Kenties lämpö ei voi siirtyä miten vain mutta silti maalia ei kannata siirrellä miten vain

Olen jo aiemmin kirjoitellut termodynamiikasta ja evoluutiosta. Nyt vastaani tuli tilanne jossa eräs uskovainen kyseli siitä että maapallo avoin vai suljettu systeemi termodynamiikan näkövinkkelistä. Tai oikeastaan hänellä oli asiasta vankka mielipide. (Olin jo kuvitellut että asia olisi jäänyt pois, mutta kreationisteilla on tapana nostella argumenttejaan kuolleista. Ainut asia josta olen tyytyväinen on se, että tämä uskovainen ei ole intoutunut puhumaan suoraan minun kanssani henkilökohtaisesti. On sitä silti ärsyttävää seurata.)
1: Teknisesti joku voi olla pilkuntarkka ja jakaa termodynamiikan tässä käyttämääni tarkemmin. Ilmaista että että termodynamiikan toinen pääsääntö toimii "suljetuissakin systeemeissä" ja vaatii "eristetyn systeemin". Ja korostaa että suljettu systeemi ei vaihda ainetta ympäristön kanssa, mutta energiaa voi vaihtaa. Eristetty systeemi taas ei vaihda kumpaakaan. Mutta tässä keskustelussa ei käsitelty asiaa tällä pieteetillä. Korostettua on että jos termodynamiikan toinen pääsääntö ei toimi "suljetussa systeemissä" on selvää että on pakko puhua "eristetystä systeemistä" ja on luontevaa ottaa esiin että se on sitten määritelty kuten "eristetty systeemi". Koska pitää olettaa että kommunikoidaan samalla tasolla. Ja tämä "suljettu-avoin" on populaaripuheessa tarkkuudessa riittävä. Ja kreationismipuheessa vakiintunut. (Tässäkin tapauksessa kysymys aloitettiin "onko maapallo avoin vai suljettu järjestelmä", jossa on vaihtoehdoton henki, joka ei muistuta "eristetystä systeemistä".) Kaikki tietävät mitä kukin tarkoittaa, koska "eristettyä" ei tule kuvioihin koskaan. Minä käytän "suljettu" vs. "avoin" -jakoa, kuten yleensä on ollut tapana kreationistikeskusteluissa. Sitä käytetään aika usein, etenkin populaaritasolla. En ole kokenut tätä tarpeelliseksi, sillä sisältö on tärkeämpi. Toki tämä pieteettien puute on hieman hävettävää ja halveksittavaa. Mutta sen vaihtoehtona on se, että kreationisti intoutuu siihen että on syitä että jokin järjestelmä ei ole avoin. Ja sitten hän saa tarpeettoman "ähäkutti-darwinistit" -hetken. Ja pyrähtää kertomaan voitostaan kavereilleen.
2: Oikeasti tilanne kehittyi keskustelun kulkiessa huolestuttavampaan suuntaan. Esityksen alla oli se, että koska maapallo ja kaikki täällä oleva koostuu atomeista, niitä koskisivat universaalit luonnonlait. Ja siksi maapallo on suljettu. Tämä on teknisesti ottaen oikein. Mutta valitettavasti viitattu termodynamiikan toinen pääsääntö on ns. rajoitettu. Se vaatii toimiakseen tietyt systeemit. Se on ehdottomuus vain ns. suljetun systeemin sisällä. Sellaisen jossa aine eikä energia vaihdu. Toki näihinkin voi syntyä lokaaleja poikkeamia mutta yleisesti ottaen ne tapahtuvat kokonaisentropian kustannuksella. Eli paikallinen negentropia kasvattaa muun alueen entropiaa, lisää kontrastia.

Tässä osittain ongelmana on ollut se, että maapallo nähdään suljettuna systeeminä siinä mielessä että maa-aines ja ilmakehä pysyvät enemmän tai vähemmän planeetalla. Kuitenkin termodynamiikka koskee jo nimensäkin puolesta lämpöä. Ja tässä mielessä maapallo onkin avoin systeemi ; Ulkopuolista energiaa tänne tulee jatkuvasti enimmäkseen auringon säteilynä mutta toki minimaalisesti muistakin tähdistä. Näin ollen uskovaisen innostama termodynamiikan toinen pääsääntö ei ole este. Evoluution ei tarvitse rikkoa luonnonlakeja toimiakseen. Joten evoluutioteoriaa ei voi vain "falsifioida ilmiselvästi" termodynamiikkaan vedoten. Jokainen ekologi tietääkin sen, että "energia virtaa systeemin läpi ja aine kiertää". Joissa aineen kierto on hieman eri asia kuin energian kierto. Tämä ei ole kovin harvinainen erehdys ; Näkyyhän jopa hautajaispuheissa erikoisia puheita siitä että kun ainetta ei voi tuhota eikä energiaa voi tuhota niin sitten myös sielu on ikuinen. Mutta valitettavasti jos sielu ja ihmisruumis on kokonaisuus, voidaan nähdä että ihmiskehon järjestys voi muuttua vaikka aine ja energia ei tuhoutuisikaan.
1: Itse asiassa kun katsomme aurinkoisia päiviä voimme huomata esimerkiksi silmillämme fotoneja jotka eivät ole peräisin maan pinnalta. (Tähdenlennot todistavat että jotain materiaakin tulee maahan mutta tätä on itse asiassa mahdollista estimoida merkityksettömäksi.) Nämä lämmittävät ja itse asiassa ilman näitä kasvit eivät voisi toimia ja tuottaa ravintoa. Näin ollen ekosysteemi selvästi on avoimessa järjestelmässä. Kiinnostavaa olisi myöskin se, että jos "ilmakehä" todella suojaisi maapallon täysin suljetuksi järjestelmäksi niin vuodenajat olisivat mahdottomia. Sillä ollakseen suljettu kevätaurinko ei lämmittäisi. Ja ollakseen suljettu syksyn tullen ilmojen ei pitäisi kylmetä kun lämpö ei siirtyisi pois. Mutta osa nyt elää maailmassa jossa pitää kyseenalaistaa sekin että solu on avoin järjestelmä. Aineenvaihduntakin on ilmeisesti ateistidarwinistisatanistien salajuoni ja petkuhuiputus. Myös DNA on avoin järjestelmä, se kahdentuu ja on kontaktissa muiden atomien kanssa ja käy tuman ulkona ja mutatoituu säteilystä jne.

Itse asiassa universumin kohdalla on jännittävää se, että aidosti täysin suljettuja systeemeitä on vähän. Tämä asettaa haasteita suljettujen systeemeiden kohdalle. Tässä kohden on vaikeaa nähdä miten termodynamiikan toinen pääsääntö voisi falsifioida (siis totaalisesti mahdottomaksi tehdä) elämän synnyn ja evoluution maapallolla. Se ei ole ongelma edes aurinkokunnan synnylle, Paul Daviesin "viides ihme" - teos josta kreationistit yleensä pitävät - kertoo gravitaatioaukosta. Eli siitä miten gravitaatio on synnyttänyt tiivistymiä ja tämä on sitten auringon ja muiden vastaavien synnyn takana. (Ei olekaan täysin satunnaista virtausta, syntyy järjestystä samaan tapaan kuin jos laittaa lasiin öljyä ja vettä, pitää päin vastoin sekoittaa ja kuluttaa energiaa jotta pysyvät sekoitettuna. Rauhaan jätettynä öljy nousee pinnalle. Tämäkään ei tietenkään riko termodynamiikkaa vaikka se tuottaakin järjestystä.) Tätä voi olla vaikeaa ymmärtää jos mieli on fiksoitunut siihen ajatukseen että entropia tarkoittaa epäjärjestystä. Entropia on kuitenkin pääasiassa lämpöoppi ja se liittyy niin moneen asiaan sellaisilla tavoilla että sanaistamiset johtavat juuri tässä kohden hyvin helposti harhaan.

Ylläolevat kuvaavat kuitenkin lähinnä periaatteellista ongelmaa siitä "mistä energia tulee". Uskovainen kuitenkin muistutti siitä että universumi on itse kokonaisuus, kenties jopa ääretön kokonaisuus. Ja se on suljettu järjestelmä. Jos olisin itse tekemässä tätä argumenttia, jättäisin äärettömyyden pois. Sillä termodynamiikka on tilastollinen ilmiö. Äärettömyyden korostaminen johtaa siihen että todennäköisyys siihen että suljetussa systeemissä syntyy jossain termodynaaminen poikkeama olisi automaattinen. Joten minä korostaisin sitä että universumi on itse asiassa rajallinen ja suljettu. Ja tämän tilan mielelläni annan uskovaiselle inttäjälleni.

Universumi on siitä erikoinen laitos, että se tarkoittaa sitä että tilastollisesti katsoen universumin entropiamäärä on kasvussa ja näin on ollut koko ajan. Universumin sisällä, kokonaisuutena, entropian suunta on vain yksi. Joten sen kohtalona on lämpökuolema. Tätä ei ole hankalaa hyväksyä. Mutta argumentin kannalta tämä on erikoinen. Se nimittäin muuttaa täysin alkuperäisen argumentin luonteen. Jos selitysaiheena on se että evoluutio rikkoo luonnonlakeja, niin universumin suljettuna tilana oleminen ei kosketa tätä enää mitenkään. Sillä jos koko universumin ajan entropian trendi on sama, niin ainut mikä voi olla haaste on se mistä "ensimmäisen hetken" entropiataso on peräisin. Ja tämän jälkeen voidaan vain sanoa että evoluutio tai elämä ei mitenkään rikkoisi luonnonlakeja. Ja jos lähtötila ja puolustettava asenne on että evoluutio rikkoo termodynamiikan lakeja, niin tämä kanta on menetetty ja hävitty jo tämän siirtymisen puolella. (Vaikka kuinka teeskentelisi että asia on relevantti niin kauan kun käyttää sanaa "entropia" edes ymmärtämättä mitä se oikeasti tarkoittaa.) Maapallokin on avoin ja aurinkokuntien synty selitetty. Ne selitetään sillä entropiatasolla joka on ollut universumin alussa. Ainut mahdollinen ongelma koskee tällöin universumin syntyhetkeä. Ja tässä kohden on edessä erikoisia ongelmia.
1: Periaatteesssa antaa jotain tilaa deismille. Mutta vain universumin synnyn kohdalle. ; Tosin haluaisin nähdä ne todisteet millä liittävät deismin negentropiaan. Aika ad hoc on yhteys tässäkin. Mutta tämä on teoriassa mahdollista. Sellainen "voi olla" -yhteys jota ei ole falsifioitu ja jolle tulee antaa vaihtoehtona tilaa. Mutta ei tämä ole mikään varsinainen argumentti sen puolesta että todellisuus olisi edes mitenkään väistämättä Jumalan luoma. Tai edes todennäköisesti. Tämä on argumentti. Mutta heikointa mallia. Sitä mallia missä "ei ole täysin mahdotonta, että" ja "ei ole kumottu että". Toki tämä riittää yhdessä tapauksessa. Sellaisessa jossa joku väittäisi että Jumala on täysin mahdoton ja että Jumala olisi falsifioitu. Sellaiselle argumentille saa nauraa ja sellaisen esittäjälle naureskella hyvillä mielin. (Kuten kyseinen kreationisti innoissaan väitti että termodynamiikka tarkoittaa tasan sitä että evoluutio on ehdottoman mahdotonta ja luonnonlakien vastaista. Jos väittää jotain mahdottomaksi, ei tarvitse todistaa asiaa kuin siltä tasolta että se ei ole mahdotonta.)
2: Aivan yhtä hyvin voitaisiin huomauttaa että termodynamiikka johtuu universumin alkeishiukkasten rakenteesta. Joten miten ihmeessä ne voisivat vaikuttaa universumin syntyyn? Eli universumin sisällä olevaa käytetään jonain joka koskisi tätä universumia ennakoivaa tilaa. Tämä herättää kyllä hyvin erikoisia kysymyksiä. Voi olla että entropian kannalta universumin alku on sama kuin miettisi mitä on pohjoisnavan pohjoispuolella. Ja kieltäisi sitten sen että vastaus saisi olla "etelä".

Yhteiskunnan hoitamisesta

Yhteiskuntaratkaisuissa on erilaisia malleja. Luultavasti ne kaikki ovat väärässä;
1: Yhteisomistuksen ja suunnitelmatalouden ongelmana on yhteismaan tragedia. Kun jokin hyödyke on ilmaista, ihmiset helposti ylikäyttävät sitä. Jos itse ei käytä joku muu käyttää. Tämän seurauksena on yleensä ottaen ympäristökatastrofi. Moni ihmettelee miten neuvostoliiton kommunismi onnistui yhdistämään matalan tuottavuuden luonnonvarojen ylikäyttöön. Salaisuus piilee juuri yhteismaan tragediassa. Jared Diamond viittaakin että tämänlaatuinen ongelma on johtanut usean kansakunnan aivan tuhoon asti. Uusiutuvia luonnonvaroja ei käytetä kestävästi, eli niitä käytetään enemmän kuin ne uusiutuvat. Ja näin pienenee myös se varanto josta ne uusiutuvat. Ja näin uusiutumisen määrä pienenee silloin kun sen pitäisi ihmisten tarpeiden mukaan kasvaa. Itseäänruokkiva kehä on tuhoisaa. Ja koska ihminen elää myös leivästä ei luonnonkatastrofi voi johtaa muuhun kuin inhimilliseen kärsimykseen.
2: Yksityisomaisuudeksi siirtäminen johtaa sen sijaan toiseen ongelmaan. Tämä kulminoituu ns. resurssikiroukseen (Resource Curse) josta Leif Wenar on kirjoittanut mielenkiintoisesti. Uusliberaalin markkinavetoisuuden kulminoi jännittävä huomio : Nimittäin se, että maat jotka harrastavat resurssitaloutta ovat usein köyhiä. Eli maat joilla on timanttikaivoksia ja muuta arvokasta omistusta tuppaavat menestymään huonosti. Uusliberalismissa valta ei ole yksilöillä - toisin kuin jotkut libretardit libertaarit katsovat. Se on yhtiöillä ; Resursseja kun eivät myy ihmiset jotka elävät alueella vaan se taho jolla on valta päättää tämän omistuksesta. Tällä taholla on oikeus myydä näitä resursseja. Ja usein ihmiset ovat tässä vain työresurssi jonka saamat tulot pyritään pitämään niin pienenä kuin mahdollista. Jolloin mahdollisimman paljon menee sille jolla on valta ohjata näitä ihmisiä. Lisäongelmaa tuo se että se jolla on efektiivinen yhteys resursseihin voi myös lainata rahaa muilta valtioilta ja toimijoilta. Investointi johtaa siihen että nämä tahot saavat muita tahoja helpommin rahoitusta. Ja tässäkin ongelmana on se, että tämä omistajataho ei välttämättä edusta alueella olevia ihmisiä. Ja samalla on väistämätöntä että tämä omistajataho pyrkii maksimoimaan oman hyötynsä minimoimalla työläisten palkat. Seurauksena on usein se että raha virtaa yhtiölle tai hallitsijalle ja maa luopuu usein uusiutumattomasta resurssista. Joka johtaa helposti siihen että maa kalutaan tyhjiin samalla kun paikallinen väestö ei talouskasva. Inhimillinen tragedia yhdistyy jälleen luonnonkatastrofiin. (Lisäongelmia tulee siitä että suorittava työ on jossain määrin perustason resurssi.)

Jossain määrin tämä johtuu siitä että ihminen toimii termodynamiikan toisen pääsäännön mukaisessa maailmassa. Me syömme, juomme ja paskomme. Eli kulutamme resursseja ja saastutamme. Ainoastaan se, että aurinko ei ole kuin me, eli se syytää lämpöä planeettamme pinnalle, on se joka takaa että voimme jossain määrin jatkaa tätä toimintaa. Luonnolla on energiankäytössä yläraja jota ei voi ylittää. Mikään teknologinen parannus ei voi ylittää tiettyä rajaa. Ellei sitten usko että ikiliikkuja on todella potentiaalinen energiamuoto. Väestönkasvu ja saastuttaminen ovat tässä mielessä syvimmät ongelmat infrastruktuurille. (Ei kenties talouskasvulle koska se on symbolista ja on aikaa sitten irtautunut konkreettisuudesta. Rahakaan ei ole enää kultakannassa vaan "leijuu ilmassa" jossain joka viittaa enemmän luottamukseen kuin mihinkään konkreettisuuteen.)

Kenties olisikin rakentavampaa hakea pysyvän ideologian sijasta ratkaisua. Itselleni tämä nöyryys on jotenkin luontevaa. Moni ajattelee että ongelmat voi hoitaa jotenkin. Kenties näin ei ole. Kenties on tässä kohden ajateltava hieman kuten Barry Johnson "Miten selvitä ongelmista joihin ei ole ratkaisua?" jossa tasapainoilu, jossa ei jumiteta yhteen tilanteeseen vaan asiaa korjaillaan koko ajan ja heilutaan siksi eri ratkaisuissa kuin tuuliviiri. Mutta taktisesti. Sillä tämä luo taloudellista pysyvyyttä tilanteissa joissa ei ole yhtä ratkaisua ja jossa yhteen ratkaisuun jumittaminen voi johtaa jopa konkurssiin. Hieman kuten minimaxissa ja peliteoriassa tulee vastaan : Sekastrategia tarjoaa usein parhaan ratkaisun. Kenties on turhaa vääntää siitä ovatko kommunistit vai kapitalistit väärässä. Ihan siksi että jos tämä väärässäolo huomataan ollaan ymmärretty vasta puolet jostain oleellisesta.

Sekoitetun korttipakan entropia

Kuvitellaan että on liike joka myy korttipakkoja jotka ovat kaupasta ostettaessa siistissä numerojärjestyksessä. Ostat kaksi identtistä pakkaa. Ne ovat molemmat huoneenlämmössä. Molemmissa pakoissa on sama määrä järjestystä ja epäjärjestystä ja niiden termodynaaminen tila on keskenään identtinen. Molemmissa on identtinen termodynaaminen entropiataso.

Seuraavaksi otamme toisen pakoista. Kutsumme tätä pakaksi A ja asetamme sen pakastimeen. Emme sekoita tai tee sille muutakaan. Sinne päätyy kaljojen viereen pakka. Pakan termodynaaminen entropia pienenee. Sen korttien sisältämä järjestys ei muutu.

Jäljelle jäävää pakkaa kutsumme pakaksi B. Ja sekoitamme sitä mukavasti huoneenlämmössä. Tämän pakan epäjärjestys kasvaa. Pakka lämpenee käsissä ja korttien välisen kitkan vuoksi hitusen. Sekoittelun jälkeen pakka jätetään pöydälle ja pakan B ylimäärälämpö on haihtuu ympäristöön.

Kun otamme jäähtyneen pakan pakastimesta, tunnemme miten kortit ovat viileitä. Laitamme sen huoneenlämpöisen pakan viereen. Voimme huomata, että lämpötilat muuttuvat ; Huoneenlämpöisestä pakasta tulee hieman viileämpi kun taas pakastimesta tullut pakka alkaa melko ripeästi lämpenemään. Huoneen ilma viilenee minimaalisesti. Lopulta pakkojen ja huoneen lämpötilat ovat samoja.

Tästä seuraa tärkein kysymys ; Onko, tilastollisesti estimoiden, pakan A sisältämä epäjärjestys tämän jälkeen sama kuin pakassa B oleva epäjärjestys? Onko pakan A sisältämä informaatio sama kuin pakassa B? Onko informaatio sitä miten mutkikas ohjelma vaaditaan asian kuvaamiseen vai sitä miten täsmällisesti se kuvaa jonkin muutoin epätodennäköisen tilan?

Jos pakkojen epäjärjestys ei tasaannu entropian mukana, niin miksi sitten "epäjärjestystä", "entropiaa" ja "informaatiota" käsitellään usein kuin ne olisivat sama asia?

Lämmön aistimisen illuusio ; Eli miten näinkin yksinkertaisessa asiassa on arkijärjen mukaan paradoksi

Jos laittaa viileänä syyspäivänä pihalle samankokoisen rautaisen lusikan ja puisen lusikan ja antaa niiden olla ulkona vaikka pari tuntia, voi niistä huomata kolme asiaa.
1: Metallinen haarukka tuntuu viileämmältä.
2: Lämpömittarilla, vaikkapa sellaisella infrapunaa mittaavalla sellaisella,  mitaten molemmat kappaleet ovat samaa lämpötilaa.
3: Jos lusikkaan laittaa jäätä, jää sulaa metallilusikassa nopeammin kuin puisessa.

Kokonaisuus on arkijärjellä yllättävä. Voisi luulla että juuri kylmän tuntuinen lusikka pitäisi jääpalan sulana. Ja kun kokee omin käsin että metalli on kylmempää, niin olisi luontevaa että se myös suojelisi jäätä sulamiselta.

Tämä testi onkin tavallaan hyvin konkreettinen huomautus siitä että tiede ei ole vain naivia omien aistien jatketta. On hyvä syy sille että emme näe sähköä, emmekä maistele kvarkkeja. On syytä tiedostaa miksi irtaudumme naïvista empirismistä, ja mahdollisesti niistäkin jotka sellaiseen meitä vaativat. Itse asiassa ilman tätä valtaosa tieteestä ei olisi kovinkaan järkevää, toimivaa ja tehokasta. Sellainen välineenä tuottaisi aika tehotonta ja kyvytöntä menoa. Kristinuskon vaikutus tieteen historiaan on sentään jotain josta voidaan keskustella, mutta selvää on että yksi tärkeimmistä tieteen menestystekijöistä on juuri se, että on menty kokeilemaan erilaisia korrelaatioita sen sijaan että istuttaisiin nojatuolissa apuna pelkästään ajattelukyky ja omat arkiset viisi aistia.

Mutta toki ihminen haluaa mielellään vastauksia. Ja esimerkiksi ruokailuväline -esimerkkiini vastaus on varsin helppo. Kaiken ytimessä on se, että lämpötila ja lämmönjohtavuus ovat eri asioita.
1: Kun viemme esineet ulos, niiden ympärillä oleva ilma on eri lämpöistä kuin esine itse. Mutta ajan mittaan termodynamiikka esittää että jos niistä ei tehdä avointa järjestelmää (eli esimerkiksi lämmitetä niitä huoneilmalla) niiden lämpötilaerot tasaantuvat. Sen vuoksi lämpömittari, joka mittaa lämpötilaa antaakin molemmille esineille saman lämpötilan. Ulkoilman lämpötilan. Kunhan aikaa tälle vain annetaan tarpeeksi.
2: Mutta ihminen ei sitten toisaalta tunne absoluuttista lämpöä. Vaan sitä miten lämpö virtaa hänestä pois. Tällöin esille nousee lämpötilaero ja esineiden lämmönjohtavuus. Metallin lämmönjohtavuus on parempi kuin puun. Eli se tasaa lämpötilaeroja nopeammin. Tämän vuoksi esine lämpenee nopeammin kuin puu. Ja aineen ja energian säilymislain ohjaamana tämä lämpö tulee jostakin. Sormesta.
3: Ja lämmönjohtavuus on oleellinen myös jään kanssa. Sillä vaikka metalli on syysilmassa kylmempää kuin käsi, se on kuitenkin lämpimämpää kuin jää. Lämpötila on muutamassa plusasteessa. Metalli tasaa lämpötilan nopeammin, joten lämpöä siirtyy aineen ja energian säilymislain takaamana mukavasti metallista jääpalaan.

Älykkyys ja muita mielen tekemisiä

Riku Soikkeli kuvasi tuoreessa blogauksessaan älykkyyden ja älykkyysosamäärän osuutta menestykseen. "On olemassa henkistä suorituskykyä mittaava suure, jonka omaaminen enteilee menestystä elämässä enemmän kuin korkea älykkyys, ja joka - tai lähinnä jonka puute - hyvin pitkälti pyörittää ainakin kaikkia demokratian piiriin itsensä laskevia maita." Soikkeli korostaa, miten on syytä erottaa intuitio ja rationaalinen älykkyys erikseen. Ja miten intuitiivinen mieli rajoittaa menestymistä "Älykkyys on sitä, kuinka tehokkaasti ihminen pystyy hahmottamaan ja sisäistämään loogisia lainalaisuuksia. Täydellinen ajatusketju menisi siis jotakuinkin niin, että intuitio tuo esiin mahdollisuuden, rationaalinen mieli tarkistaa sen järkevyyden, ja älykkyys määrittää sen, kuinka helposti tämä tapahtuu. Mutta useimmilla ihmisillä ei ole puutetta älystä, vaan heillä on puutetta rationaalisuudesta. Suurin osa ajatuksista ei koskaan etene intuitiota pidemmälle." Soikkelin henki ei toki ole se, että intuitio olisi turha. Hän enemmänkin korostaa sitä, että molemmilla on erilaiset hyötynsä. On kuitenkin hyvä huomata että monissa kysymyksissä intuitio tarjoaa nopean mutta huonon vastauksen. Rationaalinen vastaaminen on työlästä ja vaatii paljon energiaa.

En pidä ajatusta huonona.
1: Olen tunnetusti arvostanut Kahnemanin tapaa luokitella erilaisia aivojen tiedonhakuprosesseja (heuristiikkaa). Ja Soikkelin teksti rakentuu tämän perusperiaatteiden varaan. Selvästi älykkyys on muutakin kuin klassisella älykkyysosamäärällä ilmitulevaa "G -faktoria". (Jolla toki katson olevan "riittävästi näyttöä jotta se olisi järkevä konsepti".) Kysymys on siis siitä että paitsi myllyn laskentateho, niin myös asenne ratkaisevat yllättävän paljon.
2: Jos ajatellaan "filosofin masennusta", niin Soikkeli ohje hoitaa asia syömällä on hyvä. Ajatus energian ja älyn välillä on muutenkin katsottu uskottavaksi. "Tiede" -lehden blogeissa oli tuoreesti käsitelty sitä miten termodynamiikan mukaan älykkyys kuluttaa energiaa. Ja miten tästä on päätelty että älykäs elämä kuluttaa paljon enemmän energiaa kuin vähemmän älykäs. Ja näin älykäs kulttuuri saastuttaa. (Itselleni tuli tästä mieleen se, miten tietyt mielen teoriat voisivat heikentyä vahvasti jos avaruusolennot tulisivat maahan asti. Tämä olisi yksi niistä teorioista, mutkan kautta niistä syistä joista blogasin aiemmin.)

On kuitenkin kenties hyvä minunkin korostaa kuitenkin niitä intuition hyötyjä. Sillä tosiasia on, että heti kun mennään loogikoiden alueelta ulos ja lakataan miettimästä "mikä on totta" ja muista "oikeiden - tai ainakin hyvin perusteltujen - mielipiteiden" ulkopuolelle, on syytä ottaa intuitiokin mukaan. Ainakin monesti. Itselleni intuitio näyttää kuitenkin olevan jokseenkin sama kuin pahin viholliseni. Ja se on paikoitellen hyvin vahva vihollinen. Ei liene yllätys jos arvaa että olen monesti lyhytjänteinen ja impulsiivinen. Tällä on taipumus johtaa vaikeuksiin.

Monien intuitio näyttää toimivan paremmin. Tai sitten he vaihtoehtoisesti pysähtyvät miettimään. Eagleman on kuvannut "Incognito" -kirjassaan odysseus sopimuksista, ja siitä miten intuitio tähtää usein lyhyelle jänteelle ja miten ihminen tarvitsee erilaisia jarruja jotta voisi toimia pitkällä tähtäimellä järkevästi. Mutta on aivan uskottavaa että heidän intuitionsa toimii, koska se on oppinut jotain sellaista maailmasta mitä minä en ole oppinut. (Ja voi että sitä riittää mitä en ole oppinut. Sisareni on oikein ihmetellyt että miten osaan toisaalta olla niin fiksu ja toisaalta perseilen valtavasti aivan elämän perusasioissa.) Ja tässä vaiheessa päästään yhteen suosikeistani, Patricia Churchlandiin. Hän on tutkimut tietotaitoa, joka karkeasti ottaen tarkoittaa jotain joka ei ole synnynnäistä intuitiota vaan intuitiota jota on opittu toistoilla. Hän korostaa että toimiva intuitio on juuri se joka erottaa osaavat eiosaavista. Intuitio rakentuu niin että syntyy hahmontunnistusta (pattern recognition). Ja tämän avulla asiantuntija tietää mistä ilmiöstä on kysymys eikä sekoita sitä muihin asioihin ja tilanteisiin jotka sivustaseuraajalle näyttävät ihan samanlaisilta. (Moni sekoittaa tämän siihen että harjaantumaton intuitio toimisi sekin. Valitettavasti tämä toimii harvemmin. Harjoittelu on tärkeämpää.)

Ja on yksi asia jossa minäkin olen intuitiivinen. Itse asiassa hirvittävän intuitiivinen. Miekkailu. Kenties tätä demonstroi vähän aikaa sitten tapahtunut harjoittelu jossa olin parina muutaman kuukauden miekkailleen kanssa. Hän ihmetteli miten kohtuullisen joustavaksi tarkoitettu harjoite. (Tietty peruslähtötilanne josta sitten saa jatkaa haluamallaan jatkolla jotka olivat luonteeltaan ennalta määritellyt parin kolmen erilaisen tekniikan joukosta. Kaikki jatkot vaativat hyvin erilaisen vastatekniikan. Vastatekniikan valinta ei siis ole mielipidekysymys. Mutta valintatilanne on hyvin nopea.)

Tämänlaisessa tilanteessa jos jään miettimään ja ennakoimaan, olen hyvin hidas. Tästä seuraa se, että toinen lyö minua maskiin. (Ja jos tilannetta käsketään jatkaa tekniikan jälkeen, niin sen pahempi. Sillä napakka tälli maskiin tuppaa flashaamaan mielen niin että siinä on pieni toipumisaika, joka vähentää reagointiaikaa seuraavaa tekiikkaa varten. Ja jos vastapuoli on oikein näpsäkkä, tästä seuraa sarja jossa en ole ehtinyt toipua edellisestä ennen kuin seuraava on jo tulossa. Siinä on erittäin hauskaa olla.) Siksi heitinkin ajattelemisen syrjään. Ja oikeita tekniikoita tuli varsin mukavasti. Kyseinen miekkailija kuitenkin ihmetteli miten harjoittelu minun kanssani tuntui niin omituiselta. Kun asiaa käytiin tarkemmin läpi, syy oli siinä että ennakoin vastapuolen tekniikoita niin vahvasti että kun hän oli edes aloittanut liikettä olin jo liikkumassa pois tieltä. (Jos ei harjoitella isolla nopeudella vaan vähän rauhallisempaan tahtiin niin tästä seuraa se, että kun toinen aloittaa lyömisen en ole enää edes hyökkäyslinjalla.) Näin tekniikoiden kontaktin ajoituksesta tuli hyvin epänormaalia. Kokeneemmat osaavat tietysti käyttää tätä hyväkseen ja tämä on varma tie häviöön. Sillä harkitseva mieli luo kykyä joustavuuteen. Tämä esimerkki saakoot korostaa sitä miten intuitio auttaa tällä hetkellä olemaan edes välttävä miekkailija. Mutta toisaalta se on niin keskeneräinen tai nojaan pelkästään sen varaan liiaksi niin, että se estää minua olemasta hyvä miekkailija.

Inhormaatiota ; Informaatiähkyn sijasta laimentamisen tielle?

Elämme maailmassa jossa on paljon informaatiota. Ja tämä informaatio tuntuu usein hyvin kaaoottiselta. Voidaan jopa nähdä että informaation tulvehtiminen, vaikka sitä tehdään maailman hallitsemiseksi ja ymmärtämiseksi ja ennustamiseksi, muuttaakin elämän yhdeksi epävarmuuden suoksi. Kenties tämä yhteys ei ole täysin satunnainen. Ja tämä on blogaus tästä "kentiestä".

On kenties hyvä aloittaa siitä mitä informaatio ylipäätään on.

On tavallista, että ajatellaan että informaatiossa on kysymys järjestyksestä. On esimerkiksi järjestys joka kertoo väitelauseita ja kuvauksia. Karkeimmillaan informaatiossa bitti kertoo "kyllä-ei" -tason tiedon yhteen asiaan. Hienostuneemmillaan se voi olla ohjelmointikieltä tai puhuttua kieltä. Kirjainten järjestys on jotain joka kuvaa asiantilan.

Tästä syntyy helposti ajatus että informaatiossa olisi kysymys säännönmukaisuudesta. On sääntö, struktuuri ja rakenne. Ajatus on hyvin intuitiivinen ja jollain tavalla tosi. Kuitenkin Shannonin informaatioteorian mukana on jännittävä lisäbonus. Hän nimittäin otti huomioon ennustettavuuden. Informaatio on jossain määrin sitä että yllättävyyttä vähennetään. Ja tällöin tilanne muuttuu oleellisesti.

Ja tässä mielessä kieli on usein hyvinkin säännönmukaista. Jotkut kirjaimet ovat paljon yleisempiä kuin toiset. Joten harvinaisemmat kirjaimet ovat informatiivisempia. Toisaalta kirjaimet eivät usein ole peräkkäin satunnaisesti vaan tietyn kirjaimen jälkeen on joitain tiettyjä kirjaimia todennäköisemmin kuin toisia taas ei. Näin esimerkiksi englannin kielen "squirrel" -sanassa q sisältää melko paljon informaatiota koska se on harvinainen kirjain. Mutta u on taas lähes turha koska englannin kielessä kun sanassa on q, sitä seuraa käytännössä aina u. Shannonin informaatiomallissa tämä tarkoittaa sitä että jos haluaa lähettää squirrel -sanan, informaatiota voi pakata. Eli lyhentää. Eikä millä tahansa tavalla, vaan häviöttömällä pakkauksella, eli lyhentämisessä ei edes katoa rakennetta koskevaa tietoa. Jos u:n jättää pois, ei tietoa edes katoa yhtään ; "squirrel" -sanan u on kirjaimena käytännössä täydellisesti redundantti. Jos kirjaimen voi ennustaa täysin ennalta, se ei sisällä yhtään informaatiota ja sen voi heittää pois.

Toki monissa muissa kirjaimissa ero ei ole näin selvä, mutta niissäkin on redundanssia. Ei vain koko kirjaimen verran. Ja tämä tarkoittaa sitä että niitäkin voidaan pakata, isommissa kokonaisuuksissa voidaan pakata kokonaisia kirjaimia. Shannon arvioi että kielessä jopa yli 75% on pakattavissa. Ja tämän avulla ihminen voi ymmärtää kieltä josta on heitetty runsaastikin aakkosia pois. Ja siksi ihmiskielisiä tekstejä pystytään pakkaamaan runsaastikin vaikkapa zip -algoritmeilla.

Tämä on yllättävää ja sen ei pitäisi olla ilmiselvää. Sillä kaikkea ei voida pakata. Itse asiassa jos katsotaan satunnaisten merkkijonojen pakattavuutta, se on yleensä pieni. Ja tämä johtuu siitä että suurin osa kaikista merkkijonoista ei ole pakattavissa. Ja tämä on se, mikä on Shannonin informaatiossa niin kovin epäintuitiivista ja erikoista. Se lähtee järjestyksestä, mutta se päätyy siihen että kun informaatio on pakattu, se lyhenee ja pakattu kokonaisuus on satunnaisempi. Kaikki toistuvuus voidaan leikata pois ja jäljelle jää se missä "ei ole mitään kuvattavaa hahmoa".

Järjestys katoaa toisteisuuden myötä. Ja koska informaatio voidaan lähettää pakattuna ilman että tietoa viestin rakenteesta katoaa mihinkään, se tarkoittaa sitä että hyvin satunnaiset järjestelmät vaativat enemmän informaatiota kuin sellaiset jotka ovat järjestyksenmukaisia. Ja järjestyksenmukaiset rakenteet ovat samanaikaisesti todennäköisyyksiä tuijottaen eisatunnaisia ; Jossain mielessä tämä tarkoittaa sitä että tietääksesi miten paljon jossain on informaatiota, joudut itse asiassa mittaamaan kuinka paljon siinä on sattumaa. Ja sattuma taas on epäjärjestyksen mitta.

Tämä ajatus on kenties erikoinen jos se viedään tieteen maailmaan.

Tietyllä tavalla tieteen ytimessä on se, että se mitä tapahtuu huomenna voidaan kuvastaa jotenkin. Klassisessa fysiikassa tämä tarkoittaa sitä että luonto ei perimmiltään ole satunnainen. Laplacen deterministisessä maailmassa ideana on se, että jos vaikka demoni voisi tietää jokaisen alkeishiukkasen paikan ja lähtötilanteen, hän voisi ennustaa maailmankaikkeuden tulevaisuuden. Ja selittää menneisyyden. Tämä Laplacen demonin maailma oli deterministinen. Siinä saattoi olla vaikeasti ennustettavia asioita. Mutta kysymys oli työläydestä. Tässä mielessä Laplacen maailma vaikuttaisi kaaosteorian maailmalta. Siellä kuvaavaa on alkuarvoherkkyys. Pieni muutos lähtötilasta johtaa suuriin muutoksiin lopputulemassa. Kuitenkaan tässä ei tarvita mitään satunnaista. Ja usein kaaos vieläpä muodostaa jännittäviä attraktoreita ja muita vastaavia piirteitä jotka kertovat sen, että niillä on rakenne. Alkuarvoherkkyys johtaa mittausvirheiden kasvamiseen. Mutta Laplacen demoni oletetaankin äärimmäisen tarkaksi mittauksissaan. Periaatteessa kaikki tiivistyy siihen että on alkutiedot ja siihen liittyvä informaatio. Ja tämä informaatio sisältää kuvauksen maailmankaikkeuden koko rakenteesta.

Mallintamisnäkökulmassa tieteellinen kaava selittää monta tapahtumaa. Lyhyt yhtälö kertoo monta asiaa. Sama kaava mallintaa miten omena tippuu puusta ja miten kuu ei tipu maahan ja miten musta aukko imee. Nykyfysiikan tiedon mukaan maailmassa on 12 tunnettua alkeishiukkasta ja ne vuorovaikuttavat toisiinsa neljällä eri tavalla. Tätä kautta voisi luulla että maailma olisi hyvinkin ennustettava. Itse asiassa Einsteinin "Jumala ei heitä noppaa" -lausunto voidaan juuri liittää siihen ajatukseen, että hän ei pitänyt kvanttifysiikan indeterministisyydestä. Jos tulevaisuutta ei voida ennusta Laplacen demoni menee rikki.

Einstein piti makrotason fysiikasta, ja selkeästi ajatus Laplacen demonista ei ole läpeensä huono. Kykenemme ennustamaan tapahtumia miljoonien vuosien päähän. Auringonpimennysten ajat eivät ole mysteereitä. Selvästi maailman yllättävyys vähenee, joten yhtälöihin on selvästi tiivistetty jotain hyvin hyvin oleellista.

Tiede ei siis ole samaa kuin sattuman kiistäminen. Mutta tietyllä tavalla informaation ideaali edellämainitsemassani muodossa tiivistää ilmiöt jotenkin yhteen. On jotenkin oleellista ymmärtää että klassinen Newtonin ideaalin mukainen fysiikka on yritys pakata universumi mahdollisimman lyhyeen yhtälöön joka selittää mahdollisimman suuren osan universumista. Tietyssä määrin ideaalinen ja täydellinen tiede siis pakkaisi universumin tapahtumat häviöttömästi ja kuvaisi tämän jossain muodossa. Tämä on ideana kieltämättä hämmentävä. Etenkin kun muistaa, että tämä tarkoittaisi sitä että universumin kaikki satunnaisuus olisi sitten lopulta se mitä edellä olisi.

Entropia, kuinka Laplacen demoni on termodynaamisesti omituinen..

Ja tämä pakottaa hieman yllättäviin seikkoihin. Jos Laplacen demonianalogia olisi hyvä, se kertoisi että universumin tietäminen minä tahansa hetkenä auttaa ennustamaan sen menneisyyden ja tulevaisuuden. Tällöin yllättävyys pysyisi samana. Voitaisiin puhua jonkinlaisesta informaatiovakiosta. Olisi kaava joka selittäisi kaiken ja tämä kaava ei muuttuisi. Kuitenkin maailmankaikkeus näyttää toimivan toisin. Tätä kuvataan termodynamiikan toisessa pääsäännössä. Tällöin puhutaan entropian lisääntymisestä. Ja entropian kasvaminen on hyvin vahva pääsääntö. Itse asiassa ideana onkin se, että jos systeemi on suljettu, sen entropia kasvaa. Jos systeemi on avoin, se voi vähentää entropiaansa mutta muu universumi sitten maksaa tämän entropian sillä että se muuttuu entistäkin entropiapitoisemmaksi.

Tämä on erikoista. Sillä jos universumin kompleksisuus kasvaa entropian myötä, informaatio ei olisikaan vakio. Tämä on hyvin erikoinen huomio. Sillä Shannonin informaatioteorian kaavalla on syvä rakenteellinen yhteys termodynamiikan ja entropian kanssa. Tämän yhteyden voisi kuvata seuraavalla tavalla ; Jos meillä on iso virta samaa merkkijonoa, se on hyvin toisteinen ja usein tämänlaisen entropiataso on matala. Tämä on johtanut siihen klassiseen ajatukseen jossa termodynamiikan toinen pääsääntö rikkoo asioita. Eli alussa on järjestys joka sitten romahtaa kun entropia hakkaa sitä satunnaisuudella. Ja moni ajattelee että tämä tarkoittaisi samaa kuin informaation tuhoutumista.

Mutta kuten muistamme, jos haluamme kuvata rakenteen jostain bittijonosta ja lähettää sen, niin tosiasiassa entropia lisää kompleksisuutta. Se kuvaus joka kohteen rakenteesta tarvitaan tuppaa kasvamaan satunnaisuuden myötä, sillä suurin osa merkkijonoista ei ole pakattavissa. Entropia itse asiassa lisää informaatiota. Entropia lisää yllättävyyttä rakenteeseen ja tämä rakenne vaatii enemmän tietoa jotta kuvaus olisi täydellinen. Eli termodynamiikan toinen pääsääntö pumppaisi koko ajan informaatiota universumiin.

Moni esittääkin että entropian kasvu kertoo siitä että kvanttifysiikka on indeterminististä. Universumi todellakin heittää noppaa. Ja tämä prosessi lisää informaatiota universumiin ikään kuin väistämättä ja koko ajan. Kvanttifysiikka on indeterminismin vuoksi propabilistinen. Toisin sanoen sattumaa ei voi poistaa pois sen yhtälöistä. Tieteellisen mallintamisen kannalta voisi sanoa että "häviötön pakkaaminen ei onnistu tuhoamatta kuvauksen tarkkuutta." Esimerkiksi kvanttilomittumiseen liittyvissä tulkinnoissa on esitetty suorastaan niin että mitään piilomuuttujaa ei ole eikä voi olla. Eli satunnaisuus ei ole epätietoisuutta joka voitaisiin selittää pois. Vaan että siellä ei todella ole enää mitään ennustettavaa. Lomittuneissa partikkeleissa Bellin epäyhtälöiden suhteen tulokset viittaavat, että asiantila tiedetään vasta kun sitä katsotaan. Kvanttitilat eivät esiole vaan ne realisoituvat kun ne mitataan ja vasta silloin.

Ja muutoinkin heisenbergin epätarkkuusperiaate vihjaa että Laplacen demoni on mahdottomuus. Tätä voi itse asiassa jokainen kokeilla kotonakin ; Kun ottaa laserpointterin ja kiinnittää sen telineeseen, se heittää seinälle pisteen. Kun tämän radalle laittaa järjestelmän jossa on rako jonka suuruutta voi muuttaa, käy siten että aluksi kun rakoa pienentää, niin myös seinällä oleva piste pienenee. Mutta sitten kun rako on riittävän ohut, niin paradoksaalisesti seinällä oleva piste alkaakin leviämään. Syynä on se, että raon ohuus on mittaustarkkuuden lisäämistä. Ja heisenbergin epätarkkuusperiaatteen mukaan tarkkuuden lisääminen yhdessä puolessa lisää epätarkkuutta toisessa puolessa. Tämä vihjaa että heisenbergin epätarkkuusperiaate on "jollain tasolla syvempää kuin sitä että emme tiedä". Se jollain tavalla kuvaa jotenkin reaalisesti todellisuutta. Joka sitten pumppaa informaatiota maailmaan.

Universumi, kuin tietokone tai ihminen. Informaation kasvattaja ja sen laskija

Ajatus siitä että universumin kvanttiprosessit lisäävät informaatiota systeemiin ei ole täysin hupsu. Ainakaan jos universumia ajatellaan jonain joka voidaan kuvata informaation avulla, vaan jonain joka prosessoi informaatiota. ; Itse asiassa universumin laskentatehoa on jopa arvioitu. Universumin kokoa arvioidessa otetaan usein esiin koko joka koskee nähtävissä olevaa universumia. Inflaatio ja valon äärellinen nopeus pakottavat ihmisen näkemään rajallisen määrän universumista. (Joka vaikeuttaa tavoitettamme Laplacen demonisuudesta entisestään.) Tässä on noin 10⁸⁰ tuntemaamme alkeishiukkasta. Jos otetaan fyysisesti pienin tunnettu etäisyys, planckin pituus, universumissa jonka näemme on kokoa johon mahtuu 10¹⁸³ tuon mittaista asiaa. Muut asiat ovat sitten kokoonpanoa jossa näitä partikkeleita järjestetään erilaisiin kombinaatioihin. Ja käsitteet ovat sitten näiden kokoonpanojen karkeistuksia ja niille annettuja nimiä. (Usein nämä ovat sellaisia että kokoonpano tapahtuu "riittävän usein", koska kerran tapahtuvalle asialle harvoin annetaan käsitettä. Teoriasa se olisi kyllä mahdollista. Mutta arkielämässä hemmetin vaivalloista. Toki tätä tasapainottamaan ihmiset ovat hyviä käyttämään mielikuvitustaan ja kuvailemaan nimillä myös sellaisia asioita joita ei itse asiassa ole olemassakaan.) ; Tuossa kasassa on tietty määrä energiaa. Entropia pumppaa tuota hirvittävän runsaslukuista kasaa mutkikkaammaksi ja energialla ja hiukkasilla on rajallisuuksia.  Jos valon nopeus ja epätarkkuusperiaate otetaan mukaan saadaan jonkinlainen tulos. Universumin laskentateholla on tätä kautta ehdoton maksimi ns. Bremernann's limit. Joka potentiaalisesti prosessoitavissa olevien asioiden kokonaismäärä on arvioitu sellaiseen kokoon kuin 1.458*10²²⁷. (Aktuaalinen prosessoitujen asioiden määrä on tietysti paljon pienempi ja fysikaalisesti toteutuneiden prosessoitujen on vielä tätäkin pienempi.) Universumin olemassaolo olisi siis jossain mielessä informaationprosessointia joka alkaa universumin synnystä ja päättyy sen lämpökuolemaan. Ja tällä prosessoinnin määrällä on yläraja. (Ja todellisuus on jossain mielessä vielä tätä hieman pienempi. Informaationäkökulmasta rajallisuus on läsnä.)

Loppukaneetti

Itselleni tämä kaikki kertoo perimmiltään sellaisa viestiä, että usein kun ihminen puhuu informaatiosta, hän oikeastaan puhuu merkityksestä. Ja tämä hämmentää häntä. Kun käsittää että informaatio ja merkitys ovat eri asia, voi ymmärtää miksi sattuma lisää informaatiota. Sillä informaatio perimmiltään kuvaa rakennetta kun merkitys taas on jotain aivan muuta, tähän "ikään kuin päälleliimattua". (Jotain joka vaatii vähintään ihmisen aivosolut mukaan kokonaisuuteen. Kyse ei ole enää merkkijonon rakenteesta ja kuvauksesta vaan siitä mitä tämä rakenne ja kuvaus synnyttää hermosoluissamme. Ja siksi esimerkiksi kreationistien on vaikeaa ymmärtää evoluution ja termodynamiikan suhdetta.

Kenties ihmisenä olemisen ajatus voidaankin nähdä siten että jossain mielessä merkitys on jopa informaation vastakohtaa. Järjestystä ja struktuuria. Siksi ihminen joka hakee merkityksellistä universumia ennustaa tulevia ja selittää tapahtumia mielellään. (Ja tekee tätä varsin usein ennusteiden tarkkuuden ja tosiasioiden kustannuksella.) Merkitys on kenties sitä että universumi on kompleksinen ja ihminen on niin rajallinen että hän luo järjestystä. Tuhoaa informaatiota ja laimentaa sitä voidakseen esimerkiksi keskustella muiden kanssa kieliopillisilla merkkijonoilla jotka robotti pakkaisi murto-osaansa.

Tai kenties tämäkin on illuusio. Illuusio joka johtuu siitä että ihminen on vain osa universumia. Ihminen voi olla tilastollisesti harvinaisen informaatiorikas universumin keskiarvoon nähden. Mutta jos Bremermann's limit on jotain johon universumin koko ja alkeishiukkasmäärät vaikuttavat, niin ihmisen kohdalla tämä vastaava maksimiluku on paljon pienempi. Kenties ihminen hukkaa tietoa ja laimentaa informaatiota, koska ihmisen maksimi on pienempi kuin mitä universumi yrittää tunkea päähämme. Kenties tärkeintä ei olekaan ymmärtää kaikkea vaan unohtaa oleellinen. Kenties kaikista järkevintä on lakata Jumalakompleksoimasta, ajattelemasta että Laplacen demoni tai jokin warrantin kaltainen voima tekee ihmisestä jonkun joka pystyy tiivistämään universumin tyystin ja häviöttä muutamaksi lyhyeksi yhtälöksi. Kenties tiivistämme asioita lyhyeksi yhtälöksi siksi että ilman tätä kaikki olisi liian vaikeaa.

Modernissa informaatioähkyssä tähän ajatukseen on vähintään helppoa uskoa. Kenties Nietzsche olikin tässä kohden erityisen oikeassa. Hän kun esitti että tärkeintä ei ole se, mitä muistaa vaan se mitä unohtaa.

Kuinka "naturalistinen" vapaan tahdon ongelma on yllättävän avoin ongelma - mutta ratkaistavissa

Sielusta pitävät ihmiset loukkaantuvat usein jos mielenfilosofia muuttuu liian mekaaniseksi. (Siinä mikä sitten on liian mekaanista on se, missä on suurta vaihtelua.) Kuitenkin melko moni lähestyy ajattelua, tietoisuutta ja vapaata tahtoa fysikaalisina kohteina. Tässä kohden voidaan ottaa karkeasti esiin se, miten ihmiset jakautuvat.
1: Indeterministit ovat usein fyysikoita. Esimerkiksi Kaku korostaa että deterministit ovat kuin Einstein joka selitti että "Jumala ei heitä noppaa" ja että kvanttimaailma ei ole satunnainen. Mutta että Einstein oli väärässä kvanttifysiikan kohdalla. Ja näin indeterminismi yltää myös meidän tietoisuuteemme asti. Samoin Penrose on kuuluisa siitä, että hän miettii miten aivot voisivat heijastella kvanttifysiikan ilmiöitä.
2: Deterministit sitten harjoittavat enemmän neurologiaa ja psykologiaa. 1985 vuonna Benjamin Libet järkytti maailmaa tutkimuksillaan joissa hän havaitsi, että ihmiset päättävät jonkun valinnan asian aikaisemmin kuin he tekevät tietoisen päätöksen asiasta.

Toki tästä ei voi sanoa että kaikki fyysikot ryhtyisivät selittämään tietoisuutta kvanttifysiikalla. Kari Enqvist esimerkiksi moittii "Olemisen porteilla" -kirjassaan Penrosea, koska tämän argumentit lähinnä tarinoivat sen sijaan että osoittaisivat että aivot toimivat kvanttifyysisten ilmiöiden vahvistajana. Ja että jos kvanttifyysisiä ilmiöitä vahvistetaan, aivoista ja ihmiselämästä tulisi hyvin haurasta. Sillä pienikin epäpuhtaus veressä voisi johtaa valtaviin muutoksiin lopputuloksissa. Tämänlaiset aivot voisivat olla jopa hauraita, ne voisivat helposti mennä rikki. Tai ainakin tämä olisi haaste aivojen kehitykselle.

Syyseuraus onkin enemmän niin, että jos olet indeterministi, haet argumenttisi helpommin kvanttifysiikasta. Ja deterministin kohdalla fysiikka ei perustasollaan tarjoa tukea, joten on syytä katsoa enemmän aivoja aivoina.
1: Tässä on kenties toinenkin syy. Nimittäin näiden selitysmallien suhde ad hoc -saivarteluun. Ja siihen että tieteessä tämänlainen "voi olla" -ajattelu on yleensä jotain jota pidetään jotenkin nolona ja naurettavana. Koska se on sitä. Nämä eivät ole lähtökohtaisesti ylittämättömiä esteitä, mutta käytännössä ne ovat haasteita. Lisäksi totuuskin saattaa näissä kohdissa pistää kapuloita rattaisiin. Kuvastan tätä törkeällä karkeistuksella joka raiskaa molempien näkemysten hienostuneita vivahteita. Mutta liioittelevassa muodossaan se demonstroi esiin sen vivahteen jonka halusin tähän tuoda.
     1.1: Determinismi on muotoutunut enemmänkin muotoon "jos samanlainen lähtötila toistetaan, seuraa sama lopputulos", ja tällöin jos saadaan eri lopputulos voidaan helposti syyttää sitä että lähtötila ei ollut aivan sama. Kaaosteorian luonne antaa tälle usein tilaa. Tämä johtaa kuitenkin "eipäs-juupas" -vääntöön joka ei ole minkäänlaisen hedelmällisen tutkimusohjelman tekemistä. Kvanttifysiikassa indeterminismi on menestynyt hyvin. Ja "tämä itsessään antaa pohjaa koko projektille".
     1.2: Indeterminismillä on aivojen kohdalla hieman samantapainen ongelma. Sillä jos ihminen saadaankin tiettyjä aivon osia ärsyttämällä nostamaan kätensä ja tuntemaan tämä pakotetuksi käden nostoksi, ja toista kohtaa ärsyttämällä saadaan hänet nostamaan kätensä mutta kokemaan tämä omaksi valinnakseen, ja näin osoittamaan että vapaan tahdon kokemus ei missään tapauksessa ole sama kuin vapaa tahto. (Joka vie voiman intuitioiltamme asiaan liittyen.) he voivat viitata siihen että tässä on havaittu yksi efekti. Että kenties aivoissa on muunlaistakin. Eli vaatimuksena olisi että deterministi peittäisi kaikki tiedon aukot. "Aukkojen indeterminismi" ei ole hyvä. Toisaalta deterministinen vaikutus saadaan, se on helpompi testata.

Kuitenkin peruskysymys on hyvin selvä. Ja se redusoituu fysiikkakysymykseksi tavalla joka tekee siitä tavallaan hyvin vaikean. Sillä jos mietimme kvanttifysiikkaa, kysymys on "mikroskooppisesta maailmasta". Makroskooppisessa maailmassa klassinen fysiikka sen sijaan toimii todella hyvin. Kun pudotat tiilen, voit antaa sille "putouskiihtyvyyden" ja tästä poikkeaminen on todella äärimmäisen mahdotonta.

Makrotasolla on "indeterministisimmilläänkin" aimo annos klassista lainomaisuutta. Termodynamiikassakin yksittäisiä liikkeitä ei arvioida mutta kun kaasussa on atomeja pirusti, saadaan kaaoksesta estimoitavissa olevaa satunnaisuutta ja mallinnettavia todennäköisyyksiä - ja ylitsepääsemättömiä trendejä, kuten se että ikiliikkujaa ei voi valmistaa.

Kysymys onkin siis oikeastaan aivojen mekaniikasta, sen suhteesta fysiikkaan. Kvanttitietokoneita suunnittelevat ihmiset tietävät että makrotason ilmiöt voidaan saada yhteyteen mikrotason kanssa. Siksi tärkein kysymys onkin siinä onko aivojen toiminta ja valintojen tekeminen hyvinkin säännönmukaista ja säädeltyä vai pelastavatko satunnaiset aivotoiminnot vapaan tahdon.

Tietoisuus ja vapaa tahto ja muut mielenfilosofiset konseptit, silloin kun ne nähdään tieteellisenä ongelmana jota yritetään ratkaista, ovat siis sekundaarisesti fysiikan filosofian ongelma, koska fysiikka selittää mitkä vaihtoehdot ovat mahdollisia. Mutta loppujen lopuksi kaikki päättyy siihen mitä tuloksia saadaan aivojen ronkkimisella.

Aallonpituuksilla

Yksinkertaista,
ei edes tohtori Conan Doyle.
Lasten kiiltokuvia, ja
etälaukaistava kamera..
Epäilen että syyllinen on
tohtori James Moriarty!

Arthur Conan Doyle, Sherlock Holmesin luoja, uskoi keijukaisiin. Hän vakuuttui sittemmin huijaukseksi paljastuneista Cottingleyn keijukaiskuvista. Hän oli agnostikko, mutta hyvin fasinoitunut paranormaalista. Ja hän kirjoitti keijukaisista jopa pseudotiedekirjan nimeltään "The Coming of the Fairies". Arthur Conan Doyle kirjoitti kirjassaan siitä miten kaikki eivät näe keijukaisia koska parapsykologit kykenevät ikään kuin virittymään erilaisille aallonpituuksille.

Aallonpituusargumentti on toki nykyäänkin tunnettu, mutta se on muotoutunut ajan mittaan hyvinkin vahvasti. Arthur Conan Doyle on esimerkiksi itse asiassa asenteeltaan skientistinen siinä mielessä että vaikka hän ei toki noudattanut edes elinaikansa tiedettä sen varsinaisessa mielessä, hän kuitenkin luotti tieteellisyyteen ja arvosti sitä äärimmäisen vahvasti. Siinä missä nykyajan parapsykologit puhuvat värähtelytaajuuksista ja energioista tasolla joka ei ole sidoksissa tieteellisiin suureisiin, Arthur Condan Doyle oli toista maata. Hän puhui nimenomaan aallonpituuksista.

Ajatus voi tuntua erikoiselta nykyään, kun parapsykologia on hyvin epämääräistä ja kuluttaa paljon aikaa tieteen rajallisuuden korostamiseen. Kuitenkin se, mikä Arthur Conan Doylen aikana erotti parapsyykikon kansantarinoihin uskovasta oli juuri skientismi. Ajatus siitä, että tiede voi tutkia näitä asioita. Tämä oli se lähtökohta miksi koko parapsykologiaa on tehty. Jos asiaa ei voisi tutkia tieteellä, ei olisi mitään järkeä puhua aallonpituuksista kansantarinan oikeuttajana, koska tällöin kyseessä olisi vain kansantarina jota on koristeltu hienoilla sanoilla. (Kas, tässä on ajatus jota voisi tarjota moderneille parapsyykikoille.)

Ajatus oli itse asiassa "periaatteessa mahdollinen" ; Ihminen näkee vain tietyn osan spektristä. Kun Arthur Conan Doyle puhui parapsykologiasta ja aallonpituuksista hän itse asiassa esitti että jotkut ihmiset näkevät ultraviolettia tai infrapunaista valoa. Toki tämä selitys oli siitä omituinen että Cottingleyn keijukaiskuvat oli otettu aivan tavallisella kameralla. Mutta tässä on hyvä huomata, että kamerat eivät ole aivan samanlaisia kuin ihmissilmä. Esimerkiksi minun digikamerani avulla voi nähdä ultraviolettivaloa ; Normaalisti en näe television kaukosäätimen lähettämää valomerkkiä, mutta jos katson kameran ruudulta kun joku muu painaa kaukosäätimen nappia, näen vilkettä. Tässä mielessä keijukuvat olivat mahdollisia - ja joskus niitä pitäisi siis tulla kameraan vahingossakin.

Samoin kaikki puheet "samalle aaltopituudelle asettumisesta" olivat "mahdollisia". Sillä se viittasi ikään kuin radion toimintaan. Radioissahan ihmiselle näkymätön ja kuulumaton radioaalto oli todellinen ja virittämällä radio tietylle taajuudelle saatiin kuulumaan asioita jotka muuten olivat kuulumattomissa. Ihmisaistit ovat hyvin rajallisia ja tässä on silti myös variaatiota. ; Esimerkiksi tavallisesti ihmiset ovat trikromaattisesti näkeviä ja heillä on tähän sidottu värinäkö, mutta mukaan solahtaa sekä värisokeita että vielä erikoislaatuisia naisia joilla on tetrakromaattinen näkö.

Tästä tavallaan onkin tullut ongelma. Sillä kun puhutaan aallonpituuksista ja värähtelytaajuuksista, ne synnyttävät testattavia hypoteeseja. Esimerkiksi jos parapsykologi näkee ultraviolettia valoa, voidaan asiaa testata vilkkuvaloilla. Jos parapsyykikko kykenee sattumaa paremmin aistimaan vilkkuuko ultraviolettilamppu vai onko se pimeänä oleva placebolamppu, ilmiö muuntuu aivan helposti testattavaksi. Samoin voidaan testata voiko parapsyykikko vaikuttaa radioon : Mennään vain lyijyvuorattuun tilaan radion kanssa ja koetellaan radiokanavia läpi samalla kun parapsyykikko yrittää tehdä ajatuskeinojaan.

Koska nämä testit on itse asiassa helppo tehdä ja niissä ei ole tullut onnistumisia on parapsykologiassa sitten epämääräistetty käsitteitä. On kehitetty erilaisia ad hoc -syitä sille miksi kyseiset testit eivät ole relevantteja. Ja siksi esimerkiksi se mikä on alkujaan ollut konkreettiseen magnetismiin sidottu animaalinen magnetismi on muuntunut epämääräisempään suuntaan ja muotoutunut esimerkiksi puheeksi jostain Rupert Sheldraken morfisesta resonanssista jota ei sidota mihinkään niin konkreettiseen kuin magnetismiin.

Olen tässä toistanut energiaa, sähkömagnetismia ja muita vastaavia käsitteitä jotka itse asiassa sitoutuvat ihan hyvään tieteeseen. Ja jossain määrin voidaan sanoa että se mitä näistä tiedetän ovat tietyllä tavalla innostavampia kuin parapsykologinen sepustelu. (Toki tässä on hyvä muistaa että yksi tykkää äidistä, toinen tyttärestä. Ja kai insestistä poikkeavaa seksuaalisuuttakin on tavattu.) Siksi ajattelinkin ponnistaa Arthur Conan Doylen avulla aallonpituuksien ja havainnoinnin maailmaan, mutta astetta ... tieteellisemmin. Näin huonosta ja epätodesta ajattelusta voikin saada aasinsillan vähemmän huonoon ja vähemmän epätoteen.

Ja tämä palauttaa minut kysymykseen jonka heitin esille muutamille ihmisille tänään. Kysymys on tavallaan tyystin absurdi. Se oli nimittäin muotoa "onko "radio" väri?" Koska väri on perimmiltään ihmisen havainnoimaa, ja tosiasiassa väri ei ole mikään kappaleessa oleva ominaisuus tai välttämättä edes pigmentti. (Taivas on sininen päivisin koska eri aallonpituudet taittuvat ja siroavat eri tavalla ilmakehässä - ja sama taittumisilmiö on se mikä tekee sinisilmäisistä ihmisistä sinisilmäisiä. Iiriksessä ei ole sinistä pigmenttiä, väri vain siroaa ja taittuu niissä tietyllä tavalla.) Ja emme missään tapauksessa näe radioaaltoja vastaus on luonnollisesti "ei".

Osa on lisäksi arvellut
että "radio" onkin haju.
Tämä on sinänsä uskottavaa,
sillä ainakin NRJ haisee.

Mutta kun asiaa miettii hieman tarkemmin ja fysiikan kautta, vastaus onkin "tavallaan se miltei on". Ja syy on se, että Arthur Conan Doyle oli oikeassa - siis vaikka olikin väärässä. (Ja tämä ei ole oksymoroni.) Ihminen aistii elektromagneettista spektriä, ja radioaaltojen, gammasäteilyn ja värien välillä ei ole muuta kuin aallonpituusero. Ja tässä on ihan oikein puhua energiatasoista. Fysikaalisista energiatasoista.

Asiaa on melko helppoa lähestyä lämpöenergian kautta. (Ja termodynamiikka taas laajentaa tälle hyvinkin laajoja sovellusalueita, joita emme miellä mukaan jos meille sanotaan pelkkä sana "lämpöenergia".) Max Planck tutki tähän liittyvää mustan kappaleen säteilyä. (Musta kappale tarkoittaa ihan yksinkertaisesti "fysikaalista ajatusleikkiä, idealisoitua konseptia" kappaleesta, joka absorboi kaiken siihen kohdistuvan säteilyn eikä heijasta sitä yhtään.) Ja se, mitä tästä tiedetään on se, että mustan kappaleen säteilyn voimakkuus tietyllä aallonpituudella riippuu kappaleen lämpötilasta. Kun lämpötila kasvaa, aallonpituus lyhenee.

Lämpötilan kannalta absoluuttinen nollapiste on alaraja. Mutta spektrin huomioimisen kautta mukaan tulee yllättävä yläraja. Fysiikassa on nimittäin mietittävä sitä onko lämpötilalle olemassa jotain erityistä ylärajaa. Ja koska lämpötila aivan oikeasti vaikuttaa väriin, on älyttömissä lämpötiloissa edessä mielenkiintoinen ongelma. Nimittäin Planckin lämpötilassa (141 000 000 000 000 000 000 000 000 000 000 ^oK) päästään lämpötilaan joka tuottaa aallonpituutta joka on 1 Plancin pituus (1,6*10^-35metriä). Ja tämä on fysiikan alaraja. (Esimerkiksi Akilleen ja kilpikonnan kilpajuoksu on matemaattis-looginen ongelma joka ratkeaa fyysisessä maailmassa sillä että etäisyyttä ei voida puolittaa!) Käsite on kvanttimekaniikan ydintermejä, ja se on lyhin pituus joka on olemassa universumissamme. Mutta mitä tapahtuu tässä lämpötilassa olevalle kappaleelle jos syötämme siihen lisää energiaa? Aineen ja energian säilymislain mukaan sen voisi odottaa lämpenevän, jolloin aallonpituuden pitäisi lyhentyä, mitä se ei voi tehdä koska Planckin pituutta pienemmäksi ei voi mennä.

Se, mitä tapahtuu kun ollaan tässä "absolute hot" -lämmössä onkin tietynlainen arvoitus ; Aineen ja energian säilymislaki että Planckin pituus ovat vahvoja ja keskeisiä käsitteitä ja tuossa ne näyttävät "riitelevän keskenään". Ns. "kaiken teoria" on jotain jonka pitäisi ratkaista tämä ongelma jotenkin. (Nykyiset arvailut tuottavat esimerkiksi käsitteitä kuten kugelblitz, joka tarkoittaa eräänlaista mustaa aukkoa joka on syntynyt energiasta.)

Kas, tässä on todellinen mysteeri, sellainen jota voi tutkia ja selvittää. Toisin kuin paperinuket ja kiiltokuvat valokuvissa.

Taivaan Herra ja ensisyyn oikeus

Universumin synty kiehtoo monien mieliä. Tuntuu omituiselta että olisi jotain jolla ei olisi syytä. Ja äärettömyyskin tuntuu mahdottomalta. Kuitenkin tämänlaatuisiin kysymyksiin haetaan usein vastauksia. Enkä usko, että olisi järkevää uskoa että joku kykenisi vain vastaamaan tähän kysymykseen.

Kysymykseen joka on itse asiassa jaettavissa kahdeksi kysymykseksi. On yleinen (general) ja erityinen (particular) ; Laajassa mielessä voimme kysyä, että (1) miksi on olemassa jotain sen sijaan että ei olisi mitään. Esimerkiksi universumi on olemassa ylipäätään. Ja erityisessä mielessä voimme miettiä (2) miksi universumi on juuri tämänlainen eikä muunlainen.
1: Ensimmäinen kysymys on mielenkiintoinen siinä mielessä että se tuntuu sopivan intuitioon siitä että universumi ei olisi itsestäänselvyys. Että todellakin voisi olla jokin "ei mikään" -tila. Ja että tämä ei-itsestäänselvä universumi sitten vaatisi selityksen.
2: Jälkimmäinen on itse asiassa kysymys jonka kohdalla on pakko kysyä sitäkin, onko se relevantti kysymys. Se nimittäin nojaa lähinnä intuitioomme jonka mukaan universumi voisi olla erilainen. Lisäksi indeterministinen malli voisi johtaa tietoon siitä että universumin tiettyys on jollain tavalla harhakysymys. Itse asiassa jälkimmäinen on melko relevantti ongelma juuri silloin kun luotamme että intuitiomme vaihtoehdoista pitää paikkaansa.

Teologiassa klassinen vastaus siihen miksi universumi on tietynlainen ja miksi se on olemassa palautuu Jumalaan. Monille älyllisille teologeille (esim.) alkusyyargumentti vastaa ensimmäiseen kysymykseen ja (esim.) antrooppinen periaate toiseen.
1: Erimielisyyttä syntyy sitten siitä että alkusyyperustaisissa argumenteissa ei itse asiassa ole selitysmallia. Ne karkeasti ottaen nojaavat siihen että jokin on ensimmäinen syy, ja perustelevat tämän ensimmäisen syyn olemassaolon. He eivät perustele miksi sen luonne olisi Jumalinen - tämä on toki mahdollista (possible), mutta ei suinkaan välttämätöntä tai väistämätöntä ; Ja Jumalatodistuksena jos premisseihin pitäisi sovittaa että ensimmäinen syy on väistämättä Jumala, syntyisi kehäpäätelmärakenne. Se siis oikeastaan vain nimetään Jumalaksi.
2: Jälkimmäisen kohdalla suurin osa hienosäätöargumenttien ja tietynlaisen universumin selittämisestä nojaa ajatukselle että universumimme on ainoa joka on olemassa. Eli universumi ei ole esimerkiksi osa multiversumia. Tässä kohden multiversumi on kuitenkin mahdollisuus (possibility) samaan tapaan kuin Jumalallakin sen alkusyyargumentin kohdalla. Ja tämä tarjoaa selitysmallin sille miksi universumimme olisi tietynlainen. Kaikenlaisia universumeita on, ja koska olemme elossa emme katso satunnaisesti valikoitunutta universumia, vaan pakosti sellaista jonka luonnonlait mahdollistavat elämän. ; Tässä kohden ei siis voida vedota siihen että multiversumi ei ole empiiristä fysiikkaa vaan hyvin teoreettista fysiikkaa ja pääosassa laskelmissa, rationalistisessa muodossa. Sillä kun viimeksi katsoin Jumalaa, ei tämäkään konsepti ole hurrannut empiirisyydellään.

Näin ollen keskustelu siirtyy usein yksinkertaisuuteen. Eli teistit alkavat käyttämään occamin partaveistä. Voi toki olla huvittavaa huomata miten kreationisti - joka on juuri aikaisemmin selittänyt että naturalismi on maailmankuva ja että kun skeptikot viittaavat occamin partaveitseen, ja että demkarkaatio-ongelma johtaa siihen että kysymykseen ei ole vastausta ja siksi pitäisi antaa tilaa (ID)kreationistiselle [super(ego)]tieteelle - viittaa jumalatodistusten kohdalla mielellään "yksinkertaisuuteen" olipa aihe sitten Swinburnen tai antrooppisen periaatteen paremmuuteenasettelu. Mutta tässä kohden on hyvä huomata, että kysymys yksinkertaisuudesta on relevantti. (Koska se on relevantti molemmissa kohdissa.)
1: Jos peruslähtökohtana on se, että uusia asioita voi syntyä vain vanhoista asioista, ex nihilo -luominenkin on itse asiassa yksi versio tästä. Jumalahan ei selitä miksi on jotain eikä mitään. Se vastaa vain universumin olemassaoloon. Se siirtää kausaaliketjun yhden askeleen kauemmaksi ja perimmiltään kutsuu Jumalaa joksikin jota kausaaliketju ei kosketa ja jota ei siksi tarvitse selittää.
     1.1: Kaikki mitä me olemme kokeneet kausaatiosta on aina liittynyt materiaalisiin syihin. Jumalisia syitä ei ole havaittu. Näin ollen on erikoista, eikä ainakaan välttämätöntä, olettaa että kausaalisuutta olisi materiaalisuuden ulkopuolella. Voidaankin sanoa että jos näemme jonkin aineellisen kappaleen, voimme ajatella että sillä on oltava kokemuksemme vuoksi aineellinen syy. Ja tämä taas on joko ollut aina paikalla tai sitten sillä on jokin vanhempi syy. Teistisessä filosofiassa Jumalaa kohdellaan usein välttämättömänä olentona (necessary being). Kuitenkin voidaan ajatella että kenties ainekin voitaisiin korottaa tämänlaiseen luokitelmaan ; Usein alkusyytä kohdellaan siten että aine ei saisi olla ikuista. Eli sen versiona on lähinnä se, että ei-mistään tulee jotain. Kuitenkin meillä on aineen ja energian säilymislait jotka viittaavat siihen että jos on ennen ollut ainetta ja energiaa, niin sitä on ollut aikaisemminkin. Teistien suosikit kuten termodynamiikka taatusti yhteen suuntaan kulkevine teineen on jotain joka koskee aineen ja energian jakautumista eikä sen määrää. Ja termodynamiikka on tilastollinen malli, jonka voima kumoutuu ikuisessa materiaalisessa maailmassa ; Mikä tahansa epätodennäköinenkin tapahtuma tulee väistämättä tapahtumaan jos sille annetaan riittävästi aikaa. Ja ikuisuudessa sitä riittää. (Toki muitakin malleja on, enkä edes suosi tätä versiota, mutta en ole aiemmin blogissani korostanut että itse asiassa se että "jotain tulee ei mistään" voi olla premissi jota oikeastaan kukaan ei kannata; Teistillä on Jumalansa ja ontologinen naturalisti voi hyvinkin elää ikuisuuksien kanssa.)
2: Klassisesti tässä teismiä puoltava on esittänyt että Jumala on yksinkertaisempi selitys kuin multiversumi. Tämä perustuu siihen ajatukseen että Jumalaa on yksi ja multiversumi koostuu monista osista. Ja että sama Jumala selittää sekä universumin alun että sen miksi se on juuri tietynlainen.

Ylläoleva teistien argumentisto ei ole aivan ansioton. Se ei toki nähdäkseni ratkaise sitä kysymystä mitä se lähtee ratkaisemaan. Mutta tässä kohden asiat jäävät ainakin nykytiedolla "mahdollisuuksiksi". Ja tämä lienee jonkinlainen syy olla jonkinlainen agnostikko. (Ei tosin sellainen kuin minä.) Pyhän Yksinkertaisuus on kuitenkin melko heikko jos asia otetaan parempaan, syvempään, tarkasteluun. Tai ainakaan se ei ole kovin ilmiselvää ja pakotettua. Erimielisyys teistin premisseihin on helppo ottaa, kenties jopa enemmän kuin helppo.

Olemassaolon (tai/eli) universumin alun kohdalla on vaikeaa arvioida, että onko ikuinen aine todennäköisempi kuin ikuinen Jumala. Sen sijaan kun kysymys on hienosäätö vs. multiversumi on kysymys hyvinkin erilaisesta tilanteesta.

Teisti huomioinut tässä kvantitatiivisen yksinkertaisuuden (quantitative parsimony) jossa lasketaan montako entiteettiä selityskonseptissa kaiken kaikkiaan on. On kuitenkin perusteltavampaa käsitellä asiaa kvalitatiivisen yksinkertaisuuden (qualitative parsimony) kautta ; Tässä mallissa yksinkertaisuus arvioidaan sitä kautta että konseptit kutsuvat vähemmän erilaatuisia entiteettejä. ; Voidaan huomata että vaikka teismi kutsuu vain Jumalan, niin multiversumimallissa on mukana vain aineen ja energian kaltaiset entiteetit. Teistit joutuvat manaamaan avukseen näiden lisäksi aivan toisenlaisia konsepteja.

Tämä johtaa siihen että teistien argumentti ei olekaan kovin vakuuttava. Voidaan jopa sanoa että se ei onnistu torjumaan vastapuolta, joten kysymys on vähintään "pattitilanne". Itse tosin korostan holistista tiedeverkkoa jossa konseptin arvo on siinä miten "tuttu" se on järjestelmässä. Tieteessä aine ja energia ovat hyvin "tavallisia" entiteettejä. Jumala on sen sijaan hyvin "eksoottinen" siinä mielessä että se ei tunnu näyttelevän tieteellisen selitysmallin roolia missään muualla. Eli universumin synnyn ja meidän universumimme tietynlaisuutta selittäessämme joutuisimme teistisen mallin kohdalla ikään kuin manaamaan jonkin hyvin "eksoottisen" konseptin jolla ei ole käyttöä missään muualla. Ja siksi se ei minusta oikein voi olla "yksinkertainen" sanan täydessä mielessä.

Itse asiassa eksoottisuutensa vuoksi Jumala herättää jopa sellaisia kysymyksiä kuin että miksi pitäisi olettaa yksi Jumala. (Ja jos tämä ei ole väistämätöntä, niin miten käy konseptin yksinkertaisuuden.) Ja että miksi ei mietitä että miksi tämä yksi ja tietty Jumala eikä joitain muita. (Ja hetkinen, eikö tämä kysymys vaikuttanutkin jotenkin tutulta?)

Asimov -taudin stereotyyppi ~ eli onko kaikki jo keksitty?

Asimov kirjoitti "Säätiö" -trilogiassaan psykohistorian nimellä kulkevan tieteenalan. Siinä ihmiskuntaa käsiteltiin termodynamiikka -analogialla. ; Inhimillistä käyttäytymistä tutkittiin siinä tavalla jossa käyttäytyminen pelkistyi matemaattisiksi yhtälöiksi. Kirjoissaan Asimov oli esitellyt teknologisia hienouksia ennen niiden ilmestymistä ; Esimerkiksi "Säätiö ja maa" kuvaa digitaalikameran joka välitti valokuvia tietokoneesta toiseen. ; Asimov on sinänsä tärkeä, että termodynamiikka on hyvä ajatus ihmismassojen käsittelyyn. Termodynamiikan ytimessä on se, että jokainen yksittäinen atomi on ikään kuin arvoitus. Kuitenkin niiden satunnaisuudesta nousee tilastollisia trendejä. Ja itse asiassa kun atomeja on pirun monta, niin ennusteista joustaminen on hyvin epätodennäköistä. Tässä tuleekin vastaan sen ongelma ; Keskiarvoon fiksoituminen.

Uuskonservativismia vaivaa jonkinlainen "Asimov -tauti" ; Ihmisryhmät nähdään keskiarvoina ; Massat merkitsevät vain tässä mielessä. Muut asiat jotka heitä kiinnostavat ovat ideologioihin sidotut abstraktiot joilla keskivertoisuustulokset tulkitaan - usein aika jälkikäteen liimatuilla asenteellisilla rationalisoinneilla En kykenisi tekemään lainkaan omaa työtäni tämänlaisella karkealla mekaniikalla ; On selvää, että ilmiöillä on paitsi keskiarvo, yli- ja aliedustukset ja trendit. Niillä on nimittäin myös sellainen asia kuin jakauma ja konteksti. Ihmisten määrä ei ole siksi täysin termodynamiikkaan rinnastettavissa.

Ennen kuin jatketaan tästä pidemmälle, on syytä huomata, että olen itsekin konservatiivi joka katsoo että ihmisryhmissä ideologia ja perimä ja ympäröivä kulttuuripiiri elämänkokemuksineen tuottaa ihmisen. Ihminen on toki kaikkea ja yksilönä jossain määrin arvoitus. Mutta heistä saadaan tilastoista tietoa joka on usein yllättävää ja kertoo yleensä tarinaa siihen suuntaan, että olemme yllättävämpiä kuin alkuun laittamasta "Asimov -taudista" kärsivät konservatiivit näkevät. Mutta että olemme huomattavasti vähemmän yksilöllisiä kuin haluamme itsellemme kertoa. Ja ennen kaikkea ; Kulttuuriryhmät eivät enää ole yhtä kaaoottisia kuin yksilöt.

Näen että "Asimov" -tautiset ovat puoliviisaita viisastelijoita jotka ovat ajattelultaan laiskoja ja stereotyyppisiä. Ja he antavat konservatiiveille huonon nimen. Ja heitä on perkeleen paljon. e, mikä minut erottaa "Asimov" -tautisista on jaettavissa muutamaan pääkohtaan:

"Kaikki on jo kokeiltu" -asenne

Konservativismin ytimessä on kokemusperäinen tieto. Ideana on siis yksinkertaisesti se, että ei voida vain tehdä utopiaa mieleen ja tavoitella sitä ja sitten olettaa että kaikk ikäy hyvin. Konservatiivin ideana on se, että (a) Maalin täytyy olla sopiva ihmisten psykologialle - jos se ei toimi oikeiden ihmisten kanssa, se ei toimi lainkaan. (b) Maalia täytyy tavoitella keinoilla jotka ovat sen saavuttamiselle relevantteja, pelkkä halu, hyvät intentiot ja kova kohkaaminen eivät johda mihinkään hyvään. (c)  On hyvä huomata, jos maalin hyvyydestä huolimatta tulee merkkejä epämiellyttävistä sivuoireista. Ne viittavat siihen että muutos voi olla hyvä purkaa tai sitten on syytä korjata nämä vaikeudet keksimällä uusia innovaatioita.

Hyvin moni konservatiivi katsoo oppia historiasta. "Asimov -tautiset" konservatiivit - jotka ovat usein kristittyjä - eivät oikein osaa ymmärtää historiaa järkevällä ja analyyttisellä tavalla. Otan esimerkiksi ateismiin suhtautumisen. Sama ajatustapa on itse asiassa lähes kaikkia muitakin "vääriksi katsottuja" näkemyksiä kohtaan. Mutta ateismin kohdalla ne on helppo nostaa esille.
1: Niputtaminen. He katsovat että kommunismissa kokeiltiin ateismia. Toki. Mutta siinä kokeiltiin samalla suunnitelmataloutta, diktaturiaa ja montaa muutakin asiaa. Jos yksikin pettää isosti, niin sivutuotteena menee kaikki muutkin. Hyvä empirian periaate olisi löytää vaikutus siten, että on yksi muutos kerrallaan ja verrataan näitä. "Asimov -tautiset" konservatiivit puhuvat mielellään kokemuksesta ja kokeilusta, mutta tosiasiassa ilman empirian periaatteen mukaisia vaikutuskokeiluja, heidän sanomansa ei juurikaan eroa mututuntumalla tehdyistä anekdoottipohjaisista vaihtoehtohoitolaisten maailmankuvailuista.
2: Kontekstittomuus. Tämä ei ole ollenkaan huono tapa katsoa vaikutuksia. Sen ongelmana on vain se, että moni pitää historiaa jonain jossa olisi käytännössä kokeiltu kaikkea ja kaikissa tilanteissa. Tosiasiassa maailma ei kuitenkaan toimi tällä tavalla. ; Esimerkiksi jos mietitään renessanssia katsomassa historiaan. Se voisi nähdä että kristinuskon taipumuksena on joko olla sorrettujen rottien uskonto, tai sitten teokraattien uskonto. Tosiasiassa historia ei ollut kokeillut kaikkia kombinaatioita, ja kristinuskosta löytyi ihan humaaneja kokonaisuuksia.
3: Pelkkien ideologioiden tuijottaminen. Kognitiotieteilijät, psykologit ja kulttuurientutkijat tietävät että ideologioiden määritelmäosuus on varsin merkityksetöntä. Se, mitä ideologia sanoo suoraan ei paina juuri mitään. Esimerkiksi Pascal Boyer korostaa sitä että ideologia on vain teologista korrektiutta ja että käyttäytymisen tasolla ihmiset tulkitsevat asioita varsin cherry pickaillen ja itselleen parhain päin selitellen. Ja aika usein ideologian normit unohtuvat kun ideologiaa pitää puolustaa. Käytännön taso ei ole sama kuin ideologiasisältö. Konservatiivit tiedostavat tätä puhuessaan siitä miten "vihervasemmistopunaviherkommunististalinistit" eivät ole suvaitsevaisia kuin valikoiden. Huomio on hyvä, ja oleellinen ideologioiden vaikutusten analysoinnissa. Konservatiivit vain tuppaavat unohtamaan tämän lähes aina heti jos se ei tue heidän ennakko-oletuksiaan. ; Esimerkiksi he nostavat usein vastustukseen liberaaliateismin. Peruargumenttina on "jo Jokelan ampumisista asti" ollut se, että vaikka suuri osa ateisteista olisi humaaneja lempeitä hörhöjä, niin ateismi ei voi sanoa että ampuja on harhaoppinen. Että ateismi on vaarallista heti jos ideologia ei itsessään pidä sisällään lukkoonlyötyä dogmia. Tämä on vaatimus ns. objektiivisesta moraalista. Ja siinä unohtuu se, että täsmälleen samalla argumentoinnilla voitaisiin sanoa että kristinusko on vaarallista koska mikään uskonto ei voi suojella teokratialta. Että historia näyttää noidanpoltteluita, ristiretkiä ja miekkalähetystä. Ja että liberaali suvaitsevaisuusteologiakaan ei voi määritellä teokratiaa vääräoppiseksi olematta suvaitsematon jollekin ideologialle. Tosiasiassa kuitenkin nimenomaan suvaitsevainen kristinusko on ollut varsin onnistunut kombinaatio.
4: Toimivuuden sekoittaminen ikuiseen toimivuuteen. Hyvin moni yhteiskunta on tuhoutunut erikoisesta syystä : Se on kehittänyt toimivan systeemin ja sitten se on keskittynyt sen ylläpitämiseen ja suojelemiseen. Esimerkiksi Kiinan mahtava imperiumi kaatui siihen, että innovatiivisuus lopetettiin. Byrokraattinen järjestelmä rakentui hyvin toimivaksi, mutta se jämäköityi myös huonosti muutosta kestäväksi. Yhteiskunnan adaptiivisuus romahti ja romahdus johtui siitä että muut maat menivät ohi kilpailussa. Jared Diamondin "Romahdus" pitää sisällään monta yhteisöä, jossa toimintaa on voitu jatkaa muutama satakin vuotta, mutta sitten luonnonvarat on käytetty loppuun ja on kuoltu. Esimerkiksi jos paikalla on ollut maassa ravinteita, niitä on opittu käyttämään hyödyksi tehokkaasti. Tämä on johtanut ravinteiden kuluttamiseen niiden palauttamista enemmän. Ja lopulta kaikki on loppunut ja yhteisö on kuollut nälkään. Lyhytjänteinen menestys ei toimi jos kestävyyttä ei ole otettu huomioon.
5: Peliteorian ohittaminen. Konservatiivit hakevat vastausta. Sen on oltava yksi ja tietty. Näin esimerkiksi etsitään parasta kulttuuria ja uskontoa joka toimii rakentavimmin. Yhtä tiettyä strategiaa jolla menestytään. On hyvä muistaa se, mitä Tom Siegfried esittää ihmisten toiminnan ennustamisesta ja viisaasta ja kestävästä strategioinnista "John Nash, peliteoria ja luonnon koodi" -kirjassa. Nimittäin sen, että useimmiten paras tulos syntyy sekastrategialla. ; Tähän liittyy sekin, että luokitelmien tiivistäminen yksittäisiin iskulauseisiin. Melko usein konservatiivi selittää että yhteiskunta ja yksilö olisivat toisiaan vastaan. Tilanteita esitetään joko-tai -tilanteina. Ne ovat kuitenkin useimmiten sekä-että -tilanteita.

Esimerkki ja siihen liittyvää täsmentelyä.

Otan tästä, en kovin ärhäkkäänä mutta reiluna esimerkkinä takkiraudan tuoreet kommentit. On selvää että pyrometallurgia näkyy kyseisen blogistin teksteissä muutoinkin. Termodynamiikka vuotaa tätä kautta "Asimov" -tautiin. Hän esitti varsin kliseisen väitteen ateistien arvotyhjiöstä. Hän piti tätä kliseetä huomiona, vaikka perimmiltään se oli väite ja syytös. Tämä argumentti on filosofian ja käytännön tasolla ammuttu alas tässäkin blogissa sen verran monta kertaa, että en tartu nyt tähän "niin tarkasti". Argumentti "ateistinen etiikka haaksirikkoutuu täysin perimmäisten kysymysten äärellä" perustuu muutamaan pääkohtaan.

"Ateismi joutuu nojaamaan myös relativismiin: arvot ovat pelkkiä sopimuskysymyksiä, ja ne viime kädessä ratkaistaan vahvimman oikeudella, ja arvot ovat sellaisia kuin ne ovat koska ne on sovittu sellaisiksi. Ateismin pohjalta on mahdotonta muodostaa sen enempää objektiivisia kuin absoluuttejakaan arvoja, ja yleensä ateistit kiistävät sellaisten olemassaolon." Tämä argumentti on niin omituista kuin olla ja voi. Kirjoitin nimittäin eilen "moraalin naturalistisointiin" liittyvän kannanoton joka käsittelee asiaa hyvin vahvasti. Moraalin naturalistisointi perustuu is-ought -ongelman kieltämiseen. Tästä syntyy objektiivinen moraali, jossa luonnollinen kilpailu ja syrjintä ovat myös oikein. Tämä ei ole relativismia. Kommunistit olivat ateisteja ja heillä oli suunnitelmayhteiskunta. Suunnitelmayhteiskuntaa taas kuvaa juuri se, että toiminto on ylhäältä ohjattua. Kommunismi oli myös arvoiltaan lukkoonlyöty, hyvinkin despoottisesti. Ongelmana ei ole ollut se, että ateismi olisi ollut relativistista. Ateisteilla ei ole mitään syytä tehdä tätä päätelmää.
1: Tässä kohden analogia uskonnon ja teokratian suhteesta on selvästi oleellinen; Moni kristitty on haukkunut teokratiaa syvästi. Esimerekiksi C.S. Lewis vihasi teokratiaa enemmän kuin ateisteja. (Ja hän vihasi ateisteja aika lailla.) Tämä ei kuitenkaan ole tapahtunut "teologisessa tyhjiössä" vaan se koostuu pääasiassa eiteologisista kulttuurisista arvostuksista. Relativismi torjuu suunnitelmataloutta - paitsi joidenkin vihervasemmistolaisten kaksoisstandardissa.

Esimerkiksi eugeniikka oli juuri objektisoitua moraalia. Ja sen ytimessä on suunnitelmatalouden logiikka. Siinä missä Takkirauta tajuaa että "älä milloinkaan luota yhteenkään oikeistolaiseen ateistiin, sillä he ovat täysin amoraalisia ihmisiä. Miksi näin? Kokemuksesta. Jäljet pelottavat. Jotta ihminen voisi olla oikeistolainen, hänen täytyy olla itsekäs ja kovaluontoinen sekä valmis polkemaan toisten varpaille ja ajamaan omaa etuaan. Ruukinmatruuna on itsekäs k*sipää ja tunnustautuu oikeistolaiseksi. Mutta jo Adam Smith varoitti, mihin tällainen johtaa, jollei näiden itsekkäiden vaikuttimien pidäkkeenä ole vahvaa uskonnollista ja transkendenttia moraalipohjaa." hän tiedostaa että kontekstilla on väliä. Hän ei kuitenkaan näytä ymmärtävän millä tavalla sillä on väliä. Minä en luota oikeistolaiseen enkä vasemmistolaiseen ateistiin jos tämä harjoittaa jonkinlaista ojektiivista moraalia ja siihen liittyvää suunnitelmataloutta. Siksi kommunismi ja ateistinen natsismi tai eugeniikka ovat minulle kauhistus. Tämä on huvittavaa myös siinä mielessä että klassinen vasemmistolainen ateismi on tyypillisesti ollut Sartren jalanjäljillä ja eksistentialistinen. Tämän ytimessä on relativismi. Oikeistolainen ateismi taas hakee usein "naturalisoitumista" ja päätyy jonkinlaiseen sosiaalidarwinismiin jossa "Setä Darwinilla on asiaa." Takkiraudassa tiedostetaan, että missä suunnassa on lempeyttä. Eikä tajua katsoa mikä näissä on eri tavalla. On kornia että oikeistolaisen ateismin vaarallisuus perustellaan jollakin filosofisella piirteellä joka on itsessään äärimmäisen vasemmistolaista perua. Relativismin esiintuominen ei yllätä, koska tämä syytös on typerän oikeistokonservatiivipuolen klisee. (Kaikki sanat tarvitaan koska kaikki oikeistokonservatiivit eivät ole typeriä. Esimerkiksi Takkirauta ei minusta ole typerä tai idiootti, tai edes kovin paha ihminen.)
1: Sanoisin, että tässä kohden on oleelista muistaa se, että "Asimov -tautinen" konservativismi ajautuu kohti suunnitelmataloutta. Mahtiesimerkki tästä on jo edellämainitsemani Kiina. Se keskittyi suojelemaan sitä mikä toimi, eikä kiinnittänyt huomiota siihen miten maailma muuttui ja vähensi "adaptiivisuuttaan". Miksi niin moni konservatiivit kannattavat monokulttuuria tai kulttuuria jossa tietty uskonto sitoo ihmiset yhteen? Koska se on kontrollia ja suunnitelmataloutta ideologiatasolla. Konservatiivin ongelmana on se, että "pitääkö jokin korjata jos se on rikki" - hän ei suostu tähän jos kaikki on jo kokeiltu. Tässä maailmassa kulttuurievoluutio on jo huolehtinut siitä, että sivuoireet ovat ikään kuin marginaalisia ja irrelevantteja. Että vaihtoehdot ovat automaattisesti pahempia, koska nekin on jo kokeiltu.

"Parhaiten tämä näkyy keskustelussa abortista, eutanasiasta ja kuolemanrangaistuksesta sekä eugeniikan oikeutuksesta. Ateistit pääsääntöisesti kiistävät objektiivisen tai absoluutin ihmisarvon, ja ovat sitä mieltä, että ihmiselämän oikeutus riippuu siitä, millainen tämä ihminen on: se ei siis koske automaagisesti kaikkia Homo sapiens -yksilöitä, vaan se riippuu hänen iästään, syntymisstatuksestaan, terveydentilastaan jne attribuuteista, onko hänellä elämisen oikeutta vaiko ei." Tässä kohden lausunto on sekä väärin että vielä enemmän väärin. Takkirauta on toki keskustellut kovasti, mutta on hyvin epäselvää onko hän oikeastaan koskaan oppinut niistä mitään. Tuntuu että hän oppii ateisteista vain konservatiivilähteistä ja muu aika menee siihen että vastustaja sovitetaan näihin lokeroihin. ; Takkirauta näkee vain mitä hän itse kannattaa, ja näkee että jos joku vastustaa häntä, niin tämän pitää edustaa tämän tietyn arvon suhteen antiteesiä. Tämä ei argumentatiivisesti ole väistämätöntä. Mainitunlainen konflikti edustaa vain hyvin rajallista tyyppiä.

Esimerkiksi kun katsotaan ateistejen aborttikritiikkiä, se ei tyypillisesti käsittele lainkaan eugeniikkaa. Syynä on se, että oikeistolaiselle ateistille ihminen on helposti resurssi. Abortti on siis jotain joka tehdään vasten tahtoa jollekin joka on yhteiskunnallinen resurssi. Aborttia kannattavat taas käsittelevät abstraktia elämänfilosofiaa ja menevät ajtuksissaan lukkoon sen takia että he eivät tunnu tiedostavan sitä, että abortti on nimenomaan eugeenista suomessa tänä päivänäkin. (Jalostuksen kanssa tällä on tietysti vain vähän väliä koska vammaisten lisääntymisarvo on varsin rajoittunut, yllättävänkin rajoittunut ottaen huomioon sitä miten suvaitsevaisuutta mainostetaan ja korostetaan eikä kukaan tunnusta valitsevansa puolisoaan pinnallisesti ulkonäkösyin.) Huomio keskittyy humaanimpiin puoliin, poikkeuksiin, joihin abortti tietysti onkin ainakin minusta ihan oikeutettua. Tämä on kenties kornia, mutta paljastaa samalla arvomaailman. Aborttia ei ateistien parissa kannateta koska torjutaan ihmisarvo.

Ja tämä on sidoksissa kulttuuriin ja ideologian normeihin. Sillä se, mikä toimi C. S. Lewisiin toimii myös vaikka Jussi K. Niemelään. Hän on esimerkiksi moittinut islamia ja kristinuskoa ja kulttuurirelativismia kaikkia yhtäaikaisesti. Takkirauta saattaa toki sekoittaa ateistien suosiman sananvapauden relativismiin, mutta tämä olisi jo aika kornia, temppu joka toimii psykologisena selityksenä enemmän kuin pelastaa näkemyksen järkevyyden. (Se, että sanotaa "koska" ei tee lauseesta pätevää argumenttia tai perustelua. Usein kyseessä on ihan vain väittäminen, inttäminen ja tinkaaminen.) Olen luullut että sinun täytyy olla "punaviherstalinisti" jotta näkisit että jos konservativismi vastustaa relativismia, sen täytyisi olla myös sananvapautta vastaan. Eihän se näin mene. (Minäkin kannatan sananvapautta ja vastustan kulttuurirelativismia ja postmodernismia hyvin syvästi. Blogini olkoot todisteeni.) Itse asiassa sananvapaus vaatii "vapautta ideologioista" jossain kontekstissa, joten kulttuurirelativismi on jopa sananvapauden kanssa jännitteinen monesti.

On oleellista huomata, että uusateismi on hyvin monesti intuitivistinen. Dawkins edustaa pelkästään sitä että hän on ateisti koska se on tieteellisesti sopiva ajattelutapamahdollisuus. Hänelle ateismi on "kissojen paimentamista". Tämä ei ole ristiriidassa kulttuurirelativismin kanssa, mutta ei toki välttämättä ole kulttuurirelativismia. Sam Harris taas "Moraalisen maisemansa" kanssa sitten seuraa jo aivan toista linjaa. Sitä, että ateisteilla on ateistinen etiikka. Tässä tavoitteena on objektiivinen moraali ja sitä tavoitellaan jonkin muun kuin suunnitelmatalouden kautta. Itse asiassa teologiasta löytyy samantapainen malli. Se löytyy Martti Lutherilta. Jaakko Heinimäki on esimerkiksi tuottanut "Kafekismuksen" ja "Taskuetiikan" kaltaisia kirjoja joiden kautta aivan kaduntallaajakin voi lukaista siitä miten Lutherin etiikka oli situationistista ja intuitionistista. Eli etiikkaa ei opeteta kirjoista.

Sam Harrisin moraalin lähde on sama kuin Lutherilla, joten seurauksienkin pitää olla samat. Jos itseä kuunnellaan - ja psykologinen rakenne on ihmisen psykologinen rakenne - voidaan vakavastu ajatella että tuloskin voisi olla ihan samanlainen. Se, että Lutherista intuitioon on Jumalan yhteys, ja Harrisista kysymys on vain lajinmukaisesta evoluution koodaamasta käytöksestä, ei ole väliä. Jos hiukset näyttävät punaisilta, ei ole väliä sillä, että arvioidaanko värin johtuvan geenistä vai enkelipölystä vai siitä että henkilö on ahkerasti jo vuosia värjännyt tukkaansa vakiosävyllä. ~ Sam Harrisin erottaakin eugeniikkanatseista suunnilleen sama mikä erottaa luterilaisen kulttuurin kristillisestä ristiretkeilevästä (ulkoinen uhka) ja noitia keskuudestaan lynkkaavasta (sisäinen uhka) kristinuskosta. Uusateismin ideologinen suhde syytettyyn väkivaltailuun on siis yhtä osuvaa kuin syyttää Lewisin kannattajia teokraateiksi. Sellainen olisi yksinkertaisesti helvetin typerää. Toki ymmärrettävää - ateistit tekevät täsmälleen samaa virhettä uskontojen suhteen usein. ~ Historiaan viittaaminen kristityltä konservatiivilta tässä yhteydessä onkin sama kuin renessanssiateistin syytös kristinuskoa kohtaan. "Menneisyys näytti pelottavalta". Oliko tämä relevantti syy pistää pulju kiinni yhteisölle vaarallisena? Renessanssiateistista kyllä. Minusta ei. Konservatiivikristitty joutuu sitten leikkimään kaksoisstandardin kanssa ja heiluttelemaan käsiään päivän valituilla tekosyylistauksilla.
1: Minut erottaa uusateisteista juuri se, että minä pidän kiinni Humen giljotiinista, jota Harris moittii "moraalisessa maisemassa" ahkerasti. Tämä täsmälleen sama erottaa minut myös naturalisoivista eugeniikkasosiaalidarwinisteista. ; Sympatiaa minulta löytyy Harrisin puolelle. Toista puolta en käsitä. En hyväksy varsinkaan siitä antilogiikasta miten oikeistolainen sosiaalidarwinismi -ateismi toimii. Sillä ateistit aika monesti korostavat pahan ongelmaa. Pahan ongelmassa ytimessä on se, että is-ought eroa korostetaan, ja jopa ylikorostetaan. Että se mitä maailmassa on, ei monestikaan ole mitään kovin eettistä, vaan on päinvastoin hyvinkin julmaa. Tässä logiikassa on vaikeaa oikeuttaa "eugeniikan vaatimaa naturalisointia". Paitsi jos on idiootti, joita ihmiskunnassa kyllä riittää. Filosofisesti oleellisempi riski löytyykin kristityistä. Heille pahan ongelman irrelevantisoiminen on usein käsienheiluttelua lähes lentotaidon keksimiseen asti vaativaa kokopäivätyötä. Aiempi artikkeli linkkeineen muistuttaakin siitä, että eugeniikka oli kristittyjen siveysherrasmiesten harrastelua. Näin ollen jos uskoo evoluutioon, ja on kristitty, ei älykään välttämättä suojaa siltä että tekee sitä mihin vain idiootit ateistit yltävät. - Siis jos ihmiset oikeasti seuraisivat ideologioitaan koherentisti, mitä he nimenomaan eivät tee. Mutta konservatiivit vakuuttuvat ideologisoinneista lähes yhtä lujasti kuin ne tahot joita konservatiivit nykyään usein yrittävät imitoida..

Takkiraudalla riittää toki tiedostamista siihen, että "Ei holokausti ollut mikään natsien päähänpinttymä, tavoite tai fiksaatio eikä se kuulunut heidän ohjelmaansa 1933. Siihen yksinkertaisesti jouduttiin. Kaltevaa pintaa pitkin. Yksi tapahtuma johti toiseen ja lopulta se, mikä alkoi eutanasiaohjelmana ja jolla oli jalot ja ylevät tarkoitukset, johti vertaansa vailla olevaan kansanmurhaohjelmaan." ... "Ja pahinta on, että se olisi voinut tapahtua missä tahansa muussakin ei-katolisessa maassa. Natsien ainoa vika oli se, että he menivät ajatuksista tekoihin." Tämä on tiivistelmänä hyvä. Ja se valitettavsti tuhoaa valtaosan kaikesta valittamisen voimasta. Jos slippery slope koskee järjestelmää kuin järjestelmää, kaikki yhteiskunnat pitäisi kieltää. Toki historia näyttää että luterilaisilla kulttuureilla oli pahana tapana noitavainoihin ; Syynä oli se, että katolinen kirkko teki inkvisiitio -instituution ja Luterilaiset kuuntelivat sydäntään ja olivat tätä kautta taipuvaisempia lynkkaamiseen. Siksi väkilukuun nähden surmaavimmat noitavainot tapahtuivat protestanttien alueilla. Tämä on eri asia kuin väittää että luterilainen kirkko olisi vain millin päässä teloitustoimista. Että ateistit joutuisivat pelkäämään luterilaista kirkkoa sen vuoksi että pian tulee lynkkausmylly joka teloittaa Senaatintorilla.
1: Oma uskontokritiikkini on nojannut ihan toiseen suuntaan. Luterilaisuuden ongelmana on etatistinen asenne, joka itsessään ei ole kovin vaarallista. Mutta kalvinististen asenteiden kanssa yhteisvaikutuksesta suomessa on tänäkin päivänä uskonnon nimissä toimivia ihmisiä - pääosin viidesläisiä pietistisiä sävyjä aatoksiinsa soluttaneita fundamentalistikreationisteja - joita ei voi oikeastaan kuvata muiksi kuin ihmishirviöiksi, joiden rajoittamisessa ei mikään valistus auta, koska heidän ideologiassaan valistus on paholaisen puhetta ja evopropagandistin vääristelyä. Omatunto ei tässä jarruta, koska pappikin on merkittävä vain jos mukailee uudestisyntyneen mielipiteitä, ja papin täytyy etatistisesti tukea tätä mesoamista jotta häntä ei kutsuttaisi "de facto ateistiksi" ja joutuisi jatkuvasti asioimaan kirkkohallituksen kanssa valitusasioissa.

"Asimov -tautisia" katsellessa onkin syytä muistaa etiikkaan liittyvä nyrkkisääntö. Keino, jolla ihan kuka tahansa voi testata sitä, onko jokin eettinen argumentti kyseisen ihmisen periaate, vai onko se pelkkää mielivaltaa jossa ensin on päätetty mitä halutaan saada ja sitten valitaan vain siihen sopivia argumentteja. Tämä on yleistämisen periaate. Jos premissit ovat yhtä todet, olisi johtopäätöksenkin oltava yhtä tosi. Jos argumentaatio on sellaista, että se sovellettuna muihin aiheisiin johtaa vaikka siihen että miltei kaikki voidaan kieltää, on selvää että argumentti on presuppositionistista epä-älyllistä roskaa jonka takana ei ole tietoa, ymmärrystä tai muutakaan. Vaan pelkkä asenteellisuus. Sitä pahuutta kun lähetään perustelemaan, pitää pystyä antamaan perusteluja joita ei voi yleistää koskemaan aivan joka asiaa, miten tässä juuri käy.
1: Jos vaikkapa sovellamme katolisen argumenttia jossa homous on pahuutta ja sairautta, koska ihmisen sukupuolielimet ovat lisääntymistä varten ja yhteiskunta tarvitsee lapsia, voimme helposti huomata että hän ei todella ole tätä mieltä tästä syystä, koska samalla logiikalla paavius tai katolinen pappeus - tai mikä tahansa selibaattielämäntapakin- voidaan kääntää pahaiksi. Tämänlainen tilanne on vahva osoitus moisten perustelujen pätemättömyydestä. Argumentti ei ole vahva ja se esitetty johtopäätös on enemmänkin kiveen hakattu dogma, ei eettisten pohdintijen johtopäätös, vaan niiden lähtökohta. Jolloin niiden käsittely johtopäätöksinä tai perusteltuina mielipiteinä tarkoittaisi samaa kuin kehäpäättely. Jos premissi johtaa johtopäätökseen, ei ole tehty mitään argumenttia vaan väitetty jotain ja sitten heiluteltu käsiä kuin mikäkin pikku pelle ja idiootti.

Loppukaneetti ; Oman hännän nostoa.

Kun mietitään vaihtoehtoja, on hyvä miettiä ovatko ne vaihtoehtoja. Yhdistän "kaikki on jo kokeiltu" -asenteen hyvin vahvaan teknologian parissa vaikuttavaan heittoon siitä että kaikki keksinnöt olisi jo tehty. Että olisi vain modifikaatiota, ja aito keksiminen olisi siis jäänyt menneeseen maailmaan. Tässä kohden kysymys on usein määritelmäkikkailusta. Se nousee esille myös filosofian historiassa. Nauran tälle asenteelle jo teknologian kohdalla. Ja ideologioiden kohdalla nauran vielä enemmän, sillä teknologioilla on aivan eri tavalla rajoitteita kuin ideologioilla. Teknologioilla on paljon sellaisia toimintaehtoja, joita ideologioilla ei ole. Kun teknologiassa ei ole kokeiltu kaikkea, ei ideologioissakaan ole kokeiltu kaikkea. Ja jos perusideat ovatkin kokeiltu, nousee tässä esiin kombinaatioiden katsominen. Jo hammasrattaiden kombinaationa syntyy paljon erilaisia teknologioita. Ideologioiden kohdalla on sama. Takkirautakin oivaltaa että on syytä eritellä oikeistoateistit ja vasemmistoateistit erikseen. Sillä kontekstilla on väliä.

Ja asiat eivät usein ole toisiaan poissulkevia. Aristoteleen ihannemaailmassa ihmisen henkilökohtaiset tavoitteet kohtaavat yhteiskunnan tarpeet. Näin ei aina käy. Mutta usein käy. "Asimov -tautiset" konservatiivit näkevät usein että "yksilö nyt tallataan" ja että tämä olisi väistämätön lopputulos. Ilmenee dikotomioita "Joko A tai B". Kuitenkin jos katsotaan vaikka kolmen erilaisen ideologian tarjoamia kombinaatioita, syntyy oikealle laittamani vennin diagrammi ja sen sisältämät loogiset suhteet. Keskikohtia ei voida vain olettaa olemattomiksi. ~ Siksi, näin konservatiivina ja ei-ateistina, nostan esille periaatteen jonka opin AMK:ssa kestävän kehityksen kursseilla vieraillessani. Siinä on huomioitava monia asioita. Konteksti muuttuu tässä merkittäväksi. Kombinaatio on se, joka painaa.

Paska perustelu ei ole tietoa. Historiasta vedetty anekdootti toimii yhtä huonosti kuin anekdootit vaihtoehtohoidoista. Onkin selvää, että tieto vaatii aina kokeilua jossa on riittävä otos. Jos joku uskoo että historian aikana kaikki on todella keksitty, nauran. Konservatiivina uskon toki sen verran kulttuurievoluutioon että voin vetää kulttuurievoluutioanalogian. Joku voisi sanoa että evoluutio on ohi koska mutaatioita on historian aikana tapahtunut paljon, ja koska nykyiset eliöt toimivat hyvin. Itse näen, että ei ole mitään muuttumatonta taustaa, ja tosiasiassa adaptiivisuutta tapahtuu koko ajan ja se on tärkeää koska ilman sitä lajit kuolisivat sukupuuttoon geologisesta perspektiivistä katsoen todella äkkiä. En usko että kulttuuri on valmis. Ja tämä ei estä minua uskomasta että se on "ihan toimiva".
1: Samoin kokemus on opettanut että pitää pelätä suunnitelmataloutta. Olipa se (a) konservatiivinen byrokratisoituva ja keskuskultturusoituva monokulttuurimöhkäle koska se johtaa rappeutumistuhoon Kiinan malliin (b) Utopia-ideologiakeskeinen tieteen ohittava utopianrakennus, koska se johtaa kommunistiseen valtioon jossa toimia ei korjata koska tiedoksi kelpaa vain se, että ideologisin syin valittu metodi johtaa ideologian haluamiin tuloksiin ja jos näin ei käy, ei kukaan suostu tunnustamaan ja muuttamaan toimintaa (b) Utopia-ideologiakeskeinen tiedettä soveltava, koska sen riskinä on tuottaa natsismin kaltaisia teknologisiesti päämääräsuuntautuneita ja tehokkaita ihmistenmurskauslaitoksia. "Asimov -konservatiivi" on minun silmissäni yhtä vaarallinen kuin muunkinlaiset suunnitelmataloudessa elävät.

Uskontokritiikkinikin ja eutanasiaohjelman hakemisessa on ymmärrettävä tässä kontekstissa ; Systeemissä on havaittu virheitä, ja niitä yritetään korjata. Niin kauan kuin kuoleva suomessa joutuu kitumaan saamatta apua tuskiinsa, se on ongeelma joka tulee yrittää ratkaista. Eutanasia on tässä toki vain yksi innovaatio. Haluaisinkin konservatiivina tietää onko sille parempia vaihtoehtoja, kuin kuuntelisin valitusta ja ininää siitä että "olet vammaistensurmaamisen puolella koska minä vastustan eutanasiaa koska minusta se on slippery slope kansanmurhiin" - joka on pohjimmiltaan täydellisyyden vaatimista.
1: Toki eutanasiaa puolustetaan ihmisarvoisena elämänä, mutta sen vastustamisen ei tarvitsisi tarkoittaa tätä. Siksi tulisikin olla rakentava ja tarjota tehokas keino jolla terminaalipotilaiden kivut saataisiin hallittua. Tässä kohden ei tarvitse kuin muistaa nykytila jossa (a) kipulääkityksen saamisen tiedetään olevan omaisten aktiivisuuden vaativa temppu (b) kivunhallinta ei tosiasiassa toimi monesti, vaikka eutanasian vastustajat pitävätkin sitä jonain kaikkivaltiaana. Eutanasian vastustajien tulisi tarjota keino kiertää hyvää elämää koskevat ongelmat. Sillä eutanasia on ratkaisu tiettyihin ongelmiin. Niin kauan kuin ongelma on olemassa, ratkaisukeinojen esittäminen on relevanttia. On huomioitava myös se, että eutanasia on nykyään relevantimpi ja useampia ihmisiä koskeva kuin natsisaksassa ; Lääketieteen kehitys on hieman yllättäen jopa lisännyt tätä puolta, koska lääketiede kykenee laventamaan elossaolevan ja kuolleenaolemisen välistä kuilua siten, että yhä tuskaisemmassa kunnossa olevan elintoiminnot saadaan pidettyä toiminnassa.

Rakentavaa on esittää ratkaisu ongelmaan. Samoin ateistien bashaaminen ei toimi niin kauan kuin viidesläiset mellastavat merkittävässä valta-asemassa kirkossa. Ongelma on esillä, ongelma korjataan tai kritiikki on relevanttia. Sillä kaikkea ei ole kokeiltu!