"lukeneet hihhulit" ja muut keskustelulliset lähtökohdat

"Esimerkiksi eräässä kirja-arvostelussa minua tituleerattiin kerran "sivistyneeksi pakanaksi", joka käsitteenä kuuluu samaan tunneskaalaan kuin "sivistynyt neekeri". Sanavalinta paljastaa uuskalvinistin, jonka mukaan jokaisella ihmisellä on luontainen, sisäinen tieto Jumalasta (tässä kalvinisti nojautuu Platoniin, jonka mukaan kaikki tietäminen merkitsee vain sitä, että alunperin ideamaailmassa asuneen sielun muisti palaa pätkittäin.) Sen tukahduttaminen on luonnollisesti synti (ja mikäpä ei kalvinistista olisi syntiä), ja siksi pakanan silmiltä tulee riipiä suomut mahdollisimman nopeasti. Kalvinistin mielestä pakana on oikeastaan sairas; hän vaeltaa toistaiseksi pimeydessä, minä jalostuneempana ihmisenä valossa - tämä on kalvinistin iloton evankeliumi. Kristillistä kirjoittajaa kalvinisti ei kutsuisi "lukeneeksi hihhuliksi""
(Kari Enqvist, "Kosmoksen hahmo", s. 237)

Rosa Meriläinen kirjoitti siitä miten väittelyn voi voittaa väärin. Hän määrittelee väittelyn seuraavalla tavalla "Väittely, joka on luonteeltaan julkinen ja jossa osapuolien tehtävä on puolustaa omaa näkemystään, on sinänsä jalo kamppailulaji. Väittelyn ja neuvottelun ero on siinä, että väittelijä pyrkii voittamaan yleisön puolelleen. Neuvottelussa on löydettävä yhteinen näkemys keskustelutoverin kanssa. Väittelyn ja neuvottelun voittamiseen tarvitaan luonnollisesti aivan erilaiset tekniikat." Voidaankin sanoa että diplomaattisen keskustelun ja debatoivan debunkkauksen välillä on hyvin suuri aste-ero. Ja Meriläinen on aivan oikeassa, kun hän pitää väittelyä hieman likaisenakin touhuna. "Väittelyn voi voittaa lyhytnäköisesti nujertamalla, pilkkaamalla ja iskemällä vyön alle. Ne ovat tapoja, joilla keskusteluyhteys katkeaa ja osapuolet ajautuvat poteroihin. Tunnen vuosi vuodelta vähemmän vetoa tällaisiin voittoihin. Nykyinen poliitikkojen väittelytapa, joka perustuu tahalliseen väärinymmärrykseen ja tyhjännauramiseen, on surkeaa seurattavaa - vielä kamalampaa on syyllistyä siihen itse."

Asiasta otettiin kantaa myös elegantinnimisessä "Palavaa paskaa" -blogissa. "Muistan aina, miten minua puistatti lukion filosofian tunnilla katsella, millainen hullun kiilto silmissä ne luokan kovimmat internet-yhteisöissä pätijät pänttäsivät argumenttiohjeita, joita olenkin sittemmin nähnyt heidän noudattavan lähes fundamentalistisella raivolla ympäri internetiä. Juuri tässä joku päivä sitten törmäsin erään nimettömän henkilön blogiin, jossa hän valitti sitä, miten uskovaisten kanssa vain ei voi väitellä älykkäästi. Se oli minusta lapsellinen, tyhmä ja ahdistavan hölmö väite." Tässä oli jo hitusen sitä sävyä joka on skeptikolle hyvin tuttu. Eli kaikki maailmankuvat ovat samanarvoisia, mutta jos harjoitat skeptistä maailmankuvaa, se ei enää olekaan sinun oikeutesi vaan sitä pitää jotenkin halveksua ja paheksua. ; Suvaitsevaisuutta, jota haetaan sanomalla että "tieteellisen ajattelun vaatiminen on niin kuivaa ja kylmää ja koleaa." Ei siihen oikein voi sanoa muuta kuin että "itse olet kakkapylly". On erikoista kuulla miten suvaitsevaisuus ja kaikkien eri maailmankuvien tulkinta tarkoittaa sitä että ei saisi olla kiinnostunut tieteellisistä referensseistä ja esitettyjen argumentaatioiden premissien pätevyydestä, argumenttirakenteen analyysistä ja sen johdonmukaisuuden arvioinnista.

Oikeasti asia ei tietysti  ole näin mustavalkoinen ja blogisti ei ole liikkeellä kovin vahvasti tällä sävyllä. Sillä tosiasiassa netti on täynnä nimenomaan väittelijöitä. Ja aika iso osa skeptikoistakin on heitä. "Tietenkin joskus menettää hermonsa, kun joku yksinkertaistaa sinua ja ajatusmaailmaasi vain ja ainoastaan siksi, että on kiinnostunut lähinnä kuuntelemaan omaan ääntään ja sokaistumaan omien argumenttiensa loisteliaisuudesta." Olkiukko, horse laugh ja vastaavat yksinkertaistamisen lähteet ovat virheargumentteja. Ja asennevammaa voi kohdistaa skeptikollekin. Tämä onkin mainitsemallani blogistilla paremmin hallussa kuin monilla. Skeptikkona on jopa tylsää, että joku homeopaatti tulee heiluttelemaan väitteitä homeopatian tieteellisyydestä, ja sitten kun tämä paljastuu pseudotieteelliseksi höpinäksi ja kertomukseksi siitä miten siskon tytön kaima on parantunut päänsärystä, niin kyllä siinä vaiheessa jo ansaitsee muuta kuin taputuksen päähän ja sen kertomisen miten mukavaa on, että päänsärky on parantunut. Väite tieteellisyydestä on väärässä, ja se, että näet aikaa ja vaivaa ja saat itse päänsäryn on otettava huomioon. Monesti asiassa ollaan järkyttyneitä. Ei pidä ihmetellä jos itse tulee aktiivisesti haastamaan ja esittämään hyvinkin näsäviisaasti ja ylpeästi korskeita väitteitä nimenomaan oman ideologian tieteellisyydestä joita ei sitten osaa ja kykene puolustamaan.

Ei kammettu ovi karmeillaan pysy.
(Vanha Sörnäisläisten Sanonta.)

Nostin asian esiin siksi, että skeptikot liitetään väittelypisteisiin. Ihmiset erottavat lähinnä poliittista keskustelua ja sen konsepteja. Tämän vuoksi asiat helposti livahtavat joko neuvottelun tai väittelyn laatikkoon. Tällöin keskustelu määrittyy helposti neuvotteluksi tai neuvotteli keskusteluksi. Samoin väittelyä kutsutaan helposti argumentoinniksi ja argumentointia pidetään helposti väittelynä. Minusta näillä on valtava ero. ; Minulle argumentaatio ei ole ollenkaan väittelyä. Sillä argumentaatio ei ole itsessään poliittista, vaikka sillä olisi poliittinen aihe. Argumentaatio rakentuu jouhevalle argumenttirakenteelle joka tuetaan väitelauseilla jotka tuetaan tieteellä tai premisseillä jotka on perusteltu. Tämä on työlästä, hidasta. Ja sitä on lähes mahdotonta toteuttaa missään "livedebatissa". (Ja livedebateista minulla on vain niukalti hyvää sanottavaa ylipäätään.)

Itse en pidä väittelyä kovinkaan suuresti arvossa, sillä se on leimallisesti poliittista. Se on reettorien harrastuskenttä jossa manipulaatio, keskustelun tyylipisteet ja vastaavat ratkaisevat paljon. Jos sujuvasanaisuus, esiintymistaidot ja vastaavat painavat vaa-assa, menetän kiinnostukseni. Väittely tuo keinovalikoimassa hieman mieleen Deadpool -sarjakuvan erään stripin jossa Daredevil yrittää pistää kapuloita rattaisiin metafiktionaaliselle sankarille. Deadpool tajuaa, miten Daredevilin erikoisaistit ovat hänen osumistarkkuudelleen ylivoimaiset, joten hän keksii toisen keinon saada Daredevil luodin eteen. Hän ampuu viatonta sivullista kohti, oletuksenaan että Daredevil heittäytyisi luodin eteen suojellakseen tätä kansalaista. Väittelyssä on kohtaaminen, mutta siitä puuttuu eleganssi, moraali ja kaikki se mikä tekee argumentaatiosta Taidetta.

Nähdäkseni argumentaatio on taito, jossa ei voi hävitä väärin. Se on myös taitolaji. Sen kulmasta tosin valtaosa internetistä on turhaa. Ne kun keskittyvät maailmankuvien esittelyyn ja erilaisten maailmankuvien haukkumiseen jonkinlaisen väittelyn keinoin. En yleensä ottaen ole kiinnostunut tästä debunkkausmaailmasta, jossa skeptikko kesukustelee ikään kuin debattiyleisölle. Kokeilin sitä joskus ja se lähinnä korosti persoonani julmimpia puolia, joita kyllä riittää. Olen riittävän hankala ilman että näitä puolia erikseen lietsotaan.

Tätä maailmaa korostaa pakkopoteroituminen. ; Moni korostaa, että hyvällä käytöksellä saa aikaan paljon. Mutta tämä pätee jos ja vain jos et panosta johonkin riittävästi. Minullakaan ei ollut ongelmia Jehovan Todistajien kanssa ennen kuin kaste alkoi tulemaan ajankohtaiseksi. Siinä vaiheessa kun ylimmän johdon henkilöt käyvät kotona antamassa sosiaalisen isolaation käsittelyä siksi että sinulla on väärä mielipide evoluutioon, opit jotain hyvin pelottavaa. Etenkin kun he tajuavat että printattu materiaali paljastuu ontoksi, jonka jälkeen henkilöt poistuvat talosta tarjoamalla eleetöntä hiljaisuuskäsittelyä joka on varattu liikkeen ns. luopioille. Kohteliaisuus toimii jos et välitä, eli harrastat kohteliasta pikkujutustelua joka on minun silmissä asioihin tutustumattomuutta ja "pikkuvierailua" jossa käsitellään vain pintakulttuurin ilmiöitä. ; Jos tutustuminen on tätä, parempi jättää väliin. Jos sitä kautta ei opi ymmärtämään maailman syviä puolia, myös niitä likaisia, niin on turha edes aloittaa. - Suoraan sanoen nämä pikkukokeilijat ovat nettimaailman versio niistä ihmisistä, jotka sanovat vaikka Hurtigin paljastaman lestadiolaisten rikollisten päänsilittelyn ja piilottelun kohdalla, että uhreissa on ollut pakko olla jotain vikaa. Asenne on sama kuin heillä jotka kertovat raiskatulle, että syynä oli tämän hamevalinta.

On tietysti erotettava ihmiset jotka hakkaavat kaikkia uskovaisia noitavainoajina niistä jotka ns. ottavat pahat ihmiset syyniin. Sillä tosiasiassa argumentointia hakevan tulee tunnistaa muutakin kuin väittely. On olemassa myös keskustelu. Tämä termi ei ole kovin hyvä heuristinen vihje, koska valtaosa väittelypisteitä omassa erinomaisuudessaan keräilevät käyttävät sanaa keskustelu kun se, mitä he tarjoavat on väittelyn likaisimpia temppuja. Temppuja, joilla kompensoidaan faktatietojen puute ja argumenttien loistokkuus ja muu tälläinen skeptisen tylsä ja kylmä. Jos hyvä argumentti on kaksintaistelu, on tämänlainen "keskustelu" sama kuin sidotun joukkopieksentä ja demagoginen yritys polttaa joku ihminen kotiinsa.

Argumentaation maailmassa retoriset keinot, se, käyttääkö rumia vai kauniita sanoja, ei ole "niin relevanttia". Sillä nämä ovat sosiaalista maailmaa ja tyylikysymyksiä. Minun ihanteeni mukaisessa argumentaation maailmassa vaivannäkö ja laatu ovat kunnioitusta ja niiden puute on suoraa laiskuutta eli keskustelukumppanin väheksyntää ja koko argumentaation merkityksen vähättelyä. Jolloin oikea teema on kysyä miksi käydä sitä ollenkaan. Tämä voi olla kovaa, mutta tässä ei ajauduta manipulointiin, koska sillä ei pärjää argumentoinissa toisin kuin väittelyssä (etenkin livedebatoinnissa, jossa se on monesti jopa elinehto).

Keskustelussa kysymys on miltei halaamisesta. Ja siinä yritetään ilmentää jonkinlaista "kypsää ihmistä". En ole varma siitä, onko tämä "kypsä ihminen" eettinen konsepti, esteettinen konsepti, vai jonkinlaista maailmankuvallista hengenheimolaisuutta, vai jotain jossa ihmiset määritetään suunnilleen tasa-arvoiseksi jonkinlaiselta sosiaaliselta statukseltaan. Jonkinlainen etiketin ja arvomaailman summa tämä kuitenkin selvästi on. Keskustelu on vastavuoroisuuskenttä, jolle minulla ei ole oikein mitään annettavaa. Enkä rehellisesti sanoen oikeastaan haluakaan. Sillä tämä ei ole poliittista vaan sosiaalista. Jotain, jossa pitäisi ikään kuin astua prososiaalisen ekstrovertin saappaisiin. Aina kun kohtaan keskustelua, törmään siihen että minun ikään kuin pitäisi olla joku ihan toinen ihminen. Että saan olla mitä mieltä tahansa, kunhan riisun emootiot, asenteeni ja kaiken muun sen joka tekee minusta ihmisen. Faktat ja tieteellisyys nyt vain ovat asioita, ei niihin kannata itseään sitoa. Tämä on mielestäni syvimmän minuuden repimisvaatimus. Ja jokainen joka on yrittänyt repiä minua kappaleiksi oppii varsin nopeasti sen, että I will kill them dead. Twice..

Ja vaikka en ole ujo tai hiljainen, niin introverttejä piirteitä minulla on. Lisäksi aika monesti tässä keskustelussa syntyy hyvin erikoinen tilanne, joka ei ole positiivinen sosiaaliseltakaan kannalta. Ja sen jyräämäksi joutuneen on vaikeaa puolustautua. Se on nimittäin se, miten jokin asia ja näkemys voidaan lähtökohtaisesti paheksua hengiltä. Tätä asennetta muistuttaa Ernest Hemingwayn kannanotto dekadenssiin. "Decadence is a difficult word to use since it has become little more than a term of abuse applied by critics to anything they do not yet understand or which seems to differ from their moral concepts." Dekadentiksi kutsuminen on tilanteen lopettaja. Ja sitä käytetään paljon. Kaikki keskustelu ei ole tätä - voidaan jopa argumentoida, että aito keskustelu on tätä yhtä vähän kuin aito argumentaatio on väittelyä. Mutta en jatka tästä pidemmälle, koska tässä minulla ei ole mitään sanottavaa. Enkä halua haaskata enempää sinun aikaasi paskaan, jota en osaa.

Turpa tukkoon ja suu lukkoon!