perjantai 4. lokakuuta 2013

Sankarit muistoissamme

Jatkaakseni eilistä "metkaa analogiaa" otan esille Gustave Flaubertin. Hän ihannoi antiikkia, ja esitti että antiikin melankolia vaikutti hänestä syvällisemmältä kuin nykyihmisten ajattelu. Menneisyyden ihailun sijaan hän otti esille sen, että epikurolaisten ja stoalaisten maailmassa oli kysymys "mustasta aukosta", välivaiheesta jona jumalat olivat kuolleet mutta Kristus ei ollut vielä saapunut. Tässä elämänvaiheessa ihminen seisoi yksin. Flaubertin "nostalgia kohti aikaa jona ei ole elänyt" viittasi rauhan aikaan. Stoalaisten ja epikurolaisten aikana  Rooma oli hyvinvoiva. Ja nämä elämänfilosofiat olivat läsnäolon filosofiaa. Ne eivät tuijottaneet tulevaisuuteen.

Antiikin ajassa muutos oli merkittävä ; Eudaimonia on tavallisesti liitetty arvioon jonka jäljellejääneet tekevät kuolleesta. Eudaimoniaa, elämän hyvyyttä ei voitu arvioida ennen kuin ihminen oli kuollut. Arvio jäi jälkipolvien tehtäväksi. Epikuros taas liitti eudaimonian siihen, että elää onnellisena. Epikuroksen kohdalla oman kuolevaisuuden kohdalla vallitsi torjuva, jopa denialistinen henki. Ei toki kuolemaignoranssi, vaan huomio siitä että tosiasiassa kun ihminen on kuollut, hän ei ole tietoinen tai elossa, joten kuolema ei ole jotain jota tarvitsee elämässään hirveästi korostaa.

Flaubert muistuttaa, että "musta aukko" on näyte ajasta johon voidaan liittää asioita jotka todella kumoavat suuresti modernin ajan "arvotyhjiöpelosta". Eikä ole ihmeellistä, että modernin ajan ateistit ottavat mielellään stoalaisia tai epikurolaisia vaikutteita elämänohjeikseen. Muutos kristillisestä tuonpuoleisajattelusta maallisempaan ei ole tältä kohden niin pelottava kuin voisi ajatella.

Älkää nyt itseänne tappako ; eli modernin ihmisen tyytymättömyys molempiin eudaimonian muotoihin.

Olen kuitenkin hieman tyytymätön. Olen niitä jotka vastaavat vanhaan hyvän elämän ongelmaan ("sika vai Sokrates") siten että on parempi olla onneton Sokrates kuin onnellinen sika. (Oma käytännön elämäni onkin johtanut sovellukseen jossa olen onneton sika.) Koen myös elokuvan nimeltä "The Life of David Gale" merkittäväksi. Siinä ihminen hankkiutuu syyttömänä teloitettavaksi vain näyttääkseen että oikeuslaitos ei ole täydellinen. Nähdäkseni tämänlaisilla uhrauksilla on arvo.

Siksi ottaisinkin elämän paradoksina. Tämän voisi tiivistää Jukka Hankamäen "dialoginen filosofia" -kirjan ensimmäisen luvun alkuun. Hän siteeraa siinä peräkkäin kahta lausetta:

"Vaarallisinta on se, jos ei ole mitään menetettävää."
(Fintelligens)

"Ei ole muuta rikkautta kuin elämä."
(John Ruskin)

Näissä lauseissa tiivistyy se, että elämässä on oltava arvoa, mutta elämä itsessään nähdään arvoksi jossa kaikki olosuhteet ovat vain olosuhteita ja välineellisessä suhteessa elämään. Ihmiset uskovat molempiin samanaikaisesti. Tämä kulminoituu eutanasiakeskustelussa. Nähdäkseni "Takkirauta" -blogin tuore teksti kommenteineen on esimerkkinä siitä, miten eutanasiakeskustelussa eutanasian puolustus keskittyy yleensä joko kärsimyksen välttämiseen, elämisenarvoiseen elämään ja/tai itsemurhan oikeutukseen ja elämän itsehallintaan. Eutanasian kriitikot taas ohittavat tämän puolen kokonaan ja he yleensä puhuvat ihan jostain muusta kuin eutanasiasta. He kertovat omista yhteiskunnallisista peloistaan. Ja siksi eutanasia rinnastuu itsemurhaan, eugeniikkaan, vanhusten surmaamisiin, yhteiskunnan säästötoimiin surmaamisin, aborttiin ja vastaaviin. Eutanasia määritelmällisesti ei ole mikään näistä aiheista, mutta ihminen näkee yhteyden ja tekee näin slippery slopen jossa eutanasian nähdään johtavan näihin asioihin ikään kuin väistämättä. ; Eutanasian kannattajat korostavat ensimmäistä. Sen vastustajat jälkimmäistä Hankamäen esiintuomaa aforismia.

Yleensä ottaen eutanasian vastustaminen voidaankin liittää toivon, hallitsemisen korostamisen, sankaruuden ja vastaavien ympärille. Eutanasiaa ei pidetä relevanttina koska (a) luotetaan että kivunlievitys toimii vaikka tiedetysti se ei tehoa eikä sitä varsinkaan tarjota riittävästi edes nyky-suomessa (b) ajatellaan että eutanasia on itsemurha ja helvettituomio lisää kärsimystä (c) ajatellaan että tuskan kärsiminen on sankarillista - ja eutanasia kuten kenties aspiriinikin pitäisi siksi kieltää jotta saataisiin kärsien jalostua maksimaalisesti ja näin saada kirkkain kruunu.

Sankaruus vaatii myös konnuuden, joten kontrastiksi laitetaan - sen eilisen "metkan analogian" mekaniikalla - jonkinlainen uhka jota pilaavat "vääränlaiset ihmiset". Siksi eutanasian vastustamisessa vahvana teemana on syvä epäluottamus lääkäreihin ja kaikkiin ihmisiin. Henkenä on, että mikään laki ei estä eutanasian sallimissa paikoissa sitä että lääkärit murhaavat ihmisiä poliitikkojen käskystä. Henkenä on sankaruuden glorifiointi, viimehetken ihmeparantumispelastus tai jokin muu. Ja tällä ihanteella peitetään katkera nykytila. Tämä perustuu nykytilan ignorointiin, joten mikään vasta-argumentti ei tälläistä asennetta muuta. Siksi arvokeskustelu eutanasiasta onkin melko turhaa. ; Kun kysymys ei ole tosiasioista vaan ihanteista joihin tähdätään tosiasioista huolimatta, ei pidä ihmetellä jos mikään puolustus eutanasialle ei voi toimia.

Kuolemantaju ja kuolemanpelko ; Vastakkaiset voimat, mutta vahvimmillaan yhdessä

Tätä ei ole tarkoitettu hirvittäväksi haukkumiseksi tai moitteeksi. Kysymys on enemmän painottamisista. Jokaisessa ihmisessä elää esimerkiksi elämän pidentämisen toivo, jopa kuolemattomuuden toivominen kuvannee useimpia. ; Toki osa odottaa konkreettista iänkaikkisuutta kun paatunut ateistikin saattaa toivoa, että hänet muistetaan hyvällä - ikään kuin antiikin eudaimonian hengessä arvioisivat hänen elämänsä hyväksi hänen kuolemansa jälkeen, eivätkä unohtaisi hänen joskus eläneen. Osa on epätoivoinen realismissaan; Tietäen että muistoa ei jää, he jäädyttävät itseään ja toivovat että heidät joskus herätettäisiin henkiin. Tämänlainen toivo on tulevaisuuteen tähtäävää, se ei elä nykyhetkessä ja realiteeteissa, vaan tulevaisuudessa ja toiveissa, odotuksissa ja unelmissa. ~ Ja samalla tieto kuolemasta on se, joka tietää että oikeasti kuoleminen on vain ajan kysymys. Kysymys ei ole siitä, kuoleeko ärsyttävä keravalainen bloggari. Aggressiivisinkaan kreationistipuukottaja voisi korkeintaan nopeuttaa prosessia, vain loppujen lopuksi muutamalla hassulla vuodella peräti.

Kuolemattomuuden toivo ei ole vastakkainen kuolemanpelon kanssa. Itse asiassa ne ruokkivat toisiaan ; Aivan kuten "metkassa analogiassani" kuvasin, kärsimys ja toivo kulkevat käsi kädessä kuin Pandoran lippaan vitsaukset joista viimeisin on toivo.

Voidaankin sanoa että ihmisessä painii keskenään pieni Ernst Becker ja Martin Heidegger. Riitelemässä hieman kuin Disneyn piirretyistä tutut pienet demoniversiot ja pienet enkeliversio hahmosta itsestään hahmon olalla. (Sinänsä mielenkiintoista, että Aku Ankalla on Aku Ankan näköinen demoni ja Aku Ankan näköinen enkeli, henkivoimissa on vahvaa mittatilaustyön tuntua. Pidän tästä ajatuksesta ja huomiosta.);
* Ernst Becker esitti "Denial of Death" -teoksessaan ajatuksen, että kaikki kulttuuri on kuolemadenialismia. Joko kamppaillaan kuolemaa tai unohdusta vastaan.
* Martin Heidegger taas korosti "Sein und Zeit":issä sitä, että tosiasiassa kunnon eläminen läsnäolossa onnistuu vasta kun hän tiedostaa kuolevaisuutensa. Ja näin kaikki syvällinen ymmärrys vaatii juuri kuolemadenialismin ylittämisen.

Miten suurimmat ongelmat on rakennettu hyvistä ratkaisuista.

Jari Sarasvuon optimismissa korostuu jonkinlainen kuoleman ja kärsimyksen mässäily joka kohtaa ikuisen ihanteen. Hän kirjoittaa "Sisäisessä sankarissa" pitkästi Terry Foxista, joka sairasti syöpää ja keräsi rahaa syöpähoitoihin. Fox kannusti itsensä ajattelemaan että mikä tahansa on mahdollista. Hän päätti juosta Kanadan päästä päähän. Hän ponnisteli tuskia vastaan, ja keräsi valtavasti rahaa. Hän kuoli kesken, hän ei saanut kuljettua Kanadan päästä päähän. Sarasvuo korosti että hän oli kuitenkin sankari, "Terryn juoksu teki hänestä kuitenkin kuolemattoman lannistumattomuuden ja toivon symbolin." Ikävä kyllä symbolin elämä on aika karua. Itse asiassa oleellista on tajuta, että symboli ei elä. Ihminen ei muutu symboliksi. Symboli on vain mielikuva ihmisestä.
1: Jos otetaan esille alaviitteeksi laittamani vitsi Darwinsetelien tuomasta toivosta, siitä että se symbolisoi tiettyä asennetta tiedettä kohtaan. ; Jos ennen valta on ollut jumalilla ja sitten hallitsijoilla ja valtionpäämiehillä, niin on kannustavaa että osassa maksuvälineistä on huipputiedemiehiä. Tämä toivo viedään pois, tietysti ; "Englannin pankki uudistaa setelisarjaansa vuonna 2017. Tiedemies Darwin saa tehdä tilaa Jane Austenille, keskinkertaiselle ja kuolettavan pitkästyttävälle kirjailijalle, jonka suppeahko tuotanto käsittää yhden romaanin, joka on kirjoitettu varmuuden vuoksi kuusi kertaa pienin muutoksin. Hurraa. Joten kannattaa hamstrata niitä kymppejä nyt, kun niillä vielä on jotain intellektuaalista arvoa." Tästä voidaan ottaa käsille se, että mitä raha tekee minun käsissäni. Se kuluu pois. Ajatus kymppien hamstraamisesta on melkoisen vierasta. Kuitenkin minulla on vahva muistikuva ja mielikuva Darwinsetelistä. Tämänlaisen muiston ja arvon symbolinen arvo selvinnee kun menen muistoni kanssa kauppaan. Eivät myy luotolla setelimielikuvasta mitään. Murhe ja tuho ja nostalgia menneeseen hyvään aikaan kun asiat olivat kunnossa ja seteleissä oikeita ihanteita ovat vain läsnä kaikessa.

Sarasvuon tekemässä Foxin glorifioinnissa on ymmärrettäviä hyviä puolia. Kuitenkin siinä on selvästi jotain hyvin makaaberiakin.
1: Hän tekee kuolemasta tapahtuman, jota katsotaan ulkopuolelta. Ihmiselämän loppuminen tiivistyy lauseeseen "Terry kuoli, niin kuin ihmiset aina lopulta tekevät." Sarasvuo ihailee symbolia, eikä ihmistä. Sarasvuon tarkoituksena on tässä estää Heideggeriläinen hereille ravistuminen ja kuolemisen tiedostaminen. Sarasvuon sisäinen sankari ei ole kuolemaa vaan tavoitetta kohti oleva olento. Intentionaalinen tavalla, joka herättäisi Heideggerissä ihmetystä ; Heideggerhän oli vahvasti erimielinen epikurolaisuuden kanssa siltä osin, että hänestä ihminen kohtaa kuolemansa eläessään. Koska ihmisellä on kyky ennakoida tulevaisuutta ja miettiä siihen liittyviä asioita, hän voi ennakoidusti kokea (verlaufend) kuolemansa. Ja vain tälläisessä tilassa transferrenssit, ideologiset leimat ja välineelliset luokittelut ja samastumiset murtuvat. Sarasvuon maailmassa kuolemaa ei ennakoida ja koeta täten, se sallitaan vain tavoitteelle. Ja juuri tämä voidaan nähdä Sarasvuon sankaruuden ytimeksi.
     1.1: Tässä mielessä - vaikka Sarasvuo ei ole epikurolainen - hän näyttää epikurolaisuudessa piilevän erikoisuuden. Epikurolainen on kuten Sarasvuo, joka katsoo elämää hetkessä ja tapahtumassa ilman vahvaa ja väistämätöntä tuonpuoleisuustematiikkaa, mutta tästä huolimatta siihen onnistutaan soluttamaan Beckeriläistä kuolemadenialismia. Tämä on selvästi jonkinlainen tapa sitoa paradoksaaliset Hankamäen sitaatit yhteen.
2: Se, että Sarasvuo ihailee Foxin "are you gonna finish my run?" -kysymystä muistuttaa hieman sitä kuin ihailisi sitä että moni on kuollut sodassa sotahuuto huulillaan. Molemmissa on samantyyppistä sankaruutta, niissä urheus ja uhrautuvaisuus kohtaa lannistumattomuuden epävarmuuden ja mahdollisen epäonnistumisen edessä. Ne ovat hienoja asioita, ideaaleja. Kuitenkin siinä on se makaaberi puoli joka näkyy monien patrioottien puheissa. ; Sodassa kuollut pappa on ihailtava henkilö jonka "tarkoitusperät" oikeuttavat ties mihin, mutta karannut ja eloonjäänyt pappa olisi maanpetturi. Kuolleen symbolin tahto voidaan omia ja sanoa että kuoliko hän homojen tanssioikeuden takia, tai siksi että tulisi typeriä viihdeohjelmia. (Mitä tähän muka voi sanoa?) Vaikka tässäkin selvästi onnistutaan yhdistämään Hankamäen keskenään jännitteiset sitaatit yhteen, silti ei voi olla vahvasti kaikertamatta se, että kuolleen symboli ja ideaali on arvokkaampi kuin elävä ihminen.
     2.1: Tälläisessä maailmassa se, että tienvarressa aplodeeraa riittävän iso joukko, joka lahjoittaa rahaa, taputtaa käsiään, tekee aaltoja, hurraa ja juhlii, ja TV -ruudut välittäisivät näkymää läpi maailman ja sillä olisi miljoonia katsojia, pitäisi jotenkin kannustaa eutanasiaa kärsimyksiinsä haluavat ihmiset tomertumaan sankaruuteen ja marssimaan terminaalisyöpäisinä maan halki kärsimyksistä välittämättä. Koriseva, koikkelehtiva ja housuunsa veriripuloiva lauma sitten saisi edustaa kaikille ihmisille hyvän elämisen ideaalia. Jokin raja hyvillä ideoilla ja erinomaisilla filosofisilla ratkaisuillakin!

Itse näkisin vankasti asian - tavalla joka on lukijalle korkeintaan "ehdotus" - että kuolema on olotila. Siitä ei pidä tehdä ongelmaa, eikä yrittää ratkaista. Sillä olotiloihin ei ole ratkaisua. ; On syytä korostaa paitsi elämän arvokkuutta, niin myös hyvän elämän merkitystä. Toisaalta elämässä monesta asiasta, kuten kuolemanpelosta, voi tulla ongelma joka on hyvä ratkaista hyvällä elämällä. Samoin kuolemadenialismiin liittyy hurahtamisia ikuista elämää kauppaavien käärmeöljymiesten mainospuheisiin tai vaarallisten uskontojen kelkkaan loikkaamista, ja ne on hyvä ratkaista kuolevaisuuden hyväksymisellä. Ongelmiin on aina ratkaisu, koska jos niihin ei olisi ratkaisua, ne olisivat olotiloja. Ne tulee yrittää ratkaista jotenkin. Vaikeaa se voi joskus olla. Mutta jos ongelmaa käsittelee olotilana, ei elä niin hyvää elämää kuin muuten voisi.

Ei kommentteja: