Tieteen magisteria

Pidän Massimo Pigliuccista. Hän on ateisti jonka mielestä uskonto ja tiede ovat keskenään ristiriidattomia siksi että ne käsittelevät eri aiheita. Tämänlainen NoMa -periaatteen mukainen ajattelu on hyvin yleistä. Moran on kritisoinut häntä tuoreesti. Ja hänen moitteensa on relevantti ja kiinnostava.

Hän poimii esiin sen, miten Pigliucci määrittelee tieteen hyvin suppealla tavalla. "He takes a very narrow view of "science"— one that excludes the work of historians and philosophers who are presumably using some other way of knowing." Ja tämän jälkeen hän pääsee siihen että tämä hyvin rajalliseksi määritelty tiede ei sitten voi vastata tiettyihin kysymyksiin "Pigliucci thinks that religion is about ethics and the question of meaning and these cannot be addressed using science—his definition—as way of discovering truth." Tämä on vielä osuvaa silloin kun hän perustelee omaa näkemystään. Mutta kun vastassa on ihmisiä jotka määrittelevät tieteen laajemmin, tilanne muuttuu. "But here's the problem, Pigliucci would like to refute all those people who maintain that science and religion are incompatible using the broad definition of science. He doesn't do this by discussing what they actually say about science, instead he applies HIS definition of science to those others and declares victory." ... "Pigliucci should know that there are different definitions and any discussion of the compatibility of science and religion must take these differences into account."

Kysymys on tietenkin relevantti sitä kautta että tieteen demarkaatio-ongelma on "vähintään jossain määrin ratkaisematta". Näin ollen on aivan mahdollista käyttää hieman erilaisia määritelmiä tieteestä. On itse asiassa kiinnostavaa ja relevanttia tiedostaa että NoMa ylipäätään perustuu hyvin suppeasti määritettyyn tieteen määritelmään. Tämä ei tietenkään ole yllättävää sillä jotta uskonnolla voisi olla mitään merkitystä, sille täytyy rajata jokin sellainen alue jossa tiede ei pärjää. Näin ollen NoMa on helpompaa jos tiede määritellään suppeasti kuin jos se määritellään laajasti. NoMaa kannattavien mielessä onkin teemana se, että rajataan akateemiset alat tiukahkosti luonnontieteisiin (scientia) ja ihmistieteisiin (studia). Tämä on melko tiukkaa verrattuna vaikka siihen että itse näen että ihmistieteiden ja luonnontieteiden ero on lähinnä muuttujien määrässä eikä jossain aivan oleellisessa asennoitumiserossa. Ja jossa ihmistieteisiin pitäisi panostaa nimenomaan niin että niistä tehtäisiin "mahdollisimman luonnontieteellisiä".

Tämä on toki siinä mielessä kuvaavaa että usein skientismin kritiikki ei perustu siihen että skientistien näkemykset nähtäisiin sisäisesti ristiriitaisiksi vaan siihen että määritellään jokin, yleensä loogisen positivismin mukainen, tiedemääritelmä ja nähdään että skientistien väitteet ovat ristiriidassa tämän hyvin tiukasti määritellyn tieteen kanssa. On myös oleellista huomata että tämä on lähinnä straw man -argumentaatiota. Yhtä oleellista voi olla huomata että tämä skientismikritiikin onttous ei tarkoita että NoMa olisi sisäisesti ristiriitainen tai virheellinen näkemys.

Itseäni tosin kiinnostaa myös se, mitä tapahtuu jos ajatellaan että tiede on enemmänkin sitä että on jotain tietoa joka nojaa evidenssiin ja rationaaliseen ajatteluun. Kun tässä laajassa mielessä historiantutkimus on tiedettä niin tästä pitäisi oikeasti kysyä se kysymys että onko uskonto oikeasti yksi vastaava tapa tietää? Tätä kysymystä tunnutaan väistelevän ; Osittain siksi että suppeaan tiedemäärittelyyn sidottu NoMa tuntuu olevan uskonnon ja tieteen ristiriidattomuuden päälinjama. Ja toisaalta siksi että jos selittää että uskonto on yhdenlaista tiedettä tieteen laajassa mielessä, ollaan tosiasiassa antamassa pikkusormea kreationismille. Joka on ymmärrettävästi monen uskovaisen mielestä erityisen noloa. Jos olisin valinnut NoMa -tien jossa väistellään kreationismia niin heittäisinkin lähinnä suuren osan skientismikritiikistä ja ateismikritiikistä roskiin. Mutta jostain syystä uskovaiset eivät halua tehdä tätä. Ja tästä päädytään samantapaisiin ongelmiin kuin Pigliucci heti kun hän siirtyy puolustamasta omaa näkemystään ja siirtyy kritisoimaan muita.

---

Kirjoittaja on Quinelainen. Joka tarkoittaa että hänellä on hyvin laaja tiedekäsitys. Ja tässä tiedeverkon ulkopuolella ei käytännössä voi olla mitään relevanttia tietämisen tapaa.

Tieteen rajat ja miten ne leimataan aiheisiin

Jokainen "skientismin" tai "tiedeuskon" kriitikko tietää että loogisen positivismin kaipaama ihannetodellisuus ei ole mahdollinen. Eli ajatus siitä että voitaisiin tehdä tiedettä täysin ilman metafysiikkaa. Tästä saadaankin sellainen ajatus jossa tieteellä on rajat. Omituista kyllä tämä päätyy usein siihen miten nämä rajat sijaitsevat tietyissä paikoissa. Mikä taas ei ole sitten lainkaan niin yksinkertaista. On hämmentävän tavallista että esitetään että esimerkiksi tietoisuus tai Jumala olisivat tieteen rajojen ulkopuolella. Ja siksi tiede tutkii eri asioita.

Sävy on nähdäkseni enemmän siitä että tieteeseen noin yleensä luotetaan ja kuitenkaan ei haluttaisi luopua uskonnosta. Ja siksi itse asiassa luotetaan että olisi olemassa. Toisin sanoen tosiasiassa ihmiset eivät ole luopuneet loogisen positivismin ideaaleista vaan kokevat ja luottavat tieteeseen monissa asioissa. Tiedettä ei vihata siksi että se olisi huonoa vaan sen takia että omat tietyt maailmankuvalliset näkemykset eivät ole tieteellisiä.

Asiaa voi lähestyä kohtuullisen argumentatiivisestikin.

Olen aikaisemmin kirjoittanut siitä miten kreationisteilla on vahvasti sellaisia näkemyksiä että (a) Jumalaan liittyvät asiat ovat vahvasti todistettuja ja tieteellisiä kysymyksiä. (b) Samanaikaisesti tiede ei voi tutkia edes historiallisia kysymyksiä.

Jos katsotaan kreationistien tapaa jakaa tiede, voidaan huomata että heillä on naïvin realismin mukainen maailmankuva. He luottavat Raamattuun koska se on heille silminnäkijäkertomus ja kaikkea mitataan Hovindin tyylisellä "were you there" -meiningillä. Eli historiassa katsotaan silminnäkijätodistuksia. Tämä tietysti sopii siihen että uskovaiset kannattavat kertomuksia. Anekdootit ovat heille vahvaa todistusmateriaalia.

Tehtävänäni ei ole ruotia tämän ajattelun aukkoja, pääasiassa siksi että olen tehnyt sitä valmiiksi jo aiemmin aivan riittämiin, riittämiin jotta kehtaan selittää että noissa piireissä "tiedeuskoa" vihataan lähinnä koska tiede sotii arkijärkistä todellisuuskäsitystä vastaan maailmankuvallisesti ikävistä syistä. Niiden kaikkien ongelmat tiivistyvät kuitenkin samaan henkeen kuin ID -teoriankin kohdalla. Nimittäin siinä miten niissä suhtaudutaan demarkaatiokriteereihin. Intelligent Design korostaa että metafysiikatonta tiedettä ei ole. Ja sen vuoksi demarkaatiokysymys on väistämättä joltain osiltaan avoin kysymys. Ei ole mitään täydellistä maailmankuvatonta tietoa siitä mitkä ovat demarkaatiokysymyksiä ja mitkä eivät.

Kuitenkin se, mitä tästä lähtökohdasta todistetaan on päinvastaista. He ottavat hyvinkin vahvasti kantaa demarkaatiokysymyksiin. Jos väitteenä on, että tieteellä ei ole demarkaatiokysymyksiä on sisäisesti ristiriitaista väittää että on ilmiselvä tosiasia, että tiede ei voi tutkia menneisyyden tapahtumia. Moderni kreationismi on induktiokammonsa ja menneisyydentutkimuskieltoineen tieteenfilosofiassaan sisäisesti ristiriitainen. Se on kuin taruolento jota ei sen omien kriteerien mukaan voi ollakaan.

Tällä on syvempiäkin yhteyksiä.

Kreationistit ovat siitä hauska rinnastuskohta, että vain melko harva on kreationisti. Enemmistö sitten puolustaa tunteenomaisesti asioita jotka ovat hyvin samanlaisia kuin ne asiat joita kreationistit puolustavat tunteenomaisesti.

Kirjoitin tuoreesti mielenfilosofiasta, tarkalleen ottaen Chalmersin P-zombimaailmasta. Chalmersin ajatukset ovat sen tyylisiä että moni ottaa ne vakavasti ja niiden älyllistä rehellisyyttä ei kyseenalaisteta. Niitä pidetään hienoina. Monille sellaisille joista on naurettavaa että kreationistit torppaavat evoluutioteoriaa koska siinä ei ymmärretä tieteen ja uskon suhdetta on aivan luonnollista ja älykästä korostaa että tiede ei voi selittää tietoisuutta.

Kuitenkin näissä argumenteissa tapahtuu juuri kuten tuossa Chalmersin maailmassa. Kun yleinen tieteenfilosofian täydellisyyden ongelma muutetaan silmänkääntötempulla yleisestä (general) ongelmasta tiettyä aihetta koskevaksi (particular) ongelmaksi, prosessissa käytetään maailmankuvallisia taustaoletuksia joista voidaan olla erimielinen. Systeemissä itse asiassa käytännössä väistämättä onkin metafysiikkaa. Koska jos ei olisi, looginen positivismi eläisi ja hengittäisi hyvin.

Kun joku selittää että tietoisuutta ei voi tutkia koska se ei ole fysikalistisen ohjelman piirissä, oletetaan että
1: Tiede voi olla rajoittunut vain fysikalistiseen maailmaan - joka taas on eri asia kuin vaikkapa korostaa että tiede voi tutkia vain sellaista mitä ihmiset voivat havaita niitä (enkelit ja Jumalat tarjoavat itsestään näkyjä muuttumatta fysikalistisiksi) ja
2: Mielellä on tietty rakenne. Chalmersin taustafilosofian kautta tarkalleen ottaen mieli ei ole fysikalistinen koska meillä olisi kvalioita. Jos meillä on tietoisuus ja kokemus, voimme tietää siitä Rene Descartesin Cogito -oivalluksen kautta vain sen että on kokija. Emme voi ilman metafyysisiä maailmankuvallisia oletuksia tietää onko tämän kokijan kokemus (aka. tietoisuus) rakenteeltaan sitten mitä. Jos havainto voi olla demonin kiero hallusinaatio niin aivan yhtä hyvin voimme tietää että meillä on tietoisuus, mutta ajatus siitä että se koostuisi kvalioista ei ole metafysiikaton.

Tästä taas seuraa ihan oikeasti se, että jotta voidaan sanoa että mieli olisi jotenkin eri tavalla tutkittavissa kuin tiiliskivet ja maan vetovoima, niin niihin ladataan erilaisia rajoittavia maailmankuvallisia oletuksia. Ja suurimmat osat näkemyseroista fysikalistien ja ei-fysikalistien välillä on juuri siinä että näihin metafyysisiin oletuksiin suhtaudutaan eri tavalla.

Miten itse suhtaudun tähän ongelmaan?

Minulla on immersiivinen suhde todellisuuteen, siinä mielessä että olen vahvasti sitoutunut pragmatismin asenteeseen. Jos "Platonin luolan ulkopuolella ei ole mitään", voin suhtautua asiaan tutkimusohjelmina. Jos joku sanoo että "mieli koostuu materiasta" hänen näkemyksestään ainakin voidaan tehdä tutkimusohjelma. Ja jos hän on oikeassa, tästä tullaan myös saamaan löytöjä. Vastapuoli on merkittävä jos se saa omista asioistaan tehtyä tutkimusohjelmallisen.

Kirjoitin tähän liittyen aiemmin Popperista ja tämän suhteesta tietoon. Siinä esitin hänen kuvaamansa ajatuskokeen. Jos kuvitellaan tietojen ja taitojen tuhoutuvan, ja toisessa skenaariossa käytettävissä on kirjasto ja toisessa ei, niin onnistuisiko esimerkiksi maataloustaitojen kehittäminen näiden kirjojen pohjalta paremmin kuin ilman. Jos vastaus on kyllä, niissä ei ole ehkä ehdotonta totuutta eli universumin parasta mahdollista maataloudenhoitotapaa. Mutta niissä on kuitenkin tietoa. Kysymys ei tavallaan edes ole siitä onko mieli materiaa vai ei. Vaan siitä että että tutkitaan asioita. "Tiede ei voi tutkia" on tiedepysäytin, jarru tiedon etsimiselle. Eikä oikeastaan mitään muuta.

Se on demarkaatiokriteeriksi väitetty asia. Ja jos sillä ei ole perustaa se on enemmän pelkkä maailmankuvallinen sensuristinen heitto kuin jokin joka kertoo tosimaailmasta. Tämä pakottaa huomaammaan esimerkiksi sen miksi "Aukkojen Jumala" -argumenttia puolustetaan syyttämällä vastapuolta väärin "Aukkojen Naturalismista". Tavoilla joita olen aiemmin hupsuksi todennut. Niissä on tämä sama henki. Tieteen rajoitteet muutetaan "yleisestä" "tiettyyn" oletuksin. Ja tämä tehdää jotta voidaan korostaa sitä miten ollaan niin hiton varmoja siitä oman itselle rakkaan maailmankuvan erehtymättömyydestä.

Mielellään enemmän

"The boundary between physics and metaphysics is the boundary between what can and what cannot be computed in the age of the universe"
(Carlo Beenakker, "Hempel's dilemma and the physics of computation")

Mieli ja tietoisuus on monesta aihe jota ei voi lainkaan käsitellä tieteellisesti ; Se on oikeastaan yksi niistä aiheista joissa tieteenfilosofia on äärimmäisen normatiivista. NoMa -periaatteen kaltaiset systeemit luovat tiukkoja demarkaatiokriteereitä siitä mitä aiheita tiede voi tutkia. Tämä on sinänsä erikoista, koska moni fysikalismia vastustava pitää sitä (a) rajoittuneena (b) he korostavat sitä miten skientistinen lähestymistapa on normatiivista tai jopa (c) korostavat että tieteenfilosofiassa demarkaatiokriteerit ovat keinotekoisia ja vääriä.

Pätevä vai merkityksellinen?

Osa argumenteista on sitten vakavampia ja järkevämpiä kuin toiset. Parhaimmistosta löytyy esimerkiksi Hempeliltä. Hän lähestyi asiaa siten että fysikalismin kohdalla pitäisi määritellä mitä fysikaalisuus tarkoittaa. Ja tässä kohden (1) Se ei voi olla ilmiselvästi väärässä. Teoria ei saa olla tunnettujen tosiasioiden vastainen. (2) Se ei voi olla triviaali. Jos fysikaalismi määritellään vaikka siten että "kaikki se mikä on olemassa on fysikaalista", fysikalismi on luonnollisesti tosi. Mutta tässä muodossaan se ei sano mitään kiinnostavaa todellisuudesta. Ja jos tutkimme jotain aihetta, vaikkapa mieltä, on meidän voitava saada jotain kiinnostavaa irti tästä kohteesta. (3) Sillä tulisi olla jotain sisältöä joka olisi saavutettavissamme nyt. (+) Vaikeutena on se, että fysikalismi voidaan määritellä joko nykyiseen fysiikkaan tai ideaalisempaan tulevaisuuden fysiikkaan. Ja jos fysikalismi määritellään nykyisen mallin mukaan, on meillä vaikeuksia koska nykyinen tieto ei tarjoa kovin paljoa tietoa tietoisuudesta (kohta 1). Mutta jos se määritellään tulevaisuuden fysiikan mukaan, me emme onnistu 3 -kohdassa. Selvästi tämä tarkoittaa että fysikalismissa on vakavaa ontumista.

Argumentti on itse asiassa aika hyvä. Olemme oppineet kokemuksesta että fysikaalisia teorioita uudistetaan ja hiotaan paremmiksi koko ajan. Itse asiassa naturalistisia tutkimusaloja vaivaa "tiedon puoliintumisaika". Tämä johtaa induktiiviseen ajatukseen siitä että asioita osoitetaan virheellisiksi myös tulevaisuudessa. Ja tätä kautta nykyisetkin fysikaaliset teoriat vaikkapa mielestä ovat todennäköisesti enemmän tai vähemmän vääriä. Näin ollen fysikalismi filosofiana nojaa helposti ideaalifysiikkaan, johonkin joka perustuu ideaaliteorioihin joita meidän käsillämme ei tällä hetkellä ole. Siksi onkin ymmärrettävää että Hempel argumentoi että fysikalismi on joko väärä tai sitten sillä ei ole kunnollista sisältöä.

Hempelin argumentti ei kuitenkaan aivan kovin hirveästi vakuuta. Lähinnä kyse on siitä että sen teho ei iske siihen mihin sen voisi ajatella iskevän. Se ei nimittäin perimmiltään oikeastaan kumoa fysikalismia. Jos asiaa lähestyy vaikkapa tutkimusohjelmien kautta, voitaisiin rakentaa ajatus siitä että teoria on hyödyllinen jos se tuottaa uutta tietoa. Itse asiassa ; Jos käsitteellä on muutakin kuin triviaalia määrittelemällä syntyvää "analyyttistä sisältöä" se tuottaa hedelmällisen tutkimusohjelman. Ja tällöin tiedon puoliintumisaika ei olekaan ongelma vaan etu. Henkenä onkin se, että Hempelin implikaatiot eivät ole niin vakavia kuin voisi luulla.

Fysikalistit ovatkin reagoineet Hempelin ajatuksiin esimerkiksi
1: Juuri siten että paras sen hetkinen tieto on paras sen hetkinen tieto. Se, että teoriat muuttuvat on vain sitä että menemme kohti parempia teorioita. Tällöin fysikalismilla ei tietysti ole ongelmaa. Vaan itse asiassa päinvastoin ; Jos teoriat nykyään tarttuvat tietoisuuteen vajaasti, niin ne kuitenkin selvittävät jotain. Ja tämä kasautuu joten tulevaisuudessa asioista tiedetään enemmän kun joitain vääriä näkemyksiä on kumottu. (Siksi mitään tiedettä voidaan tehdä ja mitään tietoa saadaan vaikka tiilien putoamisesta päähän.) Tämän muistutukseksi voidaan sanoa että monia asioita ei ennen osattu selittää ja nyt niille tiedetään niiden fysikaaliset taustat. Ja jos todella olemme induktion ystäviä ja ajattelemme että menneisyys opettaa tulevaisuudesta, niin voimme aivan yhtä hyvin väittää että kokemuksesta tiedämme että tietomme kasautuu, ja tekee sen siten että fysikaalista teoriaa ei korvata supernaturaalilla ongelmalla tai sillä että jo selitetty palautuu joksikin totaaliseksi eitiedetyksi mysteeriksi. Ja menneisyys opettaa ennen kaikkea sen, että jos jonkun asian tietäminen fysiikan avulla on väitetty mahdottomaksi, siitä on kuitenkin tehty mahdollista. (Tähtien sisältämiä aineita ei uskottu voivan tutkia. Mutta sitten spektriviivojen aukot ratkaisivat tämän mysteerin.)
2: Toisaalta osa fysikalisteista on hylännyt utopian ideaalifysiikasta. Itse asiassa voidaan sanoa että nykyfysiikka ei suinkaan kumoudu, vaan vihjaa hyvin oleellisen paljon tulevasta fysiikasta. Tätä tukee huomio siitä että vaikka teorioita tarkennetaan ja korvataan, teorioita itse asiassa yllättävän harvoin hyllytetään täysin. Newtonin lait pätevät "tavallisesti yhä". Ja Galileo Galilein fysiikkatutkimukset pätevät yhä. Muutos ja muuttumisen tarkkuus ovat Hempelillä alikorostuneet. Samoin se, että Einsteinin muutokset Newtonin fysiikkaan itse asiassa nojasi valtaosaltaan jo aiemmin tunnettuihin fysikaalisiin ilmiöihin, joten aiempi fysiikka nimenomaan johdatteli kohti suhteellisuusteoriaa. Uusi teoria ei ole koskaan täysin satunnainen ja aivan täysin erilainen.

Hempelin ratkaiseminen demonstroi laajempaa fysikalismikritiikkiä

Ei ole tavatonta että joku filosofi esittää väitteen jossa fysikalistinen ontologia - eli näkemys jossa asiat jotka voidaan kuvata fysikaalisesti ovat olemassa - olisi ehdottomasti väärä ja huono. Näissä on yleensä henkenä juuri se, että "naturalismi" tai "materialismi" on miltei varmasti väärä, joten kaikkien pitäisi ikään kuin hyväksyä se vaihtoehto totuutena. Mutta kuitenkin näissä ajatuksissa käsitellään usein jotain aivan muuta kuin fysikalismin ontologiaa mahdollisuutena. Ne panostavat ns. episteemisiin rajoitteisiin. Ja tämä tekee niistä yleensä - ellei peräti aina - nykyhetken epistemologian kritiikkiä. (Ja rehellisesti sanoen aina ei sitäkään ; Joskus kysymys on denialismista, eli asia on jo melko varmassa tiedossa mutta tämä kiistetään. Mutta asiallistakin kritiikkiä on, ja siksi tässä on ympärillä sulut.)

Tietoisuuden kohdalla moni fysikalisti määrittelee tietoisuuden funktioiden kautta. Tällöin syntyy helposti Michio Kakun tyylinen ajatus jossa jokaisella "termostaatilla" on minimaalinen määrä tietoisuutta. Ja että ihminen on vain älyttömän monen "termostaatin" kasautuma. Mutta fysikalismin vastustajat sen sijaan lähestyvät asiaa usein subjektiivisuudella. Tietoisuuden ajatellaan olevan subjektiivista ja subjektiivisena ajatellaan olevan objektiivisen tutkimuksen ulkopuolella. ~ Ajatus on kieltämättä intuitiivisesti järkevä. Sitä kuitenkin vaivaa se, mikä NoMa -periaatteita ja muita "aihekeskeisiä" demarkaatiokriteereitä. Ne yleensä vaativat sitä että yhtä todet premissit ja samat argumenttirakenteet toimivat toisaalla mutta eivät toisaalla. Fallibilismissa takana oleva korroboraatio ja falsifiointi on tässä hienompi, koska se perustuu argumentointitapaan, sen takana on suoraan se miten asiasta argumentoidaan. Tämä viittaa syvään epätyydyttävyyteen itse "aiheen kautta jakamisessa".

Mutta jos otamme esille vaikka Thomas Nagelin ajatuksen lepakoista, on helppoa huomata että siinäkin tapahtuu sama mikä Hempelillä. Argumentti ei perimmiltään koske ontologiaa. Ja vielä pahempaa. Se koskee ontologiaa vasta kun siihen liitetään piilo-oletuksena se mitä halutaan todistaa. Kehäpäätelmään ajautuminen taas vihjaa argumentaatiotavan "syvään epätyydyttävyyteen".

Jos nyt ajattelemme että Nagel oli oikeilla jäljillä selittäessään että ihminen ei voi tietää miltä tuntuu olla lepakko. (Hyväksymme tämän Nagelin huomautuksen totena.) Voimme kuitenkin lähteä miettimään miten voidaan tietää miltä tuntuu olla lepakko. Ja tähän voidaan saada jännittävän ilmiselvä vastaus. Olemalla lepakko. Subjektiivisuuden ongelma tiivistyy siihen että minä en tiedä miltä tuntuu olla lepakko, mutta lepakko ei tiedä miltä tuntuu olla Tuomo. Mutta minä tiedän miltä tuntuu olla minä ja lepakko tietää miltä tuntuu olla lepakko. Se on meidän olemuksemme.

Ja jos nyt lähdemme miettimään mitä tarkoittaa olla minä tai mitä on olla lepakko. Tähän ei tarvita kuin tietoisuus. Jos tietoisuus on fysikalistinen, kyseessä on yksinkertaisesti laskennallinen tilanne. En tiedä miltä tuntuu olla lepakko, koska aivomme ovat erilaiset ja koska raajamme ja havainnointijärjestelmämme ovat erilaisia. Minä eroan naapuristani neuronien järjestyksen kautta. Jos nämä asiat voitaisiin muuttaa, kokemuksia voitaisiin todellakin vaihtaa siinä määrin että voisimme todella syvästi ja täysin ymmärtää miltä tuntuu olla lepakko. (Minun päähäni tuskin on samanlaista tunkua, ei täällä niin miellyttävää ole. Pelottava paikka.) Tämä on tämän hetken teknologisten rajoituksia koskeva ongelma eikä fysikalismin kumoutuminen tai fysikalismin vääryys.

Itse asiassa fysikalismi on ongelmissa jos ja vain jos tässä oletetaan että oleminen ja tietoisuus olisivat ytimeltään jotenkin eifysikaalisia. Sillä se, miten tiedetään että miltä tuntuu olla lepakko riippuu vain siitä että on lepakko jolla on lepakon tietoisuus. Ja tämä taas voi olla ongelma fysikalismille jos ja vain jos nämä ovat perustaltaan eifysikalistisia. Joten ollakseen ongelma fysikalismille tämä argumentti vaatii sen, että täytyisi olla jo valmiiksi tieto eifysikaalisuudesta. Jolloin ei voida kuin kysyä että (a) jos tieto jo on, niin mihin tätä argumenttia enää tarvitaan ja (b) jos tietoa ei ole ja argumentti nähdään fysikalismin kritiikkinä, niin ollaan kehäpäättelyssä jossa oletetaan mitä ollaan todistamassa.

Nagelin ja Hempelin argumentit ovat toki molemmat mielenkiintoinen, suurin vika on siinä miten pitkälle niiden vaikutukset viedään. Ja kun tälle tielle lähdetään, sitä tuppaa tulemaan kehäpäätelmä vastaan. Joka vihjaa siihen suuntaan että fysikalismilla ei ole mitään kovin suuria tai vakavia ontologisia ongelmia.

Miten minun on vaikeaa uskoa että warrant -teemalla selitetään tieteen keksiminen?

Tapio Puolimatka on puhunut paljon siitä miten tieteen kehittymisestä saadaan kiittää kristittyjä. Hänen argumentaatiossaan on karkeasti sanoen ne ongelmat mitä kaikissa muissakin vastaavissa.
1: Niissä on kausaatiovirhe, eli se että kulttuuri oli kristillinen niin tieteen keksiminen johtui siitä. Samaa ajattelua tuskin hyväksyttäisiin rodun kohdalla. Että valkoihoisuuteen liittyvät biologiset ominaisuudet olisivat syynä. Anekdootti Newtonista puhumassa Jumalasta on vetoava, mutta ei perusteleva. Kristillisessä kulttuurissa ei muuta voi odottaakaan. (Toki Newton kannatti kristinuskon lisäksi alkemiaa, joten tarkoittaako tämä kenestäkään sitä että järkevä tiedemies voi olla nykyaikanakin älyllisesti rehellinen ja itseensä tyytyväinen alkemisti? Tuskin. Kristinuskon kohdalla tämä menee kuitenkin täydestä.)
2: Niissä unohdetaan se, että synty ei tarkoita sitä että kristinusko hyödyttäisi enää nykyään. Jos hän on oikeassa niin kenties kristinusko oli tärkeä porras, tikapuu josta voidaan luopua sitten kun niillä on kiivetty kattoterassille tai rakennettu portaat vierelle.
3: Ne keskittyvät hyvin abstraktiin konseptoimiseen ja tarinankerrontaan jossa on hyvin vaikeaa nähdä psykologista ulottuvuutta.
4: Ongelmana on myös se, että siinä muuttujaa selitetään vakiolla. Kristillinen kulttuuri oli voimassa hyvin kauan. Tiede sen sijaan "ilmestyi". Jos kristinusko on tieteen keksimisen ydinasia niin miksi tieteellistä ajattelua ei kehitetty jo Rooman valtakunnan loppuaikoina, kun maassa oltiin jo kristittyjä? Tämä on yleisesti ottaen se vakavin ongelma kaikille kristinuskolla tieteen selittäjille.
+: Jossain määrin tässä on myös sellaista makua että Puolimatka korostaa kreationistisuutta silloin kun pitäisi puhua teismistä, deismistä tai kristillisyydestä. Tämä paistaa läpi siitä kun katsoo Puolimatkan fanejen tekemää kirjoittelua. Puolimatkaa suosivat tuppaavat tekemään tämänlaisia tulkintoja miehen tekstistä

Karkeasti ottaen Puolimatka on ilmeisen innostunut Plantingan warrantista. Tässä ajatuksena on se, että jos ihminen luottaa Jumalaan niin hän luottaa omaan järkeensä ja havaintoihinsa ja näin hän osaa käyttää tiedettä. Tarina on vetoava, mutta siinä unohdetaan eräs asia. Nimittäin suurin osa ihmisistä kaikissa kulttuureissa nimenomaan luottaa aisteihinsa. Ja syvästi. Jos mietimme miten kummitustarinat syntyvät, syynä on juuri luottamus silminnäkijäkertomuksiin. Jos mietimme miksi modernien uusshamaanien unimatkat ovat tärkeitä, niin syynä on se että he luottavat aisteihinsa ja ottavat unimatkat todesta. Jokaisessa kulttuurissa on nimenomaan luotettu että ihmiset voivat aistia ja havaita tosiasioita. Ja yliluonnollisuus on sitä että jotkut eliittiyksilöt näkevät enemmän kuin toiset.

Itse olenkin tässä suhteen huvittunut. Ihmiset ottavat tyypillisesti maailman hyvin vahvasti sen face valuen kautta. Ja tämä on yksi suurimmista ongelmista kun tieteellistä ajattelua opetellaan. Ihmiset seuraavat mielellään Kahnemanin päättelyjärjestelmänään nopeaa ja vaivatonta systeemi 1. Se antaakin tunteen helposta asioiden ymmärtämisestä. (Aina Dunning-Kruger -efektiin asti.) Se toimii kuitenkin lähinnä "kohtuullisesti" ja on siksi huonosti tieteentekoon sopiva. Sillä tieteessä tarkkuus, detaljit ja intuitioiden ylittäminen on tarpeen. Se vaatii systeemi 2 käyttöä. Ja tämän käyttäminen on vaikeaa ja hidasta. Luo mielikuvan tarpomisesta eikä helposta ja sujuvasta mielenjuoksusta.

Puolimatka viittaakin warrant -konseptiin joka on varsin uutta teologiaa. Olisi erikoista että ihmiset voisivat kehittää tieteellisen ajattelun vasta jos keksisivät vastauksen ongelmaan jota moni pitää liian saivartelullisena ja siihen vastaamista liiankin ilmiselvänä. Jokainen ihminen ajattelee että heillä on warrant. Ja esimerkiksi minä kykenen olemaan erimielinen tämän asiantilan kanssa vain siksi että olen lukenut "liikaa filosofiaa ja menettänyt arkijärkeni ja etääntynyt viisaudesta ja ymmärtämisestä". Jonka tiimoilla asiaa onkin minulle valaisevasti ilmaistu.

Tässä mielessä Puolimatka lähestyy asiaa väärin päin. Torrancea ihaillessaan hän tulee selittäneeksi miksi tietyntyyppisen kristityn on ideologisesti koherenttia luottaa tieteeseen. Että miten luonnonlait ja sattuma ja järjenkäyttö ovat kristitystä järkeenkäypiä. Mutta tämä on aivan eri asia kuin selittää että tiede johtuu kristinuskosta ja kristillisestä ajattelusta. Psykologisesti Torrancen ratkaisussa ei ole oikeastaan mitään henkeä sillä se ratkaisee ongelman jota normaali ihminen ei pidä ongelmana. Jos tämän "ovatko aistini luotettavia" -kysymyksen poisselittäminen olisi relevanttia, suurin osa ihmisistä suurimmassa osassa kulttuureista olisi tehnyt sen jo. Itse asiassa Torrancen selitys tuntuu olevankin järkevä juuri niin päin että hän on ensin luottanut järkeensä ja omaan itseensä ja sitten on selittänyt miten se on hänen uskontonsakin mukaista. Järkeily etenee tässä kohden siis aivan väärään suuntaan. Se ei ratkaise tieteen syntymisen ongelmaa, vaan pikemminkin kertoo että tämä kyseinen kysymys on irrelevantti. Jos kysymys on että miksi yksi kulttuuri keksii tieteen mutta toiset eivät, ja sattumaa ei hyväksytä vastaukseksi, niin warrant -asenne ei toimi koska siinä vakiolla selitetään muuttujaa. Ihmiset yleensä luottavat aisteihinsa ja järkeensä kaikkialla joten tieteen keksimisen este tuskin on tämä mainittu.

Itse asiassa tässä kohden toinen kristitty, Päiviö Latvus, voisi olla hyvä esilletuotava. Hän on kirjoittanut "Ymmärryksen siivet" -teoksen joka käsittelee samaa aihetta kuin Puolimatka. Sillä vaikka hänenkin päättelyissään on samantapaisia ongelmia kuin Puolimatkalla, niin hän sentään tuo esiin uusplatonistit. Hän pitää tätä ajattelutapaa ongelmana tieteen kehitykselle. Lisäksi hän korostaa sitä miten deduktiivista päättelyä pitää tasapainottaa induktiivisella ajattelulla.

Itsekin ajattelen että mystikot ovat helposti haaste tieteenteolle. Heidän mukaansahan maailma on virheellinen tai jopa harha. Kun luontoa "naturalismia" halveksitaan pinnallisena ja nähdään että kaikki tärkeä on tuonpuoleisesssa, on tässä mielentilassa vaikeaa tehdä tiedettä. Tämä mielentila on toki laajempikin. Ja tämä asenne on hyvin ihmisille tyypillinen. Ja näin, niin paljon kuin Zen -buddhalaisten munkkien koaneista saatan pitääkin, on selvää että tässä ilmapiirissä tieteenteko jää hyvin helposti irrelevantiksi sivuseikaksi.

Samoin psykologian kautta tiedän, että ihmiset ovat taipuvaisia maailmankuvallisuudelle ja vahvistusharhalle. Ja tämä näkökanta johtaa heikkoon tieteentekemiseen. Tästä irtautuminen on siksi hyvin tärkeää. On kyettävä tekemään muutakin kuin rationalisoimaan loogisia perusteita sille miksi ennaltapäätetty johtopäätös on tosi. Induktio, jossa korostetaan nimenomaan koeteltavia ja periaatteessa falsifioitavia ja testailtavia induktioita, ovat hyvin hyvin tärkeitä.

Tämänlaatuinen naïvi suhde havaitsemiseen on tyypillistä kreationisteille. Esimerkiksi "were you there" -kysymys on heille aivan normaali. Tämä korostaa sitä miten he luottavat arkiaisteihin. Ja he eivät yleisesti ottaen pidä induktiosta. Siksi en tavallaan ihmettelekään sitä miksi niin harva nykyajan huipputiedemiehistä on kreationisteja. Puolimatkakin tunnustaa asian, hän tosin taitaa tässä yhteydessä puhua maailmankuvallisesta vainosta joka näyttää "naturalistien" asenteellisuuden ja avoimen keskustelun välttämisen. Näkökulma, jota hän yllättävän vastahankaisesti tuo esiin vaihtoehtona siinä vaiheessa kun hän tuotannossaan intoutuu kehumaan sitä miten esimerkiksi Newton oli ehdottoman kristillinen tyyppi, sellainen joka piti täysin mekaanista maailmankaikkeutta naurettavana.

Tämä yllättävä vastahankaisuus voi tosin olla vähemmän yllättävää kun muistaa että mikä tahansa on mahdollista ihmiselle joka ensin korostaa että demarkaatio -ongelma on relevantti ongelma ja siksi on tärkeää huomioida sellaisia asioita kuin "maailmankuvallisuus" ylipäätään. Että tieteen vaatimukset ovat naturalistien pelisääntöjä joita säädetään naturalistien ehdoin. Ja joka sitten kuitenkin kirjoittaa kirjoja siitä miten tiede syntyy. Vaikka tämä tietysti vaatii "tiede" -käsitteen määrittelemistä jonka kautta sitten ollaankin siinä että demarkaatio -ongelma olisikin enemmän tai vähemmän ratkaistu juttu ja korkeintaan irrelevantti kuriositeetti.

Complementary, mr Watson

""Intentionality Problem - What was the intention of the designer in producing a given designed object?" and the "Identity Problem - Who or what is the designer?" are not "legitimate questions of science" at all!"
(William Dembski, "No Free Lunch")

Intelligent Designin kannattajat ovat toistuvasti korostaneet että se ei ota kantaa tiettyihin asioihin. William Dembskin lausunto heijastaa tätä varsin vahvasti. Tätä argumenttia käytetään pääasiassa sen korostamiseksi että ID ei ole kreationismia. Että se ei levitä uskonnollisia dogmeja faktoina. Lopputulos muistuttaa melkomoisesti alkuun laittamaani, camp -arvoltaan suurta, lastenlaulua Fixusta vekottimesta, jossa arvuutellaan että mikähän masiina se on. (Ja heti kun se paljastuu, siitä katoaa viimeinenkin uskottavuus.)

"Uncommon Descent", joka toimii nykyään yhtenä tärkeimpänä ID -ideoiden julkituomiskanavana on nyt sitten kuitenkin tehnyt jotain erikoista. Sen uudessa blogauksessa otsikolla "Denying the Obvious" se ei esittele omaa strategiaansa tai itsereflektoi toimintaansa viime vuosien aikana. Se koskee homoseksuaalisuutta. "A man’s body is designed to be complementary with a woman’s body and vice versa. All of the confusion about whether same-sex relations are licit would be swept away in an instant if everyone acknowledged this obvious truth." Uncommon Descent siis itse asiassa näin tehdessään argumentoi että he voivat tietää mikä tavoite on. Täydentävyys (~komplementtius) on siis jotain joka voidaan havaita objektiivisesti ja se on keino jossa ohjataan ajatus suoraan Suunnittelijan tavoitteisiin ja näin siitä syntyy normatiivinen asia jonka varaan rakentaa esimerkiksi lainsäädäntöä.

He korostavat myös tekstissä ja kommenteissa miten homoseksin täytyy olla laitonta ("not licit") ja että tämä on suoraan tieteellisen faktuaalisesti tosiasioissa. Koska Aatamin ruumis on Suunniteltu olemaan komplementaarinen Eevan, ei Eetun, kanssa. (~Eve not Steve). Ihastuttavaa miten "emme ota kantaa" asia muuttuu tieteelliseksi arvioksi jossa tietyt seksuaaliset asennot ja suuntaukset ovat ja eivät ole hyväksyttäviä Intelligent Designin Utopiassa.

Joku minua filosofisempi voisi sanoa, että jos funktionaalisuus on epämääräinen käsite, niin komplementaarisuus on vielä epämääräisempi. Kyllähän peräsuolikin kivasti kietoutuu peniksen ympärille. Ja itse asiassa heteroseksuaalisissa suhteissa (~lue : ainakin meillä) harjoitetaan mitä ihmeellisempiä vaihtoehtoisia keinoja. Jos ne eivät ole komplementaarisia, ID pakottaa ne perversioiksi ja niistäkin pitäisi tehdä laittomia. Jos ne ovat komplementaarisia, niissä on sellainen jännittävä piirre että ne ovat myös homoseksuaalien käytettävissä. Ja tätä kautta on selvää että komplementaarisuusargumentti on äärimmäisen vahvaa petitio principii:tä jossa perusasetelma oletetaan oikeastaan ennen kuin siitä aletaan argumentoimaankaan.

Mutta tämä on turhaa. Sillä pääasia on se, että jos ID -argumentaatio noudattaisi omia kriteereitään ristiriidattomasti, sen kautta ei voitaisi ensinkään tehdä tuollaisia päätelmiä. Jos legitiimi tapa kiertää ongelma olisi, eli aina ei ajauduttaisi kehäpäätelmäisyyteen, se itse asiassa kaataisi sen tärkeimmän kortin jonka varassa koko ID -liike on koko olemassaolonsa ajan toiminut. Eli sen kortin varassa että he eivät ole kreationismia koska eivät ota kantaa Suunnittelijan persoonaan ja tavoitteisiin. Ja siksi he ovat erillinen liike jolla on validi keissi. Jos siis tämä argumentti jotenkin olisikin pätevä, se itse asiassa osoittaisi että olisikin tieteellisesti validi, jopa "ilmiselvä" kuten tekstissä korskeasti esitettiin, tapa ottaa kantaa niihin asioihin jotka ID laittaa automaattisesti mahdollisten kysymysten ulkopuolelle. Nykyään ID kääntyy tänne, rullaa vaikka minne, se on out vaan ei in. Se ei ole kovin fiksu vekotin, eikä ole kovin selvää mihin tuota ideologista härveliä oikein tarvitaan.

Moderni taruolento ; Tieteellinen kreationisti

"Nuotta" -lehdessä tavoiteltiin huumoria. Aiheena oli taruolento, objektiivinen tutkija. "Objektiivinen-tutkijaistit uskovat tämän olennon, ironista kyllä, asuvan juuri alkuperätieteen parissa. Tarkemmin ottaen he määrittelevät tämän asuinpaikaksi mystisen Ateistien leirin, joka puolestaan sijaitsee jokaisen järkevän ihmisen sydäm.. siis aivoissa. Objektiivisen tutkijan katsotaan näissä piireissä olevan esim. luotettava, ymmärtäväinen, rehellinen, ystävällinen, maltillinen, älykäs ja kohtelias. On hämmästyttävää miten ateistit, jotka eivät usko Jumalaan, näkevät ympärillään Objektiivisia tutkijoita, kun teistit, jotka uskovat Jumalaan, eivät usko tällaisen olennon olemassaoloon. Tosin taikausko on yleisestikin ollut runsainta siellä missä kristinusko on ollut heikoilla." Kritiikin ytimeksi otetaan "alkuperätieteet". "Edellämainittu ongelma näkyy siis alkuperätieteissä kaikkein selvimmin. Alkuperätieteissä on selvä, että joudumme tulosten saamisen lisäksi päättelemään asioita jotka ovat meidän tietopiirimme ulkopuolella. Esimerkiksi, jotta a:n määrä kertoisi mitatun kohteen b iän, siihen ovat voineet vaikuttaa vain nykyisin vaikuttavat tunnetut tekijät x ja y. Jos tuntematon nykyisyyden, tai menneisyyden tekijä c on vaikuttanut a:n määrään, a antaa väkisinkin väärän iän kohteelle b. Tämä johtaa siihen että Objektiivinen tutkijaistit luottavat uniformitarianismiin, ja olettavat ennalta, ettei mitään tuntematonta tekijää c ole koskaan ollut olemassa. Muuten mainittu Objektiivinen tutkija, ei voisi ikinä kertoa kohteen ikää. Objektiivinen tutkija ei voi kuitenkaan luottaa uniformitarianismiinkaan uskonvaraisesti, vaan hänen täytyy tietää se todeksi. Lisäksi uniformitarianismi on perustettu uskomukseen, jota se itse pitää pystyssä, eli siihen, että ei ole koskaan ollut erityistä luomistapahtumaa."

Ylläolevan kaltaiset lausunnot ovat hyvin yleisiä. Tieteenfilosofisesti tässä esityksessä kohden on hyvin monta ongelmaa. Ensimmäinen, kenties helpoin, on se että asia viedään ylipäätään ihmisiin. Toinen on että tämä liitetään tieteen kannalta irrelevantteihin attribuutteihin. On vaikeaa löytää tieteenfilosofian suuntausta jossa kohteliaisuus liittyisi mitenkään hyvän tieteen tekemiseen. Lisäksi se on muutenkin kovin ihmiskeskeinen ; Se, että tieteentekijällä on maailmankuva ei tarkoita että hänen mittalaitteistonsa noudattaisi tätä uskomusta. Teoriat kun ovat induktiivisia malleja jotka tuottavat ennusteita ja tieteenteossa mitataan vastaavuuksia. Lisäksi silmille hyppäävää on se, että lausumat pitävät sisällään vahvoja väitteitä jotka esitetään faktoina ja tosiasioina. Eli jotka olisivat jotenkin objektiivisesti tosia.
1: Toki samat tahot väittävät esimerkiksi että homoseksuaalisuus on luonnotonta, ja viittavat tässä asiaan jonain luonnontieteellisenä objektiivisena tosiasiana, biologisena faktana. Jossa ei ole yhtään maailmankuvallisuutta missään ikinä.

Itse asiassa vaikka objektiivinen tieteentekijä olisi kreationisteista mahdoton, he kuitenkin tekevät sen tyylisiä lauseita kuten "all evidence is seen through the lenses of your worldview", "If there is no God, nothing can be known for certain" ja "all scientists are biased" ovat epistemologisia ja sosiologisia lausuntoja. Peruskysymykseksi muodostuu se, miten näitä voidaan esittää jos objektiivisuus on mahdotonta? Jos kreationisti väittää että tieteentekijät ovat maailmankuvallisia ja epäobjektiivisia, niin kyseessä on induktiivinen väite ihmispsyykestä. Jos tämä on tosi, niin miksi ei ohittaa koko kysymystä irrelevanttina viitaten vain siihen että tuonlainen statement on itsessään pelkkä kreationistisen maailmankuvan tuottama harhaoletus. Että jos uskoo että Raamattu on kirjaimellisesti tosi ja tämä maailmankuva sumentaa koko ajattelun niin silloin sitä ei tarvitse pitää objektiivisena totuutena. Jos se taas on objektiivinen totuus niin ihmiset kykenevätkin objektiivisuuteen. Ja silloin se on objektiivisesti epätosi lause.

Toinen asia on kuitenkin oleellisempi. Se koskee uniformitarianismia koskevaa väitettä. Panda's thumb muistutti tuoreesti, että kreationisteilla on kovasti tätä vastaan. Ajatus uniformitarianismin ongelmallisuudesta on kuitenkin ongelmallinen koska tieteessä on kysymys induktiivisesta ajattelusta. Ja näitä voidaan testata siinä missä mitä tahansa muutakin. "The insistent claim I had made all my life – that the assumptions of mainstream science were presuppositionally mandated commitments to uniformitarianism – is simply false! It could not be any more wrong. Unformitarian assumptions are testable; in fact, they exist in order to make predictions and be tested. And they are tested, and confirmed, and that is how theories are formed." Ajatus siitä että kyseessä olisi testaamaton oletus on siis itsessään tyhjän päällä. Itse asiassa usein uniformitarioanismin edustamat väitteet ovat sellaisia että niitä voidaan kumota. "Of course that’s absurd. In the first place, the “assumptions” of science aren’t of the same kind as the assumptions of the creationist, because science “assumptions” are nothing but conservative, while creationist assumptions are speculative in the extreme. Science does start out assuming no deviation–because it can only build upon the evidence. We’ve never had warrant to assume deviation, while we see apparent uniformitarianism now, and, at least tentatively, in the past. If you can show deviation, interventionism, or singularity, then do so." Larry Morankin korostaa että tieteen tekemisen kannalta makroevoluutio ei ole pelkkää mikroevoluution todistamista. Sillä vaikka evoluutio onkin seurausta siitä että geenialleelien määrät muuttuvat populaatiossa, se jättää jälkeensä tietynlaisia merkkejä ja näitä voidaan tutkia erikseen "Most evolutionary biologists have moved on in the past half century and they now realize that macroevolution is a separate field that combines genetics, population genetics, geology, ecology and a host of other fields in order to explain the history of life." Esimerkiksi itse kirjoitin aikanani evoluution määritelmästä tavalla, joka nosti esiin sen että evoluutioteoria on jokin jossa aikaa koskevat ennusteet voidaan ottaa tutkimuskohteeksi ja altistaa empiiriselle tutkimukselle jossa ne potentiaalisesti voitaisiin falsifioida. Joka tekee niistä tieteellisiä siinä missä mistä tahansa muustakin koeteltavasta väitteestä. Menneisyyttä voidaan tutkia ilman aikakonetta, koska menneisyys koostuu interaktioista ja niiden suhteista. Jos tietyt teoriat pitävät paikkaansa nyt havaittavassa aineistossa pitää olla tietynlaisia merkkejä eikä toisenlaisia.
1: On ironista miten kreationistit tiedostavat tämän viitatessaan vaikka aukkoihin fossiiliaineistossa, joka tarkoittaa että hekin tietävät että jos teoria on tosi niin menneisyys johtaa tiettyihin tieteellisiin ennusteisiin nykyhetkessä. Jolloin uniformitarismi ei olekaan oletus. Voi kun he tiedostaisivat että fossiilien aukkoisuus ei ihmetytä, ja että tosiasiassa välimuotofossiilien löytämispaikat ovat osa evoluutioteorian selitysvoimaa. Ja että evoluutiotutkimuksessa vahvimmat todisteet ovat muualla kuin vanhoissa luissa. Vain fossiilien konkreettisuus ohittaa mielissä sen että fossiloitumisen harvinaisuus tekee niistä vähemmän vakuuttavia kuin monet hyvin abstraktinoloiset todisteet vaikkapa bioinformatiikan puolelta.

Ylläoleva tuo esiin hämmästyttävän piirteen siitä että uniformitarismia pidetään vain uskomuksena ja testaamattomana premissinä, vaikka samalla kreationistit itsekin nojaavat siihen että jotkin asiat olisivat ristiriidassa evoluution kulun tutkimisen kanssa. Menneisyyttä siis voidaan tutkia ja ei voida tutkia. Tämä johtuu siitä miten kreationistit luottavat uskoonsa mutta samalla heillä on syviä hankaluuksia käsittää luonnontieteissä käytettyä tieteenfilosofiaa. Sitä yritetään opetella vain jotta omat uskomukset saadaan läpi. Kreationiseille koko prosessin ydin on presuppositionistinen prosessi jossa lopputulos tiedetään uskomuksien kautta ja loput kuluvat siihen että havainnot koherentisoidaan tämän perususkomuksen kanssa. "Falsifioinnilla ei ole niin väliä" -lausetta toistava, demarkaatiokriteerien ratkaisemattomuutta korostava ja tieteen teon maailmankuvallisuutta hokeva kreationisti joka kuitenkin väittää että tiede voi tutkia hänen asioitaan on väkisinkin käsiään heilutteleva presuppositionisti joka harjoittaa lähinnä ennaltapäätettyjen uskomuksiensa läpijunttaamista (justification of belief).

Kreationismin kohdalla olenkin aikaisemmin kirjoittanut siitä miten heidän tieteenfilosofiansa on helppoa ymmärtää kahdella pääkohdalla:
1: Kreationismissa demarkaatiokriteeriksi väitetään aikaa. Se, että kreationistien tieteenteossa oleva maailmankuvallisuus vaatii sen, että demarkaatiokriteeriä ei ole. Jos tieteenteossa on luotettava demarkaatiokriteeri, tiede ei olisi maailmankuvallista vaan läpeensä objektiivista. Kuitenkin juuri uniformitarianismin ottaminen hampaisiin viittaa siihen, että aika on heistä merkittävä demarkaatiokriteeri joka erottaa "luotettavat soveltavat tieteet" maailmankuvallisista "alkuperätieteistä". Tämä johtaa siihen että demarkaatiokriteeri olisi kaikesta huolimatta olemassa. Jos demarkaatiokriteereitä ei ole, väite uniformitarianismin ongelmallisuudesta on itsessään maailmankuvallinen ja siitä ei tarvitse välittää koska se on "kristittyjen kielipeliä". Kreationisti joka sitoo ajan ongelmaan väittää itse olevansa objektiivinen tutkija kun voi väittää asiaa maailmankuvalliseksi, mutta voidakseen sanoa tämän hänen olisi väitettävä että tämänlainen olisi mahdollista.
2: Kreationisteilla on erityisiä vaikeuksia induktiivisen ajattelun kanssa. Se on kuitenkin oleellinen osa tieteellistä ajattelua.  Kreationistien kritiikki vaatiikin yleensä sitä että tieteenteko ymmärretään väärin. Olkiukkoja rakentamalla induktio muutetaan perustelusta "aukkokasaksi" lähinnä sillä että objektiivisuudelle asetetaan omituisia vaatimuksia. Evoluutiodenialismi läpitursuaa "not good enough" -henkisiä käsienheilutteluja, joita kehitetään koska objektiivisuudeksi ja tieteellisyydeksi hyväksytään vain looginen positivismi ja deduktiivinen ajattelu - sekä tietysti se minkä ihmisen oma uskonnollinen vakaumus kertoo ehdottoman todeksi. ; Uniformitarianismin kohdalla huomaamatta jää esimerkiksi se, että oletus siitä että gravitaatio toimi sata vuotta sitten kuten tänään vaatii oletuksia muistista. Ja puhuessaan "soveltavasta tieteestä" ei jostain syystä mainita että tämäkin on menneisyyteen liittyvää olettamista. Jos ajatellaan että nyt havaittavat voimat vaikuttavat menneisyydessä samalla tavalla, viitataan aina parsimonioihin. Ja näiden kohdalla on hyvä muistaa että on kvalitatiivista parsimoniaa ja kvantitatiivista parsimoniaa. ; Esimerkiksi jos evoluutiotereetikko arvioi että nyt havaittavat luonnonvalinta ja mutaatiot ja geneettinen ajautuminen ovat vaikuttaneet menneisyydessä, hän noudattaa molempia. Kvantitatiivisessa parsimoniassa on huomattava että ajatus väliintulosta vaatisi vielä yhden muuttujan lisää. Kvalitatiivisessa parsimoniassa esiin nousee vahvasti se, että Jumalan luomistyö on nimenomaan jotain jota ei havaita. Poikkeaminen uniformitarianismista selvästi vaatisi erilliset oletukset tälläisen konseptin olemassaolosta ja läsnäolosta. Occamin partaveitsi voisi leikata tässä kohden tehokkaasti, koska vastapuoli selvästi olettelee enemmän ja erikoislaatuisempia asioita.
+: Mennyt aika muutetaan ongelmaksi koska ajan ei ymmärretä olevan fysikaalinen suure josta voidaan johtaa induktioita. Tämä johtaa ongelmakysymyksiin siitä voidaanko historiaa tutkia. Kreationistit ovat kuitenkin mielellään selittämässä että globaali tulva tai Jeesuksen Kristuksen elämä olisivat jotain jota tiede voisi lähestyä. Väite on että "Jeesuksen Jumalisuus on todisteiden valossa todennäköisempi kuin vaihtoehtonsa." Joka viittaa että he nimenomaan uskovat että historiaa voidaan tutkia tieteellä. Samoin ajatus alkuräjähdyksetä otetaan kreationistien parissa uskottavana tieteenä joka todistaa että universumilla on alku eli luoja. "Were you there?" -kysymys jää tässä kohden syrjään, samoin puheet maailmankuvista. Ja sävyt muuttuvat helposti jopa ilkkuviksi.

Tämä tieteenfilosofia sitten sotketaan jonkinlaiseen relativismiin.

Kreationismissa puhutaan aina maailmankuvista. Tämän kautta kreationismille rakentuu eetos, jota kuvaa yleensä jonkinlainen evoluutikoita halveksiva vainoparanoija. Ylläoleva induktio ja aika ovat mukana sitä varten, että vastapuoli olisi maailmankuvallinen, ja että kreationisteja vainottaisiin ideologisin syin. (Koska asiallisia syitä ei voisi mitenkään olla koska induktio ja demarkaatiokriteeri ovat demarkaatiorajoja joiden toisella puolella on vain pseudotieteellistä spekulaatiota!)

Tässä kohden korostuu usein se että jonkinlainen objektiivisuus kuitenkin olisi mahdollista. Eli kreationismi ei olisikaan spekulaatiota vaan tietoa. Ehtaa tiedettä. Parempaa kuin evoluutio. Ei ole tavatonta että jumalatodistusten kritiikin kohdalla selitetään että ateistit vain maailmankuvallisista syistä torjuvat argumentit, jotka ovat niin hyviä että ainut selitys niiden torjumiselle on venkoilu. Että perustelut ovat niin hyviä että "on todennäköisempää että Jumala on kuin ei ole". Kreationistit eivät myöskään suostu olemaan kulttuurirelativisteja koska "heistä yksi maailmankuva on todempi kuin muut". On erikoista että tätä ei pidetä maailmankuvallisena, vaikka tämänlainen varmasti pitää sisällään päättelykriteereitä joilla hyvä tiede rajataan roskasta. Eli demarkaatio -onglmaan olisi sittenkin "maailmankuvallisten premissien ulkopuolinen referenssipinta" joka tarjoaisi vastauksen, joka tarkoittaa samaa kuin väite objektiivisuudesta väitelauseiden takana.

Tämä viittaa siihen että kreationistit uskovat että yksi selitys on parempi ja todennäköisempi kuin muut. Tämä viittaa siihen että mennyttä aikaa koskeva tiede olisi kaikesta huolimatta objektiivista. (Mikä on ihmeellistä jos "alkuperä" olisi aina maailmankuvallisesti värittynyttä.) Olenkin tässä samaa mieltä. "Alkuperätiede" on tiedettä siinä missä kuulien putoamista tutkiva tiede tai insinööritiedekin. Molemmissa tutkitaan induktioita. Soveltaminenkin olettaa esimerkiksi eilisen päivän, eikä finnifilosofia oletuksista senkään kohdalla ole "kovin relevanttia". ; Fysikaalisesti katsoen aika on suure siinä missä mikä tahansa muukin luonnonlaki ja sen interaktiota voidaan tutkia siinä missä mitä muuta tahansa.

Vikana onkin se, että objektiivisuusvaatimus "naturalisteille" on sitä että ehdoton metafysiikaton loogisen positivismin mukainen tiede olisi mahdotonta. (Heillä on tässä kohden oma maailmankuvallisen kaikkitiedon hybris ja teoria siitä että koska heillä on hybris on muillakin sellainen ja että sellainen tulisi antaa tilalle. Näin ei juuri ole.) Kuitenkin omalla kohdallaan uskovaiset tuntuvat hyväksyvän sen skientistisen näkemyksen jonka mukaan asioissa on premissejä jotka ovat maailmankuvallisia, mutta niiden laatua voidaan arvioida esimerkiksi niin että Jumala tai Älykäs Suunnittelija olisi tiedetysti todennäköisempi kuin kaikki vaihtoehtonsa. Valitettavasti skientismin määritelmiä lennosta vaihtamalla ei saavuteta kovin suurta luottamusta. Se kertoo lähinnä siitä että keskustelu ei ole tasapuolista kun toisille on objektiivisuuteen riittävät ehdot aivan eri kriteereillä. Vastapuolelle tiukat ja itselle todella löysät.

Luultavasti syynä on se, että kreationisteilla on käytössä maailmankuvan sumentama arkiajattelu eikä tietellinen ajattelu. Tämän avulla he voisivat esimerkiksi ymmärtää että objektiivisuus ei tarkoita sitä mitä he sen ajattelevat tarkoittavan ;
1: Esimerkiksi uskomusten oikeuttaminen ei ole mikään tieteen perusasetelma, ja uskomusten perusteluun keskittyvä näkökulma itse asiassa ei kykene ollenkaan ottamaan kantaa siihen onko objektiivinen tieto mahdollista vai ei. Ja induktion ongelmakin on haaste loogiselle positivismille, kun taas fallibilismi ja sen jälkeiset tieteenfilosofian suuntaukset ovat ottaneet sen huomioon, esimerkiksi sillä että falsifioituminen on deduktiivista ja korroboraatio on tällöin objektiivisuutta sisältävä. Samoin todistuksen taakka muuttuu melko epäintuitiiviseksi, mutta ei menetä tieteellisyyttään.
2: Itse asiassa kun väitetään että maailmankuvalliset uskomukset ovat tieteenteon ytimessä, nojataan päättelyketjuihin jotka itsessään ovat maailmankuvallisia. Näin ollen jos niiden voidaan sanoa olevan kaikenkattavia, oltaisiin jossain jossa olisikin objektiivinen demarkaatiokriteeri. ; Ja itse asiassa kreationistit puolustavatkin uskoaan tieteellisenä tavalla jossa korostetaan tieteen luotettavuutta ja objektiivisuutta ; Esimerkiksi Tapio Puolimatka korostaa Charles Tayloriin viitaten tieteen maailmankuvallisuutta, mutta samalla hän kannattaa warrant -näkemystä jonka mukaan ihminen on niin objektiivinen että hän voi luottaa järkeen ja havaintoihinsa. Ja esimerkiksi kumota ateismin sisäisesti mahdottomana, jolloin esimerkiksi väite Jumalan olemassaolosta olisi objektiivinen. Warrant -ajattelu onkin positivismia, jonka ytimessä on tiukka objektiivisuus tavalla jonka valtaosa tieteenfilosofeista ovat hylänneet koska se on mahdotonta. Ja se on läpeensä mahdotonta kytkeä yhteen sen ajatuksen kanssa että tiede olisi pakosti sidottuna lopulliseen epäobjektiiviseen maailmankuvallisuuteen.

Tosiasiassa kreationismin ytimessä onkin kaksoisstandardi.

Evoluutikot ovat maailmankuvalisia kun taas kreationistit ovat objektiivisesti oikeassa. Heidän maailmassaan "se vaan on nyt sillä lailla", että warrant takaa että tiedämme kaikki tieteelliset ratkaisut lopulta ilman mitään kyseenalaistuksia, objektiivisen varmasti, koska Jumala antaa meille luotettavat aistit joilla havaitsemme myös Jumalan. Mutta evoluutikot vain kohkaavat uskomuksineen kuin taruolentoja jahtaavat pellet. Sillä objektiivinen tutkija on taruolento, paitsi jos tutkija on kristitty kreationisti, koska Jumala tekee tarut todellisuudeksi.

Pathoutumia ; Merkityksestä, välittämisestä ja valittamisesta

"Hyvejohtajuus, "Politiikan retoriikka osa 1 : Halla-ahon retoriikka" kertoo retoriikasta. Siitä miten viesti niin sanotusti "menee perille". Tässä lähestytään klassisen retoriikan logosta, sen perustelun tuntuista rakennetta, pathosta eli sen emotionaalista tilaa ja ethosta eli kertojan hyveellisyyttä. Suurennuslasin alla oli Halla-aho, joka pyrkii keskittymään logokseen, joka käyttää ronskia huumoria ja vastaavia keinoja pathokseen ja jonka ethos on toisista likaista, toisista sankarillista ja kaiken kaikkiaan varsin vaihtelevaa. Kirjoitus tuo esille myös sen, että tosiasiassa jokaisessa tekstissä helposti keskitytään tiettyjen puolien tasolle, mutta että siitä huolimatta tekstin ethokseen vaikuttaa myös sen logos ja pathos.

Itse en ole juurikaan keskittynyt retoriseen puoleen kirjoittamisessa. Silti on selvää, että jokainen elementti on läsnä. Ja tässä kohden on tärkeintä huomata, että tyylini korostaa, jopa ylikorostaa, pathosta. Joka ikinen kerta kun sadattelen tai kerron puujalkavitsin tai lähestyn asiaa omien emootioiden reflektion kautta, kysymys on pateettisesta reaktiosta. Voidaan jopa sanoa että blogini tekstit oikeuttavat pathoksen käyttäen logosta välineenä. Arvostuksen ja soveltamisen välillä on siis jopa ristiriitaa.

En minä mitään ylilyö.
Kyllä minä ihan naamaan tähtään.
Ja selän takaa potkin munille!

Toisaalta jos blogini ethosta katsoo, se ei ole "heikkoa" kuten Halla-aholla. Sen tilalla on paskaviemäri. Tyyli aivan taatusti "vaatii totuttelua", kuten asia on ilmaistu. Sävy on etäännyttävä, ja kun pathosta ei sensuroida, se on helposti jos ei paha (evil) tai julma (cruel) niin ainakin häijy (vicious). Tämä on osittain seurausta siitä että en ole kiinnostunut sosiaalisuudesta, mutta se on myös itsetarkoituksellista. En ole keskittynyt antamaan oikeutusta uskomuksille (justification of belief). Jos tavoitteena on vakuuttaa, on syytä panostaa ethokseen - huono ethos saa epäilemään tekstiä ja etsimään siitä virheitä täikammalla siinä missä ethokselta vahvempi teksti katsotaan suopeammin. Mutta vihaan auktoriteettejä - ja vaikka vihaan myös itseäni, en ole auktoriteetti. Siksi minä en ole ns. "minkäänlainen opettaja". Tekisi mieleni sanoa että haluan vain herättää keskustelua, mutta se olisi väärin sanottu.

Olisi kuitenkin väärin luokitella minua tyylipuhtaaksi vittuilijaksi tai demagogiksi tai nuoreksi vihaiseksi mieheksi. Olen enemmänkin emotionaalisesti epästabiili keski-ikää lähestyvä mies. Ja nähdäkseni blogin eetos on sen mallinen että "vaativan totuttelun" jälkeen sen kenties voi huomatakin. Jonkinlainen, luultavasti hyvin epämääräinen ja vääristynyt, käsitys reiluudesta tuntuu olevan se, mikä eetoksestani kumpuaa. Kuten ihminen jolle olen ollut toistuvasti vittupää on asian ilmaissut "Olen ollut iloinen siitä, että meillä on ollut reilut välit. (Reilu on minun arvoasteikollani aika korkealla.)"

Skeptismi ja skientismi puutteenalaisiksi ; tunteet, estetiikka ja merkitys.

Tämä on tuottanut luonnollisesti vaikeuksia. Ihmisten on hirvittävän hankalaa luokitella minua skeptikoksi. Syynä on se, että pathos -piirteeni sopisivat uskonnolliseen fundamentalismiin tai poliittiseen mellakointiin. Klassisesti on ajateltu että skeptikot olisivat jopa emootiottomia.

Itse asiassa olen varsin konkreettinen esimerkki jolla voidaan demonstroida ihmisten vastenmielisyyttä "skientistejä" kohtaan. Heidän vaaditaan olevan tunteettomia, kylmiä ja tylsiä. Sillä mitä tapahtuu välittömästi jos skeptikolla on logoksen päällä tunnevaraus? Sama mikä tapahtuu ateisteille ja uskontokriitikoille. Henkenä on, että on oltava tunteeton psykopaatti vaikka näkemystä kauneudesta tai on tunnustettava olevansa väärässä ja ryhdyttävä uskovaiseksi.

Tämänlainen suhtautuminen saa minut vihaiseksi (no, mikäpä ei saisi). Ja kun valittaminen on välittämistä. Ja välittäminen merkitystä, ollaan tiellä jossa estetiikka ja moraali ovat hyvinkin keskeisiä lähestyttäviä. Siksipä ei ole syytä pitää suuttumusta argumenttina, vaan tehdä argumentti joka oikeuttaa suuttumisen. (Hei, tämähän alkaa kuulostamaan juuri tämän blogin omimmalta tehtävältä!)

Kahden (lähes saman) argumentin anatomia.

Nimittäin se, että jos harjoittaa tieteellistä maailmankuvaa, niin kauneus ja hyvyys menettäisivät jotenkin merkityksensä. Skeptismin ja uskontokritiikin kohauspisteestä löytyy kreationismi. Ja tuore "laajasti somessa levitetty" kyltistö kreationistien viesteistä evoluution kannattajille pitää esimerkiksi sisällään kyltin "How do you explain a sunset if there is no God." Ja tässä ei luultavasti ole kysymys siitä, että ilman Jumalaa ei voi selittää planeettojen mekaanisia ratoja auringon yli. Ilmiselvästi kysymys on kauneudesta. Siitä, että "Jumalan merkitystä" -filosofia yhdistetään uskontokritiikkiin ja tehdään siitä joskus jopa "Jumalan olemassaoloa" koskeva kysymys.

Tässä argumentin henki on se, että kauneus on "ilmiö" joka pitää "selittää". Ja että skientisti on siksi pulassa koska hän ei voi selittää jotain mitä teisti selittää helposti. Tätä voisi mallintaa ja kritisoida vaikka seuraavalla tavalla.

Moni rationaalinen ja sofistikoitunut kristitty huomaa/tunnustaa/korostaa, että tieteenfilosofista selvitystä ei ole. Heistä estetiikka on mysteeri. Ja koska Jumala on mysteeri, on näiden välissä oleellinen analogia. Tätä voisi mallintaa ja kritisoida vaikka seuraavalla tavalla:

Molemmissa argumenteissa huomionarvoista on se, että ne ovat Jumalaa koskevia argumentteja joissa on tosiasiassa otettu kantaa siihen mitä tiede on ja mitä se ei ole. Molemmat pitävät sisällään tieteenfilosofisen premissin. Niissä on itse asiassa suoraan ehdoton demarkaatiokriteeri, joka on nykyajan tieteenfilosofiassa melko epätavallista. Niiden mukaan estetiikka on suoraan luonnontieteellisen metodin ulkopuolella.

Itse asiassa tämäntyyppinen rakenne esiintyy kaikessa missä korostetaan sitä että tieteenfilosofialla on rajat. Näissä eniten ihmetystä tuo se, että miten teologia ratkaisee nämä ongelmat ja rajoitteet paremmin, kiertää tietämisesteet. Sillä usein ajatellaan suoraan, että vaikka tieteestä ei saada keinoja niin relevantit keinot löytyisivät teologian puolelta. Tätä askelta ei yleensä ottaen todisteta mitenkään.

Mutta tällä ei oikeastaan ole merkitystä. Sillä tieteenfilosofisena kysymyksenä etiikka on siitä mielenkiintoinen, että jos etiikka on tieteellisen metodin lähestymisen alla, niin (a) sekä "naivien epäkohteliaiden uskovaisten" malli jossa Jumala selittää estetiikan (b) että estetiikan ja Jumalan analogisuutta korostava mysteerimalli ovat helposti hylättäviä argumentteja. Molemmat argumentit kaatuvat täysin jos estetiikkaa voidaan lähestyä tieteellä.

Huomionarvoista onkin, että estetiikka rajataan tieteen ulkopuolelle tieteenfilosofisin argumentein. Teologit ja heitä vähemmän lukeneet uskovaiset molemmat tuppaavat viittaamaan tieteenfilosofiaan. He ovat siis astuneet aivan relevantin askeleen oikeaan suuntaan. Valitettavasti tämä askel on yleensä turha. Sillä siinä skientismi määritetään loogiseksi positivismiksi. Tämä on toki sinänsä oikeansuuntainen temppu, että looginen positivismi on skientismiä. Se on vääränsuuntainen siinä mielessä, että kukaan ei kannata loogista positivismia, ja itse asiassa on aika ikävää lähestyä tiedettä toisen maailmansodan aikaisin käsittein, olettaen että tieteenfilosofia, siis se joka määrää skientismin ytimessä olevan tieteen, on edistynyt.

Loogiseen positivismiin sitoutumisessa ytimessä on dikotomia metafysiikan ja fysiikan välille. Samoin siinä korostetaan luonnollisen ja yliluonnollisen eroa. Sitä kautta mukaan voidaan saada jopa objektiivisen ja subjektiivisen käsitteiden sekoittaminen siten että subjektiivinen on sekä emootioita että objektiivisen vastapuoli. Ja lisäksi siinä helposti korostuu ajatus siitä että ollaan tekemässä uskomuksen oikeutus (justification of belief) kun taas tämä näkökulma on loogisen positivismin jälkeiselle tieteenfilosofialle, kuten fallibilismille, usein vieras.
1: Esimerkiksi Popperin falsifikaatiokriteeri vaatii vain empiiristä kumottavuutta, ei koko ilmiön mekaniikan täydellistä ymmärtämistä, ei sitä että ilmiö selittäisi aivan kaiken selitettävän aineiston, eikä se vaadi ilmiön havaitsemista. Esimerkiksi jos Jumalasi väittää, että maailma on kuusi tuhatta vuotta, ja se on eri ikäinen, voidaan sanoa että Jumalasi on - olipa sitten kuinka yliluonnollinen, näkymätön ja fysikaalisen universumin tuolla puolen - punnittu, mitattu ja köykäiseksi havaittu. Tämä kumoutuminen tarkoittaa sitä että Jumala voisi olla falsifioitavissa, eli se olisi ennen kumoutumistaan, voinut hyvinkin olla tieteellinen malli. Epäsuoria vaikutuksia ja yliluonnollisia agentteja voidaan tätä kautta tutkia. Selvästi jaottelu ei ole enää metafyysinen vs. fyysinen tai luonnollinen vs. yliluonnollinen -mallissa.
2; Jos mietitään tutkimusohjelmien hedelmällisyyttä korostavia malleja, kuten Imre Lakatoksen filosofiaa, voidaan huomata, että vaatimuksia ilmiön luonteelta on hyvinkin vähän. Riittää että tutkimusta syntyy ja asiat ja ilmiöt selittyvät tämän tutkimusohjelman kautta.
3: Monet ovat jossain Popperin ja Lakatoksen välissä. Esimerkiksi Quinen holistinen käsiteverkkoihin keskittynyt malli pitää sisällään ajatuksen jossa Homeroksen jumalat voisivat olla selitysmalleja. Ns. havaintojen teoriapitoisuus on ilmiselviö eikä metafyysisyys ole sama kuin kumoamisen syy. Tehokkuus, se miten oppi hyödyttää muita tieteenaloja (ei se miten hyvin oma malli saadaan ristiriidattomasti loisimaan toisten teorioiden tuloksilla) ovat ratkaisevia.

Skientismi ei siis nykyään käytännössä koskaan väitä olevansa metafysiikatonta, mutta se ei väitä että kaikki metafysiikat olisivat yhtä hyviä ja relevantteja. Kuitenkin kun teologien ja uskovaisten puheessa tietyt jaottelut - kuten vaikka Quinen hylkäämä ajatus analyyttisien ja synteettisten käsitteiden oleellisesta eroavuudesta - puuttuvat, on tilanne helposti se, että kun minä tai joku muu vastaava skeptikko/skientisti/ateisti/fysikalisti/naturalisti/antitraditionalisti  sanoo "päivää", vääntyy se tulkitsijan mielessä näiden hylättyjen dikotomiamallien mukaan.

On varmasti selvää että ateisti näyttää sivistymättömältä ja tyhmältä, jos hänen puheensa luokittelee ja tulkitsee kuin se olisi sanottu loogisen positivismin määritteissä.
1: Haastan ihmiset etsimään uusateistien omasta kirjallisuudesta heidän omat kuvauksensa omasta opistaan jotka ovat mallia "Minä, Dawkins, korostan että uusateismi nojaa loogisen positivismin perinteelle sen täydessä muodossaan." Olen lukenut - käytännössä häiritsevällä tai jopa pakkomielteisyyttä lähentelevällä tasolla liikaa - aiheesta, enkä ole koskaan törmännyt sellaiseen. Kenties sellainen siellä jossain on, mutta jos näin on, teidän tehtävänänne on kaivaa se viite esiin. En minä voi copy-pasteta joka ikistä kirjaa ja sanoa jäsennellen että "ei ollut tuossakaan rivillä". Samoin haastan kaikki jotka yhdistävät uusateismin vapaa-ajattelijuuteen, kommunismiin tai ranskan vallankumouksen, Sartren ateismiin ja Nietzschen yli-ihmisoppiin etsimään vastaavat viitteet joissa sidos tehdään. Ette löydä. Linkit ovat arvopuolella humanismiin ja tietopuolella empirismiin.

Empiirisesti estetiikkaa voidaan lähestyä. Jos ihmisiä käsketään viittaamaan kauniisiin tai rumiin asioihin, saadaan niistä jonkinlaisia yhteenvetoja. Tämä on deskriptiivinen malli jota voidaan yrittää mallintaa. Mallit voidaan asettaa falsifioivalle/ainakin Duhemin ja Quinen tapaan itsekriittiselle testille jossa yritetään ennustaa tulevien testiryhmien vastauksia estetiikkakysymyksiin mallin perusteella. Onko tämä metafysiikatonta? Ehdottomasti ei. Onko tällä väliä? Ei juurikaan.

On selvä, että Jumalan ja estetiikan välillä on epäanalogia. Ja se voidaan nähdä sitä kautta että kauneus liittyy attribuutteihin. Jumala taas on universumin ulkopuolella, tai sitten universumi voidaan nähdä jonkinlaisena Jumalan attribuuttina. Toisaalta estetiikka voidaan liittää aivotoimintaan. - Tässä asia on sama kuin evoluutioteorian estetiikassa ; Evoluutioteoria itsessään on "nihilistinen", kuten aivan kaikki maailmassa. Estetiikka on kun tämä teoria vuorovaikuttaa aivotoiminnan kanssa. Ihmisissä on emootiolaitteisto ja täysin aliluonnollinen ja fysikalistinen aivotoimintamalli jossa otetaan huomioon yhteisvaikutus teorian ja aivojen välillä tekee estetiikasta kaikkea muuta kuin tieteellisen tutkimuksen alaista.
1: Piuhoja vaan aivoihin ja eri alueita ärsyttämällä esteettisiä/epäesteettisiä ja muuten vaan emotionaalisia elämyksiä aiheuttamaan - tyylillä. Antonio Damasion kirjoista saa tähän iloisesti esimerkkejä.

Justification of belief -tason ajattelu liittää teorian helposti tulkintaan. Esimerkiski minun vittupäisyyden kautta voidaan huomata, että interaktiossa teoria tai kohtaamnen uskovaisen kanssa jossa ei muuten ole ikäviä tarkoitusperiä tulkitaan aivoapparaatissa tavalla joka saa merkityksiä. Kun sanotaan "ylilyönti" sanotaan itse asiassa että näen liian voimakkaasti merkityksiä tai merkityksiä joita ei edes ole. "Älä Saatanan Tuomo taas tahallasi vääristele" voisi joku sanoa, esteettisenä argumenttina. Tulkinta on minussa, ei teoriassa joka on osittain itsestäni riippumaton. Kombinaatio on kombinaatio ja yhteisvaikutus ei ole edes paatuneesta reduktionistista sama kuin yksi sen alaosista.

Itse asiassa tilanne on teologien kannalta mutkikas.

Sillä toisaalta he korostavat että skientismi ei ole oikea tapa hallita asiaa. Mutta kun mietitään miksi pohjimmiltaan otetaan kantaa koko esteettisyyskysymykseen, voimme ottaa esille ns. uskonnollisen kokemuksen. Päähenkenä on se, että ateistit eivät yleensä kyseenalaista uskonnollisen kokemuksen aitoutta, vaan sen viittauskohteen. (Toisin kuin teistit, joilla tuntuu olevan pahana tapana kieltää vastapuolen tunnetilat ja selittää että "kyllä sinä oikeasti vihaat Jumalaa etkä ole ateisti." Jonka jälkeen he ihmettelevät kun heitä itseään vihataan ja he tulkitsevat että kyseessä ei ole heidän vittupäisyytensä vaan ateismi-ideologiaan liittyvä piirre "militanttius".) Uskovaiselle tämä viitauskohde on loukkaavaa. (Vaikka virallisesti sofistikoituneella uskovalla kysymys ei ole Jumalan olemassaolon todistamisesta.) Siinä missä tietämäni ateistit voivat siis mennä hankkimaan transseja shamaanirummutuksesta ja silti selittää, että "transsi on vaan aivojen tila", on uskovaisen kohdalla tekemisen oikeutus vahvemmin sidoksissa Jumalan olemassaoloon. Heille jos viittaus ei ole Jumalaan, se tuhoaa jotain tärkeää. ; Tämä johtaa siihen että olemassaolokysymyksestä tulee teisteille oleellisen tärkeä. Ateismi joka puuhastelisi skientismin kanssa estetiikan ulkopuolella ei tietysti herättäisi tunteita jos olemassaolokysymys ei ärsyttäisi kristittyjä ja muita teistejä.

"Irrelevantin kiinnostavuus" onkin ymmärrettävissä kun tiedostetaan että (a) olemassaolokysymys on subjektiivisen kokemuksen ytimessä, jonkinlainen autenttisuus katoaa "itsepetoksessa". Ateismi siis uhkaa tätä ydintä aidosti ja syvällisesti. (b) Uusateistit korostavat relevanttien ja irrelevanttien ytimeen tiedettä joka ottaa kantaa siihen mitä voidaan perustellusti sanoa olevaksi. Näin se on osittain päällekkäinen ontologian ja metafysiikan kanssa. Myös Dawkinsin maailmassa, kuten "the magic of reality" teoksensa korostaa, se miten maailma toimii ja ei toimi ovat tärkeitä arvokysymyksiä eksistentiaalisesti - etenkin esteettisellä tasolla. Metafysiikka taas on nähty teologien alueeksi ja he puolustavat tätä yhtä vahvasti kuin lupaansa soveltaa luonnontieteiden tuloksia jumalopillisissa tulkinnoissaan

Tämä johtaa siihen omituiseen tilanteeseen missä asia on teistin kannalta se, että jos Jumalaa ollaan kritisoimassa, on tieteenfilosofiassa demarkaatiokriteerit auki, että on hirveä määrä erilaisia tulkintamalleja. Että on erimielisyyttä ja keskustelua eikä Jumalaa voida siksi mitenkään "rajata ulos relevanttien kysymysten maailmasta". Mutta kun sitten puhutaan Jumalan uskottavuudesta, niin löytyy tiukka ja ehdoton demarkaatioraja estetiikkaan välittömästi ja lopullisesti - ja tätä ei oikeastaan saisi edes kyseenalaistaa. Ja toisaalta kun väite on aivoapparaatissa, ateisti asettautuu reagoimaan ja kritisoimaan uskontoa kuin tämä olisi relevantti. Relevanssi haetaan sitten tosiasiatasolta ja korostamalla kirkkoinstituution, uskontoideologian ja uskovaisten ihmisten olemassaoloa. - Sekä sitä että vastavuoroisina ihmisinä moni välittää toisten tunteista ja mielipiteistä, kuten vakaumuksista. Ja tätä kautta mielipide on enemmän kuin "tosi tai epätosi". (Tosin tätä eivät tuppaa ateistit mainita ääneen yhtä vähän kuin sofistikoitunut teologi tunnustaa ahdistuvansa kun hänen uskonnollisen kokemuksensa autenttisuus kiistetään.)

Kaikki puheet maailmankuvista, kielipeleistä, ja muista vastaavista malleista eivät siis selvästi vastaa uskonelämisen käytäntöä. Olemisen ja pitämisen (is-ought) välille nähdään käsittämättömän vahva yhteys vaikka Humen giljotiiniin vetäen voidaan selittää että skientisti ei voisi hallita objektiivista etiikkaa tai objektiivista estetiikkaa. Tämän jälkeen kaikki eksistentiaaliset teemat siitä miten eksistenssi on ennen essenssiä ja miten uusateistit ovat väärässä kun puhuvat Jumalan olemassaolosta eivätkä uskomisen ihanuudesta ja hengellisen matkan tekemisestä. (Ne Jumalanvihaajat! Homo religiosus -ihmiskuvan mukaan oleellisimmasta ja tärkeimmästä ihmisluonnosta erkaaantuneet puoli-ihmisvammaiset! Meitä uskovaisia tahallaan kiusaavat ja meidän hengellisen vakaumuksen kieltäjät!)

Loppukaneetti.

Itse asiassa voidaan huomata että pahin vääristymä kaikessa skientismi-uskonto -keskustelussa on se, että
* Teologit puhuvat Jumalasta ja pitävät tarkasti huolta siitä että jos luonnontieteilijä astuu heidän erikoisalueelleen, pidetään tasovaatimusta yllä korostamalla miten "se Enqvist nyt käy filosofia 101:stä julkisuudessa".  He itse kuitenkin ottavat osaa tieteenfilosofisiin kannanottoihin, ja tässä kohden pitäisi ymmärtää, joustaa ja opastaa. Tehdä työt heidän puolestaan eipilkallisesti, kunnioittamisen hengessä. Tai on militantti.
* Usein jaotellaan että uusateistit hylkäävät relevantin puhuessaan skientistisestä kulmasta. Että ohittavat Tillichin (joka tulee tässä konemaisesti mainita) ja uskonnollisen kokemuksen ja eksistentiaalisen puolen. Eivät kuitenkaan huomaa että tosiasiassa uusateistit ottavat esteettiseen puoleen kantaa toistuvasti. Kun Dawkins puhuu siitä että Jumala on irrelevantti kysymys, uskovainen loukkaantuu kun merkitys kielletään. Eikä tiedosta että tämä on vasta -argumentti siihen että uskonnolla on yksinoikeus estetiikkaan in first place. Kun konemainen hämmästely "miten selitätte etiikan" astuu esiin, ei ole ihme jos siihen kehittyy vasta-argumentti. (Se on sitä ateistina selviämistä. Että ensimmäinen reaktio on kliseenomainen kyseenalaistus. Uskovaisia pitäisi muka "ymmärtää" ja "suvaita" sitten. Miksi? Sehän lietsoo uskonnollista mielipiteistöä joka taas latistaa omaa elämää juuri näillä epäkunnioittavilla kliseekysymyksillä.) Ja kuten edelle esilletoin, tieteenfilosofia onkin hyvin oleellinen, kenties oleellisin mahdollinen, asia tässä argumentissa. Se iskee perustaviin argumentteihin jotka edustavat sekä "banaalia" että "sofistikoitunutta" uskovaisten lähestymistapaa.
* Skientismin huonous saadaan rakentamalla jonkinlainen olkiukko jossa ytimessä on looginen positivismi. Kun tieteenfilosofia on lähes sadan vuoden tasolla, ei pidä ihmetellä jos tulkinnoista tulee omituisia. Jostain syystä teologiassa pitäisi hyväksyä konteksti ja ajan viitekehys eikä esimerkiksi tulkita jokaista kristityn tekemää pakanan lähestymistä yrityksenä selvittää kääntyykö pakana vai pitääkö soveltaa miekkalähetystä inkvisiitiokiduttajien kanssa vakavahenkisesti teloittaen-keskustellen. (No, tällä tavalla minä kyllä tulkitsen silti. Ihan kostoksi, sen obskuurin reiluuden nimissä!)

Itse asiassa näkisinkin, että ei voida tehdä mitään oleellista eroa jossa "Jumalan merkitys" ja "Jumalan olemassaolokysymykset" voitaisiin täysin erottaa - tai että nämä voitaisiin pitää täysin erillään uusateistien argumenteista vaikka tämä onkin skientistinen. Merkitystä koskevat esteettiset argumentit kun ovat juuri sitä aineistoa johon skientisti ja ateisti joutuu vastaamaan. Voisin jopa sanoa että tämä dikotomia on uskovaisten reagointien valossa väärä. Jumalan merkitys, skientismin rajat ja Jumalan olemassaolo ovat yksi iso klimpistö jota on käsiteltävä holistisesti yhtenä kokonaisuutena. Tai se on sitten jätettävä käsittelemättä kokonaan koska se banaalistuu kasaksi irrelevantteja kysymyksiä.

Oleellista on, että jokainen estetiikkaa koskeva kysymys voidaan nähdä jonain joka esiintyy ateismikritiikissä "selitysaukkona" tai eksistentiaalisena "ihmisyyspuutteena" (jota pidetään sofistikoituneena mutta joka on tosiasiassa näistä kahdesta syvemmin haavoittava, se joka viiltää ja satuttaa "sillai syvältä".) Osa kun korostaa mysteeriä ja selittää että tiede ei voi tutkia ja että ihmisluonne halaa Jumalaa kuten kauneutta. Ja pitää tätä skientistien vammautumisena. Ja toinen menee vielä pidemmälle ja tulkitsee että viisas mysteerisyyttä korostava sanoo että ateisti ei voi selittää kauneutta ja että Jumalan kanssa maailman kauneus tuntuu järkeenkäyvältä ilmiselviöltä. (Sellaisella ihmeellisellä emotionaalisella tasolla jota ei kuitenkaan sitten saa selitettyä tieteelliseksi selitysmalliksi tai argumentiksi muotoiltua.) Jumalan merkitystä koskevat tematiikat pujahtavat tätä kautta skientisikeskusteluun ja redusoituvat perusaksioomiltaan tieteenfilosofisiksi kannanotoiksi. (Ja molemmat tiivistyvät vieläpä samaan aksioomaan, molemmat voidaan pyyhkiä ohi mitättömyyteen samalla argumentilla.) Ja siksi ei pidä ihmetellä jos/kun luonnontiedefiksoituneesta ateistiporukasta löytyy myös niitä vastauksia näihin haasteisiin. Ei pidä ihmetellä jos näiden argumenttien ymmärrys vaatii omista dikotomioista ja ennakkoluuloista luopumista. Toisaalta ei pidä ihmetellä jos uskovainen ei pidä näitä vaihtoehtoisia luokitelmia "riittävän esteettisinä kuvatakseen kauneutta". (Se on mieltymyskysymys jossa ei ole kyseessä teorian huonous vaan interaktio toisen aivokoneiston kanssa.)

Siks oon mä vihainen, koska minulla on emootiot. Jos kysyt miksi olen vihainen, kysyn miksi digikamera surisee kun sen painaa päälle vaikka surinaa ei ole ohjelmoitu itse kameraan. Se on riittävän mystinen vastaus ollakseen todella loukkaava. Se on korkeintaan vicious. Sillä olen kaikkeen ylläolevaan purkanut sellaisen määrän pathosta logoksen lomaan, että en oikeastaan enää jaksa käyttää sitä vihaa johon logos minut nyt kenties oikeuttaisi.

Pieni ajatus : Kuinka tieteellinen selitys ei ole aina sama kuin vastauksen hakeminen

Pidän multiversumiteoriaa enemmän rationalistisena kuin empiristisenä teoriana. Sen vahvuuksina on toki se, että se ei vetoa mihinkään kovin eksoottisiin konsepteihin. Kuitenkin se, että se jäsentelee tunnettua fysiikkaa ei vielä tee siitä samaa kuin fysikaalinen teoria.

Massimo Pigliucci on tähän ongelmaan liittyen kirjoittanut demarkaatio -ongelmasta. Ja hän on hyvin monella tavalla kanssani samaa mieltä. Hän korostaa Pierre Duhemin huomioita siitä että yksikään tieteellinen koe ei ole "puhdas yhden asian testaaminen" Havainnot ovat aina teoriapitoisia. : "... any given set of empirical data (say, from a particle accelerator experiment) doesn’t strictly speaking test the theory itself, but rather a complex web of notions that comprise the focal theory (say, the Standard Model), a number of corollary theories and assumptions needed to build it, as well as assumptions about the correct functionality of the measurement instrument, the way the data are analyzed, and so on." Ja miten Quine korosti että tosiasiassa kaikki, jopa käyttämämme logiikka, on osana tiedekeskustelua ; Erilaiset geometrian matemaattiset mallit kertovat että teorian sopivuudesta on voitava keskustella sen aksioomia myöten. Siis jos havainnot ovat teoriapitoisia, niin myös hyvät teoriat ovat havaintopitoisia. Tiukka jako analyyttiseen ja synteettiseen tietoon on hylättävä. "... scientific (or really, any) knowledge is the result of a complex web of interconnected beliefs, which include not just the elements mentioned by Duhem (i.e., those most closely connected to the theory under scrutiny), but also far removed notions about the world and how it works, up to and including mathematics and logic itself." Mikä ei tietenkään tarkoita sitä että kaikki kävisi tai että tiedettä ei voitaisi tehdä. Pikemminkin on tärkeää huomata, että testin kohde ei ole hypoteesi, teoria vaan tiedon kokonaisuus. "... scientific theories still can, and regularly are, tested. But if we are to speak precisely, what we are testing every time is our entire web of knowledge. If something goes wrong, the problem could in principle reside anywhere in the web. It is then up to clever and creative scientists to focus on the most likely culprits, eliminate the ones they can, and eventually reach a consensus as a community regarding the soundness of the theory being “tested.”"

Tällä on hyvin merkittäviä seurauksia nimenomaan multiversumimallissa. Pigliucci viittaa siihen miten monet kosmologit ovat hylänneet - kyllä aivan oikein mutta vääristä syistä - falsifiointiperiaatteen ja viittaavat siihen että multiversumimalli selittää hienosäätöongelman. Ja että tämä ongelman ratkaiseminen oikeuttaisi pelkästään laskelmien varassa olevan teoretisoinnin.

Eli sen, miksi universumi on sellainen että siinä voi olla elämää eikä muunlaista. Tämänlaatuinen ajattelu on hyvin klassista ja se sopii nimenomaan rationalistiseen ajattelutapaan, jossa logiikka on asioiden perimmäinen ydin ja jossa maailma voidaan selittää ikään kuin nojatuolista käsin. Pigliuccille, kuten minullekin, tämänlainen on "kiinnostavaa mutta silti oikomista". Ja tätä ei pidä katsoa hyvällä, sillä jos asiaa ei tiedosta se johtaa hyvin vakaviin ongelmiin "... the reasoning basically boils down to: we have this empirically unsubstantiated but nice theoretical complex (the multiverse) that would very nicely solve this nagging fine tuning problem, so we think the theoretical complex is on the mark. This is dangerously close to being circular reasoning. The fact, if it is a fact, that the idea of a multiverse may help us with cosmological fine tuning is not evidence or reason in favor of the multiverse itself. The latter needs to stand on its own."

On kuitenkin psykologisesti erittäin helppoa ajatella että jos meillä on ongelma ja siihen "voi olla" -ratkaisu, niin silloin on parempi pitää yllä huonoa teoriaa kuin ei teoriaa lainkaan. Ongelmana on vain se, että tämänlaiset "mahdollisuudet" ovat itse asiassa hyvinkin analogisia crank -sepustusten kanssa ; Sama on tyypillistä ihmisille jotka kannattavat vaikkapa kummituksia. Kummitukset muuttuvat "mahdollisiksi" heti kun selitetään muutama sana sähkömagneettisesta säteilystä tai vastaavasta. He tiedostavat että jos viittaa pelkkään "sieluun" niin ongelmana on se, miten tämä sielu sitten tunnistetaan sieluksi, ja miten tiedetään, että tälläinen konsepti on tunnistettavissa ja todellinen. ; Ongelman ratkaiseminen kunnolla vaatisi että teoria todellakin seisoo myös muussa osassa tiedeverkkoa. Toki kummitusten metsästäjät eivät ole jaksaneet tehdä tätä rationalisointia samalla tarkkuudella kuin multiversumimallin kannattajat.

Vielä astetta kauempana ovat siten Intelligent Design -teorian kannattajat joille perusrakenteena on juuri se, että etsitään "eliminatiivisesti" selityssuodattimella luonnonlainomaiset ja sattuman aikaansaannokset poistaen mitä ei ole selitetty. Ja tällä aukkojen Jumala -periaatteella sitten päädytään viittaamaan mysteeriin jossa on designin merkkejä. Heilläkin on usein ajatuksena että antrooppinen  periaate selittyy Jumalalla ja että tämä ei ehkä ole supertieteellinen teoria, mutta että "huonokin selitys on parempi kuin ei selitystä ollenkaan". He ovat vielä heikommilla kuin kummitusten metsästäjät. Sillä he etsivät sitä vastaustaan vaatimalla eksoottisia selityksiä. He oikovat sitten jo niin paljon, että eksyvät matkalla.

Juopa - Syöpä

Skepsiksen facebooksivuilla mietittiin skeptikoiden ja humanismin suhdetta. Aihetta tupataan käsittelemään sitä kautta että luonnontieteet olisivat jotenkin erityisen vahvasti ihmistieteitä vastaan. Että skeptikot ovat luonnontieteilijöitä ja se rakentaa juopaa jonka toisella puolella on paitsi pseudotiede niin myös humanistiset tieteet.

Tällä kertaa asia ei edennyt näille linjoille. ; Esimerkiksi historiatiedettä koskeva revisionismi, holokaustin kieltäminen, nostettiin esiin aiheena josta kuulee yllättävän harvoin. Skeptikot tarvitsisivat ja kaipaisivat tietoa tämmöisistäkin aiheista. Toki takavuosina holokaustin kieltäjiin reagoiminen oli hyvinkin suosittua. Mutta sittemmin skeptikot ovat ikään kuin insinööritieteistyneet.

Tavallaan tämä insinööristyminen nähtiin myös paluuna vanhaan.;Skeptikot olivat jossain alkuvaiheissaan miltei ryhmä jonka motiivit näyttivät jopa hieman likaisilta. : Kysymys oli siitä että naureskeltiin varvulla kaivoa katsoville ja "muille kylähulluille". Toki naureskeltiin siten, että naureskelu oikeutettiin tieteellä, sillä että kohteessa ei ole järkeä eikä toimintaa. Nykyisin keskustelussa on usein ruoka, vaihtoehtolääketiede ja Valkeen korvavalon tapaiset innovaatiot. Tässä välissä vain käytiin vähän filosofisemmissa aiheissa. Kenties syynä on se, että maallistunut yhteiskunta ei enää nosta näkyviksi ja vaikutusvaltaisiksi filosofisia tai hengellisiä asioita. Sen sijaan ikiaikainen käärmeöljybisnes joka myy lähinnä hyvinvointia, eikä taustafilosofiaa ja maailmankuvan jäsentämistä, on maallistuneelle ihmiselle hyvinkin haluttavaa. Siinä kun luvataan voittoja varsin pienillä panostuksilla. Moneen huuhaatuotteeseen suhtaudutaankin siten, kuin se olisi riskisijoitus ; Vähän kuin loton laittaisi vetämään. Ei ota jos ei annakaan.

Samalla kyseltiin että olisiko tämä sitä että skeptikot suhtautuvat negatiivisesti humanistisiin tieteisiin. Henkenä oli enemmänkin se, että skeptikot arvostavat humanismia mutta eivät vastavuoroisuutta humanistien kanssa. Humanistien taas usein koetaan pitävän luonnontieteitä kylmänä. Negatiivinen reaktio on yleistä, mutta se ei johdu siitä että humanistit yleisesti ottaen olisivat skeptikoiden asenteita vastaan. Se on enemmänkin pieni vähemmistö joka sitten pitää sitä ääntä. Moni humanistiseksi paljastunut taas korosti sitä, että heillä luonnontiede on hyvä asia. He eivät vain osaa sitä kovin hyvin. Ja samoin revisionismin kritisoimisessa ongelmaksi näytti nousevan se, että "inssipojat" eivät osaa hitstoriatieteen tekomenetelmiä. Skepsisläisillä olisikin iso tilaus humanistisen puolen asiantuntijoille.

Tämä tuotti itselleni nostalgisia tunteita. Olen nimittäin sen verran nuori että vanha, että olen vähän kasvanut "Tiede 2000" -lehden vaikutusmaailmassa. Siinä ei ollut juopaa. Sitä joka nykyään tupataan laittamaan humanististen ja luonnotieteellisten alojen välille. Tämän juovan paikka on olemassa, mutta ei siinä missä se usein nähdään. Tämänkaltaisen voisi nostaa esiin vaikka sitä kautta kun kuuntelin isäni, historiatieteen puolella opiskelleen, manauksia siitä minkälaisella epälogiikalla jotkut naistutkijat olivat historiaa lähestyneet.

Karu väitteeni on, että usein juopa ei ole edes metodologiassa.

Tämä ei ole edes hirveän radikaalia. Tieteen määritelmästä on keskusteltu paljon. Ja vaikka yksimielisyyttä ei olekaan, voidaan silti havaita jonkinlaisia seikkoja jotka yhdistävät humanistisen ja luonnontieteet lähemmäksi kuin voisi luulla. Demarkaatiokysymys on kenties liian dikotominen. Harmaan sävyjä yritetään ikään kuin väkisin luokitella joko mustaksi tai valkoiseksi. Ja tätä kautta demarkaatio onkin luultavasti enemmänkin "monesti haastava" kuin "ehdottomasti mahdoton".

Jos katsotaan aluksi luonnontieteitä, voidaan huomata että siinä on erilaisia tieteellisiä metodeja. Myös humanistien puolella, esimerkiksi historiassa, sovelletaan usein jonkinlaista tieteellisen menetelmän approksimaatiota. Nämä ovat kenties selvimmillään tilastoanalyysejä. Mutta joitain yhteyksiä voi olla vaikeampi nähdä ;  Otetaan vaikka Niiniluotolainen toistettavuuden periaate. Historiassa ei tehdä mekaanisia kokeita. Mutta silti siinä on toistettavuus. ; Historiantutkimuksessa empiirisenä aineistona on historiallinen aineisto, hypoteesina koulutetun tutkijan aineistonsa ja asiantuntijuutensa perusteella tekemät oletukset ja kontrolloituina olosuhteina kaikki käytetyt lähteet. Historialliset lähteet ovat juuri se avain jotka takaavat toistettavuuskriteerin täyttymisen. Jos toinen tutkija tarkastelisi samaa aihetta samalla rajauksella ja samojen lähteiden perusteella, päädytään samanlaisiin johtopäätöksiin.

Luonnontieteissä puhutaan kuitenkin hyvin matalista reduktion tasoista. On tavallaan ikävää että tieteen mittariksi on laitettu "jousi ja testiputki" -tyyliset skenaariot. Tällä on vaikutuksensa esimerkiksi biologiassa. Toki biokemian hedelmällisyys kertoo että yllättävän moni asia voidaan selittää biologialla. Mutta se on käytännössä niin hankalaa, että hyvin moni tutkimus voidaan tehdä ilman että reduktioketjua väkisin viedään kvanttimekaniikan maailmaan (and beyond). Ihmiset tekevät approksimaatioita. Siksi jo luonnontieteeksi nähty biologia on usein "poikkeuksien tiede". Aina syynä ei ole edes teorian anomaalisuus, vaan juuri se, että tällä reduktion tasolla on jo tehtävä approksimaatioita sen verran runsasti, että ne eivät voi olla vaikuttamatta tuloksiin jollain lailla.

Ihmisen kohdalla ongelmana on se, että tiedetysti kulttuuri ja muutkin kokemukset vaikuttavat. Historian kannalta approksimoituja muuttujia on kuitenkin paljon enemmän. Jokainen reduktion taso poistaa informaatiota ja lisää  tulkintojen vaihtoehtoja. Muinaistekstin oikeintulkitseminen on sitten jo sellaisella tasolla, että se lähentelee taiteenlajia. ; Kielenkäytössä ei ole aikanaan useinkaan pyritty selkeyteen ja yksiselitteisyyteen. Käytössä oleva teoreettinen viitekehys on usein yhteiskuntatieteilijän kehittelemä malli, jossa itsessään pyöritään reduktion tuoman tulkinnanvaraisuuden kautta. Mahdollisten menetelmien ja päätelmien määrä on valtava, eikä ongelmakaan ole loogisesti selkeästi rajattu samaan tapaan kuin fysiikassa.

Tällä on vahva liitos myös historialliseen miekkailuun. Esimerkiksi Guy Windsor kertoo blogissaan miten miekkailun hallinnassa mennään hyvinkin syvälle jos ryhdytään miettimään mitä tarkoittaa mestaruus jossain tämän tapaisessa aiheessa. Hän lähestyy sitä oman oppialansa, kirjallisuustieteiden, kautta. Vaikka kirjallisuuskritiikki on mielikuvissa hyvin filosofista ja kaukana siitä että jotakuta hakataan mekaanisella taidolla päähän teräesineellä, niin lähteenä on monta sataa vuotta vanha kirja. Mestarin täytyy ymmärtää tämä lähde, joten hän tekee pakosti myös kirjallisuudentutkimusta. Sen päälle hänen on osattava opettaa ja hallita myös se mekaaninen puoli. Tavallaan siksi miekkailu onkin art.

Viittaus ei  (ainakaan minusta) ole pelkkää kikkailua ja red herringiä pois humanismista ja kohti jotain ihan muuta kuin akteemista tiedettä. Kysymys on nimittäin tavallaan saman asian uudesta kertaluokasta. Humanistisen tutkimuksen tieteellisyyttä, sanan vahvimmassa mielessä, on käsittämättömän vaikea arvioida aivan tarkasti. Siinä on silti harmaan sävyjä. (Jopa miekkailussa on selvää että minulle ei kannata maksaa kursseilla opettamisesta mitään, Guylle kannattaa maksaa jo miltei pelkästä läsnäolosta. Laatuero on niin huima!) Historian kompleksisuus on kuitenkin tavallaan vain hidaste. Ja tutkimustieto on kuitenkin tiedeyhteisön kritiikin kautta korjaantuvaa.

Juopa luonnontieteiden ja ihmistieteiden välillä on siis tavallaan keinotekoinen. Ei ole mitään oleellista metodista eroa historian ja fysiikan välillä. - Ellei filosofian puolella olevaa postmodernismia ja vastaavia täysin puhtaasti relativistisia maailmoita oteta huomioon. (Ja niillä on tavallaan ylinäkyvyys. Samaan tapaan kuin niillä jotka pitävät skeptikoita kylminä ja kovina ja tunteettomina ihmisinä.) Historiantutkimuksessakin on olemassa arvokas yhteys tieteelliseen menetelmään. Se ei vain ole yhtä selvä ja kiistaton kuin vaikka fysiikassa (tai edes biologiassa) ja siinä on paljon vaihtelua tutkimusalasta ja tutkijasta riippuen.

Kenties demarkaatiokysymys on jopa lähtökohtaisesti väärä. Kenties demarkaatio -ongelman ratkaisu onkin siinä että jos kyseessä on "harmaasävyinen liukuma", olisi kenties hedelmällisempää lopettaa tarkan normin etsimisen. Falsifikaatiokriteerin kaltainen demarkaationormi on tietysti siitä kätevä että se on helppo oppia. Mutta jos erot ovat asteittaisia, olisi kenties viisainta lisätä luokitelmia. Ne voivat olla harmaasävyisiä nekin, mutta meillä olisi sentään jonkinlainen approksimaatio jossa luotettavuus ei ole  "joko-tai". Ehkä olisi käyttökelpoista puhua kunnolla menetelmää noudattavasta työstä nimitystä tiede ja humanistisesta tutkimuksesta voitaisiin puhua tutkimuksena. Sitten miekkailun tasoisen reduktiomyllyn läpikäynyt asia voisi saada nimityksen taide.

Tämä nimittäin asettaisi asioita kontekstiin, mutta halveksumatta. Tutkimuksen käsite korostaisi pohjimmiltaan, että historiallisella tutkimuksella on paljon enemmän arvoa kuin vaikkapa kristallipalloista lukemisella. Ja sama taiteessa ; Pidän taidetta vielä kunnioittavana käsitteenä. Onkin erikoista, miten demarkaation tapaiseen ongelmaan on jo niin paljon ratkaisuja, että siihen on vaikeaa tuoda mitään uuttai viisasat ymmärrystä. Sen sijaan semantiikka tuntuu sopivan jäsentelyyn tavalla joka tuo pinnalle uutta sanottavaa. Olisiko tieteenfilosofiakin tätä kautta hyvin kovan reduktion läpikäynyt prosessi ja sitäkin voitaisiin pitää enemmänkin jonkinlaisena taiteenlajina? Ainakaan itse en olisi pahastunut.