Äärimmäisen defensiivinen.

Miekkailussa suojautuminen on hyvin tärkeää. Ja tässä mietitään sellaisia asioita kuin auki olevat linjat, suljetut linjat. (Ja etenkin avautuvat linjat ja sulkeutuvat linjat.) Tässä kohden moni ajattelee että hyvän miekkailuasennon tehtävä olisi suojata koko kehoa. Ja siksi suojaavina ja hyvinä asentoina nähdään sellaiset asennot joissa miekkaa pidetään edessä. Tämä vastaa myös normaalia toimintaa. Sitä että pidetään omaa miekkaa edessä ja vihollista sen takana.

Tämä olisi tietenkin mainiota. Ellei mukana olisi muutakin. Ensimmäinen asia on tietenkin se, että oikeasti jokaisessa asennossa on linjoja joita se ei suojaa. Ja toisaalta kun miekka menee vasemmalle, se sulkee vasenta puolta mutta samalla avaa oikeaa puolta. Eikä tätä oikein voi estää mitenkään. Passiivisesti miekkaa edessä pitävä ei voi oikein tehdä muuta kuin pistää. Ja koska miekka on staattisesti edessä, suojaavassa linjassa on aika vähän voimaa. Näin ollen bindaamistekniikoilla ja jopa kovilla iskuilla voidaan helposti raivata itselle hyökkäyslinja avoimeksi.

Tämänlaiset nähdään
"lyö minua päähän"-
asennoiksi.

Onkin kenties mielenkiintoista esittää että oheen laittamani kuva kuvaa asentoa joka on hyvin defensiivinen. Ja tässä hyökkäyslinjaksi odotetaan suunta johon miekkamies katsoo. (Kuvassa vasemmalle.)

On ymmärrettävää että miksi tämä voidaan nähdä hyvin heikosti defensiivisenä asentona ja miksi se nähdään offensiivisena. Selvästi miekka ei ole vihollisen ja itsen välillä. Toisaalta lantio on käännettynä kauas ja asento on muutenkin sellainen että iskuun saa generoitua valtavasti voimaa. Tuosta asennosta saakin jaettua valtavan vahvoja hyökkäyksiä.

Ongelmana onkin se, että tilanteesta unohtuu usein etäisyys. Vihollisen hyökkäyksen on osuttava sinuun jotta se olisi relevantti. (Tämä unohtuu. Ehkä siksi että elokuvissa ihmiset lyövät iskuja jotka eivät voi osua ja miekkamies silti torjuu näitä iskuja.) Kun etäisyys on vähänkin suurempi, tuon tyylinen asento varmistaa että vihollinen joutuu tulemaan melko lähelle sinua voidakseen osua. Edimmäisenä on jalka. Ja miekalla jalkoihin lyöminen vie etäisyyttä. (Jos miekkaa pitää ojossa edessä kädestä tulee houkutteleva hyökkäyskohde huomattavasti kauempaa.) Ja kun toinen tulee lähemmäs hän joko astuu hyökkäyslinjalle johon voi lyödä. Tai todennäköisemmin on fiksu ja suojaa etenemistään miekallaan jolloin se mikä olisi voimakas isku muuttuukin voimakkaaksi torjunnaksi.

Itse asiassa ylläoleva asento on sellainen että Fiore dei Liberi esittää siitä nimenomaan tekniikoita jotka ovat sellaisia että asennossa saatava voimakas isku käytetään nimenomaan siihen että tehdään voimakas torjunta jossa on hirveästi tehoja. Tällä raivataan itselle tilaa hyökkäykselle joka tehdään sitten jostain muusta asennosta. (Siitä mihin torjunnan jälkeen päädytään jouhevasti, joka taas hieman riippuu siitä mitä vastustaja on tekemässä.) Koska vihollinen on jo sitoutunut omaan hyökkäykseensä jota tuolla torjutaan, on tälläinen asetelma hyvin edullinen torjujalle.

