Katsoin (ilmeisesti/toivon mukaan) halpatuotantona tehdyn TV -elokuvan "Mustanaamio - pahuuden päivitetty vastustaja". Minulla oli luonnollisesti odotuksia siitä mitä elokuvassa olisi sisällä. Sillä mustanaamio edustaa ainakin minun silmissäni perinteisiä perhearvoja. Hän on nopea ja hyveellinen. Kun Mustanaamio toimii, on salamakin hidas kuin etana. Mustanaamiolla on kymmenen tiikerin voimat. Mustanaamio ei liikoja lavertele, mutta hänellä on Salomonin viisaus. Mustanaamio hiipii äänettömästi kuin viidakkokissa. Mustanaamio liikkuu viidakossa nopeammin kuin helikopteri ilmassa. (Ja ennen kaikkea -) Mustanaamio on kova koville. Toisinaan Mustanaamio poistuu viidakosta ja liikkuu kaupunkien kaduilla kuin kuka tahansa meistä. Tällöin hän käyttää nimeä Kit Walker. Ja tällöinkin hän juo baareissa vain maitoa. Eikä koskaan lakkaa rakastamasta Diana Palmeria.Tässä perinteistä sarjakuvista tuttua mustanaamiota oli muokattu modernin pinnallisempaan suuntaan. Hän ei enää ole viidakkopoika joka tulee kaupungin kaduille kuin kuka tahansa meistä. Hän on kirjaimellisesti kaduilta napattu kuka tahansa meistä. Trikootkin on vaihdettu luodinkestäviin liiveihin ja teknologialla leikkimiseen. Mustanaamio harrastaa vapaa -aikanaan muodikkaan modernisti ganstasävyistä vapaamielisyyttä ja kutsuu sitä parkouriksi. Hän suutelee ensitreffeillä, eikä hänen ihastustaan lähestytä oikein muuten kuin ulkonäkötermein ja delfiinivitsein. Mustanaamio värjää hiuksiaan ja miettii muutenkin onko hänellä tukka hyvin. Mustanaamio on hieman nokkava ja myös jonkin verran turhamainen. Joskus mustanaamio ajaa pahiksia kuolemaan, onnettomuuteen johon nämä astuvat itse, mutta jotka mustanaamio aikaansaa. Mustanaamio kutsuu näitä likimain eksplisiittisesti "ehkä itsemurhiksi". Mustanaamion kovuudessa kova on kova koville (sentään kovasti).
Vanhaa mustanaamiota voi lähestyä ja kuvata vain viidakon vanhoilla sanonnoilla. Uutta mustanaamiota kuvantavat asfalttiviidakon trendit.
Se, mikä tässä perinteiden kunnioittamisen nimissä tehtyyn perinteiden rikkomisesta tuli ensi sijassa mieleen oli se, että moderni sankari on helposti epätäydellisyyksissään "pinnallisen" oloinen siinä missä vanhan ajan sankarit ovat pinnallisuudessan "kiiltokuvamaisia" : Moderni sankari muistuttaa antisankaria (ei kuitenkaan antagonistia) ja hänen henkilökohtaiset virheensä näyttävät inhimillisiltä mutta tekevät hahmosta hedonistisen tai jollain muulla tavalla pinnallisen. Klassinen sankari taas on idealisoitu niin että tavallinen ihminen ei voi tätä saavuttaa. Näin lopputulos on ihanteellinen mutta hahmona epäuskottava. Jokin jonka ei voisi kuvitellakaan uskoa voivan olla elossa oleva ihminen joka toimii maailmassa.
Koska olin juuri aikaisemmin lukenut Taina Westin kirjoittaman mainostekstin "Kansanhiihto 2012" -näytelmälle osasin yhdistää tämän kotimaahamme, ja siihen miten meidän kulttuurissamme julkkikset ja poliitikot ovat sankareita. Hän kuvaa sitä miten nykyään kunnon sankari on epätäydellisyyksiä sisältävä, antisankarimainen "Haluamme että hänellä on heikkouksia kuten meilläkin, haluamme että hänessä on pikkusieluisuutta kuten meissäkin ja haluamme että hänessä on kostonhimoa kuten meissäkin." Hänkin korostaa sankaruuden roolia identiteetinrakennuksessa jossa keskiössä ei enää olekaan sankari ja hänen ihanteensa, vaan yleisö jolle sankari on ikään kuin väline. Tästä hyödytään mutta samalla hän on jotain johon kohdistetaan valtaa ja näytetään että tavallinen ihminen kykenee kohoamaan sankaruuden yläpuolelle, jos ei paremmaksi niin sitten ainakin mahtavammaksi. "Pieni kansa tarvitsee sankarinsa erottuakseen muista. Rakastamme sankareitamme, mutta vielä enemmän rakastamme heidän syöksemistään pois vallasta. Kun heidät on kerran pudotettu jalustaltaan, suomme heille mahdollisuuden kohota uuteen sankaruuteen, mutta he eivät enää ole ylivertaisia tavalliseen kuolevaiseen verrattuna. Tavikset tietävät sankariensa heikot kohdat. Tietävät mihin törkätä jos sankari alkaa käyttäytymään ylivoimaisesti." Ja tämä kuvaa luonnollisesti tarinankerronnan modernia sankaria kuin esimerkiksi Matti Nykästä joka on selvästi läpikäynyt "jojottelujulkisuuden" ihmeet.
West näkee tällä myös teologisen ulottuvuuden. "Sankarin täytyy kuten Jumalankin olla ihmisen kaltainen, mutta kuitenkin jotain suurta, jota tavikset eivät pysty käsittämään. Olen kristitty, mutta olen aina ihmetellyt, miksi Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen. Se ei suurenna ihmistä, mutta pienentää Jumalan."
Näenkin että tässä on paljon viisautta. Sillä siinä missä esimerkiksi USA:n konservatiiviskristillinen oikeisto pitää Jumalankuvaa ideaalina, täällä kylmässä pohjolassa näyttää viehättävän nimenomaan Jeesuksen inhimilliset puolet. Jeesus on toki muutenkin inhimillistetty, oikea sana taitaa olla arkistuminen. Siinä missä USA:lainen näkee Jeesuksessa primääristi ja korostetumin ideaalisen Jumalan, me näemme Jeesuksessa ensisijassa ihmisen. (Riippumatta siitä mitä teologisesti korrekti taso ja ulkoluvut kertovat. Vakaumus tulee esiin myös, tai oikeastaan etenkin, itse uskonelämässä ja siinä miten asioihin suhtaudutaan.) Siksi esimerkiks USA:lainen voi nähdä Jeesuselokuvan ruoskimiskohtauksessa Jeesuksen sankarillisen staminan. Hän kestää kipua ja ottaa sitä vastaan vapaaehtoisesti. Jeesus on tällöin Pelastaja, staminamasiina joka ottaa runtua ollakseen lopulta ja viimein voitokas. Suomessa vastaavassa kohdassa näkyy sen sijaan uhrikertomus ; Jeesus on säälittävä kärsimyksissään jota ei ole ansainnut.
Tämä taas liittyy uusimpaan valtionkirkkomme yritykseen rakentaa itsestään kaikesta huolimatta kansankirkko. Se nimittäin tavoittelee arjessa läsnäolemista. Siinä yritetään tulla osaksi normaalielämää. Tätä yritetään esimerkiksi rippikoulun kautta, koska se on pitkäkestoinen ja vain sen päätös, konfirmaatio, on rituaalinomainen. Näin on mahdollista antaa hengellisiä muistoja jotka ovat arkisempia mutta läheisempiä. Tämä on toki hyvin tärkeää, koska nykyään Pyhä on selvästi erotettu arjesta ja monelle kirkon rooli on vain tiettyjen muutamien rituaalien toimittamisessa. Näin kirkko on etääntynyt elämästä ja on muuttunut lähinnä muutamien sirkushuvimaisten nautintoelämysten tarjoajaksi ilman sen kummempaa merkitystä uskovalle. Onkin hyvin järkevää yrittää saada Pyhä mukaan osaksi arkea. Tällöin uskominen olisi osallistuvaa ja uskomisella olisi merkitystä. Tätä kautta kirkko tuntuisi myös rakkaalta ja siihen kuulumista ei tarvitsisi perustella. Se olisi päin vastoin ilo , eikä jokin epämääräisen etäinen kunniakysymys.
Ongelmana tässä onkin se, että tämä ei ole USA. Jumalakäsityksemme on muokkautunut hyvin erilaiseksi. Siksi arjessa läsnäolemiset näyttävät yhtä korneilta kuin mitä "Napoleonin kompleksit" kuvasi tekstissään "Avioon istujat ja parkkihallien papit", jossa viitattiin siihen että kirkko suoritti kauppakeskuksen parkkihallissa pikavihkimisiä. "Suomen evankelis-luterilainen kirkko laittaa mieluusti papin supermarketin pakokaasuiseen parkkihalliin suorittamaan sakramentteja impulsiivisille hyypiöille, jotka eivät selvästikään arvosta sitä uhrausta, jonka pappi arvokkuudelleen tässä tekee (tosin ei voi pappi alun alkaenkaan omasta tai virkansa arvokkuudesta paljoa piitata, kun moiseen lähtee)." ... "Kun nyt on häitä vietetty Prisman parkkihallissa, niin ehkäpä voisi pistäytyä kasteella Stockmannin vessassa. Varman sinnekin liikenee jokin hartiavoimin ihmistenarjessaläsnäoleva munaton (mies tai nainen; samantekevää) papinkuvatus itseään ja halveksittavasti käyttäytyvää kirkkoaan lisähäpäisemään. Ja kun heistä ja kirkollisesta eliitistä aika jättää, voisi heille järjestää arjessa-läsnäolevat hautajaiset kaatopaikalla" Sillä Suomessa pappi ei pyhitä parkkihallia vaan parkkihalli tekee sakramentista rihkamaa. USA:lainen voisi ihan oikeastikin sen sijaan arvostaa tempun innovatiivisuutta ja rohkeutta, ja muistuttanut että tämä on sitä "Vegas -henkeä".
Sillä jos sankari on ideaali, tämän kiiltokuvan teflonpinta torjuu roiskeet ja hyvettä ei voi tahrata paikalla. Antisankarimaisia piirteitä keräävä sankarikuva sen sijaan kontaminoituu, jolloin pyhästä tulee rihkamaa. Ideaali nähdään ylpeilynä jolle ei anneta tilaa ja tämänlaisessa tilanteessa pappi joka luulee olevansa niin hyvällä asialla että voi marssia mihin tahansa paikkaan tekemään rituaalejaan itse asiassa alentaa itsensä. USA:lainen voisi nähdä että parkkihalliin meneminen vaatii nöyryyttä ja palveluhenkisyyttä. Suomalainen näkee tämän saman tungetteluna. Sillä sankarikuva värittää paitsi sen mitä tekoja sankari tekee, myös sen miten sankarin teot tulkitaan.
Tämä on nähdäkseni Suomen uskontokulttuurin heikkous ja vahvuus. Siksi kun käy niin että esimerkiksi Turun Mikaelinseurakunta piffaa uudet jäsenensä (liity nyt, tarjous ei toistu) jääkiekko -otteluun, ei tilanteessa korostukaan se että tässä kirkko olisi arjessaläsnäoleva vaan se, että pastoritkin kertovat että "Jos kirkkoon kutsuisi, ei kovinkaan moni tulisi. Lätkämatsiin on helpompi tulla." USA:lainen näkisi nerokkaan mainoskampanjan, mutta Suomalainen näkee tämän temputteluna jossa kirkko tunnustaa arvottomuutensa ja yrittää vedota siihen mihin ihmisillä on vielä tunteita. Mutta suomalainen näkee vain sen että jääkiekko on suositumpi kuin Jeesus.
Sillä Suomalainen jonka arkea määritellään pyhäksi kokee tilanteen jonkinlaisena valehteluna, liioitteluna, askeesiperiaatetta rikkovana humpuukina. Jopa silloin kun hakukoneenkäytöstä yritetään tehdä jokin erityinen "Google -kokemus" - saati silloin kun tämän ihanuuden taakse väitetään jokin sankari joka on ylimaallinen, ylivoimainen ja jotain jota ihminen ei voi tiputtaa jalustalle ja nostaa sinne takaisin halutessaan.Kirjoittaja muistuttaa että myös modernin Mustanaamion eräs tärkeimmistä tiedostamisista on tajuta että jos Walkerien suku sammuu, Mustanaamious lakkaa olemasta. Näin ollen fantomisaation onnistumiseksi tarvitaan jälkeläinen joka jatkaa perintöä. Kaiken saamani tiedon mukaan tämä jälkeläinen on (a) mies ja (b) ehdottoman heteroseksuaali. Heteroseksuaali huolimatta siitä että joutuu vapaaehtoisesti pukeutumaan "varsin tietynlaiseen" Mustanaamion asuun. So. The most important thing in fighting against the evil is to remember to fuck with girl.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti