Filosofinen poliitikko?

"Tosiasiassa lukeminen on asettumista arjen realismin - tai politiikan - yläpuolelle, omasta itsestä huolehtimisen yläpuolelle, ilman että kuitenkaan päädytään hyväntahtoisuuteen tai normatiiviseen ihanteeseen miten asioiden 'tulisi olla'."
(Levinas intellektuellismista ja "liian kirjaviisauden" pelosta.)

Hyvän poliitikon ihannetta ja hyvän filosofin mielikuvaa näyttää yhdistävän ajatus viisaudesta. Tätä kautta voitaisiin rakentaa jonkinlainen näkemys siitä että politiikalla ja filosofialla olisi hyvinkin paljon yhteyttä.

Kuitenkin monesti näyttääkin siltä että poliittisuus jopa turmelisi filosofian. Tämä filosofian ja poliittisen viisauden suhde on nähtävissä jo siinä miten Sokrates moitti sofisteja, jotka olivat asettautuneet edustamaan jotain mielipidettä ja jota he sitten ajoivat läpi retorisilla keinoilla. Sokrateen mukaan tässä hukataan totuus ja pääasiaksi nousee mielipide ja miten se paketoidaan.

Hyvin moni onkin Sokrateen kannalla ja edustaa kantaa jossa totuus ei ole valtakysymys, eikä se suoraan liity edes demokraattiseen käsiäänestystasoon. Näin viisauden ei tarvitse vahvistaa egoa, parantaa statusta tai saada taakseen kansansuosiota. ~ Yleisesti ottaen politiikan negatiivinen suhde filosofiaan tuleekin siitä että toteuttaakseen intressejä ja hyviksi ajateltuja mielipiteitä sitä ikään kuin rakennetaan väistämättä jonkinlaista retorista paketointia. Tämä tarkoittaa sitä että mukaan tulee esimerkiksi latteuksia tai iskulauseita. Orwellin mielestä iskulauseet täyttävät ympäristöä epäajattelulla. Poliittisesti muotoiltu ja vetoava lausuma ja toistuva hokema vahvistavat mielipidettä epäargumentatiivisesti ja tekevät vaihtoehdon harkinnasta - tai edes vaihtoehdon olemassaolon miettimisestä - vaikeampaa. Ylikeskittyminen retoriseen tasoon luo tilanteen jossa mielipiteen kuvailutaso pitää sisällään koukun sen kannattamiseen. Ja tämän paketoinnin jälkeen vakuuttavuus (joka tuntuu ihmisistä järkevältä ja perustellulta ja helpolta ja ilmiselvältä) syntyy ilman argumentteja (jotka monet kokevat haastavana, tylsänä ja vaikeana).

Näin esimerkiksi fenomenologiassa voidaan puhua ajattelusta doksan lävistämisestä ; Mielipidetasolle jääminen on heistä pinnallista. He menevät toki sille tasolle että mikä tahansa lainomainen sääntö ja luokitelma on maailman muokkaamista omaan näkemykseen eikä maailman kokemista sellaisenaan, ja kaikki eivät mene yhtä pitkälle. Mutta jopa luokitteluun keskittyvässä analyyttisessä filosofiassa annetaan syvästi painoa paitsi mielipiteelle itselleen, myös sen perustelutasolle. Näin politiikka jää pinnalliseksi kun filosofia taas varaa itselleen syvällisyyden.

Kuten tietysti tekevät kaikki.

Sillä vaikka politiikassa onkin "älykköinä" ja "intellektuelleina" pidettyjä henkilöitä, heidänkin suhteensa filosofiaan näyttää olevan vahvasti mielipidetasolla ja välineellistämisessä. (Ihan sen vuoksi että politiikka jota ei intressiä ajeta ei menesty, emmekä koskaan kuule siitä.) Tältä tasolta filosofia näyttäytyy yleensä "norsunluutornina". Tämä tarkoittaa sitä että poliitikoille toiminnan taso on aitoa tekemistä ja totuudellista, ja tätä kautta se osallistuu maailmaan ja on syvällistä. Filosofia taas on totuudesta ja elämästä irtautunutta abstraktia mutta merkityksetöntä leikkiä, eräässä mielessä pinnallista..

Näin yliopisto näyttäytyykin erikoisena laitoksena. Asiasta voisi hieman irvokkaasti sanoa että:
1: Toisaalta se voidaan nähdä jonain jossa yhteiskunta ikään kuin laittaa suljettuun laitokseen norsunluutorniin eksyneitä humanistihössäkkeitä. Siellä he eivät ainakaan tee hirveästi vahinkoa. Ja heitä voidaan suojella. Tässä mielessä yliopisto on "eräänlainen hullujenhuone" kyvyiltään rajoittuneille, jolloin tärkeälle tasolle ei tule häiriötä.
2: Ja toisaalta tämä on syvällisten ajattelijoiden suoja yhteiskuntaa vastaan ; Yliopisto takaa autonomian jonka sisällä filosofiaa miettivän ei tarvitse huolehtia siitä pinnallisesta intressitason toiminnasta - eli tehdä ensin jotain "yhteiskunnasta tuottavaa" työtä jotta saa rahaa jonka avulla turvaa itselleen vapaa-ajan jolla harjoittaa filosofiaa omissa oloissa ; Kuten esimerkiksi allekirjoittanut joutuu - vaan voi panostaa filosofiaan ensisijaisesti ja saada tähän peräti palautetta toisista joilla on saman kiinnostuksen aihe (joskin luultavasti eri mielipide, mutta sehän onkin pinnallista).

Sokrateen toiminta oli sinänsä mielenkiintoista, että vaikka hän vastusti argumenttien syrjäyttämistä politisoitumiselta, hän oli kuitenkin itse varsin poliittinen toimija. Hän teki argumenteistaan avoimia ja väitteli asioista kaikkien kanssa - ilmeisesti hän yritti kaikkia niitäkin joita ei oikein olisi innostanut. Tämä olisi hyvä muistaa, sillä muutoin näyttää aika kovasti siltä että ammattifilosofejen taipumuksena on joko:
1: Jäädä yhteiskunnassa näkymättömiksi akateemiseen sisäpiiriin tutkimuksia tuottavaksi analyysikoneeksi, joka elää tässä "norsunluutornissa" ilman kovin kummaisaa suhdetta yliopiston ulkopuoliseen maailmaan.
2: Politisoituneeksi filosofiksi joka yleensä latistuu joko jonkun poliittisen puolueen asiaa ajavaksi sofistiksi, tai sitten päätyy heittämään ympäripyöreitä latteuksia jonain maksullisena onnellisuuskonsulttina.
+: Molemmiksi, jolloin käy helposti kuten Russellille ; Hänen akateeminen filosofiansa oli analyyttistä ja arvostettua, ja se mitä hän teki politiikassa oli sitten aivan eri asioista ja aivan eri tavalla, jolloin sama filosofia ei kulkenut "muurin kummallakin puolella". Russellilla oli siis rooli näkymättömänä akateemikkona ja politisoituneena filosofina ja nämä roolit pidettiin erillään toisistaan.

Kuitenkin on ymmärrettävää että tämä kahtiajako näyttää olevan. Sokrateelle kävi huonosti. Ja onkin luultavaa että jo Platonin akatemia oli ensisijassa jonkinlainen suoja jossa politiikkaa suojeltiin filosofioitumiselta, ihan sen takia että kun näin meinaa päästä käymään niin filosofi kohtaa politiikan - ja mahdollisesti sen väkivaltakoneistonkin - eikä siinä filosofista jää montaa murusta lattialta lakaistavaksi.

Poliittisesti järkevä mutta poliittisesti aktiivinen filosofi ei ole Sokrates vaan jonkinlainen Platonin tai pastorin sekasikiö. (Tai ehkä pelkkä Platonisuus riittäisi ; Hänestähän ihannevaltio olisi ollut hierarkkinen ja yksinvaltainen, sellainen jossa despoottina olisi filosofi.)

Vasta -argumentit ja suvaitsemattomuus.

Yleisesti ottaen vasta -argumentointia pidetään järkevänä tapana. Se on ikään kuin positiivista. Sen sijaan suvaitsemattomuutta pidetään pahana asiana.

Ongelmallinen ja mielenkiintoinen asia onkin oikeastaan se, miten nämä sopivat yhteen.

Vasta -argumentointi on aina jonkinlaista pyrkimystä kieltää asiat. Jos sinulla on jokin "punainen vaate" ja sokea piste, jota et voi sietää, on tavallitsa esittä sille vasta -argumentteja parhaansa mukaan. Molemmat pyrkivät rajaamaan jotain pois.

Siksi erikoisia kantoja saa kun katsoo miten Cincinnatin hyvät kristityt asukkaat ovat esittäneet että ateisteille on annettu loukkaava erityisoikeus esittää mielipiteensä julkisesti. Ateismin esittäminen loukkaa kristittyjä. Siksi kristitty ei suvaitse ateistia. Tietenkin myös fundamentalisteja ei suvaita monin paikoin, esimerkiksi "ylioppilaslehden" nettiosan kommenteista löytyy seuraava teksti : "fundamentalistikristityt saavat minun puolestani jatkaa teen juomista ja homojen tuomitsemista omissa iltamissaan ihan vapaasti, mutta siinä vaiheessa kun he tulevat politiikkaan ja vaikuttavat yhteiskuntaan konkreettisesti, he ovat vapaata riistaa "suvaitsemattomuudelle", jota joissain piireissä myös vasta-argumentoinniksi kutsutaan." Henki on sama. Henkilökohtaisesti saa olla mitä mieltä vain mutta julkisuusasteen muutos muuttaa tilanteen olennaisesti. Ei ole väliä mitä mieltä on, vaan sillä missä määrin vaatii muita mukautumaan samaan.

Tässä on minusta takana "jotain". Hyvässä ja pahassa.

Itse edustan sellaista kantaa jossa vasta -argumentti ja suvaitsemattomuus erotetaan toisistaan, tai ainakin pilkotaan pienemmäksi, jolloin puhutaan ikään kuin "hyvästä ja pahasta suvaitsemattomuudesta" ja "hyvästä ja huonosta perustelutavasta ja suhtautumistavasta erimielisiin".

Voidaan tavallaan sanoa että suvaitsemattomuutta on rationaalista ja epärationaalista tyyppiä. Tässä pohjanani on Platonista lähtenyt epistemologian, tieto -opin perinne. Platonista tieto (episteme) tuli erottaa perinteistä, vallitsevista uskomuksista, kuulopuheista, hetken mielijohteista ja luuloista (doksa). Tässä asenne on tietysti läsnä, ja vasta -argumentoija voi edustaa suvaitsemattomuutta. Mutta tässä ideaalissa argumentin hyvyys ratkaisee, jolloin argumentin esittäjän ulkonäkö, uskonnollinen vakaumus, sukupuoli tai asennevamma ei ratkaise sitä onko hänen kannanottonsa perusteltu.

Se, että joku toiseuttaa ja ylenkatsoo ei tarkoita että hän olisi väärässä. Se tarkoittaa sitä että hän on kusipää. Mutta valitettavasti kusipäätkin ovat ainakin joskus oikeassa.

Lisäksi on hyvä miettiä mitä asioita on hyvä esittää missäkin paikassa. Tämä on itse asiassa jonkinlaista sensuuria. Mutta jos tälle tielle lähtee, gravitaatioteoria muuttuu sensuuriksi maailmankatsomuksellisille näkemyksille joiden mukaan omenat voivat lentää öisin. Sensuurin tulisi senkin olla tiedolla perusteltua. (Huumesensuuri heroiinille on toki aika kova ja tiukka myyntirajoite, mutta terveyssyillä tietyssä määrin perusteltu.)

Sillä jokin suvaitsemattomuus voi olla hyväkin. Joku voi esimerkiksi olla suvaitsematon niitä kohtaan joiden mielestä ihmisiä saa tappaa. Tätä kutsutaan moraaliksi - sen perusluonne on rajoittava, jokainen normisto on sensuurivaatimus. Minusta ratkaisevaa on se, miten hyvin perusteltuja ne ovat. En anna arvoa "maailmankuvalle" tai "asennevammalle" itsessään. Ne ovat toki aina läsnä, mutta tässä kohden ja tähän näkökulmaan irrelevantteja.

Ideapark.

Idaoppia pidetään usein Platonin tärkeimpänä saavutuksena. (Hänen saavutuksiaan painissa, tarkemmin pankrationissa, ei kuitenkaan pidetä yhtä merkittävinä. Vaikka Diogenes Laertioksen historiikin "Merkittävien filosofien elämät ja opit" mukaan hän opetusta Argoslaiselta painijalta, Aristonilta, ja olleen hyvä painissa, niin hyvä että sai tunnetun nimensä hyväkuntoisuutensa vuoksi: "Oikea nimi" Aristokles vaihtui ja uusi, kaikille tuttu, nimi tuli joko sanasta platys, leveä tai platytes, lavea. On mahdollista että hän paini jopa Pyrhmian ja Isthmian kisoissa. Pankration ei ole mitään neitien hommaa.)

Toisaalta se on myös kritisoitu oppi - Jo Aristoteles kohdisti sitä kohtaan kritiikkiä, vaikka hänen monet ajatuksensa voidaan sanoa siitä eteenpäin kehitetyiksi. Platon hahmotteli eräänlaista ydinkäsitteiden (universaalien) varaan rakentunutta käsitystä. Tämä tarkoittaa sitä, että jotta jokin asia olisi ymmärrettävä, sillä täytyy olla muuttumaton luonne, "määritelmänkaltainen" merkitys. Platonin mukaan jos lausumme että "jokin on oikeudenmukaisuutta", sillä on eksakti ja yksiselitteinen merkitys vain jos sillä on jokin muuttumaton vertailukohta. Platonille tämä määritelmä oli ylemmän tason entiteetti, Se, mitä ymmärrämme aistimaailmasta ja näemme siinä on vain sen heijastumaa, jotain joka on alemmalla tasolla. Platonin mukaan muistamme vain pysyviä asioita, ja että todellisuudessa asiat, esimerkiksi ruukut, ovat keskenään samankaltaisia koska ne ovat saman muuttumattoman idean heijastumia, ja erilaisia koska ne olivat vain epätäydellisiä heijastuksia.

Tähän kohtaan on hyvä laittaa luolavertaus. Se on klisee ja se täytyy sen vuoksi laittaa.

Luolavertauksessa ihmiset ovat luolassa kahlehdittuna. He näkevät vain takaseinän luolasta. Koska ovi on heidän selkänsä puolella ja ulkopuolelta tulee valoa, he näkevät vain varjoja seinällä. Varjot ovat heijastuksia asioista jotka kulkevat luolan oviaukon ohi. Luolan vangeille nämä varjot ovat todellisuutta. Kun yksi vangeista pääsee vapaaksi, hän ei voi selittää muille mitä on nähnyt, koska muilla ei ole kokemusta muusta kuin luolan takaseinästä ja sen varjoista. Platonin mukaan ihmiset olivat kuin noita luolan vankeja. Ja todellisuus "ideamaailman varjo vain".

Platonin ideamaailma on siis ikään kuin geometriset kuviot. Kun piirrän harpilla ympyrän, tulos ei ole täydellinen ympyrä. Matemaattiset ympyrän säännöt taas koskevat jotain hieman muuta kuin sitä, jonka olen paperilleni piirtänyt. Tämä tarkoittaa sitä että matemaattinen ympyrä on idea, joka epätäydellisesti heijastuu harppipiirroksissa.

Platonin mukaan tieto (episteme) voi koskea vain ideoita (eidos, idea), kun taas mielipiteet ja käsitykset (doksa) koskivat alemman tason heijastuksia. Platonille ideat ovat abstrakteja, ne ovat vain ajattelun tavoitettavissa. Ne ovat aivan kuten ympyrä, jota ei luonnossa ole ja jota kukaan ei ole aidosti nähnyt, toki sen eritasoisen hyvin onnistuneet heijastukset ovat ihmisten ulottuvilla, ja niitä kautta ideoita voidaan lähestyä ajattelemalla vaikka niitä ei suoraan nähdäkään. Koska ymmärtämistä pidettiin tärkeänä, Platon laittoi ideat huipulle. Ne olivat tärkeimpiä. Ideat olivat pysyviä ja arvokkaampia kuin niiden heijastukset. Kuitenkin Platonilla ideoilla oli myös vastaideansa, hyvää vastaan oli paha ja niin edespäin. Tämä tarkoittaa sitä, että nämäkin olivat ideoiden alempia muotoja. On siis ylemmän tason ideoita, joista voidaan muodostaa alemman tason ideoita. Tämän alla olivat aineelliset olennot ja tätä alempana olivat kuvat. Platonin ideat olivat myös luonnonilmiöissä, joten idea tapahtumasta korvaa teologian. Platon itse suhtautui teologiaan jopa torjuvasti, mikä voi olla yllättävää, kun ottaa huomioon sen, että historian aikana Platonin oppeja on kannatettu nimen omaan uskonnollisessa katolisessa perinteessä.

Platonin ideoita tuli tietysti voida jotenkin lähestyä. Tosin Platonista tämä oli vaikeaa, se vaati sitä että oppilas oli opettajan seurassa kauan aikaa:
1: Valtiossa hän viittaa dialektiikan mahdollisuuteen idean tutkimisessa. Dialektiikassa keskustellen otetaan huomioon molempien keskustelijoiden kokemukset ja näin asiaa voidaan lähestyä.
2: Myös käsiteanalyysi oli ideoiden tavoittelemisessa keskeistä. Ajatukset pilkottiin osikseen, jotta saadaan parempi ymmärrys siitä, mistä asiassa on kysymys.
3: Ja vaikka Platon harvemmin yhdistetään hypoteettis-deduktiivisen lähestymiseen, Platon vihjasi myös Menonissa ja Faidronissa siihen, että ideoita voitaisiin tavoitella myös deduktiivisesti. Platon puhui näissä "hypoteesista", joka voitiin todentaa käytännön esimerkeillä. Tämä ei riittänyt vaan "Valtion" jaetun janan esimerkissä Platon vihjaa siihen, että on tehtävä myös induktio, noustava deduktion yläpuolelle. Hyvä idea tulee suodattaa aineistosta.
4: Platon kuitenkin vihjaa myös siihen että nämä ajatukset ovat ihmisissä myös synnynnäisesti, sillä hän kertoo Menonissa muistiinpalautuksesta (anamnesis), jossa Sokrates dialogissa saa orjan oivaltamaan geometriset asiat kysymällä tältä oikeat kysymykset. Kyseessä on siis väitteiden kumoamiseen (elenkhos) perustuva tiedostaminen. Toisaalta Platon itsekin kritisoi tätä näkemystään toisessa teoksessaan, Timaioksessa. Siinä Platon on sitä mieltä että sielulla ei ole tuntemusta yksittäisistä ideoista.

Timaioksen tarinassa keskeisessä sijassa on demiurgi, maailman luoja, joka avustajiensa avulla luo maailman. Kirjassa demiurgi sekoittaa maan ainekset, jotka edustavat kahta eri tasoa. Nämä sisältävät kaiken käsitteistön (ousia). Lisäksi ne sisältävät vastakohtaparit, kuten "samuus - eriys" ja "pysyvyys-liike". Huomattavaa on, että kahtiajako sisältää myös sellaiset yhdistelmät kuin "ykseys-moneus", jossa jälkimmäiset ovat ikään kuin heijastuksia ylemmästä. Tämän teoksen mukaan ihmisellä on a priorista tietoa ainoastaan kategorioista ja kyky matemaattiseen ajatteluun. Ihminen joutuu valitsemaan elämäntapansa itse, oman puutteellisen tietonsa perusteella. Keskeisintä on yrittää elää kosmosen lakejen mukaan. Platon on selvästi vakuuttunut kosmoksen orgaanisesta luonteesta: Kosmoksella, kuten ihmisilläkin, on sielu ja ruumis. Ihmisen sielu on sukua kosmoksen sielulle, ja tämä yhteys toimii välittäjänä ideamaailmaan. Tosin yksittäisistä asiosita korkeammasta totuudesta tai hyvästä ihmisen sielulla ei inkarnoituessaan ole.

Uusplatonismissa Platonin ajatuksiin oltiin sidottu myös stoalaisten ja epikurolaisten kannanottoja. Uusplatonistit eivät nähneet Aristoteleen ja Platonin eroa kovin suurena, ja he näkivät Aristoteleen Platonin johdantona, kuin toisin päin. (Mitkä ovat jälkeen päin ajatellen melko uskomatonta: Oppilas on ennen opettajaa ja valtavia eroja ei huomattu. Syynä oli luultavasti aineistojen huono levinneisyys ja tunnettuvuus.) Uusplatonistit kehittivät oman näkemyksensä Platonin ideakehittelystä. Platonin ajatukset siitä, että ideat ovat perusluonteeltaan lukuja ja matemaattisesti ymmärrettäviä, sellaisia joista voidaan johtaa metafyysisiä päätelmiä, johti heillä siihen että heille rajaamaton kakseus kuului alemman tason piiriin, vaikka se onkin abstrakti ja kategoriana läsnä kaikkialla alemmalla tasolla. Platonin mukaan se ei kuitenkaan ollut läsnä ykseydessä. Uusplatonisti Porfyrios herätti kysymyksen siitä, ovatko olioiden suku (genus) ja laji (species) reaalisia ja ajattelusta erillisiä olentoja, vai onko kyseessä pelkästään ajattelun omasta luonteesta, jolla ei ole reaalista vastinetta mielen ulkopuolella. Tämä onkin merkittävä metafyysinen kysymys. (Itse luotan jossain määrin ideoiden kaltaisuuteen: Tosin ajattelen tilanteen täysin nurin kurin Platoniin nähden. Minulle teoriat ovat karkeistuksia todellisuudesta, abstraktioita joihin karkeistamme ominaisuudet, jotta voisimme ymmärtää niitä. Siksi esimerkiksi kun ajattelen kissaa, se on vain "eräänlainen teoria/määritelmä kissasta", joka on karkeistus siitä mitä esimerkiksi oikea kissanpentu tai kujakolli on luonnossa. Käsite "kissa" on induktio, joka tehdään jotta meillä ei olisi vain epämääräinen kasa aistimuksia, vaan jotta voisimme ymmärtää jotain. Ymmärtäminen on luokittelua ja tämä tehdään aina jäsentämällä havaintodataa ideoiden kaltaisella periaatteella - ja tietenkin tästä seuraa "induktion ongelmaa" ja havaintodatan karsimista. Mutta kuka muka väitti että tässä kohden tarjolla jotain "ilmaisia lounaita"?)

Uusplatonismilla oli melko paljon merkitystä, esimerkiksi Augustinuksen "tunnustukset" -teoksessa kerrotaan kuinka platonistien kirjoitukset olivat auttaneet irrottautumaan manikealaisten dualistisesta näkemyksestä. Hän muutti kahtiajaon valon ja pimeyden taistelusta siihen, missä ylevä rakkaus yliaistilliseen Jumalaan kilpailee alemman tason lihallisen ja egoistisen nautintorakkauden kanssa. Augustinus keskittyy uusplatonistiseen unio mystica -kokemukseen. Uusplatonismia sovellettiinkin ahkerasti teologiaan, luultavasti sen vuoksi että sen terminologia sopi siihen hyvin.