Torjunta on kuitenkin nopea tehdä. Silloin miekka siirretään itsen ja vihollisen hyökkäyslinjan väliin. (Mielellään siten että tullaan hyökkäyslinjan sivulta ja siirretään syrjään. On huomattavasti vähemmän voimaa vaativaa siirtää hyökkäyslinja sivuun ja tätä kautta syrjästä ohi kuin pysäyttää se täysin vastaan tulevalla liikeradalla.) Ja jos edessäoleva miekka on valmiiksi edellä niin vihollinenkin joutuu liikuttamaan omaa miekkaansa ja itseään "päästäkseen etäisyydelle". (Jos ei olla etäisyydellä ei millään mitä hän tekee ole väliä. Miekkailun kannalta tuolloin voi vaikka jonglöörätä, piereskellä ja kertoa kaskuja.) Torjuntaan saa paljon voimaa ja se on vahva, sellainen jota on vaikeampi siirtää syrjään. (Etenkin jos tämä siirtäminen pitää tehdä siten että on itse sitoutunut ensin hyökkäämään. Tämä on toki mahdollista mutta se on ns. "kompleksisempaa tehdä".)

Jos asetelmasta poistetaan etäisyyspeli, se on tietenkin tyhmä. Kukaan ei tee tuollaista asentoa jos ollaan miekkojen kanssa jossain käsiotteitakin - tai jopa painia - soveltavissa lyhyissä etäisyyksissä. Niissä tuo asento on tosiaan avoin. Mutta jos etäisyys on vähänkin kauempana, se on nimenomaan hyvin defensiivinen.

Vuoristoradan mennessä pää sisäänpäin - pitäkää hatuistanne kiinni!

Linnanmäellä on monenlaisia vuoristoratoja. Normaalit niistä koostuvat kiskosta, jotka on tuettu perättäisin metallikuutioin. Sen lisäksi siellä on Kirnu. Siinä rata ei ole ainut, joka kääntyy, myös sen istuimet voivat vääntää omiin suuntiinsa. Tämän vuoksi se on niinsanottu 4D -vuoristorata. Se vääntää, kääntää ja kieputtaa. Siinä mennään pää alaspäin. Ja tämä on tietysti se, joka toimii jonkinlaisena oleellisena hurjuustestinä vuoristoratojen kohdalla. Huippunopeus ja pituus on se, jolla vuoristoratoja kaupataan ja mainostetaan, mutta tärkein kysymys joka niistä esitetään on se, että menevätkö ne pää alaspäin.

Kirnu ja muut vuoristoradat, joissa mennään pää alaspäin, ovat kieltämättä housuja värjäävää sorttia. Kuitenkin itse vuoristorata on kaikesta mainonnastaan huolimatta  hyvin kolmiulotteinen kappale. Matemaattisesti sanoen istuimen kääntö ei muuta sitä että se on aivan ehtaa 3D:tä! Tästä voi tietysti lähteä miettimään mitä tapahtuisi jos vuoristoratoja voitaisiin oikeasti tehdä 4D:nä.

Kun matemaatikko kuvaa lisäulottuvuuksia, neljännessä ulottuvuudessa tapahtuu omituisia. Neljännessä ulottuvuudessa ei esimerkiksi ole eitriviaaleja solmuja. Eikä pullon kaulankaan tarvitse kulkea pinnan läpi. Neliulotteisessa maailmassa on hyperkuutioita eli tesserakteja, kleinin pulloja ja muita ihmeitä. Neliulotteinen ajattelu on ihmisille vaikeaa ja siksi tämä maailma tarjoaa meille monia ihmeitä. Siksi fysiikkakin on tietysti mielenkiintoista. Fysiikan malleissakin on usein erilaisia ylimääräisiä ulottuvuuksia, jotka takaavat sen, että todellisuus on ihmeellisempi kuin voimme sen kuvitella.

Mutta jos onkin abstraktioita pyörittelevan matemaatikon sijasta käytännöllinen voi olla vaikka insinööri. Jos kuvitellaan että meillä olisi insinööri joka tekee vuoristoratoja. Jos hän olisi erityisen taitava ja näppärä, sellainen jolla on ylimääräistä aikaa ja niin avara - tai vaihtoehtoisesti tyhjä - mieli, että sinne mahtuu ylimääräinen tilaulottuvuus, niin hän voisi innovatiivisesti keksiä, millainen vuoristorata voisikaan olla neljässä ulottuvuudessa.

Se voisi kulkea kiskoja joita ei voida tukea kuutosarjalla, vaan se voisi koostua sarjasta tesserakteja, hyperkuutioita, joita pitkin sitten huristettaisiin - bonuksena annetun tilaulottuvuuden vuoksi mentäisiin myös poikin. (Pitkin ja poikin mentäisiin, juuri kuten äiti lapsena kielsi menemästä.) Olisi venkuroita jotka menisi itsensä sisään. Siinä missä 3D -vuoristoradassa klassinen kysymys on se, mennäänkö siinä pää alaspäin, 4D -vuoristoradassa pitäisi kysyä että mennäänkö siinä pää sisäänpäin.  Vuoristoradan voisi värittää keltaiseksi tai punaiseksi. - Tai vihreäksi jos se insinööri pitää siitä enemmän.

Sitten tämä avaramielinen 4Diplomi -insinööri tekisi ohjeet. Sellaisen 4D -vuoristoradan kykenisi siihen näppärä taitaja kokoamaan aivan ammattikoulupohjaltakin, ainakin ohjatusti. Varmasti olisi todella omituista ja aivoja raastavaa rakentaa aitoa neliulotteista vuoristorataa, mutta jos rakennustöihin patistettaisiin jotain hallusinogeeneja käyttäneitä päihdepuolen toipujia, he voisivat kokea olonsa aivan kotoisaksi. 4D -vuoristorataa puhdetöinä rakennellessaan he voisivat olla iloisia siitä, että töissä kaikki on justiinsa niin kuin heillä kotona.

Lopulta olisi valmis vuoristorata. Siihen pääsisi ajelemaan pääsylippua vastaan, paitsi lapset puoleen hintaan paitsi alle 120 senttiset lapset jotka eivät pääse millään maailman rahalla. Varmasti mahassa mulahtelisi aikuisella, lapsella ja rohkeimmillakin ovelasti kun rata kääntyisi kaikilla ihmeellisillä tilaulottuvuuksilla. Mutta pitäisi varmasti olla varovainen. Nimittäin jos tälläisessä vuoristoradassa tulee oksennus kesken matkaa, ei käyttäjä vältätmättä oikein tiedä mitä tapahtuu. Oksentaessa maha mulahtaa muutenkin sisältä ulos. 4D -vuoristoradassa kysymys olisi ongelmana se, että kuka sen oksennuksen siivoaa, minne ja kenen riesoiksi tuotos päätyy? Vai riittäisikö sanitaation huolehtimiseen se, että pitäisi hatusta tiukasti kiinni?

Lyhyydelläkin on väliä.

Pitkää miekkaa käytetään usein kahdella kädellä. Vasen käsi toimii voimaa lisäävänä ja tukevaa rakennetta tarjoavana rakenteena. Kun taas ajatellaan bucklerin käyttöä, on selvää että kilpi vie suuresti järkeä toisen käden käytöltä miekan kahvalla. Tämä johtaa yhdenkäden miekan käyttöön. Se taas on lyhyempi. Tämä tarkoittaa sitä että pitkällämiekalla on parempi ulottuvuus. Voit lyödä toista pitkällämiekalla ja olla niin kaukana että yhdenkädenmiekalla ei ole mitään toivoakaan osumisesta.

