Miksi sulla on noin pieni?

Kuulen usein otsikon kysymystä. Aihe ei liity pelkästään yleiseen miehuuteeni, vaan pääasiassa kuulen kysymyksen bucklerin yhteydessä. (Mikä todistanee sen että olen ylimalkaan katsoen yllättävänkin siveä.) Se on hyvin pieni kilpi, sellainen vähän isoa kattilankantta muistuttava vemmel. (On mittakaavassa miekan kanssa tuossa blogiotsikossa asti.) Joskus jos on tarve/huvi harjoitella julksissa tiloissa tai muuten vain käyn vaikka jossain tapahtumassa asianmukaisesti haarniskoituna, ihmiset - etenkin lapset - ovat erityisen kiinnostuneita kokoasiasta.

Vähemmän pedifilialla sävytettyjä kikkelivitsejä, siirry asiaan! (Toim. huom)

Kysymys on erinomainen koska se osoittaa että lapset, nuo kotiemme karvajalattomat pikku hobitit, ovat teräväsilmäisempiä kuin helposti muistaa. (And they have excellent taste!) Ja se mitä kautta heidät muistaa vähemmän teräväsilmäisinä on yleensä heidän vanhempansa. Kun niitä ns. jästejä katsoo ei odotukset ole kovin suuret. (Lapsia on helppo aliarvioida. Aikuisia. Käytännössä ei koskaan.) Mielikuvissa ritarilla on tietysti iso ja hieno ns. turnajaiskilpi. Se on vieläpä usein heraldinen kilpi joka on koristeltu heraldisilla eläimillä! Tämä antaa odotuksen jostain sellaiseta cooliudesta että sen rinnalla karu maalaamaton kattilankansi on pettymys lapselle jolle oikeat kattilankannet ovat saattaneet olla laiha lohtu "paremman, aidon kilven" puutteessa. (Toivottavasti tämä lausunto lisää kattilankansileikkejä ; Niitä tehdessään lapset ovat sentään ns. "oikealla asialla".)

Kysymykseen on helppoja vastauksia.

Helpoin syy on tietysti se, että buckleria on hyvin kätevä kuljettaa. Yleensä ottaen esimerkiksi jossain tapahtumissa lähinnä laitan sen vyöhön kiinni niin että joudun avaamaan ja irrottamaan vyön jos sen haluan irrottaa sen vaikka käyttöön. Tämän teen tietysti siksi että sen putoamisista tai varastamisista ei tarvitsisi välittää.

Toinen helppo syy on se, että keskiaikaisen historiallisen miekkailun puolella tärkeää on tietty - autenttisuus on varmasti väärä sana joten käytän sen sijasta toista sanaa - lähteistettävyys. Manuaaleja tunnetaan hyvinkin useita ja niissä on laaja kirjo erilaisia aseita. Kuitenkin isoista kilvistä on yllättävän vähän materiaalia. Toki esimerkiksi Talhoffer neuvoo monen sivun verran kilpien kanssa käytävää kaksintaistelua, mutta tätä - ja muutakin isojen kilpien materiaalia - kuvaa tietty hajanaisuus. Kokonaisuus on lähinnä kokoelma erilaisia temppuja eikä mikään hienostunut valmis kaksintaistelujärjestelmä. Ollakseen kunnon martial art, on sen oltava tietty koherenssi, elenganssi ja laaja sovelluspinta. Ja olemassaoleva aineisto suurelle kilvelle ei ole tämänlainen. Sen sijaan buckerille on paljonkin mielenkiintoista materiaalia. Toki moni aineisto on sen kohdalla kasa hajanaista temppuilua. Mutta bucker on jopa em. Talhofferilla olemassaoleva, systemaattisempi ja varsin hieno kokonaisuus. Tämän lisäksi esimerkiksi I.33 -manuaalissa on ihan yksinään riittävä kokonaisuus joka tekee siitä hienostunutta miekkashakkia. (Toki osa voi käyttää ja soveltaa ja leikkiä isoilla kilvillä, mutta tällöin kyse on enemmänkin historian elävöittäjistä. Ja he taas tekevät hommia ihan eri lähtökohdista. Kysymys ei ole historiallisesta keskiaikaisesta miekkailusta vaan jostain joka vain usein sekoitetaan siihen.)

Buckler on lisäksi leimallisesti kaksintaisteluase. Se on niin pienikokoinen että se ei toimi relevantisti esimerkiksi nuolia vastaan. Se ei siis ole piileskelyase. Kilpeä voisi käyttää rivistössä jolloin puhutaan isoissa massoissa tehtävistä taisteluista. Ja tämä puoli ei oikein itseäni innosta. Kaksintaistelussa se sen sijaan toimii erinomaisesti, koska se tässä kontekstissa suojaa yllättävän ison osan itsestä. Lisäksi sillä voi tehdä nopeita manööverejä. Ja buckleria voi käyttää lyömäaseena ja se mahdollistaa myös sidontatekniikoiden käyttämistä. Isompi kilpi ei ole tässä mielessä yhtä innostava, koska se ei ole yhtä näppärä ja monella eri tavalla kikkailtava. (Jotta voisin vastustajani paremmin piestä, oi hunajapilkka!)

Kysymykseen on vaikeampikin vastaus.

Vaikeampi ja mielenkiintoisempi vastaus onkin sitten vastaus siihen että miksi sitä historiallista aineistoa isoille kilville ei oikein tahdo olla? Tähän ei ole yhtä yksiselitteistä vastausta, mutta aihioita ja sivujuonteita sitäkin enemmän.

Syynä on aika. Esimerkiksi viikinkiajalla kilvet olivat yleisiä. Siinä vaiheessa kun manuaaleja ruvettiin ylipäätään kirjoittamaan tästä aiheesta, ne olivat kuitenkin jo menneet muodista. Pankrationin ja muiden "vanhempien" lajien rekonstruointi ei ole historiaa vaan arkeologiaa. Vihjeitä näihin voidaan toki hakea vaikkapa ruukuista.
1: Arkeologinen miekkailu taas osuu minun kohdalla siihen taktiseen lausumaan "väärä vuosisata".

Mutta aika on tässä vain yksi elementti. Sillä kilpiä käytettiin joskus ja ne olivat tehokas ja hyvä keino. Niistä luovuttiin. Ja syynä ei olut pelkästään muoti. Sodassa tupataan käyttämään keinoja jotka tehoavat. Ja esimerkiksi spartalaiset olivat tunnettuja falangista, he olivat mestarillisia kilpimuurien käyttäjiä sodassa. Roomalaiset ovat kuuluisia kilpimuodostelmistaan ja sotastrategioistaan. (Näinä aikoina kamppailutekniikoiden painaminen kirjoiksi ei kuitenkaan ollut jotain jota tehtiin. ; Strategiaa piti opettaa teoriassa, sotilaat taas harjoittelivat tekniikoita käytännössä eivätkä lukeneet niistä kirjoja.)

Kilpien käyttötarve ja voima muuttui kun hevosten käyttäminen yleistyi. Sotahevonen on kuin tehty kilpimuurien tuhoamiseen. Siksi keihäsrivistöt pitkillä - kaksi kättä vaatineilla - keihäillä olivat paljon parempi ratkaisu. Hevonen kun juoksee niihin pahki, ei mies tallaudu ja jyräydy samalla tavalla kuin kilpirivistön takana oleva. (Mellakkapoliisit käyttävät kilpimuuria niin kauan kuin anarkistit eivät yritä ajaa heidän päälleen hevosella, autolla tai moottoripyörällä kovin yleisesti.) Ritarit taas ovat tunnetusti nimenomaan oleelliselta ytimeltään ratsumiehiä. (Lisäksi kun haarniskointia parannetaan osa ison kilven ideasta katoaa tietysti samalla ideaa.) Tämänlaiset seikat tietysti pienentävät kilven kokoa.

Ja toki esimerkiksi jousimiehillä oli usein käytössä ns. pavese, joka on hyvin iso kilpi. Mutta se ei ole taistelullisesti kovin kiinnostava harjoiteltava koska sen takana lähinnä oltiin piilossa. Se suojasi vastapuolen nuolilta. Se ei ollut lähitaistelua, ja varsinainen taito ja harjoittelu olikin sitten sitä ampumispuolta. (Ja minä en todellakaan ole archer.)