Linnanmäki-itsemurhasta

Käydessäni linnanmäellä jonotin paljon. Tämä opetti runsaasti kärsivällisyyden hyveestä. Valitettavasti en ole hyveellinen - ja vaikka olisinkin niin pitäisin kärsivällisyyttä tylsänä ja huonona hyveenä siksi että se on luonteeltaan passiivista eikä aktiivista. Tässä triviaali-hyveellistyessäni sain sitten kuunnella muita jonossa olevia ihmisiä.

Eräässä vaiheessa takanamme jonotti ala-asteikäinen minulle ennästään ja jälkeestään tuntematon lapsi. Hän keskusteli äitinsä kanssa turvalaitteista ja siitä olisiko mahdollista tehdä itsemurha kyseisessä laitteessa johon he jonottivat. Lapsi mietti asiaa selvästi kiinnostuneena. Hän kuitenkin samanaikaisesti ei ymmärtänyt koko itsemurhaamisen konseptia. Hän tiedosti sen olemassaolon mutta ei voinut ymmärtää sitä koska "elämä on ainutlaatuinen asia".

En tässä lähde lähestymään sitä onko ainutlaatuisuus hyvä asia. Sitä voisi sanoa että elämä voi toisille olla ainutlaatuisen perseestä. Ja sitä voisi jatkaa myös siitä, miten ihmiselämien lukumäärä tai harvinaisuus ei muuta ihmisarvoa ; Jos maailmassa on kuusi miljardia ihmistä ei ihmisen elämä ole vähempiarvoinen kuin jos ihmisiä olisi vain 10 000. (Luonnonsuojelijat voivat olla toki tästä erimielisiä. Lajin säilymisen kannalta tällä on väliä. Mutta harva liittää tätä ihmiselämän arvoon sellaisenaan.) Ihmiselämän tekee uniikiksi lähinnä asioiden kombinaatio. Ja osaset tuskin ovat kovin ainutlaatuisia ja uniikkeja. Ja muutenkin vaikuttaa siltä että olemme vähemmän ainutlaatuisia kuin pienessä subjektiiviskeskeisessä päässämme itsellemme kerromme.

Mutta en lähde tuohon vaan siihen että miten linnanmäkilaitteista voi ylipäätään saada tuollaisia itsemurhamielikuvia. Kysymyksen mielenkiintoisuutta alleviivaa se, että itsemurhan tekeminen tuntuu vieraalta.

Tässä kohden mieli menee väistämättä Freudin thanatos -ajatusten suuntaan. En ole kovin suuri psykoanalyysin ystävä tai kannattaja. Mutta jossain määrin voidaan sanoa että linnanmäen laitteissa on kieltämättä jonkinlainen kuolemanvietin ruokkimisen maku. ; Freudin mukaan ihmisellä oli kuolemanvietti joka houkutti häntä kuolemaan ja ottamaan riskejä ja vaaroja.

Monet laitteista ovat hurjia ja pelottavia. Kun lapset ja nuoret teinipojat esittävät laitteissakäymistä darena, on selvää että tässä on kysymys jonkinlaisesta uhkarohkeuden demonstroinnista. Tosin linnanmäen laitteet eivät tavallaan ole aitoa uhkarohkeutta koska niistä on yritetty tehdä mahdollisimman turvallisia - jonka sivutuote on muuten se, että laitteissa itsemurhan tekeminen on monesti ällistyttävän vaikeaa. Toki maailmanpyörästä voi aina hypätä. Mutta esimerkiksi "Kieputtimen" turvakaarihässäkkä takaa lähinnä sen että saat ennen pitkää skolioosin ja ruhjeita hartiaasi.

Kuitenkin laitteeseen menevä asettaa itsensä tunnetasolla alttiiksi. Laitteet on usein jopa rakennettu siten että ne näyttävät ja kuulostavat pelottavilta. Ne, noin ylipäätään, simuloivat vaaratilanteita vaarattomasti. Laitteeseen astuja luottaa luonnontieteisiin, insinööreihin ja vastaaviin. Ja hän saa luottamuksen vastineeksi tunnetason kokemuksen siitä millaista olisi jos tätä luottamusta ei olisi.

Linnanmäen laitteet ovatkin varmasti hieman hauskoja samasta syystä miksi vanhat slapstick -komediat ovat hauskoja. Ns. Beign violation theory korostaa että ihmisiä huvittaa se, että heille rakennetaan tilanteita jotka vaikuttavat vaarallisilta mutta joiden seuraukset ovat enimmäkseen harmittomia. Liukastuminen banaaninkuoreen ei ole hauskaa, mutta jos liukastuu näyttävästi ja kaatuu kaarella banaaninkuoreen ilman että tästä seuraa mitään aivovammaa ja sairaalakäyntiä, tilanen on hauska. Linnanmäen laitteissa käyminen voi tätä kautta olla helpottavaa.

Kauheat nautinnot

Ihmiset nauttivat vapaa-ajallaan mielellään mukavista asioista. Mutta toisaalta viihteen kohdalla ihmisillä tuntuu usein olevan päinvastainen suuntautuminen. Emme jonota elokuviin jotka koostuvat pelkästään mukavista asioista. Päinvastoin, näyttää että nautimme kauhusta, väkivaltaviihteestä ja vastaavasta. Osa ihmisistä nauttii ekstremelajeista. Mutta nekin jotka eivät nauti ekstremelajeista nauttivat kuitenkin viihteestä yhtä kovasti kuin pienet lapset hurjista huvipuistolaitteista.

Tämä johtaa mielenkiintoiseen kysymykseen. Kysymykseen siitä miksi pidämme iljettävistä asioista. Klassisesti antiikin kreikkalaiset katsoivat komedioita ja tragedioita. Komediat ovat ymmärrettäviä. Niissä on usein mukana hauskoja ja mukavia asioita. (Joskin joissain komedioissa on ajateltu että juopotteluteema ja juhliminen olisivat hauskoja vaikka ne eivät ole.) Mutta miksi ihmiset nauttivat tragedioista?

Fantasian ja toden suhde

Sadismi voisi olla näppärä selitys, mutta moni ihminen samastuu nimenomaan "jahdattuun" trillereissä ja kauhuelokuvissa. Ja elokuvat on käsikirjoitettu tämä asia mielessä. Josta voitaisiin päästä siihen että kenties eskapistisesti nautimmekin juuri selviämisestä. Sankarit tarjoavat utooppisen samastumiskohteen ja antaisi pääsyn positiivisiin onnistumiskokemuksiin joita arkielämä niin harvoin monille meistä antaa. Mutta nautimme myös kauhuelokuvista ja tragedioista joiden lopuksi sankari - tai jopa kaikki - kuolevat. Joten selvästi nämä selitysmallit eivät tartu ytimeen. Ne selittävät kenties osan ilmiöstä. Mutta koko totuudeksi ne eivät ulotu.

Klassiset totutut selitykset korostavat sitä, että ymmärrämme fantasian ja todellisuuden eron. Tällöin vastassa on hieman sama kuin mikä on raiskausfantasioiden suosiossa. Tämä kuitenkin tosiasiassa selittää lähinnä sitä, miten on mahdollista että kavahdamme hirviöitä tosielämässä mutta kykenemme nauttimaan siitä viihteenä kotona. Mutta tämä ei selitä sitä miksi nautimme kauhusta sen sijaan että olisimme siihen vaikka tylsistyneitä.

Kompensoidaan muulla

Klassinen lähestymistapa asiaan on perustunut siihen että kauhu olisi juuri jotain muuta. Daniel Shaw on kirjoittanut tästä lyhyen kuvauksen ; Hän ottaa käsittelyyn selitysteorian joka on ollut David Humen suosiman perinteen. Siinä korostetaan että tosiasiassa nautimme hyvistä tarinoista ja taiteesta joita kauhuun on liitetty. Eli emme tosiasiassa pidä kauhusta vaan arvostamme niitä ei-kauhullisia elementtejä. Hume kuvasi että nautimme hyvässä tarinassa. Ja tavallisessa elämässä elementit harvoin ovat hyviä tarinoita. Eli meidän näkemyksiämme kompensoidaan jollain muulla. Tämän ongelmana on se, että miksi narraatiot tuntuvat kaipaavan niitä hirviöitä.

Noel Carroll tuntuu olevan astetta vahvemmalla pohjalla siinä mielessä että hän selittää että hirviöissä on jotain oleellista. Hänestä hirviöt pelkällä olemassaolollaan vaativat kysymystä siitä mitä nämä hirviöt ovat. Ihmiset nauttivat uteliaisuudesta enemmän kuin mitä inhoavat olentoja. Tämäkin varmasti vihjaa osasyytä sille miksi nautimme vaikka väkivaltaviihteestä ; Ja psykologiassa on sen verran pohjaa tälle, että ihmiset yleisesti ottaen pitävät enemmän tunnetuista riskeistä kuin tuntemattomista uhista. Halumme tietää lisää kokemusta kontrollista. (Ja kenties lisää oikeaa kontrollia asioista.)

Luonteen kasvattaminen

Mutta toisaalta monesti kauhu ei ole mysteerin muodossa. Ja kauhuelokuvissa moni kokee mysteerin purkamisen epätyydyttävänä ratkaisuna. Niitä ei pidetä tarpeeksi pelottavina. Kenties kauhulle pitäisikin antaa itseisarvo. Aristoteleen mukaan tragedian ytimessä on se, että ne antavat meille mahdollisuuden kohdata ja käsitellä negatiivisia tunteita niin että voimme nauttia niistä.

Itse uskonkin, että kysymys on muusta. Filosofisissa selityksissä tuntuu olevan tarve luoda kliinisiä teorioita. Sellaisia jotka eivät mahdu "tosielämään". Samoin niissä tuntuu olevan eettinen ja ylevä ideaali jossa kauhun, väkivaltaviihteen ja muun vastaavan pitäisi olla pohja jollekin eettisesti kestävälle. Ja tämän teorian eetisyys joka oikeuttaa tämän makaaberista pitämisen tilanteen - joka tuntuu olevan jonkinlainen tarve - on näppärä ja miellyttävä ja uskottava koska se antaa mukavan tekosyyn omalle toiminnalle. Epäeettisyyttä korostava teoria ei tuntuisi mukavalta koska sen mukaan meidän pitäisi luopua tästä nauttimastamme asiasta.

Itseisarvoksi korostamisessa voitaisiinkin mennä Freudin suuntaan. Hän ei antanut eettistä pohjavirettä. Hän puhui siitä että ihmisillä oli sekä libido että thanatos, elämänvietti ja kuolemanvietti. Ja siksi viihde voi tarjota pääsyn kuolemanvietillä rapsutteluun. Tämä on siitä hyvä että se pitää kauhulla jonkinlaista itseisarvoa. Kuitenkin tämänlainen nimeäminen (etenkin "sivistyssanalla" nimeäminen) on lähinnä keino uudelleennimetä tuntematon. Kun kysymys on siitä että miksi nautimme kauheista asioista viihteessä, se että nimeämme tämän ilmiön kuvaa parhaimmillaan olemassaolevaa ilmiötä mutta ei missään tapauksessa selitä sitä. Joten auki jää kysymys "miksi meillä on tälläinen thanatosvietti". Joka taas on tavallaan se peruskysymys tässäkohden.

Puhdas helpotus

Itse näen että "jumpscaret" ja pelkästään kuvottavat ja järkyttävät materiaalit - ja jossain määrin sosiaalipornokin - ovat hyvä esimerkki siitä että emme tosiasiassa "harjoittele rohkeutta" tai hae katharsista. "Jumpscaret" ja niihin reagoiminen on enemmänkin refleksinomaista. Reagoimme automaattisesti kuvottavuuksiin. Emme hae negatiivisen tunteen ylittämistä.

Sen sijaan uskon että tämä liittyy enemmän siihen että olemme helpottuneita. Ihmiset eivät tosiasiassa nauti kauhusta, vaan siitä tunteesta mikä tulee kun kauhu loppuu. Tosielämässä hirviöt eivät tarjoa taattua selviytymistä. Uhasta selviäminen voidaan varmistaa vain turvallisella tilalla. Ja siksi fantasia on kätevä keino varmistaa tämä helpottumisen tunne. Joka on perimmiltään biologis-kemiallinen.

Katsomme väkivallan purkauksia, takaa-ajokohtauksia, hirviöitä, visvaa, ja vastaavaa siksi että biologisesti on hyödyllistä antaa positiivisia reaktioita hengissäselviämiseen. (Evoluutio ei kannusta meitä onnellisuuteen, vaan tarkoituksenmukaisuuteen.) Saamme helpotusta selviytymisen tunteesta. Elokuvia ja muita ei ole ollut ja ne tarjoavat oikotien tähän miellyttävään helpotuksentunteeseen. Kysymys on siis enemmän evoluution sivutuotteena syntyneestä "ekologisesta loukusta" kuin jostain joka vaatisi taustalleen jonkun eettis-intellektuaalisen selityksen. Verenkiertomme ei vain yksinkertaisesti tunnista lähdettä joka addrenaliinin on pukannut verisuoniimme "hapantumaan".

Sampo

Sampo on luultavasti yksi tunnetuimpia "Kalevalan" teemoista. Se on laite, kirjokansi, joka jotenkin jauhaa hyvinvointia, rahaa, viljaa ja suolaa. Tarinasta muistetaan aina se, miten Seppo Ilmarinen, taivaankannen takoja, haluaa itselleen eitaottavan vaimon ja tässä yhteydessä hän mielistyy Pohjolan tyttäreen. Hän saa tehtäväkseen takoa Sammon. Ilmarinen takoo kun käsketään. Pohjan akka hautaa sammon pohjolan kivimäelle, lukkojen taakse. Sampo halutaan kuitenkin ryöstää. Syntyy taistelu jossa Pohjan akka ja Väinämöinen taistelevat ; Pohjan akka metamorfosoituu viikatteet kynsikseen lentäväksi hurjaksi vaakalinnuksi ja Väinämöinen, vesielementin herra joka ajaa pakolaivaa sitä miekka peräsimenä pitäen taas taistelee lyöden Louhea melalla. Taiston tuoksinassa sampo hajoaa ja uppoaa mereen.

Siikalan "itämerensuomalaisten mytologia" kuvailee sampoa hyvinkin erilaisissa yhteyksissä; Alkuun pari ideaa.
* Sampo voidaan liittää moniin tarinoihin, kuten Fródin ihmemylly -tarinaan, jotka on ollut selittämässä meren suolaisuuden. Koska Sampo uppoaa veteen, ja se jauhaa suolaa, on ymmärrettävää mistä suola tulee veteen. (s. 190)
* Ensinnäkin Sampo liitetään elinkeinoihin. Koska Sampo jauhaa viljaa ja rikkautta, se on liitetty nimenomaan maanviljelyyn. "Laulun lopuksi Ilmarinen ilmoittaa miksi sammon ryöstö oli tarpeen: kyntö, kylvö sekä taivaankappaleet olivat pelastuneet." (s. 160) Toisaalta siinä voidaan nähdä yhteyksiä jopa tätä varhaisempaan kalastusta ja hylkeenpyyntiä harrastavaan kulttuuriin. Sampo upposi veteen, joten sieltä sitä hyvinvointia saadaan. "Muu kaikki mäni mereh, siitä merell onki paras hyvys, siel on kalat ja hylykehet, kaikki siellä on - Kaikki sammossa oli ennen mitä meressä on elävätä." (s. 161)

* Sampo liitetään myös maailmanpuu-maailmanpatsas-maailmanvuorimytologiaan. "Sammas on patsas, joka kannattaa taivaan kantta." (s.187) Tämä selittää miksi sen takomiseen tarvitaan Seppo Ilmarista, taivaankannen takojaa. Ne liittyvät oleellisesti yhteen. ; Sampo on liitetty selittämään miksi taivaankansi pyörii. Se on liittänyt taivaankannen (tai taivaankannet) pohjantähden kohdalla olevaan taivaannaulaan. "Sampo on esine, joka on varustettu sammalla eli sammakolla. Koska sampa (vrt. sammakko, sammakka) merkitsee rotaatiokoneen sitä osaa, johon vertikaalinen akseli tukeutuu ja jossa se sivulle liukumatta pyörii, sampo(i) on rotaatikone, jonka merkityksellinen osa on sampa." (s. 190)

Tarinan tulkintoja.

Tässä on tietysti luontevaa, että vesiteemat korostuvat kulttuureissa joissa on meri lähellä. En edes usko että myyttejä voidaan laventaa yhdeksi tietyksi monoliitiksi joka olisi ollut muuttumattomana kaikkialla. Samat teemat tulkitaan eri konteksteissa eri tavalla, ja uusia ideoita lisätään oman kulttuuripiirin mukaan ja toisia otetaan pois. ; Esimerkiksi hiiden hirven hiitoon on lappalaismyyteissä tullut mukaan hirven kesytysaiheita. Siksi meren suolaisuuden selittäminen ei ole varmasti yhtä tärkeää kaukana merestä, ja sampon kiinteyttä ja paikallaanpysyvyyttä voidaan korostaa.

Ylläolevalla hyvin lyhyellä ja luonnoamaisella ominaisuuslistalla on kuitenkin itseäni kiinnostavampi mieli siinä, miten ne liittyvät juuri Pohjolaan. Pohjola taas on sekin monisyinen ilmiö. Karkeasti sanoen Pohjola voidaan nähdä (a) kuolleiden valtakuntana (b) se voidaan nähdä vanhana poisajettuna jumaluutena, jossa vanhat jumalat ovat uuden maailmankuvan vihulaisia. ; Esimerkiksi Joukahaisen ja Väinämöisen kilpalaulannassa on nähty vanhan uskonnon moittimista. Joukahainen on siis vanhan kulttuurin jumaluus, jolle Väinämöinen näyttää etevämmyytensä. (+) Näkisin että molempien teemojen liittäminen samanaikaisiksi on varsin luontevaa. On helppoa demonisoida vanha uskonto ja liittää se mielikuvissa tuonelaan. Sellaisen kanssa leikkiminen on pahaa ja vaarallista.

Nähdäkseni tämä on erikoista on se, että Pohjolan kivimäki voidaan nähdä maailmanvuoreksi. (Eräät teoriat liittävät Pohjolan kivimäen selittämään revontulikaariin, joka taas liittyy suoraan ilmansuunnallisesti pohjoiseen.) Ja jos Pohjola on kuoleman maa, liittyy Ilmarisen vaimonhaikailuun syvempiäkin teemoja. Ilmarisen erikoislaatuisuutta tietysti korostaa jo se, että hän nai henkivaltojen olentoa, mutta symbolisesti juuri Pohjolaan liittäminen luo häneen tiettyä kuolemankaipuuta.

Sampon yhteys maailmanpuun tematiikkaan on tietysti vaikea. Tietyllä tavalla ne ovat "toistensa poissulkevia". Onhan nähty että jättiläispuu kannattaa taivaankantta. Kalevalassa maailmanpuu kuitenkin kaadetaan, koska se on samanaikaisesti myyttinen maailmanpuu että maailman valon peittämistä uhkaava puu. Yhteyksiä tähän saa runoistakin, joissa maailmanpuuta ja sampoa yhteennivotaan teemoittamalla niitä yhteen. (s. 196) On vaikeaa sanoa ovatko ne toistensa poissulkevia, vai liittääkö tarinaperinne ne yhteen, vai onko niiden takana jatkumo jossa vanha kulttuuri olisi kannattanut maailmanpuuta ja tämä olisi sitten kaadettu ja korvattu jollain vähemmän valoa peittävällä.

Moderni uudelleensovellus.

Itse olen huvittuneempi nykyajasta. Ensin työ-sitten huvi -periaatteella otankin esille sen miten Sampo on [(post)post]modernina aikana pankkilaitokselle, symbolisoimaan yltäkylläistä hyvinvointia. ; Symbolisesti nykyajasta kertoo - toki "eitarkoituksellisesti" - kaiken oleellisen se, että Sampo on pankki-vakuutusyhtiöhässäkkyyteen liittyvä nimi. Tosin kuvaa se eitarkoituksellisen sopivasti Pohjolaakin, joka voidaan liittää harhaoppisuuteen ja kuolemaan.

Koska Sammon tarina itsessään on mielenkiintoinen yhdistelmä teknologiaoptimismia, joka yhdistää teknologisuuden sekä aktuaalisiin saavutuksiin, että liittää sen onnen tuhoon ja siihen että paraskin tekno-optimisti on freudilaisessa mielessä thanatosviettiä seuraava kuolemankaipailija. Ja näin se on kannustava-varoittavana esimerkki siitä miten teknologia voi tehdä ihmisille monenlaista. Tietyssä mielessä tämä symboliikka korostuu juuri nykyajan teemoissa : Emme hylkeenpyydä tai maanviljele vaan olemme rahamaailmassa. Taistelu ja sammon tuho voidaan nähdä myös varoitustarinana vaikkapa pörssiromahduksista.

Näin voidaan laulaa vaikka Markus Kajon "Nokia-Siemensin osavuosikatsaus" -laulua jonka sanat hän opettaa "Kettusen kannettava" -kirjassa sivulla 123 (lyhyt ote). "Nokiaiseni simaiseni, miksipä sie notkahitki, suolaiseni Siemensini, surupussiini sitkaani, sonnaksi syväksi syöksähdit. Yhyy, mustille mullille käyrät mulahti, jontkaan kurssit juolahtihe, äpärikköön äyrit karkas, hauem persieen pesetat."

Terapiakoneessa

Viime päivinä olen pelannut paljon "Assassins Creed" -pelisarjaa. Tämä sarja tarjoaa mitä oivimman pohjan psykoanalyyttiselle lähestymistavalle.

Eikä vähiten siksi, että sarjassa on sellaisia tietynlaiselle mielelle varsin alleviivaaviksi nähtyjä symboleja kuin "hidden blade" joka käden käänteessä ilmestyy esille, joka on tietysti nähtävissä "erektion symbliksi" jossa korostetaan sitä miten menneisyyden salamurhaajien traumaattiset elämänvaiheet vääristävät libidona normaalisti esiintyvän seksuaalisuuden thanatokseksi. Ja kerrotaan että samalla luonteeltaan sosiaalinen seksuaalisuus muuttuu oman käden kautta tapahtuvaksi masturbatoriseksi aktioksi - ellei peräti laajemmin, jolloin kaupungin vartioita ja muita salamurhattavia nähdä raiskausmetaforan kautta (ja peräti homoseksuaalissävytteisen sellaisen koska murhattavat vartijat ja vallanpitäjät ovat miehiä).

Tämä voisi olla humoristista, mutta psykoanalyyttisen tarinan syvin syy pelisarjassa on kuitenkin vähemmän perverssi. Se on nimittäin itse "Animus" -laitteessa ; Tämä konehan voidaan nähdä pelisarjan näkymättömäksi ytimeksi ; Pelissähän päähahmo sukeltaa esi-isiensä muistoihin tämän laitteen kautta. Taustalla on selvästi Carl Gustaf Jungin ajatus siitä että esi-isien muistotkin ovat osa piilotajuntaa. Tässä mielessä Animus voidaan nähdä ensi sijassa terapiakoneena, joka nostaa piilotajunnasta muistoja tietoisuuteen ja käsiteltäväksi.

Tematiikkaa korostaa se, että "Animus" on paitsi koneen nimi, myös Jungilaisen psykoanalyysin peruskäsite, joka tarkoittaa yksinkertaisesti maskuliinista kuvaa naisen psyykessä. (Toki pelin koneeseen sidottu hahmo on jostain syystä mies, joten kenties kuvaavampaa olisi nimetä laite "Animaksi" , naiselliseksi kuvaksi miehen psyykessä.) Sen voidaan nähdä terapiakoneena jossa Desmond Miles, hahmo jota voisi kutsua kokonaisuuden kannalta Jungilaisesti nimellä "Selbst"(minä) - eli psyyken ja persoonan tietoinen osa - on kahlittuna koneeseen ja koneen esilletuomat esi -isät, kuten Altaïr ibn La-Ahad ja Ezio Auditore ovat hänelle "Schatten" (varjo) - mielen osa joka sisältää asioita jotka ovat osa itseä mutta joita ei tunnisteta osaksi omaa persoonaa vaikka ne siihen kuuluvatkin.

Animukseen kahliutuminen taas on rituaali, joka oli Jungille erittäin tärkeä, hänestä ihmiset ovat irtautuneet liiaksi henkisestä ja voivat siksi huonosti. Siksi on tärkeää irrottautua arjesta ja normaalista persoonasta ja kohottaa itsensä rituaalin kautta irti tästä vakiotilasta. Ilman rituaalia ihminen jää arkkityyppinsä vangiksi. Näin ollen Desmond Miles kykenee kasvamaan Animuksen kautta ihmiseksi. (Sarjassa paremmaksi salamurhaajaksi nykyaikanakin.) Ei liene sattumaa että Animus kuvataan makuutilana - myöhemmissä pelisarjoissa peräti nojatuolimaisena. Tämä korostaa sitä että kyseessä on psykoterapiamainen tilanne ja ihmisen piilossa olevan kokemusmaailman luotaaminen.

On kenties mielenkiintoista miettiä sitä, että Animus -kone pelissä kuitenkin itse asiassa esiintuo eräitä ongelmia "historian muistoja" korostavasta näkemyksestä.
1: Ensimmäinen on tallennusongelma. Jotta muistot voitaisiin todellakin saada esiin, on jossain oltava informaatiovarasto josta tämä kaikki tieto saadaan. Peli ratkaisee tämän ongelman laittamalla tallennustilaksi DNA:n. Tämänlainen, voimakkaasti lamarkistiseksi nähtävä, selitystapa on tarpeen, koska muutoin koneen tekniikka ei tietysti voisi päästä muistoihin käsiksi. Jungilaiselle teorialle tämänlaisesta ajattelusta ei kuitenkaan ole hirveästi hyötyä, koska perimäpohjaisen lamarkistisen vaikutuksen pitäisi näkyä lapsissa, kun kokemukset siirtyisivät seksin hetkellä, jolloin esikoisilla olisi "lyhyempi geneettinen yhteys" vanhempiinsa kuin esimerkiksi hänen sisaruksillaan. Muutenkin on kyseenalaista, miten paljon informaatiota ja muistoja esimerkiksi aivoihin itse asiassa voidaan tallentaa. Jo yksilön oman elämän oleminen mielessä jonkinlaisena "aikanauhana" on kyseenalainen, saati että tätä tallennusongelmaa laajennettaisiin yleisemminkin. Näin onkin uskottavampaa tehdä jonkinlainen sopuratkaisu, jossa jotkut asenteet leviävät ihmisestä toiseen sanattoman viestinnän kautta, jolloin esimerkiksi isovanhempien sodan takia saamat traumat leviävät lastenlapsiin rasistisiksi asennevammoiksi, mutta niiden tarkat syyt eivät kuitenkaan siirry. Näin ollen "sukupolvia yhdistävä sidos" olisi hyvinkin heikko ja luonteeltaan hyvinkin epämääräinen.
2: Sarja tuo esiin myös identiteettikriisin ongelman. Koska Animus antaa aitoja kokemuksia, saa Desmond Milesin "minä" saa, paitsi mekaanisen kuvauksen tilanteista, myös syvällistä ymmärrystä jossa on mukana koko "varjon" tunnemaailma, hänen minänsä rikkoutuu. Tätä voidaan toki kuvata itsekasvuna, mutta sarja esittää tämän esi-isistä tietoiseksi tulemisen toimintakyvyn menettämisenä ; Milesin toimintakyky heikkenee esimerkiksi hallusinaatioiden ja "spontaanien menneiden elävien muistojen" esilletulon kautta. Siksi Miles ei suinkaan tervehdy henkisesti sarjan aikana, vaan Animuksen vaikutuksia voidaan kuvata destruktiivisiksi. Hajanainen minä rikkoo identiteetin ja Milesille tavallaan rakennetaan Animus -koneella joko dissosiatiivinen identiteettihäiriö tai skitsofrenia. Pelisarja peräti alleviivaavasti toistaa sitä, miten kaikilla koneeseen kahlituilla on paha taipumus tämänlaiseen sekoamiseen. Miles, vaikka saakin koviakin oireita, on pelisarjassa kuvattu jopa harvinaisen hyvin Animuksen tuhoisia vaikutuksia kestäväksi erikoistapaukseksi.

Peli heijasteleekin tietyllä tavalla niitä elementtejä jotka koen terapioinnissa vastenmielisinä, inhottavina ja kaikkea muuta kuin rakentavina. Kenties nämä syyt ovat osaltaan vaikuttamassa siihen miksi kyseinen pelisarja näyttää addiktoivan minua hyvinkin syvästi.

Navanympärysjuttuja.

Elokuvasta "Napapiirin sankarit" on tehty tulkintoja. Esimerkiksi Kuittinen näkee sen kaupallis-materialistisena elokuvana. Tämä näkökulma on helppo ymmärtää. Onhan elokuvan ongelmakin hyvin yksinkertainen. Romanttinen seikkailu tiivistyy tarinana digiboksinhakureissuksi. Ongelma ja sen ratkaisu ei sisällä mitään mihin tunteita ja tarpeita Anttilan kuvasto ei kykenisi synnyttämään ja tyydyttämään. "Mythopoeiassa" nähdään takana monisyisempi sankaruuskuvasto. Elokuva nähdään tragedisena komediana, jossa onnettomuudet kasautuvat hullunkurisiin mittoihin. Ja joissa digiboksinhaku on enemmän tekosyy kuin pääasia. Taustalla on vastuunotto elämästä ; Digiboksi itsessään ei ole ongelma tai sen ratkaisu. Sen sijaan asenne joka sen hakemattomuuden ja hakemisen takana on, on se ongelma ja asennemuutos tuo siihen ratkaisun.

Koska tämänlaisia järkeviä tulkintoja on tehty, en näe itselläni juurikaan merkitystä sivistyneen tulkinnan osalla. Mutta sen sijaan elokuvan ympärille pystyy tulkitsemaan kaikenlaista hauskaa. Asia onnistuu tietysti helpoten ottamalla avuksi psykoanalyysistä tuttuja käsitteitä. Vanhaksi hyväksi tavaksi havaittu tie on minusta perusteltu, koska kyseessä on komedia. Sen tulkinnankin soisi olevan hauskahtava ; Jos elokuva on hauska, kai sen tulkinnankin pitää välittää jotain humoristista, tai muuten elokuvasta jää olennainen aspekti siirtymättä..

Asiaa voidaan lähestyä siitä että napa on paitsi maantieteellinen, myös anatominen. Tämä tulkinta sopii tarinaan, koska nyt ei päästä suoraan navanalusjuttuihin, vaan se on ikään kuin enemmänkin pyrkimys. Miehistymisprosessissa onkin kysymys parisuhteeseen liittyvästä asiasta. Halu penetraatioon ojaa miehen seikkailuun ja riskeihin ja vaaroihin.

Elokuvassa tärkeässä ja keskeisessä roolissa on myös puu. Sitä pidetään tärkeänä ; Puun luonne on mielenkiintoinen. Se on hirsipuu, johon Kapun esi -isät ovat hirttäytyneet. Elokuvan mukaan tarinan mies onkin itsemurhaaja peräti viidennessä sukupolvessa. Tämä tuo toki mieleen esimerkiksi Raamatullisen ulottuvuuteen. Isien synneistähän on vaikutus "Neljänteen ja viidenteen polveen". Puu on elokuvassa isossa roolissa, vaikka tarina ei ole mikään puutarhajuttu, vaan digiboksinhakureissu. Puu ja digiboksi eivät sujuvasti liity yhteen. Siksi painotus onkin vihje siitä että puu on tärkeä symboli.

Puu on hyvinkin perinteinen ja vakiintunut fallossymboli. Kuitenkin hirsipuu on hyvin poikkeuksellinen, mutta siltikin hyvinkin freudilainen ; Siinä yhdistyvät kuolemanvietti thanatos ja elämänvietti libido. Voidaankin sanoa että puu edustaa muotokielellisesti erektiota ja siihen liittyy libido, elämänvietti. Ja puun köysi edustaa muotokielellisesti löysänä roikkuvaa penistä, impotenssia ja thanatosta, kuolemanviettiä. Itsemurha tämänlaiseen tilanteeseen on tulkittavissa libidoon hirttäytymiseksi, eli elämänvietti ajautuu kuolemanvietin apuvälineeksi. Kysymys on miehen tuhosta.

Tässä mielessä digiboksinhakeminen näyttää hyvin erilaiselta. Se vertautuu esimerkiksi metsästäjä-keräilijän saaliiseen, joiden tarkoituksena on vietellä nainen. Tämä on kuitenkin tuhonkin siemen. Thanatos vaanii. Kaupallisuuden voi siis nähdä symbolisesti olevan se, joka ajaa libidon kautta kuolemaan. Tarina on näennäisesti vastuunottoa, jotain joka ajaa aktiivisuutta ja libidoa. Sen sijaan se onkin pohjimmiltaan puunkasvatusta. Libidoa paisutettava, jotta thanatos saa kunnollisen hirttäytymisalustan. Näin digiboksin tuhosymboliikka on mukana.

Tätä kautta elokuvan huipentuminen hirsipuun katkaisemiseen ei olekaan irtiotto menneisyydestä, vaan kastraatio. Tätä passiivisuus ja aseksuaalisuusteemaa korostaa myös lopussa tapahtuva tila. Kun sankari tulee digiboksinhakureissultaan onnistuneena, häntä odottaakin yllätys jossa toinen mies on jo suorittamassa seksuaalista valloitusta. Elokuvassa suuttumista seuraa kuitekin rauhallinen loppuratkaisu ; Sen sijaan että metsästäjäkeräilijä olisi tarttunut falliseen nuijaan ja valloittanut naisen itselleen, tehdäänkin asia rauhallisesti. Keitetään kahvit kilpakosijalle. Näin sankari pääsee napapiirille, mutta hänestä ei koskaan tule napatutkijaa kummempaa. Navanalusseikkailut jäävät, samoin kuin itsetuho. Näin tarina tarjoaakin itsetuhoon rakaisuksi elämäntahdon tuhoamisen, libidon poistumisen.

Ratkaisuksi elämän ja kuolemanvietin tuomille ongelmille ehdotetaankin karusti kastraatiota. Se poistaa erektion ja impotenssin ilmenemiseen liittyvät ongelmat.

---

Tämä tarina on omistettu psykiatrille, joka pystyi musiikkimausta arvaamaan ongelmia; Siitä että kuunteli kappaletta "What's new, pussy-cat?" hän huomautti, että pussy on englannin kielessä monimerkityksellinen - sekä kissa että pimpsa. Ja ehdotti että musiikkimaun takana voisi olla jotain alitajuisia seksuaalisia frustraatioita. Omistus tulee myös niille jotain 12 -vuotiaille pojille jotka Keravan kirjastossa katselivat ilmeisesti eroottisia kuvia ja hokivat, "Kato, tissit" ... "Kato, tissit!" kun samanaikaisesti luin psykoanalyyttistä kirjaa, jonka sisältö sai minut tuossa kontekstissa miettimään, että oliko se viisas psykoanalyysi harrastanut aikanaan jotain hyvin samantapaista. Ja että oliko minun ja noiden poikien välillä oikeastaan mitään muuta eroa kuin se, että minun puolellani oli vitusti sanoja ja heillä oli tiivis ilmaisumuoto, jossa oli ymmärrettävästi kaikki olennainen. Kovin syvälle ei näytä sivistyneenkään ihmisen penis ajattelu yltävän.

Factum est autem in diebus illis (Ph'nglui mglw'nafh Cthulhu R'lyeh wgah'nagl fhtagn!)¹

Monissa kristityissä perheissä uskontoon kuuluu odottaminen. On adventtia, jolloin odotetaan lasta syntyväksi, lasta joka tulee jouluksi, ja tämä nähdään siitä että tähti vaeltaa taivaalla. Kristityillä on myös paastoon laskeutumista, jolla odotetaan pääsiäistä, jossa ytimessä on kuoleman väistämättömyyden kohtaaminen ja sen käsittely. Eniten monet kristityt kuitenkin odottavat maailmanloppua ; Joko omaa kuolemaa ja sen jälkeistä olotilaa. Tai sitä että tulee koko maailman kattava apokalypsi, jolloin Sota, Nälkä, Rutto ja Kuolema kiertävät. Tarinat kertovat odottajille, että monelle maailmantuhoon liittyy henkilökohtainenkin tuho. Ja että osalla on erikoistila, jossa heidät ylöstemmataan taivaisiin ennen muita.

Aamen, Aamen!

Ymmärrän että toisten uskomuksista on kaunista ja hyvää kuulla. Näin ihminen voi lähestyä toista kulttuuria ja kokea yhteyttä. Suurta ja syvää. Siksi haluan kertoa että meidän perheessämme odotetaan, että tähdet ovat oikeassa asennossa. Sitten Kun tähtien asento on oikea, Cthulhu herää ja aiheuttaa hävitystä koko maailmassa. Ja meidät oikeaoppiset syödään ensin!

Iä, Iä!

---

1 Yes. This is totally the right place to bamboozle you with dead languages and comparative religion!

Urheilua ja sitä iänikuista leipää.

""Minä tarvitsen loman, hyvin pitkän loman niin kuin olen sanonut sinulle ennenkin. Luultavasti lopullisen loman: en usko että enään palaan. Eikä se ole tarkoituksenikaan. Olen järjestänyt kaiken. Gandalf, minä olen vanha. En näytä siltä, mutta sydämeni sopukoissa minusta on alkanut tuntua siltä. Hyvin säilynyt, totta tosiaan.", hän tuhahti. "Minä - minä tunnen itseni ohueksi, jotenkin venytetyksi, käsitätkö. Niin kuin voinokare joka on levitetty liian isolle leivälle. Siinä on jokin vinossa. Minä tarvitsen vaihtelua, tarvitsen jotakin.""
(Bilbo, Tolkienin "Taru Sormusten Herrasta")

Useat urheiluhullut lukevat urheilutilastoja. tämä tarjoaa heille jotain joka tiivistää kaaoottisen pelin muotoon jossa on kaikki olennainen. Peli muuttuu ymmärretyksi. Tälläinen voi jopa antaa tunteen siitä että vaikka maailmassa asiat muuttuvat, ovat jotkin asiat kuitenkin ikuisia. Kaikille muille urheilutilastot näyttävät tylsyydeltä. (Turvallisuus ja tylsyys ovatkin hyvin samanlaisia asioita.) Sitten on niitä joista urheilu on kiinnostavaa seurattavaa, mutta kun pallopeli on ohi, kaikki siihyen liittyvä olennainen on jo koettu. Jokainen pelitapahtuma on ainutkertainen kokemus, jossa on pelin yllättävyys, pelaajien ja peliä seuraavien ihmisten kokonaisuus. Ja joista voittotilastot ovat väkinäinen yritys kaavoittaa pelin kulku, jotain joka ehkä pitää paikkaansa, mutta on kuitenkin samalla urheilun vastakohtaa. Siinä missä urheilu on aktiivisuutta ja dynaamisuutta ja yllätyksiä, on tilasto vain passiivisuutta ja pysyvyyttä.

Näin voidaan ymmärtää vaikkapa halua harrastaa extremeurheilua. Se on passiivisuutta vastaan taistelua, tylsyyden poistamista. Riskinoton hakemisen syy on tylsyys. Vaudikkaat asiat tuovat elämään aktiivisuutta ja muutosta. Sattuma on erilaista kun pysyvät säännöt, ne tuovat vaihtelua. Jos toimitaan niin että elämä on aktiivisuutta ja kuolema passiivisuutta, on riskinotto elämään hakeutumista. Tätä kautta Freudin thanatos eräänlaisena "kuolemanviettinä" on väärille jäljille ohjaavaa. Seikkailu ei ole suisidaalisuutta, vaikka se joskus johtaakin kuolemaan. (Ei hengissä selvitä elämästä.) Seikkailu voidaankin nähdä enemmänkin haluna tuntea elävänsä. Oleskelu ja muu passiivisuus tuntuu ja maistuu joillekuille kuolemalta.

Tästä päästään tavallaan siihen mikä on uskonnon rooli. Kuvitellaan että haluat itsellesi leivän. Sen valmistaminen on aktiivisuutta ja sen syöminen on toimintaa, joka aktiivisesti muuttaa maailmaa. Se on lyhytaikaista. Seuraavana päivänä on eri leipä. Se on elämää. Uskonto sen sijaan tarjoaa ikuisuutta, "jokapäiväistä leipää" joka on joka päivä sama. Tätä kautta uskonnon tarjoama leipä onkin ikään kuin tehty uljaan näköiseksi patsaaksi, joka on mittasuhteiltaan valtava. Jos normaali leipä syödään pöydän ääressä, uskonnon leivän pöytä on valtavan suuri katedraali. Koska leipä on ikuinen, sitä suojellaan ja sen ympärilel rakennetaan kaunis ja koristeltu vitriini. Vitriinin ääressä vartijat auliisti opastavat turisteja katsomaan leipää. Tätä leipää ei syödä, ja jos syötäisiin, se maistuisi kuolemalta. Leipää toki myydään mainospuheella "elämän leipä", mutta tämä leipä on passiivinen.Tämä leipä ei edusta elämää, vaan kuolemaa.

---

Kirjoittaja ihmettelee sitä, miten kirkon ehtoollisleipä sulaa kaikestsa huolimatta niin nopeasti - ja niin useassa - suussa.

EI/on loimilangat.

"Tahto tuhoutua lienee eräs sielun loimilanka, / toinen vallanhalu yli piirin tunnetun. / Taistelu on kahden sanan välin mittainen, / kyllä vaiko ei, kas siinä pulma."
(CMX, "Melankolia")

Kevään juhlat ovat olleet perinteisesti hedelmällisyyden juhlia. Näissä elämää ja kuolemaa harvemmin liitetään yhteen. Näin esimerkiksi pääsiäispupun alkuversio oli elämää juhlistava, kuolema oli poissa. Tuntuu että syntymä ja kuolema olisivat toisilleen aivan vieraat.

Ensivilkaisulla kuolema saadaan vierailijaksi kevätjuhlaan kristillisyyden kautta ; Pääsiäisen tarinassa on vahvasti sekä kuoleman että uuden elämän teema. Pääsiäinen korostaa kuoleman tärkeyttä, mutta samalla Jeesuksen uhri voittaa kuoleman, jolloin kuolema muuttuu "irrelevantiksi". Kuolemaa ei ole, joten elämä ja kuolema ovat taas erillään.

Sen sijaan Sigmund Freudin näkemykset elämästä ja kuolemasta ovat myös vahvasti elämän ja kuoleman yhdistävä.
1: Freudilla elämää edustaa libido ja egovietti. Freud näki nämä biologisina. Libido oli mikä tahansa mielihyvää tuottava voima - siis sisälsi seksuaalisen nautinnon mutta oli luonteeltaan tätä laajempi. Egovietti taas oli sitä että ihminen tekee monenlaisia asioita pysyäkseen elossa. Tätä kautta tosiasiat vaikuttavat egoviettiin ja saa ihmiset tekemään epämukavia asioita pysyäkseen elossa. Näkemys oli kovasti elämäkeskeinen.
2: Maailmansodat saivat Freudin miettimään asioita uudestaan. Olivathan ne varsin aggressiivisia ja vaikeasti ymmärrettävissä yllä olevalla tavalla. Hän teki libidosta tavallista laajemman: Vanha egovietti sai astua sen sisälle. Tämän lisäksi oli thanatos, joka on aggressiota. Se voi kääntyä myös itseä vastaan. Thanatos saa ihmisen ottamaan riskejä, kyseessä oli leikki kuoleman kanssa. Äärimmäisenä muotona tästä on Freudille äärimmäisen narsismin ja itsemurhan kaltaiset asiat.

En ole suuri psykoanalyysin ystävä, mutta kuitenkin siinä on elämällä ja kuolemalla merkitys. Monesti toista näistä kuitenkin ylikorostetaan. Yleensä uskonnoissa -& Luukanen-Kildeen kirjoissa - kuolema kielletään tai tehdään irrelevantiksi. Kuolemaa korostavat taas ajatuvat keskusteluissaan helposti itsetuhoiseen toimintaan jossa elämä muuttuu turhaksi ja merkityksettömäksi. Itse yritän välttää näitä ääripäitä, pitää molemmilla arvo ja merkitys.
1: Elämä ja kuolema liittyvät yhteen skientistinkin silmin : Jos elämä on vaikkapa solureaktioita, on kuolema vain tietynlaisen tapahtumasarjan loppumista. (Olipa sen jälkeen jotain tai ei.) Tällöin kuolema on vain elämän loppuminen, ja eräässä mielessä elämän rooliksi tulee mahdollistaa kuolema. ; Ajatus siitä että kuolema on elämästä väistämätön ja lopullinen seuraus samaan tapaan kuin tietokoneen rikkimeno ja ohjelmistojen vanhentuminen on väistämättä edessä sillä hetkellä kun astuu kauppaan ostamaan uutta laitetta. Jos sen kanssa ei pysty olemaan, tapahtuu helposti virhebudjetointia.

Ylläoleva ajattelutapa voi tuntua surumieliseltä. Kuitenkin se ei ole välttämättä tälläistä. Asiaa voi ymmärtää Hankamäen kautta. Hän kertoo japanilaisesta kirsikankukkajuhlasta, hanamista. Kukkia juhlitaan ja kukintakausi on lyhyt. Pessimisti voi sanoa että harva hyvä asia kestää kauan. ZEN -filosofi voi delegoida kukinnan lyhyyden mietinnän puulle. Ekologi voi selittää omiaan. Humanisti taas voi korostaa sitä, miten ihminen ymmärtää kukkien arvon kun kukinta ei ole kokoaikaista. Hauraus saa meidät pitämään niitä arvokkaana. Olennaista on tietysti se, miten kaikkia näitä näkemyksiä edustava voi silti pitää hanamia juhlinnan arvoisena asiana.

Ja tietenkin lopuksi, varmimmaksi hämmennykseksi, voidaan ottaa sivuaskel elämän ja kuoleman erottelun suuntaan.

Aihetta kun voi lähestyä aktiivisuuden kautta. Elämä on aktiivisuutta ja kuolema passiivisuutta. Kuolema ei ole siis edes ominaisuus joka tulee kohteen, vaan passiivinen seuraus elämän loppumisesta. Tällöin mukaan saa otettua eksistentialismissa käytettyä jakoa, jonka löytää vaikkapa "paradoksin lippaasta". Kristillisestä sävystä pitäjä löytää samaan avaimen "Count Up" -blogista. "Arki@Pyhä. @-merkki ilmaisee operaattorin. Pyhä pysyy, Arki vaihtuu."
1: Eläminen vertautuu omistamiseen jossa olemme suhteessa maailmaan ~ Elämässä korostuu valta, tahto, intressit, vaikuttaminen, aktiivisuus, aktivismi ... On helppo korostaa sitä miten kuolema vie elämän, mutta elämä voi toisaalta aiheuttaa kuoleman, aktiivisella toiminnalla kuten liipasimen painalluksella.
2: Kuolema taas on mysteeri jota käsityskyky ei sellaisenaan kohtaa, kuollut ei tiedosta kuolluuttaan. Siksi esimerkiksi murhaajalle kuolema on aiheutuja, joka aktiivisesti aikaansaadaan, mutta murhaaja ei tiedosta kuolemaa, vaan kuolevan ihmisen ja tämän jälkeen jäävän ruumiin. Eikä uhrikaan tiedosta kuolleena tilaansa.

Näin elämästä tulee jos ei ongelma niin ainakin tavallaan siihen vertautuva asia. Kuolema taas on väistämättömyytensä vuoksi olotila.

Sisäinen puhe.

"Jumala ja saatana, yhteisessä unessa. / Toisistansa mittaa ottaa, toinen potkii toinen mottaa. / Heille hartautta harjoitamme aina huolella. / Siksi heistä kumpikin on meidän puolella. / Jumala ja Saatana, tuhansissa hahmoissa. / Meidän leikkipaikoillamme, vaatii kuuliaisuuttamme. / Vuorotellen tappiolla, vuorotellen voitolla. / Eikä kumpainenkaan pärjää meistä loitolla."
(Juice Leskinen, "Virsi")

Ihmisen sisäinen puhe on mukana useassa kulttuurissa. Se yhdistetään vahasti minuuteen. Ihminen ikään kuin puhelee päänsä sisällä itselleen. Sisäinen puhe liittyy tietysti myös etiikkaan. Ja ajattelin kirjoittaa tästä tältä kantilta. On hyvä muistaa että ihmisillä on usein erilaisia aggressiivisia tunteita. Esimerkiksi Hannu Lauerman mukaan jokaisella ihmisellä on niitä. Me olemme ulkoisesti stabiilimpia ja sisällämme on paljon toteutumatonta aggressiota.

Lisäksi olemme hyvin hajanaisia. Ainakin itse koen joskus vaikeaksi miettiä mikä asia olisi "ns. oikein". Etiikka tuntuu monesti hankalalta, ja ristiriitaiset ihanteet ja halut kimpoilevat mielessä. Vastakkaiset vaihtoehdot ovat läsnä.

Kristinuskossa tämä yhdistetään kahteen asiaan : Toisaalta omaantuntoon, joka edustaa eräänlaista Jumalan neuvonantajaa, ja toisaalta perisynnin turmelemaan ihmiseen. "Aku Ankka" -sarjakuvissakin enkeli ja piru kuiskimassa korvaan ovat yleisiä hahmoja. Ihminen nähdään näissä sarjakuvissa melko kristillisellä tavalla: Erilaisten voimien taistelukentillä. Toki osa näkemyksistä painottaa sitä että ihminen on turmeltunut, jolloin kaikki hyvä on Jumalan ansiota. Tässä kristillisessä näkemyksessä käy helposti niin että omat ajatukset ulkoistetaan. Ne eivät enää edusta itseä.
1: Suomessa oli muutama vuosi sitten tapaus jossa pappi oli pahoinpidellyt vaimoaan. Tästä mentiin oikeuteen ja pappi syytti teosta demonejen tekemää valtaanottoa. Teologisesti tämä on mielenkiintoinen asia, koska perinteisesti riivaus on luokiteltu nimen omaan niin että haltuunotosta ollaan tietoisia. Siksi salavihkainen ja uhrin huomaamaton possessointi ei ole aito possessointi. Tätä kautta papin oma kokemus viittasi siihen että hän ei ollut itse tehnyt mitään, teologiselta tasolta. Käytännössä tämä tuntuu kuitenkin siltä että tässä tehtiin vastuunsiirtoyritys, jossa oma teko kiellettiin ja rangaistukselta pyrittiin välttymään taikauskoon vedoten. Uskovan silmissä voi käydä niin että mainittu papin paha teko todisti Saatanan olemassaolon - ja siksi vaikkapa ateismi saattoi tuntua ironisesti vaarallisemmalta sen vuoksi että kristitty pappi teki pahoja tekoja.
2: Toisaalta perisyntiä korostava taho voi ulkoistaa hyvän. Tätä kautta omatunto edustaa Jumalan ääntä, ja sen kuunteleminen ulkoistaa tehdyt hyvät teot, niin että ihmisen ei tarvitse luopua ajatuksesta jossa hän on läpeensä huono.

Tätä kautta elämän varrella elämme täysin Juice Leskisen "Virren" oloissa, vaikka teologisesti ja lopullisesti Jumala ja Saatana eivät olekaan esitetty yhtä vahvoina ja tasaväkisinä. Kristityn silmissä elämässä voi näyttää joskus jopa siltä että Saatana on vahva ja pelottava vastustaja, eikä tämä ajatus ole mitään kerettiläistä jumalanpilkkaa.

Toinen euroopassa suosittu näkemys on psykoanalyysin tapa jakaa ihmismieli. Tässä ei katsota niinkään "hyvää ja pahaa", siihen malliin kuin kristinuskossa. Siinä keskitytään vaistoon ja hillintään.
1: Id on vaistojen roolissa. Tässä on olemassa riskejä hakeva, seikkailullinen ja häiriöitä tuhoava thanatos ja elämää (ja myös seksuaalisuutta) ajava libido.
2: Superego on tässä "omantunnon roolissa". Siinä on yksilön ja yhteisön arvomaailmat ja odotukset siitä mitä nämä ovat. Sen rooleja ovat itsetarkkailu, ihanneminä ja moraaliarvot, ja velvollisuudentunto. Superegossa on paljon aineksia jotka voivat olla keskenään ristiriidassa.

Näistä herännee sellaisia kysymyksiä, kuin "kuka hallitsee ketäkin". On selvää että osa ihanteista syntyy tunteiden kautta, ja toisaalta arvomme kontrolloivat toimiamme tunteidemme vastaisestikin.

Karkeasti voisi sanoa että kristillisessä näkemyksessä on ehyt ja ulkoistettu minuus. Koska ihmisillä on ristiriitaisia tunteita, hajaannus ulkoistetaan (joko saatanan, tai Jumalan tahdon korvaan kuiskuttelu - tai molemmat). Näin sisäisestä puheesta osa ei olekaan ihmisen itsensä. Psykoanalyysissä vietit ovat ehyitä, mutta yhteiskunta tuottaa hajaannusta ihmisen sisällä. Minuus on tätä kautta sisäinen ja se, onko se hajanainen vai yhtenäinen riippuu tapauksesta ja tilanteesta.

Itse olen lähestynyt hajaannusta optimoinnin kautta. Tämä voi ensiajatuksella kuulostaa joltain "hienolta", mutta "optimointi" on oikeastan vain vain turhan korea sana jollekin melko arkipäiväiselle. Siinä nimittäin on mukana vastakkaisia asioita samanaikaisesti. Ja vastaus on usein hienovarainen. Haetaan toimivaa ratkaisua, ja tilanteissa on usein vastakkaisia intressejä.
1: Esimerkiksi voi ottaa evoluution. Jos kuvitellaan vaikkapa kasvissyöjä. Jos se on suuri, se voi puolustautua paremmin. Mutta suuri myös syö enemmän. Siksi voisi sanoa karkeasti, että jos petoja ja ruokaa on vähän, kannattaa olla pieni ettei kuole nälkään ja jos petoja ja ruokaa on paljon, kannattaa olla suuri. Muussa tapauksissa haetaan jonkinlainen "kultainen keskitie", joka toimii.

Optimoinnin kannalta ei ole ihmeellistä että mukana on ristiriitaisia elementtejä. Se on ikään kuin "pelin henki". Tässä ei väheksytä kulttuuria, koska se, mitä "ruoho" ja "pedot" edustavat tässä on ulkomaailmaa, johon kulttuurit voivat vaikuttaa. Ja toisaalta aivot jotka tekevät arviointeja perustuvat johonkin "toivottavuuteen", syntyvät ja rakentuvat geeneillä. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että jokaiseen asiaan olisi oma geeni. Ajatus geenistä joka vaikka ohjaisi tämän pitämään kahvikuppia tietyllä tavalla, on hupsu, jos ei muuten niin sen vuoksi että kahvikuppeja on ollut sen verran vähän aikaa että tämä ei olisi kovin uskottava sopeuma. Toisaalta on kuitenkin selvää että fysiologinen rakenne, kuten nivelten rakenne, ihon lämpöreseptorit ... ovat sekä geenien rakentamia että vaikuttavat siihen miten kahvikupista pidetään kiinni. Tämä kaikki on tietysti melko lähellä Montaguen ajatuksia. Ja tuloksessa on vahvasti ehdollistumisen ja behaviorismin makua ja sellaisenaan sen yleistäminen aivan kaikkeen ei ole kovin järkevää.
1: Toki tässä on muistettava miten kuuluisassa behavioristisessä kokeessa ei tullut "ärsyke+tulos" -reaktiota: Apinanpojat eivät hakeneet ravintoa metallisilta äideiltä, vaan hakeutuivat pörröisen mutta ei ruokkivan emon luo. Kulttuuri ei saanutkaan aikaan ihan mitä tahansa. Kuitenkin samanaikaisesti oppimisen ja muokkautumisen ajatuksessa on paljonkin järkeä.

Oudointa on tietysti se, että koko optimointiajatus ei ole oikeastaan suorassa ristiriidassa kristillisen tai psykoanalyyttisen näkemyksen kanssa. Ja se sopii yhteen evoluutiopsykologian ja toisaalta sitä vastustavan queerin kanssa : Jos vaihtoehdot ja halu optimointiin on geneettistä, ja kulttuuri tukee ja vastustaa jotain tapoja, syntyy tietynlaisia "odotettavia tuloksia". Tätä kautta vaikka se, onko kromosomistoltaan XY vai XX (geeni!) voi kulttuurin kautta yhdessä vaikuttaa siihen laittaako henkilö hameen päälle (kulttuurin käsky!). Minun kirjoittamana se taas näyttää, maistuu ja tuntuu sosiobiologialta.

Ongelmana onkin itse asiassa tämä. Näkemys on "mukaileva", ja se itse asiassa lähinnä kuvaa sitä että jos on erilaisia vaihtoehtoja ja kilpailua jossa toiset ovat parempia, on lopputulokset erilaisia. Kyseessä on ajatuskoe eikä varsinainen teoria. Iso ongelma tämän tunnustamisessa on tosin se, että jos tämä huomataan ja aletaan vaatimaan taustateorian mallintamista ja empiiristä koettelua, moni asia joka pyörii juuri sisäisen puheen alueella ikään kuin saman tien "valahtaa viemäristä".

You Are A Sick Guy!

"- "Anger ruins joy. Steals the goodness of my mind. Forces my mouth to say terrible things. Overcoming anger brings peace of mind. Leads to a mind without regrets. If I overcome anger, I will be delightful and loved by everyone."
- "Are you making fun of us?"
- "It is the universe that makes fun of us all."
...
- "Why would the universe make fun of us all?"
- "Maybe it's insecure.""
("Life" ep. "Merit Badge")

Kun nykyään puhutaan siitä että joku on moraaliton, viitataan usein jonkinlaiseen psyyken häiriöön. Henkilö on sanoissamme esimerkiksi "sairas". Tai "Ihan psyko, tutkituta pääs". Toinen yleinen tapa on selittää, miten se on sairas. Selitetään kuinka esimerkiksi väkivaltainen käytös johtuu geeneistä tai huonosta kohtelusta. Tämä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä että henkilö ei olekaan "paha" perinteisessä mielessä, vaan sellainen että hän "kaipaa apua". Tekijä onkin tässä näkemyksessä itsekin uhri. Tämä medikalisaatio, pahuuden muuntaminen sairaudeksi, on yksi niistä asioista, jotka ovat modernismille tyypillisiä. Ennen ajateltiin että rikos on rikos. Moraalin ajatellaan siis tulevan ihmiseltä, ja jos hän on terve mieleltään, ja on "OK", hän käyttäytyy moraalisesti. Tämä on tietyllä tavalla positiivinen ja luottamukseen perustuva konsepti.

Kuitenkin medikalisaatio on vanhaa perua. Se on alkujaan Platonista. Platon nimittäin jaotteli ihmisen mielen toimimaan ikään kuin elimistön. Ihmisen tuli aistia kauneutta, ja Platonilla rakkaus ei ollut rakkautta ihmiseen, vaan siihen että ihminen heijasteli ikuista ja muuttumatonta kauneuden ideaa. Tästä seuraa se, että jos ollaan terveitä, systeemi toimii oikein. Toisin sanoen ongelmia tulee kun jotain puuttuu tai toimii väärin. Platonista tämä elimistö koostui moraalin kohdalla:
1: Järki oli loogista ja järkevää asioiden käsittelyä. Siinä keksitään ratkaisuja. Kun tämä on kunnossa ei hairahduta tyhmyyksiin.
2: Platonin tahto muistuttaa minusta kovasti suomalaista sisua. Se sisältää tahdonvoiman, joka voi ilmentyä monella tavalla. Esimerkiksi yrittäminen väsymättä voi johtua pelosta, ajatuksesta lopettamisen häpeästä, kiukusta, viileästä järkähtämättömyydestä.
3: Halu taas on mutkikas, Platonilla se on tässä kohdassa rajoitetumpi kuin se halu, josta yleensä puhumme. Platon tarkoittaa tässä perushaluja, kuten syömistä ja monia muita vastaavia asioita.

Platonista näiden kolmen tuli olla suhteessa siten että järki johti tahtoa ja joka taas hallitsi haluja. Kuitenkin halujen puutekin johti sairauteen, joten kaikkia osa -alueita tuli olla. Siksi julmuus johtui epätasapainosta. Paha ihminen oli siis jollain tavalla sairas, puutteellinen. Hulluus ja pahuus ikään kuin rinnastettiin. Tästä seuraa tietenkin se, että kun logiikka oli mukana, seurasi helposti niin että olet samanaikaisesti joko [oikeassa, hyvä, viisas] tai sitten [paha, väärässä, mielisairas] Tämä kolmikko itse asiassa tulee vastaan usein nykyäänkin.

Yllättävää kyllä, Freud otti paljon vaikutteita Platonilta. Freud jaotteli siten, että järjen tilalle tuli ego, "minä" ja halut korvautuivat id:illä eli "esitietoisella viettipohjalla". Tahdon roolin taas otti superego, "yliminä".
1: Freudin oma oivallus oli kuitenkin se, että haluista suuri osa oli tiedostamattomia. Niistä hän korosti tärkeiksi libidon ja thanatoksen; Libido eli elämänvietti on toki myös seksuaalista mutta on kuitenkin hieman laajempi, kuin pelkkä sukuvietti. Vaikka siihen se yleensä rinnastetaan. Ja Thanatos ei ole pelkkää halua itsemurhaan, se voi sen lisäksi esimerkiksi lisätä halua ottaa riskejä ja vaikka ajaa nopeasti autolla. Siihen liittyy myös aggressio sekä itseä että toisia kohtaan. Toisin sanoen Freud ei ajatellut että seksuaalisuus olisi kaikki kaikessa. Hän korosti sitä kenties osittain sen vuoksi, että siihen aikaan seksuaalisuuteen liitettiin paljon tabuja, jotka rajoittivat ja ahdistivat ihmisiä. Toisaalta Freudin varhaistuotannossa seksuaalisuus korostuu, hän korostaa siinä paljon eros -viettejä, jotka olivat luonteeltaan juuri eroottisia. Kenties painotus johtuu siis myös siitä että hän vanhemmiten muutti mieltään ja otti ikään kuin "pakon edessä" lisää vaihtoehtoja repertuaariinsa.
2: Freudin mukaan kasvatus oli tärkeä ja vaikutti paljon. Velvollisuudentunne tulee siitä, miten vanhemmat ovat meidät koulineet. Superego oli vanhempien ääni. Tämä on hyvä, koska muuten ihminen olisi aggressiivinen ja tekisi kauheita. Liian pahaksikin asia voi kuitenkin mennä. Freusista, toisin kuin Platonista, vika ei siis ollut samaan tapaan fyysinen kohteen oma vika. Vika oli vanhempien.

Nämä ovat tietenkin vain selkeimmät esimerkit. Itse asiassa kaikki ajatukset, joissa ajatellaan että ihmisellä on luontainen moraali, eli että moraali on esimerkiksi (1) hypersosiaalisen ihmislajin lajinmukaista käytöstä, (2) Jumalan antaman omantunnon seuraamista tai (3+) mitä muuta vastaavaa tahansa. Ei siis voida sanoa että medikalisaatio olisi joko Platonin tai Freudin yksityisoikeus. Medikalisaatio on nykyään itse asiassa pikemminkin sääntö kuin poikkeus. (Alkuotsikossa olevissa lauseissa ne tosin voivat joskus olla vain vertauksia ilman sen kummempaa sisältöä, joka tarkoittaisi että henkilö olisi oikeasti psyko. Se on vähän kuin joku vihjaa "homo, homoo" ja tarkoittaa enemmän että "olet ikävä" kuin vihjaisi aidosti tämän seksuaaliseen suuntautumiseen.)

Kuitenkin tässä medikalisaatiossa, korostipa se sitten mitä vain - naturea ("luonnollista olemusta") Platonin tapaan tai nurturea ("kasvatusta") Freudin tapaan - on oltava varovaisia. On toki selvää että jos ihminen on paha, se voi johtua siitä että hän on sairas. Tämä ei kuitenkaan ole välttämättömyys. Toinen asia on sitten tietenkin se, että tämä ajattelutapa pakottaa moraalin erikoiseen muotoon. Se supistaa pahuuden sairaukseksi, tehden siitä asian joka "on". Tällöin tehdään itse asiassa hyvin ovelasti piilotettu "on - pitäisi" rinnastus, joka on itse asiassa "mutkien oikomista" eikä perusteltua.
1: Kuitenkin tämä sopii hyvin yhteen modernismin kanssa tavalla jossa ristiriita poistetaan. Tämä voidaan tehdä jos ei itse asiassa selitetä pahuutta, vaan käytöstä : Eli toisin sanoen annetaan syitä sille, miksi joku lyö. Tämä vain sekoittuu helposti, koska ajattelemme usein että lyöminen on paha. Tämä voi olla tottakin, mutta jos selitetään miksi joku lyö, silloin selitetään lyöminen. Pahuus selittyy siinä sivussa jos ja vain jos tehdään "pitäisi" -päätös joka sidotaan lyöminen pahuuteen. Tämä on erillinen valinta, mutta se tehdään niin usein että en näe isoja ongelmia.

Tosin olen siitä outo, että jos joku aikoo lyödä minua, puolustan ennen enkä ryhdy murehtimaan sitä, johtuuko hänen aggressiivinen käytöksensä geeniviasta joka pumppaa addrenaliinia, ikävästä lapsuudesta, puolison jättämisestä, huumeista vai puhtaasta päähänpistosta tai muusta valinnasta. Selitän tilanteen sitten jälkikäteen vaikka viettipohjalla tai automatisoituneilla reaktiotavoilla. Jos tarvetta tulee.