 |
| Panisin. |
David Benatar on ottanyt esille tämän slippery slope -teeman tekstissään "Two Views on Sexual Ethics". Benatar rakentaa siinä hyvin vahvan tupla-argumentin. Sen aiheena on se, että jos seksuaalietiikassa hyväksytään syrjähypyt, päädytään argumenttimaailmaan jotka ovat analogisia pedofilian ja prostituution kanssa. Aiheena ei siis ole ollenkaan homoseksuaalisuus, vaan heteroseksualistejenkin sallima vapaa seksuaalisuus.
Benatar valitsee keinovalikoimakseen dilemman. Dilemmassa on luokituksia ja niiden kautta saadaan esiin analogisuuksia. Tässä tapauksessa hän jakaa seksuaalisen käyttäytymisen (ei siis seksuaalista suuntautumista) kahteen osaan;
1: Romanttinen merkitysseksuaalisuus (The Significance View). Seksi on hyväksyttävää vain kun se on romanttisesti merkityksellistä. Silloin sen tarkoituksena on vahvistaa parisuhdetta ja lietsoa seksuaalipartnerien keskinäistä rakkautta ja vastavuoroisuutta.
2: Mukavuutta ja hauskanpitoa korostava huviseksuaalisuus (The Casual View) : Seksi on hauskaa, ja sen ei tarvitse olla romanttisesti merkityksellistä ollakseen hyväksyttävää. Sitä voidaan tavoitella siinä missä muitakin huvituksia.
Tästä luokittelusta sitten johdetaan dilemma jossa olisi pakko valita jompi kumpi. Saadaan tilanne jossa määrittelemme seksin joko romanttisen merkityksen kautta tai sitten valitsemme huvittelunäkökulman. Toinen määritelmä valitaan ja siihen sitoudutaan. Tästä rakentuu seuraava jaottelu:
1: Jos valitsemme merkitysmääritelmän voimme varsin helposti selittää miksi pedofilia ja raiskaus ovat väärin. Samalla tosin promiskuiteettikin tulisi kielletyksi.
2: Voimme nojata kasuaalisempaan kulmaan ja saamme seksuaaliselle hurvittelulle oikeutuksen. Mutta toisaalta samalla on vaikeampaa selittää miksi pedofilia tai raiskaus olisi erityisen väärin, jos tekijä niitä harjoittaessaan nauttii teoistaan.
Apua, veneessämme on trolli!
Benatarin argumentti on oleellisesti Oinosen hauveliargumentin kaltainen. Se itse asiassa vastaa hyvin vahvasti klassista siveysnäkökulmaa jota laitetaan joka tuutista. Tämä on näkemys jota moni fundamentalisti että feministi hyväksyy. Siinä on kuitenkin jännittävä mutka joka on hyvä ottaa huomioon. "Philosophical Disquisition" nostaa esille erikoisen piirteen Benatarista. Hänellä on tapana tehdä hyvin erikoisia argumentteja. "Benatar is a consistently provocative, and annoyingly careful, philosopher so I was intrigued. In the past, he has defended the anti-natalist thesis that coming into existence is a great harm, and more recently he has defended the notion of anti-male sexism. It is no surprise then to find that this particular paper defends an equally controversial conclusion, namely: that if we accept the permissibility of causal sex, we will struggle to explain the wrongness of paedophilia and rape."
Monesti filosofiaa vaivaa tila joka on minun silmissäni ongelma. Nimittäin se, että moni sekoittaa argumentin vakuuttavuuden sen sanojan vakaumukseen. ; Takavuosina "mannermaisen filosofian" kannattajat kävivät kanssani melko tiukkaa keskustelua siitä, että jos esittää jonkun argumentin, pitääkö se ottaa itse vakavasti. He korostavat vilpittömyyttä ja omaan asiaan panostamista. Ulkopuolinen näkökulma nähdään jopa objektiivisuuden peikkona. Henkenä on tällöin se, että ihmisen tulisi esittää sellaisia argumentteja joihin itse uskoo. Minä ja Benatar olemme hieman eri maata. Meistä argumentin vakuuttavuus syntyy rakenteesta. Ja itse asiassa trollaaminen on hyvin usein tarpeen. Sillä osoittaaksesi jonkun ajatuskeskittymät vääriksi, joutuu usein soveltamaan sitä, että ottaa toisen perustelutavat, sitoo ne johonkin jonka premissit ovat yhtä todet ja sitten näitä johdetaan jotain josta seuraa hyvin erikoisia lopputuloksia. Tätä kautta saatetaan huomata muutoin vaikeasti havaittavia virheitä omissa lempiajatuksissa. Koska ihmisen mieli on sellainen, että mielellämme hellimme omia uskomuksiamme, itsekriittisyyden puute kävelee ikään kuin mielen etuovista sisään. Se ei edes vaivaudu kikkailemaan sivuovesta tai takaovesta.
Tämä ei toki tee argumentista väärää. On mahdollista että Benatar onkin halunnut trollata ja on tehnyt analogisen argumentin ja osoittanut että klassinen vanhoillinen siveysmaailma olisi paremmin perusteltu kuin voisimme yleisesti nykyään hyväksyä. Kysymys on siitä kuinka pitkälle analogian voi vetää. Pohjimmiltaan tällä on hyvin syvä merkitys. Sillä se kertoo kuinka pitkälle Oinosen hauvelit häntä voivat kuljettaa. Onko "historian näyttö" ja slippery slope -strategian näkeminen todella vakuuttavaa ja hyvää filosofiaa.
"Philosophical Disquisitions" -blogi käykin siksi itse argumentin sisällön läpi.
1: Sen perusongelma on siinä, että itse asiassa tosiasiassa dilemmaa pitäisi laajentaa jotta se käsittelisi erilaisia tilanteita. Koko huvittelunäkökulman seksi on määritelty hyvin epäselvästi, laveasti ja laajasti. Tämänlainen analyyttisyyden ja tarkkuuden puute tarvitaan koska ilman sitä argumentti ikään kuin lässähtää kasaan. Jäljelle jää vain se, että sitä väitetään seuraukseksi ja sitten toistetaan tätä. Tämän premissin kyseenalaistaminen johtaa vain sen toistamiseen. Joka tarkoittaa sitä että siinä on heikko kohta. Olemalla erimielinen, toiselta loppuu rationaalinen perustelu kannalleen. Tälläinen samaa eri sanoin - tai jopa samoin kliseytyvin hokemin - toistava papukaija näyttäytyy vain jänkkääjänä ja vänkkäävänä. Ulkopuolinen näkee tämän dogmaattisuutena tai jonkinlaisena "fundamentalismina".
1.1: Jos Benatarin argumentin soveltaisi syömisen maailmassa, kukaan ei ottaisi sitä vakavasti. Sillä sehän sanoisi että ruuan tarkoitus on joko sitoa perhe yhteen tai ylläpitää elintoimintoja. Ja että esimekriksi yksin ravintolassa nautiskelemassa käyminen olisi hedonistista ja sen jälkeen olisi antanut pikkusormen kannibalismille. Olisi vaikeaa nähdä miten kannibalismi on väärin jos syöjä vain nauttisi ihmislihan mausta. Kukaan ei näkisi tätä argumenttina ravintoloiden epäeettisyydestä. - Ravintoloissa paheksutaan yleensä joko tuhlailua, mässäilyä, tai sitä että siellä on seksuaalista priomiskuiteettia ja viinaa tarjolla. Gastronomiaa itsessään ei pidetä syntinä, vaan jopa Jumalan hyvien lahjojen arvostamisena.
2: Benatarin dilemma koostuu sarvista joiden seuraukset ovat enemmänkin väitettyjä. Niiden tehokuus ei synny tiukasta määritelmällisestä syy-seuraussuhteesta ja määritelmien tarkasta analyysistä. Sen sijaan niitä houkutellaan epämääräisillä määritelmillä ja niihin liittyvillä mielikuvilla lietsomisella. Tässä perustelun sijasta toimiikin assosiaatio ja ennakkoluulot.
2.1: Esimerkiksi Benatar ohittaa romanttisen seksin kohdalla suoraan sellaiset vastaavat mahdolliset liitokset joita hän varsin vapaasti liittää huvitteluseksiin. Esimerkiksi jos puhutaan treffiraiskauksista tai romanttisin kuvitelmin sävytetystä raiskaamisesta, voidaan nähdä että osa voi yrittää käyttää seksiä ikään kuin parisuhteeseen vahvemmin pakottavana voimana. Tämä on toki kaukaa haettua, mutta ei suoraan mahdotonta. Tämä on vakava kysymys joka nostaa avioliitossa tapahtuvan raiskauksen esille. Tämä aihe taas on perinteisesti itse asiassa jossain määrin liittynyt vanhoilliseen siveysmoraaliin. On ajateltu että naisilla olisi jonkinlainen velvollisuus antaa seksiä. Tämä kaikki asettaa siveysmallin kyseenalaiseen valoon tavalla joka on hyvinkin vahvasti analoginen sen kanssa miten pedofilia rinnastetaan huvitteluseksiin.
2.2: Lisäksi klassinen argumentti tarjoaa erikoista tilaa polyamorialle. Sillä jos ajattelemme että seksi monen kanssa parantaa perhettä, se olisi hyvinkin hyväksyttävää. Polyamoriassahan on romanttisen rakkauden ideaali joka vain uskotaan jaettavaksi monen eri ihmisen kanssa. Tämä tarkoittaa sitä että jos kannattaa perinteistä siveää heteroseksuaalista perhearvoseksiä, niin se olisi sama kuin antaisi pikkusormen moniavioisuudelle.
Lasten mehuhetki, päättyi ikävästi, musta koirankuonolainen vei päivänsankarin.
Benatarin argumentti on mielenkiintoinen, koska se perustuu loppujen lopuksi yleiseen tapaan rakentaa slippery slopeja assosiaatioiden varaan. Silloin asiat liittyvät yhteen koska ne määritellään yhteen. Tämä on helppo naamioida argumentiksi joko kutsumalla sitä induktioksi ja puhumalla varmuuden sijasta todennäköisyydestä (jota ei koskaan arvioida eksaktisti viittaamalla johonkin tunnettuun aineistoon). Tai rakentamalla Benetarin tapaan dilemma. ; Dilemma ja trilemma ja vastaavat luokittelut ovat filosofisesti tehokkaita työkaluja, mutta niissä on heikkouksia. Benatar soveltaa suurinta osaa näistä.
1: Ensinnäkin dilemma vaatii sen, että siinä olevat vaihtoehdot ovat todellakin ainoat vaihtoehdot
2: Toisaalta molemmat on analysoitava ja määriteltävä eksaktisti, koska ilman tätä toiseen voidaan liittää tarkoitushakuisesti lähes mitä vain. Argumentti saa helposti vakuuttavuutta jos on huolimaton, koska silloin ikävät vastaesimerkit voivat jäädä piiloon ja syyttelykin on helpompaa kun on vaikeampaa näyttää ristiriitaa määritelmäsisällön kanssa.
3: Dilemman puolien on oltava jotenkin relevantit sen sijaan että presuppositionistisesti ensin päätetään mitä halutaan ja sitten määritellään konseptit siten että saadaan haluttu tulos. Jos hyveellinen seksi määritellään molempien nautinnoksi, sekä parisuhdeseksi että kasuaalinen seksi saataisiin yhteen, ja pedofilia ja raiskaus menisivät toiseen lokeroon
4: Assosiaatioiden käyttäminen voi olla helppo keino tuoda manipulointia prosessiin. Tällöin argumentin tunnetason vakuuttavuus nousee argumentin järkitason vakuuttavuuden yli. Nämä asennevammat voi helposti kätkeä dilemmaan siten että se mikä muutoin huutaisi asennevammaisuuttaan julkisuuteen, saadaan kätkettyä. Kysymyksessä on kuitenkin enemmän argumentin muotoilun kautta syntyvä muutos kuin itse argumenttirakenteen laadukkaaksi tekemisen prosessi.
Ja minusta on päivänselvää, että tämä on hyvin tarkoituksellista. Hänen tuloksensa on hyvä juuri tämän huomion kautta. Argumenttina se on tavallaan niin syvällisellä tavalla huono, että se ikään kuin pakottaa meidät ymmärtämään hyvyyttä. ; Mielestäni tämänlaiset argumentaatiot ovat hyvin mielenkiintoisia, koska vaikka ne eivät ole "edes tekijästään totta", ne kuitenkin heijastelevat uusia puolia sellaisista asioista jotka voivat olla hyvinkin monesta ihmisestä "aivan totta". Ihmisten kohtaamista ja maailmankuvallisuutta korostaville tämänlainen on tietysti kauhistus. Mielestäni hyvä argumentti on hyvä argumentti riippumatta siitä kuka sen kertoo. Ja hyvin tehty esitelmä on opettavainen vaikka sen kertoja ei uskoisi siinä olevia faktoja vaan käyttää niitä vain sen takia että lähdeaineistona on ollut pakko käyttää luotettavia lähteitä ja ne tarjosivat vain tämänlaista materiaalia. Minusta se, että ihminen kirjoittaa vasten omaa maailmankuvaansa vaatii jopa tiettyä rohkeutta. Lisäksi laatikon ulkopuolelta löytyy paljonkin keinoja jotka auttavat myös omissa pohdinnoissa niissä asioissa joihin itse uskoo vakaastikin.
Uskonnollisessa kristillisessä fundamentalismissa tämänlainen on kuitenkin hyvinkin tehotonta. Sillä siellä ei tämänlaisiin perustelujen karhunrautoihin astuta. Sillä siellä teksti saa tuomion kahta kautta (a) antaako se oikeita tuloksia ja (b) onko sen kirjoittaja luotettava oikean ideologian kannattaja. Karkeasti sanoen en ihmettelisi jos moni ottaisi Benatarin argumentin vakavasti koska se antaa miellyttäviä tuloksia. Heille omituinen tulos kertoo vain siitä että Benetar on löytänyt syvällisen yhteyden yhteyden ikään kuin "koirien ja homojen välille". Se, että filosofi ei itse usko tulokseen ei heitä kiinnosta koska logiikka on tuttu heidän omista ajatuksistaan. Ja sitten jos epämiellyttävät tulokset "romanttisesta perhe-siveysmallista" nostetaan esille, he vain leimaavat ne merkityksettömiksi tai ohittavat koko argumentin siksi että kirjoittaja ei edes ollut kristitty. (Hänellä on arvoa vain siinä määrin missä hän tuottaa kristityille sopivia tuloksia.)
Kun fundamentalisti toistaa myyttiä ja vastaa myyttikritiikkiin myytin toistolla, ja valitsee luotettavuuden ja järkevyyden sen kautta mikä antaa oikeat ja halutut lopputulokset, keinovalikoima jää vähäiseksi. Yleisö tosin näkee varsin helposti tämänlaisesta, että fundamentalisti ei ole keskustelemassa tai edes perustelemassa. Että oman näkemyksen toistaminen ja redundanssin kutsuminen koherenssiksi on se, mitä he perimmiltään leikkivät. Ja ihmettelevät sitten miksi heille ollaan nuivia. Ja menevät sen jälkeen omiensa pariin kertomaan että miten he taas voittivat hienosti.
Kaikeasta argumentatiivisesta heikkoudestaan ja filosofisista epäonnistumisistaan huolimatta toivon että koiravaljakko vie Oinosen pitkälle. Maantieteellisesti. Siellä hän voi sitten aivan vapaasti harrastaa seksiä haassa haan tavalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti