Koff pitää facebooksivuja. Tämänlaisten sivujen tarkoitus on tietysti ns. puffaaminen. On hyvin vaikeaa erottaa sivuston huumoria ja muuta sisältöä myynninedistämisestä. Tämä ei tietenkään ole mikään yllätys.
Nyt sitten viime päivinä on kohistu. On syntynyt "#KOFFGATE". Eli jotain josta jo nimityksen perusteella tietää saavuttaneensa merkityksen nollapisteen. Siinä missä euroviisuvoittojen kohdalla on voitu kauhistella parrakasta miestä mekossa, on tässä kauhisteltu miestä mekossa tavalla jossa karkeasti sanoen "kannanotot ja puolet ovat vaihtuneet". Parrakas mies mekossa voi selvästi ajaa tasa-arvoa ja suvaitsevaisuutta että taistella sitä vastaan. (Kontekstilla on oikeasti merkitystä. Mutta huomio on minulle itselleni liian hauska ohitettavaksi.)
Sini Korpinen kuvasi tapahtumaa : "Koff julkaisi eilen Facebook-sivullaan kuvan, jossa Venäjän jääkiekkojoukkueen Jevgeni Malkinin päälle oli photoshopattu vaaleanpunainen tutu-mekko. Kuvassa luki: ”Tervetuloa tytöt! Kohta nähdään!” Tämä oli kai viittaus Malkinin omaan tapaan kutsua Leijonia tytöiksi. Oli tai ei, mauton kuva oli silti. Kas kun minun – ja monen muun – mielestä tyttö -sanan käyttöä haukkumatarkoituksiin ei pidä edistää. Sinebrychoff pahoitteli kuvaa ja poisti sen, ja sillä hyvä – kiitin heitä reagoimisesta, ja se oli siinä." Sittemmin asiasta on suututtu. Asiaan liittyy huorittelua ja loukkaamista.
Kokonaisuus on huvittava. Ymmärrän nimittäin en että Malkin on itse ensin loukannut suomalaisia tytöiksi. Tässä on negatiivisia konnotaatioita. Koff on sitten reagoinut tähän. On ymmärrettävää että kun tässä "tyttö" tarkoittaa heikkoa ja huonoa urheilijaa, moni näkee tämän naiseuden väheksyntänä vähemmän kuin tit-for-tat -reaktiona. Kun tästä on esitetty mielipiteitä, on moni loukkaantunut herjaamaan sensuristeja. Vaikka periaatteessa Koff teki valinnan itsenään Kaikki olisi ymmärrettävää jos kaikki ei olisi niin kauheaa. On helppoa ymmärtää miksi kaikki ovat vihaisia. Vastakkain kun ei ole "sensuristit vs sananvapaus" tai "feministit vs. sovinistit" vaan "naisten oikeudet vs. sananvapaus" (jotka sitten vain määrittävät vastapuolen oman asiansa antiteesiksi).
Itse näen että viesti olisi voitu ottaa hieman eri tavalla. Jos Suomen joukkue olisi laitettu mekkoihin se olisi korostanut sitä että "katsotaan mihin tytöt pystyvät". Se olisi kuitenkin väistämättä nähty Venäjämielisenä. Ja se taas ei sovi Koffin ajatukseen. Se kun kanavallaan pääasiassa puffaa. Sen on oltava Suomen puolella. Suomipojat mekoissa toimisi vasta voitetun pelin jälkeen, nokitukseksi. Nokitukseksi siitä minkälaisia tosimiehiä ne Venäjän karjut ovatkaan kun neidit ja homppelit taas päihittivätkin heidät.
Mutta vitsit ovat vaikeita. Ironian ja sarkasmin kirjo on haastava. Asiaa ei tietenkään auta se, että vaikka Koffin esittämä mainos tökeröine photoshoppeineen on selvästi huumoria, se ei ole kovin hauska. Se on muotonsa ja ratkaisunsa mukaan selvästi huumorisisältöön sidottavissa. Muotokieli on kassista huumorimemetiikkaa. Sen photoshoppauskin on tarkoituksellisen tökerö joten sitä ei voi ottaa faktuaalisena. Se ei voisi muuttaa itseään selvemmin vitsigenreen edes laittamalla kuvan alkuun "Pikku-Kalle ja suomalainen ja ruotsalainen ja norjalainen menivät baariin vaihtamaan hehkulamppua". Siksi kuva on selvästi huumoritarkoituksellisesti tehty. Sen huumoriarvo ei toki ole korkea. Mutta se on periaatteessa turhan kaljanmyyntikojun facebooksivun puffausmainos. Joten tuossa kontekstissa ei voi kovin paljoa kovempaa odottaakaan.
Kuitenkin tämä jotenkin toi esiin omat näkemykseni vitseistä ja huumoriarvosta.
Nähdäkseni vitsi ei ole pelkässä rakenteessa. (Sillä tosin itse asiassa pääsee järkyttävän pitkälle.) Jos otetaan seuraava vitsi voidaan huomata että se on melko kauhea.
"Suomalainen kuoli ja meni taivaaseen. Siellä Pyhä Pietari esitteli hänelle paikkoja. Pian suomalainen hämmästeli sitä että vaikka hän oli taivaassa niin hänellä oli silti vessahätä. Pyhä Pietari kertoi että taivaassa on toimiva jätehuolto. He menivät puuseehen. Pyhä Pietari kertoi Jeesuksen tottumuksesta nikkaroivan puusta kaikenlaista ja siksi yleisin WC -ratkaisu olikin perinteinen. Kun suomalainen sitten katsoi WC:n reiästä hän näki alla Helvetin liekit. Siellä oli mustanpuhuvia ihmisiä. Suomalainen arasteli. Hänestä ei ollut asiallista paskoa alas kun siellä oli ihmisiä. Pyhä Pietari korosti että eihän siellä ollut ihmisiä vaan siellä oli neekereitä." Tämä on selvästi rasistinen vitsi joka tukee tiettyjä asenteita. Vitsin huumoriarvo ei ole kovin suuri koska on olemassa ideologisia rakenteita jotka sortavat rodun perusteella.
Vitsistä saa hauskemman ja vähemmän loukkaavan muuttamalla Suomalaisen kristityksi ja neekerit uusateisteiksi. Sillä ideologian pilkkaaminen on vallitsevien sääntöjen mukaan jostain syystä jotenkin sopivampaa. (Itse en käsitä tätä mutta yleisön tapa katsoa huumoria ei välitä tämänlaisista.) Lisäksi tässä voi olla vahvempaa viestiä juuri siksi että kristillisessä teologiassa helvetti on kuitenkin tärkeässä osassa. Ja kuitenkin kristitty vitsin kuulija voi ahdistua. Useimmat kristityt saavat vitsistä luultavasti pientä kognitiivista dissonanssia. Ja näin vitsillä on kyseenalaistava elementti. (Muslimeilla vastaavaa ei saa aikaiseksi koska Pyhä Pietari on kristillinen konsepti.)
Mutta hauskaksi tilanne muuttuu jos oteaan alkuperäinen vitsi ja muutetaan paskomisen kohteiksi turkulaiset. Sillä tosiasiassa turkulaisten dissaaminen on absurdia. Se on jotain jota kukaan ei oikeasti tee. Mutta turkuvitseistä on tästä huolimatta tullut "luvallinen konventio". Koska turkulaisia ei oikeasti vainota on vitsi tavallaan absurdi. Mutta kuitenkin eri tavalla absurdi kuin jos paskotut olisivat tillinviljelijöitä. Sillä tillinviljelijöistä ei ole tehty konventiota.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste puffaaminen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste puffaaminen. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 13. toukokuuta 2015
maanantai 1. heinäkuuta 2013
Luottamusväli vs. luotettavuudella on väliä
Ihmiset käyttävät omakohtaisia anekdootteja. Niihin törmää sekä mainonnassa, vaihtoehtohoidoissa, uskonjulistamisessa että vain lähes kaikessa muussa. Näiden tarinoiden tehtävänä on opastaa, opettaa tai puffata.
Jos niihin suhtautuu kriittisesti, asia muuntuu helposti henkilökohtaiseksi loukkaukseksi. Sillä tarina ei ole vain tarina vaan tarinan uskottavuus nojaa yksilön älyn ja luotettavuuden varassa. Tämänlainen sosiaalinen tapa suhtautua löytyy esimerkiksi kuuluisasta Lewisin trilemmasta ; Siinä tarinoita lähestytään persoonan ja tämän ominaisuuksien kautta. Joko Jeesus oli hullu, huijari tai Jumala ja hänestä kertovat anekdootit punnitaan tämän henkilökohtaisen tason mukaan. Joku voisi sanoa että Lewisin trilemma on ad hominem -pohjainen. Ja sitähän se onkin.
Se on luonnollinen tapa ajatella tarinoista. Jopa skeptikot ajattelevat usein näin. Itsekin ajattelen juuri näin monesti. Kuitenkin anekdoottien kohdalla on syvällisempi taso. Se syvällinen taso liittyy esimerkiksi siihen että miksi tieteellinen metodi ei ole sitä että "otetaan fiksu kaveri joka uskooa asiaansa". Vaan se on sitä että leikitään otosten ja vastaavien kanssa. Tiedettä ei tehdä älykkyysosamäärätesteillä ja tähän on syy.
Otetaan esimerkiksi vaikka vaihtoehtohoidoista innostunut. Hän voi ajatella että anekdooteista on hyötyä sillä ne ovat soveltavaa kokemustietoa juuri tiettyyn ympäristöön. Paraneminen on empiirinen tapahtuma, joten kokemus on tässä paras opettaja. Onkin oleellista muistaa että lääketieteessä moni asia liittyy kontekstista. Jopa sellainen kysymys kuin C -vitamiinin lisääminen ruokavalioon on jotain joka vaikuttaa usein himourheilijoilla ja huonolla ruokavaliolla olevilla sairastamisiin, mutta ei sen sijaan vaikuta tavallisiin ihmisiin tai silloin kun sitä aletaan nauttimaan vasta sairastumisen jälkeen. Ei siis ole vain absoluuttia joka sanoo että "C -vitamiini on hyvä" tai "C -vitamiini on paha". On tilannekohtaisia piirteitä. Vaihtoehtohoidoista innostuneemme on lisäksi älykäs ja tarkkaavainen ihminen. Hänellä on omakohtaisia kokemuksia joiden kautta hän neuvoo ja opastaa mielellään naapureitaankin. Hänet tunnetaan avuliaana, hyväntahtoisena ja rehellisenä ihmisenä. Hän ei valehtele ainoastakaan parantuneesta.
Tällä ei silti ole oikeastaan mitään väliä ; Karkeasti sanoen syynä on se, että tieteenteossa otosmäärä on oleellinen, ei tutkijan äly. ; Älyllä ei ole mitään väliä. Paitsi sen verran että älyllä voi oppia oikeat metodit. Ja jos on oikein tyhmä, ei kenties tajua että kysymys ei ole ollenkaan älykkyydestä. Mutta yleensä syy ei ole siitä mitä ihminen voi oppia. Kysymys on siitä onko opetellut tietyt metodit. Fiksuus auttaa tässä kenties, mutta tilastollisen analyysin perusteet eivät ole niin vaikeita että tampio ei niitä voisi oppia - ja toisaalta laiska fiksu ei välttämättä edes viitsi opetella niitä.
Kun ihminen puhuu omakohtaisesta tiedosta, hän nojaa väistämättä varsin rajalliseen otosmäärään. Ja vaikka olisit vaihtoehtohoitaja, niin saamasi otos olisi vinoutunut koska parantuneet tulevat takaisin tarinoineen kun taas pettyneet menevät pois huutelemaan puskissa ja kohtaat heitä vain harvoin. Tilastotieteessä kun on paitsi todennäköisyyden ja korrelaatioiden kaltaiset ilmiöt joita voidaan arvioida hyvinkin pienistä otosmääristä. Niiden luottamusväli on kuitenkin hyvin pieni. Ja kysymys ei ole edes siitä onko ne mitattu supertieteellä megaälykön arvioimana vai ei. Sillä otoskoosta seuraava luotettavuustaso on tilastotiedettä eikä älykkyyteen viittaamista.
Lisäksi atomisoivassa ajattelumaailmassa on ongelma. Ja se ongelma ei ole edes se, että tosiasiassa kaikki vaihtoehtohoidot viittaavat johonkin universaaleihin periaatteisiin. Esimerkiksi homeopaatilla sama ilmiö - veden muisti - toimii samalla similia-potenssointi -periaatteella ja parantaa tällä kaikki vaivat rutosta aidsiin kaikilla ihmisillä. Vaihtoehtohoidoissa tarkastellaan usein henkilön yksityiskohtaisia piirteitä mutta niiden takana on aina tämänlaiset universaalit. Ne eivät siis perustu atomisoituun malliin, ja vaihtoehtohoitojen epäonnistumista ei selitetäkään koskaan sillä että homeopatia nyt ei vain toimi suurelle osalle ihmisistä. Vaan selitetään sen sijaan että syynä on potilaan epäuskosta ja muusta vastaavasta johtuvat negatiiviset energiat.
Se ongelma on se, että miten voimme atomisoidussa maailmassa kertoa naapureille kokemuksistamme ja pitää sitä relevanttina? Oletamme ihmiset tässäkin mallissa samanlaisiksi. Sama logiikka joka saa epäuskon heräämään virallista lääketiedettä kohtaan herättää epäilyn myös tässä kohden. Miten voimme tietää että tilanteet ovat yleistettävissä saatujen kokemusten ulkopuolelle? Vastaus voi olla erikoinen, mutta kysymys on jälleen otosmäärän kasvattamisesta.
Otetaan esimerkiksi narkolepsiatapaus rokotteissa. Rokotteet oli testattu ja riittävän turvallisiksi todettu. Narkolepsia tuli puskan takaa yllätyksenä tästä huolimatta. Syynä oli se, että vain hyvin pieni osa ihmisistä reagoi ja heille tuli narkolepsia. Tämä äärimmäisen atomisoitunut erikoistilanne tuli esille vasta kun otosmäärä kasvoi riittävän suureksi. Atomisoituminen saadaan esiin sillä että asioita tutkitaan lisää, ei niin että tutkitaan enemmän paikalliskulttuuria. Lisätutkiimuksilla rakennetaan vertailuryhmiä ja kasvatetaan tutkimusten luottamusväliä. Rokotteen epäonnistuminen kertoo siitä että otoskoon kasvaessa yhä pienemmät ja atomisoituneemmat erikoistapaukset tulevat esiin.
Ja siksi kokeilua tarvitaan - ei siksi että luodaan jotain täydellisen turvallista, koska sellaista ei ole. Kokeilla luodaan turvallisuusraja, jota harvinaisemmat tapaukset jäävät huomaamatta. Koska kokeiluryhmät ovat pienempiä kuin ne ryhmät joille rokotetta sitten lopulta käytetään (muu olisikin vähän omituista) joskus jotain tulee esiin. Jos sivuoireita ei ole, yllätyksiä ei synny. Jos niitä on, ne tulevat esiin. Ja tällöin on hyvä huomata että ne saadaan todistettua ja esilletuotua täsmälleen sillä samalla tieteellä ja tilastollisilla otosmäärillä kuin muutkin asiat - siitä huolimatta että se realisoituisi vaikka vain jonkun tietyn elämäntavan tai muun vaikuttimen yhteydessä. Otoksen määrän ja turvallisuuden välinen yhteys muistuttaa siitä että varmaa lopullista tietoa ei koskaan ole joka tarkoittaa myös sitä, että "edes homeopatia ei ole täysin varmasti todistetusti täysin vaaratonta, toki se mitä tiedämme vedestä ja muusta kertoo lähinnä sen että se ei tapa vaan lähinnä jättää vaivoja hoitamatta."
Moni ihminen joka luottaa anekdootteihin joutuu tilanteeseen jossa heidän on vaikeaa ymmärtää miksi narkolepsiavaikutus rokotteista saatiin esiin, mutta samanaikaisesti rokotteen ja autismin yhteys on huuhaata. Molemmista on anekdootteja. Ja rehellisesti sanoen molempia anekdootteja on yllättävän vähän.
Anekdoottejen suojaus muistuttaakin esimerkiksi siitä mitä aspergerin syndroomaisten lasten vanhemmat joutuvat usein kuulemaan. Anekdootteja siitä miten lasta pitäisi kasvattaa. Vanhemmat opettavat omakohtaisten kokemusten kautta toisilleen mikä heistä toimii ja he olettavat että toinen on samassa tilanteessa. Se, että lapset eivät ole samanlaisia tulee sitten esiin kun lapsia katsotaan isompana massana, isoina otoksina, joiden sisäistä rakennetta ja erilaisia frekvenssejä analysoidaan. Löydetään useita sosiaalisesti omituisia joihin normaali kasvatus ei tehoa. Ja tästä ryhmästä tämän jälkeen voidaan tietää se, että se omakohtainen naapurin kokemus ei toimi näihin vaikka se toimisikin naapurin lapsiin suorastaan erinomaisesti. Tämä sovellus kasvatuspuolelle ei yllätä koska samat tilastolliset menetelmät osuvat kaikkialle missä anekdootteja käytetään. ; Onhan paranormaali ilmiö ihmeparaneminen rukouksillakin jotain joka on periaatteessa kaksoissokkokokeella varmennettavissa oleva ilmiö. Ja vain koska sitä ei ole voitu todistaa, se elää pelkillä anekdooteilla ja moni uskoo ja seuraa silti! Anekdoottien käyttö on tietyssä määrin viite siitä että paremmat todisteet puuttuvat.
Samoin esimerkiksi vaihtoehtohoitojen kohdalla joku epäterveellistä roskaruokaa ahtanut renttu saattaa saada herätyksen terveystuotteeseen joka sisältää mm. pirusti C -vitamiinia. Tämä parantaa hänen terveyttään ja hän tulee mainostamaan tätä minullekin. Minulle siitä syntyy kuitenkin lähinnä perkeleen kallista kusta kun ylijäämä C -vitamiini menee viemäriin.
Eli summa summarum, kertaus on opintojen äiti
Omakohtainen kokemus on parhaimmillaan empiiristä, mutta sen otoskoko on niin pieni että sen pohjalta on käytännössä mahdotonta laajentaa muita koskeviin päätelmiin. Esimerkiksi vaihtoehtolääketieteestä innostunut ei ole tehnyt naapurilleen geenitestejä. Ja riskinä onkin että jokin yleensä vaaraton hoito leviää markkinoille jossa se realisoi narkolepsian kaltaisia ongelmia. Ja koska tuotteiden ostoa ja käyttöä ei rekisteröidä ja valvota, ei tästä ostosmäärästä synny otosmäärää, koska aineisto toki realisoi riskit mutta ei tuo niitä esiin valvottavalla määrällä. Syntyvien haittojen huomaaminen ei ole edes mahdollista. Narkolepsiatapauksia rokotteista tuli muutama suomessa. Ja ne huomattiin koska ne liittyivät lääketieteelliseen ilmiöön. Vaihtoehtohoitojen kohdalla tämä jäisi irrallisiksi yksittäistapauksiksi joista vaihtoehtohoitokriittisinkään skeptikko ei saisi todistettavaa korrelaatiota esille koska riittävät tiedot puuttuisivat.
Mietin hetken että olisin kirjoittanut tämän ostos-tv;n mainosanekdootteja käyttäen. Sisältö olisi sama, mutta oikein kukaan ei usko noihin mainoksiin. Mielessä voidaankin käydä läpi sitä miksi ei uskoa mainostv:tä kun naapurin ja homeopaatin sanaa kuitenkin uskotaan. Onko oikein loukata halveksua ja vihata ostostv:n esiintyjiä? Vai onko kysymys luotettavuudesta joka ei koske ihmistä vaan metodiikkaa.
Jos niihin suhtautuu kriittisesti, asia muuntuu helposti henkilökohtaiseksi loukkaukseksi. Sillä tarina ei ole vain tarina vaan tarinan uskottavuus nojaa yksilön älyn ja luotettavuuden varassa. Tämänlainen sosiaalinen tapa suhtautua löytyy esimerkiksi kuuluisasta Lewisin trilemmasta ; Siinä tarinoita lähestytään persoonan ja tämän ominaisuuksien kautta. Joko Jeesus oli hullu, huijari tai Jumala ja hänestä kertovat anekdootit punnitaan tämän henkilökohtaisen tason mukaan. Joku voisi sanoa että Lewisin trilemma on ad hominem -pohjainen. Ja sitähän se onkin.
Se on luonnollinen tapa ajatella tarinoista. Jopa skeptikot ajattelevat usein näin. Itsekin ajattelen juuri näin monesti. Kuitenkin anekdoottien kohdalla on syvällisempi taso. Se syvällinen taso liittyy esimerkiksi siihen että miksi tieteellinen metodi ei ole sitä että "otetaan fiksu kaveri joka uskooa asiaansa". Vaan se on sitä että leikitään otosten ja vastaavien kanssa. Tiedettä ei tehdä älykkyysosamäärätesteillä ja tähän on syy.
Otetaan esimerkiksi vaikka vaihtoehtohoidoista innostunut. Hän voi ajatella että anekdooteista on hyötyä sillä ne ovat soveltavaa kokemustietoa juuri tiettyyn ympäristöön. Paraneminen on empiirinen tapahtuma, joten kokemus on tässä paras opettaja. Onkin oleellista muistaa että lääketieteessä moni asia liittyy kontekstista. Jopa sellainen kysymys kuin C -vitamiinin lisääminen ruokavalioon on jotain joka vaikuttaa usein himourheilijoilla ja huonolla ruokavaliolla olevilla sairastamisiin, mutta ei sen sijaan vaikuta tavallisiin ihmisiin tai silloin kun sitä aletaan nauttimaan vasta sairastumisen jälkeen. Ei siis ole vain absoluuttia joka sanoo että "C -vitamiini on hyvä" tai "C -vitamiini on paha". On tilannekohtaisia piirteitä. Vaihtoehtohoidoista innostuneemme on lisäksi älykäs ja tarkkaavainen ihminen. Hänellä on omakohtaisia kokemuksia joiden kautta hän neuvoo ja opastaa mielellään naapureitaankin. Hänet tunnetaan avuliaana, hyväntahtoisena ja rehellisenä ihmisenä. Hän ei valehtele ainoastakaan parantuneesta.
Tällä ei silti ole oikeastaan mitään väliä ; Karkeasti sanoen syynä on se, että tieteenteossa otosmäärä on oleellinen, ei tutkijan äly. ; Älyllä ei ole mitään väliä. Paitsi sen verran että älyllä voi oppia oikeat metodit. Ja jos on oikein tyhmä, ei kenties tajua että kysymys ei ole ollenkaan älykkyydestä. Mutta yleensä syy ei ole siitä mitä ihminen voi oppia. Kysymys on siitä onko opetellut tietyt metodit. Fiksuus auttaa tässä kenties, mutta tilastollisen analyysin perusteet eivät ole niin vaikeita että tampio ei niitä voisi oppia - ja toisaalta laiska fiksu ei välttämättä edes viitsi opetella niitä.
Kun ihminen puhuu omakohtaisesta tiedosta, hän nojaa väistämättä varsin rajalliseen otosmäärään. Ja vaikka olisit vaihtoehtohoitaja, niin saamasi otos olisi vinoutunut koska parantuneet tulevat takaisin tarinoineen kun taas pettyneet menevät pois huutelemaan puskissa ja kohtaat heitä vain harvoin. Tilastotieteessä kun on paitsi todennäköisyyden ja korrelaatioiden kaltaiset ilmiöt joita voidaan arvioida hyvinkin pienistä otosmääristä. Niiden luottamusväli on kuitenkin hyvin pieni. Ja kysymys ei ole edes siitä onko ne mitattu supertieteellä megaälykön arvioimana vai ei. Sillä otoskoosta seuraava luotettavuustaso on tilastotiedettä eikä älykkyyteen viittaamista.
Lisäksi atomisoivassa ajattelumaailmassa on ongelma. Ja se ongelma ei ole edes se, että tosiasiassa kaikki vaihtoehtohoidot viittaavat johonkin universaaleihin periaatteisiin. Esimerkiksi homeopaatilla sama ilmiö - veden muisti - toimii samalla similia-potenssointi -periaatteella ja parantaa tällä kaikki vaivat rutosta aidsiin kaikilla ihmisillä. Vaihtoehtohoidoissa tarkastellaan usein henkilön yksityiskohtaisia piirteitä mutta niiden takana on aina tämänlaiset universaalit. Ne eivät siis perustu atomisoituun malliin, ja vaihtoehtohoitojen epäonnistumista ei selitetäkään koskaan sillä että homeopatia nyt ei vain toimi suurelle osalle ihmisistä. Vaan selitetään sen sijaan että syynä on potilaan epäuskosta ja muusta vastaavasta johtuvat negatiiviset energiat.
Se ongelma on se, että miten voimme atomisoidussa maailmassa kertoa naapureille kokemuksistamme ja pitää sitä relevanttina? Oletamme ihmiset tässäkin mallissa samanlaisiksi. Sama logiikka joka saa epäuskon heräämään virallista lääketiedettä kohtaan herättää epäilyn myös tässä kohden. Miten voimme tietää että tilanteet ovat yleistettävissä saatujen kokemusten ulkopuolelle? Vastaus voi olla erikoinen, mutta kysymys on jälleen otosmäärän kasvattamisesta.
Otetaan esimerkiksi narkolepsiatapaus rokotteissa. Rokotteet oli testattu ja riittävän turvallisiksi todettu. Narkolepsia tuli puskan takaa yllätyksenä tästä huolimatta. Syynä oli se, että vain hyvin pieni osa ihmisistä reagoi ja heille tuli narkolepsia. Tämä äärimmäisen atomisoitunut erikoistilanne tuli esille vasta kun otosmäärä kasvoi riittävän suureksi. Atomisoituminen saadaan esiin sillä että asioita tutkitaan lisää, ei niin että tutkitaan enemmän paikalliskulttuuria. Lisätutkiimuksilla rakennetaan vertailuryhmiä ja kasvatetaan tutkimusten luottamusväliä. Rokotteen epäonnistuminen kertoo siitä että otoskoon kasvaessa yhä pienemmät ja atomisoituneemmat erikoistapaukset tulevat esiin.
Ja siksi kokeilua tarvitaan - ei siksi että luodaan jotain täydellisen turvallista, koska sellaista ei ole. Kokeilla luodaan turvallisuusraja, jota harvinaisemmat tapaukset jäävät huomaamatta. Koska kokeiluryhmät ovat pienempiä kuin ne ryhmät joille rokotetta sitten lopulta käytetään (muu olisikin vähän omituista) joskus jotain tulee esiin. Jos sivuoireita ei ole, yllätyksiä ei synny. Jos niitä on, ne tulevat esiin. Ja tällöin on hyvä huomata että ne saadaan todistettua ja esilletuotua täsmälleen sillä samalla tieteellä ja tilastollisilla otosmäärillä kuin muutkin asiat - siitä huolimatta että se realisoituisi vaikka vain jonkun tietyn elämäntavan tai muun vaikuttimen yhteydessä. Otoksen määrän ja turvallisuuden välinen yhteys muistuttaa siitä että varmaa lopullista tietoa ei koskaan ole joka tarkoittaa myös sitä, että "edes homeopatia ei ole täysin varmasti todistetusti täysin vaaratonta, toki se mitä tiedämme vedestä ja muusta kertoo lähinnä sen että se ei tapa vaan lähinnä jättää vaivoja hoitamatta."
Moni ihminen joka luottaa anekdootteihin joutuu tilanteeseen jossa heidän on vaikeaa ymmärtää miksi narkolepsiavaikutus rokotteista saatiin esiin, mutta samanaikaisesti rokotteen ja autismin yhteys on huuhaata. Molemmista on anekdootteja. Ja rehellisesti sanoen molempia anekdootteja on yllättävän vähän.
Anekdoottejen suojaus muistuttaakin esimerkiksi siitä mitä aspergerin syndroomaisten lasten vanhemmat joutuvat usein kuulemaan. Anekdootteja siitä miten lasta pitäisi kasvattaa. Vanhemmat opettavat omakohtaisten kokemusten kautta toisilleen mikä heistä toimii ja he olettavat että toinen on samassa tilanteessa. Se, että lapset eivät ole samanlaisia tulee sitten esiin kun lapsia katsotaan isompana massana, isoina otoksina, joiden sisäistä rakennetta ja erilaisia frekvenssejä analysoidaan. Löydetään useita sosiaalisesti omituisia joihin normaali kasvatus ei tehoa. Ja tästä ryhmästä tämän jälkeen voidaan tietää se, että se omakohtainen naapurin kokemus ei toimi näihin vaikka se toimisikin naapurin lapsiin suorastaan erinomaisesti. Tämä sovellus kasvatuspuolelle ei yllätä koska samat tilastolliset menetelmät osuvat kaikkialle missä anekdootteja käytetään. ; Onhan paranormaali ilmiö ihmeparaneminen rukouksillakin jotain joka on periaatteessa kaksoissokkokokeella varmennettavissa oleva ilmiö. Ja vain koska sitä ei ole voitu todistaa, se elää pelkillä anekdooteilla ja moni uskoo ja seuraa silti! Anekdoottien käyttö on tietyssä määrin viite siitä että paremmat todisteet puuttuvat.
Samoin esimerkiksi vaihtoehtohoitojen kohdalla joku epäterveellistä roskaruokaa ahtanut renttu saattaa saada herätyksen terveystuotteeseen joka sisältää mm. pirusti C -vitamiinia. Tämä parantaa hänen terveyttään ja hän tulee mainostamaan tätä minullekin. Minulle siitä syntyy kuitenkin lähinnä perkeleen kallista kusta kun ylijäämä C -vitamiini menee viemäriin.
Eli summa summarum, kertaus on opintojen äiti
Omakohtainen kokemus on parhaimmillaan empiiristä, mutta sen otoskoko on niin pieni että sen pohjalta on käytännössä mahdotonta laajentaa muita koskeviin päätelmiin. Esimerkiksi vaihtoehtolääketieteestä innostunut ei ole tehnyt naapurilleen geenitestejä. Ja riskinä onkin että jokin yleensä vaaraton hoito leviää markkinoille jossa se realisoi narkolepsian kaltaisia ongelmia. Ja koska tuotteiden ostoa ja käyttöä ei rekisteröidä ja valvota, ei tästä ostosmäärästä synny otosmäärää, koska aineisto toki realisoi riskit mutta ei tuo niitä esiin valvottavalla määrällä. Syntyvien haittojen huomaaminen ei ole edes mahdollista. Narkolepsiatapauksia rokotteista tuli muutama suomessa. Ja ne huomattiin koska ne liittyivät lääketieteelliseen ilmiöön. Vaihtoehtohoitojen kohdalla tämä jäisi irrallisiksi yksittäistapauksiksi joista vaihtoehtohoitokriittisinkään skeptikko ei saisi todistettavaa korrelaatiota esille koska riittävät tiedot puuttuisivat.
Mietin hetken että olisin kirjoittanut tämän ostos-tv;n mainosanekdootteja käyttäen. Sisältö olisi sama, mutta oikein kukaan ei usko noihin mainoksiin. Mielessä voidaankin käydä läpi sitä miksi ei uskoa mainostv:tä kun naapurin ja homeopaatin sanaa kuitenkin uskotaan. Onko oikein loukata halveksua ja vihata ostostv:n esiintyjiä? Vai onko kysymys luotettavuudesta joka ei koske ihmistä vaan metodiikkaa.
tiistai 3. elokuuta 2010
Tietokonepelien tarinankerronta.
Ropeconissa oli vieraana Mikko Rautalahti joka piti esitelmän aiheesta "The Making of Alan Wake" Hän oli esitelmöimässä pelistä, jonka tekijätiimissä hän oli ollut. Puffaamisen lisäksi hän keskittyi pelin tarinankerrontaan ja siihen millä lailla roolipelit ovat samanlaisia tai erilaisia kuin tietokonepelit.Yleisesti ottaen minut herätti esiin tullut seikka ; Useissa peleissä tarinankerronta on jollakin tavalla mukana. On välidemoja. Ja niiden saaminen on palkitsevaa. Välidemot vievät tarinaa eteenpäin. Kuitenkin kirjoitusprosessi on hyvin hankala, koska yksittäiset kentät suunnitellaan jonkun teeman mukaan. Näin ollen käsikirjoittaja saa turhan monissa peleissä roolin jossa hän keksii jotain jolla Mayakentästä päästään tulikenttään. Ja kun hän on keksinyt siihen jotain, tilannetta muutetaan ja kerrotaankin että tulikenttä on - vaikkapa tulen liikkuvien osien määrän vuoksi - otettu pois ja sen sijalla on jääkenttä ja laavakenttä.
Tämä selittää sen, miksi sanapari "tietokonepelien juoni" ei tuo yleensä mieleen mitään ylisanoja.
Seurauksena olevan juonen keinotekoisuuden tunnistaa tietysti monestakin tietokonepelistä. Itse asiassa mittakaava on aika julka : Jopa "Kingdom Hearts" - joka on sentään panostanut välidemoihin ja yhteneväiseen juoneen - koostuu silti keskenään irrallisista Disney -elokuvateemaisista kentistä, jotka sidotaan yhteen "rakettitarinalla", jossa paikasta A päädytään hyvin erilaiseen paikkaan B lentämällä muulle pelille irrallisen tyyppistä rakettilentelyä. Ratkaisu on toki keksitty, mutta se on malliltaan kankea(hko). Moni muu peli on panostanut juoneen mainittua peliä vähemmän. Itse asiassa valtavasti vähemmän.
Peleissä onkin usein huomio keskittynyt itse tekniseen suorittamiseen. Tavallaan tämä onkin hyvä asia : Elokuva on sarja tapahtumia. Jos pelin demot katsoo peräkkäin ja tästä nauttii, on kyseessä tietysti elokuvamainen ratkaisu. Pelin pitäisi olla kuitenkin jotain muutakin. Ihannepeli yhdistää tietysti tarinan ja vapaan mellastamisen. Mutta niissä vain tuntuu olevan kovasti vastakkaisia intressejä. Siksi on ehkä parempi että peli on keskittynyt tekniseen tekemiseen ja puuhasteluun. Sillä jos se olisi keskittynyt tarinaan, se olisi helposti lyhytelokuva.
1: Tässä kohden roolipeleillä on yksi etu suhteessa tietokonepeleihin. Tietokonepeleissä juonenkäänteiden tekeminen on vaikeaa : Pelaajan tekemisiin ei voida reagoida. Siinä missä roolipelissä puita hakkaamaan lähtenyt hahmo kohtaa vaimonsa kuolleena aikailunsa vuoksi, on tietokonepeliin tälläinen ohjelmoitava. Tämä tarkoittaa sitä että pelistä täytyisi helposti tehdä monijuoninen. Pelaajan valinnat vaikuttaisivat oleellisesti pelin lopputulokseen. Jos pelissä on demoja, tämä tarkoittaa valtavaa määrää dataa. Roolipelinjohtajan päässä muutokseen riittävä data on oletusarvoisesti käyttövalmiina. Peleissä se on työn takana. Toki roolipelisessiota ei voi ostaa kaupasta, ja kaveritkin lähtevät ulkomaille sen sijaan että osallistuisivat peleihin.
Elokuvan tarinankerronta on muuttumatonta, kun taas tietokonepeleissä olennaisena on muutos. Pelaajan aktiivisuus muuttaa ja vaikuttaa jotain. Vähintään demo ei ala ennen kuin tietysti portista astutaan sisään. Isoimmillaan pelaajan valinnat ratkaisevat miten peli päättyy. Elokuvassa tarinankerronta on hallittua. Peleissä hallinta voi tarkoittaa sitä että jotkut tilanteet tuntuvat epäuskottavilta tai eivät muuten vain sisällä "psykologista juoneen imevää koukkua". Tähän liittyen Rautalahti selittikin että "Alan Wake" on juonipohjainen peli, jossa on episodeja, eikä vapaata toimintaa. Koska tämänlaisessa pelissä on vaikeaa tehdä "hiekkalaatikko -ratkaisulla", jossa maailma on vapaa ja saa tehdä mitä tahansa. Vapautta oltiin aluksi harkittu mutta tarina ei olisi toiminut yhtään yhtä tehokkaasti.
1: Kun juoni etenee tiiviisti, käy pelaajan valinnanvapaudelle usein heikosti. Vapauden lisääntyessä tarinankerronta muuttuu heikoksi. Jos juonessa pitää pelastaa vaimo kidnapaajalta ASAP ja pelaaja pistääkin pikku -ukkelinsa hortoilemaan pikkutunneliin jotta voisi hommata kymmenen leveliä tai menee kaatamaan puita jotta saisi rahaa parempiin varusteisiin, niin kyllä siinä tarinan eteneminen ja tarinaan imeytyminen häiriintyy.
Tässä on iso viisaus.
Muistan ajan jolloin "tarkasti etenevä tarina" olikin melko lailla itsestäänselvyys. Kuitenkin vapaata mellastamistakin alkoi olemaan kuvioissa melko pian. Tosin se oli usein sellaista kuin vaikkapa "Zelda - Link to the Past" -pelissä. Siinä alussa on hieman vapaata, ja jokaisen linnan läpipeluu antaa uusia varusteita ja tapahtumia, jolloin maailmasta tulee avarampi. Tämä johti joskus siihen että maailmaa (itse asiassa kyseisessä pelissä kahta "miltei identtistä" sellaista) seilasi edes takaisin jotta löytäisi sen oikean kohdan josta pääsee eteenpäin. "Grand Theft Auto" oli ensimmäinen peli jossa tiesin olevan keskiössä ensi sijassa vapaa anarkistinen mellastaminen - tai mahdollisuus siihen oli suurin syy pelin menestymiseen. Siinähän on mahdollista liikkua vapaasti ja vaikkapa piestä viattomia vastaantulijoita jos siltä tuntuu. Pelin juonen kannalta se on usein tyhmää, mutta olenpa itsekin kuluttanut aikaani kyseisessä pelissä mielessäni pelin etenemisen sijasta puhdas vandaalimielisyys.
Tietysti tätäkin voidaan yrittää purkaa : Esimerkiksi "Ancient Domains Of Mystery" on yhdistänyt avoimen maailman hiekkalaatikkopelin tiivisjuoniseen kertomukseen. Siinä kaikki juonen kannalta olennaiset paikat ovat auki alusta lähtien -Oma ennätykseni on pelata peli läpi niinkin varhain kuin 24 levelillä. Tiedän että tämä oma ennätykseni on piesty parillakymmenellä levelillä. Koska tässä pelissä ei ole demoja, eli tarina kulkee toimien mukana. Tosin senkin mainittava puute on juonen überkliseisyys jossa kerätään hajallaan olevia taikaesineitä jotka kootaan jotta saadaan avattua portit jotta voidaan pelastaa maailma -tosin loppuja on erilaisia ja ne johtuvat suoraan pelaajan läpipeluutavasta. Ja kun hiekkalaatikossa olevia sivutehtäviä suorittanut palkitaan pelin läpäisyä auttavilla hyvillä esineillä, käy niin että peli taktikoituu siihen että pelaaja oppii sarjan, jonka etenemällä hän saa suoritettua mahdollisimman monta tehtävää sujuvasti ja hankkii näitä suorittamalla kokemuspisteet joilla hahmo kasvaa seuraavaan tehtävään ... Pelin strategisuus tekee hiekkalaatikosta tiivisjuonisen kertomuksen. Mutta ohjelmoija ei auta edistymisessä yhtään. Ja siksi peli onkin hyvin vaikea.
Tarinankerrontaan on olemassa yksi pelitekninen ratkaisu joka pelastaa tarinan. Se on se, että tarina poistetaan. Esimerkiksi verkossa pelattavat "World of Warcraftin" tapaiset MMORPG -pelit ovat juonettomia. Käytännössä maailmassa hortoillaan täysin vapaana, kuitenkin interaktiossa toisten pelaajahahmojen kanssa. Kaikkea voi tehdä ja valinta antaa tilaa. Ja tällöin moni pelaaja toimii kuin ihanteellinen eksistentialisti : "tyhjiö" täyttyy ; Valintoihin sidotaan selitystarina pelaajan päässä. : Kenties teknisesti katsoen peleissä ei ole mitään olennaisesti uutta : vaikkapa rottaa lyödään päähän - tarvittaessa monta kertaa - kunnes rotta katoaa ja rotan paikalle tulee kasa esineitä. Kuitenkin pelistrateginen yhteistyö tuntuu ystävyydeltä ja maailmaan heitetyn ulkoa määräämätän hortoileminen muuttuu mielessä tutkimusmatkaksi ja etsimiseksi. Tämä pelityyppi on keksinyt että tarinan saa kun siitä luopuu ; Kun annetaan paljon erilaista puuhaa ja valintoja, mutta ei anneta tarinaa, tapahtuu niin että tarina kerrotaan ja sen kertoja on pelaaja. Pelimaailmassa on näin pelaajalle enemmän valtaa.
1: Joskin "Valitun maailmanpelastajan" rooli on tietysti helpommin "spesiaali" ; Kova "WoW" -hahmo on silti vain yksi isoista hahmoista. Kun taas esimerkiksi jokainen joka alkaa pelaamaan "Final Fantasy VII":ttä saa kantaakseen ainutlaatuisen erikoisyksilö Cloud Strifen ja hänen ystäviensä taakan - heidän joiden epäonnistuminen tai onnistuminen ratkaisee maailman kohtalon.
