Asia vs. se mitä se edustaa

"Huomasin juuri, että Valion tölkeissä lukee "GMO-vapaa valinta - maidon tuotantoketjussa ei käytetä muuntogeenisiä rehukasveja" No, siihen loppui Valion maidon kulutus." Näin mainitsi facebooktuttuni päivityksessään. Ajatus voi tuntua erikoiselta, koska vaikka ihminen suhtautuisi geenimanipulointiin myönteisesti, hän harvemmin kuitenkaan "vihaa luonnollista ruokaa". Tässäkään tapauksessa syynä ei ollut tämä. Syynä on se mitä tämänlainen lausunto edustaa. "Se, että ne ratsastaa sillä. Se, että Anti-GMO-liike on enemmän uskonto kun ympäristöstatementti. Se, että lehmät sais varmasti ravitsevampaa rehua halvemmalla ja me saatais maitoa paremmalla kustannussuhteella, jos Valiolla ei oltais idiootteja GMO:n suhteen. Luulo tietenki, mutta se punanen lanka tässä on, että GMO-rehussa ei oo mitään pahaa ja on uskomattoman surullista, että Valio näkee tarpeelliseksi mainostaa sitä tölkissään." Kysymyksessä ei siis ole eiGM:än vihaaminen, vaan se, että ei pidetä siitä mitä eiGM edustaa ja mitä asioita sen nimissä vedetään ja harjoitetaan.

Tämänkaltainen asenne on hyvä muistaa kun suhtaudutaan vaikkapa C.S.Lewisiin jonka mielestä ateisteja ei ole, vaan että se mitä ateismiksi kutsutaan onkin pohjimmiltaan Jumalan vihaamista. Ajatus on uskovaisten päässä vahva, mutta siihen on hyvin vaikeaa nähdä puolustajia ateistejen maailmassa. Tässä ei voi kuin ihmetellä Augustinuksen tapaan sitä, että jos minä sanon että "minulla on sisäinen vaikutelma X" että miten joku toinen ihminen voisi kumota tämän. Jotenkin ateistejen viha kuitenkin osataan kristittyjen puolella heitä itseään paremmin. Heillä on kenties vaikutelma siitä että ateistit valehtelevat, mutta tämä ei iske ateistejen sisäiseen maailmaan vaan lähinnä kuvaa ja heijastelee kristittyjen omaa asennevammaista ilmapiiriä, jota he valitettavan usein levittävät yllättävänkin suurella innolla esimerkiksi kulttuuriin ja yhteiskuntaan ja ympäristöön.

Uskoisin, että tässä onkin taustalla se, että valtaosa uskontokriitikoista ei vihaa Jumalaa, vaan sitä mitä se edustaa. Tällöin argumentteja kumotaan siksi että nähdään että argumenteilla on liikaa vaikutusvaltaa ja näkyvyyttä maailmassa. Kun uskova ensin tulee selittämään että uskonnollisuus on ihmislajin, homo religiosus -ihmisen, perimmäisin teema ja että jokaisella olisi velvollisuus ottaa sen teemoihin jonkinlainen kanta, he kuitenkin pahastuvat jos tähän vastaa jotain sen tapaista, kuin että Jumala sopii ihmiseen samalla tavalla kuin peukalo sopii silmäkuoppaan. Sitten vaaditaan pahastuneesti argumentteja ja kun ne antaa, niin niiden antamista pidetään röyhkeytenä ja epäkohteliaisuutena. ("Jumalaa ei ole" loukkaa hyvin monia uskovaisia, mutta "Jumala on" ei jostain syystä saa loukata ateisteja.)

Minä en jaksa mennä edes tähän. Jumalasta en mitään tiedä. Instituutiot ovat kuten muutkin ihmisjärjestöt, niissä on aina jotain epäilyttävää, ja ne ovat parhaimmillaan byrokraattisia ja tylsiä ja pahimmillaan kuppaisia väkivaltakoneistoja. Edellinen ei juurikaan kiinnosta, ja jälkimmäinen on kiusa josta on lähinnä hyvä pysyä erillään. Byrokratiaa vastaan käyminen on modernin ajan versio tuulimyllyjen pieksennästä.

Sen sijaan minä vihaan. Esimerkiksi ärsyttäviä kusipääihmisiä ja heidän typeriä huonolaatuisia argumenttejaan ja egoismin sävyttämiä ihmetarinoitaan joihin uskottuaan voi uskoa ihan mihin vain. (Ilmeisesti myös Jumala vaatii tämäntason heittäytymistä.) Kohdistan vihani näihin, koska se on minun kieroutunut käsitykseni oikeudenmukaisuudesta, reiluudesta ja muista vastaavista hyveistä. Se, että kun en usko että universumissa on karman tapaisia voimia, voin itse olla karman kostava välikappale. Ja jostain syystä he näkevät että moitin sitä puolta jota nämä moittimani asiat näille ihmisille edustavat. Valitan. Useimmiten kysymys on ihmisistä, jotka eivät ole uskonto vaan joilla on hyvin vahva usko. (Ja siksi "usko" ei ole mikään puolustus, vaikka juuri nämä ihmiset usein viittaavatkin että ei pidä pahastua uskolle vain siksi että uskonnot ovat moraalittomia.) Useimmiten voisin jopa tiputella nimiä, mutta jokin epämääräinen säädyllisyyden kaapu estää minua toteuttamasta totaalista Nemesiksen olemustani. Ja siksi asiat jäävät ikään kuin anonyymisti leijumaan. Sellaisessa hengessä, että jos yleisö ei laajasti ottaen osaakaan yhdistää, niin yksilö kyllä tunnistaa sen silti omalle kohdalle osuessaan.