Kuitenkin buckler tarjoaa yhden hyvin erikoisen edun. Itse asiassa on hyvin vaikeaa saada hyökkäystä läpi asti kilven puolelta. Se, että yletät hyvin ei ole etu jos miekan voi lyödä syrjään. Tämä tarkoittaa sitä, että on itse asiassa melkoisen tärkeää hyökätä buckleria käyttävää vastaan "miekan puolelta". Tämä taas johtaa siihen että tulevia hyökkäyksiä on paljon helpompi arvata, niitä on vain muutama. Tämä tekee bucklerinkäytöstä tietyllä tavalla "taktisesti edullisen".

Etäisyys muuttaa myös ryhtiä. Syynä on geometria. Siinä missä pitkällä miekalla etäisyyspelissä mukana oleva trigonometria näyttää julmat kasvonsa ja korostaa päähän ja ylävartaloon lyöminen korostuvat ; Jalkoihin lyöminen muuttuu enemmän kuriositeetiksi, johon on temppuja jotka tehdäkseen on päästävä melkoisen lähelle. Sen sijaan buckler on lyhyempi ase, joten sen kohdalla geometria on hieman armahtavaisempi.

Sen vuoksi I33 näyttää jalkoihin lyömiseen tekniikoita. Ja siinä olevat asennot ovat etukumarampia, koska tämä matala linjakin on otettava huomioon ja suojattava. Kumara asento on tietysti ulottuvuuden kannalta hyvä ja kompensoi hieman miekan lyhyyttä. Näin kamppailusta tulee tiiviinpää ; Päätöksentekoa on vähemmän. Kamppailu muuttuu nopeampitempoiseksi.

---

Tämä juttu rakentuu kaksintaistelun logiikalle : Siinä oletetaan ikään kuin fiksu vastustaja, joka tietää vahvuudet ja heikkoudet ja pyrkii kiertämään toisen vahvuudet. Siinä missä itsepuolustuksen kannalta kilpi suojelee ja on torjunnan väline, kaksintaistelussa toinen helposti suunnittelee niin että kilpi voidaan kiertää, jolloin kilpi rajaa hyökkäysvaihtoehtoja. Tilanteeseen reagoidaan muutoksin, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. I think It's darn intresting.

Systeemin rikkominen

"Systeemin murtaminen" on ilmiö jota usein vaikeahkoa selittää. Yhdellä sanalla sanoen se on kikkailua. Mutta järkevää kikkailua.

Perussääntönä on se, että miekalla jalkoihin lyöminen ei ole viisasta. Lyöjän tulee
olla niin lähellä että toinen yltää helposti lyömään päähän. Toinen tärkeä asia taas koskee sitä että jos suljetaan jokin hyökkäyslinja avautuu sen vastapuoli. Tämä sääntö on "viisasta itsepuolustusta". Ne ovat asioita joita ehdottomasti kannattaa ottaa huomioon ja tietää.

Tätä kautta systeemin rikkominen voisi tarkoittaa samaa kuin tyhmäily. Monesti näin onkin. Mutta systeemin voi rikkoa järkevästikin. Hans Talhofferilta löytyy nimittäin tekniikka jossa lyödään jalkoihin järkevästi. Sen idea perustuu siihen että miekkaa pidetään erikoisella tavalla. Tekniikan kuvateksti kertoo siitä, miten vasen käsi ei pidäkään miekkaa pommelista ja miekkaa heitetään kädessä siten, että vain oikea käsi pitää kahvasta kiinni ja antaa miekan kahvan "liukua". Näin oikea käsi päätyy miekankahvalla pommelin viereen ja ulottuvuutta tulee lisää.Tälläinen temppu on yllättävä. Toki voisi luulla että näin miekalla lyöden ei olisi voimaa. "Heittäminen" on kuitenkin tärkeää koska siinä on yllätyselementti : Toinen näkee että pidät miekkaa normaalilla tavalla, joten pitenemisen mukana tuoma lisäulottuvuus "tulee puskan takaa". Temppua ei ole itse asiassa edes vaikeaa tehdä.

Jalan leveys.

