Otin asian esiin toista kautta. Nimittäin sitä kautta että lapsiluku on kaltaiselleni lapsettomaksi tahalleen jättäytyvälle iso kysymys. Ja että lapsilukuun liittyy aika paljon Foucaultin kuvaamaa vallankäytön muotoa, biovaltaa. Sen kiistäminen on omituista, ja tosiasiassa biovaltaa löytyy muualtakin kuin lestadiolaisten parista.
Biovallassa yksilön ruumista hallitaan hienovaraisesti ; sääntöjen ja luokittelujen, hyväksynnän ja hylkäämisen kautta. Ja tähän kaikkeen liittyy normit ja se mitä pidetään normaalina.
Selvää on, että suureen lapsilukuun kannustaminen "lapsilahja" -termien käyttämiseen liittyen on biovaltaa. Samoin yliseksualisoitunut yhteiskunta on biovaltaa. Ja toisaalta biovaltaa on siinäkin että mielessä on jokin lapsiluku johon terveet osuvat. Itse olen törmännyt tähän hieman erikoista kautta. Olemme päättäneet että mitään mato-olmeja tässä ei tarvita tai kaivata tassuttelemaan. Näyttävätkin humalaisilta kääpiöiltä (ainakin jos isäänsä tulisivat). Tätä lapsettomuutta pidetään aika usein jotenkin sairaana, epänormaalina, ohimenevänä sairautena jota katuu vanhana kun lapset ei vieraile (kuten ne ei tiemmä muutenkaan tuppaa vierailemaan). Selitys vaatii vähintään trauman. Joko oikeasti haluan lapsia ja olen vaan laiska (laiskuus toki on osuva attribuutti) tai sitten päässä on isosti vikaa (toki myös osuva attribuutti.) Vika ei ole attribuuteissa joita edustan vaan syy-yhteyksissä jotka sidotaan aiheeseen käytännössä puskasta. Kyseessä on biovallan yksi ilmentymä.
1: Taustalla on enemmänkin kokemus. Olen isohkosta perheestä lähtöisin, ja äitini oli perhepäivähoitaja. Sain kakaroista ihan tarpeekseni. Osaan kaikki tarvittavat toimenpiteet, kysymys ei ole taidoista. Minulla on kohtuu hyvä käsitys siitä mitä lapset vaativat. (Enkä ahdistu vauvoista, vaan 3+ -vuotiaista.) Tiedän mistä tykkään ja mistä en. (En pidä lapsista ja tykkään ihmisten lyömisesti isokokoisilla teräaseilla. Enkä tässä tapauksessa halua yhdistää vihan ja rakkauden kohteita kotoa oppimaani muottiin.) Toisaalta ymmärrän että monista vauvat ja lapset ovat parasta elämässä. Heille tilanne on varmasti aivan toinen kuin itselleni.
Tavallaan ajatuksena on jopa se, että ei ole perhettä jos ei ole lapsia. Maailma toimii tältäosin kuten hikipediaan kirjoitin. perheen perustamisesta. Tokihan sitä voidaan vinoilla, että "ateisti nauraa lestadiolaisia lapsitehtaiksi, mutta hänellä itsellään on nolla lasta." Mutta naureskelu on omituinen kaksoisstandardi, kun oikeasti jotain vikaa olisi vain jos niitä lapsia olisi niin pirusti itsellä ; Selvästi mielessä on jokin "normaali ja terve" lapsiluku johon nähden halveksitaan joko ateisteja tai vielä todennäköisemmin sekä ateisteja että lestadiolaisia. Kysymys ei siis ole siitä onko iso perhe itsessään hyvä vai huono asia. Kysymys on siitä, että millä asenteella siihen perhekokoon suhtaudutaan. Tässä olisi puolin ja toisin parantamisen varaa.
Lestadiolaisista saa tietoa vaikkapa aiheen tutkijan kautta ; "Uskontososiologi, tutkijatohtori Valdemar Kallunki määrittelee vanhoillislestadiolaista herätysliikettä määritteleviksi avainsanoiksi rajat, yhteisön ja identiteetin. Selkeät rajat ovat hänen mukaansa seurausta lestadiolaisten seurakuntaopista: liike on pitänyt itseään ainoana todellisena seurakuntana, jonka ulkopuolella ei ole pelastusta. Kallunki huomauttaa, että pelkkä oppi ei kuitenkaan riitä, vaan erojen täytyy tulla myös konkreettisesti näkyviin. Erottavat tekijät liittyvät suuriin lapsiperheisiin ja tiettyihin elämäntapavalintoihin, jotka koskevat esimerkiksi televisiota, meikkaamista ja alkoholin käyttöä. Kallunki sanoo, ettei usko lestadiolaisten itsekään uskovan oppiinsa kirjaimellisesti. Hän arvioi, että seurakuntaoppi palvelee yhteisön sisäistä elämää ja vahvistaa erottelua "meidän ja muiden" välillä. Yksi tapa korostaa omaa erityislaatua ja vahvistaa yhteenkuuluvuutta on Kallungin mukaan se, että yhteisö näkee itsensä uhrin asemassa suhteessa muuhun yhteiskuntaan. - Yhteisöllisellä uhriutumisella voidaan torjua ulkopuolinen kritiikki, jolloin sitä ei tarvitse oikeasti käsitellä. Uhriutumisen pahin vihollinen on aidosti moniarvoinen yhteiskunta, jossa erilaisuus - myös lestadiolaisten elämäntapa - hyväksytään. Silloin liike ja sen jäsenet eivät enää voi nähdä itseään uhreina." Tässä on toki ongelmana se, että tosiasiassa kaikkia uskontoja ei voi suvaita. Ja lestadiolaisilla on de facto -toiminnassaan käytänteitä joita ei saa eikä pidä suvaita. Suvaitseminen on aina ansaittava, sillä että noudattaa Harm principleä eikä esimerkiksi suojele rikollisia viittaamalla siihen että uhrissa on vikaa jos hän ei anna syylliselle anteeksi.
Kuitenkin Kallunki osuu asian ytimeen. Uhriutuminen ei nimittäin ole vain lestadiolaisten omaisuutta - kuten ei biovaltakaan, jota löytyy kaikesta mitä kutsutaan kulttuurin yliseksualisoitumiseksi. Uhriutumista on paljon. Feminismi rakentuu uhrimentaliteetille. Samoin moni vasemmistolainen ideologia nojaa alemmuuteen ja "uhrina olemiseen" ja "luuseriksi identifioitumiseen". PerusSuomalainen oikein rypee siinä. Samoin machomaskulinisti. Ja mikä hupaisinta, voin ottaa filosofian puolelta Jukka Hankamäen joka on tunnettu siitä että hän nostaa oman asemansa akatemiassa uhriuden teemojen kautta. Ja itseäni kovempaa ruikuttajaa ei jumalauta olekaan!
Uhriutumisen ytimessä on valta. Ja toinen teema. Se, minä valta yleensä nähdään. Nimittäin kohtuuttomuutena. Tämä johtaa hyvin erikoiseen puoleen. Nimittäin nöyryyteen. Jos glorifioi itsensä, niin se että ei saa hyväpalkkaista työpaikkaa muuttuu kokemukseksi vainosta. ~ Karkeasti ottaen voidaan rakentaaa nyrkkisääntö, jossa nöyryyden puute tekee uhristatukseen lietsomisesta yhä helpompaa ja helpompaa. Tämä korostaa tietysti sitä ikävää puolta että aika monesti vainossaolemisesta ei ole kysymys siitä mitä asiat ovat vaan mitkä ovat siihen liittyvät asenteet. Tämä tekee biovallasta vaikeasti havaittavan. Lapsiluku kun voi olla biovaltaa tai ei, riippuen ihmisten asenteista. Vielä pahemmaksi menee kun tämä nöyryyden puute nostetaan esille. Sillä se muuttaa vallan ja vainoamisen abstraktiksi "vainon kokemukseksi", joka ei ole enää sidoksissa asenteisiin vaan siihen miten kukin näkee itsensä ja maailman ja mikä on näiden väliin syntyvä kontrasti.
Minun on tässä yhteydessä pakko nostaa huomioon eräs yritys luoda eettinen maailma jossa ei ole jumalaa mutta jossa ei luovuta klassisen teismin parissa annetuista merkityksen määritteistä. Dan Weijersin näkemys perustuu tekno-optimismiin. Siihen, jota yleensä vastustetaan hyvinkin kovasti. Weijers nostaa esille Tolstoin näkemyksen jossa ateisti ei voi olla merkityksellistä elämää koska elämä on pituudeltaan äärellinen "Tolstoy's version of this criticism is that Naturalist theories do not describe really meaningful lives because they do not require that we connect our finite lives with the infinite." Samoin haasteeksi otetaan absurdi "Another criticism of Naturalist theories is that they cannot adequately resolve the Absurd - the vast difference between how meaningful our actions and lives appear from subjective and objective viewpoints." Weijers ei luovu näistä lähtökohdista. Tämä on melko poikkeuksellista, yksilöllistä, ajattelua. Perinteisesti kun ollaan tehty joko niin että naturalisti heittäytyy jonkinlaiseen fenomenologiseen intellektuelliaan jossa rajallisuus luo merkityksen ikään kuin Heideggerin hengessä. Tai sitten ollaan Albert Camu's kamuja ja hyväksytään sankarillisesti absurdi osaksi elämää. Tai sitten ollaan kuten Sartre, joka määrittelee koko merkityksen uudestaan kiistäen edellämainitut kulmat joksikin merkityshaasteeksi joka pitäisi jotenkin ottaa vastaan ja päihittää sen omilla ehdoilla.
Weijers ei luo teismistä poikkeavaa määritelmää. Se, mikä on uskovaisella paratiisia on hänellä tekno-utopiaa. Merkitys syntyy siitä että tekemisten ketjut ulottuvat tulevaisuuteen - jopa äärettömyyteen asti. Optimistisuutta tarvitaan kun haaveena on teknoutopia, jota täydellistetään. Tieto jota saa tiivistettyä säilyy jälkipolvien iloksi hamaan ikuisuuteen. Kaikki ongelmat voidaan kenties ratkaista riittävän hienolla teknologialla. ; Itse asiassa Weijersin argumentit todella kumoavat väitteet siitä mihin materiaalinen maailmankatsomus ei millään voisi ratkaista. Tässä mielessä hänen argumenttinsa on osuva. ; Hyvin monesta tuntuu aika luonnolliselta ajatukselta, että ihminen yrittää luoda Jumalan uudestaan teknologian avulla ja elää ikuisesti jonkinlaisessa teknoparatiisissa. Tämän tyyppistä ajattelua edustaa myös Paloheimon megaevoluutio-käsite.
 |
| Kuvien "orbit" ovat Rannosta enkeleitä. Siis enkelit ovat digikameroiden tavallinen reaktio pahaan vastavaloon ja heijastumiin esimerkiksi sadepisaroista, pölystä ja lumesta? Yht'äkkiä enkelien yliluonnollisuus redusoituu materialismiksi ja valon taittumiseksi. Tai sitten orbit eivät ole enkeleitä. Se, menettääkö enkelikokemus merkityksensä tämän reduktion myötä onkin sitten tämän blogauksen lujinta ydintä. |
"Philosophical Disquisitions" -blogi analysoi Weijersin argumentin.
1: Siellä havaitaan että universumi on äärellinen, joten Weijers joutuu tosiasiassa harjoittamaan pseudotieteitä jotta tiede olisi juuri hänen tarvitsemansa laista. Nykytiedon valossa universumi on rajallinen siinä mielessä että ääretön rohajtaakin äärelliseksi. Biljoona vuotta mitä tahansa - vaikka biljardinpeluuta - on paljon, mutta ei se äärettömyyttä ole. "My problem with this is that it is a little bit too optimistic. Sure, Kaku and Kurzweil could be right, and so could Eternal Inflation, but they could also be wrong. To render a theory of meaning beholden to unknown scientific facts in this manner seems far too fragile for my liking."
2: Jotenkin argumentti tuntuu monesta vieraalta. Ja kysymys ei ole pelkästä teknologian fanittamisesta tai sen vihamisesta "I’m all for techno-optimism. But for some reason I find the existentialist willingness to work within the (present) realities of death and finitude much more admirable than the utopian leap of faith that Weijers theory seems to command." Minä olen samoilla linjoilla. Paitsi siitä tekno-optimismista.
3: Ikävintä onkin oikeastaan se, että merkitys lokeroidaan aika tiiviisti dogmaattiseen pakettiin joka ei itsessään tunnu vastaavan todellisuutta. Tolstoi onkin ihan mahdollisesti irrelevantti elämän merkityksen kannalta. ; Se on kenties yksi tapa luoda merkitystä (jos sitäkään) mutta missään tapauksessa se ei ole ainut tapa luoda merkitystä. Ja kuten alussa huomautin merkityksen kokemuksen ja ulkomaailman välinen kontrasti johtaa absurdiin kokemukseen. Tämä ei kuitenkaan tarkoita samaa kuin merkityksen rappeutuminen. Kysymys on pohjimiltaan vähän samasta kuin Tolstoinkin kohdalla.
Itse näkisin että absurdi kokemus vihjaa että kenties odotat ja vaadit maailmalta liikaa tai olet egoistisesti paisunut jonkinlaiseen kuplaan joka ei enää kestä todellisuutta. Merkityksen katoamisen sijasta kokemuksen ahdistavuus, siihen taatusti liittyvä kognitiivinen dissonanssi, voitaisiin paikata myös nöyryydellä. Nähdäkseni sekin on tärkeä osa hyveellistä tervejärkisen ihmisen elämää. (Toki myönnän että käsite "tervejärkisyys" minun suustani ei tarkoita juuri mitään.) Nykyaikana pitää kuitenkin olla optimisti ja itseluottavainen siinä määrin että mielipiteenvapaus tarkoittaa sitä että kukaan ei moiti jos tekee huonosti perusteltuja mielipiteitä. Jonka jälkeen eletään maailmassa jossa kaikki juoksevat juoksukisan ja kaikki saavat kultamitalin jotta kukaan ei tuntisi oloaan toista huonommaksi juoksijaksi. Mielestäni voimme olla erilaisia, taidollisesti erilaisia, mutta samanarvoisia.
Onkin ironista, miten puheissa korostamme että ulkoisilla asioilla ei ole väliä. Kuitenkin tasapuolisuutta vaaditaan juuri ulkoisiin piirteisiin tuijottaen. Siksi on syntynyt niinkin pinnallisia ilmiöitä kuin kompensaatiopakko. Jonka tarkoituksena on korostaa että jos on ulkoisesti ruma, niin pitää korostaa sisäistä kauneutta jota vihjataan että sillä ulkoisesti kauniilla ei ole. Tai että ulkoinen rumuus johtaisi jotenkin todennäköisemmin sisäiseen kauneuteen. Tai että jos on älykäs, on pakko olla onneton. Tai jos tietää paljon tieteestä, täytyy olla huono sosiaalisissa taidoissa. Ja tässä maailmassa kaikki on vain pintaa. Pintaa joka itse asiassa hivelee sitä että absurdi peitetään. Että kukaan ei huomaisi että odotusarvoinen käsitys omasta merkityksestä universumin ja maailmankaikkeuden kanssa ei koskaan osoittautuisi ylimitoitetuksi. Tälläisessä maailmassa nöyryys olisi merkityksen rojahtamista. Ja tämän huomion jälkeen voi aivan oikeasti miettiä, kuinka relevantti filosofinen tai eksistentiaalinen tai hyve-eettinen haaste absurdi on kenellekään "materialistille". (Ei juuri minkäänlainen.) Uhriutuja ei yksinkertaisesti saavuta onellisuutta tai eksistentiaalista terveyttä ; Onkin tavallaan liian pitkälle vietyä rinnastaa merkitys (absurdin puutteen määritteessä) ja hyvä elämä samaksi asiaksi. Uhriutuja on varsin arkipäiväinen esimerkki ihmisestä, joka uhraa monta asiaa merkityksensä vuoksi. Ja aika harva pitää tätä tästä huolimatta samana kuin paras mahdollinen elämäntapa.
Näkisin että jumalattomassa ja uskonnottomassa elämässä on samanlaatuinen vaikeus kuin on minun suhteessa rukoukseen. Eräs uskovainen kertoi minulle kerran, että en voi haukkua rukoilua absurdiksi tai merkityksettömäksi vain siksi että olen kokeillut sitä monta kertaa enkä ole koskaan saanut siitä mitään. Koska kun moni kuitenkin tekee päinvastoin, ja on tyytyväinen, niin pitäisi nöyrtyä sellaisen vaihtoehdon edessä että on jotenkin rukoillut väärin tai väärin vaikuttimin tai väärässä elämäntilanteessa. Samoin uskonnottomuuden kohdalla monelle tilanne voi olla vaikea. Kuitenkin niin moni elää käytännössä tyytyväisenä että voidaan relevantisti kysyä, että eiköhän arvotyhjiöllä pelotteleva ole vain kokeillut asiaa jotenkin väärin. Että pitäisi nöyrtyä sen verran että ei aseta itseään eksistentiaalisen elämän keskiöön siten että jos jossain ei ole onnistunut, niin siinä ei ole kukaan muukaan koskaan missään onnistunut eikä tule onnistumaan jatkossakaan. (Tyytyväinen elämä? No en toki minä, tyytyväinen elämä ei taida olla se mitä olisin osannut tehdä oikein, olinpa sitten teisti, ateisti tai assassiini.)
3 kommenttia:
Itse asiassa tuo on useahkosti esitetty väite, että ihmiset pyrkivät muutenkin puuttumaan toisten lapsilukuun, että se ei ole ainoastaan lestadiolaisten ongelma. En kuitenkaan näkisi niitä samanarvoisina ongelmina, monestakaan syystä. Ensinnäkin lapsettoman kohtaamat sanktiot toisten taholta luultavasti harvoin ovat aidosti sitä että hänet suljetaan ulos muuten tiiviistä yhteisöstä, tai että häntä tullaan puhuttelemaan kuin hän olisi tehnyt murhan (lestadiolaiset kun näkevät ehkäisyn oikeastikin murhana, jopa kortsujen käytön, kyseessä on epävirallinen pre-eksistenssioppi eli lapset ovat olemassa jo valmiiksi ja hedelmöitys vain tuo ne ihmisten maailmaan). Toiseksi lestadiolaisten itsensä näkökulmasta taas ehkäisijä joutuu helvettiin, eli pahinta mitä ihmiselle voi tapahtua, toisin kuin lapsettomuustapauksessa. Helvettipelolla on sitä paitsi ihan käytännönkin seurauksia, sillä ihmiset katsovat pelottelun, uhkailun ja painostamisen oikeutetuksi kun sillä "tarkoitetaan ihmisen omaa parasta", eli lestadiolaiset ovat valmiita pahempaan psyykkiseen väkivaltaan kuin henkilöt jotka eivät ymmärrä vapaaehtoista lapsettomuutta.
Kolmanneksi mikäli painostettava taipuu, seuraukset ovat lestadiolaiselle kohtuuttomat, toista tusinaa lapsia yleisimmin, vaikka tietenkin riippuu ihan ihmisestä onko yhdestä lapsesta saman verran vaivaa kuin viidestätoista. Ja mikäli painostettava ei taivu, lestadiolainen suljetaan perheen, suvun, naapuruston ja ystäväpiirin joukosta ulos, mikä monelle tarkoittaa ettei sen jälkeen ole yhtään ainutta läheistä ihmistä, koska lestadiolaisen tavan mukaan ulkopuolisten kanssa ei saa muodostaa läheisiä suhteita. Lapsettomalle seuraukset tuskin ikinä ovat näin radikaalit.
Oli huvittavaa saada kommentti, jonka mukaan minä käsittelen uskovaisia ikään kuin liian silkkihansikkain. No, tulipahan sekin sitten nähtyä.
On toki hyvä että tuot suhteellisuuentajua mukaan. Tuo lapsilukuasia on tosiaan tuotu esiin biovallan ilmentymisenä ja tätä kautta ne ovat analogisia. Silti olisi vähän sairasta olettaa että ne olisivat yhtä vakavia. (Meikkaaminenkin on normi, ja siihenkin liittyy ohjailua ja biovaltaa. Ei kuitenkaan yhtä vakavaa kuin lestadiolaisten puuhat!)
Biovallan tasolla tilanne on tietysti se, että helposti näyttää että puhuu perheväkivallasta eikä katso että lyödäänkö siinä vitsalla vai lihakirveellä. Ja rehellisesti sanoen tämä on eräs postmodernismin syvistä ongelmista. ; Asiaa ei tässä helpota se, että kontekstintulkinta syntyy konventioista.
Yritin toki tuoda tätä esiin kun erittelin "uhriuden" "uhriuden kokemuksesta". Se kun muistuttaa niistä vakavuuseroista.
Korostamasi puoli tuo esiin pari asiaa joita yritin jo tekstissäkin alustaa.
* Nöyryytyksen ja nöyryyden välillä on jonkinlainen suhde. Itse omasta mielestäni miltei huusin siitä että lestadiolaisten usko on ikään kuin psykoottinen egopaatti -ihminen jolta puuttuu nöyryys. (Kuten utopia-ajatteluilta yleensäkin.) Sekin (ideologia) "uhriutuu" (ei ole oikeasti persoona vaan analoginen persoonalle) hyvin herkkänahkaisesti samalla kun vaatii jäseniltään hyvinkin suurta nöyryyttä.
* On hyvinkin vaikeaa nähdä eksaktisti milloin pitäisi puolustaa itseään ja milloin olla nöyrempi. Selvästi jotkut (monetkin) keissit ovat tästä huolimatta jompaa kumpaa.
* Nöyryys-egoilu on usein kuplien kisaamista. Uskonto vaatii nöyryyttä mutta ei itse ole nöyrä. Uhriutuminen korostaa alemmuusasemaa mutta kumpuaa ylemmyysasemasta. (Oikeuttaminen on sitten asia erikseen, joko se on tai ei ole.)
Yritin siis moittia lestadiolaisuutta, nostaa esiin sen, että lapsiluku itsessään on harhaanjohtava puheenaihe. Olisin voinut puhua siitä miten lestadiolaiset oikeuttavat biovallan vapaaehtoisuuteen viitaten. Mikä on nimenomaan kornia kun tätä de jure -ideaalia ei vastaa ideologian de facto -käytänteet, sitten yhtään.
"Asiaa ei tässä helpota se, että kontekstintulkinta syntyy konventioista." -> Lapsilukudebatti argumentteineen on vakiintunut. Tietyt poterot ovat muodostuneet, ja ne ovat niin vahvat että niihin ei edes tarvitse mennä. Jos tiettyjä asioita sanoo, syntyy vahva vaikutelma tietystä tilanteesta jossa tietyin intressein oikeutetaan tiettyjä juttuja. Jos näistä poikkeaa, pitäisi kai älytä ilmituoda tämä aika vahvasti. Oletin että maineeni uskondissaajana riittää. Joku lukee minua yhä vaaleanpunaisin lasein tässä maailmassa?????
Lähetä kommentti