain erikoista tehoasetta välineenä, vaan teknologia on syvä osa häntä itseään, jopa ruumiintoimintojaan. Ilman teknologiaa Tony Stark kuolee melkolailla instantly. Tähän liittyy paljon eettisiä ongelmia. Toki vastaava koskee kaikkea teknologiaa muutoinkin, mutta eettisyys nousee aivan uusille kierroksille silloin kun teknologia ei ole vain työkalu, vaan otetaan osaksi ihmisen omaa ruumista. Tällöin teknologia tavallaan puuttuu siihen mitä ihmisyys on. - Ja yllättävää kyllä, jos olet ateisti, tämä korostuu koska mitäpä muuta tällöin olet kuin ruumiisi aineenvaihduntaa ja sen mekaanista toimintaa ja neuroneiden välähtelyä jota tässä manipuloidaan? (Kuitenkin tätä yleensä vastustetaan enimmäkseen teologiapohjaisen luonnonjärjestyksen kautta. Ateistit eivät nosta jostain syystä meteliä samassa suhteessa. Tämä on mielenkiintoinen ja hieman omituinen huomio.)

On hyvä huomata että Rautamies edustaa sitä tyyppiä supersankareista jotka eivät ole dopingallegorioita tai atomivoimaloiden pelkoa. On kuitenkin hyvä ottaa tästä pieni vertailu. Dopingin riskit voisivat ehkä ns. "origin storyn" puolesta osua parhaiten Kapteeni Amerikkaan. Mutta kun katsotaan efektejä, paras esimerkki lienee kuitenkin Hulk. Hulk - vaikka onkin syntynyt gammasäteilystä eikä steroideista - korostaa sitä miten doping on vaarallista monella tavalla. Usein dopingia moititaan nimenomaan siitä että siinä on suuria terveydellisiä riskejä. Esimerkiksi urheilussa dopingilla saadut tulokset eivät ole "ihmiselämän kannalta sen arvoisia". ~ Tony Stark muistuttaa kuitenkin siitä että tosiasiassa riski on sankarin leipäpuu muutoinkin. Etenkin supersankarien koko essenssi on siinä että he ottavat suuriakin riskejä. Tony Stark korostaa tätä, sillä Rautamies on ihminen eikä mikään tuhoutumaton Teräsmies (joka tarvitsee kryptoniitin ollakseen kiinnostava riskialtis sankari.) Kukaan ei kuitekaan moiti että Rautamies olisi perustaltaan epäeettinen samalla tavalla kuin dopinginkäyttäjille sanotaan. Ja syynä ei ole se, että he tekevät asioita kunnian vuoksi. Dopinginkäyttäjää ja Tony Starkia molempia "vaivaa sama huomiohuoruus". He hakevat nimenomaan mainetta ja kunniaa. (Tony Starkilla ei ole salaista identiteettiä - Kaikki tietävät että Tony Stark on  Rautamies.)

Kenties yksi syy on tietysti siinä että ihmiset arvottavat ihmiselämän korkealle kun urheilutulokset ovat kulttuuria (tai ainakin viihdettä joka monista ei muka olisi kulttuuria). Nämä nähdään absurdeiksi riskien kohteiksi. Ideana onkin se, että supersankari oikeuttaa toimintansa koska hän panostaa riskinsä eettisesti relevanteilla tavoilla. Jos Teräsmies käyttäisi voimiaan siihen että voittaisi urheilukilpailuita, häntä voitaisiin hyvinkin moittia. Mutta jos hän pelastaa kissoja arkkihirviöiltä ja neitoja puusta riski nähdään sen arvoiseksi koska tavoite on niin kova.

Mahdin alkuperän mahti ; Onko Rautamiehen etiikka samaa kuin sen "Origin Story"?

Jos vertailukierroksia nostetaan ja Tony Stark laitetaankin vertailuun X -menien kanssa tilanne muuttuu paljon vaieammaksi. Tony Stark on nimittäin luomus. Hän on syntynyt siten että ihminen on yrittänyt kehittää itseään ja on kehittynyt siksi. Tony Stark on tietyssä hyvin absurdissa mielessä "luonnonvastainen", että hän on teknologinen rakennelma. X -menit taas ovat tunnettuja siitä että heillä ei ole erillistä origin storyä. Heidän hahmonsa ja kykynsä vain esitellään eikä selitetä miksi heillä on juuri tämä piirre. Sillä he ovat vain "mutantteja". Hieman kuten Lady Gagakin, "They are born this way".

Tämä tuo esille uusia puolia teemasta. Philosophical Disquisitions -blogissa nostetaan esille uutta ihmisten robotisoimiseen liittyvää etiikkaa. Aiheena on Sandelsin ja Hauskellerin ajattelutapa. He moittivat ihmisen kehittämistä tällä tavalla. Sovellettava argumentti on erikoinen ; "Sandel’s central claim was that enhancement was bad because it caused us to lose appreciation for the gifted nature of our lives." Eli teknoboostaukset todellakin jotenkin vähentäisivät humanityämme. Sandelsin maailmassa nämä eivät toki tekisi meistä sosiopaatteja tai egoisteja. Se liittyy enemmän hyvään elämään. Epätäydellisyys nähdään oleelliseksi osaksi tätä. Ja tälle keskeiseksi esitetään tietty nöyryys.
1: Argumentaatiosta osa voidaan itse asiassa nähdä varsin tutuksi toisessa yhteydessä. Tarkalleen ottaen plastiikkakirurgian kohdalla. Siinä ulkonäön manipulointia pidetään huonona asiana jopa silloin kun sen maksaa itse ja jos se on proseduurina suhteellisen riskitön. Moni silti haluaa sellaisen. Ja monesti muistetaan kritisoida sitä että tosiasiassa plastiikkakirurgilla käyminen ei paranna kauneuteen liittyvää epävarmuutta. Eli ollaan ikuisessa itsensäkehittämiskehässä. Lisäksi plastiikkakirurgian nähdään luovan kuilua hyväosaisten ja muiden välille. Se ei ole kaikille vaikka se olisi kuinka riskitöntä. Plastiikkakirurgia siis on egoismin pinnallinen heijastuma joka ei auta ratkaisemaan itse tunnepuolen ongelmaa ja joka on epäreilu koska se kasvattaa ihmisten välisiä eroja.
2: Sandelsin teos on jopa nimeltään "The Case against Perfection". Mutta hän ei suinkaan ole mitään Jumalaa tahi Paratiisia vastaan. Päin vastoin, argumentti näyttää ponnistavan hyvinkin uskonnollissävyisestä pohjasta joka ei luultavasti vakuuta monia sekulaareja - tai edes uskontoa rajoittamattomia mutta muutoin ajatustensa kanssa maallistuneita - ihmisiä. Sandels ei käytä uskonnollista terminologiaa, mutta heijastan hänen ajatuksensa niiden termien kautta joten on helpohkoa nähdä että juuri näin on ; Sandelsin idea on siinä, että ihmisten pitäisi olla nöyriä elääkseen hyvää elämää ; Tässä korostetaan että synnynnäinen lahjakkuus on arvokas asia. Synnynnäinen lahjakkuus nähdään joksikin joka tarjoaa osan Aristoteelisessa maailmankuvassa jossa ihmisen tarkoitus määrittyy siten että hänen lahjakkuutensa ja innostuksensa kohtaavat yhteisön tarpeet. (Siis juuri kuten vanhoissa roolipeleissä.) Lahjakkuuden takana on kristillinen konsepti nimeltä armo ja siihen liittyvä tematiikka ; Koska lahjakkuutta ei voida ansaita, vaatia, tuottaa tai tehdä, se on osoitus itselle kohdistuvasta erityisestä armosta. Tämä on jossain määrin "mielivaltaista", mutta se pitää ottaa vastaan ilolla. Sandels korostaa että ansaitsematon lahja herättää kiitollisuutta. Ansaittu ja vaivalla saatu onnistumisen tunne ja saavuttaminen eivät sen sijaan herätä tätä nöyrää kiitollisuutta ja näin teknolisäkkeitä hankkineen elämänlaatu huononee.
3: Kolmas teema on "yli-ihmisen angsti", jossa teknologiset kyvyt lisäävät ihmisten valinnanvaihtoehtoja. Tämä johtaa siihen että valintojen määrä kasvaa. Ja ihmiset eivät tule onnellisiksi tästä. Barry Schwarzin vaihtoehtojen paradoksi on varsin tunnettu psykologinen ilmiö. Ihmiset haluavat vapautta ja valinnanvaihtoehtoja, mutta kun vaihtoehtoja on liikaa se tuottaa streissiä ja vähentää onnellisuutta. Teknologiset lisukkeet maksimoivat ihmisen elämän valintoja. (Ottaako vemmel, minkälainen vemmel otetaan.) Sandels pitääkin pahimpana tilana juurikin jotain jota moni voisi kutsua täydellistymisenä. "Hyperagency: A state in which virtually all aspects of an agent’s life, including his/her nature, desires, and beliefs, are subjects of choice. In other words, a state in which virtually nothing escapes the agent’s control and manipulation." Tämä ajatus on ymmärrettävää koska jos miettii vaikkapa supersankarien toimien rajoja, Tony Starkina oleminen lähenteleekin tietyssä määrin kaikkivoipaisuutta. Hän on selkeästi yksi vahvimmista superhahmoista. Tiede on lähes yhtä voimallista kuin magiikka. Paitsi että tiedettä käyttävä saa kaiken ja on voimakkaampi kuin mikään arkkityyppinen tietäjävelho. Voima vs äly, mahti vs. elämänkokemus -tematiikan hylkäävä teknoritari päättää että kyseessä ei ole ollenkaan valinta, koska kaiken voi saada.

Argumenttia voidaan tietysti moittia monella tavalla. "Philosophical Disquicitions" -blogi esitteleekin niitä. En nyt listaa niitä koska ne eivät ole relevantteja tässä supersankarimietinnössä joka on blogauksessa työn aiheena.

Sen sijaan muistutan, että vammaisuus on kärsimystä tuottava ongelma joka johtuu osittain siitä että vamma itsessään kiusaa ja osittain siksi että muilla on jotain mitä itsellä ei ole. Ja tätä yritetään nimenomaan poistaa erilaisilla teknologioilla ja tätä pidetään hyvänä asiana - vähän kuten sodassa ruhjoutuneita sotilaita on monista soveliasta auttaa plastiikkakirurgialla koska tämä ajaa heitä kohti keskivertoa. Jos vammaisuutta käsitellään suhteellisena eikä absoluuttisena ominaisuutena, näyttääkin siltä että suurin efekti on ns. "kateusefekti". Teknologisen lisälaitteiston viha näyttääkin kumpuavan siitä että ihminen ei tykkää siitä että joku on parempi kuin hän, ja on ansainnut sen jotenkin. Erilaisuus jota kumarretaan "synnynnäisen lahjakkuuden" kohdalla on kammotus kun puhutaan "hankituista ominaisuuksista". (Tämä korostuu silloin kun puhutaan teknologiasta eikä taidoista. Kateus nyt kattaa oikeasti myös ne synnynnäiset ominaisuudet.) Kateuspohja unohtuu helpposti koska huomio siirretään siihen miten kateellinen vaatii kadehtimaltaan taholta nöyryyttä. (Tämä on Helppo Strategia ; Jos olet laiska, moiti ahkeria ahneudesta.)

Näin ollen Sandelsin maailmassa X -men jolla sattuu mystisesti olemaan mutanttivoimat jotka tekevät hänestä hyvin samanlaisen kuin Tony Starkin Rautamies, hänellä on lahja josta pitää olla ylpeä. Stark joka taas yrittää tehdä jotain ja parantaa itseään ja ansaitsee saman ominaisuusjoukon työllä.
1: Toki teknisesti ottaen Starkin älykkyys voidaan nähdä lahjakkuutena jota hän käyttää tiedeopiskeluunsa. Ero synnynnäisen ja hankitun ominaisuuden välillä ei ole niin tiukka tässä aiheessa. Mutta en nyt painota tätä kovin hirveästi koska sen korostaminen vähän niinkuin ampuu Sandelsin ajatuksen muusiksi kerrasta. Voihan rikas plastiikkakirurgillakävijä olla kiitollinen siitä että on sattunut syntymään rikkaaseen perheeseen täysin ansiotta. Ja haluan kuitenkin pumpata näistä argumenteista niitä hyviä ajatuksia joita se pystyy antamaan, siitä huolimatta että näen sen vakavasti puutteellisena.
2: Kysymys on mielenkiintoinen myös dopingin kannalta. Jos Hulk on hyvä esimerkki dopingin riskeistä, on Kapteeni Amerikka itse asiassa jotain joka kyseenalaistaa ajatuksen dopingin vaaroista. Kapteeni Amerikka on itse asiassa yltiöhyveellinen, kaunis ja kaikenpuolinen onnistuja. Jos Sandelsin argumentti olisi totta, niin jos joku keksisi todella supersoturiruiskeen, jonka avulla kenestä tahansa voisi tulla Kapteeni Amerikka, sen antaminen kenelle tahansa ihmiselle, myös vapaaehtoiselle, olisi perustaltaan epäeettistä ja ihmisyyden tuhoavaa.

Silti en voi kuin ihmetellä sitä että supersankareiden toimintaa ei yleensä pidetä silti lähtökohtaisesti pahoina. Sandelsin argumentaatiossa puhutaan kammoksuen hyperagencystä, ja supersankarit ovat tästä itse asiassa ajatuskokeena sen lähes täydellisiä ilmentymiä. Supersankarit ovat elitistisiä, eli tyypillisesti he ovat yksilöitä joiden lahjoja ei ole monilla. Tony Starkin superhaarniskaa ei saa lähisiwasta ja vain hän on Rautamies. Silti Rautamiestä ei pidetä lähtökohtaisesti epäeettisenä. Sen sijaan sarjakuvissa toimien oikeutusta ei katsota siten miten se on tehty vaan siten mitä sillä tehdään.

Väitänkin että tässä on takana suurempi totuus. Kysymys ei ole siitä onko plastiikkakirurgia tai androidiosien lisääminen itseen "luonnonvastaista ja epäeettistä itsessään". Kysymys on aina siitä mihin sitä käytetään. Rautamies on eettinen koska hän pelastaa ihmisiä. Se, että hän egoilee teoillaan ja erikoislaatuisuudellaan on kenties ikävä sivujuonne ja ryppy persoonassa. Mutta se on minor detail, seikka johon tuijottava on hukannut todellisuustajunsa ja realiteettinsa. - Joku jonka prioriteetit ovat niin vääristyneitä että pian hän alkaa kirjoittamaan vakavasti otettavaa eettistä analyysiä jossa sarjakuvahahmoja käsitellään kuin ne olisivat todellisia toimijoita eivätkä vain mielikuvituksen tuotetta.

Ei kommentteja: