Presidentinvaaleissa Pekka Haaviston ympärille on kertynyt karnevaalinoloista toimintaa. Jotain, joka tuo mieleen lähinnä fanittamisen. Tämä oli aluksi jopa ällistyttävää. Esimerkiksi työpaikallani on näkynyt pukeutumisessa Haaviston fanipaitoja.
Olen tottunut siihen että huippu-urheilijoita, rokkitähtiä, elokuvasankareita ja muita vastaavia asioita fanitetaan. Fanittamisen kohteeksi joutuvat bändit. Beatles ja muut vastaavat ovat niitä jotka kisailevat fanittajista Jeesuksen kanssa. Taide, urheilu, uskonto ovat fanituksen aiheina leimallisesti absurdeja. ; Kysymys on tällöin järjen ylittävästä kokemuksesta. Voidaan jopa sanoa että kohtuuttomuus ja karnevalisoituminen ovat tällöin ymmärrettäviä (Rationaalisuus ei ole sama asia kuin ymmärrettävyys tässä yhteydessä.)
Onkin tavallaan piristävää että Haaviston kohdalla fanitetaan jotain jolla on merkitystä myös absurdin ulkopuolella.
Kuitenkin tässä on hyvä huomata, että fanittamisessa ja ideologioissa on monia piirteitä. On helppoa katsoa näitä kahdesta kulmasta:
1: Yhtenäisyyskulma ; Tällöin ilmiö, olipa se sitten uskontoa tai punkkulttuuria, on ideologianlevittämistä ja käytöksen samankaltaistamista. Tällöin punkkarit pukeutuvat samanlaisesti keskenään ja tunnistavat näin toisensa. Uskonnon ja politiikan kielessä harmonia näkyy tietysti myös korulauseissa. Puhutaan yhtenäisyydestä ja harmoniasta. Riskinä on tietysti tasapäistyminen ja se että nämä vaikutukset muokkaavat ihmisistä stereotyyppejä. Yhtenäisyyden kohdalla voidaan puhua indoktrinoitumisesta. Politiikassa tämä näkyy ns. "sosiaalipornobingona", jossa toistuvat vaikka ihmisryhmät kuten lesket, orvot, veteraanit, kiusatut, kääpiöt ja muut vastaavat. Tai ihanteet kuten vapaus, oikeudenmukaisuus, ahneuden vastustaminen, viisaus... (joita kaikki kannattavat vaikka voivat määritellä ne hyvinkin eri tavoin.) Kaikki ajavat näiden asiaa, joten niihin vetoaminen on tärkeä erottautumisen merkki.
2: Erottautumiskulma : Fanittamisessa on käytännössä aina myös voimakas irtautumisen henki. Tämä näkyy etenkin punkkulttuurissa jossa korostetaan sitä miten ollaan individualisteja (niistä samanlaisista takeista ja hakaneuloista huolimatta). Tämä muistuttaa siitä että fanittaminen on aina vähän myös sitä että ollaan erilaisia kuin jotkut muut. Ja koska asialla on yksilöille merkitystä, muuttuu tämä helposti siihen että erilainen kuin muut luetaan käytännössä rivien välistä muodossa "parempia kuin ne muut". Erottautumiskulman olennaisuus selittääkin suuren osan siitä, miksi fanittaminen on absurdia ; Jos asia on kaikkien mielestä hyvä, voidaan puhua asian "yleisinhimillisyydestä", jolloin se ei herätä erimielisyyttä eikä ole siksi hyvä erottautumisen merkki. Usein erottautumisen merkki esitetään toki haaveen ja unelman muodossa. Se, mikä on nyt erottava identiteetti uskotaan joksikin josta tulee "yhdistävä elementti" tulevaisuudessa.
Näin voidaan huomata että asioilla on monia puolia ; Vaikka uskonnollisuutta myydään yhtenäisyyden merkkinä, se on juuri niitä repiviä aiheita jota ei voi siksi sanoa miksikään yleisinhimillisyydeksi. Ja jo tämä sosiologinen puoli kertovat siitä yksinkertaisesta seikasta että ihminen ei ole homo religiosus ja että uskonto on oikeasti erottava identiteetti, jossa yleisinhimillisyys on korkeintaan indoktrinointitavoitteena, haave ja unelma. Sekoituskieli voi hämmentää ja moni sekoittaa unelman ja todellisuuden ja pitää siksi ihmistä periuskonnollisena.
Ja samalla on helppo ymmärtää että Haaviston fanittamisen kohdalla kysymys on vastaavista asioista. ; Erimielisyys nähdään suvaitsemattomuutena, jonka taakse manataan paheita kuten ymmärtämättömyys, pelko, ignoraatio, viha ja muut vastaavat asiat. Erottava elementti esitetään yhtenäistävänä, vaikka tämä yhteys onkin lähinnä utopia ja unelma.
Kirjoittaja äänesti ennakkoon toiselle kierrokselle. Äänen sai Paavo Väyrynen joka ei ollut edes ehdolla. Kansalaisvelvollisuus/Kansalaisoikeus on siis suoritettu kenties parhaalla mahdollisella tavalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti