Episteeminen kriisi

Sisareni on terveydenhoidon ammattilainen sekä fiksu ihminen. Hän valaisi minua lääketieteeseen liittyvästä käytännön tason metodita ja byrokratiasta. Voidaan sanoa että erällä tavalla tämä tieto teki minusta vapaamman ja ne olivat hyviä uutisia. Hänestä oli kuitenkin ikvää kertoa niitä koska hän ei halunnut rikkoa identiteettiäni tai mitään. ; Hän kertoi että hän ei vakavasti usko minun olevan autistinen. Ensituntemus oli toki hämmästys ja jopa ärsytys koska vaihtoehtona olisi se että hän vihjaisi vahvasti minun olevan patologisella tasolla ammattimainen valehtelija. Toki minä valehtelen joskus, kuten kaikki ihmiset, mutta koska asialla on melko suuri laajuus, on tämä tietysti vakava syytös sellaisenaan.

Taustallahan on se, että olen ajatellut ja varsin laajasti ilmoitellut, että minulla on lukkoonlyöty diagnoosi aspergerin syndroomaan. Kuitenkin käytännössä tämän diagnoosin saaminen vaatii vuosia. Ja terapeutit ja EKG -käyrien ottajat eivät tee tätä tulkintaa. Ja ennen kaikkea tästä saa vielä lopuksi sellaisen kirjan jossa on muun muassa oheita siitä millä tavalla asioita kannattaa selittää. ~ Toisin sanoen olen vasta asteessa jossa terapiassakäydessäni minulla nähtiin piirteitä ja käytiin EKG:ssa jossa katsottiin että on viitteitä. Diagnoosiin lopulta johtava prosessi jatkuu tästä vielä eteenpäin ja jostain syystä en ole tajunnut tätä ohjautunut tähän tarkasteluun. Näin voi kuulemma tapahtua prosessissa.

Sisareni antoi minulle siis tilan epäonnistumiseen ja erehtymiseen ja salli nämä puitteet samalla kun hänellä oli kriittisyyttä ajatella asioita ja kyseenalaistaa. Että rohkeutta mennä ihmsien luo sanomaan että "elät jos et nyt valheessa niin ainakin vajavaisessa tiedossa." Tämänlaisesta toiminnasta olisi mielestäni annettava miltei mitali. Sillä tämänlainen rohkea avoimuus joka ottaa kohteliaasti toisen ihmisen identiteettiin ja arkaan aiheeseen sopivalla kunnioituksella on ihmisissä kaunista, ja liian harvinaista.

Toisin sanoen tilanne on se, että minulla hyvinkin saattaa olla tila, mutta tätä ei ole tutkittu tarpeeksi niin että voitaisiin oikeastioikeasti riittävällä varmuudella tietää. Näin voi käydä, koska kävin psykiatrilla itsetuhoisuussävyisten ajatusten vuoksi. Tämä oli varmasti vain jotain jota hänestä oli hyvä harkita ja huomioiad ja että kannattaa kenties keskittää aika ja muu niinsanotusti relevantteihin aiheisiin. Häntä ehkä kiinnosti pitää minut elossa eikä valita sitä tietä jossa en kenties ehkä elä siihen diagnoosinsaamismyllyn vaatiman prosessiajan loppuun.

Koska olen tunnetun vastenmielinen kaikkia "wnb -asseja" kohtaan ihan sen takia että itseidentifiointi ja omien vaikeuksien itselle lykkääminen voi olla itselle helpottavaa mutta se kuitenkin vääristää "oikeasti sairauden ihmisten" tilaa. Siksi kieltäydyn virallisesti tästä hetkestä asti identifioimasta itseäni tähän tilaan ennen kuin diagnoosimylly on tehty loppuun asti.

Tässä kohdassa esiin nousee kätevä tapa miettiä ontologian ja epistemologian eroa. Tämän hetken tilanihan on siitä sopivassa tilanteessa että se nousee varsin selvästi esiin. Asiantila on muuttumaton mutta sitä koskeva tieto muuttuu ja lisätieto voi muuttaa sen mitä on järkevää uskoa ja sanoa. (Ontologisella tasolla ollaan oltu väärässä ja oikeassa, epistemologian tasolla on ollut perusteltua uskoa tiettyihin asioihin. Se on tässä mielessä "tavallaan ystävällisempi konsepti" joka kannattaa muistaa myös valtaosan "uskontokritiikkinikin" kohdalla. Ne koskevat käytännössä aina tietämistä eikä niinkään keskity siihen olemispuoleen.)

Tilanteeni vertautuu tällä hetkellä voimakkaasti siihen, että haluanko selvittää asiaa, hakea diagnoosin "kyllä vai ei". Vai enkö. Tässä mielessä ongelma on hyvin samantapainen kuin klassiset eettiset ongelmat Huntingtonin taudin kohdalla. Tämähän on perinnöllinen sairaus joka aiheuttaa toimintakyvyn menetyksen ja kuoleman. Eikä sille ole parannuskeinoa. Näin ollen diagnoosi on ikään kuin "kuolemantuomiopäivän antaminen". Monet ihmiset eivät yksinkertaisesti halua tietää. (Asiassa on tietysti linkkinä usein myös mietteitä siitä pitääkö tohtorin kertoa myös niille jotka tekevät itsemurhan diagnoosin jälkeen, joka on tietysti pohjimmiltaan enemmän itsemurhaamisen filosofian vaikeus.)

Sisareni tiedotus on esimerkiksi johtanut mietteisiin joissa
1: diagnoosi toisaalta "make sense" eli se selittää monia siihen liittyviä ilmiselviä ongelmia (kuten esimerkiksi monet aistimuksiin liittyvät omituisuudet jotka ovat elämässäni varsin konkreettisia. (Sisareni kannalta ikävästi että nämä ovat suurempia etenkin humalassa ja väsyneenä.) Se selittää sosiaalisen kummallisuuteni. Myös kömpelyyteni selittyisi.
2: Mutta toisaalta näkyvin piirteeni on se, että olen PU-HE-LI-AS. (En pysty pelkille blogien lukijoille kuvaamaan sitä miten voimakas tämä piirre on minussa. Saanen kuitenkin yrittää tehdä tätä 2 tunnilla suullista tajunnanvirtaa?) Toki olen hiljainen ja estynyt monissa vieraissa paikossa ja vieraiden ihmisten kesken ja jos paikalla on monta ihmistä, tai jos paikalla on rikospoliiseja ja niin edespäin. Olen hiljainen ja höpöttämättä vain sellaisissa paikoissa kuten terapeutinpenkki, jolloin minua nuorisopolilla työnsä vuoksi kuuntelemaan joutunut mielenterveystyöntekijä oli siitä onnellisessa asemassa että hän vältti omaa kuoppaansa syventävä puheripulointini joka pahimmillaan muistuttaa jotain sellaista jonka pahimpiin piirteisiin voi törmätä "Pitkän Jussin Majatalo" -televisiosarjan hotellinpitäjä Basilin hahmosta. (Kuvottava hahmo ihmisenä hän muuten olisi. Sitä ei huomaa koska komediassa naurun ydin vaatii usein etäännyttämistä. On aina mukavaa huomata tämänlaisia rinnastuksia). - Voin siis oikeasti olla vain sosiaalisesti tyhmä tyyppi joka haihattelee omissa maailmoissaan erikoislaatuisissa kiinnostuksenkohteissa. Tämä on eksentrismiä. Jotain jota voi kutsua elämäntapataiteiluksi. Lisäksi olen kiinnostunut ihmisistä, tuppaan vain perseilemään heidän kanssaan ja pelkään aina tuottavani vaikeuksia joihin sitten ajankin itseni pääasiassa selittämällä epämääräisiä ja ajavani tätä kautta ilmoille asioita. (Perseilenkö ensi sijassa siksi koska pelkään perseileväni ääneen?)
+ Aspergerin syndroomassa jossa ei olla autisteja jotka toistavat samaa sanaa 1000 kertaa, on tämänlainen"tuossa osuu, tuossa ei" mahdollista ja jopa tavallista. Mutta toisaalta epäjatkuvuus voi tarkoittaa sitä että diagnoosin kaikki ehdot eivät täyty riittävissä määrin. Sepustuksien vääntäminen mielessä on siksi vain sepeämismyllyä joka ajaa epätiedon kautta perustunne ahdistukseen.

Tässä vaiheessa minun on tietysti selvittävä ja kestettävä myös lopputuloksen kanssa eläminen. Tässä minulla on kaksi vaihtoehtoa.;
1: Vastaus on ei. Tästä on hyvä aloittaa koska Sisareni mies kysyi ensimmäisenä aiheeseen liittyen, että entä jos diagnoosi on ei. Sanoin tähän vain, että sitten tiedän. Mutta luultavasti tämä olisi hyvä asia. Sillä ensimmäinen "asiakeskeinen" tunteeni diagnoosin toimimattomuudesta oli se, että koin olevani vapaa. Moni voi toki ajatella että diagnoosi on kätevä suoja ; Se paitsi selittää, myös oikeuttaa. Se on myös minäkuvan rakennusaihe, koska se kertoo mitä olet. Punatukkaisuudesta on vaikeampaa tehdä omaa identiteettiä (mutta ainakin internetvitsien mukaan punatukkaisuuteen liitetään stereotypioiden pohjalla). Mutta tosiasiassa tämä suoja rakentuu ainakin omalla kohdallani häpeä nimisen tunteen päälle. Uskoisin että "ei -vastauksen saaminen" ajaisi minut pois nykyiseltä deskriptiiviseltä "olen huono" -tasolta kysymään sitä perinteistä kysymystä "mikä ihme minussa oikein on vialla". Tämä ei ole välttämättä parannus mutta se olisi kuitenkin muutos. Kusipäiset ja ärsyttävät piirteeni olisivat kuitenkin olemassa, eikä niitä ole oikein järkevää asettaa kyseenalaiseksikaan. Joten on selvää että tämänlaisia kysymyksiä ja ongelmia tulee.
2: Jos vastaus on kyllä, se ei tietysti muuttaisi mitään paitsi poistaisi epätietoisuuden. Palaisin tavallaan "ylihuomiseen". Koska tässähän kysymys ei ole siitä mitä olen vaan siitä miksi sitä on oikein kutsua. Vaikeuteni ja häseltämiseni eivät katoaisi tai lisääntyisi. Pysyisin "olen huono" -tasolla. Saisin kuitenkin kirjan joka voisi neuvoa asioita joita olen neuvonut raivostuttavasti jo tähän asti. (Ja joista todennäköisesti joudun joka tapauksessa muistuttamaan. Diagnoosin purkautuminen kun ei muuttaisi sitä että en kestä esimerkiksi kameroiden salamavaloja ympäristössä jossa on paljon erilaisia kohteita jotka tunkevat tietoisuuteeni.)

Tässä mielessä minulla on rakentunut identiteettikriisi joka perustuu totaalisesti abstraktioon. On selvää että tämänlainen tilanne muistuttaa eräässä määrin uskonnollista ajattelua. Ongelmani on se, että epätietoisuudessa olen potentiaalisesti jotain. Ja loput leimoista taas kertovat ensi sijassa itsestäni. Sillä epistemologiassa on aina linkki ontologiaan. Ja tätä kautta mukana on aina tulkintaa ja merkityksiä. Ihminen ei kohtaa epistemologiaa ja se on ongelma joka olisi hyvä muitaa (vaikkapa uskontokritiikkiä tehdessään) mutta joka kuitenkin helposti ns. "unohtuu menossa". Tässä mielessä sisareni voisi olla erinomainen. Hän olisi niitä jotka osaisivat ns. "pitää keskusteluyhteyden vastapuoleen". Itselleni tässä tulee usein vaikeuksia. Hän onkin hieno ihminen!