Kun katsotaan erilaisten itsepuolustuslajien harjoittajia, on hyvä katsoa miten leveästi he astuvat. Tässä on karkeasti kolme pääluokkaa:
1: Nyrkkeilyssä jalat ovat melko kapealla. Syynä on se, että tämä tarjoaa nopeaa väistelyä ; Pieni pinta -ala nostaa painopistettä ja on huono horjutuksissa, mutta toisaalta tässä astuessa ei tarvitse siirtää isoa määrää painoa ympäriinsä. Nyrkkeilyssä toisia ei työnnetä tai heitellä, vaan lyödään.
2: Monessa käytännön itsepuolustukseen keskittyneessä lajissa jalat ovat kohtuu leveällä. Syynä on se, että se tarjoaa kohtuulliset määrät liikkuvuutta että vakautta. Tämä on hyvä jos vastassa voi olla hyvin monenlaisia asioita.
3: Painissa jalat ovat hyvin leveällä. Tämä tarjoaa matalan painopisteen ja suuren tukipinta -alan. Tästä on hyötyä jos on oltava vakaa tai nostettava isoja painoja. Tai jos pohja on liukas. Painissa ei väistellä, vaan väännetään.

Tämä kolmijako on varsin toimiva perussääntö, joka sopii useisiin itsepuolustuslajeihin. Liikkuvuus tarjoaa väistelyä ja leveä asento vahvan tasapainon. Se, miksi kirjoitin asiasta, on se että keksin tähän vahvan poikkeuksen: Capo Ferron rapiirissa. Hänen kirjansa on täynnä leveitä haara -asentoja ja eteenpäin kurottuvuuksia. Syynä on se, että pistomiekassa ulottuvuus on tärkeää. Kyky yltää kaukana olevaan viholliseen on ytimessä. Siksi Ferro voi väistellä yläruumiillaan kuin nyrkkeilijä ja tehdä jaloillaan syöksyjä kuin olisi painija.
1: Tätä kautta mukaan tulee tietysti se, miksi minä en juurikaan tällä tyylillä leiki : Se on harjaantumattomalle tuskallista (fyysisesti) tehdä. Jo pelkkä asento on hyvin raskas. "Rapier is pain."

Shamanismi

Shamanismi on vanha uskomusjärjestelmätyyppi. Nimen etymologinen tausta on Siperian Tungus -kansan sanasta "saman". Terminä se käsittää melko laajan joukon uskontoja.

Niille tyypillisiä piirteitä ovat ekstaattisuus ja meditaatio. Tässä mielessä se muistuttaa paljon mystiikkaa: Molemmissa keskitytään oman tajunnantilan käsittelyyn ja siihen liittyy tekniikoita joilla tätä muutetaan. Kummassakaan ei ole varsinaista auktoriteettia: Oppipoikia voi tietysti olla, mutta asiasta ei ole mitään korkeampaa dogmia jota seurataan. Kokija luottaa omiin kokemuksiinsa, ja tämä eräällä tavalla torjuu autoritaarisuutta. Kuitenkin shamaanin tärkeä tehtävä on ollut yhteisöllinen: Ainakin "virallisen esityksen" mukaan shamaani on tehnyt tekonsa yhteisön edestä, eikä ajaakseen omia etujaan. Toki voidaan miettiä moniko shamaani on "epävirallisesti" ottanut roolikseen hengellisen placebon jakamisen ihan sen vuoksi että "pappisstatukseen verrattava asema" tuo mukanaan tiettyjä etuja, kuten vapautumisen joistakin töistä. ¹

Shamanismissa tärkeää ovat muuntuneet tajunnantilat. Se liittyy tätä kautta vahvasti noituuteen ja rituaaliuskontoihin, joissa tehdään siltaa Jumalan tai yliluonnollisten henkivoimien luo.

Tässä on hyvä muistaa että shamaaneilla ei ole rituaaliuskontojen tapaan mitään varsinaisia oraakkeleja tai "oikeaoppista tapaa". Rituaali korostaa sitä että on "yksi oikea tapa". Shamanismissa se taas on "vain väline", ja niitä voi olla hyvinkin erilaisia. Shamanismi eroaa taas mystiikasta siten, että shamanismissa on yleensä käytännön tavoitteet: Mystikon tehtävänä on kokea oma pienuutensa ja maailma, ja saavuttaa ymmärrys tästä. Shamaani sen sijaan on samanarvoisessa asemassa kokemuksen kanssa: Shamaani voi ottaa avukseen henkiä ja näiden avulla muuttaa "näkyvän maailman" ongelmia. Toisin sanoen shamaani yrittää korjata maailman ongelmia henkimaailman kautta.

Transsi on shamaanille apuväline.

Shamanismissa on yleensä yhteisinä piirteinä se, että tämä likkuu todellisuuden eri tasoilla. Shamanistit ovat perinteisesti käyttäneet tästä puhetta matkoina yliseen ja aliseen maailmaan. Shamanisti katsoo että ihmisen mielessä on sisäavaruus eli mikrokosmos, joka vastaa koko todellisuutta, makrokosmosta.² Tätä kautta shamanistille sisäinen maailma on ainakin yhtä suuri kuin ulkoinen ja mielessään "sisäänpäin" matkustava voi kohdata myös korkeamman itsensä. Tavoitteena ei siis ole niinkään vierailla aivan erilaisissa maailmoissa, kuin rakentaa erilaisten pohjalta kokonaiskuva. Eri ulottuvuudet ovat samaa maailmaa, sen eri puolia.

Melko yleinen on kolmijakoinen näkemys, jossa "me normaalisti elämme keskellä" ja alinen maailma liittyy kuolleisiin ja vaarallisiin henkiin ja ylinen taas on taivasmaailma ja transendentiaalinen tietoisuus. Mutta esimerkiksi W. Vieran mielestä näitä tasoja on kymmeniä, ja vain yksi niistä on normaali valvetila.

Shamaanin työnä on muuttaa tietoisuuden taso, matkustaa mikrokosmokseen ja kohdata siellä henkiä, joiden avulla hän voi tehdä asioita, parantaa tai saada tietoa. Tätä kautta shamaani ei ole henkimaailmassa luonteeltaan alistuva, mutta ei myöskään alistava. Apuvälineenä näille tasoille siirtymisessä voidaan käyttää meditaatiota ja esimerkiksi hallusinoivia huumeita. Taidon karttuessa apuvälineistä pyritään kuitenkin usein luopumaan; Kokenut shamaani tarvitsee siis vain keskittymiskykynsä. Tästä esimerkkinä on Carlos Castanedan opetus, jonka mukaan välineet eivät tee shamaania vaan intentio, tahdonvoima.

Usein vieraita ulottuvuuksia kuvataan pelottavina ja vaarallisina paikkoina, joissa ihminen voi seota. Tämä on tavallaan odotettavaa, kun muistaa että shamaaneja on kunnioitettu. Tällä varoituksella on estetty kilpailijoita. Näin "taikuusmarkkinat" on pidetty hallinnassa. Kuitenkin narkomaanit ovat opettaneet meille että huumeiden kautta voi saada todella "pahoja trippejä", joten varoitukset eivät ole mitään täysin "tuulesta temmattuja juttuja".

Shamanismissa sairaus ja muut ongelmat ovat henkisiä tiloja³ : Shamaani voi siksi korjata niitä henkimatkoillaan. Esimerkiksi Pohjois - Amerikoissa shamaaneille joka ikinen esine on "lääkettä": Niillä on todellinen luonne ja voima, jotka oikeassa paikassa tekevät asioita. Sama teema toistuu ympäri maailman, hieman eri painotuksin. Afrikassa taudit johtuivat epätasapainosta. Heistä parantavien kasvien aineet sinällään eivät auttaneet. Sen sijaan niihin liittyvät henkiset asiat johtivat tasapainoon: Rohtojen elämänvoima auttoi siirtämään asiat tasapainoon. Tätä kautta parantavana voimana voi olla periaatteessa hyvinkin monenlaiset asiat.
Suomessa shamanistinen perinne on ollut melko vahvaa: "Kalevalassa" Väinämöinen "lankesi loveen" ja teki esimerkiksi matkan Tuonelaan hakemaan sanoja.

Suomessa ajateltiin että shamaani, tietäjä tai myrrysmies ei itse parantanut, vaan ohjasi tuonpuoleiset voimat parantamaan. Tauteja voitiin myös esimerkiksi uhkailla, kuin ne olisivat älyllisiä toimijoita. Tämä sopii tietysti kuvaan, koska suomalaisen näkemyksen mukaan kaikki oli elollista. Kaikessa oli joko hyviä tai pahoja voimia. Tauteja aikaansaavia voimia kutsuttiin "väeksi". Suomalaiset shamaanit jakoivat taudit kahteen ryhmään:
1: Jumalan taudit, jotka olivat tappavia. Niitä ei voitu hoitaa shamanistisin keinoin, eli ei mitenkään.
2: Panentataudit tai tekotaudit, jotka tarkoitti sitä että etsittiin syy, joka taudin oli aiheuttanut. Tämä syy yritettiin nähdä, esimerkiksi alkoholin avulla. Näin saatiin tietää, mikä väki oli väärässä paikassa, ja tätä sitten suostuteltiin oikeille sijoilleen uhrein, lahjoin, pyynnöin, lupauksin ja uhkauksin.

Toinen jännittävä piirre suomalaisessa shamanismissa oli se, että parantajat olivat "spesialisteja". Yksi saattoi olla kyrvännostattaja ja toinen paransi karjaa ja kolmas "osasi hommata" parempia metsästyssaaliita. Neljäs oli hyvä etsimään varastettuja tai kadotettuja asioita maagisilla tiedoillaan ... Tätä kautta ei ollut mitään "kaikenparantavaa" yhtä.

---

1 Kuitenkin tämän "virallisen näkemyksen" kautta voidaan sanoa että opillisesti nyky -yhteiskunnan shamaaneiksi itseään kutsuttavat eivät ole sama asia kuin "ne vanhat shamaanit". He eivät palvele yhteisöä, eivätkä elä yhteisössä jossa heidän tilanteensa olisi verrattavissa.
2 Nykytieteen kieltä mielellään lainailevat "shamanismin ystävät" kutsuvat näitä ulottuvuuksiksi, tai yhdistävät tämän psykoanalyysistä tuttuun alitajuntaan. Itse pyrin käyttämään vanhempia termejä, koska näissä lainasanoissa on usein vääristymisen ideaa takana: Kun puhutaan energiasta, se vaikuttaa tieteelliseltä, vaikka shamanistien energia ei ole ollenkaan sellaista energiaa, josta fyysikot puhuvat. Tätä kautta tieteen saavutusten arvovaltaa ikään kuin vääristä syistä siirretään shamanismiin, ja koen tämän ns. "erittäin pahana asiana". Eri asioista puhutaan ikään kuin samana asiana, tai jos ei suoraan sanota, niin ainakin vihjataan ihmisille niin että nämä itse tekevät päättelyvirheen, ekvivokaation, tästä yhteydestä.
3 Nykyshamaanit käyttävät tässä kohden usein esimerkiksi sanaparia "psyykkinen tila" joka on taudin takana. Tätä kautta he ajattelevat että he katsovat kohdistavansa parantamisen "itse syyhyn", eivätkä vain "oireisiin", ja he syyttävät tästä "koululääketiedettä", joka on luonnollisesti heistä "liian ylpeää ja rajoittunutta" ymmärtääkseen tätä. Tämä ajattelutapa on tyypillinen erilaisissa vaihtoehtohoidoissa.