Tietyllä tavalla mielenkiintoista on että selvä juoni on helposti esimoderni : Siinä on ylhäältä ohjelmoitu tehtävä - kuten maailman pelastaminen - ja pelaajan pikku -ukko on jotenkin erityinen ja valittu tähän tehtävään. MMORPG -maailma taas on moderni : Hahmo heitetään isoon maailmaan ilman mitään annettuja toimintamääräyksiä ja muita tavoitetta koskevia ohjeita, ainut mikä on koodattu, on mahdollisuus eri valintoihin.
maanantai 1. maaliskuuta 2010
Puffaus.
Conan O'Brienin nyttemmin lakkautetussa showssa "Tonight Show with Conan O'Brien" kutsui tavallisesti kuuluisia vieraita. Näiden syy tulla ohjelmaan poikkesi suomalaisesta haastatteluohjelmaperinteestä. Suomessa haastattelut ovat usein henkilökohtaisempia. Conanille sen sijaan tultiin huvittamaan ja puffaamaan. Puffaaminen tarkoittaa yksinkertaisesti sitä että vieras oli esimerkiksi jossain juuri tuoreesti elokuviin tulevassa elokuvassa, ja näin elokuvaa saatiin mainostaa. Conanin kannalta tämä oli tietysti "winwin" -tilanne, koska näin ohjelaan saatiin pysyttyä viihdemaailman ajankohtaisissa asioissa, oltiin tässä osin ajan hermoilla, ja vieras sai puffattua elokuvan myyntilukuja ylöspäin.
Normaalissa mainonnassa, esimerkiksi lehtimainonnassa, lehti saa rahaa mainoksen esittämisestä. Tätä kautta esimerkiksi "Metro" -lehteä jaetaan ilmaiseksi ihmisille. Mainokset rahoittavat, ja lehdelle saadaan iso levikki kun se on ihmisille ilmainen.
Spammerointi on sitten hieman asia erikseen. Esimerkiksi tässä blogissa on viestien tarkistuksia syystä. Itse asiassa on varsin tavallista että saan jonkinlaista spammia tai puffaamista. Itse luokittelen tämän vandalismiksi ja sitä harjoittavat viestit poistetaan armotta. Luokittelen sen vandalismiksi.
Spammaamisen rakenne on tuttu kaikille. Joka ikisessä spammissa, olipa aiheena vaikkapa pornosivut tai viagran nimellä myyty rotanmyrkky, kontaktin tapa ja viestin rakenne on tietynlainen. Itse luokittelen spammin (1) ulkoisen rakenteen (2) Tekstin reagointitavan ja esitystavan sekä (3) reagoinnin kautta. Näistä 2 kolmesta on omalla kohdallani "se raja". Vähemmän katsotaan sormien lävitse.
1: Roskapostittelun rakenteessa on tyypillisesti tavoitteena saada ihminen joko menemään tietylle sivulle tai sitten saada tämä ostamaan jokin tuote. Tätä kautta ulkoinen rakenne on joko copy pastea valikoidusta sivusta tai vaihtoehtosesti pari lausetta siitä miten "kiinnostavia/mielenkiintoisia asioita" ja yksi linkki, tai vaihtoehtoisesti kasa linkkejä tietylle sivustolle tai sivustotyypille. Ja nämä eivät ole mitään "Naturea", joka olisi luotettavuudessaan niin ylhäällä akateemisessa hierarkiassa, että niihin yleinen viittaaminen olisi kovin perusteltua. Eli linkki on jollain tavalla "rajoitetun porukan sisäpiiriä".
2: Teksti ei tavallisesti tue sitä blogiviestiä mihin se on liitetty. Se on joko täysin "off-topic" eli aiheen ulkopuolelta, tai sitten se on "spin off", eli se pyörii aihepiirin ympärillä. Ensimmäisestä voisi olla vaikkapa se että koirankasvatusblogaukseen tulee kommentiksi mainos rantarolexeista, jälkimmäisestä vaikkapa se kuinka nuorten seksuaalikasvatusta käsittelevään blogaukseen tulee kommentiksi jokin "barely legal" -pornosivusto. Tämä johtaa siihen että puffaus ja roskaposti ei vain millään tavalla edistä blogauksessa käytyä keskustelua.
3: Kommunikaatio on yksisuuntaista. Eli jos esität kritiikkiä linkin sisällöstä ja sen osuvuudesta, tämä jätetään reagoimatta. Koska kyseessä on ensisijassa mainos. Jo linkki itsessään antaa sijoituksia googlessa, ja sivustosta tulee tätä kautta löydettävämpi. Ja jo pelkkä linkin olemassaolo saa sivulle lisälukijoita, jolloin siitä tulee suositumpi. Jos yksi miljoonasta lähetetystä viestistä saa rantarolexin myytyä, on se maksanut lähetyskustannuksensa takaisin.
Usein nämä ovat tietysti pornoa. Omalla kohdallani olen jostain syystä törmännyt fundamentalistien puffausintoon. (Se olisi toki muuten oikein kivaa, mutta niissä on liian vähän alastomia naisia.) Erilaisia sivustoja tungetaan "linkkisotatyyliin" aika usein. Näissä on valitettavasti jätetty kertomatta miten se osuu viestissä olevaan olennaiseen. Tai sitten minua pyydetään ostamaan ja arvioimaan jotain tiettyjä kirjoja.
1: Ehkä hauskin oli kuitenkin puffausviesti jossa tekstiosassa käytettiin ad hominemia katolista kirkkoa vastaan, sitä nimiteltiin esimerkiksi "porttokirkoksi". Minulla ei ole tietenkään mitään sympatioita katolisa kirkkoa kohtaan, ja kaikki ajatukseni kyseistä tahoa kohtaan eivät ole painokelpoisia. Mutta siltikin tuon tasoinen reagointi ei yksinkertaisesti täytä mitään laatuvaatimuksiani.
Minun asenteeni tähän on selkeä. Se on sama kuin Conan O'Brienillä. En ole varsinaisesti puffausta vastaan. Voin varsin hyvin ottaa osaa tälläisiin. Mutta en alistu siihen ilmaiseksi, vaan vain ja ainoastaan rahasta. Jos toimin mainostuskanavana ilmaiseksi rinnastan sen raiskaukseen. Olen niin moraaliton että olen valmis suostumaan prostituoidun rooliin. Jos siis haluatte että arvioin jonkun tietyn kirjan, saatte odottaa että muutoin innostun siitä. Tai sitten maksatte ja lähetätte minulle kotiin lahjaksi kyseisen kirjan - joskus tietysti pelkkä kirjalahjakin voi tietysti innostaa, jolloin ylimääräisiä lahjuksia ei tarvita. (Ja muistatte että tämän jälkeenkään mikään ei pakota minua kehumaan kyseistä tuotetta.)
Ilmaiseksi kirjoitan mitä huvittaa, ja ilmaiseksi lähetyt offtopic/spin off -kommenttien katson (1) pilkkaavan älykkyyttäni, että en ymmärrä että viesti on aiheen vierestä ja tehty mainos ja julistusmielessä. (2) Kertovan totuuden kyseisen viestin lähettäjän älykkyydestä, hän ei selvästi ole ymmärtänyt koko viestin takana olevaa rakennetta eikä osaa erottaa mikä on aiheen kannalta oleellista.
Ja mitä maksuun tulee, olen tunnettu yhdestä asiasta. Silloin kun en ole ilmainen, olen aivan helvetin kallis. Tämä ei ole leipätyöni ja haluaisin pitää joskus vapaatakin, tehdä asioita joita itseäni huvittaa. Hinnasta tietysti sovitaan aina erikseen. Aihepiiri, käsittelyn hyvyys, kirjan paksuus, ja tietysti aamukahvini lämpötila ja muu vastaava vaikuttavat tietysti asiaan.
Mutta periaatteessa olen valmis. En vain ole ilmainen puffauskanava.
Normaalissa mainonnassa, esimerkiksi lehtimainonnassa, lehti saa rahaa mainoksen esittämisestä. Tätä kautta esimerkiksi "Metro" -lehteä jaetaan ilmaiseksi ihmisille. Mainokset rahoittavat, ja lehdelle saadaan iso levikki kun se on ihmisille ilmainen.
Spammerointi on sitten hieman asia erikseen. Esimerkiksi tässä blogissa on viestien tarkistuksia syystä. Itse asiassa on varsin tavallista että saan jonkinlaista spammia tai puffaamista. Itse luokittelen tämän vandalismiksi ja sitä harjoittavat viestit poistetaan armotta. Luokittelen sen vandalismiksi.Spammaamisen rakenne on tuttu kaikille. Joka ikisessä spammissa, olipa aiheena vaikkapa pornosivut tai viagran nimellä myyty rotanmyrkky, kontaktin tapa ja viestin rakenne on tietynlainen. Itse luokittelen spammin (1) ulkoisen rakenteen (2) Tekstin reagointitavan ja esitystavan sekä (3) reagoinnin kautta. Näistä 2 kolmesta on omalla kohdallani "se raja". Vähemmän katsotaan sormien lävitse.
1: Roskapostittelun rakenteessa on tyypillisesti tavoitteena saada ihminen joko menemään tietylle sivulle tai sitten saada tämä ostamaan jokin tuote. Tätä kautta ulkoinen rakenne on joko copy pastea valikoidusta sivusta tai vaihtoehtosesti pari lausetta siitä miten "kiinnostavia/mielenkiintoisia asioita" ja yksi linkki, tai vaihtoehtoisesti kasa linkkejä tietylle sivustolle tai sivustotyypille. Ja nämä eivät ole mitään "Naturea", joka olisi luotettavuudessaan niin ylhäällä akateemisessa hierarkiassa, että niihin yleinen viittaaminen olisi kovin perusteltua. Eli linkki on jollain tavalla "rajoitetun porukan sisäpiiriä".
2: Teksti ei tavallisesti tue sitä blogiviestiä mihin se on liitetty. Se on joko täysin "off-topic" eli aiheen ulkopuolelta, tai sitten se on "spin off", eli se pyörii aihepiirin ympärillä. Ensimmäisestä voisi olla vaikkapa se että koirankasvatusblogaukseen tulee kommentiksi mainos rantarolexeista, jälkimmäisestä vaikkapa se kuinka nuorten seksuaalikasvatusta käsittelevään blogaukseen tulee kommentiksi jokin "barely legal" -pornosivusto. Tämä johtaa siihen että puffaus ja roskaposti ei vain millään tavalla edistä blogauksessa käytyä keskustelua.
3: Kommunikaatio on yksisuuntaista. Eli jos esität kritiikkiä linkin sisällöstä ja sen osuvuudesta, tämä jätetään reagoimatta. Koska kyseessä on ensisijassa mainos. Jo linkki itsessään antaa sijoituksia googlessa, ja sivustosta tulee tätä kautta löydettävämpi. Ja jo pelkkä linkin olemassaolo saa sivulle lisälukijoita, jolloin siitä tulee suositumpi. Jos yksi miljoonasta lähetetystä viestistä saa rantarolexin myytyä, on se maksanut lähetyskustannuksensa takaisin.
Usein nämä ovat tietysti pornoa. Omalla kohdallani olen jostain syystä törmännyt fundamentalistien puffausintoon. (Se olisi toki muuten oikein kivaa, mutta niissä on liian vähän alastomia naisia.) Erilaisia sivustoja tungetaan "linkkisotatyyliin" aika usein. Näissä on valitettavasti jätetty kertomatta miten se osuu viestissä olevaan olennaiseen. Tai sitten minua pyydetään ostamaan ja arvioimaan jotain tiettyjä kirjoja.
1: Ehkä hauskin oli kuitenkin puffausviesti jossa tekstiosassa käytettiin ad hominemia katolista kirkkoa vastaan, sitä nimiteltiin esimerkiksi "porttokirkoksi". Minulla ei ole tietenkään mitään sympatioita katolisa kirkkoa kohtaan, ja kaikki ajatukseni kyseistä tahoa kohtaan eivät ole painokelpoisia. Mutta siltikin tuon tasoinen reagointi ei yksinkertaisesti täytä mitään laatuvaatimuksiani.
Minun asenteeni tähän on selkeä. Se on sama kuin Conan O'Brienillä. En ole varsinaisesti puffausta vastaan. Voin varsin hyvin ottaa osaa tälläisiin. Mutta en alistu siihen ilmaiseksi, vaan vain ja ainoastaan rahasta. Jos toimin mainostuskanavana ilmaiseksi rinnastan sen raiskaukseen. Olen niin moraaliton että olen valmis suostumaan prostituoidun rooliin. Jos siis haluatte että arvioin jonkun tietyn kirjan, saatte odottaa että muutoin innostun siitä. Tai sitten maksatte ja lähetätte minulle kotiin lahjaksi kyseisen kirjan - joskus tietysti pelkkä kirjalahjakin voi tietysti innostaa, jolloin ylimääräisiä lahjuksia ei tarvita. (Ja muistatte että tämän jälkeenkään mikään ei pakota minua kehumaan kyseistä tuotetta.)
Ilmaiseksi kirjoitan mitä huvittaa, ja ilmaiseksi lähetyt offtopic/spin off -kommenttien katson (1) pilkkaavan älykkyyttäni, että en ymmärrä että viesti on aiheen vierestä ja tehty mainos ja julistusmielessä. (2) Kertovan totuuden kyseisen viestin lähettäjän älykkyydestä, hän ei selvästi ole ymmärtänyt koko viestin takana olevaa rakennetta eikä osaa erottaa mikä on aiheen kannalta oleellista.
Ja mitä maksuun tulee, olen tunnettu yhdestä asiasta. Silloin kun en ole ilmainen, olen aivan helvetin kallis. Tämä ei ole leipätyöni ja haluaisin pitää joskus vapaatakin, tehdä asioita joita itseäni huvittaa. Hinnasta tietysti sovitaan aina erikseen. Aihepiiri, käsittelyn hyvyys, kirjan paksuus, ja tietysti aamukahvini lämpötila ja muu vastaava vaikuttavat tietysti asiaan.
Mutta periaatteessa olen valmis. En vain ole ilmainen puffauskanava.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)