Miten suhtautua elokuvien väkivaltaisiin "hulluihin" tai "vammaisiin"?

Katsoin vuonna 2013 ilmestyneen "Stoker" -elokuvan. Sen keskiössä on erikoisella tavalla havaitseva tyttö. Tarina alkaa jonain joka saattaisi olla vain tapahtumienkuvausta hautajaisten jälkeen. Mutta pian on selvää että kyseessä on murhamysteeri. Joka sitten saavuttaa elokuvan loppupuolella keskushenkilön väkivaltaiseen hahmonkehitykseen.

Elokuvan sankarittaren(?) mielentilaksi on usein arvailtu autismia. Ja tähän liittyen sitä on voinut olla luontevaa rinnastaa "ZEN" -elokuvaan. (Jonka olen myös nähnyt) Jälkimmäinen on kung-fu -elokuva jonka sankarina on autistinen tyttö joka oppii taistelutaitoja. (Mikä on sinällään poikkuksellista elokuvissa. Autistit elokuvissa ratkovat superälyllään kasinoita ja salakoodeja.) Siinä autisti on heikko ja vammainen mutta kuitenkin kompetentti taistelija. Ja elokuvan lopussa on jopa - todennäköisesti autistille merkityksetön - melodramaattinen loppulauselma jossa korostetaan että he eivät ole yksin ja heitä rakastetaan. Kyseessä on jonkinlainen vammaisen glorifiointi. "Stoker" on tässä luonnollisesti poliittisesti epäkorrekti. Autisti joka varustautuu kynällä joka päätyy kiusaajahahmon käteen. Autisti joka lopuksi ampuu poliisin. Se lietsoo varmasti jotain siitä ennakkoluulosta jossa erilainen on vaarallinen, uhkaava ja väkivaltainen.

Toisaalta "Stoker" -elokuva ei itse asiassa kerro että vika olisi nimenomaan autismi. Elokuva pelaa muutenkin odotuksilla varsin omituisesti. Ja joku muu voisi laittaa vaihtoehdoksi jonkinlaisen itseensäkäpertyvän skitsofrenian. Tai elokuvaklassikko psykopatian. Etenkin poliisinampumiskohtauksessa tuntuu olevan sanavalmis ja tilannetajuinen nainen. Esiin voi ottaa esimerkiksi seuraavat:
* Selvästi sairaus on liitoksissa sankarittaren isän veljeen. (Joka mahdollisesti, mutta ei välttämättä, voi olla hänen biologinen isänsä.) Ja hän luo kirjeissään tarinoita siitä miten hän on ollut eri maissa ympäri maailmaa. Mutta kirjeet ovat kuitenkin peräisin samasta mielenterveyshoitolasta. Hän selvästi lähettää kirjeitä nimenomaan sankarittarelle. Hänellä on jonkinlainen pakkomielle ja kirjeet kertovat jostain syvästä yhteydestä vaikka hän ei ole koskaan tavannut tätä. Tämä ei vaikuta autismilta, vaan joko siltä että tarina luodaan kirjeen lukijalle jotta tätä voidaan hallita karismaattisella epätotuudella. Tai sitten vaihtoehtoisesti hän todella uskoo olevansa näissä maissa ja uskoo fantasioiohinsa. Mikä ei kyllä vaikuta autismilta.
* Isän veli myös murhaa avaintodistajia. Ne osoittavat selvää tilannetajua. Sitä että tiedetään mitä toinen tietää ja jossa heitä myös ohjaillaan. Ei vaikuta autismilta. Ei etenkään yhdistettynä äidin iskemiseen ja siihen liittyvään sosiaalisuuteen. Ja patsasteluun aurinkolaseissa ja muissa vastaavissa niin että hän olisi jotenkin cool.
* Erikoisuuden seksuaalinen luonne on melko ilmiselvä. Tässä on symbolisia yhteyksiä kohtauksissa joissa hämähäkit kävelevät jalkaa pitkin mekon alle. Mutta viimeistään sekstaaminen-muuttuu-raiskaukseksi-ja-itsepuolustuksesta-murhaksi -kohtausta seuranneessa suihkumasturboinnissa käy viimeistään täysin selväksi että tappamisessa on seksuaalinen komponentti. Tätä korostaa myös edesmenneen isän halu laittaa tyttöä metsästämään. Isä ei pitänyt metsästämisestä mutta tyttö piti. Ja isä selitti että joskus on syytä tehdä jotain pahaa jotta ei tee jotain vielä pahempaa. Saaliiden täyttäminen oli myös tärkeää.

Hahmo ei tosin tässä ole kovin koherentti ja on vaikeaa sanoa onko mitään tiettyä mihin sitä edes on liitetty. Elokuvan alussa kliseiden läpipursuama "autismi" -leima miltei huutaa itseään mutta lopussa on hyvin vaikeaa nähdä sitä missään. Elokuvanteko ei kuitenkaan ole psykiatriaa ; Esimerkiksi tarinan lopetus on omituinen. Sillä kun sankaritar ampuu setänsä joka on kuristamassa sankarittaren äitiä, poliisi olisi varmasti tyytyväinen lopputulokseen. Murhatut ruumiit voitaisiin laittaa sedän kontolle. Koska, no, nehän tosiasiassa olivat hänen surmatekojaan oikeastikin. Psykopaatti voisi laskelmoida vain selviävänsä tilanteesta. Lopussa kuitenkin murhataan murhaamisen vuoksi. Sillä tästä tulee ankarampi tarina.

Mainitsin kuitenkin skitsofrenian ja psykopatian tarkoituksella. Elokuvissa niihin on tavattu liittää väkivaltaisuutta. Nämäkin ovat tarpeettomia stereotypioita. (Esimerkiksi skitsofreenikoiden väkivaltaisuus ei ole mikään tosiasia.) Mutta niiden kohdalla ei asiasta pahastuta. Autisteilla on selvästi jonkinlainen "erikoissuojelu" kulttuurissamme. Sen vuoksi nimenomaan autistinen väkivaltainen sankari koetaan jotenkin oleellisesti loukkaavampana kuin väkivaltainen skitsofreenikko.

Siinä mielessä on kenties rakentavaakin luoda autismivihjeitä väkivaltaiseen hahmoon. Sellainen kun rikkoo konventioita ja pakottaa reagoimaan jotenkin. Joku voi ahdistua tästä seuraavasta kognitiivisesta dissonanssista. Ja osa voi moralisoida. Näille reagoinneille on tilaa. Se ei kuitenkaan minusta ole kaikki. Asiaa on ainakin helpompi lähestyä näin kuin iskeä siihen että olemme kenties kaikki liiankin turtuneita väkivaltaisiin psykopaatteihin ja skitsofreenikoihin niin että emme enää edes tajua pahastua heidän puolestaan.

"epäspesifinen erilaisuus ihmisyyden kirjossa"

"Me hiljaisuuden, numeroiden, hämärän, valon ja appelsiininmakuisten ja muiden yksinäisten ajatusten lapset, joiden tekisi mieli kiivetä puuhun, kätkeytyä oksien sekaan ja jäädä sinne, kauaksi mustien aukkojen näkymättömistä muurahaisleijona-antitötteröistä, joita väistämättä osuu kulkijan vaelluksen varrelle;"
(Markus Kajo, "Me hiljaisuuden, numeroiden, hämärän, valon ja appelsiininmakuisten ja muiden yksinäisten ajatusten lapset")

Markus Kajon alkuun viittaamani teksti on hyvin vaikuttava. Tai ainakin se oli minulle hyvin vaikuttava. Se pitäisi oikeastaan lukea kokonaan eikä pilkkoa esille fragmentteja. Olen jo melko kauan sitten sisäistänyt että minulle ei ole tarjolla viitekehystä johon voisin aidosti kuulua. Ja olen jo kauan aikaa sitten lakannut itkemästä moisen vuoksi.

Kajon kirjoituksen outojen ihmisten ja käsittämättömyyden tematiikka tuntui sitten osuvan siihen mistä näyttää tulleen tämän viikonlopun teema. Teeman "päätti" "maailma", en "minä" ; Toisistaan riippumattomat ihmiset nimittäin tuppasivat puhumaan minulle yksinäisyydestä ja eristämisestä. ("Jostain syystä" nämä kaikki mainitut tapahtuvat "kehäkolmosen pohjoispuolella".)
* Eräs henkilö oli ryhtynyt lapsen kummiksi. Ja sittemmin ateistiksi. Kummilapsen vanhemmat olivat olleet hyvin jyrkkiä tästä tiedosta. Kysymys ei ollut kristinuskon opin tuntemisesta, vaan siitä että kukaan "paatunut" ei voi opettaa lapselle edes kristinuskon oppeja ilman ateismistapuhumista. Siksi yhteys kummilapseen oli katkaistu. Lisäksi kummilapsen vanhemmat pitivät aivan kohteliasta ateismista kertomista loukkauksena. He selvästi kokivat itsensä petetyiksi vaikka kukaan ei ollut valehdellut missään vaiheessa kenellekään.
* Toisen ateistin lapsi on kuollut ja hän on saanut syvää kyseenalaistamista tukiryhmissä. Sillä useilla vanhemmilla on tärkeää luoda erilaisia kuvaelmia enkelilapsista taivaassa. Osalla mukana ovat jopa sulkia tiputtelevat enkelilapset. Mutta taivaselementin mukanaolo on mukana kaikilla. Tämä ei tietenkään ole se ongelma. Ongelma on siinä että jos näitä tarinoita ei ole on kyseenalaistettu koko surun kokemus. Ilmeisesti logiikka menee sillä tavalla että lapsen kuolema, silloin kun tuo aitoa surua, on niin musertavaa että siitä ei selviä ilman yliluonnollista voimaa. Ja jos sitten tulet toimeen ilman, ei surusi ole ikään kuin aitoa. Tämä ei tietenkään ole sitä mitä tarvitaan jos mennään tukiryhmään kun oma lapsi on kuollut.
* Kolmannen henkilön lapsi on jätetty kastamatta vanhempien vakaumuksen pohjalta. Paikalliset ihmiset, mukaanlukien pappi, ovat sitten kertoneet että lapsen kastamattomuus on heitteellejättöä. Se, että kastamattomuutta verrataan kielenkäytössä pahoinpitelyn tapaisiin termehin on tietenkin varsin loukkaavaa.

Kaikissa näissä on kysymys "jostain" normista. Ja niiden noudattamatta jääminen on tuottanut yleisen kokemuksen siitä että olisi helpomaa teeskennellä kristittyä kuin olla avoimesti omalla kannallaan. (Mihin minun kantani on, että miksiköhän he luulevat kristillinen valtajärjestelmä on tuollaiset käytänteet rakentanut. Että mitäköhän funktiota tuomitsemis-eristämis-savustus ajaa. Vihjaan että hyvyys ja lähimmäisenrakkaus eivät ole näitä funktioita.) Toisaalta esiin on tullut sekin miten mitä kohteliain kanssakäyminen koetaan pilkkana ja loukkauksena. Ei tarvitse sanoa että "sinun vauvaenkelitarinasi on hevonpaskaa" vaan riittää että ei usko Jumalaan. (Mihin minun kantani on se, että asia menee niin että uskonnottomuus koetaan usein loukkauksena ja pilkkana teki mitä teki joten saman tien voi edes saada huvin siitä pahanteosta. Kun joka tapauksessa syytetään niin ihan sama sitten mitä tekee. So to be it.)

Monia ihmisiä vaivaa tämänlainen pakotettu yksinäisyys. Minä olen tottunut olemaan yksin tässä mielessä. Monille sellainen on kuitenkin hyvin ahdistavaa. Ja ilmeisesti juuri siksi tämänlaisia ylläolevia asioita tehdään. Tahallaan. Rakkauden nimessä. Minulle tämänlainen on sen verran yleistä ja ilmiselvää, että en koe yksinäisyyttä. Kuka ja miksi joku ylipäätään kokee kaipuuta tuollaisten ihmisten joukkoon kuulumisesta? Mikä tarve tähän muka voisi olla? Miksi oikeastaan edes pitäisi kunnioittaa heitä. Tai välittää heistä ja heidän mielipiteistään, arvoistaan ja vakaumuksistaan?

"kulkijat sokeita joka ikinen - mutta tötteröiden imulle alttiita vain pienen pieni osa; kuka yksilöity milläkin kirjainyhdistelmällä, tai sukunimellä Kanner, Asperger, Tourette tai joku muu heppu, tai varustettu leimalla ”epäspesifinen erilaisuus ihmisyyden kirjossa”, taikka autismin, tahi ei leimana mitään selkeää, vain kyky maistaa osa yksinäisistä ajatuksista appelsiininmakuisina tai kyvyttömyys olla muuta kuin ihmisjousena jatkuvassa jännittyneessä, säikähdysvalmiissa valmiustilassa tässä oudossa, käsittämättömässä maailmassa, jonka säännöt ovat käsitettäviä vain (suurimmalle) osalle väestä eikä juuri yhdellekään meistä muista, ainakaan koko ajan."
(Markus Kajo, "Me hiljaisuuden, numeroiden, hämärän, valon ja appelsiininmakuisten ja muiden yksinäisten ajatusten lapset")

Koska aspergerit eivät ansaitse ketään.

Internetissä on teksti "21 Oblivious Men That Are Now Single For A Reason. Number 7 Is So Awkward." Siinä on deittimokia. Niissä on myös kantava teema. Ja se ei ole se, että röyhkeä sovinistisika kiusaa naisia. Tai missä ideologinen fantatismi, pahalta haiseminen, öykkäröinti ja huonot tavat olisivat syy. Osa on kepposen suuntaa, mutta vahva enemmistö kuuluu siihen luokkaan jossa "A girl once asked me to keep my dorm door unlocked so that she could wake me up in the morning. The next morning she crawled into bed with me and I couldn't understand why she would come over if she was so tired." ... "I once had cute female in my bed. Said she was cold. So ... I gave her another blanket."

Nämä ovat todennäköisesti vitsin vuoksi kerrottuja "perustuu tositapahtumiin samalla tavalla kuin "mothman" -kauhuelokuva" -tarinoita. Mutta se kuitenkin herätti keskustelua. Naisten puolestapuhujien kautta esille tuli esimerkiksi se, miten kiertoilmausten käyttö johtuu siitä, että naisten seksuaalisuutta on rajoitettu. Toisaalta tässä usein korostetaan sitä miten miesten tulisi vain ymmärtää ilman kovin vahvaa viestintää. ; Kun itse liitin viestin omaan facebooksivuuni skriptilä "koska aspergerit eivät ansaitse ketään", ei viestittely ollut yhtä ... vapautunutta. Ja syy on selvä. Linkin vitsit kun osuvat tyypilliseen "aspergerhuumorin" nicheen. Siihen jota itse laitoin hikipedian "aspergerin syndrooma" -artikkeliin. "Jos Aspergerin oireyhtymäinen pääsee treffeille ja kaikkia todennäköisyyksiä vastaan myös saatille, ja jos toinen kuiskuttaa hänen korvaansa pyynnön laskea housunsa, niin Aspergerin syndroomainen singahtaa tikkana vaatekaapille luetteloimaan." Se olisi raastavan hauskaa jos se ei olisi totta.

Itse asiassa, vaikka minulla ei ole aspergerin syndroomasta loppuunastivietyä diagnoosia, vaan ainoastaan vihje ja epäilys, niin suuri osa mainituista tempuista ovat juuri sitä mitä minä tekisin. Joka kertoo siitä, että tämänlaiseen käytökseen ei välttämättä ehkä tarvita edes minkään sortin diagnoosia tai poikkeustilaa. Ja minusta ne nimenomaan kuuluisivat ns. hyvien tapojen ja asiallisen kohteliaan kohtelun piiriin. Ja jos sellaisesta loukkaantuu, niin ei ole enää tekijän ongelma. Toki ymmärrän että moni ei pidä siitä että kosketusetäisyydelle pääseminen pitää ansaita.
1: Ja minun kanssani se pitää ansaita. Minuun ei kosketeta muuta kuin sellaisessa asiayhteydessä jonka ymmärrän ja koen turvalliseksi. Joka on esimerkiksi nivellukko ja heitto betonilattialle. Ja kysymys ei ole seksuaalisesta ujoudesta, vaan luottamuksesta joka ansaitaan. Esimerkiksi miekkailunopettajani on saanut erityisoikeuden koskettaa minuun keskustelun yhteydessä tai miehekkään selänläimimisen kontekstissa virallisesti vasta muutaman kuukauden. Aivan kaikki käyvät tämän prosessin läpi. Ja kun on huomioitava, että pidän miekkailunopettajastani, olen hänen faninsa, ja hän on ollut minulle reilu vuosikausia ennen tämän ansaitsemista, niin miksi sinä luulet voivasi oikoa asioita parissa tunnissa? (Mutta seksipuoli on tietysti hyvä syy. En ole "aivan kohtuuton".)

Olen toki keskustellut ns. aikuisten naisten kanssa siitä, miten heille ei deitillä pidä olla kylmä tai hitaasti lämpeävä mies, vaan pitää vähän tulisuuttakin olla. Nämä ovat luonnollisesti heidän mieltymyksiään ja heillä on oikeus siihen. Hankalaksi (kaltaisteni kannalta) tilanne muuttuu lähinnä jos siitä tulee kovin yleinen normi. (Ja uskokaa minua. Se on.)

En kuitenkaan jätä tätä aihetta vain tähän. Sillä tämä toimii mainiona alustuksena toiselle asialle. Nimittäin seksuaalisuudelle ja sukupuolisuudelle. Sekä sille miten se toimii yhteiskunnassamme.

"Takkiraudassa" kommentoitiin Tallink Siljan tuoretta valistusta-vai-uhrin-syyttämistä -vääntöön liittynyttä tapausta. "Taannoisessa keskustelussa joku totesi, että cool on aikuismaista, ja yhdistetään maskuliinisuuteen, kun taas kawaii on neoteenista, ja yhdistetään feminiinisyyteen. Eli että yhteiskunta olettaa miesten olevan cool ja käyttäytyvän mahdollisimman kypsästi ja aikuismaisesti ja ottamaan vastuun itsestään ja tekemisistään, kun taas naisilla tilanne on päinvastoin: naisen oletetaan olevan mahdollisimman epäkypsiä, lapsellisia ja kakaramaisia ja vierittämään syyt törttöilyistään jonkun toisen niskoille. Eli että jos nakkikioskilla mies saa turpaansa, se on miehen oma syy (mitäs joutui hakatuksi) kun taas jos nainen lärvää itsensä patologiseen humalaan ja tulee raiskaajaksi, se on aina raiskaajan vika (ei naisen itsensä). Kaksinaismoralismiako? Ehkä, mutta elämä vain on sellaista."

"Minä" (tästä lähtien "joku") olen toki esittänyt tämänlaista. Ja vaikka olenkin tyytyväinen siitä, että tämä huomio on kiinnostanut jotakuta, niin ihmettelen. Sillä jos mietimme seksuaalisuutta, on siveys ja se että ei raiskaa vastuullisuutta. Kuitenkin tosiasiassa hyvin monessa kulttuurissa on nimenomaan niin että naisen tehtävä on olla siveä ja suojella miestä tämän kyltymättömältä libidoltaan. Tämä vihjaa siihen että cool -teoria hakee aikuispiirteitä seksuaalisuudesta. Joka ei toki ole mitenkään neoteenista. Ja tässä mielessä naisten seksuaalinen vapautuminen ei olekaan sama kuin lapsellinen leikkimielisyys. 
1: Itse asiassa voidaan sanoa että tämä paljastaa, että aikuisuus vs. neotenia toimii paremmin ulkoisissa piirteissä kuin käyttäytymisessä. Käytösmalleissa on helppoa selittää mikä tahansa miksi tahansa. Jos siveys on aikuista kypsyyttä tai neoteenista aseksuaalisuutta, ja humalapäissä tapahtuva seksuaalinen koheltaminen on lapseksi latistumista tai aikuisen oikeuksien ottamista ja kypsää seksuaalisen leikkimielisyyden osoittamista.
     1.1: Mutta kun katsotaan sitä mitä cool -käsitteeseen on aikojen varrella liitetty, niin näyttää että varsin konsistentisti mies kantaa vastuuta kaikessa paitsi päihde-seksi-väkivalta -kolmiossa. Ja tämä muistuttaa siitä että tosiasiassa "miehenmuotoisuus" ei olisikaan oikeasti sitä mitä suurin osa miehistä oikeasti on. Vaan se on ihannemies, joka viittaa enemmänkin soturikulttuureissa tavattuun maskuliinisuuden tyyppiin. Soturit ovat cool ja miehekkyyden ihanne, jota vain harva mies oikeasti on koskaan noudattanut. ; Ajatus ei ole kovin vaikea ymmärtää, sillä hyveissä on usein arvostettu sitä että ne olisivat jotenkin saavutus. Erityisen miehekkääseen cooliuteen sopiva audatia -hyve on Fiore dei Liberin kirjoissa mainittu siksi että se on vaikeaa ja harvinaista. Jos hyve on yleinen ja helppo, se ei helposti pääse etiikan kirjan listoille.

Siitä huolimatta, jatkaakseni aloitettua (ehkä varsin ontuvaa ja kenties teloituksen arvoista) vertaustani loppuun asti, voidaan huomata miten naisten seksuaalinen avoimuus on tuonut uuden piirteen. Se ei ole ensimmäisestä tekosyystä raiskaava mies, tai naisten halukkuutta törkeän seksuaalisen häirinnän taustasyynä korostava mies. Se on se, että miesten siveys on muuttunut loukkaukseksi. Loukkaukseksi josta on tullut ymmärrettävä. Kaikki ymmärtävät että "Oblivious Men" -listan miehet toimivat jotenkin väärin kun eivät suostu seksiin. Naiset yhä nykymaailmassakin olettavat että mies on jonkinlainen panokone. Ilman tätä taustaoletusta voitaisiin miettiä että miten tasa-arvolle törkeää olisi tehdä luettelo jossa selitettäisiin tarinoita "naisista jotka eivät antaneet ensitreffeillä" ja sitten yhdessä sanottaisiin että onpa ymmärrettävä ja hyvä syy. Että on noloja nuo naiset kyllä. Uskoisin että tämäkin herättäisi keskustelua. Mutta lähinnä paheksuvasti. Että millaista sovinismia ja raiskausintoilua.

Kenties syynä onkin se, että kaikenmaailman soturikulttuuritoiveet ovat sittenkin naisten suosikkilistoilla. Kenties tasa-arvo on todellakin mennyt siihen että naiset ovat vapautuneet neoteniaan liittyvästä prinsessakultista. Mutta miehet ovat yhä soturikulttinsa vankeja. Ja että kenties se voima joka eniten tunkee miehiä sinne onkin tässä kyseisessä asiassa nimenomaan nainen, eikä mikään fallosentrinen patriarkaatti.

MacDonaldilla oli talo - eli miten juutalaiset eivät tuhoa toisiaan

"Takkirauta" ja monet muut (uus)konservatiivit korostavat että juutalaiset ovat enemmänkin älykkökansaa. Tämä tiivistyy siihen että juutalaiset ovat itse asiassa aggressiivinen ja autismiin taipuvainen kansa. Tämä on etenkin kristittyjen konservatiivien - "Ruukinmatruuna" itsehän edustaa buddhalaista konservativismia -  tarpeisiin hyvin sopiva teoria. Sillä samanaikaisesti pitää antaa juutalaisille erikoisstatus, mutta kristinuskon täytyy olla sitä etevämpi kulttuuri.

Tässä teoriassa on aika vähän heikkouksia. Autismiakin esiintyy juutalaisilla tilastollinen yliedustus. Krav Maga on karu, funktionaalinen ja erittäin juutalaishenkinen kamppailulaji. (Leikillisesti jew jutsu.) Juutalaisten historia lähi-idässä on sotien ja konfliktien läpitunkemaa. Ja rehellisesti sanoen kun katsoo Israelin nykyisiä touhuja on taatusti hyvin vaikeaa olla kyseenalaistamatta niitä lauseita joissa korostetaan että Israel ei ole koskaan väärässä.

Siinä on kuitenkin yksi heikkous joka tulee esille jos on esimerkiksi käynyt aspergerin syndroomaisten tukipiirissä tai heidän keskinäisissä tapaamisissaan. Karkea pääsääntö on se, että jos he eivät ymmärrä tavallisia ihmisiä, eivät he ymmärrä toisiaankaan. Moni ajattelee että tässä saisi samastumiskohtaamisia, mutta osa aspergerin syndroomaisista oikein välttää tämäntapaista "vertaistukipaskaa" koska tila ei lähennä ja paranna ymmärtämistä ja komminikaatiota.

Kysymys onkin jännittävä kun otetaan esille evoluutiopsykologia. Kevin MacDonald on evoluutiohistorian, lapsuusajan kehityksen ja kulttuurin tutkija. Ja hän on tullut tunnetuimmaksi kirjoista jotka analysoivat juutalaisuutta. Juutalaisten kulttuuri ja judaismi voidaan sovittaa kasaksi strategioita joita voidaan arvioida evoluutiopsykologian välinein. Näin on syntynyt teoksia kuten "A People That Shall Dwell Alone",  "Separation and Its Discontents" ja "The Culture of Critique". Ne kuvastavat toki niitäkin puolia joita uuskonservatiivit tuovat esille. Mutta tosiasiassa tässä ei olekaan kysymys itsekkyydestä tai kyvyttömyydestä olla sosiaalinen. Juutalaisuus on kulttuuri jonka peruspiirteet ovat keskittyneet etnosentriseen voiton maksimoimiseen. ; Karkeasti sanoen juutalaisuuden peruspiirteet ovat hyviä silloin kun ajatellaan ryhmän parasta olosuhteissa joissa resurssit on rajattuja ja joissa näistä resursseista kilpaillaan eri ryhmien kanssa.

Esiin nouseekin esimerkiksi verbaalinen ja sisäänpäinlämpiävä sosiaalinen kulttuuri joka eroaa Takkiraudan "autistiteoriasta" jossa pelkätä tilastollisesta yliedustuksesta tehdään koko kansaa kuvaava piirre. Kuitenkin kokonaiskuva voidaan nähdä juuri päinvastaisena ; Juutalaisuus on tunnetusti äärimmäisen kollektivistista käyttäytymistä joka heijastuu erilaisina intellektuellisina liikkeinä. Juutalaisille ei esimerkiksi ole kristinuskon tapaan väliä mitä mielipiteitä sinulla on, koska juutalaisuus tarjoaa tätä vahvemman yhdyssiteen. Vanhan vitsin mukaan jos joltakulta kysytään että onko hän juutalainen ja hän sanoo olevansa ateisti, vastaus on että juutalaisuudessa ei ole kysymys vakaumuksetsa vaan yhteisöstä.
1: Samalla on jännittävää että MacDonaldin "The Occidental Quarterly":n kirjoittamien juttujen pohjalta hän yhdistää juutalaisuuden ja  uuskonservativismin toimintastrategiat yhteen. "Taken as a whole, neoconservatism is an excellent illustration of the key traits behind the success of Jewish activism: ethnocentrism, intelligence and wealth, psychological intensity, and aggressiveness." Mutta sitten toisaalta esimerkiksi juutalaisten vahva enemmistö äänesti Al Gorea vaikka tämän vastkumppani George W. Bush oli uuskonservatiivien äänenkantajana. Kenties kristityt ovat vieras eijuutalainen kulttuuri ja Bush oli liian leimallisesti "toinen". Sama strategianippu ei tarkoita samaa kannattajryhmää.

Tätä kautta voidaan huomata että juutalaisuus on itse asiassa nippu strategioita. Ja autisteillekin on siinä kenties paikkansa. Mutta ei sen takia että enemmistö olisi oleellisesti autistisempia piirteitä heijastavampia kuin muiden kulttuurien edustajat. Vaan sen takia että autisteillekin on tilaa kollektiivissa. Nimenomaan kollektiivisesti suvaitsevaiset ja sosiaaliset sietävät epäsosiaalisia ja itsekkäitä ilman että kulttuuri rapistuu pelkäksi riitaisaksi ja individualistiseksi kilpailuksi vailla mitään sosiaalista sisäpiiriä ja yhteen hiileen puhaltamista.
1: Tosin on hieman erikoista huomata sekin, että MacDonald on saanut vahvasti suosiota antisemitistien puolella. Tämä on yllättävää koska usein uuskonservatiivit niputetaan mielikuvissa oikeistolaisuuteen ja tämä liitetään helposti antisemitismiin. Kuitenkin on selvää että vain melko harva konservatiivi on oikeasti antisemiitti ; Toki tämänlainen konservatiivinen salaliittoteorioilla elämäänsä koristeleva siipi on olemassa.

Itse en tosin arvosta MacDonaldia koska hänen perusteoriansa nojautuu ryhmävalintaan, konseptiin jota tunnetusti vastustan jyrkästi ; Toki myönnän että kulttuuri voi toimia eri säännöillä eikä sitä tarvitse sitoa kelpoisuuteen ihan samalla tavalla kuin montaa muuta asiaa. Tämä antipatia ei tämänkään vuoksi estä ottamasta jotain huomioita mietintään, varovaisesti.

Nörtit ja suosiokilpailu

"Psychology Today":ssa käsiteltiin koulujen sosiaalista järjestystä ja sitä miksi nörtit ovat sosiaalisesti epäsuosittuja. Kolumnisti iskee ensimmäisenä ns. antisosiaalisuusteoriaan jossa korostetaan että nörtit eivät halua olla sosiaalisia. Tämän teorian alalaji on tietysti teoria jonka mukaan nörteillä olisi väistämättä autistisia piirteitä. Huomiota keskitetään siihen että näin ei kuitenkaan ole yleensä. Eli on muitakin syitä olla nörttimäinen. "Being unpopular in school makes kids miserable, some of them so miserable that they commit suicide. Telling me that I didn't want to be popular would have seemed like telling someone dying of thirst in a desert that he didn't want a glass of water." Nörttiyttä ei siis tulisi lähestyä kuin se olisi aina jotenkin "patologista". Medikalisoitu kulttuurimme tietysti helpsoti tekee juuri näin ja kaikki poikkeava selitetään pois antamalla sille diagnoosi kyökin puolelta. Nimilappu on kuitenkin enemmän näiden diagnosoijien maailmankuvan kuin ymmärtämisen asialla. Tämä on hyvä muistutus. Teksti korostaa myös sitä että oikeasti sosiaalisuus on taito. Eli nörttiys on enemmänkin seuraus prioriteeteista. "Of course I wanted to be popular. But in fact I didn't, not enough. There was something else I wanted more: to be smart." Kirjoittaja korostaa että sosiaalisuus ja suosittuna oleminen vaatii paljon työtä ja harjoittelua. "popularity is not something you can do in your spare time." Sosiaalisuuteen on monia teitä, mutta ne kaikki vaativat työtä, pelkkä pinnallinen opportunismi ei ole selityksenä. "some kids are popular not because they're shallow or Machiavellian but because they have a winning combination of warmth, freedom from anxiety, and social grace." Kouluissa hierarkiaa ei yleensä ohjata yhteistyöllä, joten siellä kulttuuri kehittyy helposti sellaiseksi että oppilaat rakentavat oman hierarkiansa pelkästään sosiaalisilla taidoilla.

Tämänlainen ajattelu on hyvinkin oleellista. Olen itse käyttänyt hyvin samantapaista jaottelua toisin päin ; Usein, kun katsoo yleistä ignoraatiotasoa, tuntuu kuin ihmiset haluaisivat olla tyhmiä. He eivät halua. Heillä on vain toiset prioriteetit. Ja aivan kuten nörttikulttuurissa esiintyy joskus ajatus siitä että sosiaalisuus on jotain jota ei tarvitse opetella, syntyy helposti vastaava ajatus siitä että arkijärki on jotain joka riittää ja siksi amispojat voivatkin päteä nörteille elämästä vieraantuneille kirjastohiirille kaikkilla elämänalueilla. Tämä lienee jonkinlaista egoboostia ja sinällään "ihmisille lajityypillistä".

Tosin se, että työkulttuurissa korostetaan taitoa ja sekä sosiaalisuus että taidot ovat työläästi hankittavia ja harjoitettavia taitoja voidaan liittää myös siihen useita koskevaan kokemukseen jonka mukaan "pomot ovat kusipäitä". Osa heistä onkin varmasti panostanut laadukkaan taidon ja ymmärryksen hankintaan eivätkä sosiaaliseen juhlintaan. Ja näin heidän taitovalikoimansa on spesifioitunut ja jäänyt toisaalta vajaaksi.

Nenän edestä valahtaminen ja matteusvaikutus.

Itse olen taitoasioissa hyvinkin vahvasti E. Wilsonin "Konsilienssi" -kirjassa esittämien kulmien puolella. Hänen näkemyksensä muistuttaa hieman matteusvaikutuksena tunnettua ilmiötä. Siinä asiat tuntuvat kasautuvan. Eli jos on jotain, sitä on helpompi saada lisää. Jos jotain on vain vähän, se tuppaa vähenemään. Tämä koskee tietysti melko hyvin esimerkiksi materiaalista omaisuutta ; Opiskeluihin panostus on kallis jopa maissa joissa opetus on ilmaista. Yliopisto opintolainoineen on köyhälle "upporikasta ja rutiköyhää" -panostus jossa epäonnistuminen johtaa lopulliseen tuhoon jossa ollaan pohjalla. Rikkaalla on varaa panostaa ja epäonnistua. Samoin jos lapsella on psykologisia ongelmia, hänen on vaikeaa käsitellä kasvamisessa ja kehityksessä olevia uusia kysymyksiä. Ongelmat kasautuvat. ; Wilson ottaa tässä taitojen kehittymisessä innostusaspektin, jossa yksi tärkeimmistä innostumisen syistä on se että onnistuu edes joskus. Hyvänä oleminen kannustaa. Erot ovat aluksi pieniä, mutta eroa ei katsotakaan määrällisenä vaan suhteellisena. Ja kun keskitytään siihen missä ollaan vähän muita parempia ollaan helposti pian paljon parempia. Valtaosa taidon kasautumisesta on harjoittelussa. Mutta ihmiset eivät harjoittele (tilastollisesti tarkastellen) mitä tahansa asioita yhtä innokkaasti.
1: Tästä seuraa se erikoinen piirre, että ihmisillä ei ole mitään viulunsoittajageeniä, mutta sen sijaan jos mietitään sorminäppäryyden kaltaisia piirteitä, voidaan huomata että niiden takana on geneettistä vaikutusta. Ja niiden yhteys viulisteihin syntyy. Geneettinen ja sosiaalinen kulkevat yhdessä. Se, onko viulunsoittoammattilaiseksi päätyminen kulttuurin, kasvatuksen, vai geenien kautta on tavallaan mieletön, jo kysymys itsessään on väärä.

Näin ollen en itse asiassa ole aivan täysin samaa mieltä sen esitetyn kanssa, että nörtit välttämättä enää edes haluaisivat olla sosiaalisia. Lisäksi kärsimys voidaan nähdä kiusaamisen kanssa olevaksi lieveilmiöksi. Joku ihminen voi kiusaamalla tehdä elämästäsi helvettiä vaikka et haluaisi olla sosiaalinen. En kuitenkaan vedä tätä patologisuuslinjalle, vaan lähestyn asiaa hieman omien kokemusteni kautta. Se, mikä kuvaa lapsuuttani on ollut valtavassa taloudellisessa hierarkisuuserossa elämistä. Vanhempani olivat köyhiä, heillä oli iso asuntolaina. Asunto oli hienostoalueella Järvenpäässä. Myöhemmin menin musiikkiluokalle, joka oli eliittiluokka. Täällä enemmistö oli "pikkusormiväkeä" joita nykyään kutsuisin "kermaperseiksi" mutta silloin olin hieman kohteliaampi sanavalinnoissani.

Joku voisi ajatella että tämä herättäisi kateutta ja katkeruutta. Mutta nähdäkseni kateus ja katkeruus olivat nimenomaan keskiluokkainen ilmiö. Kaverin skeittilaudasta oltiin kateellisia jos ja vain jos itsellä olisi teoriassa varaa hankkia skeittilauta. Kun jokin asia on itselle aivan saavuttamaton, ilman sitä tulee helposti toimeen. Kateus ei siis synny pelkästään siitä että tietää mistä jää paitsi. Pitää jäädä paitsi myös varsin vähän. (Tilanne on siis hieman kuten junasta myöhästyminen, jossa se että junan ovet menevät nenän edestä kiinni ärsyttää enemmän kuin se, että tulee 10 minuuttia myöhässä.) Wilsonilaisittain ajatellen tämä on ymmärrettävissä prioriteettienvalinnan kautta. Ihminen innostuu eri asioista kuin skeittilaudasta.

Nähdäkseni varallisuus liittyy hieman myös sosiaalisuuteen, että taitoihin. On helpompi tehdä asioita jos on varakas. Varakkuus ei toki tarkoita samaa kuin sosiaalisuus. Esimerkiksi meidän "pikkusormiluokallamme" oli pankinjohtajan jälkikasvua. Yksi perheen lapsista oli hyvin sosiaalinen. Toinen oli hifistelijänörtti henkeen ja vereen. Kuitenkin varallisuus antoi mahdollisuuden esimerkiksi kutsua kavereita juhliin kotiin. Tämänlaisten bileiden järjestäminen on köyhän kukkarolle liikaa. Tässä mielessä matteusvaikutus voi vaikuttaa "moneen suuntaan". Ei ole vaikeaa nähdä että vanhempien varallisuus antoi valinnanvaraa sekä nörttiyteen että sosiaalisuuteen. Taitojen kehittäminen oli harjoittelua. Samasta syystä akateemisten perheiden lapsista on yliopisto-opiskelijoissa yliedustus ; Ajattelutapa ja lukemiskulttuuri on tuttu jo kotoa.
1: Alppilassa opettaja tönäisi oppilasta ja rehtori reagoi tekoon välittömästi, ja yhtenä syynä tähän voidaan nähdä se että lapsi oli ns. "kukkahattutätieliittien perheestä". Äiti oli ihmisoikeusaktiivi lastensuojelujärjestöstä ja kunnallisvaaliehdokas. "Etkö sä tiedä kuka mun äiti on ja ketä se tietää?" toimii jopa ääneenlausumattomasti. Sosiaalisuudessa on matteusvaikutus joka ei välttämättä riipu yhtään omista taidoista ja tekemisistä. En sano että opettajan teko oli oikea, mutta sanon että koulun reagointinopeuteen on syy. Ja se ei ole mitään asioista huolehtimista koska sama ripeys ei todellakaan koske kaikkia.

Esimerkiksi jos joku haluaa miettiä miten typerinä ihmiset tuntuvat minusta, voi miettiä miten sosiaalisesti kädettömältä moukalta minä vaikutan hänestä itsestä. (Sillä uskallan sanoa että ihmisten välillä on usein "suuruusluokiltaan ekspontentiaalisia" eroja. Joku ei vain tiedä enemmän vaan tietää asioita "tuhat kertaa enemmän". Joku ei vain käyttäydy paremmin vaan käyttäytyy "miljoona kertaa paremmin".) Priorisointierot ovat usein hyvinkin vaikuttavia. Ja tottahan toki osa on sekä fiksuja että sosiaalisia. (Sekä fiksumpia kuin minä että sosiaaisempia kuin se joka minun moukkamaisuutta kauhistelee samassa yhden ihmisen paketissa.) Yhden taidon hankkimiseen kunnolliseksi vierähtää kuitenkin se 10 000 tuntia harjoittelua, joten kovin moneen asiaan yksi ihminen ei aikuisten oikeasti taivu.
1: Joku joskus ihmettelee millä syntyy yleissivistys jolla tätä blogia kirjoitetaan. Minä sanon että sillä että en osaa kokata, vaan teen vain ruokaa. En panosta moneenkaan tämänlaiseen taitoon ja ruoka on minulle vain välttämättömyys joka hoidetaan alta pois eikä jokin jota harjoitellaan ja josta nautitaan. Kokkaaminen ja syöminen ovat minulle hyvin vieraita elämänalueita.

Se pieni ero (sosiaalisuuden ja taitojen välillä).

Näkisin että sosiaalisuudessa ja muunlaisissa taidoissa on kuitenkin yksi oleellinen ero. Sosiaalisuus on väliaikaista. Oma äitini muistutti että ei pidä leikkiä sosiaalista oppitunneilla koska välitunnit ovat sosiaalisuutta varten. Hän muistutti että lukion jälkeen - tai jo ennen sitä - kaverit ovat kadonneet ja unohtuneet. Ystävyys ja etenkin kaveruus ovatkin usein väliaikaisia yksikköjä. Ideaali sanoo että jos ystävyys ei kestä, se ei ollut ystävyyttä ollenkaan. Mutta jos näin on, on ystävyys todella harvinainen luonnonvara.

Väliaikaisuudessa on muistettava se, että sosiaalisuudessa on paljonkin vuorovaikutustaitoja joita voi kehittää, siellä on kuitenkin maineena tunnettu asia joka johtaa hyvinkin suuriin ongelmiin ; Ehkä karkeiten tämä näkyy ns. "tähdenlentojulkkisten" elämässä. Joskus suosioon noustaan ja tämä varmasti vaatiikin taitoja tai talenttia. (Ulkonäkö itsessään voi olla synnyinlahja, sen mahdollistaminen sopivalla ruokinnalla, meikkaus, pukeutuminen ja muodin seuraaminen ovat sen hiomista.) Floppaus kertoo kuitenkin että ylläpitäminen on vaikeaa, ja se että nämä "one hit wonderit" ja muut vastaavat eivät koskaan enää nouse takaisin samaan suosioon, kertoo että maineikkuus on korostetun väliaikaista. Huipulle pääsemisen lisäksi pysyäkseen paikallaan on ikään kuin juostava koko ajan eteenpäin. Sosiaalisuuta kuvaakin se, että ei ole mitään saavutettuja etuja joihin ei puututtaisi. Saavutettuja etuja voi toki käyttää jatkoetujen hankkimiseksi, mutta jos jätät asian silleen maineesi katoaa helposti. ~ Karuimmillaan  sen että sosiaalisessa elämässä taito ja harjoittelu auttavat, mutta että joskus tulee tilanne joka vie kaiken ja estää uuden nousemisen esimerkistyy kuitenkin "Tämä Päivä" -blogin kautta. Yhden illan rikoksen uhriksi joutuminen voi pilata maineen. Silloin syntyy kiusaamiskulttuuri jossa koulun vaihtaminen ei auta, koska nettiaikana maine on sekä helposti "sherlockattavissa" että ikuista.

Siinä missä esimerkiksi tiedettä ja vastaavia miettiessä voidaan mokata nolostikin argumenteissa, niin niistä seuraa kuitenkin yleensä mahdollisuus korjata virhe ja tätä kautta siirtyä eteenpäin. Tällöin opitaan. Sosiaalisessa maailmasa epäonnistuminen vie helposti jo saavutetun. Tietomäärä voi kasvaa (jos ei kumulatiivisesti niin ainakin lineaarisesti), sosiaalisuus on aivan eri tasolla riskipanostus (joka tosin yleensä panostettaessa voi kasvaa ehdottoman kumulatiivisesti ; Supertähdissä myydyt kirjat tai konserttipaikat ja levyt ... palkkaluokat ovat edeltävää lokeroa suurempia, eivätkä vain suurempia vaan kertaluokkia suurempia.)

Rageilijat

"Helsingin Sanomissa" oli pieni juttu jossa kysyttiin että "Liittyykö Aspergerin syndrooma koulusurmiin?" Tämä on tietysti jo otsikkonsa kautta hieman ongelmallinen. Sillä perusnyrkkisääntöhän varoittaa siitä että jos otsikossa on kysymys, siinä on yleensä jotain epäilyttävää. Etenkin jos se liittyy provokatiivisiin aiheisiin. Koulusurmista on tullut jonkinlainen höyrypäiden suosikkiaihe, joka selitetään ties millä "taikaluodilla" (joka on yleensä se sama millä nämä tyypit selittävät kaiken muunkin pahan kaikkialla.) Niin ratkaisuksi koulusurmiin on tarjottu kaikenlaista yhtä tiettyä asiaa kuten tietokonepelejä ja muuta "väkivaltaviihdettä", psyykenlääkkeitä, kristillisten arvojen murentumista ja ateismia, hammastahnoissa käytettyä fluoria joka on hermosoluille rotanmyrkkyä.

Lisää uskottavuusongelmaa tuo se, että se rakentaa heti aluksi rinnastuksen erilaisiin salaliittohörhöihin ja muuhun ihmeelliseen. Se nimittäin sanoo (suora lainaus, ihan oikeasti.) "Yhdysvalloissa alkoi myös toisenlainen keskustelu. Sellainen, jota moni ihminen ja etujärjestö piti loukkaavana. Puhuttiin siitä, oliko Adam Lanzan uutisissa kerrotulla Aspergerin oireyhtymällä tai hänen autistisuudellaan jotain tekemistä ampumisten kanssa. Mediaan ilmaantui Lanzasta tällaisia luonnehdintoja: "Hän oli älykäs, mutta hermostunut ja sätkyilevä." Vaikka jäi epäselväksi, oliko Lanzalla diagnosoitu Aspergerin oireyhtymä, joidenkin mielissä siitä tuli yksioikoinen vastaus suureen miksi-kysymykseen. "Tämä mies ampui lapsia sen takia, että hänellä on autismi", oli eräs utahilainen poika Time-lehden mukaan selittänyt koulussaan, kun opettajat olivat järjestäneet lapsille keskustelutilaisuuden veriteosta." Karkeasti ottaen tämänlainen kohta on hyvin hyvin epäilyttävä. Sillä yleensä siinä vaiheessa kun USA:laisessa tiedekeskustelussa keskiössä ei ole akatemiatutkijat vaan "instituutit" tahi "eturyhmät" tietää että kyseessä on jotain jota on syytä kohdella äärimmäisen varovaisesti. Se on nimittäin maan journalistien tapa tehdä "melkein virallista pseudotiedettä julkisuuteen". Kun psykologiaa eivät tee psykologit vaan erilaiset eturyhmät, on selvää että kyse ei ole tieteestä vaan intresseistä. (Postmodernit ihmiset joista kaikki on vain intressejä eivät tietysti välitä tämänlaisesta. Se on heidän ongelmansa.)

Suomessa ollaan sen sijaan vain "kyökkipsykologeja". Tämä liittyy erityisesti aiheena olevaan aspergerin syndroomaan. Moni nimittäin pahastui tästä Helsingin Sanomien kirjoituksesta. Heitä huolestutti huono laatu. Huono laatu joka oli monista niin itsestäänselvä että sitä ei tarvinnut perustella. Että riitti pelkkä linkki ja pari negatiivista adjektiivia. Tarkemmalla kaivuulla ei ollut hankalaa huomata, että he eivät olleet huolissaan siitä että viiteryhmäpuhetta oli liikaa. He olivat huolissaan siitä että sitä oli liian vähän. He eivät olleet huolissaan tieteellisyyden puutteesta, vaan siitä että sitä oli liikaa ja se oli luonteeltaan leimavaa.

He olivat huolissaan. Huolissaan siitä että tässä syntyy lisäongelmia aspergerin syndroomaisille. Ja tässä pahinta oli tietysti asiantuntijalausunnot. Kohdat joissa mainitaan että "Muutokset rutiineissa saattavat ahdistaa tai aiheuttaa raivokohtauksia." ja "On puhuttu siitä, että autismin kirjoon kuuluva Aspergerin oireyhtymä (syndrooma) saattaisi jollain tavalla - joissain olosuhteissa, äärimmäisen harvoin ja mutkikkaalla mekanismilla - olla yksi syy poikkeuksellisten väkivallantekojen taustalla." Huoleen on kenties syytä sillä monet ihmiset lukevat tekstiä juuri kuten hekin. Eli he ohittavat kohdat "jollain tavalla", "jossain olosuhteissa", "äärimmäisen ahrvoin" ja "mutkikkailla mekanismeilla". He eivät lue keskiarvoja, ja kokevat että liitos väkivaltaisuuteen on sama kuin koko ryhmän keskimääräinen aggressiivisuus tai väkivaltaisuus. Näin he eivät lue kohtia kuten "Aspergerin ja väkivaltaisuuden suhdetta tutkinut ruotsalaisen Karolinska Institutet -yliopiston oikeuspsykiatrian professori Marianne Kristiansson kertoo, että tutkimukset osoittavat autististen ihmisten syyllistyvän rikoksiin vähemmän kuin ihmiset yleensä."

Itseäni kiinnostaa kuitenkin lähinnä provosoituminen tästä aiheesta. Näen tähän muutamia syitä. Niistä kenties kaksi ovat muita merkittävämpiä. Ne liittyvät juuri "kyökkipsykologiaan" joka on itsessään hauskaa touhua. (Harrastan itsekin. Esimerkiksi tuossa alla on sitä varmasti mukana, joten nautithan blogauksesta "suolahyppysellisen kanssa".)

Itsediagnosoitujen läheisten loukkaamista ei hyväksytä.

Tässä on huomioitavana se, että monilla kyökkipsykologeilla on taipumus psykologisoida itseään ja läheisiään. Tämä taas johtaa siihen että kaikki nämä ovat "henkilökohtaisia" juttuja. Aspergerin syndrooma on oikeastaan malliesimerkki siitä miten ihmisiä voidaan helposti ja ymmärrettävästi väärindiagnosoida ja niin jos diagnosoija itse ei ole "assi" niin ainakin hänen omituinen nörttisukulaisensa on.

Asia on tietysti hankala, koska kyökkipsykologia ja itsereflektio on ihmisten itse-etsintää. Samalla se voi ajaa heitä tarvittaessa terapiaan. Ja asioille haetaan muitakin selityksiä kuin "olen paska". Ja joskus sieltä löytyy ihan oikeita viitteitä ja asialle saadaan apu tahi ainakin selvyys. Siinä on hyötyjä. Se, että ihminen miettii itseään ja kenties jopa kyseenalaistaa oman erinomaisuutensa on jo itsessään arvokas asia. Mutta tässä on vakavia varjopuolia.

Kyökkipsykologiassa on riskinsä. Ala vaatii akateemista koulutusta, mutta silti siihen suhtaudutaan samaan tapaan kuin evoluutioteoriaan. "Eli se vain osataan." Ja tästä syntyy vaikeuksia.

Psykologian kohdalla on vähän sama riski mikä käy lääkärikirjoja selatessa. Sitä selaa kirjoja ja oireita, ja tästä tulee helposti fiilis jossa itsessä näkee ties mitä kremppoja. Ihminen yksinkertaisesti ajattelee luonnostaan liikaa analogioin. Samankaltaisesta piirteestä tulee helposti oire ja sen merkitystä yliarvioidaan. Ja piirteitä kuvaillaan itselle helposti myös silloin kun sitä ei oikeastaan ole. Tämä ilmiö on psykologiasta tuttu, se tunnetaan nimellä Forer -efekti. Ja se on esimerkiksi horoskooppien ja ennustajaeukkojen leipäpuun ytimessä. Kyökkipsykologia osaa siis taikoa aidotkin psykologian merkit taikauskohumpuukiksi.
1: Diagnoosikirjojen lukeminen itsessään siis aiheuttaa ihmisissä väärien diagnoosien tekemistä. Eikä tässä tarvita pseudotieteellistä muinaistaikauskolähdettä tai tyhmää harhautuvaa ihmistä. Se on tavallista. Toki huomioon otettava virhepäätelmälähde, mutta silti inhimillistä ja tavallista. Tieto tunnetusti lisää tuskaa. Joskus tieto myös lisää vääriä johtopäätöksiä. Tämä muistuttaa siitä että kenties knoppitiedon pänttääminen ei ole yhtä oleellista kuin logiikka ja ajatteluprosessien ja perustelurakenteiden tankkaaminen. Tiedolla ei tee mitään jos sitä ei osaa käyttää oikein. Nykymaailma kuitenkin tuntuu noudattavan enemmän kaavaa "opettele faktat ja vääristele niitä sitten miten haluat". Eli asiat ovat juuri toisin päin.

Tämä vastannee siihen että miksi aspergerin syndrooma -diagnoosi heilahtaa ihmisille joissa ei ole mitään vikaa sen enempää kun meissä rikkonaisissa, kummallisissa ja vähän vänkyröissä ihmisissä yleensäkään on. Eikä se aspergerin syndrooma ole mikään riemun aihe lääkäreilläkään, jos ajatellaan ettei hoito ole itseisarvo, vaan että onnistuneen hoidon lopputulos on diagnoosi. Parannusta ei ole, joten se on vähän kuin tunnistaisi ihmisessä Huntingtonin taudin (ilman kuolemaa ja sätkimistä).
1: Asia on siitä relevantti, että itselleni on vihjattu aspergerin syndrooman piirteitä. Siihen on saatu "jotain viitteitä". Tämä on kuitenkin vielä riittämätöntä. Diagnoositie olisi syytä käydä loppuun ennen kuin siitä tehtäisiin identiteetti. En kuitenkaan aio tehdä tätä. Sillä diagnoosi ei muuta mitään. Tai itse asiassa se muuttaa. Se muuttaa sen miten suhtaudun itseeni. Olen nimittäin tehnyt asiasta aikanaan liian pitkälle vedetyn johtopäätöksen. Tarkalleen ottaen juuri sen, että "viite" olisi sama kuin "todiste". (Mitä se ei ole, se vain näyttää siltä.) Tämä näkyy esimerkiksi siinä, että aspergertestit näyttävät tällä hetkellä - kun elään vakaasti sen mukaan että minulla ei ole sitä - vain pahalta. Kun uskoin vakaasti että minulla on se, tulokset olivat vain vielä paljon kovempia. Baron-Cohenin kysymyspatterissa ero on 15 pistettä. Se on aika paljon.

Marttyyrinroolia ei saa häiritä

Kyökkipsykologian osuus nousee esiin muutoinkin. Nimittäin puhtaasti eettinen puoli. Kun aiheeseen nivottiin koulukiusaaminen, kouluampumiset ja aspergerilaisuus ja väkivalta, on kokonaisuus jotain joka särkee kaikenlaisen idealisaation. Ihmiset ovat taipuvaisia siihen että "hyvä on hyvä ja huono on huono". Näin esimerkiksi Hitlerissä ei haluta nähdä niitäkään hyviä piirteitä joita hänessä on. Ja huonojen, vaikkakin tosien, piirteiden näkeminen Äiti Teresasta nähdään yhtä loukkaavina. Kiusattu on uhri ja aspergerin syndroomainen on joku joka on "jos nyt ei suoraan vammainen, niin ainakin jokin jonka toimia tulee katsoa sormien läpi".

Kiusattuja ja aspergerin syndroomaisia yhdistää vahva marttyyrirooliin asettaminen. - Mikä tekee niistä miellyttäviä vaihtoehtoja joita ihmiset haluavat kerryttää itseensä, koska niihin liittyy valta. Ihmiset kuuntelevat eivätkä kritisoi koska kyseessä on marttyyri.
1: Tämä on tietysti viheliäistä koska samalla se raiskaa ne joille asia on omakohtainen. Kiusaamisen merkityskin liudentuu kun joka toinen on "kiusattu" kun joku kerran sanoi pahan sanan. Ja tämä ei ole ongelma niille jotka hakevat itselleen marttyyrinkunniaa. Se on ongelma niille jotka painivat asian vaikeuksien kanssa. Siksi jokainen väärin itsediagnosoitu aspergerin syndrooma joka on oikeasti pelkkää banaalia kusipäisyyttä, on väärinteko niitä kohtaan jotka painivat oikeasti aspergerin syndroomansa kanssa. Teossa ei ole pahaa intentiota, mutta se on väärinteko.

Kun aiheena on sekä kiusaaminen että aspergerin syndrooma, on tämä asia erityisen oleellinen. Sillä molempiin liittyy marttyrisointi jossa ytimessä on se, että uhrissa ei voi olla pahuutta. Siksi aggression liittäminen on loukkaavaa, koska uhria ei saa uudestaan uhriuttaa. Siksi, idealisaation hengessä oleva hyveellinen korostaa omaa eettistä oikeaoppisuuttaan sanomalla väkivallan ja autismin linkittämiseen automaattisesti että "Ei voi olla totta, yhyy." Sillä kannanotto ei ole tiedepohjainen vaan kumpuaa eettisistä oletuksista. Kysymys on siis utopian puolustamisesta, jota yritetään suojella pahojen arvot sotkevien ihmisestä negativiisia kertovien psykologien interventioilta. (Tässä ei tietysti koeta itseä tieteen vastustajaksi koska henkenä on enemmänkin se, että väite ei voi olla hyvää tiedettä jos tulos on epämieluisa ja intuitiivisen itsestäänselvästi väärä.)

En yleensäkään käsitä, miten tiedemaailmasta voidaan katsoa vierestä erilaisia pseudotieteitä. Psykologit ovat nykyaikana kovilla kun ei voi sanoa että "lahjakas, herkkä ja sosiaalisesti kömpelö" vaan tästä täytyy saada diagnoosi "aspergerin syndrooma" - tai edes sanapari "niitä piirteitä". Tämä on sosiaalisesti relevanttia ; Nykymaailmasa se, että kertoo olevansa ujo on samaa kuin alistuisi toisten vallan alle. Eikä voi sanoa käyttäytyvänsä huonosti koska on kusipää koska se on vallankäyttäjän rooliin astumista. Sen sijaan kaikki sallivat ties mitä kun sitä voi vain sanoa olevansa "lievästi aspie". Silloin saa kritiikki-immuniutta ja sananvaltaa samanaikaisesti.

Tätä kautta en voi olla miettimättä sitä että iso osa "Hesariin provosoitumisesta" johtuu ihan siitä, että koulukiusatuille on annettu marttyyrinrooli, jossa heidät velvoitetaan myös ottamaan ja kääntämään sitä toista poskea. Ja toisaalta se, että joku antaa "vammaiselle" aggressiivisen piirteen on sekin monelle kauhistus ; idealisoinnin särkyminen nähdään demonisointina ja ikonoklasmina silloinkin kun se ei sitä ole. Selvää on, että diagnoosikriteeristöt kuitenkin tuntevat aspergerejen tietyn enemmän kuin satunnaisen taipumuksen ns. "rageiluun". (Mikä ei tee Hesariin raivostuvista hyysääjistä aspergerilaisia.) Tämä rikkoo kuitenkin ideaalin ja idyllin jossa järki ja tunteet ovat toisista irrallaan.

Uhrien suojelusta on turhaa puhua, sillä aspergerin syndroomaisia kiusataan jo nyt monta kertaa todennäköisemmin kuin muita ryhmiä. (HelsinginSanomien artikkelikin mainitsi tämän.) Sivustakatsojien ihannekuva on selkeästi monille tärkeämpi. Itse olisin jopa kenties pitänyt siitä ajatuksesta että minuun kiusattuna oltaisiin liitetty jotain pelottavia sävyjä. Tässä kysymys on faktojen muotoilusta. Jos ideana on se, että esiintuodaan lausumia kuten "aspergerin syndroomaiset on niitä keskimäärin väkivallattomampia tyyppejä jotka kiusattuina saattavat salakavalasti ja murhanhimoisesti räjähtää ja tappaa sinut ja kaikki kaverisi." niin se on nähdäkseni parasta väkivallalta suojaamista. Sillä se pistää miettimään tekojaan kaksi kertaa, ja kenties sittenkin vielä kerran uudestaan.

Toisin kuin nykytilassa jossa marttyyrin rooliin kuuluu mielikuva vaarattomuudesta ja tätä kautta itsepuolustuskyvyttömyydestä. Yhdistettynä siihen että "säälivät ja hyysäävät kukkahattuilijat" ovat yleensä niitä sivustakatsojia jotka eivät mene kiusaamistilanteissa väliin aktiivisesti toimimaan. Vaan jotka heijastavat kiusaajaan paheksuntaa ja kiusattuun sääliä. Sillei passiivisen hyveellisesti jostain kaukaa. Jos heillä olisi mahdollisuus istua pilvenreunalla katsomassa ja olemassa yhtä omien egoististen tunnevirtojensa kanssa, niin he tasan tarkkaan tekisivät niin. Heille kiusaaminen on kivaa sosiaalipornoa. Vähän kuin telkkaria. Mutta livenä. Teatteri luo heille illuusion siitä että he ovat parempia ihmisiä.

---

Kirjoittaja on koulukiusattu, sillei kunnolla. Hänellä ei ole aspergerin syndrooman diagnoosia. Hän tietää omien heikkouksiensa kautta jotain aiheesta. Mutta tämä ei tietysti paina kovin paljoa muiden mielessä. Eikä varmasti pidäkään. Itsen kautta vedetty on nimittäin vain projisoimista. Jos hän joskus surmaa jonkun väkivaltaisesti, se johtuu siitä että hän on ottanut luiseen skeletorkäteensä tiiliskiven ja tunkenut sen jonkun naamaan. End of diagnosis.

Kirottu siunauspuhe

Niinistön uudenvuodenpuheesta on keskusteltu melko paljon. Sitä on pidetty retorisesti hyvin tehtynä, ja moni on nähnyt sanojen takana olevan hyvinkin paljon asioita. Esimerkiksi Hankamäki on tulkinnut sen tavalla joka korostaa sitä että Niinistön puhe oli pinnallisesti kaunis mutta sen syvyyksissä on kaikenlaista melko rujoakin. Hänen tulkintansa pysyy sentään järkevyyden rajoilla. ~ Mutta sitten on niitä joissa merkityksiä nähdään vielä enemmän. Olen toki tulkintojen ystävä, mutta joskus presidentin puheen taakse on nähty niin paljon merkityksiä että ihmetyttää. Niiden löytäjä on joko todella tarkkanäköinen ja Niinistön asioiden piilottaminen, symboliikka ja kryptografiakyvyt muistuttavat illuminatien vastaavia. Tai sitten tekstin taakse liitetään paljon sellaista mitä siellä ei ole.

Mutta koska näin ilmeisesti tulee tehdä ollakseen kantaaottava tiedostava kansalainen, ajattelin että voisin itse tehdä hieman samaa. Ajattelin kirjoittaa kohtuumittaisen blogauksen puheen kahdesta sanasta. Niinistö nimittäin sanoi "Jumalan siunausta." On uskomatonta miten paljon kahden sanan taakse saadaan merkityksiä. Sinne mahtuu kokonainen maailmankuva.(Mahdollisesti useitakin.) Tulkinnoille riittää tilaa koska tämä on tekona hyvin erikoinen ; Kuten "Napoleonin Komplekseissa" kerrotaan on voitava täsmentää "mitä sellaiset käsitteet kuin Jumala, siunaus, ja Jumalan siunaus hänestä tarkoittavat. Ne kun eivät ole mitään yksiselitteisiä käsitteitä." Tulkinnalleni on tarvetta jopa aivan presidentin puolustamisenkin vuoksi "Jos poliitikko omasta tahdostaan tuo uskonnollisia sisältöjä politiikkaan, on hänellä velvollisuus selvittää myös uskonnolliset näkemyksensä. Monet ulkomaisista valtionpäämiehistä, jotka Jumalaa mainitsevat, kuten vaikkapa Benedictus XVI, Ali Khamenei ja Barack Obama, ovat kaikki vaivautuneet selvittämään uskonnollisia näkemyksiään, mikä on vähintäänkin reilua. Suomalaisilla on oikeus odottaa omalta presidentiltään samanlaista reiluutta ja avoimuutta." ... "Jos siis Jumalan siunauksella on mitään merkitystä, selittäköön presidentti, mitä. Jos sillä ei ole mitään merkitystä, niin turhapa moista on vaivautua sanomaan. Pahimmillaan kyynistä ja halpahintaista identiteettipolitikointia ja oman erinomaisuuden hurskastelevaa korostamista on moinen."

Siunaaminen on siitä mielenkiintoinen lopetus että sitä kohdellaan hyvin eri tavalla kuin muita vastaavia tervehdyksiä. Esimerkiksi monet toivottavat onnea. Itsekin olen sanonut että "lykkyä pyttyyn" tai "Onnea matkaan". Olen sanonut siitä huolimatta että en varsinaisesti usko mihinkään onneen. Uskon pelkästään tilastollisiin jakaumiin, joihin tämänlaiset toivotukset eivät vaikuta. Jumalan siunaus on kuitenkin perustaltaan periaatteessa aivan yhtä neutraali. Voidaan sanoa että siinä toiselle vain toivotetaan hyvää. Näin uskonnotonkin voisi ottaa siunaukset vastaan.

Tätä näkökulmaa onkin hyvä täsmentää hieman kommunikaation näkökulmasta. Hieman aiemmin netissä keskusteltiin kiivaasti siitä kun eräs kristitty oli toivotellut taksikuskeille Jumalan siunausta. Hän oli pahastunut. Syynä oli se, että hänestä "Jumalan siunausta" -toivotuksen pitäisi olla helppo ja luonteva. Kuitenkin taksikuskit olivat olleet jotenkin estoisia. Valittaja ei kertonut että häntä vastaan oltaisiin hyökätty vittuiluin tai muutoin verbaalisesti. Pahastuminen johtui siitä että vastaajat olivat vastanneet passiivissa "sitä tarvitaan". Tämä passiivisuus oli juuri se joka hänestä oli kammottavaa. Hänestä siunaus oli nimenomaan enemmän kuin pelkkä "toivon sinulle hyvää". Toivottaja saikin komppaajikseen tyyppejä jotka kauhistelivat maallistumista. Että tämänlaiseen toivotukseen pitäisi suhtautua erityisen positiivisesti.

Tämä keskustelu tapahtui juuri siksi että sanoilla ja sanonnoilla on virallisten pinnallisten määritteiden, denotaatioiden, lisäksi yleisiä merkityksiä, konnotaatioita. Yleisesti ottaen se mikä lasketaan huonoksi käytökseksi on hyvin huonoa käytöstä kommunikoida ottamatta konnotaatioita huomioon. Esimerkiksi aspergerin syndroomaisten kokeminen kusipäisiksi johtuu siitä että he eivät ymmärrä konnotaatioita kovinkaan hyvin. ~ Näin ollen jos pahastuu siitä että joku on passiivinen vastauksissaan osoittaa että oma uskonnonjulistus ja sen kommunikaatiokokonaisuus koetaan niin tärkeäksi että sitä pitää päästä suuna päänä huutelemaan riippumatta siitä miten vastaanottaja sen kokee. Taksikuskien siunaajan ei siksi pitäisi olla pahastunut. Hänen tulisi hävetä.

Tai sitten olla karskisti kuten minä, joka saatan livauttaa uskovaisille ihmisille "perkeleellisen hyvää viikonloppua". Joka on heidän maailmankatsomuskulmassaan mahdollisesti aika synnillinen asia ja joka tapauksessa laittamattomasti sanottu koska kohteliaan kommunikaation kentässä ei sanota samoja asioita joita voi sanoa vaikka joillekuille puolihulluille kavereilleen (joiden on oltava puolihulluja sietääkseen sinua, olen siis tätä sanoessani nöyrä enkä kavereitani pilkkaava. Mutta ei heillä silti kyllä kovin hyvin mene.) Tämä korostaa sitä että en itsekään hyvä tunnistamaan konnotaatioita, vaaditaankin itse asiassa "Jumalan siunaustan" kaltaisia hyvin selkeitä symboleita että minä tajuaisin ne. (Jonka vuoksi puhunkin yleensä vain "suurista asioista".) Ja tästä seuraa tietyt puutteet retoriikassani.

Presidentin puhe taas oli retorisesti taidokkaasti laadittu, joten hänellä ei ole mitään tämäntapaista puolustusta. Hän joko tiesi tai hänen tulisi tietää että "Jumalan siunaus" ei ole pelkkä hyvän onnen toivotus. Korostankin tässä että Niinistö on luultavasti valinnut tämän siksi että on luvannut sen vaalilauseissaan. Tämä on suoraselkäistä mutta ei muuta sitä kysymystä että miksi kannanotto on alun perin ollut tämä ja että miksi tämä on in first place nähty niin tärkeäksi että se on täytynyt vaalilupauksiin asti laittaa.

Näkisin että syy on vähän sama kuin se, miksi monet nykynatsit käyttävät suomen vaakunan leijonasymbolia. Syynä on sen kaksoismerkitys. Tuntemani tatuointitaiteilija on kertonut että jos hänelle tulee asiakas joka pyytää leijonatatuointia, hänellä on yleensä liitos natsihtaviin ajattelusuuntauksiin. Jos joku taas ei ole natsi ja haluaa sen, niin hän kannustaa harkitsemaan tavallista tarkemmin. Syynä ei ole tavallaan se että leijona olisi natsimerkki, vaan se että sen käyttötapa usein juuri tietyssä merkityksessä on luonut sille konnotaatioita jotka siinä helposti nähdään. Sillä tatuointina leijona on merkki muille natseille että olisit natsihenkinen. Kuitenkin samanaikaisesti hyvin monet suomalaiset ovat positiivisia suomelle ja heille suomen leijona on nimenomaan neutraali symboli. Käyttötapa on luonut tälle tatuoinnille hyvin tarkan viiteryhmän. Se on natsitatuointi. Ja jopa silloin kun se ei ole natsitatuointi, natsit näkevät sen natsitatuointina. Kuitenkin vaikka natsi käytännössä ottaa leijonatatuoinnin näyttääkseen viiteryhmänsä, hän voi kiertää ideologiaan kuuluvat ikävät puolet selittämällä että hänelle se on neutraali, hän vain pitää suomesta ja on isänmaallinen.

Jumalan siunaus ei tietysti ole natsisymboli. "Jumala siunausta" on hyvin vahva symboli monille uskovaisille. Heille sen pyytäminen on erityisen oleellista koska se ei ole pelkkä tervehdys ja onnentoivotus. Näin heidät saadaan puolelle. Kuitenkin jos tätä sanaparia lähtee kritiosoimaan, on hyvin pian siinä että joutuu selittelemään sitä miten sanapari on vain pelkkä neutraali onnentoivotus, se että toinen toivoo sinulle hyvää. Näin Niinistö voi lähettää vahvoja viestejä ilman että joutuu vastuuseen koska hän voi aina väittää että hän ei tarkoittanut viestillään tätä. Näin hän voi viestiä positiivisia mielleyhtymiä monille, ja niille joille tulee ikäviä mielleyhtymiä voidaan tuomita ja ohittaa liian järeinä tulkintoina.

Kuitenkin Niinistön kohdalla on hyvä muistaa se, että hän on arvojohtaja. En pidä siitä että Suomessa olisi arvojohtajapresidentti. Minulle tämä on eettisesti vastenmielinen konsepti, jokin jota ei pitäisi tukea yhtään. Kuitenkin olemme demokraattisessa maassa, Niinistö on jo vaaleissa korostanut arvojohtajuuttaan, ja nyt hän valittuna noudattaa tätä linjaa. Tämä omien lupausten pitäminen ja seuraaminen on mielestäni aivan oikein. Kaksinaamaisuus olisi vielä pahempaa. Demokratiassa jokaisen on siedettävä ja jopa tuettavia asioita joita itse vastustaa. Se on vähän kuin sen ydin. Käytän silti oman lupaukseni ja toivotan Niinistölle "haist itte". Ja presidentin ei auta kuin kunnioittaa tätä konnotaatioiltaan kyseenalaista viestiä.

Miksi kiusaamista paapotaan?

Kiusaamisen suhteen valtaosa ihmisistä on sääliöitä. He vastustavat periaatteessa kiusaamista, mutta he eivät puutu siihen. Itse asiassa he rakentavat järjestelmän joka tukee kiusaamista. Tässä tärkein motivaatio ei ole kiusaamisen kannattaminen. Edes pelkuruus ei ole tässä kantavin voima. Tämänlainen sivustakatsomistilanne on tuttu myös ensiaputilanteissa, jossa sille tunnetaan nimi, katsojavaikutus. Vaikka tilanne olisi itselle turvallinen ihminen olettaa että joku muu tekee ratkaisevan siirron jos muita on mukana. Toisin sanoen valtaosa sääliöistä on varsin eettisiä.

Kuitenkin kun katsoo arvokeskustelua, voi huomata että tosiasiassa katsojavaikutus ei riitä selittämään sääliökulttuuria. Sillä arvokeskustelussa ensiaputilanteissa passiivisuutta yritetään murtaa. Mutta kiusaamisen kohdalla kohdistetaan tilaa pääasiassa kiusaajien ymmärtämiseen. Tässä medikalisointi on tärkeimpänä. Tästä hyvä esimerkki on "Rasistit ja koulukiusaajat ovat henkisen väkivallan mestareita" -blogaus. Se nimittäin edustaa standardilinjausta joka "vastustaa kiusaamista mutta ymmärtää kiusaajaa" ; "Vihan ja ennakkoluulojen harhamaailmassa elävät haluavat korostaa  erinomaisuuttaan ja peittoavat huutelullaan heikkouden ja epävarmuuden. Keinovalikoima rasistien ongelmienratkaisupakissa on varsin suppea, tavoitteena häikäilemättömästi vain möläytysten esittäjän oman suosion ja itsekkäiden päämäärien vahvistaminen." Vielä vahvempaa linjaa edustaa "Opettaja" -lehdessä (11.1.2013) esiintynyt kiusaamisen käsittely. Siinä selitetään että "yksikään lapsi ei käyttäydy huonosti siksi, että hän haluaa tehdä niin, vaan siksi, että hän ei osaa muuta. Lapset eivät ole manipuloivia ja pahoja, eivätkä halua ärsyttää tahallaan." ~  Käytösongelmissa ongelmaa yritään sietää ja tämän jälkeen se laitostetaan, vaikka "Opettaja" -lehtikin korosti että "käytösongelmissa laitoshoito tai terapia ei yleensä ole tehokasta."

Merkittävää on että kiusaaminen on tekijäkeskeistä. Uhrille ei anneta analyysitilaa. Ongelmaa ratkaistaan siten että kiusaajan päätä rapsutellaan. Tosiasiassa kiusaamisessa on kysymys väkivallasta. Ja turvallisuuspuolella toimineet oppivat varsin pian että kaikki väkivalta liittyy "moraaliseen närkästykseen" ja siihen että koetaan että väkivalta on ratkaisu. Kenties tämä tarkoittaa sitä että väkivaltaa käyttävän keinovalikoima on rajoittunut. Mutta tosiasiassa väkivaltaa ei käytetä siksi että ollaan heikkoja ja epävarmoja vaan siksi että koetaan että ollaan vallassa. Selitys siitä että koulukiusaaja olisi jotenkin heikko on sama kuin selittäisi että muinainen rooma törkki sotilasmahdilla Jeesusta ristille ja keihäällä kylkeen koska koki Jeesuksen uhkana. Teknisesti tässä on vähän totuutta, mutta kokonaisuuden kannalta oleellista on se, että vallankäyttö onnistuu jos ja vain jos tarjolla on valtaa.

Kiusaamisen vallan miettimisen kanalta voi olla hedelmällistä tarttua Habermasiin, johon voi tutustua vaikka "olemisen porteilla" -blogissa. Hän otti tarkasteluun konfliktit. Hänestä yhteiskunnalliset ja poliittiset ongelmat on tavattu esittää medikalisoidun kriisikäsittelyn kanssa. Silloin yhteiskunnalla on ideaalitila (Sollzustand) jota tavoitellaan. Tästä poikkeamista pidetään sairaana yhteiskuntana. Habermasin mukaan tämä ei ole riittävä. Lisäksi olisi otettava huomioon se miten yhteiskunnassa elävät kokevat muutoksen. Ilman tätä puolta mikä tahansa muutos nähdään tätä kautta helposti uhkana ja rappiona, vaikka ihmisten onnellisuus kenties jopa paranisi muutoksessa. Tätä voidaan pitää konservativismin syvimpänä ongelmana, sillä se jättää huomioimatta aikalaiskokemuksen. Habermas korostikin että kriisi ja konflikti on paitsi yhteiskuntarakenteen tila, niin aina myös kooste siinä elävien ihmisten kokemuksista.

Tässä mielessä kiusaamiselle on helppo nähdä rooli. Rooli jonka vuoksi sitä tuetaan ja sympataan. Kiusaaminen on nimittäin normatiivista. Kiusaajalla on "moraalinen närkästys" kiusattua kohtaan. Nämä arvot eivät ole satunnaisia. Kiusatuiksi joutuvat muista jollain tavalla poikkeavat, oudot, normaalitilasta poikkeavat. Normista poikkeavat. Näin ollen erilaisuus on itsessään poikkeama, se on ulkoisessa mielessä konflikti. Kiusatut ovat kuitenkin siitä inhottavia että he eivät ilman kiusaamista tajua olla onnettomia asiantilastaan. Sisäinen konflikti puuttuu. Kiusaaminen on prosessi jossa ulkoisesta konfliktista (erilaisuus) tehdään oikeutus rakentaa sisäinen konflikti (erilaisuuden vuoksi kiusatuksi joutuminen).

Ja tässä yhteiskunnalla, vanhemmilla ja muilla ihmisillä on oleellinen rooli. ; Esimerkiksi homoseksuaaleista keskustellessa esiin on usein tullut se, että homoadoptioita ei tulisi sallia koska näitä adoptoituja lapsia kiusattaisiin. Usein tätä väitettä esittävät nimenomaan homoseksuaalisuuden vastustajat, ne jotka vastustavat kaikkia muitakin homoseksuaalien oikeuksia. Sen sijaan ne ihmiset jotka kannattavat homoseksuaalien avioonmenoa harvemmin viittaavat tämänlaisiin. Jos sen sijaan menisin esittämään, että perussuomalaisten adoptiot tulisi estää koska perussuomalaiset ovat karmeasti vihervasemmistolaisten kiusaamia, minut naurettaisiin pihalle. Naurettaisiin vaikka tätä "voi kun meitä normaaleja keskivertosuomalaisia vainotaan" -henki on vahvana juuri näillä samoilla ihmisillä joista homojen adoptoimien kiusatuksi joutuminen on relevantti uhka ja argumentti.

Tätä kautta voisi viitata vaikka Ossi Ojutkankaaseen joka korostaa että monilla on perusasenteena "Olisit normaali - vaikka lääkkeillä!" "Laasasen blogissa käyty keskustelu alleviivasi hyvin, miksi aiheesta on vaikea puhua. Tässä kommentissa Petri Haapa sanoi nimittäin seuraavasti: "Minulla on kokemusta vain yhdestä tyypistä, jolla oli diagnosoitu Aspergerin syndrooma. Mukava kaveri, kun lääkitys ensin saatiin kohdalleen". Tämä antaa mielestäni hyvin yksipuolisen ja ikävän kuvan ihmisten suhtautumisesta neurologisiin poikkeamiin. Ne nähdään muita ihmisiä alituisesti ärsyttävänä vammana joka pitää korjata syömällä lääkkeitä. As-henkilö ei siis ole hyvä ihminen sellaisenaan. Etkö usko? Lue itse vaikkapa tätä äitien käymää keskustelua as-piirteisestä lapsesta. Tuollaisia keskusteluja löytyy Googlella lukuisia muitakin. Niiden yleissävy on valitettavan sama. Tässä hyvä kiteytys: "Voi kun ois taikasauva, jolla vois muuttaa lapsensa tavikseksi".

Kiusaaminen tukee vallitsevaa järjestelmää. Kiusaaja ajaa yhteisön hyviksi ajamia asioita. Näin ollen osasyy sille miksi kiusattu jätetään kiusaamiskeskusteluissa ulkopuoliseksi ja huomio keskitetään kiusaajan psykologisointiin on se, että jos kiusaaminen nähdään ymmärrettävänä, se itse asiassa muuttuu jotenkin samalla myös hyväksytymmäksi. On ikään kuin luonnollista kiusata niitä outokaisia. Lisäksi sääliö välttää itse kiusatuksi tulemisen sillä että ei puutu. Näin ollen normaali sääliö ei pidä kiusaamisesta, mutta he eivät tee sille mitään.

"Panuhuoneessa" esitettiinkin jopa ajatus siitä että rasismi- ja monikulttuurisuuskeskustelu on vain kuriositeetti isommassa pääteemassa. "Äärioikeisto esittää mielellään ”kritisoivansa monikulttuuria” siksi, että maahanmuuttajat muka repivät Suomen yhtenäisyyden ja hajottavat kansakunnan kummallisilla kulttuureillaan. Todellisuudessa kuitenkin kansakunta on jo hajotettu ja sen on tehnyt nimenomaan äärioikeisto, joka on rajannut Junttaset ja Korhoset, Virtaset ja Lahtiset, Suomiset ja Tuomisetkin oikeiden suomalaisten ulkopuolelle" ... "breivikistit ovat alun alkaenkin nimenomaan ihmisoikeus- ja ihmishenkikriitikkoja, ja heitä ottaa aivoon ennen kaikkea se, että kaikki syntyperäiset suomalaiset eivät ajattele samalla tavalla kuin he eivätkä pokkaa heidän ylhäisyydelleen riittävän syvään. Meikäläiset natsiterroristit keskittyivät vielä aika myöhäisessä vaiheessa suomenruotsalaisten ja totaalikieltäytyjien uhkailuun ja solvaamiseen - siis oman kansan sisäiseen kulttuuriseen ja ideologiseen kurinpitoon - koska tässä maassa ei yksinkertaisesti ollut silloin eikä ole nyt niitä ”varsinaisia maahanmuuttajia” kovin uskottavien uhkakuvien rakenteluun. Kesti aikansa ennen kuin Suomen äärioikeisto omaksui alan kansainväliset trendit maahanmuuttokritiikkeineen ja muslimivihoineen."

Rasismikysymyksessä on kysymys muusta kuin pelkästä rasismista, sen taustalla on suurempi teema. Teema joka selittää kiusaamisen ja nurkkakuntaisen yhteisöllisyyshenkemme. Teema joka selittää niin paljon viitaten niin keskivertoihmiseen että sen esilletuominen ei tule oikein kysymykseenkään.

Kysymys on siitä että suomessa vallitsee yhteisöllisyyttä korostava kulttuuri joka on perustaltaan fundamentalistinen. (Joka ei ole perussuomalaisten erityisoikeis. Teemme sitä kaikki.) Fundamentalistinen nimenomaan Boyerin määrittelemässä fundamentalismissa, jossa fundamentalismi on oman sisäryhmän kontrollia. Tämä yhteisöllisyyttä korostavat puoli asettaa ehdot joilla ollaan Suomalainen. Tässä teemoin uskonnottomia kiusaava yhteisöllismielinen ei itse asiassa enää näe että uskonnottomuus olisi itsessään uskonnottomuutta vaan se on enemmänkin maanpetturuuden muoto. Tästä tiukemmasta linjasta löysempiä tietysti on. Hekin puhyvat yhteisöstä. Keinot ovat kevyemmät, asenne sama.

 Toki tätä pahentaa se, että suomessa on paljon kristittyjä, aitoja rasisteja ja vastaavia kiusanhenkiä että vihervasemmistolaisia:
1: Kristillisessä kulttuurissa uhrius on marttyriutta. Säälistä tulee korkein kruunu. Siksi kiusatulla on rooli. Hän on eräänlainen jeesustarinan edustaja. Kristitty kokee hyvyyttä siitä että hän sympatiseeraa ja säälii kiusattua. Tämä antaa heille tunteen omasta erinomaisuudesta ; He ovat osana ihmisyyttä koska he ovat myötätuntoisia. Toisaalta kristinuskon tärkein hyve on armeliaisuus. Ja tätä ei voida kohdistaa kiusattuun koska kiusattu on redusoitu eräänlaiseksi jeesusallegoriaksi. Kiusaaja on armon kohde, ja kristitty saa kokea itsensä kaksin verroin upeaksi kun on niin armelias pahana pitämäänsä kiusaajaa kohtaan. (Kaikki kristityt eivät ajattele näin mutta kristillisyys lietsoo tämänlaista aivan perverssiä ajatusrakennetta.)
2: "Aidot kiusanhenget" kokevat kiusaamisen jopa velvollisuudekseen. Homot rikkovat yhteiskuntarakennetta vastaan ja ajavat sen pois hyvinvointitilasta. Heille kiusattu voi olla todellakin uhka, merkki omasta heikkoudesta. Näin ollen he toimivat hieman toisella logiikalla kuin keskiverrot sääliöt, joita tämä blogaus pääasiassa koski. Heille kiusaaminen on välttämätön raju rankaisutoimenpide. Vähän kuten keskiverto katutappelijallekin.
3: Osa vasemmistilaisista näkee että ihminen on perustaltaan hyvä. Näin ollen kiusaajassa on pakko olla hyvää. Hän ei voi manipuloida tai olla paskiainen. Toisaalta kiusaaja voidaan nähdä renegadena. Koska kiusaaminen ei itsessään ole normaaliarvojen mukaista - se on vain keino normatiivisten piirteiden vahvistamiseksi - toimintaa joten kiusaaja on lähempänä vallankumouksellista tai proletaaria kuin mitään muuta. Kiusaaja on vähemmistö joka rikkoo enemmistön normeja, joten jos hän ei ole suoraan proletaari niin hän sentään ajaa edes yhteistä ideaalia.

Ikävä totuus onkin se, että arvokeskustelu näyttää että kiusaamisen sivustakatsomista ei voida perustella katsojavaikutuksella tai muulla periaatteessa neutraalilla tavalla. Sillä kiusaajan paapominen subjektiiviselal ymmärtämisellä ja kiusatun ulkoistaminen objektiksi, teon kohteeksi, ovat merkkejä siitä että takana on muutakin. Ensiaputilanteisiin vastaavaa puolustelua ei löydy. Siksi olisikin oikein edes tunnustaa se, että tosiasiassa valtava osa ihmisistä vihaa kiusaamista mutta arvostavat että joku tarttuu toimeen ja ohjaa niistä outokaisista normaaleja ihmisiä, kunnon ihmisiä, ylipäätään ihmisiä.

Elämä ilman diagnooseja

Puolisoni osallistui todelliseen haastattelumaratoniin ; Koska kouluun on hakenut paljon ihmisiä, ja heidän sopivuutaan kartoitetaan myös kasvokkain tehdyin haastatteluin, on hän keskustellut hyvin usean nuoren ihmisen kanssa. Hän ei luonnollisesti ole laverrellut tarkemmin asioista, mutta yleisluontoisesti hän mainitsi että hänellä oli ollut haastattelussa henkilö jolla oli papereissa merkintänä ns. "epätyypillinen aspergerin syndrooma" / "epätyypillinen autismi". Puolisoni oli huvittunut siitä miten tämä oli pälyillyt jotenkin samalla tavalla kuin minä ja että häneltä oli ollut vaikeaa saada suunvuoroa. Että "höpö höpö":ä oli riittänyt.

Tämä on hyvä muistutus siitä että ilmiö on hyvin monisyinen, kuten "asperger.fi":n sivusto kertoo. Se ilmenee hyvinkin erilaisilla tavoilla. Tämä on hyvä muistaa, koska autismista (a) on mielikuvia jotka vääristävät odotuksia siitä "miten pitäisi käyttäytyä". Tämä voi näkyä jopa siten, että asia otettaisiin tosissaan. "Henkilö, jolla on Aspergerin syndrooma ei poikkea ulkonäöltään terveestä ihmisestä. Sen takia ympäristöstä ei yleensä löydy ymmärrystä poikkeavalle käyttäytymiselle. Häntä pidetään sen sijaan usein itsekkäänä ja huonosti kasvatettuna henkilönä." (b) Toisaalta autismi on hyvin vakava ilmiö, ja sen kohdanneiden voi olla jopa vaikeaa nähdä samanlaisuutta autismin kirjon kohdalla.

Mutta tämä muistutus on tavallaan aiheen sivusta. Sillä monisyisyys ei ole oikeastaan mikään hyvä syy "taikoa itselleen diagnoosia". Se on sellaisenaan oikeasti pelkkä kritiikki-immunisointi. Monisyisyys ja vaikea tunnistettavuus nimen omaan korostaa ammattialaisten tekemän diagnoosin arvoa. Joko diagnoosi on, tai sitä haetaan tai sitten asiasta ollaan hiljaa.

Tämä huomautus on minun kohdallani oleellinen. En siis yritä oikeuttaa vanhaa erehdystäni. Ja olinkin itse asiassa hieman tyytymätön tästä vertauksesta. Reagointini oli enemmänkin sellainen että "eikö tästä omasta jo tunnustetusta erehdyksestä ikinä pääse eroon." Liian pitkälle viety päätelmä jonka virheellisyyden on tunnustanut ja jota ei elä, on kuitenkin ikään kuin "jäänyt päälle". Tämän reaktion tullen tiesin että olen riittävän etäällä tilanteesta jotta voin ottaa sen taas puheeksi. (Olen pitänyt tietoista taukoa aihepiiristä.) Kun tietoisesti etäännytän itseäni pelkästä samanlaisuuden huomaamisesta "ilman diagnosoimisyritystä" on selvää että nimike ei enää ole identiteettini rakennusainetta.

Tätä kautta voinenkin katsoa miten "diagnoosittomuus" on muuttanut elämääni. Koska tämänlainen nimilappu ei muuta ihmistä, voidaan huomata että miten paljon ihmisen elämää ohjaa rooli joka hänelle annetaan.

Pääasia on oikeastaan siinä, että elämä ei oikeastaan ole muuttunut hirveästi ; Tämä on tietysti ymmärrettävää koska tosiasiassa vaikka rooleista puhutaankin postmodernismissa paljon, on rooli itse asiassa työläs ylläpidettävä. Se, että koko ajan miettisi tekemisiään suhteessa johonkin tiettyyn muottiin on jotain jota on hyvin vaikeaa seurata pitkään. Tämän vuoksi Dawkinsin "God Delusion" -kirjassa onkin viitattavaksi tilastoja joissa uskonnolliset ihmiset ja uskonnottomat ihmiset tekevät saman verran avuliaita ja hyviä tekoja. Roolien pitäminen on ulkoista toimintaa jota voidaan hallita, mutta se vaatii ankaraa puuhastelua. Ihmiset eivät jaksa sitä kovin pitkään.

Kuitenkin ongelmakseni on tavallaan muuttunutkin se, että juuri mikään konkreettinen ei ole muuttunut. Reagoin valoon yhtä typerästi kuin ennenkin. Vihaan viheltelyä ja säkkipillimusiikkia joka muuttaa päähäni asumaan. Väsyneenä minusta tulee todella outo. Olen myös yleisesti ottaen ärsyttävä. Ja minulle luontevaa on sanoa ärsyttäviä asioita juuri kun ei pitäisi. Vitsini ovat yhä paskoja. Olennainen ero onkin oikeastaan se, että nyt minulla ei ole jarruja. (Tämän voi muuten huomata siitä että tässäkin blogissani minulla on jarrut heikentneet ja postailen enemmän puhtaasti "mukahauskoja" juttuja joiden ainut tehtävä on "kertoa ''vitsejä''".) Diagnoosi pakotti minut itseni elämään vaikeasti, ikään kuin elämään roolissa jossa on esteellisyys jota pitäisi käsitellä. Aspergerin syndrooma -leima oli minulle selkeästi jotain joka tuotti ongelmia ja vaikeuksia ja että kun en ole normaali en voi olettaa muiden elävän tai katsovan toimintaehtojani ja tapojani. Tämä kehotti minua "kuntouttamaan" itseäni.

Nyt minulla ei ole tämänlaisia jarruja. Koska minussa ei ole mitään vikana (koska minulla ei ole mitään diagnoosia tai mitään muuta vastaavaa) ei minulla ole mitään syitä joilla minun pitäisi muuttaa käyttäytymistäni. Paitsi jotkut ideologiset vapautta rajoittavat arugmentaatiotavat joita halveksin syvyydellä jonka tämän blogin pitkäaikaisemmat seuraajat ovat kyllä luultavasti osanneet huomata. Ilman tämänlaisia syitä minulla ei ole myöskään minkäänlaista (zero, nil, nada) motivaatiota tähän jarrutteluun.

Tämä on johtanut siihen että oma elämäni on ihan oikeasti vapautuneempaa. Toimin spontaanimmin ja minun ei tarvitse hätäillä koko ajan. Tämä on ihan oikeasti mukavaa. ; Ongelmana onkin oikeastaan se, että olen aivan helvetin ärsyttävä ja tämä aikaansaa aivan oikeita skismoja kun ihmiset reagoivat kuten ihmiset reagoivat. Siksi saankin stressaavat tilanteeni enemmänkin purskauksina. Elämäni on laajasti katsoen kivempaa mutta sitä koristavat lyhytkestoiset äärimmäisen stressaavat ja ongelmalliset tilanteet.

Tämä on johtanut toiseen ongelmaan. Ennen kun tein asioita väärin, saatoin ulkoistaa sen. Toimintavikani olivat sellaisia että saatoin vedota siihen ja sanoa että "sori, oon sillä tavalla tyhmä." ja vedota että "se oli hulluuspuhetta". Vika ei ollut minussa vaan sairaudessa (ihan kuin tälläinen erottelu voitaisiin muka oikeasti tehdä). Nyt vika  sen sijaan on korostetusti minussa. Ja koska toimin mielelläni spontaanisti, koska se on enemmistön ajasta helpompaa, tämä seuraa siihen että toistan enemmänkin slogania "olen pahoillani tästä teostani joka tulee toistumaan". Ja tunnustan eläväni sellaista maailmankuvaa jossa pahoillaanolo ilman käytöksenkorjaamista on tyhjää. Anteeksipyyntö ilman elämäntapamuutosta on onttoa eikä ollenkaan ansaitse koko anteeksiantoa.

Siksi olenkin vakavasti alkanut harkitsemaan erakoitumista. Siinä missä aspergerin syndrooma antoi minulle syyn sille mikä minussa oli vikana, otin sen helpommin esteenä joka olisi kierrettävissä. Nyt, kun tila on sen sijaan se, että vika on nimenomaan minussa ja tunnun siltikin toistavani samoja ongelmia eikä minulla ole toiminnalleni mitään lieventäviä asianhaaroja joihin vedota, on esille tullut kokreettisemmin se vaihtoehto että kenties kaikkien ihmisten ei pitäisi ollenkaan mennä ihmisten ilmoille.
Tämä palauttaa minua menneisyyteen ; Aikanani ihmettelinkin miksi äitini stategia diagnoostista etääntymiseen oli "haluaminen". Hän ihmetteli miksi kukaan "haluaisi tämänlaisia diagnoosin itseensä". Tämä ihmetytti (huomaa mennyt aikamuoto) minua itse asissa hyvin suunnattomasti koska tässä on tuplamotivaatioansa. Jos joku ihmettelee että miksi joku haluaisi ottaa diagnoosin tosissaan, pitäisi esiin nousta se teema että tämänlaiseen on hyvin vaikeaa keksiä motiivia, joten motiivin keksintä itsessään olisi aikamoinen virhe.
1: Tätä motiivinpuutetta toki heikentää se, että aspergerin syndrooman parissa on jonkinlainen "itsediagnoosimuoti" jossa korostetaan miten "assit" ovat jotenkin laadullisesti parempia kuin "nentit". Heille aspergerin syndrooma näyttää vaikuttavan monille hieman kuten pääsylipusta X -menien supervoimamutanttikerhoon, lupalappuna jotta pääsee opiskelemaan "Xavier's School for Gifted Youngsters":iin. Näin ollen motiivia ei olisi vaikeaa kuvitella. Ongelmana on se, että tällöin motiivinkeksinnän vaikeuteen ei voitaisi viitata.
___1.1: Mutta kohdallani tämä on irrelevanttia koska en ole koskaan nähnyt tilannetta minään erikoisuutena tai lahjakkuutena, vaan päin vastoin rajoitteiden luojana. ; Oma syy diagnoosin itseeni liittämisessä olikin se, että se oli luonteva tila tulkita sitä mitä minulle oltiin sanottu. Siksi koko tunne/haluamisteema ihmetyttääkin minua vain kohtuullisen paljon.

Nyt tiedän miksi diagnoosi voisi olla hyväkin asia. Ongelmana on tässä tietysti se, että "jos sitä diagnoosia ei tulisikaan" muuttuu eräänlaiseksi uhkakuvaksi. Toisaalta pitkäaikainen spontaanius on sen verran mukavaa ja vapauttavaa että en ole kovin motivoitunut muuttamaan käyttäytymistä koska valtaosa ongelmista on ratkaistavissa riitelyn ja tappelemisen keinoin. - En rehellisesti sanoen pidä käytöstäni laittomana tai jonain jota pitäisi kieltää ; Omituisuus, säkkipillimusiikin kieltovaatimus läsnöollseeani "pahuutena" ja paskat vitsit ovat jotain jotka voivat provosoida ärsyyntymiseen. (Silmissäni provosoituja joka esimerkiksi innostuu lyömään on nähdäkseni se jonka pitäisi olla motivoituneempi ja jota pitää kenties motivoida murtuneella nyrkillä ja kivulla jotta oppivat.)

Minusta ei ole tullut mukavampaa miestä. Minusta on tullut suoraviivaisemmin puolustavampi väistelemisen ja sijaan. Minusta on tullut entistä(kin) niljakkaampi sielu. Mutta toisaalta ; En ole järin mukava koskaan ollutkaan. Kun minä kerran olen luonnostani pälyilevää "höpö höpöä" niin sitä minä sitten tarjoan. Jos pidät tätä huonona, syytä Jumalaa ja pyydä häntä muuttamaan. Minä en jaksa pitää roolia vain jonkun muun ideologian rajaamien "mitä saa sanoa" -ehtojen mukaan. Jos minulle luontaista tapa toimia on muiden ongelma ja he rajoittavat tätä oman maailmankuvansa mukaan, miksi minun tulisi välittää jos toimin omani mukaan? Olen toki perillä siitä että tämän vuoksi tulen kohtaamaan stressaavia tilanteita. Siihen miten suhtaudun näihin on asenne, jota demonstroi Richard Dawkins joka lukee omia saamiaan haukkumakirjeitä.

Viira

"Nokka umpeen, uivelo. Tuutilullaa!"
(Roope-Setä 9/11, sivu 25)

On tunnustettava, että viimeisen muutaman päivän ajan minulla on jossain määrin viirannut. Enkä tarkoita että olisin mennyt paperialalle töihin. Viirahan on "ohuista polyesterilangoista tai enimmäkseen polyesterilangoista ja jossain määrin polyamidilangoista kudottu verkkomainen kangas, jolle paperikoneessa, kartonkikoneessa tai selluloosankuivainkoneessa sen perälaatikosta ruiskutetaan paperimassaa paperiradan muodostumista ja paperin kuivaamista varten." Minulla kuitenkin on tällä hetkellä kaksi isoa pyörää jotka heittävät samaan suuntaan. Syy on yksinkertainen ; Episteeminen kriisini ja siihen liittyvä identiteettikriisini on laajentunut eettiseksi kriisiksi joka näyttäytyy identiteettikriisinä.

Joku voisi ajatella että tämähän on vain jokin sosiaalinen nimilappu, joka ei muuta itse ihmistä. Valitettavasti ihmiset ovat myös ainakin jossain määrin sosiaalisia ja symboleja pyörittäviä eläimiä. Siksi mielteitäni heijastaakin Crackedin tupakanpolttamisen lopettamisen puolista kertova artikkeli joka kuvaa voimakkaita elämänmuutoksia seuraavasti ; "When you make a change like this - whether it's smoking, or trying to lose 50 pounds, or changing knife-fighting styles - your whole world stops for a while. You want the rest of the world to stop with you." Mutta maailma ei tietenkään pysähdy.

Minullahan on ollut hieman omituinen tapa rakentaa minuus. Mutta siihen on tavallaan "päädytty syistä". Kokonaisuushan on se, että minulla on hyvä itsetuntemus (tieto omista kyvyistä ja rajoitteista) josta päädytään siihen mihin siitä päädytään eli huonoon itsetuntoon (käsitykseen omasta merkityksestä). Tasapainotan tätä valtavalla egolla (esimerkiksi sitä kautta että minulla on hyvä itsetuntemus kun taas monilla muilla ei). Olennaista on huomata että se egopuoli on pääasiassa se, joka pitää minut elossa ja potkimassa. Eräät ihmiset ovat jopa kuvanneet tätä tapaani olla kuopaksi jota kaivan itse ; Perfektionismissa vaadin itseltäni paljon, ja omanarvontuntoni vaatii minua tunnustamaan virheeni vain likimain aina. Samalla kun tunnustan kyvyttömyyteni ja parannan itsetuntemustani tunnustettu epäonnistuminen kerrallaan kohti helvettiä.

Koska tilanne on "epävarma", olen tietysti tapani mukaan sevennyt erilaisten vaihtoehtojen maailmassa. Tässä mietteissä mukaan tulee sellaisia teemoja kuin syyllisyys, syylliset ja vastuunkanto.
1: Tämä teema on minun kohdallani hyvin olennainen, koska minulta puuttuu vain likimain totaalisesti "anteeksiannon ruuvi". En anna asioita anteeksi, saatan vain unohtaa niitä. (Jotain hyötyä huonosta muististakin.) Siinä missä monilla aika parantaa haavat, niin minun kostonhimoni tuntee koronkasvun lait ja laittaa päälle 5% vuosikoron.

On vain muistettava että peruskysymykseni on se, että "mikä minussa oikein on vikana". Tämä peruskysymys on kohdallani varsin olennainen.
1: Itkin asian läpi joskus 5 luokalla julkisesti kun tajusin että olen maailmassa yksin. Opettaja luuli että tämä oli sidottuna vain siihen että minulla ei oikein ollut ystäviä. Mutta takana oli myös se, että en oikein kokenut minulla olevan perhettäkään. Sen jälkeen olen ollut sinut tämän asian kanssa. Ja joku voisi kokea että tästä asti en ole antanut perheessäni asuville minkäänlaisia mahdollisuuksia. Tämä on kenties totta, mutta kenties yrityskään ei ole ollut mainittava koska tämä "ei anna mahdollisuuksia" -tilanne ei ole koskaan noussut syytteen tasolla minua vastaan. Eli en ole tehnyt mitään jota kukaan olisi huomannut tai välittänyt.

Ja vaikka jotkut voivat kenties yrittää selittää että ei minussa mitään olennaista vikaa ole, niin kohtaamieni ihmisten reagointitavat kertovat omaa karua kieltään. Tämä "viattomuushypoteesi" kun jättää auki monia olennaisia tapahtumia elämässäni, kuten esimerkiksi sen varsin merkittävän määrän mitä olen saanut elämäni varrella turpaan (niin kotona kuin puutarhassa) ilman että olen kokenut sitä erityisemmin lietsoneeni. Tässä suhteessa tilanteeni on verrattavissa avioeroputken läpikäyneeseen ; Yksi avioero voi tulla siitä että on vahingossa valinnut huonon puolison. Mutta 10. häissä on jo syytä miettiä että ehkä kenties vika ei olekaan aina kaikissa muissa, vaan itsessä. Olen siinä tilanteessa että on varsin järkevää ajatella että elämäntapahtumani lihakirveenheilumisesta koulukiusaamiseen eivät ole "vain muiden syy". Minussa on jotain erityistä joka lietsoo ja ärsyttää ja provosoi tämänlaiseen. > Hylkään tämänlaisen "viattomuushypoteesin" likimain vain ja ainoastaan huonona tilannetajuna.

Ainut rationaalinen lähtökohta onkin "kusipäisyysteoria". Tämä on minuuskuvani ydin, josta luopuminen on likimain yhtä järkevää kuin gravitaatiohypoteesin hylkääminen fysiikassa.

Tähän kysymykseen aspergerin syndrooma ja vastaavat olisivat mainioita. Ne nimittäin antavat selityksen joka ei ole pohjimmiltaan oikein kenenkään syy. En ole voinut muuta, minut on kasvatettu oikein ja ihmiset ovat provosoituneet aivan ymmärrettävistä syistä. Olennaista on huomata, että vaikka nämä eivät ole oikeutuksia mutta ne ovat selityksiä. Ja niissä on taustalla lieventäviä asianhaaroja ; Ne poistavat vastuun kasvattajilta, ne poistavat vastuun itseltä. Ja vaikka provosoituneet ovat yhä syyllisiä, heillä on ns. "lieventäviä asianhaaroja".

Jos synnynnäinen ei pidä paikkaansa, jäljelle jää ympäristötekijät ja oma rooli. Nämä kasvattavat syyllisyyspanosta. Joka tarkoittaa käytännössä (koska minä olen minä) sitä että joku maksaa.
1: Ja tämä kaunis asia ei ole jotain sellaista josta kohdallani oikein voi neuvotella ; Elämäni on itse asiassa ollut voimakkaasti kostonhimon kanssa painiskelua. Kenties kotikasvatuksen ansiota on se, että se on pysynyt kurissa tähän asti. Kun olen tarkastellut omaa aggressiivisuusprofiiliani, leimaavin tunne on se, että se on itse asiassa aika huolestuttava.

Vastuunmuutos ja maksaminen voi olla tilanteesta riippuen esimerkiksi itsetuhoista. Mutta mukana on otettava myös kotitilanne. Tämä taas ei ole kovin kaunis asia. Isäni myi juuri pois lapsuudenkotini. Pieni sisareni blogasi siitä miten kokemus oli omituinen. Vaikka siellä oli tapahtunut paljon pahoja asioita, se on ollut kuitenkin koti, ja nyt siihen ei pääse palaamaan. Hyvästienanto oli siksi tärkeää. Itse en ollut koskaan kokenut että minulla olisi oikein mitään kaunaa kyseistä taloa kohtaan. Mutta nyt kun se myytiin, tunsin että olisin ikään kuin pelastunut jonkinlaisesta vankilasta. En kokenut pelkoa sinne menemiseen mutta nyt kun sinne ei voi mennä, on tunne ihastuttava. Toki taustalla on sekin, että en kokenut sitä koskaan kodiksi vaan jonkinlaiseksi vankila-asunnoksi. Ensimmäinen kodiksi kokemani oli Korsossa, ja siihen paikkaan tämä tunne syntyi parissa päivässä.

Syynä oli varmasti osittain se, että minulla oli kotonani terve epäluottamus kaikkiin. Talossa jossa perheväkivalta ei ollut vieras tapahtuma, tämä lienee luontevaa. Oma strategiani taas perustui egoistisesti oman turpaansaamisen minimoimiseen, jonka seurauksena olin kotonani sitä inhottavaa ihmistyyppiä jota koulukiusaamistilanteissa halveksin eniten. - Enemmän kuin itse tekijää vihaan sääliöitä, jotka katsovat sivusta mutta eivät tee mitään. Ja minä olin juuri tämä tyyppi. (Ja itsetuntemukseni kertoo että tämä on egoni vuoksi tunnustettava. Rationalisoinnit helvettiin.)

Toinen puoli asiasta on tietysti vitsaamisperinne, joka oli perheessä aktiivinen ja luova. Toki siihen aina kerrottiin jonkinlainen syy. Mutta tämä syy oli rationalisointi ; Ei ollut mitään selkeää rajaa tai tekojoukkoa josta tuli tai ei tullut. Kokonaisuutena rangaistus ja armo olivat satunnaisia, ja ne riippuivat pääasiassa äitimme senhetkisestä tunnetilasta ; Joskus selkään tuli pikkuasiasta ja joskus isokin teko sai armon. Välinteistö ja metoditkin vaihtelivat kaikkea muuta kuin rikoksen vakavuuden mukaan. Ja se oli tässä kohden varsin luovaa. Selkään saattoi tulla minimaalisen pienellä risulla jota ei voi edes mainita rangaistukseksi. Pahimmillaan käytössä oli nahkavyön solkipää, jota voi kutsua vakavaksi ylilyönniksi.
1: Hallitsemattomuudentunne ja yllättävyys oli sen verran hallitseva tunnepiirre, että olin jopa rauhoittunut siitä että oli syntymäpäivä. Koska silloin tiesi että teki mitä tahansa, niin sai selkäänsä. Selkäänsaaminen ei toki ole mukavaa, mutta minä olen niitä ihmisiä jotka haluavat tietää, joten tämä pahimman skenaarion toteutuminenkin on paljon inhottavampaa kuin arvailu ja epävarmuus asiasta. (Jos olen autistinen niin kenties se oli säännönmukaista. Mutta jos tämä hypoteesi kielletään niin vastuunkantoa on odotettavissa.) Ja tietenkin asiaa ei auttanut se, että tutkinta oli usein metodiltaan varsin puutteellista. Pieni sisareni oli hyvä livauttamaan omat aktuaaliset pahantekonsa harteilleni näyttämällä viattomalta. Minä taas näytin aina syylliseltä. (Livahtaminen oli kuitenkin luontevaa ja nähdäkseni enemmän pelin henki kuin jokin asia josta oikeasti voi kantaa kaunaa.)
2: Lupausten kohdalla epävarmuutta ei ollut. En kykene muistamaan ainuttakaan tärkeää lupausta joka olisi pidetty. Siksi lajontalupauksiin uskomiset olivat silmissäni arvottomia, ja vaikka niitä jonkin verran käytettiin tässä ei tullut pettymyksiäkään. Tästä minulla ei ole kaunoja, koska tässä oltiin sen verran konsitentteja että jos uskoi ja pettyi niin esiin nousee lause "tiesi tai olisi pitänyt tietää." Ja "mitäs läksit nii-hii-hii."

Keksinkin varsin pian sen, mikä on oleellista. Kannattaa pysyä pois tieltä. Aktiivisen valehtelun sijasta turvauduin aktiiviseen salailuun. Koska olen aina ollut puhelias, on paskanjauhanta hyvä keino luoda illuusio avoimuudesta sosiaalisuudesta, kun taas tosiasia oli juuri päinvastainen. Eikä asioista voinut tietenkään vuotaa muillekaan kotona, koska en voinut taata että puhuisivatko he. Tai oikeastaan monesti tiesi että juttu leviäisi.
1: Toki esimerkiksi isosisareni on sellainen että vaikka hän olikin monesti luonteeltaan "temperamenttinen tuittupää", en oikeasti kykene koskaan muistamaan että hän olisi tehnyt yhtään oikeasti epäoikeudenmukaista tekoa. (En esimerkiksi saanut hänen puolestaan selkään koskaan ikinä missään.) Hän oli myös sankarillisesti puolustamassa muita ja ottamassa turpaan muiden puolesta silloin kun ei tarvitsisi. Valitettavasti tämän rehtiyden takana oli sekin, että oikeastaan mitään ei voinut kertoa koska hän ei salaisi niitä.
___1.1: Siksi esimerkiksi kun perheemme systeemi oli sellainen, että huonoja numeroita ei kannattanut paljastaa. Tai ne piti paljastaa sopivassa mielentilaympäristössä. Siksi olinkin mestarillinen piilottamaan esimerkiksi saksan koepalautuksia. (Olin yleisesti ottaen hyvä koulussa paitsi kielissä, liikunnassa ja käsitöissä.) En aktiivisesti valehdellut asioista, vaan piilotin numerot ja kikkailin itseni jotenkin siitä että kokeisiin piti saada nimet. En väärentänyt nimikirjoituksia tai mitään, vaan selitin erilaisista hukkaamisasioista. Koska hukkailin asioita muutoinkin vain konetuliaseen sarjanopeudella, tämä selitys itse asiassa meni varsin luontevasti läpi. Isosisareni paljasteli näitä aina taitonsa mukaan. (Tästä ei oikein voi kantaa kaunaa, sillä vaikka se ei ollutkaan "pelin henki" se oli sentään sitä pientä aidon eettisyyden pilkahdusta jota perheessämme ei ollut liikaa.)

Toki tämä kätkeminen kulminoi siihen että suunnilleen kaikki muut tiesivät asiani paremmin kuin oma perhe. Se johti siihen että nykyäänkään minun on vain aivan helvetin vaikeaa vastata edes yksinkertaisiin kysymyksiin, kuten esimerkiksi nykyiseen työnkuvaani joka on kaikkea muuta kuin halveksittava, säälittävä tai salainen. He kysyvät minulta aina samat yksinkertaiset kysymykset ja minä annan niihin aina erilaiset kiemurtelevat vastaukset. Koska en kykene luottamaan noin suunnilleen yhtään. Sama koskee tietysti kaikkea muutakin aviosäätyä myöten. Olen yksinkertaisesti oppinut pitkän kaavan kautta olemaan kertomatta yhtään mitään tai luottamasta yhtään mihinkään. Tässä mielessä olen hieman kuin tapaopas "Luomakunnan herra. Miehen pukeutumisen laki- ja ohjekirja" vuodelta 1927 opastaa : "Joku on sanonut, että todella hienon miehen eleganssin eksponenttina ovat hänen alusvaatteensa. Gentlemannin varsinaiset kalleudet ovat niissä esineissä, joita ei pidetä näytteillä." (Enkä nyt tarkoita tässä sitä kaksimielistä meininkiä joka tässä alusvaatevitsin ja kalleuksien kautta tulee.)

Tämän pohjalta lienee ymmärrettävää miksi hyvä itsetuntemukseni johtaa huonoon minäkuvaan jossa ainut kantava voima on jättimäinen ego. Valitettavasti se, kuka - jos kukaan - on tästä syyllinen, velallinen ja koston kohde on tällä hetkellä täysin auki. Se on sitä niin kauan kuin identiteettikriisini on luonteeltaan "episteeminen". (Sitten joku sanoo että diagnoosien saamiset eivät muuta mitään tai merkitse mitään.)

---

Eräs lisänimeni lapsuudessa oli "uivelo". Se oli parempi kuin äitini käyttämä - ilmeisesti lyhyytensä ja nasevuutensa vuoksi etunimeäni kätevämpi - lisänimi "hyypiö hävitetyssä kaupungissa". Joskus oli sellainen tilanne että olisi ollut mukavaa omistaa esimerkiksi etunimi jota oltaisiin käytetty näiden sijaan. Mutta kaikkea ei voi saada, ja mistä ei halua puhua, siitä on vaiettava.