Pääsyyksi hän kertoi sen, miten opetettuihin on tehnyt vaikutuksen ja muutoksen. Että maailma ei ikään kuin ole vain oma elämä ja jotain joka katoaa sen jälkeen. Puolisollani on jonkinlainen hyvin epäkonventionaalinen henkisyys jonka tarkan määritelmän kasaaminen ei ole perheriidan arvoista, joten se on jäänyt jokseenkin arvoitukseksi. Aistin tästä jonkinlaisen ikuisuuteen ponnistavan kulman.
Itse taas katsoin, että olisi ihan riemuisaa olla rikkomatta ihan hirveästi asioita. Että monessa asiassa olisi hyväkin harrastaa ekologista kestävyyttä. Että jos luonnonvarat ovat samassa kunnossa kun ennen omaa mukaantuloa, niin ei ole ikään kuin vienyt toisilta sisältöä. Saavutus olisi siis se, että palauttaa maailman samassa kunnossa kuin sen löysikin.
Minun kanssa samassa talossa oppii tietysti monenlaista asiaa. Eikä vain supersankareista ja kikkelivitseistä. Minusta voi saada jonkinlaisen tolkun, työllä ja ajalla. Puolisoni näki, että suhtautumiseni johtui siitä, että koen perimmiltäni olevani jonkinlainen asioita pilaava kiusankappale ja loinen, jonka tehtävänä on enemmänkin harrastaa jonkinlaista kokoaikaista damage controllia. Oli mielenkiintoista huomata, että suhteemme epäonnistumiseen on hyvinkin erilainen.
Puolisoni on negatiivinen siinä mielessä, että hän valittaa paljon, hyvinkin paljon. Minäkin olen negatiivinen, mutta olen enemmänkin vihainen ja ruotiva. Puolisoni on jonkinlainen optimisti joka pettyy ja joka yrittää ratkaista ongelmia ja rakentaa jotain joka on häntä itseään suurempaa. Hänelle ei riitä että luo oman sfäärin ja levittää sen elinpiirikseen, jonkinlaiseksi hyporealistiseksi omaksi kuplaksi. Kuplaksi jonka tehtävä on loppua ja poistua viimeistään kuolemassa jos ei jo sitä edeltävässä sedaatiossa. Tälläisessä maailmassa äärettömyyksiin ponnistaminen olisi vain pömpöösi illuusio, harha ja huijausta joka vie ilon siitä omasta väliaikaisesta loiselelystä.
Asia muuttuu tietysti astetta huvittavammaksi, kun tajuaa että minä räyhään internetissä ja vänkään jotain sivistysihanteista filosofiablogia ja hän vapaa-ajallaan pelaa MMORPGitä, joiden perusideana on väliaikaisuus. Se, että koko ajan on juostava että pysyisi suhteellisesti yhtä hyvänä hahmona koska koko ajan tulee hienompia ja hienompia taikaesineitä haalittavaksi ja maksimilevelirajojakin hilataan muutama taso kerralaan ylöspäin aina muutaman kuukauden väliin. Saavutuksena on jotain joka ehdottomasti katoaa jos pelin lisenssimaksu jätetään maksamatta. ; Mutta tämä onkin vapaa-aikaa eikä siksi jotenkin tämän syvällisen reflektioajan piirissä. Joskus pitää ottaa lomaa oleellisesta ja tärkeydestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti