"Ilta-Sanomat" naureskeli julkkisten televisio-ohjelmamöläytyksille. Tämä onkin osa julkkiskulttuuria ; Yllättävän usein julkkiksien kautta elävät mediat eivät suinkaan nosta julkkista kovin haluttavaan asemaan. Kohussa on yleensä kyse siitä että julkkis jotenkin nöyryyttää itseään. Tästä sankarinpalvonnan vastakohdasta huolimatta julkkiksiksi riittää tunkua. Osaa varmasti kannustaa raha ja toisia maine.
IltaSanomien jutussa oli ykkössijalla julkkiksen rinnastaminen Jeesukseen. "Se on vähän kuin ikuisuuskysymys, että kuka oli maailman ensimmäinen julkkis. Että oliks se sit Jeesus vai… Tai siis mä en nyt muista kumpi niistä oli ensin, Jeesus vai jumala. Että kumpi niistä syntyi ekana? Jumalan oli ehkä pakko syntyä ekana, koska se oli sen isä. Mutta onko ne nyt sit oikeita julkkiksia?" Tämä on tietysti hyvin omituinen näkökulma, koska julkkis liitetään yleensä juuri johonkin äärimmäisen pinnalliseen kun taas Jeesus on mielikuvissa syvällinen. ~ Kuitenkin Ilta-Sanomien naureskelua moitittiin. "Mitä ihmettä tuo Nikon "möläytys" tekee ykkössijalla? Ihan samaa ovat pohtineet monet merkittävät teologitkin: oliko Isä ennen Jeesusta, vai onko Poika aina ollut olemassa ikuisuudessa ja syntyi 2000 vuotta sitten vain ajassa tai onko Jumala syntynyt jne. ? Ja miksei Jeesusta voisi pohtia julkisuusnäkökulmasta? Eli ei tuo ole noloa Nikolle vaan IS:n toimitukselle." Tässäkin tuntuu olevan jotain pointtia.
Voidaankin katsoa että lausunto itsessään piti sisällään kysymyksen siitä että (a) tarvitseeko meidän esimerkiksi jakaa julkisuus ja kuuluisuus siten että kuuluisuus on sitä että on taitoja talenttilaarissa ja julkkikseksi pääsee ulkonäöllä ja pinnallisella puolella, "kuuluisa kuuluisuuden vuoksi". Ja lisäksi (b) onko tämä jaottelu siltikään oleellinen eli onko Jeesus oikeasti kuuluisa kuuluisuuden vuoksi. ~ Tämä itse asiassa on oleellista käsitteiden sisällön miettimistä ja hyvän filosofian toimintakenttää. Nikon mietinnöissä onkin ongelmana enemmänkin se analyysin pysähtyminen.1
Toisaalta tämä kertoo myös jotain joka sanoo karulla mielellä siitä puolesta että jos fiksut teologit ja terävimmät mielet ohjataan puurtamaan tuollaisten kysymysten kanssa sepeämiseen, niin eikö se ole enemmänkin aivopotentiaalin haaskiokäyttöä? Eli jos kysymykset todella ovat tuollaisia, niin sen pahempi teologialle. Sillä tämänlainen "miksei tuostakin näkökulmata" on syynä sille että uskonnonopetus on niitä aineita joista selviää osaamatta, miettimättä ja jauhamalla paskaa. Ei tarvitse osata tai edes miettiä niin saa syvällisen ajattelijan kuvan. Aihe sotkeutuu helposti sisällön hyvyyteen. Pinnallisuus muuttuukin pohjimmiltaan vääräksi kiinnostusaiheeksi.
Tämä näkyy koulussa hyvinkin vahvasti. Katsoin omaa toisen luokan uskonnonkirjaani. Siinä oli tehtäväsivulla peli jossa piti maalata sinisiä ja punaisia ruutuja ja osan sai jättää neutraaleiksi. Ruuduissa oli erilaisia tilanteita. Huomioni kiinnitti "Tulee koulusta kotiin myöhässä koska jäi katsomaan muurahaispesää." Olin värittänyt sen punaiseksi. Syynä oli luultavasti se, että se oli siihen aikaan oma arkkipaheeni. Asuimme 500 metrin päästä koulustamme. (Kun siirryin musiikkiluokalle, matkaa tuli useita kilometrejä.) Sain tähän lyhyeen matkaan kulumaan helposti tunnin. Koska minun piti mulia jokaisen sammakko -ojan läpi. Olin ilmeisesti maalannut ruudun koska minua oli moitittu tästä kotona - ja siihen aikaan olin vielä kiltti poika.
Mitäpä uskonnontunti tekee tämänlaisilla?
1: Itsereflektio oli tarpeeseen koska se oli oma heikkous. Kuitenkin toisaalta tästä itsereflektiosta ei ole ollut mitään hyötyä. Näin aikuisenakin kotimatkani voivat olla varsin mielenkiintoisia. Menen töihin ajoissa mutta paluumatka on usein suuri arvoitus. Mulin vähemmän, minulla on paremmat kengät ja työskentelen Helsingin kaupungissa jossa sammakko-ojat ovat harvinainen näky. Ja matkaa taittuu helposti yli 5 kilometriä tunnissa. En oikeasti oppinut elämästä juurikaan tämänlaisella. Mitä nyt vain joskus koen pahaa omaatuntoa teoista jotka joka tapauksessa teen. Ja tämä paska fiilis tulee joskus vaikka ei edes tarvitsisi tai kukaan hermostuisi tai huolestuisi.
2: Lisäksi joku voisi värittää saman ruudun siniseksi ja selittää että on hyvä pysähtyä ihastelemaan luontoa. Että vanhat ihmiset ovat tutkimustenkin mukaan yleensä pahoillaan siitä että elämä menee tohotukseen. Kellon mukaan eläminen ja aikataulutohotus - etenkin kun velvollisuudet on jo täytetty - on turhaa stressiä jota pitäisi välttää. Sama ruutu olisi erivärinen. Ja tästä saataisiin korkeintaan riita. Tai sitten sanotaan että asialla ei oikeati ole väliä ja että niitä ruutuja voi oikeasti värittää ihan miten vaan. Vaikka joka toisen punaiseksi ja joka toisen siniseksi, tai nopalla. Tai unohtaa läksyt tekemättä ja kutsua niitä valkoisia ruutuja mietityiksi neutraaleiksi ruuduiksi. (Myös sen jossa varastetaan kaupasta kaverille joka oli ostanut viikkorahoillaan karkkia!)
3: Ja tämän jälkeen oltaisiin entistä hämmentyneimpiä siitä että miksi se kakara on taas tullut sammakko-ojan läpi mukanaan joku nokkava selitys aikatauluista ja velvollisuuksista. Että lisää huolta aiheuttaa omituinen poika ja tarvitaan paljon huutamista että saadaan taas totteleevaiseksi kiltiksi pojaksi joka on. Ehkä nokkavuus vaatii jopa vitsaa jotta kasvaa huonoista vaikutteista saatu paha tapa pois. Vain koska uskonnontunti!
Tämänlainen näkemysten konstruointi (oppilaan, toisen oppilaan, huolestuneen vanhemman) on naurettavan helppoa, sille ei edes voida laittaa kunnollisia laatukriteereitä joihin peilaten voitaisiin sanoa jotain opituksi. Eikä se johda mihinkään ratkaisuun tai tapojen muuttumiseen. ~ Ja silti kuitenkin tuntuu että tämänlaisilla asioilla olisi arvo ja järki. Kuten puolisoni mainiosti sanoi "ei kaikkien elämä ole tieteenfilosofisten periaatteiden noudattamista kaikessa mitä tekee". Hänestä näissä muurahaispesissä on kysymys hauskoista tarinoista. Että kaikki ei ole niin perkeleen vakavaa. Tämä itse asiassa palauttaa Jeesusteemaan ja julkkiksiin. Ja herättää lisäkysymyksiä siitä että vaikka Jeesus olisikin julkkis ja julkkis erotettaisiin kuuluisuudesta sillä että kuuluisuudella on kompetenssia, olisi Jeesusasialla silti arvo. Arvokeskustelu on lähinnä hienostunutta paskanjahantaa. Mutta paskalla ja paskanjauhannalla on arvo. On hyvä että koulu vielä voi hassata rahaa turhuuteen josta ei ole ihmisille mitään hyötyä. Sillä siihen se ihmisten elämäkin loppujen lopuksi vierähtää.
Ja kyllä. Tällä on vakava suhde skeptismiin. "Tekno-Kekon mielekkäässä maailmanhistoriassa" otetaan esille magneettimedia, jonka jutuissa lähdekritiikki on osittain varsin hakoteille menevää ja lähdekritiikiltään omituista. Seikkailija dokumentoi itsensä viittaamalla kadonneisiin dokumentteihin joiden olemassaololle seikkailija itse on ainut lähde "Kaikki tietomme näistä hämmästyttävistä kuriiritoimista ovat peräisin Vilho Tahvanaiselta. Mannerheimin kansion S-32:n alkuperäisiä asiakirjoja ei ole nähtävästi enää olemassa. Ne katosivat kun Mannerheim luovutti kansion vuonna 1950 J.K.Paasikivelle. Tieto tästä on peräisin Vilho Tahvanaiselta. Ninpä meillä on käytettävissämme vain kopiot. Viitsinkö mainitakaan, että kopiot on toimittanut julkisuuteen Vilho Tahvanainen." Siihen suhtaudutaan kuitenkin suopeasti "Magneetti ei ole vertaisarvioitu tiedelehti. Eikä sen tarvitse olla. Jos olisin Magneetin päätoimittaja, ja minulle tarjottaisiin jutuketta, jossa esitetään tällainen poikkeuksellinen, omintakeinen skenaario, ja sille lähteitä, niin julkaisisin sen oitis. Tässä on uusi, kiinnostava katsantokanta. Sen voivat sitten muut popperilaisittain falsifioida, jolloin tietämyksemme lisääntyy. Esittämällä mitä kirjavin joukko omintakeisia väitteitä ja falsifioimalla ne tietämyksemme kasvaa ekspotentiaalisesti. Tämän takia olenkin feyerabendilainen. Ja totta kai minulla on aina ollut rinnassani hellä kolkka omintakeisia hengentuotteita kohtaan."
Itsekin koen että skeptismissä ja pseudoskeptismissä on juuri tässä kohdassa oleellinen ero. Ja tämä ero itse asiassa suhteuttaa pseudoskeptismin ja huuhaan usein samaan laariin. Kysymys on juuri falsifioimisprojektista. Itse olen sitä mieltä että asioita tulee voida ilmoittaa ja esittää. Asioita saa ns. tutkia. Mutta samalla ei pidä estää sitä falsifioimisprosessia. Eli jos joku kritisoi - ja jopa haukkuu ja lyttää - niin se on nähtävänä osana sitä falsifioimisprosessia jossa tieto kasvaa. Usein on helppoa asettua toiselle puolelle. Eli joko vaatia ennakkosensuuria typerille asioille. Tai sitten vaatia kritiikittömyyttä ja kohteliaisuutta.
Oikeasti tieteen kannalta paras prosessi lienee kuitenkin nimen omaan kompromissi. Ja lisäksi jäämä saattaa silti olla "hauskaa paskaa", eli huonoksi tieteeksi huomattu voi olla muutoin hyvä. Nykyään on helppoa oikeuttaa asiat pelkästään niiden tieteellisyydellä ja tämä kannustaa pseudotieteilijöitäkin painottamaan juuri tätä puolta. Ja juuri siksi he näkevät epäonnistumisen niin verisenä loukkauksena. Tieteettömyys kun on likimain sama kuin arvottomuus. Itse pidän pseudotiedettä idiotiana jonka arvo saattaa olla suunnaton kunhan tästä yhdestä detaljista vain päästään irti. Jos se ei ole tiedettä, ja asiasta ei väännetä päästään miettimään sitä että onko se esimerkiksi "hauskaa paskaa". Ja vasta tämän jälkeen pystyy nousemaan "Ilta-Sanomien" (jne.) julkkisten hyödyntämismyllyn yläpuolelle ilman että sensuroi "Ilta-Sanomissa" sanottuja asioita.
1 "Sherlock" sarjan alkujaksossa on hyvin samantapainen tilanne. Kun Sherlock kehottaa Watsonin töihin, hän lähinnä ihmettelee miksi on joutunut keskelle rikospaikkaa. Hän sanoo että sodasta palannut traumatisoitunut sotilas on nyt tilassa jossa edessä on ruumis, Sherlock sanoo että analyysi on hyvä, mutta että hän kaipaisi ikään kuin enemmän detaljeja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti