Joka vitsaa säästää, se vaimoaan vihaa

Viime päivinä on puhuttu siitä miten islamin oppinut on kertonut millä tavalla vaimoa on oikein rankaista fyysisesti. Esimerkiksi youtubessa nähtävässä videossa kerrotaan, että naiset haluavat miehekkään ja suojelevan miehen. Ja tämä suojelu onnistuu vain jos mies on tarvittaessa aggressiivinen myös naista kohtaan. Tässä on kuitenkin rajoituksia. Vaimoa ei saa lyödä naamaan ja tehdä hänestä rumaa. Lyömisen tarkoitus on kasvattaa ja ojentaa, ja siksi mies ei saa kirota naista lyödessään tätä. Lyöntejä ei saa olla yli kymmentä ja luita ei saa murtaa. Hampaita ei saa lyödä sisään ja silmiä ei saa kaivaa ulos päästä. Etiketinmukaisesti käytetään lyhyttä ohutta sauvaa jota ei nosteta pään päälle vaan jolla lyödään rinnan korkeudelta.

Opimme myös, että Allah on antanut naiselle tälläisen kunnioittavan ohjauksen joka on naiselle kunniaksi. Samalla videolla todetaan että se, että islamia syytetään naisten pahoinpitelystä on kauhea vääristelevä syytös.

Kyseessä ei ollut pelkkä yksittäinen uskonnollinen sekopää. Opettajana on Mohammad Khan Sheerani joka kertoi neuvoston esityksestä Pakistanin parlamentille. Tämä on tietenkin herättänyt paljon keskustelua. Koska Pakistan on maa eikä uskonlahko, on kannanottoja pyydelty Suomessa esimerkiksi Anas Hajjarilta. Tämä on toki jokseenkin huvittavaa. En esimerkiksi välttämättä halua tietää että mikä on kirkon kanta vaikka graffitien töhertämiseen. Sillä lain kohdalla uskonnon sanomisilla ja ei-sanomisilla on hyvin vähän tekemistä. Toki uskonto voi vaikuttaa politiikkaan. Ja uskonto voi olla lakien synnyn takana. Mutta yleisenä sääntönä on että säädetyt lait sitten koskevat kaikkia siihen asti kunnes lakeja muutetaan. Mutta maassamme harrastetaan jostain syystä tämänlaisia. (Joten menkööt.)

Juha Leinivaara on blogissaan kertonut siitä miten Hajjar tuntuu kiemurtelevan vastaamisen kanssa. Omiin silmiini tilanne näyttää sellaiselta että se vaatii tarkastelua. Kun Hajjarin sanomisten sisältöä katsoo, hän kuvaa selvästi että "Anas Hajjar kehottaa kaikki Suomessa asuvia muslimeja noudattamaan Suomen lakia." Tämä on yksiselitteistä. "Olemme olleet mukana erilaisissa väkivallattomuusaloitteissa, jotta perheväkivalta lopetettaisiin. Meidän esimerkkimme on profeetta [Muhammad], joka ei ole koskaan lyönyt naista." Tästä asia vedetään Koraaniin. Tavalla joka kristillisessä yhteydessä voisi viitata siihen kun nenäkkäät ateistit kommentoivat Raamatun rangaistuskäytänteisiin ja siihen kieltääkö Raamattu suoraan missään kivittämisen. Tässä mielessä lausunnot tuntuvat ohittavan aika ison osan uskonnosta. (Tavalla joka on kristityille selvää aina kun uusateisti on tuolla keinoilla äänessä. Mutta vain harvoin kun islam on kyseessä.)

Oma huomioni tässä keskittyy kuitenkin siihen miten Hajjarilla todella tuntuu lausunnoissaan olevan tiettyä kiemurtelua. En kuitenkaan katso tässä sitä että islam määrittyisi 1:1 Koraanin kautta. Sen sijaan korostan että Hajjarin keikuttelu tuo mieleeni asioita. Yhteyksiä joiden kohdalla on mielestäni aivan asiallista puhua barbaarisista yhteisöistä.

Kun Hajjar punnitsee asiaa, hän käyttää tietynlaisia ilmaisuja. "Ne, jotka lähtevät tulkitsemaan asiaa, pitää katsoa, mitä tarkoittaa kurittaminen. Millä tavalla ja missä menee rajat. Pitää muistaa, että Koraanissa mainittu on... Se on viimeinen keino." Länsimaisessa yhteiskunnassa naisten pahoinpitely on sellainen että uskonoppineen pitää vain sanoa että naisia ei saa hakata. Tai tähän on totuttu. Sillä arvomaailmamme pitää naisten pahoinpitelyä a priori pahana. Siksi sitä ei tarvitse argumentoida. Maan tavasta poikkeaminen vaatii yleensä - niin ärsyttävää kuin se usein onkin siltä kannalta että en itse edusta tavallisinta kulttuuria monessakaan asiassa - selitystä.

Ymmärrän että Hajjar ei ole ajamassa tätä asiaa maahan. Ja kehottaa olemaan pahoinpitelemättä vaimojaan. Mutta vastauksessa paistaa läpi kuitenkin asenne joka on itselleni hyvin tuttu. Viittaan kiemurteluun jossa esitetään vaihtoehtoja koskevia pohdintoja. Sellaisia jotka on selvästi tarkoitettu niille jotka pitävät naisten etiketinmukaista ojentamista mitä mainioimpana perhepolitiikkana.

Tosin lasten piiskaamisesta. Minun lapsuudessani oli usein niin että ihmiset esittivät samansuuntaisia lausuntoja lasten rankaisuista. Nämä johtuivat joko siitä että (1) Ihminen ei kannattanut lasten vitsaamista mutta ei halunnut suututtaa kulttuurista viitekehystään jossa se oli sallittua ellei peräti maan tapa (2) Ihminen kannatti oikeasti lasten vitsaamista paljonkin, mutta julkisuudessa pitää pitää PR -suut kiinni samalla kun kuitenkin annetaan omalle kultturiselle viitekehykselle vinkkiä että ollaan samalla puolella tässä asiassa kuitenkin.

Itse asiassa jo Sheeranin lausunnot olivat tuttuja. Muistan omasta lapsuudestani miten siihen aikaan lapsille ei saanut antaa vitsaa. Kuitenkin moni kannatti vanhaa kasvatustapaa ja käytänteitä. Nähtiin, että vitsaamiselle ainut vaihtoehto oli vapaa kasvatus. Joka taas nähtiin lapsia turmelevana ; Vitsaaminen nähtiin oleellisesti aivan eri kategoriassa kuin lapsen fyysinen pahoinpitely. Ja erottelulistat olivat sen tyylisiä että niistä tuli kieltämättä vahvasti mieleen Sheeranin naisten pahoinpitelyetiketti.
1: Jos perhearvot nykyään koostuvat siitä että mitä erilaisempia asioita kielletään, niin minun lapsuudessani niissä oli aivan positiivisesti sallivaan suuntaan annettua sisältöä. Lasten fyysinen kuritus oli oleellinen osa konservatiivisia perhearvoja. Ainakin monin paikoin. Lasten kurittamista koskevassa laissa uskontojen puolelta tulikin lausuntoja joista lasten vitsaamisen kieltäminen oli osa arvojenturmelupolitiikkaa. Jos nykyään vaarannetaan maailmaa päästämällä homoseksuaalit avioliittoon niin silloin naisen sukunimi ja lasten pahoinpitelemättömyys olivat kovimmat vaaranpaikat kulttuurissa.

De jure asia oli kielletty, mutta de facto jopa opettajien puolella oli lausuntoja siitä miten vapaan kasvatuksen hedelmät menevät turmelukselle sen vuoksi että oppivat ensi sanoinaan kutsumaan lastensuojelua. Vitsaaminen oli lapsen opettamista eikä pahoinpitelyä. Rankaista piti että lapsi pelkäsi rangaistusta ja se ojensi häntä käyttäytymään kuten kunnon kansalaisen kuuluukin. Kun mammat puhuivat tälläisiä hiekkalaatikon reunalla keskenään, oli selvää että lapsen vitsaaja koki että hän ei tee yhteisönsäkään silmissä mitään väärää. Ja että hänellä on joukon oikeutus.

Kun miettii miksi lasten vitsaamista ei parikymmentä vuotta sitten maassamme pidetty pahana monin paikoin ja tätä ei pidetä barbaarisena voinee ymmärtää miksi islaminuskoisissa on ihmisiä joilla on erityinen etiketti jonka kautta perheväkivalta lakkaa olemasta sellaista. Samoin sen ajan kiemurteluja tunteva voi ymmärtää miksi Hajjarin tapa hoitaa asia oli varsin huono - ellei peräti epäilyttävä.

---

Kirjoittajasta olisi toki hupaisaa jos naisten vitsaamislaki saataisiin läpi. Hän toivoisi että jokainen 1980 -luvun vitsaamiskulttuuria arvostanut nainen saisi omakohtisesti kokea etiketinmukaisen vitsaamisen kasvattavan ja persoonaa ohjaavan voiman. Kenties he kasvaisivat ihmisenä ja oppisivat että vitsaaminen opettaa sen että vitsaaminen on väärin. Ja muut opit jotka se opettaa ovat se, että väkivalta on hauska ratkaisu joka lopettaa ärsyttävän nalkutuksen ja väninän. Olipa vänisijä sitten lapsi tai aikuinen nainen.

Yhteinen kulttuuri ja yhteinen katsomusaine

Viime päivinä on keskusteltu yhteisestä uskontotiedosta. Tämä liittyy kansalaisaloitteeseen - joka rehellisesti sanoen tuskin tulee saamaan riittävästi nimiä.

Yhteiseen katsomusaineeseen voidaan nähdä monia hyviä puolia. Koulut voivat monin paikoin säästää tämänlaisilla ratkaisuilla rahaa. Ja toisaalta vaikka usein korostetaan että "eri uskonnonopetusten opettaminen tukee vähemmistöjä", niin tämän lausunnon esittäjät elävät erikoisessa kuplassa. Ei ole ihme että suuret uskontokunnat - kuten muslimit ja ortodoksit - pitävät ratkaisusta. He kun saavat niitä opetuksiaan. Mutta ateistien kohdalla tilanne on se, että heitä houkutellaan/maanitellaan - säästösyistä ja muutoin - ev.lut -puolelle. Jotta saataisiin torpattua koko ET -ryhmän syntyminen. (Uskonnollisin ja/tai lompakollisin syin.) Jos olet vähemmistössä johon ei saada 3 kurssilaista niin sinut integroidaan väkisin ev.lut. opetukseen. "Oman vakaumuksen" (aka. vanhempien vakaumuksen) opettelua lähestytään vähemmistöjen etuna, mutta tämä onnistuu jos ja vain jos unohdetaan ne realiteetit jotka ovat olemassa kehäkolmosen pohjoispuolella. On luonnollisesti näppärää tuijottaa lain kirjainta ja elää de jure -maailmassa, kun tosiasiassa käytänteet tukevat de facto jotain aivan muuta. Ja tämän de facto -puolen vuoksi niitä käytänteitä ylipäätään halutaan muuttaa.
1: Pekka Reinikaisella on tässä itse asiassa pointintapainen. Hän kirjoitti "Seurakuntalaiseen" kolumnin, jossa selitti että "...olin jo vuosia sitten Balderin talossa Vapaa-ajattelijoiden tilaisuudessa. Siellä puhui Raamatun selityksen emeritusprofessori Heikki Räisänen. Hän on tehokkaammin tuhonnut Jumalan Sanan arvovaltaa kuin kaikki ateistit yhteensä (1.Joh.2:19). Tämän vuoksi ateistit eivät yleensä vaadi teologisten tiedekuntien lakkauttamista vaan koulujen uskonnonopetuksen lakkauttamista, koska kouluissa voi olla uskovia opettajia. Teologisissa tiedekunnissa ei ole Jeesuksen ääntä kuulevia opettajia. Tämän diagnoosin teko on helppoa. Heidän opetuksensa paljastaa, että Herran seuraajia siellä ei ole." On turhaa väittää että tämä ei vaikuttaisi. Uskonnollisesti vakaumukselliset opettajat voivat kikkailla kaikenlaista. Virka tekee heille potkujenantamisen ja vastaavan melko vaikeaksi. Vastuu ja laki on mutta valvonta ja ennen kaikkea rangaistusten puute jättää tilaa kaikenlaiselle kikkailulle. Jota tapahtuu jatkuvasti.

Perimmiltään kysymys on siitä, miten monen kulttuurin kanssa pitäisi hanskata. Itse olen huomannut että erilaiset kulttuurit ja uskonnot pelaavat melko hyvin yhteen jos ne toteutetaan samalla tavalla kuin asuminen Keravalla. Eli sekoitetaan asuinalueita niin että ei synny monokulttuurisia leirejä ja kortteleita ja kaupunkialueita. On toki miellyttävää elää oman kulttuurin luomassa kuplassa, mutta sellainen ei välttämättä lisää eri kulttuurien välistä toimeentulemista.

Mutta ongelmana voi olla vaikkapa se, että se latistaa uskonnottomien ET -opetusta. Ajatus siitä että uskontotiede opettaa etiikkaa voidaan nähdä joksikin jota homo religiosus -ihmiskuvan tyypit - joille minulla ei löydy sinapinsiemenen vertaa kunnioitusta koska sitä he eivät ansaitse - ovat halunneet pumpata. Eli se vahvistaa mielikuvaa siitä, että uskonto ja etiikka olisivat jotenkin erityisen vahvasti yhteensidottuja niin että ilman uskontoa ja uskonnollisuutta ja uskonnon tietämistä ei voi olla etiikkaa.

Mutta vaikka laki tuskin menee läpi, on ollut hyvä että se on nostettu esiin.

Jos esimerkiksi Jari Jolkkonen on korostanut että on hyvä vierailla eri uskontojen parissa ja kokeilla asioita. Että ei tee muslimiksi jos vierailee moskeijassa. Hän on käyttänyt tässä ruokavertausta "Vaatimus vakaumusten piilottamisesta ei johda aitoon pluralismiin, vaan uskonnottomaan monokulttuuriin. Ajatus katsomusneutraalista koulusta on filosofisesti ongelmallinen. Jaakko Heinimäki on todennut (TS 24.3.), että katsomusneutraalissa koulussa ei voisi syödä yhteisiä ruokia ollenkaan, liittyyhän kasvis-, vegaani-, halal- ja luomu-ruokavalioihin erilaisia vakaumuksia. Jokaisella on jokin vakaumus."

Tämä on ollut se henki ja asenne jolla uskovaiset ovat perustelleet sitä että yhteistä uskontoa on syytä laittaa kaikille yhteisiin tiloihin. Suvivirret ja uskonnolliset aamunavaukset ja vastaavat kuuluvat siksi ateisteillekin. (Sanan monissa merkityksissä.) Kulttuuri on jotain joka on yhteistä ja että jos ei ole kristillistä monokulttuuria niin sitten on uskonnoton monokulttuuri. Tässä on korostettu että kristityt arvostavat positiivista uskonnonvapautta, eli lupaa ilmaista uskontoa myös julkisissa tiloissa. Ateistien usein korostama vapaus uskonnosta taas vähätellään. Sillä ei ole niin suurta väliä.
1: Kukapa nyt ei lurittaisi uskonnotonta "Suvivirttä" joka on kulttuuria ja perinnettä eikä lainkaan uskontoa koska siinä mainitaan Jumala vain yhden kerran. (Tai jotain.) Eihän ole väliä että uskonnolliset perinteet ovat uskontoa. Ja että laulussa vilisee alleviivattuja täysin uskonnottomia sanoja "Taas linnut laulujansa visertää kauniisti. Myös eikö Herran kansa Luojaansa kiittäisi! Mun sieluni, sä liitä myös äänes kuorohon, ja armon Herraa kiitä, kun laupias Hän on."

Nyt tämä yhteinen uskontotieto sitten onkin nostanut toisen erikoisen tunnelman. Sitä lähestytään ruokavertauksilla jotka ovat päinvastaisia. Jukka Kivimäki korostaa, että "Mikäli yhteisen katsomusaineen sisältöihin tulee myös tutustuminen eri uskontojen harjoittamiseen, on syytä muistaa, ettei vieraita uskontoja voida rinnastaa vieraisiin ruokiin. Vieraita uskontoja oppilaan ei voida edellyttää maistavan." "Harhaopit on torjuttava. Vielä selkeämpi raja on vedettävä pakanajumaliin kuten uusnoituus ja hindulaisuus. Pakanajumalien puoleen kääntymisen kristityn on torjuttava." Yhteinen uskontotieto tuo uskovaisten parista esiin näitä ajatuksia nopeammin kuin ehtii huutaa "negatiivinen uskonnonvapaus".

Taistellessaan yhteistä uskomusainetta vastaan kristityt tuottavat sarjatulella materiaalia josta on hyötyä aina kun esillä on kristillisen yhtenäiskulttuurin tuominen julkiseen tilaan. He iskevät omiin ruoka-analogioihinsa kiilaa ja tekevät jatkossa elämisestä hauskempaa. Sitä kun voidaan torjua kristittyjen asenteita ja sanomisia lainaamalla heitä itseään ja heidän aatetovereitaan.

Vanhenemisen paradokseja ; Iän painamisesta

Takkiraudassa oli listaa siitä miten hän kokee elämän muuttuvan paremmaksi. Sitä miten nelikymppisenä on parempaa kuin kaksikymppisenä. Ajattelin, huvin vuoksi, katsoa asiaa hieman itsekin. En toki ole vielä neljääkymmentä, joten teen vertailun 20 ja 30 välillä. Ja lähestyn asiaa lähinnä siltä kannalta miten asiat ovat eri tavalla. En suhtaudu maailmaan optimistisesti, ja tämä asenne koskee myös menneisyyttä. (Voisin ottaa tietenkin iästä 15-35, mutta koska teini-ikä on aivan kammottava aika elämää, vertailu olisi hyvin samansuuntainen, positiivisuus olisi asenteellisuuteen asti jo muotoilussa.) Lopputulos on silti melkoisen subjektiivinen. Kysymyksen uudelleenmuotoilu vain osuu henkilökohtaisiin tarpeisiini ja joustaminen tuntuisi teeskentelyltä. Puhun myös "vanhenemisesta" joka on kenties hyvin omituista tälläisessä hädin tuskin keski-ikäisessä kontekstissa.

1: Russell esitti että nuorena kannattaa keskittyä matematiikkaan ja vanhana politiikkaan. Hän oli tiedostanut sen, että tietyssä määrin ajattelu muuttuu iän mukana. Ja tavalla joka ei ole vain positiivinen. Joku voisi korostaa "Takkirauta" -blogin tapaan elämänkokemusta. Mutta nähdäkseni asia ei ole niin yksioikoinen. Politiikka kun oli Russellille vähemmän sitä että se vaatii viisautta ja kypsymistä, vaan sitä että olemme tyhmempiä. Tai ainakin joustamattomampia. ; 20 -vuotiaana "hardware" on paremmassa kunnossa mutta "softa" on puutteellista. 30 -vuotiaana toisinpäin. Taso ei ole välttämättä muuttunut oleellisesti tässä prosessissa. (Se voi parantua tai huonontua yksilötasolla.) Voisin muotoilla tästä ensimmäisen vanhenemisen paradoksin ; Kaikki on vaikeampaa, mutta se ei haittaa kun ne tekee taitavammin.

2: 20 -vuotiaana ihmisellä on helpommin elämänasenne joka sopii generalistille. (Joka on tärkeää koska olen generalisti ja pidän tämän ihanteen täyttämistä tärkeämpänä kuin sen vaihtoehtoa, spesialistina olemista.) Toisaalta ihmisten mieli skeemautuu. Maailmankuvamuutoksia tapahtuu harvemmin yli 30 -vuotiailla. 20 -vuotiaana utelias ja tutkiva mielenasenne sopii kyseenalaistamiselle ja uuden etsimiselle ja muulle luovalle. 30 -vuotiaana yleistieto on paremmalla tolalla, mutta toisaalta ajattelu on sitten urautunut. Josta seuraa toinen vanhenemisen paradoksi ; Vanhetessa yhä suurempi osa asioista on tuttua ja vanhaa. Sekin joka ei ole.

3: Fyysisessä mielessä 20 -vuotias on voimiensa tunnossa. Mutta olen itse kuitenkin tällä hetkellä luultavasti parhaassa kunnossa niin fyysisesti kuin mielellisesti. Ongelmallista on kuitenkin se, että vaikka fyysinen kunto ei ole menossa vanhuuteen vaan on päin vastoin noususuuntainen niin silti joka vuosi särkee hieman pahemmin kuin edellisenä. Joka on kohdallani merkittävä ongelma. (Blogistani löytyy kyllä särkyvalitusblogeja jo parikymppisestä, esimerkiksi viisi vuotta sitten. Sittemmin kivut eivät ole poistuneet, valitus on tosin kenties vähentynyt.) Josta päästään kolmanteen paradoksiin : Kunto nousee kohisten, kunhan sen liikunnan vielä kestäisi.

4: Sosiaalisessa mielessä kunnioitus kasvaa oleellisesti. Elämästä tulee tätä kautta helpompaa. Valitettavasti tämä ei näy monissa asioissa. Työnhaussa menestys on tavallaan pitänyt jo hankkia aikaisemmin. 20 iässä saa mahdollisuuksia aloittaa puhtaalta pöydältä tavalla joka ei enää 30 iässä ala olemaan mahdollista. Toisaalta 30 ikään ehtii hankkia näyttöä ja mainetta jota voi käyttää hyväkseen. 20 suurin ongelma oli se, että tarvitsi töitä saadakseen työkokemusta ja toisaalta ilman työkokemusta ei saanut työtä. Neljäs paradoksi onkin siinä, että nuorena on oman onnensa nojassa mutta ei seppä, vanhetessa seppä mutta ei oman onnensa.

5: Virikkeellisyydessä on huomattava että nuorena ei välttämättä osaa pelätä. Mikä voi johtaa varomattomuuteen. Toisaalta moniin pelottaviin riskeihin tottuu. Tämän vuoksi ainakin minä olen muuttunut varovaisemmaksi mutta rohkeammaksi ajan mittaan. Olen oppinut tekemään harmittomia asioita. Toisaalta tällä on varjopuolena sekin, että monet asiat on jo koluttu niin että ne eivät enää tunnu jännittäviltä. Viides vanhenemisen paradoksi tarkoittaa sitä että jännittävissä asioissa menevät joko kyvyt tai halut, ja ne tekevät tämän pahimmalla mahdollisella tavalla.

6: Seksin kohdalla nuorempana on enemmän halua kuin taitoa ja myöhemmin toisin päin. Taitojen kasautuessa harvat asiat ovat kokeilua. Ja siksi sitä on hieman rivomielisempi koko ajan. Olen ehdottomasti perversimpi kuin koskaan elämäni aikana. Kuitenkaan tämä ei vaikuta siihen miten kohdellaan. Ihmiset näkevät että nuoret olisivat jotenkin erityisen seikkailullisia. Paheksuttavuus on aina muualla. Kuudes paradoksi onkin siinä että nuoruuden asiat tuntuvat seikkailuilta vain koska ei tiedetä mihin kaikkeen vanhana voi olla turtunut.

7: Jos on spesialisti jossain urheilullisessa joka vaatii taitoa, 20 -vuotiaana preferenssit ovat väkisin omien taitojen kohottamisessa. Osittain siksi että näitä taitoja ei ole. Ja toisaalta siksi että voi. Silloin voi keskittyä olemaan kasvatettu. 30 -vuotiaana on jo pakko tiedostaa se, että suoritusurheilu kohtaa tulevaisuudessa vanhenemisen rajoja joten on ikään kuin pakko tunnustaa että paras suoritustaso on jossain jossa on riittävästi fyysistä terveyttä että riittävästi taitoa. Että jossain määrin sitä joudutaan menemään sen "heikoimman lenkin mukaan". Jonka jälkeen olisi pakko taipua kasvattajaksi. Ei ole sattumaa että teknisesti ja taidollisesti ylivertainen Tikku opettaa ja nuoruuden voimaa uhkuvat Turtlesit ovat suorittavaa joukkoa vaikka heillä on Tikkua huonommat taidot. Seitsemäs paradoksi on, että ne jotka voivat olla egoistisia, ovat. Ja ne jotka eivät enää voi ryhtyvät opettajiksi.

8: Oikeasti järkyttävintä on se, miten paljon iälle annetaan painoarvoa. Suurin ja synkein salaisuus jonka voi 3 -vuotiaalle on kertoa miten vähällä tiedolla vanhemmat maailmassa joutuvat pärjäämään. Tosiasia on että maailma tarjoaa haasteita tiettyyn perustasoon jonka ylitettyään ei oikeasti tarvitse tehdä päämääräsuuntaista keskittynyttä harjoittelua. Ja ilman tätä ei synny sellaista tietotaitoa jota voitaisiin pitää minään merkittävänä viisautena. Kenties ainut merkittävä muutos onkin siinä että nuorempana uskoin spekulatiiviseen tulevaisuuden ennustamiseen ja hallintaan enemmän kuin nykyään, nykyään tiedän että lähes ainut todellisen viisauden lähde on jälkiviisaus, joka ei tarjoa kovin paljoa keinoja tulevaisuuden ennustamiseen. Paitsi ehkä sen että tulevaisuudella on tarjota yhä vähemmän elinvuosia itselle. Kahdeksas paradoksi onkin siinä että vanhetessa viisastuu, jos viisastuminen tarkoittaa sitä että on unohtanut enemmän ja on päivä päivältä lähempänä hautaa.

9: Minun on yhä vaikeampaa ymmärtää miten syvällä olen nuorena ollut. Miten todella syvästi masentavaa kaikki on ollut. Toisaalta en usko että nuorena kykenin ymmärtämään miten väsynyt ihminen voi olla. Yhdeksäs paradoksi : Sängystä on yhä helpompaa nousta, kunhan vaan jaksaisi.

10: 20 -vuotiaana on ikään kuin irtauduttava lapsuudesta. Naïveista asioista pitää irtautua, olla cool ja kapinallinen. Ja muu on noloudenlähde kaikille relevanteille ihmisryhmille. Myöhemmin on noloa mutta ei identiteettiinkäyvää palata näihin neoteenisiin piirteisiin. Osa myös tasaantuu vanhetessaan ja palaa soveliaisiin tavallisuuksiin joita on aiemmin moittinut. Josta seuraa kymmenes paradoksi : Nuorena kaikki ovat kapinallisia, mutta vasta vanhempana pystyt todella olemaan sellainen harvinaislaatuinen yksilö, koska sinun ei enää tarvitse välittää muiden mielipiteistä.

Kaveria ei hakata, mutta lasta ei säästetä

Vitsaamiskulttuurissa fyysistä kurittamista puolustetaan. Ideana on se, että hyvyyttä puolustetaan. On hyvyyttä edustava normi ja rankaisu on opettavaista. Perimmiltään sanotaan että hyvyys ja rakkaus ei ole ristiriidassa lyömisen kanssa. ; Aivan samanaikaisesti lapselle vielä, ihan säännönmukaisesti, muistetaan teroittaa että kaveria ei saa lyödä. Ketään ei saa lyödä. Ei pikaistuksissa. Ei kostoksi. Ei jos joutuu vääryyden kohteeksi. On puhuttava. Mitä sanotaan ääneen on "ei saa lyödä" mutta se mitä ei sanota kertoo oleellisen ; "sinua saa".

Pikaistuksissa lasta piiskaavan on turhaa sanoa "tämä koskee enemmän minuun kuin sinuun". Sillä eihän se niin mene. Toki suuttumus on tuskaa, mutta piiskaaminen on tämän pahan olon purkamista. Pitäisi sanoa "helpottaa enemmän minua kuin sinua". Se olisi rehellisempää siten. Tosin se veisi uskottavuutta reiluusnormistolta. - Mutta eihän tällä ole väliä. Sillä reiluuden poistaminen ei muuta käytäntöä. Sillä etiikka -myös piiskaamista rajoittava sellainen - on aina käytännössä jonkinlaista valtaa joka yrittää tehdä abstraktista ideaalista sovelluksen. Ja tältä kannalta vanhempi on vahva ja vastuussa kun taas lapsi on lähinnä sekä ärsyttävä että avuton.

Tätä miettiessä kannattaakin kenties pitää mielessä realiteetit. Voimasuhteet heilahtelevat ja pitkällä jänteellä. Ja se muuttaa reiluuden strategiseksi harkinnaksi jossa kysymys on harkitsijan omasta edusta. Hobbesin tyyliset viidakon lait pätevät. Hobbeshan arvosti järjestystä koska ilman sitä kuka tahansa voisi tappaa kehet tahansa. Kuningas piti tämän kaaoksen kurissa.  Ja voi että Hobbes onkin tarpeen. Eikä siten että yksinvaltias kuningas olisi pakollinen jotta konfliktit eivät tuhoaisi kansan yhtenäisyyttä. Vaan siten, että perimmiltään me elämme Hobbesin villissä luonnossa ja lähinnä teeskentelemme että näin ei olisi.

Hobbesin esiyhteiskunnan kannalta on hyvä tiedostaa että esimerkiksi minä olin pienenä paiskittava säälittävä riepu. Tänä päivänä tilanne on toinen ; pystyn halutessani hakkaamaan käytännössä kenet haluan. Osan rehdimmin, osan kohdalla pitää ennakoida, suunnitella ja varustautua astetta enemmän. Ja minulla on hankittuja taitoja jokaiseen prosessin vaiheeseen, jotka auttavat siinä että ennakointi ja varustautuminen ovat asiaankuuluvia ja tehokkaita. Ja tämä ei ole mitään poikkeuksellista. Metsästyskortin ja haulikon saa kuka tahansa ja sillä saa yhden ihmisen hengiltä - jos ei vain välitä vaikka kiinnijäämisestä.

Useimmiten tämä potentiaali ei aktualisoidu. Mutta perimiltään tämä tapahtuu varsin hauraan konseptijoukon varassa. Sellaisen johon kuuluu esimerkiksi "yleinen mielenterveys", "hyväntahtoisuus" ja "armeliaisuus". Ja mikä merkittävintä, ei riitä että nämä kestävät yleensä. Ei riitä että ne kestävät 10 vuotta. Kysymys on siitä kestävätkö ne koko oman loppuelämän. ; Näitä kannattaa miettiä etukäteen. Sillä epäreilu, vajain todistein syyttömään kohdistunut, menetelmiltään yliampuva, rangaistuskäytänteiltään mielivaltainen tai muuten vaan julma käyttäytyminen herättää usein "kostonhimoa" ja vastaavia.

Ja tässä on selvä yhteys hauraiden konseptien haurauden ja kostonhimon välillä. Armeliaisuuden ja vastaavien kostolta ehkäisevien välineiden vahvuus näyttää liittyvän siihen miten kovasti niitä tarvittaisiin. Ja yhteys on sellainen että se tuskin miellyttää niitä jotka väärin lapselle tekevät. Näiden vahvuuteen voi vaikuttaa omalla käytöksellä. Mutta silti ei varmasti voi olla ajattelematta että kannattiko ylilyönneillä vääristää oikeustaju niin että huono mielenterveys syö armeliaisuuden. Kun niistä olisi kuitenkin itselle kovasti apua. Jos ei reiluuden vuoksi niin ihan sen takia että entinen vitsattu lapsi ei sitten käy sinua sairaalassa katsomassa kun olet 80 vuotias ja mykkä - ja kuse joka kerta tippapussiin siten että näet kun tämä tekee sen.

On kenties ikävää miettiä, että "kannattaako". Mutta vielä ikävämpää on olla vanha tai muuten vaan heikko ja kohdata kysymys "kannattiko".

Virsilaulu ja kirkon provokaatio

"Kumpu Kivinen oli mies, joka eli vieraalla maalla kaukana ja kerran hänen koloonsa työnnettiin puu ristin muotoinen."
(Hikipedia, "Kumpu Kivinen")

Puumalaisen kannanotot koulujen uskontokäytänteistä herättivät paljon keskustelua. Sen tiimoilla esimerkiksi YLE aktivoitui kertomaan miten uskonnolliset aamunavaukset ovat jotain jota harjoitetaan lähes jokaisessa koulussa. Lyhyesti (virsi kaunis) "Yle Uutisten rehtoreille tekemä kysely paljastaa, että useimmissa peruskouluissa järjestetään uskonnollisia aamunavauksia. Tosin useimmissa kouluissa uskonnollisia päivänavauksia järjestetään harvemmin kuin kerran viikossa. Kaikissa kouluissa ei kuitenkaan ole mahdollisuutta valita, osallistuuko uskonnolliseen päivänavaukseen vai ei. Suvivirttä lauletaan lähes jokaisessa kyselyyn vastanneessa koulussa." Tärkeintä on kuitenkin se, että systeemeissä on hirvittävää vaihtelua, joten on aivan tervettä sanoa että oppilaita ei kohdella samalla tavalla. Osalle järjestetään jopa uskonnottomia aamunavauksia kun taas toiset ovat vain syrjässä vaikka vihkoihinsa piirrellen, osassa tyhjän panttina ja osassa kaikki osallistuvat samalla tavalla. (Itse olen eniten huolestunut niistä paikoista joissa rehtori selittää että "meillä ei ole ateisteja". Sillä tiedän mitä se de facto tarkoittaa.)

Olen kuitenkin ollut optimistinen suunnasta. Että asia saadaan hoidettua. Että yhteiskunta ns. tottuu että "meidän kulttuuri" ja "oma kulttuuri"  ei tarkoitakaan kaikille juuri ja vain ja ainoastaan kristinuskoa. Osalle "oma kulttuuri" pitää kristinuskoa yhtä pahana harhaoppina kuin harras perussuomalaiskristitty pitää islamia vääränä "ei siksi että olisi erityisen hihhuliuskovainen, vaan siksi että ne nyt ovat oppeineen paikoitellen ajamassa asioita joita itse pitää hirmu epäeettisinä - ja mikä pahinta heidän dogmansa sanoo suoraan että nämä epäeettiset asiat olisivatkin eettisiä Jumalan kaikkivaltiaan nimeen".

Nyt armas "kansankirkkommekin" on antanut puheenvuoronsa. Kirkko joka virallisessa puheessa korostaa uskonnonvapautta, positiviista uskonnonvapautta, ja joka korostaa että usko on jokaisen oma asia ja että kansankirkko on vain monien ihmisten vapaasti valitsema ja kyseessä ei ole valtionkirkkomainen poliittisesti tuputettu dogma, on päätynyt tekemään konkreettista koulutuspolitiikkaa ohjaavan tempun. Suomen evankelisluterilaisten seurakuntien lapsityön keskus on kehittänyt virsivisan. Ja monta muuta mukavaa ohjelmaa. Joita pidetään kulttuurina, eikä uskonnonharjoittamisena ehdottomasti yhtään lainkaan. "Virsivisan ohjeiden mukaan virret liittyvät useisiin oppiaineisiin. Äidinkielen tunnilla voidaan esimerkiksi näytellä virsiä niin, että kolmen hengen joukkueet esittävät vuorotellen virsiä pantomiimina ja muut arvaavat, mistä virrestä on kyse. Kuvaamataidon tunnilla virsien säkeistöjä voidaan piirtää sarjakuvamaisesti. Liikuntatunnille ehdotetaan pyhiinvaeltaja-askellusta, jossa liikutaan piirissä virren tahtiin."

Saanhan leikkiä
Apostoli Paavalia?
Löin pääni TOSI pahasti.
Nyt sekoilen näkypäissäni.
(Sätkien lattialla ölisten.)
Kuuluu vapauteeni
ilmaista oma henkilökohtainen
uskoni. Positiivinen uskonnonv...
Miksi jouduin taas jälki-istuntoon?

Opetusministeriössä ehdotuksia on kuunneltu. Katsotaan vaikka mitä Pekka Iivonen trollaa. "Opetusneuvos Pekka Iivosen mukaan apulaisoikeuskanslerin päätöksellä ei ole suoraan tekemistä visan kanssa. "Kyseessä on opetuksellinen ja pedagoginen asia, ei uskonnon harjoittaminen. On kyse virsien opiskelusta ja kilpailusta niiden osaamisessa." Eikö virsi ole uskonnollinen? "Virsi voi olla uskonnollinen, jos sitä käytetään sellaiseen tarkoitukseen. Tässähän ei ole siitä kysymys, vaan tässä on kyseessä suomalaiseen kulttuuriin ja yhteiskuntaan kuuluva perinne", Iivonen toteaa."

On toki mukavaa huomata miten hyödyllisiin asioihin todellisuustajuiset kristityt haluavat ihmisten aikaa laittaa. Hurraa. Sillä hyvin monet virret ovat suomalaisia käännöksiä saksalaisista kappaleista ja ruotsalaisesta musiikista. Ja muutenkin vaikutteet ovat ulkomaantuontia. Ja näin ollen on ilmiselvää että kristilliset virret ovat, paitsi suomalaista, myös suomalaisempaa kuin vaikka "kalevalan" ulkaopetteluun perustuvat visailut.

Ja kyllä. Asia on oikeasti mutkikkaampi kuin tämä.

Puhtaimmillaan kysymys on uskonnon suhteesta. Jos asiaa lähestytään yksilöiden tasolla, voimme huomata että tosiasiassa uskonnoilla on hyvin vaihtelevalla tasolla valtaa eri asioihin. Raja uskonnonvapauden ja perusoikeuksien välillä ei ole kovin yksiselitteinen. Oikeuskäytäntömme mukaan Suomessa dogma voi todella määrätä ihmisten elämästä. Mutta ei mitenkään kovin konsistentilla tai yksiselitteisellä tavalla
* On olemassa uskontokuntia, jotka saavat laillisesti edellyttää papilta naimattomuutta. Mutta sitten jostain syystä ei ole olemassa uskontokuntia, jotka saisivat laillisesti edellyttää työntekijältä pidättäytymistä rekisteröidystä parisuhteesta mutta sallia heteroavioliiton.
* On olemassa uskontokuntia, jotka saavat laillisesti edellyttää papin olevan miespuolinen mutta ei ole olemassa uskontokuntia, jotkai saisivat laillisesti edellyttää työntekijänsä olevan valkoihoinen
* On olemassa uskonnollisia yhteisöjä, jotka saavat edellyttää jäseniltään lääketieteellisesti tarpeettoman poikien ympärileikkauksen mutta ei ole olemassa uskonnollisia yhteisöjä, jotka saisivat edellyttää jäseniltään tyttöjen ympärileikkauksen muuta kuin vahvoin lääketieteellisin syin.

Ja jos katsotaan kulttuuria ja uskonnnonvapautta, kyseessä on sama asia. Mutta poliittisemmin. Siinä missä uskonnon sisällä saman vakaumuksen omaavat työntekijät ja saman uskontokunnan jäsenet jakavat yhteisen Pyhän kirjan, tässä on kysymys siitä mitä tapahtuu ihmisten kesken jotka eivät tätä yhtä Pyhää Kirjaa jaa. On toki mielenkiintoista miettiä että jos "Suvivirsi" ei ole uskonnonharjoittamista, niin miksi mikään muukaan virsi missään muussa tilanteessa olisi. Jos "Suvivirsi" kuuluu yleissivistykseen, niin miksi ei yhteislaulaa "Vieraalla maalla kaukana"? Miksi ei saman tien laittaa uskontunnustusta yhteislausunnaksi? Rajaa on hyvin vaikeaa vetää sen jälkeen kun portit kerran tällä tavoin on aukaistu. Täysin totaaliteokraattinen yhteisökin voi perustella joka ikisen aktionsa kulttuuriperinteellään ja yhteisöön kuulumisellaan.
1: En toki usko että tässä on hirvittävän suurta slippery slopea luvassa. (Slippery slopet ovat ylipäätään yleensä paranoidisia ja niiden levittely kertoo korkeintaan kertojansa aivojen happivajeesta, vakavasta.) Mutta periaatteen tasolla asia on kuitenkin ilmassa ja tietyt "instituution, korjaan yksilöiden positiivista uskonnonvapautta tukevat ratkaisut" tässä tietyssä "aamunavauksia ja yhteislauluja koskevassa asiassa" taatusti mutkistavat asioita. Sillä "suvivirsi" on jo nyt symboli, josta puhuessa puhutaan jostain ihan muusta kuin pelkästään tästä yhdestä laulusta. Se on esimerkki jonka kautta sitten väännetään kaikenlaista. Kuten vaikka nyt sitä että kaikki oppiaineet yritetään tirvoa virsilaulun kanssa yhteensopivaksi.

"Skeptics United" -blogissa kuvattiinkin sitä miten uskonto on siitä näppärä käsite, että kulttuurin nimissä sitä voi likimain aina harrastaa. "Virret todella saattavat olla osa suomalaista kulttuuriperintöä, ja suomalaista kulttuuriperintöä voidaan tuoda kouluihin. Virret ovat kuitenkin myös uskonnon harjoittamista, eikä koulujen tule harjoittaa uskontoa. Koulujen neutraliteetin aiheuttama eksklusiivisuus kumoaa kulttuuriperinnön inklusiivisuuden. Huomaa: Virsiä toki voidaan laulaakin musiikin tunnilla niiden musiikillisten ansioiden tai opetuksen takia, tai käsitellä uskonnon tunnilla. Mutta kun ne tuodaan väkisin ja itsetarkoituksella kouluohjelmaan, on tehty virhe."

Kirkko onkin tajunnut miten kätevää on että he ovat uudelleenmääritelleet positiivisen uskonnonvapauden varsin röyhkeästi muotoon jossa yksilöiden ilmaisu on salakavalasti vaihdettu laittamalla tilalle "oikeussubjekti", poliittinen kirkkoinstituutti, joka ikään kuin ilmaisee positiivista uskonnonvapautta tekemällä julkisrituaalin johon kaikki osallistuvat. Ja moni on ottanut tämän määritelmän kristuspäissään vakavasti. (Kenties siksi että sekularismissa todella ajetaan negatiivista uskonnonvapautta tärkeämmäksi kuin positiivista uskonnonvapautta. Joka on tosin minusta varsin perusteltua, jopa ilmiselvin syin.)

Vahvin sävy mikä virsiasiassa ei ole kuitenkaan itse virret vaan niiden mukaantuomistapa. Iivonen toki korostaa että virsilaulu olisi vapaaehtoista. Mutta miten vapaaehtoisuus voitaisiin järjestää jos virsivisaa tuettaisiin toistuvasti ja jatkuvasti muissa aineissa. Pääongelmana ei ole siis edes pelkkä visa vaan juuri se siihen liittyvä tukitoiminta, josta muun muassa pitäisi infota joka kerran erikseen. Jatkuva poistuminenkaan tuskin jaksaa innostaa, joten tässä on kysymys "ateistien väsyttämällä pakottamisesta". Toinen asia on se mikä liittyy kilpailuihin. Nimittäin palkinnot. ; Rippikoulussakäymisen eräs kovimpia motivaattoreita - asiallisempien ja jopa hengellisten lisäksi - on rippijuhlat ja niihin liittyvät lahjat. Samoin virsivisassa on ongelmana se, että jos se on kilpailu, siinä täytyy olla palkinto. Jos palkinto on iso tai muuten merkittävä, se ei enää lainkaan korosta kisan vapaaehtoisuutta vaan lähentelee lahjontaa jolla yritetään houkuttaa mukaan uusia ihmisiä, sellaisia joita uskonto ei nyt oikeasti kiinnosta. Ja toisaalta jos palkinto on roskaa, niin virsivisasta saattaa sitten tulla nolo voitto. (Itse voitin aikanani Sibeliukseen liittyvän koulujen välisen knoppikisan ja voitin pääsyliput Ainolaan. Ihan hieno asia, mutta kyllä siihen liittyi silti "tiettyä maineenmenetystä".)

Ja pahin asia on oikeastaan ajoitus. Virsivisan tietäjät ovat aivan varmasti ihmisiä jotka ovat tienneet tai heidän on täytynyt tietää että virsiaihe ja koulujen uskonnollisuus on nyt kova ja provokatiivinen asia. Teko on siis joko tahallinen tai sitten sitä levittävä on tilannetajuton idiootti joka ei ansaitse tehdä työkseen sitä mitä tekee työkseen. Virsivisa onkin selvää kepinkoputtelua. Kun on saatu nyt oma kanta selville, yritetään kokeilla miten pitkälle asiassa voidaan mennä. Tälle on käsitekin. Vittuilu. Se on toki hauskaa ja ymmärrettävää kun yksilöt tekevät sitä. Mutta jos sitä aletaan institutionalisoimaan, kysymys on paljon vakavammasta asiasta. Virsivisa on ajoituksineen ja kouluun mahdollisimman laajalle levittäytymisellään tarkoituksellisen provokatiivinen. Se tulee suututtamaan ihmisiä aivan perkeleesti. Jo siltä pohjalta mitä Suvivirrestä ja kerran viikossa tulevista aamunavauksista on opittu.

Tämä kuitenkin lisää optimismiani.

Salon:issa oli tuoreesti kirjoitus joka kertoi sitä, mitä moni onkin ihmetellyt. Eli miten "kilteistä ujoista seurakuntanuorista tulee yltiöliberaaleja aktiviisia ateisteja". Syy on yllättävä. Uskonnollinen tuputus yksinkertaisesti ärsyttää. Ja siksi jokainen julistusyritys ampuu itseään nilkkaan. "Christian Right’s politicization of faith in the 1990s turned younger, socially liberal Christians away from churches, even as conservatives became more zealous." Minun on luonnollisesti, entisenä varsin ujona seuraukuntanuorena, tämä on ilmiselvyys. Kristityt väittävät että heillä mitään tapahdu koskaan missään. Eivätkä he suostu korjaamaan ongelmia.

Suomessakin herännäiset ovat odottaneet suurta massoittain tapahtuvaa kääntymistä. He ovat olettaneet Pyhän Hengen pyyhkivän ja pelastavan monia. He ovat järjestäneet julistustapahtumia. Jokainen näistä on ollut tunkemista. Ja tosiasiassa yksilötasolla ei ole vitunkaan väliä mitä juridiikka sanoo. Jos laki sanoo että positiivinen uskonnonvapaus on, niin se on. Mutta se miltä tämän julistuksen kohteeksi joutuminen tuntuu on sitten jotain jota mikään laki ei voi määrittää. Siksi esimerkiksi minua koulussa ärsytti kun luokkaretkellä Ahvenanmaalla emme menneetkään sipsitehtaalle, kuten olisi pitänyt, vaan kävimme opettajan vakaumusta kunnioittaen vanhassa kirkossa. (Hieman ironista tässä on kyllä se, että nykyään preferenssini olisivat toiset, vaikka silloin olin kristitty ja nykyään en.) Ja kyllä. Jokainen kohtaaminen merkitsee. Ja etenkin vittumaiset kohtaamiset merkitsevät. Virsihippaan liitättäminen on juuri se tie mitä kirkon ei kannattaisi tehdä.

Se on teknisesti sama kuin jos he menisivät huutelemaan että "meidän kirkossa ei homot mene lain mukaan naimisiin tänäänkään, ettekä te maha sille mitään, ette ehkä ikinä! Hähhähhää rää röö! Halutaan kuitenkin että olet jäsen pakanallisine väärine mielipiteinesikin, sillä haluamme kaahia prosentin tuloistasi joka ikinen päivä." (On positiivisen uskonnonvapauden mukainen lausunto tämä. Ja lisäksi tosiasia.) Ja juuri tämä kaikki on sen takana, että juuri nyt Suomessa on noin miljoona ateistia. (Ja minä olen tässä vielä siitä ikävä viestintuoja, että en ole ateisti. Minunkaltaisia on vielä tuon mainitun luvun päälle.) Kirkko yrittää väärää tietä. Sillä Suomessa on vielä (toistaiseksi) lupa erota kirkosta.

Ja siksi esimerkiksi "Sinisen zeppeliinin" sinänsä kenties hauska ja osuvakin ironia lähinnä syventää kuilua ja pahentaa ongelmaa. Se unohtaa vain sen, että tässä ei kiusata pientä vähemmistöä, ja siksi asia pitäisi ratkaista poliittisesti keskustellen. Ja tässä oleellista on oikeastaan vain se tieto, että vittuileminen ei noin keskimäärin ole hyvä keino saada ketään muuttamaan mieltää. (Montako ihmistä olet saanut kaveriksesi sillä, että ensin lyöt heitä korville? Minulla on monta, mutta itsepuolustuspiirit ovatkin tässä vähän poikkeavia.) Itse asiassa jos vegetaristi pakotettaisiin syömään kulttuuriin kuuluva lihaisa makkara yhteiskokkojuhlassa - asia mikä muuten voitaisiin perustella sekin kulttuurillamme - nousisi asiasta meteliä. Etenkin jos joku ehdottaisi että tehtäisiin tästä kiva kilpailu jossa syötäisiin mahdollisimman monta makkaraa.

Kirkko ja uskovaiset eivät ymmärrä että politiikka ei ole tie ihmisten sydämiin. Siksi heidän retoriikassaan ne ovatkin yksi ja sama. (Heidän pitäisi kenties tietää paremmin. Vanhan ateismin, etenkin kommunistisiiven, kohdalla he dissasivat sitä että heille monet asiat olivat poliittisia ja politiikan tuominen asioihin oli tärkeää. Uusateistit taas ovat valinneet päinvastaisen tien ja tämä on sitten yht'äkkiä suuri kauhistus, yhtä suuri kauhistus kuin se edeltävä ateistisukupolvi joka oli erimielinen. Pääsyy lienee se, että molemmat ovat ateisteja. Ja sellaisina heidät on pakko väkisin tuomita ihan heti aina. Ei tässä etsitä syyllisiä vaan ragaistuksia. Ja syytteet ovat vain jotain joka liimataan tähän päälle..

Showoff

Älykkyyden teeskentely on nykyaikana hyvin kannattavaa. Ja usein yllättävän helppoa.  Mielemme huijaavat muita ja itseämme vaikka valkoisella takilla. Suomessa juuri alkanut televisiosarja "Aivopelit" ("Brain Games") tuo tämänkaltaisia "psykologisia illuusioita" esille, sekä huomattavaksi että sovellettavaksi. Esimerkiksi pukeutuminen, valkoisen takin tai televisiokameraryhmän mukaanpito tuovat uskottavuutta. Ja uskottavuus ei tarvitse muuta. Näin voidaan tehdä vanhojen "piilokamera" -tyylisiä jekkuja. Myös Crackedissa on esitelty nerouteen liitettyjä temppuja, jotka ovat varsin helppoja tehdä; jopa "Sherlock Holmesin analyyttinen katse" on suhteellisen helppo toteuttaa täsmälleen samoilla keinoilla joilla horoskooppien tekijät luovat uskottavuutta huuhaaennustuksilleen ja analyyseilleen.

Karkeasti ottaen nämä temput ovat vakuuttavia, paitsi jos ne huomaa jonka jälkeen ne ovat ärsyttäviä. "Raivon ensyklopediassa" tätä lähestytään vasenkätisyyden kautta. Siinä omaa nerokkuutta korostetaan sillä että ääneen huomataan oikea detalji, jonkun vasenkätisyys. Vasenkätisyys on kohtuullisen yleinen asia, joten asiasta tehty äänekkyys antaa luvan snobbailla usein. Tämän huomaaminen on saanut kunnioitettavuutta poliisisarjoista - ja Sherlock Holmesilta. Näin voidaan usein korostaa omaa terävänäköisyyttä. Paitsi että ei. Kun moni käyttää tätä kikkaa, vasenkätiset itse törmäävät tähän usein - ja vasenkätisyyden huomaamisellahan yritetään saada kunnioitusta paikallaolijoilta, jotka yleensä ovat juuri näitä vasenkätisiä. Vasenkätinen voi siksi sanoa asiaan vain jotain sellaista kuin ; "Miksi helvetissä kätisyys muka tarvitsee jotain kommentointia? Mitä tällaisten ääliöiden kommentteihin voi edes sanoa? "Oikein havaittu"? "Ja itse olet näemmä tummatukkainen"? Perkelettäkö tämmöisiä tyhjänpäiväisyyksiä seurassa mökeltämään."

Asia on astetta syvempi kuin pelkkä showoff -temppuilu. Itsekorostuksen lisäksi älykkyyteen liittyvät harhat ovat niin laajamittaisia ja yleisiä, että joskus ihmiset tekevät älykkyyspäätelmiä ilman että takana on mitään yritystä koijata vetämällä jostain psykologisista naruista. Älykkyyden imitoinnista tehdään siis paikoin jopa niin helppoa, että sitä ei tarvitse edes yrittää! Ja tällä on merkitystä. Sillä älykkyys ja mielikuvat älykkyydestä vaikuttavat hyvinkin laajasti elämään. Älykkääksi tulkittu kohtaa boostia työuralleen, uskottavuudelleen, arvostukselleen.

"Systomykoosissa" on minusta vallan mainio teksti. Se korostaa sitä, miten älykkyyteen ja erinomaisuuteen liitetään usein viitekehys. Ja nämä ovat usein melko absurdeja. Niiden henkenä on rakentaa väite "kaikki nörtit ovat älykkäitä" ja jokainen nörtti joka ei ole älykäs onkin "ei oikea nörtti". Laadukkaimmillaan nämä ovat sitä että yleisestä vedetään yksityiseen. Eli esimerkiksi siitä, että ateistit ovat keskimäärin älykkäämpiä kuin uskovaiset vedetään päättely siihen että uskovaiset ovat tyhmiä ja ateistit fiksuja. Älykkyydessä on hajontaa ja yksilöinä ateistit ja uskovat pitävät sisällään sekä fiksuja että tampioita.

Olen toki itsekin korostanut aiemminkin sitä miten mielikuva älykkyydestä pitää sisällään erikoisia, varsin tosiasioidenvastaisia teemoja. ; Karkeasti ottaen "fiksun ihmisen" kohdalla on kaksi hyvin suosittua yliyleistystä - jotka ovat keskenään ristiriidassa mutta moni kannattaa molempia yhtä kaikki. (Tämä kenties tehdään siten että jaotellaan erikseen "fiksuus" ja älykkyys.)
1: Ensimmäinen perustuu idealisointiin, jossa positiivinen ihminen kerää ympärilleen ikään kuin sankaruusauran. Silloin "fiksu" ihminen on "älykäs, kohtelias ja komea herrasmies".
2: Toinen perustuu jonkinlaiseen kompensationaariseen maailmaan jossa rumat ihmiset ovat sisäisesti kauniita, kauniit ihmiset ovat jossain onnettomia ja jossa tyhmä ihminen automaattisesti osaa jotain mitä norsunluutorniälykkö ei. Ja jossa hulluus on luovuutta. Tässä maailmassa kusipäisyys ja nokkavuus liitetään älykkyyteen. Tosiasiassa älykkäät ihmiset voivat olla sosiopaatteja tai kusipäitä. Mutta tässä päätelmä menee pidemmälle. Kusipäisyys tai sosiopatia nähdään ikään kuin älykkyyden ilmenemisen yhtenä muotona.

Itse voisin jatkaa tätä viittaamalla väitteeseen "kaikki filosofit ovat älykkäitä". Ja ottaa itseni malliesimerkiksi. (Omaan egoistiseen tyyliini. Kaikessa on oltava itse esimerkkinä, koska mistään muusta ei voi koskaan olla kysymys kuin minusta.)

Moni voi ihmetellä onko filosofian opiskeluun ja harjoitteluun jokin älykkyysosamääräraja. Nähdäkseni tämä on paitsi väärin, myös jossain määrin loukkaavaa. Sen perustalla on ajatus että joku ihminen olisi ikään kuin syntyjään älykäs ja taitava. Ja että tämä syntymäominaisuus jotenkin erityisen vahvasti ohjaisi ihmiset hyviksi filosofeiksi. Tämä vähättelee kaikkea sitä työmäärää jonka olen koskaan tehnyt.

Luulen että tässä moni sekoittaa esimerkiksi blogini kirjoitustahdin siihen että en tekisi sen eteen paljon töitä. Itse asiassa tämä blogi syntyy yllättävän suurella työmäärällä. En toki tee kaikkea työtä joka päivä. Sillä taustatiedot on voitu opetella milloin tahansa ja loppu on niiden soveltamista. Opettelu on hidasta, tekeminen sen jälkeen nopeaa.

Siksi blogini kieltämättä varsin reippaan floodaavaa julkaisutahtia seuraava voi luulla että olen jotenkin luonnostani nopeaälyinen. Tekstiseinän takaa jää näkemättä on siis esimerkiksi se, että jo 3 luokalla koulumme opettajat pitivät minua (tietyissä, rajallisissa aiheissa) kävelevänä tietosanakirjana. Näkemättä on se, että minulla ei ole ollut juuri koskaan merkittävän syvää sosiaalista elämää. Lukiossa kavereiden kanssa olemisen ja muun vastaavan aikana luin kotona tai kirjastossa, tai kävin elokuvakerhossa tai koodasin pieniä pelejä. Kaikkea tätä taustatyötä tarvitaan jotta mitään syntyy. Huomaamatta jää se, että kun on lukenut tuhansia kirjoja, väistämättä jotain jää mieleen. Jopa tyhmälle. (Jotka sitten soveltavat tätä vaikka pätemällä ja päsmäröimällä internetissä.)

Kun opastin filosofian opiskeluun, käytin ohjetta "DO THE READING". Sillä mitään oikotietä ei ole, ja filosofian älykkyys on yksi ajatus siitä että tällainen oikotie olisi olemassa. ; Moni kokee blogissani harjoittamani, monesti varsin häijyn kommentointistrategian, älykkyysosamäärärajana. Päin vastoin. En kannata "nerokulttia" vaan vihaan huonoutta. Nykyään ei tietysti ole kovin poliittisesti korrektia sanoa että on ihmisiä jotka käyttävät oikoteitä ja niitä jotka eivät. Ja että ne jotka käyttävät oikoteitä ovat inkompetentteja jotka lähtevät ikään kuin vajain eväin liikenteeseen ja luulevat pärjäävänsä niiden tahdissa jotka ovat keskittyneet ja vältelleet oikoteitä. Korostankin että kyseessä on enemmänkin "laiskuusraja".

Tässä asenteessa ei kuitenkaan ole kysymys jostain "nerouden synnystä". Kyseessä on pikemminkin kärsimättömyydestä. ; Esimerkiksi kun kuvasin homoseksuaalisuutta koskevaa argumentaatiota, kuvasin aiheen seuraamista maalin kuivumiseen. Tämä kertoo kyllästymisestä, eikä itsessään älykkyydestä tai taidokkuudesta.
1: Tälle kontrastiksi voi laittaa vaikka miekkailukoulumme opettajan Guy Windsorin jolla riittää taidon lisäksi kärsivällisyyttä huonoudelle. Se tekee hänestä hyvän opettajan. Minä taas en ole minkäänlainen opettaja.
2: Samoin puolisoni, jonka älykkyysosamäärä heiluu siellä nerouden pelottavalla puolella on äärimmäisen pitkämielinen. Minä olen hänen rinnallaan gibboni, ihan oikeasti. Hän ei vain nauti internetissä pätemisestä samaan tapaan kuten minä, joten minulla on meidän perheen intellektuellin maine. Tosin yleissivistykseni on häntä parempi, mutta hän onkin spesialisti kun itse olen generalisti. Puolisoni ei ole kovin sosiaalisesti taitava, joten hän on tältä osin kohtuullinen opettaja. Mutta kärsivällisyys ja huonouden sietäminen tekee hänestä hyvän asiantuntijan.

Kuitenkin moni sekoittaa huonot piirteeni tukemaan vahvuuksiani. Toki tässä voi olla takana se, että olen keskittynyt vahvuuksiin ja jättänyt heikkoudet heikkouksiksi, koska ajankäyttöä on priorisoitava. Mutta luonnehäiriöni kertovat luonnehäiriöistäni. Itse asiassa olen siitä hyvä esimerkki, että minun ymmärtämiseksi voidaan katsoa televisioviihdettä ja löytää kaksi "neromyyttiä" joiden kohdalle osun niin hyvin että en ihmettele että lietson olemuksellani vääriä johtopäätöksiä. Mielestäni minun huonoista puolistani saa hyvän kuvan katsomalla;
1: "Sherlock" -sarjan kolmannen tuotantokauden toisen jakson sisällä olevan Sherlock Holmesin pitämän hääpuheen. Se on miltei anteeksipyytelevässä sävyssään sarjan sankarille hieman epätyypillinen, mutta asennemaailma on hyvin stereotyyppistä itseäni.
2: Toinen puoleni löytyy sitten "Da Vinci's Demons" -sarjan ensimmäisen tuotantokauden viidennen jakson puolelta. Jakso huipentuu puheeseen joka voisi olla jotain jota minulta saattaa odottaa pahana päivänäni. Soihdunpyörityksillä korostettu puhe, joka korostaa da Vincin mielipuolista luovuutta. Puhe, joka tapahtuu eläimiinsekaantuvaan asentoon sikaan liimatulle oikeuden tuomarille. Da Vinci pitää tässä raivoisan mutta analyyttisen puheen jossa mukana on monenlaisia elementtejä luonnontieteistä PR -työhön. Jossa ei kuolanpärskeitäkään säästellä.

Näiden välissä sitä ollaan, hyvässä - ja etenkin pahassa. Kun näitä demonstraatioita katsoo, voinee oppia ainakin sen että ei kannata sekoittaa heikkouksiani vahvuuksiini. Olisi hyvä jos saman voisi tehdä kaikille muillekin.

Kylmä kone

Pahan sosiopaatti -ihmisen ja kylmän koneen ja huonon opettajan
tunnistaa ehdottomasti siitä millä hän selittää tämän eläimen
silmiinpistävimmän anatomisen erityispiirteen.
Jos olet erimielinen niin natsit voittavat.

Judith Schalanskyn "Kirahvin kaula" on kirja joka on niin merkittävä, että se mainitaan Helsingin Sanomissa. (Arvostelussa joka ei moiti sen asennemaailmaa.) "Kerronta on kuin biologian oppikirjasta, sillä näkökulma pitäytyy tiukasti Ingessä. Lauseet hakkaavat lyhyinä ja yhtä tylyinä kuin niiden punoma päähenkilö. Inge suodattaa suunnilleen kaiken biologian ja Darwinin oppien läpi."  ... "Alaotsikko, Kehitysromaani, on teoksen nimeä kiinnostavampi. Se on ironinen viittaus, sillä Kirahvin kaulasta kehkeytyy kehitysromaanin vastakohta, jonkinlainen antikehitysromaani. Näin Schalansky päätyy irvailemaan paitsi darwinismille myös 1800-luvulla suosionsa vakiinnuttaneelle kaunokirjallisuuden lajityypille, joka seuraa useimmiten nuoren miehen henkistä kasvua. Perinteisessä kehitysromaanissa päähenkilö etsii itseään ja paikkaansa yhteiskunnassa. Hän kyseenalaistaa arvoja ja lähtee maailmalle etsimään vastauksia. Ingessä kaikki toteutuu päinvastoin." Kirja on tarinamuotoinen kirja jossa evoluutio on jokin jolla oikeutetaan pahuutta ja heikompien latistamista. "Tekstistä kumpuavat kysymykset valottavat  Ingen persoonaa, joka muutoin jää käsittämättömän epäinhimilliseksi.Samalla darwinismi näyttäytyy entistä irvokkaammassa valossa ja kirjailijan voi nähdä ilkkuvan laajemminkin yksisilmäisyydelle ja vakiintuneen tiedon sokealle hyväksymiselle."

Tuntemani biologian opettaja esitti kirjan sisällön melko tiukasti. Kirja on sekä kallis, että ilmeisen haluttavaa tavaraa. Sillä kirjastossa on pitkät jonot. Hän pahoitteli tilannetta sillä yhdistelmä johtaa siihen, että on sääli, että hän ei "pääse tutustumaan teokseen, joka kertoo miten kylmiä natsikoneita me biologian opettajat olemme." Asenteet ovatkin varmasti ainakin kyseisen opettajan arvoja vastaan. Paheksuntaa saa se, että evoluution kannattaminen johtaisi huonoon opettajuuteen ""Hän tuo­mit­see myös op­pi­laan­sa, sil­lä tu­lok­sia so­pii odot­taa vain vah­vim­mil­ta," Tällaisia me olemme, me jotka uskomme kirahvin kaulan kehitykseen luonnonvalinnan kautta." Huomiota herätti myös valittu asian ilmaisemistapa "Fiktion taakse on helppo piiloutua, mutta mihin viittaa faktaboksin: "Nykyisin ajatus on kyseenalaistettu ja kirahvin kaulan kehittymisestä on erilaisia näkemyksiä."?"

Tämä on ymmärrettävää.

Samanaikaisesti tiedettä popularisoivat kirjat pölyttyvät hyllyssä. Valta ja massojen seuraamat kannat kulkevat jossain ihan muilla rintamilla. Tämä on toki jotain joka ei koske pelkästään evoluutiota. Tuntemani historioitsija kertoo, kuinka eräs hänen esitelmöintinsä oltiin peruttu seurojentalolta siksi että sinne ei ollut saatu lippuja myytyä, ihmisiä ei kiinnostanut. Seuraavalla viikolla samalla seurojentalolla oli tupaten täyteen myyty tarotlukemiskurssi, jossa oli kyseisen seurojentalon lippujärjestelmän lisäksi mahdollisuus että tarottia luetaan 35 euron lisämaksulla. Evoluutiosta ei osata, eikä haluta osata. Silti siitä halutaan luoda mielipide.

Toisaalta se, mikä tässä tehdään fiktiona on ollut arkielämää jokaiselle joka on elänyt evoluution kannattajana nyky-yhteiskunnassa. Kreationistien perusoppina on ollut se "ei naturalistejen omia pelisääntöjä noudattavan koneajattelun tulos", että jos luonnonvalinta on tosi, niin valta tarkoittaa oikeutusta. - Siitä huolimatta, että tentatessa tunnustavat että uskovat mikroevoluutioon, eli luonnovalinta olisi olemassaoleva ilmiö ja osa Jumalallista laaduntarkistusta ja rappeutumislajiutumisen hidastajana luonnonvalinta on osaselitys Pahan Ongelmaan. Eikä asia suinkaan jää kreationistien maailmaan ; Monille aivan normaalille ja eifundamentalistisille kansalaiselle evoluutio tuokin mieleen muutaman ikonin, kuten juuri kirahvin kaulan tai teollisuusmelanismia läpikäyneet yökköset. Muutoin mielipiteet ovatkin sitten sairaaksi jalostetuissa koirissa, puhumattakaan eugeniikasta joka sekoitetaan suoraa natsien tekemään holokaustiin.

Onko evoluutio vai kristinusko se "pyhä lehmä" jonka kannattajia ei saa potkia sanktioitta?

Tämä on okapi. Vain paha ja zoologisesti inkompetentti ihminen
liittäisi sen kirahviin, etenkin kaulojen yhteydessä.
Armoa, armoa anteeksi virhettä.

On selvä, että tämä ei ole täysin positiivista. Mutta tuonkin tämän esille toista kautta. Kun nimittäin katsotaan nykyajan viihdettä, sieltä löytyy kaikenlaisia tarinoita. Yksi sarjamurhaajan arkkityyppi on "uskonnollisesti hurahtanut sarjamurhaaja". Moni kreationisti on ollut tästä pahoillaan. He näkevät, aivan kuten lainaamani biologian opettaja, näkee että fiktio on keino leimata koko ihmisryhmä. Toki näitä yleensä leimaa esimerkiksi "Criminal Mindsistä" tuttu kaava, jossa uskonnollinen sarjamurhaaja jollain tavalla korostaa jonkun etsivän rehtiä ja hyvää uskovaisuutta. Viestinä kristillinen sarjamurhaaja on tietysti ikävä, mutta tämä pehmennys luo perimmäiseksi sävyksi yleensä kaikkea muuta kuin uskontovihamielisen. Pikemminkin se korostaa jonkinlaista oikeaoppisuutta kuin sitä että kaikki kristityt ovat pahoja. Vastaavaa pehmennystä ei yleensä löydy evoluutionnuijimisgenrestä.

Ja kyllä. Kyseessä on genre. Vaikkapa elokuvassa "WΔZ" evoluutio näyttäytyy suoraan murhaajapsykopaatin tekojen oikeuttamisena murhaajalle itselleen. Eikä tätä tasapainotettu sillä että tutkija olisi ollut evoluutioon ja sen altruismia selittävän peliteorialaskelmien kannattaja. "Oikein" uskova on sarjamurhaajakristityssä vakio. Evoluution kylmyyttä ja kovuutta korostavissa elokuvissa se yleensä puuttuu. Uskonnossa murhaaja on murhaaja ja kristitty, eikä suoraa yhteyttä uskonnon ja murhaamisen välillä esitetä edes teokratiadystopioissa. Evoluutikon negatiiviset piirteet taas kumpuavat suoraan evoluutiosta ja sen ideologiasta. Uskonnossa pahat teokratiat ovat pinnallisten sloganien kautta esilletuotuja, kun taas evoluutikoita yritetään tavallisesti sysätä mukaan argumenttivirheitä sisältävillä pseudoargumenteilla ja "WΔZ":n tapaan käyttämällä kaavoja ja tekemällä tästä tieteellisenoloista. Tämä kertoo siitä että uskovainen hullu on seonnut uskonnosta huolimatta, teokratiadystopia ei ole teologiaa, mutta evoluutikkopsykopaatin murhainto johtuu evoluutioteoriasta ja sen fanittamisesta.

Ja genren sisällön määrää yleinen ilmapiiri; Vaikka kirjailijalla voi olla monia syitä tehdä teos, niin kirjoittamisen syy ei ole sama kuin suosioon nousemisen syy. Näin Schalanskyn teoksen näkyvyyden ja suosion - ynnä arviointejen kehuvien sävyjen - takana on voimia jotka kertovat ajasta ja sen vallankäytöstä. Ennen kaikkea se kertoo omaa kieltään yhteiskunnan "läpitunkeneesta skientismistä ja tiedeuskosta". Valitettavasti lähinnä sen, että se on jonkinlainen urbaani legenda jolla tosiasiassa vahvistetaan ajatusta siitä että tiettyjen uskonnollisten ja humanistis-relativististen ideologioiden vaivalla valloittamia valtarakenteita ei pidä missään nimessä purkaa.

Tässä mielessä evoluution suora linkittäminen pahuuteen on vahvempi leimaaja kuin mitä yleensä kohtaamme kristillisten sarjamurhaajien kohdalla. Jos vastaavantapaisen teoksen tekisi kristityistä, se ei pääsisi huippumyynteihin ja sitä paheksuttaisiin kovasti. Jo uusateismin kohtaama kova kritiikki näyttää, miten uskonto on oikeasti sen tyyppinen pyhä hevonen jota saa todellakin potkia vain hyvin rajatuin ehdoin jopa viihteessä.

Mutta en silti lähde tu quoque -tielle. Se, että tekee jotain paheksuttavaa ei muutu hyväksi vain siksi että vastapuolikaan ei niin tee. Se osoittaa vain että ryvette samalla tasolla. Minun pullisteleva egoni ja evoluutioteorian turmelema mieleni yksinkertaisesti hakee ylivertaisuusasemaa. Maailmaan mahtuu huonoja viihdeilmiöitä, kuten esimerkiksi "Twilight" -saagaa. En halua joksikin Leena Rauhalan kaltaiseksi nutipääksi joka sensuroi kirjoja - projektissa onnistuen - vain siksi, että se ei sovi omaan maailmankatsomukseen. Tämänlaiset ihmiset ovat niin vastenmielisiä, että vaikka kaikki kirjat olisivat pelkkää evoluution kannattajien dissaamista ja latistamista, niin en silti kannattaisi kirjallisuuden sensuuria, vaan yhteiskuntarakenteiden purkamista ja sen johtohenkilöiden passittamista sianhoitoon. Heidät voitaisiin sitten korvata esimerkiksi älykkäillä, inhimillisillä ja mielellään myös lukutaitoisilla korvaajilla.

Siksi muistutan, että kirjan vastapainoksi voi nauttia tasapainottavaa uskontokuvaa. "Mythopoeiassa" kirjoitettiin aikanaan "Priest" -elokuvasta. Siinä vallassa on teokratia joka on selvästi katolinen kirkko joka on saanut maailmanvallan. Kristityn arvioijan mukaan teosta vaivaa jokin joka minun kielikortistossani vääntyisi sanapariksi "tarinankerronnallinen asennevammaisuus". Hän toki on retoriikaltaan kohteliaampi mutta ei sisällöllisesti säästeliäämpi ; "Minkäänlaista selitystä tai perustelua kirkon ylivallalle ei tule. Kirkon ylin johto maalataan niin mustilla väreillä kuin paletista lähtee. Tämä ei ymmärrettävästi ole kovin kiintoisa lähtökohta: yksipuolisuus ei koskaan tee hyvää tarinankerronnalle. Lisäksi tämä näkymä katolisesta kirkosta kansaa alistavana tyranniana on jo varsin puhkikulunut aihe. Vähintään voisi kai vaatia, että kirkolla olisi keksitty jokin muukin perustelu säännöilleen kuin “kirkon vastustaminen on Jumalan vastustamista”."

Voidaankin sanoa, että teoksia "Kirahvin kaula" ja "Priest" yhdistääkin luja samantyylinen asenne. Ideologia vain vaihtuu lennosta "nurinkurin". Tässä käännöksessä asenne muuttuu. Uskovaisia pitää kunnioittaa, ja on jotenkin halpamaista ja epäreilua demonisoida. Pehmennysten puute ja siitä seurannut yleinen passiivisuus kertoo siitä että evoluutikkoa ei ilmeisesti voi demonisoida. Mielestäni tämä on ihmisyystesti. Jos käy kuten usein käy, eli mielipiteesi asenteen hyväksyttävyydestä ja reiluudesta vaihtuu mukana, jossain ihmisyydessäsi on syvästi vialla. Mutta ehkä tässä onkin se, että evoluutikoita ei jaksa kiinnostaa fiktion kuvitteellinen syyttely, se kun on sitä vähemmän haitallista ja vaarallista puolta. On ikään kuin relevantimpia aiheita pahastua. Vääristä tarinoista itkeminen tuokin mieleeni ne "tietyntyyppiset kristityt" jotka rakentavat itselleen marttyyrinkruunua mitä pikkumaisimmista asioista tavalla joka mielestäni loukkaa syvästi niitä ihan oikeasti vainottuja kristittyjä.

Ja tekomarttyyreille taas nauravat kirahvitkin!

Mahdollisimman vähän riesaa

Keskustelin puolisoni kanssa elämän tarkoituksellisuudesta. Tai tarkalleen ottaen hän kertoi miksi opettaminen motivoi häntä. Itselleni opetus on lähtökohtaisesti hyvin ikävä asia. Vaivaa, vanhempien valitusta, tylsiä samojen asioiden toistoa, mekaanista kokeiden korjaamista, vaikeiden ihmisten käsittelyä päivittäin ilman että heitä saa pamputtaa..

Pääsyyksi hän kertoi sen, miten opetettuihin on tehnyt vaikutuksen ja muutoksen. Että maailma ei ikään kuin ole vain oma elämä ja jotain joka katoaa sen jälkeen. Puolisollani on jonkinlainen hyvin epäkonventionaalinen henkisyys jonka tarkan määritelmän kasaaminen ei ole perheriidan arvoista, joten se on jäänyt jokseenkin arvoitukseksi. Aistin tästä jonkinlaisen ikuisuuteen ponnistavan kulman.

Itse taas katsoin, että olisi ihan riemuisaa olla rikkomatta ihan hirveästi asioita. Että monessa asiassa olisi hyväkin harrastaa ekologista kestävyyttä. Että jos luonnonvarat ovat samassa kunnossa kun ennen omaa mukaantuloa, niin ei ole ikään kuin vienyt toisilta sisältöä. Saavutus olisi siis se, että palauttaa maailman samassa kunnossa kuin sen löysikin.

Minun kanssa samassa talossa oppii tietysti monenlaista asiaa. Eikä vain supersankareista ja kikkelivitseistä. Minusta voi saada jonkinlaisen tolkun, työllä ja ajalla. Puolisoni näki, että suhtautumiseni johtui siitä, että koen perimmiltäni olevani jonkinlainen asioita pilaava kiusankappale ja loinen, jonka tehtävänä on enemmänkin harrastaa jonkinlaista kokoaikaista damage controllia. Oli mielenkiintoista huomata, että suhteemme epäonnistumiseen on hyvinkin erilainen.

Puolisoni on negatiivinen siinä mielessä, että hän valittaa paljon, hyvinkin paljon. Minäkin olen negatiivinen, mutta olen enemmänkin vihainen ja ruotiva. Puolisoni on jonkinlainen optimisti joka pettyy ja joka yrittää ratkaista ongelmia ja rakentaa jotain joka on häntä itseään suurempaa. Hänelle ei riitä että luo oman sfäärin ja levittää sen elinpiirikseen, jonkinlaiseksi hyporealistiseksi omaksi kuplaksi. Kuplaksi jonka tehtävä on loppua ja poistua viimeistään kuolemassa jos ei jo sitä edeltävässä sedaatiossa. Tälläisessä maailmassa äärettömyyksiin ponnistaminen olisi vain pömpöösi illuusio, harha ja huijausta joka vie ilon siitä omasta väliaikaisesta loiselelystä.

Asia muuttuu tietysti astetta huvittavammaksi, kun tajuaa että minä räyhään internetissä ja vänkään jotain sivistysihanteista filosofiablogia ja hän vapaa-ajallaan pelaa MMORPGitä, joiden perusideana on väliaikaisuus. Se, että koko ajan on juostava että pysyisi suhteellisesti yhtä hyvänä hahmona koska koko ajan tulee hienompia ja hienompia taikaesineitä haalittavaksi ja maksimilevelirajojakin hilataan muutama taso kerralaan ylöspäin aina muutaman kuukauden väliin. Saavutuksena on jotain joka ehdottomasti katoaa jos pelin lisenssimaksu jätetään maksamatta. ; Mutta tämä onkin vapaa-aikaa eikä siksi jotenkin tämän syvällisen reflektioajan piirissä. Joskus pitää ottaa lomaa oleellisesta ja tärkeydestä.

Vertailun voima

Systomykoosi -blogissa nostettiin esiin se, että natsikortti ei ole argumenttivirhe. Hänen mukaansa se on vain analogia. Itse tietysti tungin väliin monia syitä joiden vuoksi natsikortti usein on nimenomaan argumenttivirhe. Ja itse asiassa implisiittisesti moitin blogissa valittua tapaa määritellä argumenttivirhe pelkästään loogiseksi virheeksi. Itse lasken argumenttivirheeksi myös harhaanjohtamisen ja manipuloinnin keinot joissa mielipiteeseen vaikutetaan keinoilla jotka muuttavat mielipidettä ilman että siihen on kunnon syitä ; Onhan esimerkiksi ad hominem kiistämättä argumenttivirhelistoissa ja se ei tosiasiassa sano itse asiasta yhtään mitään. Se sanoo että asiaa pitää vastustaa koska sen esittäjä on halju tyyppi.

Kuitenkin perussävy oli molemmilla nähdäkseni pohjimmiltaan samanlainen ja jaettu. (Jos ei identtinen niin oleellisesti analoginen.) Pelkästään se, että verrataan natseihin ei ole automaattisesti argumenttivirhe ; Se miten verrataan natseihin on paljon oleellisempaa. Natsikortti on argumenttivirhe vasta jos sen käyttö redusoituu vaikka red herringiksi tai horse laughiksi. Ja silloin voi suoraan viitata näihin virheisiin.
1: Tai, kuten ehdotin, kun mutkia pilkotaan niin miksi ei saman tien sitten ohiteta argumenttivirheiden nimet ja oteta esille niiden taustat ; Argumenttivirheet ovat virheitä syystä. Ja nostamalla nämä syyt esiin voidaan osoittaa toisen arugmentaation virheellisyys ilman että käytetään argumenttivirhelistojen nimiä. Natsikortin taakse saadaan referenssisuhde tälläiseen nimeämiskikkaankin. Hauskaa on se, että tämä referenssi perustuu analogisuuden huomaamiseen!

Tässä on taustalla toinenkin erikoinen piirre. Se itse asiassa koskee analogiaa laajemminkin. Se kuuluu induktiivisten argumenttien piiriin. Ja itse asiassa osa näkee sen enemmänkin semirationaalisena keinona kuin jonain jota voi pitää argumenttina sanan vahvimmassa mielessä. Korrelaatio esimerkiksi on luonnontieteellisen metodin ytimessä. Korrelaatio ja analogia ovat molemmat induktioita, mutta korrelaatio tekee tarkempia ennusteita. Analogia enemmänkin vertailee ja näkee samanlaisuuksia tavalla jota ei ole määritelty kontekstiin - analogiassa konteksti valitaan ja voidaan valita mielivaltaisestikin. Korrelaatio taas vertailee muutosta kun asioita muutetaan.

Itse käytän paljon analogioita. En pidä niitä, mutta pidän analogiaa ennen kaikkea luovuuden ja oppimisen kannalta oleellisena. Tässä kohden on kenties hyvä viitata Douglas Hofstadterin ja Emmanuel Sanderin kirjaan "Surfaces and Essences: Analogy as the fuel and fire of thinking" jota suosittelen. Heidän teesinään on että analogia kuvaa arkiajatteluamme hyvin vahvasti. Ja että se itse asiassa on useiden mielen kykyjemme takana. Kykenemme tekemään monia asioita jotka ovat eläimille mahdottomia koska meillä on kyky käyttää analogioita. Esimerkiksi sosiaalisessa kommunikaatiossa analogiat kattavat valtavan paljon.

Jos otetaan esille esimerkki.
1: Practical Ethics käytti eetikkojen luokitteluun eläinvertausta. Eri filosofeja verrattiin siileihin ja kettuihin. Siili on spesialisti joka osaa yhden asian ja ketut osaavat monta asiaa. Molemmista päistä löytyy kuuluisia ja taitavia eetikkoja. (Joskin itse olen sitä mieltä että tieteet vaativat spesialisteja kun taas filosofin olisi oltava generalisti. Mutta olenkin sillä lailla harhainen.) Tämä on vertaus, joka peräti tunnustaa että oikeastihan kukaan ei ole tyylipuhtaasti siili tai kettu ja että erotteu ei ole binäärinen joko-tai vaan harmaansävyinen sekä-että. Vertaus on silti ymmärrettävyyttä parantava.
2: Kerran kommentoin erästä työntekijöiden välistä skismaa siitä miten asioita pitäisi tehdä, saa tehdä ja ei saa tehdä. Kuvasin heitä "Myytinmurtajiin". Toinen heistä oli ikään kuin Adam Savage ja toinen taas on Jamie Hyneman. Adam säätää lennosta.. Hyneman taas miettii ja on hyvin vähän räiskähtelevä. Kuvasin että molemmissa on hyviä puolia ja huonoja puolia - ja että ne ovat samat puolet, eli rusinoita ei voi poimia. Ja että myytinmurtajat olisi huono ohjelma jos siellä olisi vain toinen. Ja että minusta molempien työpanos pitää vain suunnata oikeisiin juttuihin sen sijaan että oltaisiin häijyjä - korostaen sitä että häijyys on minun spesiaalioikeus työpaikalla eikä siitä saa kilpailla. Tässä vertasin eläviin kokonaisiin ihmisiin, mutta koska referenssini oli varsin tuttu, ihmiset ymmärsivät mitä ajoin takaa. Käytin analogiaa, joka oli miltei hauska. (Tai ainakin Savage ja Hyneman olivat hauskoja joten toivon että tämä attribuutti siirtyi eikä juttuni jäänyt vain kuivaksi kuvailuksi kuten luultavasti jäi.)

Itse asiassa analogioita tarvitaan myös taiteessa;

Reformers tree:n muistomosaiikki
Hyde Parkissa tuo mielikuvia
perusbrittiläisen Tolkien -herran
Keski-Maan Gondorin puusta.
Siitä huolimatta, että Tolkien itse
kiisti kirjansa metaforaluonteen.
Ja vaikka se puukin oli valkoinen.

1: Tarinat vaativat analogioiden tajua. Tarinassa nimittäin on tavallista että otetaan jokin hahmo tai teema jolle annetaan kuvaus. Tämä voidaan jättää sivuun ja palauttaa kertomukseen myöhemmin. Ihmiset tunnistavat tämän koska se on vertailtava sen aiemman hahmon kanssa. Näin esimerkiksi taianomainen kolmikko jossa ensimmäinen pyytää vähän, toinen enemmän ja kolmas hirveästi on tuttu eikä jokaista haastajaa tarvitse rakentaa kattavasti koska ihmiset osaavat yhdistää että tässä sadussa jätit vaan nyt tekevät tälläistä. Analogiaa käytetään saduissa apuna toistuvasti kun selitetään jotain joka on hieman uudenlaista. Ja itse asiassa sadut käyttävät analogioita aivan uudenlaisten asioiden kuvaamiseen ; Aarnikotkat ja muut vastaavat ovat ns. kompleksiseja ideoita ; Ne koostuvat tunnettujen eläinten osasista. Ne ovat analogisia muille asioille siten että eri kohteiden osia sekoitetaan yhteen. Kompositio on uusi ja luova. Analogia kuuluukin tämän vuoksi mielikuvituksen ja luovuuden kentälle.
2: Vitsit suorastaan elävät analogioista. Jokainen joka on huvittunut siitä miten isäntä ja koira näyttävät toisiltaan tai on kiinnostunut siitä kuinka joku (julkkis, kaveri tai kadunmies) näyttää joltakulta julkkikselta on tiedostanut analogisuuden. Ja jokainen joka on laillani nauranut kikkelin näköiselle juurekselle on nauranut halpamaisella ja banaalilla tavalla analogiantajunsa avulla. Vertailu ja samanlaisuus on vitsien peruspolttoainetta.; Voi esimerkiksi olla räävittömän hauskaa tajuta että talvisodan sankari Simo Häyhää ja homoseksuaaleja yhdistää se, että molemmat ottavat venäläiseltä poskeen.

Selvästi elämä on täynnä analogioita. Mutta dissaan arkiajattelua. Pidän sitä harhaanjohtavana ja huonona. Analogioista on kuitenkin kiistatta myös hyötyä. Ja tämä tekee siitä filosofisesti relevantin välineen hallita.

Geologi vertaa kiveä ruusuun

Itse asiassa kun mietitään mitä stereotypiat (negatiivinen sana jota voidaan pitää huonona analogiana) ovat ja mitä skeemat (positiivinen sana joka kattaa kognitiiviset mallit joilla tunnistamme ilmiöitä ja asioita nopeasti) ovat tajutaan että molemmissa on kysymys vertailun ja yhteenliitoksen tekemisestä hyvinkin pienin vihjein. Stereotypiat voivat tehdä ideologioista helppoa, mutta etenkin skeemojen tehokkuus on hyvin tiedettyä. Ihmisillä on mielessään kognitiivinen struktuuri joka esittää tietoa konsepteista ja ärsyketyypeistä, ja se kattaa niiden attribuutteja ja suhteita toisiin attribuutteihin. Ihmisen skeemat ovat osittain synnynnäisiä mutta opimme niihin täsmennyksiä elämänkokemuksen kautta - ja teknisesti sanoen kun se epäonnistuu syntyy stereotypioita. Hofstadter ja Sanders korostavatkin että analogioita kehitetään ajan mittaan. Heistä etenkin arkielämässä ihmiset oppivat ja kasaavat tietoa sillä että he tietävät jotain jostain ja siirtävät tämän tiedon toiseen aiheeseen näkemällä nämä asiat analogisina ja siksi vertailtavina. ; Tästä seuraa yllättävä kumulatiivisen oppimisen malli ; Ihmiset voivat tämän ilmiön vuoksi jäädä jälkeen vaikkapa koulussa. Syy on se, että oppiminen vaatii usein muita tietoja. Ja kun perustasolta puuttuu oleellisia tietoja, niitä ei voida liittää uusiin opittaviin asioihn. Ja näin kuilu osaajien ja eiosaajien välille kasvaakin nopeasti. Ja se kasvaa eksponentiaalisesti. Voidaan jopa sanoa että tämä selittää miksi osaajan odotukset siitä mitä jonkun voidaan olettaa tietävän ja oppivan eroaa niin valtavasti siitä mitä ihminen todella oppii ja tietää.

Kuvassa aristoteleen lyhty, merisiilin suu
Aristoteleen mielestä kun kohde
näytti lyhdyltä, ei tarvittu pitkää kuvausta.
Joskus yksi mielikuva-analogia
vastaa ainakin tuhatta sanaa.
Jälkipolvia harmittaa koska on epäselvää
vertasiko Aristoteles koko eläintä
vai vain sen suuosaa valaisuvälineeksi.

Tämä ihmisen luontainen taipumus analogioihin on yksi syy jonka vuoksi blogini sana-avaruudet pursuavat "esimerkiksi" -sanaa. Käytän sitä hirvittävissä määrin. Syynä on arkikielisyys ja kuvailu ja selittäminen. Jos esittää väitteitä ja statementteja, ei analogioita tarvita. Mutta kun selittää jollekulle jotain, ihmiset sekä luontaisesti soveltavat että myös odottavat - ja jossain määrin myös vaativat - analogioita. Analogia ei ole vahva perustelu, mutta se on hyvä keino kuvata, selittää ja ymmärtää jotain uutta joka perustuu johonkin mitä me tiedämme valmiiksi. Oppiminen analogioiden on sitä että ymmärrämme asioiden yhteenliittymisen mutta tiedostamme niiden eroavat yksityiskohdat.

Tästä seuraa sellainen erikoinen piirre, että joskus natsikortin esilletuominen voi olla oikeasti opettavaista. Menen siis pidemmälle kuin Systomykoosissa jossa vain korostettiin että natsikortti ei ole aina argumenttivirhe. Ja että natsien esiintuominen on kenties klisee ja osoittaa huonoa makua mutta ei ole silti sen omituisempi virheargumentti kuin mihinkä tahansa muuhun rinnastaminenkaan. Harva haluaa totaalikieltää analogioiden käytön keskustelussa ja intellektuellissa väittelyssä tai edes tieteellisessä debatissa. Suurin osa haluaa vain kontrolloida että käytetyt analogiat ovat asiaankuuluvia ja osuvia. Saman luulisi pätevän siksi myös natsikorttiin, joka on pohjimmiltaan natsivertaus, natsianalogia.

Ongelmana on tietysti myös se, että niillä voi kliseyttää ajatteluaan ja rakentaa stereotypioita ja ohjata mielikuvia myös harhaan. Tämän syynä on se, että analogia on hyvä väline, mutta se ei siltikään muutu maailman parhaaksi argumentaatiotavaksi. Analogia on kuvaus ja deskriptiivinen selvennys joka kertoo miten asia nähdään, sen sijaan se ei kovinkaan usein ole mikään hyvä perustelu sille että se myös olisi näin. Analogioiden relevanttius ja käyttötapa on siksi aina analysoitava tilannekohtaisesti erikseen.

---

Kirjoittaja ei osaa sanoa onko Jeesuksen näkeminen paahtoleivässä tai muu pareidoloa analogisuuden näkemistä. Sillä mistä ihmeestä ihmiset muka tietävät miltä Jeesus näytti? Asiassa näyttääkin olevan epäselvyyttä koska kun katsoo niitä Jeesuksen näköisiä kuvioita ties missä pilvissä ja leivissä, niin vain yleislinjoista ollaan yksimielisiä. Jeesus on milloin roteva ja milloin luikku, esimerkksi. Oikeasti se on tietysti analoginen Jeesusta esittävän taiteen kanssa, ja onkin ihmeellistä miten Jeesustaide ilmestyy erilaisiin leipomotuotteisiin.

Ei koulua vaan elinkeinoelämää varten

"The beginning of love is to let those we love to be perfectly themselves, and not to twist them to fit our own image. Otherwise we love only the reflection of ourselves we find in them."
(Thomas Merton, "No Man Is an Island")

Ihmisillä on tapana pitää tärkeitä asioita vakavana. Umberto Econ "Ruusun nimi" -kirja kertoo tarinaa siitä miten nauru ja huumori nähdään syntinä. Ja kirja taas heijastelee arvostuksia joita ei ole vaikeaa löytää. Tätä ajatellessa ei voi kuin ihmetellä sitä, miksi ihmeessä "Raamatun" alussa kerrotaan "hyvän ja pahan tiedon puusta" eikä esimerkiksi "vitsipuusta". Huumori nähdään usein jollain tavalla uhkaavana. - Syy on varmasti siinä että totuudella ja huumorilla on molemmilla yllättävän paljon valtaa. Ja itse asiassa huumorilla on enemmän. Jos jollekin vakavalle asialle uskaltaa nauraa, se menettää auktoriteettia, sädekehäänsä ja uskottavuudentunnetta jota se meille antaa.

Conrad Hyes onkin teologi joka on vähän tämänlaisilla linjoilla tutkaillut nimenomaan aikaisemmin viittaamaani syntiinlankeemuskertomusta. Hän lähtee siitä että perisynti ei itse asiassa esiinny tässä kertomuksessa ollenkaan. Se on tarinaan jälkikäteen liitetty termi, tulkinta joka on toki tehty muun tekstin pohjalta, mutta joka ei kuitenkaan ole ainut mahdollinen. Hyesin mukaan tarinassa on kysymys nimenomaan siitä miten ihmisistä tuli liian tärkeileviä. Hänestä luonnontila oli viaton ja hauska. Hyvän ja pahan tiedon puusta nauttiminen toi tiedon ja pinnallisti maailmassaolemiskokemuksen. Tämä lankeemus näkyy hänestä nykykirkossakin kun nauramista kirkossa esimerkiksi piispojen läsnäollessa nähdään jotenkin kiusallisena. Tämä turhantärkeys ilmenee sitten pömpöösiytenä joka teeskentelee vahvaa mutta on äärimmäisen haurasta ; Turhantärkeälle lapsen metelöinti rippijuhlassa on kammottava pyhäinhäväistys ja ikonoklasmi. Loukkaantuminen ja Jumalanpilkkakokemus onkin tätä kautta vain osoitus oman uskon heikkoudesta. Hyersin mukaan saatana on pelkästään mahtipontinen ja tätä kautta vajaa. Jumalassa on molemmat puolet, sekä vakava puoli että hauska puoli.

Ja kun minä kirjoitan positiivisesti kristinuskosta, on kysymys tietysti jostain aivan muusta.

Teknisen korkeakoulun opiskelijat ovat hyvä muistutus siitä että vaikka he ovatkin ääriteknisiä, heihin liittyy kuitenkin vahva huumorisävytys. Teekkarit tunnetaan paitsi insinööreinä, diplomi-insinööreinä, niin myös typeristä tempauksista ja wappulehden paskoista vitseistä. Tämä on merkittävä ja hyvin erikoinen asia, koska juuri teknillis-luonnontieteellisen maailmankuvan nähdään yleisesti olevan latistava. Edellä mainitsemani Hyers edustaa tässä pitkää linjaa yhdessä esimerkiksi Adornon kanssa. ~ Heille tieto johtaa tylsyyteen, pinnallisuuteen ja esteettisen elämän rappeutumiseen joka ilmenee sitten pinnallisena turhantärkeytenä. Kuitenkin juuri Teekkarit - eivätkä esimerkiksi feministiteologit - ovat tunnettuja huumorilehdistään ja sävyltään nimenomaan anarkistisista tempauksistaan.

Markus Kajon "keppienkuljettamistekstissä" (jonka kommenttiraidalla on minunkin kyseenalaista kontribuutiota jonka Kajo on ystävällisesti jättänyt deletoimatta) on reagointi joka on itsessään humoristinen ja lämminhenkinen, mutta jossa on kuitenkin mukana varoitus jonka sävyt ovat yleisiä. "Toiseen tärkeään asiaanne, keppien kuljettamiseen en aio vastata. Juuri tuollaisten tehtävien takia jätin aikanaan TKK:n opinnot kesken. Toivon, että jatkossa olette myös varovaisempi tällaisten kysymysten julkipanoon. Teekkarit tahtovat ottaa tällaiset asiat haasteena ja jotkut lähtevät kohta kuljettamaan kilometrin mittaista kepakkoa vaikka sinne Iisalmeen ihan vain koemielessä (ja sikäläisen panimon sponsoroimana). Siinä on sitten saatu viitostie pitkäksi ajaksi kokonaan tukkoon. Luuletteko, että juhannuksen viettoon menevät ihmiset autoissaan kitisevine lapsineen tällaisesta kuljetuksesta ihastuvat, kysyn vaan toisen kerran. Kolmatta kertaa en kysy, sen lupaan." Tässä viitataan juuri siihen että huumori nähdään usein ongelmana.

Hyersin lausumaan tämä sopii siten, että tämänlaiset tempaukset maanteillä ovat autonkäyttäjille sama kuin se naurava ja mekkaloiva lapsi pömpöösin uskovaisen kirkkomatkalla. Samalla selviää myös se, että jokainen meistä on omalla tavallaan pömpöösi, turhantärkeyteen langennut. (Hieman kuin kaikki ovat syntisiä kristinuskon mukaan.) Itsekin olen äärimmäisen ärsyyntynyt pitkillä automatkoilla - ja ärsytän muita vielä enemmän kuin olen itse ärsyyntynyt. Itse asiassa ärsytys on aina läsnä, oli teillä teekkareita tai ei. (Yleensä ei.) Näin ollen on kyseenalaista aikaansaisiko teekkari aidosti merkittävää lisäkiusaa nykytilaan verrattuna.

Olenkin erittäin ihmeissäni siitä miksi ihmiset haluavat lomillaan ajaa mahdollisimman kauas, kun perille löytää vähemmälläkin. Toki voisi ajatella että tässä matkassa olisi kysymys ponnistuksesta ja kärsimyksestä, jonkinlaisesta Nietzscheläisestä voimainponnistuksesta joka maksimoi onnellisuuden. Mutta kuitenkin mökkeihin ja kesäpaikkoihin tunnutaan liittävän nimenomaan nautiskelevampia haluja. Sitä halutaan olla rauhassa, nauttia oloista. Perillä odottaa sitten totaalinen peruskorjaus ja kauhea määrä työtä. Kun ihminen haluaa rauhaa hän paitsi valmistautuu sotaan, ja käy aivan automaattisesti vapaaehtoisesti moottoritietaisteluita. Tuska onneksi unohtuu vuoden aikana niin että sama virhe osataan sitten toistaa seuraavana vuonna.

Teekkari on koulutusjärjestelmämme huippu. Heidän halutaan selvästi opiskelevan elinkeinoelämää varten. Tekniseen tietoon halutaan liittää arvokkuus. "Opettaja 18/2012" -lehdessä olevaassa kolumnissa (s 51) nykyhetkeä kuvataankin liian keveänä. "Myöskään tympeänmakuisten, pitkien ja perusteellisten artikkelien hahmottamiskykyä ei enää ole. On vain Wikipedian nopeus. Ei kukaan enää osaa pysähtyä tiedon ääreen, pohtia sitä, keskustella. Sellainen välilehti ihmiskunnan historiassa on napsautettu alapalkkiin, odottamaan poistamista. Se joutaa kadota lehtorin mukana, ehkä aikaisemminkin, sillä lehtori on jo kadonnut ihmisten keskinäiseen tuntemattomuuteen." Tässä lausumassa on selvä halu palata vanhoihin kulta-aikoihin joita ei enää ole. Tätä korostetaan loppuun laitetussa kliimaksissa jossa lehtori (ei siis opettaja vaan nimenomana klassisen vanhahtava lehtori) löytää yhden oppilaan joka on lukenut saman kirjan ja muistaa siitä saman kohdan jota on pitänyt hyvänä. "Ja lehtori tuntee sisällään arvokasta lohdutusta: tuossa nuorten mahdottoman samanlaisessa joukossa on sen lajin edustajia kuin hän itse, vanhan tiedon ja kulttuurin rakastajia. Lehtori maistelee hetkeä, sen kuolemattomuutta." Tilanne on siitä mielenkiintoinen että nykytilaa kuvataan harmaana ja identtisenä kun samalla valitetaan sitä että ihmiset eivät tunne toisiaan ja nautitaan identtisyyden kokemisen hetkestä. Nykymaailmassa ollaan vähemmän "mahdottomasti samanlaisia" kuin ennen. Mutta oikeasti kaipuu onkin aikaa jota ei ole koskaan ollut. ~ Vanhoillisessa maailmassa elävät ovat pakinan lehtorin tapaisia. He vaativat tietynlaista maailmaa suojellakseen omaa identiteettiään. Kolumni peräti esittää että "Lehtori ei käsitä hänen kummallista kieltään. Siitä puuttuu historiallisuus, inhimillisen kulttuurin jatkumo." Tämä nähdään ongelmana. Tämä korostaa sitä että lehtori rakastaa aidon tiedonjanon sijasta sitä että hän saisi kuulua samanmielisten yhteisöön. Hän rakastaa vain omaa peilikuvaansa.

Ihmiset eivät ole oikein koskaan olleet kiinnostuneita koulusta. "Turhantärkeilyyn sortunut" koulutusasenne on johtanut tylsyyteen, ei vain nyt vaan aina. Lisäksi oppiminen on työlästä. Opiskeluhaluiset ovat olleet aina vähemmistönä. Uskoisin jopa että nykypäivänä tilanne on kohentunut ; Mika Sipura esitti että se mikä voi näyttää lyhytjänteiseltä ja spontaanilta voikin olla muuta. "Kun 12 vuotta sitten aloitin opettajana, hyvä opettaja oli asiantuntija joka tiesi faktat, ja osasi kertoa ne loogisessa jäjestyksessä. Nyt hyvä opettaja on ammattimainen paskansuodatin, joka kykenee jollain vielä tarkemmin määrittelemättömällä tavalla siirtämään kykynsä oppilaisiin. Tuota lapiointitaitoa ei valitettavasti opita kursseilla. Ei auta miljoonien syytäminen IT-strategioihin. Tuohon taitoon synnytään, ja sitä ylläpidetään etusormen painalluksin." Opettajuus on muuttunut tiedon saamisen helppouden mukana. Ennen ongelmana oli lähteiden luo pääseminen. Netti on tehnyt omituisiakin asioita saataville. Nykyisin saatavuus on runsasta ja tärkeintä on tiedon analyysi. On kyettävä nopeasti näkemään mikä on oleellista. Muulle on annettava ruksia välittömästi. Panostaminen vain tärkeisiin asioihin johtaa siihen että suurin osa klikataan pois. Ja nimenomaan tämä on hyvää lukemiskäytäntöä.

Se, että ennen tietosanakirjojen selaamiseen meni paljon aikaa ei antanut yhtää enempää tietoa. Pakotti vain tuskailemaan kauemmin. Kun vertaan aikoja ennen internettiä (olin silloin jo koulussa) ja muistan sitä mitä esitelmänteko siihen aikaan oli nykyiseen verrattuna. Se oli turhannyhjäämistä, aikaa meni turhaan. Olisi omituista jos joku selittäisi että jos nettiyhteydet pakotettaisiin hitaammiksi, niin se kehittäisi oppimista. Olisi omituista jos joku selittäisi että oppisimme paremmiksi lomailijoiksi jos meille annettaisiin hitaammat autot. Kysymys on tässä aivan samasta asiasta.

Tiedolle ei sen sijaan ole käynyt huonosti. Esimerkiksi jos menisin lukemaan vanhaan malliin miekkailumanuaalien alkuperäisteoksia, olisi minulla turvallisuusehtoja ja muita että edes pääsisin lukemaan niitä. Nyt ne ovat skannattuina netissä - usein jopa osaavien ihmisten tekemät käännökset on saatavissa! Väittäisin että jos todella pidän vanhasta inhimillisestä perinteestä, siihen osallistuminen on tehty helpommaksi. Eri asia onkin se, että valtaosa ei tämänlaista kaipaa. Osa voi kaivata tietoa muunlaisista asioista.

Nykyisin lähinnä paskantärkeydellä on vaikeampaa kuin koskaan ennen. Toki tässä on ongelmansa. Esimerkiksi oppilaat voivat ATK -tunnilla selata pornoa. He tekevät näin koska on vaikeaa ellei mahdotonta tehdä tietoturvaluennosta kivempaa kuin porno. Pömpöösiyden ollessa toisessa ääripäässä on toisessa ääripäässä riekkuminen. Molemmat ovat pinnallisia.

Uskaltaisin sanoa että olosuhteet vain modifioivat pinnallisuutta, joka taas on ihmisissä vallitseva tila. Askeettisissa oloissa pinnallisista tulee "kolhoja". He elävät arkirutiinissa miettimättä juuri mitään. Yltäkylläisissä oloissa ihmisistä tulee prinsessoja jotka elävät leikissä miettimättä juuri mitään. Ensimmäiset elävät pömpöösiydessä ja toiset riekkumisessa. Molemmat ongelmat ovat reaalisia siksi että ihmiset ovat noin yleisesti ottaen kovasti sitä hyvää ja pahaa tietoa vastaan. He rakastavat usein vain ajatusta siitä että heillä olisi tuo tieto ja vielä useampi sekoittaa tämän tiedonhaluun.