Vietin eilen aikaa ajatuksenvaihdossa ihmisen kanssa, joka korosti sitä että uskonto ilmentää ihmisissä ylimielisyyttä. Tämä koski uskovaisia ja ateisteja. Hänestä ihmiset "Uskontoon tuntuu pätevän sellainen lainalaisuus, että lähes jokainen luulee kykenevänsä sanomaan siitä jotain olennaista. Tämä on aika outo juttu siinä mielessä, että ihmiset eivät yleensä toimi näin muiden asioiden parissa, vaan he yleensä myöntävät ihan auliisti tietojensa ja kykyjensä rajallisuuden." Toki olen tässä hieman erimielinen, koska ihmisillä on tosiasiassa usein mielipiteitä asioihin joihin heillä ei ole minkäänlaista kompetenssia. Tämä "yleinen ylimielisyys" koskee kulttuuria, politiikkaa ja tieteitä. Ihmiset katsovat voivansa keskustella talousasioista ilman taloustieteen tohtorin tutkintoa. Ihmisillä on mielipiteitä kansan parhaasta. ; Jokainen skeptikko tietää että ihmisillä on nykyään mielipiteitä vaihtoehtohoitoihin, horoskooppeihin, ilmastonmuutokseen, evoluutioteoriaan, kierrätykseen ja moniin moniin muihin asioihin. Eivätkä nämä ole yleisesti ottaen aina mukaile tiedemisten ja asiantuntijoiden näkemyksiä, vaan ihminen katsoo voivansa ohittaa nämä.
Ja sitten olen tietysti minä, joka vaatimattomauudessani osaan ja ymmärrän vain ihan kaiken kaikesta ja otan kantaa likimain joka asiaan.
Kun viimeksi katsoin, tieteen norsunluutornia vastaan taisteleva postmodernismi on monissa piireissä peräti muotia. ; Tämä on itse asiassa piirre joka yhdistää monia New-Agelaisia vaihtoehtohoitoja ja horoskooppeja kannattavia vihervasemmistohippejä ja yltiökonservatiivisia kreationistikristittyjä.
Mutta kuitenkin, tästä huolimatta, en malta olla olematta sitä mieltä että nykyään uskontoon otetaan hyvin paljon kantaa tavoilla jotka eivät ole teologisia.
"Uskontoa opetetaan lähinnä tiedollisesti. Mutta se ei ole uskonnon kannalta mikään ensisijainen tai edes olennainen tapa tulla tutuksi sen kanssa. Minusta ylimielisyys uskontoa ja sisältöjä kohtaan nousee nykyään etupäässä siitä, että ei hyväksytä sitä tosiasiaa, että uskonnolla on omia sisältöjään, jotka eivät palaudu esim. omantunnonkysymyksiin ja etiikkaan, vaan joita määrittää jonkinlainen pyhyyden ja Jumalan persoonallisen läsnäolon voima. Ja tämä puolestaan on alue, joka on todennäköisesti paljon paremmin hanskassa sellaisilla tyypeillä, jotka yksinkertaisesti harjoittavat uskontoa antaumuksella, kuin sellaisilla tyypeillä, jotka käyttävät uskonnollisia premissejä argumentoidessaan maallisilla areenoilla ja niiden viitekehyksessä (tällaiseksi lasken esim. Puolimatkan ja muut vastaavat uskonnonfilosofiset lähestymistavat. Niissä lähestytään uskontoa sellaisista näkökulmista, jotka ovat uskonnolle itselleen melko merkitysettömiä, ja jotka tulevat sen käsittelyn piiriin lähinnä ulkoisen paineen kautta). Itse siis kaipaisin uskonnon suhteen enemmän ja vakavampaa suhtautumista uskonnon sellaisiin puoliin, jotka eivät avaudu järkeilemällä, etiikan avulla, yms. Siis sellaisiin puoliin, jotka erottavat uskonnon muista ihmiselämän osa-alueista."
Toki tässä on taustalla ajatus että kristinuskoa voi ymmärtää vain kristinuskon sisältä, jolloin kriitikko ei vain ole "riittävästi osallistunut". Ja niissä määritellään erikseen ensin että uskonto on erityislaatuista ja tämä premissi sitten nousee vahvasti johtopäätöksenomaiseksi asenteeksi, jossa uskonnolle vaaditaan uniikkeja oikeuksia ja privileegioita suhteessa mihin tahansa muuhun mielipiteeseen. Nostan tämän kuitenkin esiin siksi, että tosiasiassa tämäntapainen "arjessa eletty uskonnollisuus" on yleistä. Tässä kulmassa teologiset kiemurat ovat irrelevantteja.
Tämä kulma on hyvä muistaa esimerkiksi uusateismin kanssa. John Pieret nosti esiin piirteen joka hänestä kenties kuvaa eroa siitä mikä tekee ateistista erityisen uusateistin. Voidaankin jopa sanoa että tämä on yksi niistä tärkeimmistä piirre-eroista joka erottaa perinteisen ateismin uusateismista. Perinteisessä ateismissa uskontoa on usein lähestytty ensisijassa filosofisesti. Tässä on usein ohitettu se, että uskovainen kokee asiat tietyllä tavalla. Perinteinen lähestymistapa on yrittänyt hakea maallisia oikeuksia uskonnonharjoittamiselle. Näin syntyy esimerkiksi sosiaalisia selityksiä ; ""oh, all of her friends are at church" or "he uses church to make business contacts" or "it's a comforting tradition from their childhood."" Kuitenkin tämä teoreettinen viitekehys kuitenkin itse asiassa ohittaa sen mitä suurin osa uskovaisista sanoo. Uusateisti. "we have to take them at their word, and recognize that most people who go to church actually do so because they genuinely believe in all that stuff."
Tämän ongelmana on tietysti se, että tämän jälkeen käy juuri kuten lainaamani keskustelija minulle maanmainiosti esittää. Suuri osa teologian kiemuroista muuttuu irrelevantiksi. Dawkinskriitikot ovat usein nostaneet esiin sen miten Dawkins ei välitä esimerkiksi Paul Tillichin teologisista argumenteista. Yksi syy tähän on se, että he näkevät uusateismin vanhan ateismin kaltaisena filosofisena abstraktina järkäleenä. He näkevät että se on militanttia koska se nostaa esille muuta kuin sen vanhan "pehmeänä ja ystävällisenä" esitetyn hyväksyttävien tekosyiden hakemisen ja siirtyy sosiaalisesta selittämisestä ja elämäntapapuolelta suoraan siihen onko Jumalasta tieteellisiä todisteita vai ei ja moittii tämän puutteen takia uskontoa taikauskoksi.
Kun tajutaan että viitekehys on eri : Se ei ole abstraktia filosofiointia, vaan pragmaattista ateismia. Uskonnonfilosofia on tässä kehyksessä samassa suhteessa kuin Puolimatka keskustelukumppanilleni joka elää uskonelämää sen sijaan että pänttäisi jotain tylsiä loogisia kiemuroita, joiden roolin hän näkee lähennä jonain joka ei ole uskonnon ydintä vaan jossa annetaan periksi asiassa jossa ei tarvitsisisi antaa periksi ; Loogisia kikkailuja tehdään siksi että nykykulttuuri vaatii järkevyyttä, rationaalisia perusteita, logiikkaa ja muuta.
Toki tämänlaisten piirteiden tajuamisen jälkeen uusateismi muuttuu minun silmissäni ns. "helvetin tylsäksi". - Mikä lienee yksi syy miksi en heihin itseäni suostu laskemaan, toki sen lisäksi että en ole ateisti, vaan uskontokriittinen mikä lienee vielä piirun verran oleellisempi pikkuseikka sellaisella omituisella tavalla joka lienee selvää vain niille Haavistoa äänestäville PerusSuomalaisille.
Mutta kenties moni muu (on minua kypsempi ja) tajuaa ja osaa arvostaa sitä että kysymys ei itse asiassa ole militanttiudesta, vaan siitä että perinteisen tekosyiden ympärillä kikkaileva ateismi oli epäkohteliasta koska se ohitti ihmisten uskon. Uusateisti taas huomioi nimenomaan tämän ja ottaa tähän kantaa. Perinteistä ateismia on kenties helpompi sietää koska se kohdistaa nuolensa uskon kannalta epäoleelliseen ja jättää henkilökohtaisen uskonvakaumuksen syrjään. Uusateisti taas näkee että uskontoa olisi hyvä käsitellä (myös kriittisessä sävyssä) ensisijaisesti sen ytimestä. Tämän jälkeen tiettyjen asioiden ohittaminen on suorastaan velvollisuus ja sen vaatija näyttää lähinnä sen, että ei ole ymmärtänyt uusateismin ydintä.
Samalla on havaittavissa että uusateistien asenne omaan vakaumukseenkin näyttää olevan samantapainen ; Tämänlainen laiska/leppoisa suhde filosofiaan johtaa siihen että heidän suhtautumisensa ateismiin näyttää johtavan siihen että hekin viittaavat elämän kautta ja filosofiset kiemurat ja jumalatodistukset ovat tässä toisarvoisia. Näin ollen uusateismin kritiikki kohtaa samoja vaikeuksia kuin mitä filosofisella tasolla repiminen ja analysoiminen tekee niissä keskusteluissa joissa kaltaiseni otus on debatoinut vakaumuslähtöisen uskovan kanssa. (Kyllä, sieltä löytyy aina peruslähtökohtia ja filosofiseksi luokiteltavia käsityksiä ihmismielestä jne. Mutta nämä ovat vakaumuslähtökohdista katsovalle irrelevantteja koska ne eivät lainkaan kosketa sitä tunnepuolta.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti