Puolisollani ja minulla on hyvin erilainen muisti. Minun työmuistini on huono. Käsittämättömän huono. Turvaudun usein kirjoitettuun muistiin. Käyn kaupassa kauppalistojen kanssa. Pitkäaikaismuistini on parempi. Silti iso osa arjestani menee siihen että tiedän mistä löydän tarvitsemani tiedot, jotka sitten sisältävät kaiken sen mitä en voi muistaa. Joka on paljon. Puolisoni vaan ... muistaa asiat. Ilman apua.
Jossain mielessä filosofisesti meidän muistissamme ei ole mitään oleellista eroa. Voidaan ajatella että muistilaput ja kirjasto jonka on "laputtanut" erilaisilla väliin pykätyillä lappusilla ovat minulle laajennettua fenotyyppiä (extended phenotype). Mielen kohdalla tosin varmaan puhutaan ennemmin laajennetusta mielestä (extended mind). Molemmat ovat muistia. Yksilö on laajempi kuin voisi luulla. (Ja muistilappujen kohdalla jopa intersubjektiivinen. Kenties kirja on tässä mielessä kulttuurille ja älyllisyydelle jopa mieluisampaa muistia kuin aivoissa oleva.)
Tämä blogikin syntyy usein siten että tiedän mistä hakea ja tarkistaa. Käyn läpi omia lappusiani. Kuitenkin fenomenologisesti ero on suunnaton. Minusta tuntuu että "en muista", ja tämä harmittaa perfektionistista sielua ja loukkaa egoistista kaikkivoipaisuusharhaani.
Ja kenties tällä on yhteyksiä suurempiinkin asioihin. (Tosin on epäselvää voiko mikään, edes sinun äitisi, olla suurempaa kuin minun egoni.)
Kun modernia teknologiaa moititaan, korostetaan usein sitä että ihmisten muisti huononee. Tämä onkin varmasti totta. Ennen Raamatun ulkoa osanneita on arvostettu. Koraanin ulkoaopettelu on saavutus. Tietoa päntättiin koska sitä oli vaikeaa hakea. Se minimoi tietotyöhön vaaditun ajan ja vaivan. Internetissä hakeminen on helppoa. Sen sijaan tiedon takaisinlöytäminen ja sen laaduntarkistus on muuttunut tärkeämmäksi kuin asioiden ulkoamuistaminen.
Tässä mielessä kun puhutaan "rapistumisesta", vaikkapa Nicholas Carrin tapaan, voikin kysymys olla siitä että asiaa lähestytään väärästä näkökulmasta. Kenties ulkomuisti ei ole niin relevanttia sen kanssa olemmeko kykeneväisiä ties mihin älyllisiin suorituksiin.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kokeminen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kokeminen. Näytä kaikki tekstit
perjantai 26. elokuuta 2016
lauantai 4. kesäkuuta 2016
Taidetta ja replikoita
Tämäntapaiset kokemukset ovat varmasti olleet takana niillä taiteen filosofeilla jotka korostavat että teknologialla on taiteeseen lähinnä tappava suhde ; Ei ole tavatonta että taiteen tekeminen nähdään jonain joka on jotain johon robotti ei ikinä mitenkään voi kyetä. Ja että tässä ei ole kysymys vain nykyajan teknologian rajoittuneisuudesta vaan siitä että tässä on jotain essentiaalisesti sellaista että se on mahdotonta myös kaikista edistyneimmälle tulevaisuuden teknologioillekin. Tässä on usein makuuni kovasti "yliluonnollisia sävyjä". Sellaisia jotka vaikuttavat vähintään antiskientistisiltä ellei peräti taikauskoisilta.
Nathan Jurgensen onkin kutsunut tämänlaista vastenmielisyysasennetta digitaaliseksi dualismiksi. Ja hän pitää sitä maailmankuvallisena ja keinotekoisena. Luultavasti jopa vääränä. Koen kieltämättä viehätystä hänen ajatuksensa edessä. (Hänellä on vähintään oikeat moitteen kohteet.) Digitaalinen maailma ja konkreettinen maailma vaikuttavat toisiinsa. Eikä digitaalinen maailma ole teknisesti ottaen epätotta.
1: Asenne on hyvä muistaa kun joku puhuu siitä miten internetissä ei ole "aitoa kohtaamista". Ja että tietokone latistaa sosiaalisesti meitä kun emme murjota reaalisessa konkreettisessa junassa ja katso toopena eteemme välttääksemme kiusallisia keskusteluja ventovieraiden kanssa vaan sen sijaan harrastamme distraktiota jossa keskustelemme internetissä vaikka hyvyyden olemuksesta alan syvimpien asiantuntijoiden, kuten Peelo(hikipedian käyttäjä)n kanssa.. Sosiaalisuutta ja taidetta kohdellaan usein samalla tavalla. Tosin tässä aiheenani on taide eikä sosiaalisuus.
Esimerkiksi Walter Benjamin on kuuluisasti esittänyt, että vaikka taideteoksesta tehtäisiin kopio, olipa tämä sitten väärennös tai digitaalinen mallinnos, menettää prosessissa jotain. Benjaminista alkuperäisteoksilla on "aura" jonka kopio menettää.
Ja on selvää että ainakin nykyteknologia rajoittaa. Kamerani tallentamat kuvat eivät kykene tuomaan ihmisen kokemuksellisuudelle oleellista 3D -näkymää. Kohdetta ei myöskään voi valokuvista tarkastella kuin hyvin rajoittuneesta kuvakulmasta. Ja tässä mielessä teknologia todellakin rajoittaa. Mutta ei mitenkään väistämättömällä tavalla.
Kirjastossa on tila jota voi vaeltaa. Valokuvassa tätä ei voi tehdä. Mutta kenties tämä saadaan valjastettua hienommalla teknologialla.
Olen pelannut paljon "Assassin's Creed" -pelisarjaa. Ja siinä yhtenä pelin valttina ovat maisemat. Siinä voidaan kiipeillä kuuluisien kirkkojen ja muiden rakennusten seinillä. Tarkastella niitä hyvin erilaisista kulmista. Pelikoneiden tehostuessa rakennuksia voidaan lähestyä niin ulkoa kuin sisältäkin. Ja niillä voi itse asiassa tehdä paljon sellaisia asioita joita tosimaailmassa ei voi tehdä. Tämä on mielestäni hyvää korviketta turistirysissä jonottamiselle. Toisaalta pelimaailmassa voidaan pyöriä ja saadaan uskottavan näköisiä kuvia. Mutta se ei ole teknisesti vielä täyttä 3D -kuvaa. Molemmat silmät näkevät samaa kuvaa samalta tasopinnalta heijastettuna. Kyseessä on tavallaan vain interaktiivisesti hyvin hallitusta joukosta valokuvia jotka vain muodostavat sarjan joka tavallaan imitoi kolmiulotteista tilaa.
Mutta tämä on periaatteessa kierrettävä ongelma. Kun muutama viikko sitten kokeilin ensimmäisen kerran Oculus Rift -teknologiaa, tajusin että joskus tehdään kenties AC -peli jota voi pelata kyseisellä teknologialla. Ja silloin todennäköisesti "kakkaisin housuuni" jokaisessa leap of faithissa. (Akateeminen termi joka ilmaisi ensikokemukseni syvyyttä tavalla jota vähemmän pejoratiivinen termi ei voi kuvata..)
Mutta silti olen niitä ihmisiä jotka haluavat myös käydä paikan päällä. En toki tee lomamatkojani siksi että niistä on AC -peli. Mutta todellakin suunnittelen lomamatkoja samoihin paikkoihin, koska ne nyt sattuvat kaikki olemaan hyviä kaupunkilomapaikkoja kaltaiselleni kulttuurista kiinnostuneelle.
En usko että hienoimmallakaan teknologialla taidekokemus olisi sama. Syynä on tietenkin se, että tiedän että olen simulaatiossa. Simulaatiossa puuttuu "konkreettinen yhteys" itse asiaan ja historiaan. Hieno datasimulaatio ei ole sama kuin kuvaamansa kohde. Se, että tiedän olevani simulaatiossa onkin varmasti jotain joka tuhoaa osan taidekokemuksesta. Tässä mielessä näenkin, kenties yllättäen, että Walter Benjamin on jossain määrin oikeassa. (Eikä tämä edes vaadi mitään yliluonnollista elementtiä tai hengellistä elementtiä.) Alkuperäisessä on autenttisuutta. Ja tieto tästä herättää kokemuksen. (Kokemuksen jonka voi kenties simuloida vakuuttavalla valehtelulla. Väärennös saanee "auran" jos se menee läpi asiantuntijoilta ja saa aitousleiman.)
Kysymys on siitä, onko tämä kuitenkaan tärkeää. Jos meillä on erityisen hieno mallinnus Kansalliskirjastosta, niin tarvitseeko minun todella mennä paikan päälle osatakseni arvostaa rakennusta? Olen pelannut monia AC -pelejä sellaisista paikoista joissa en ole koskaan käynyt. Ja olen pelkästään tästä oppinut näistä paikoista aika paljon. (Vaikka peli onkin suoraan sanoen fiktiota!) Voidaan nähdä että kokemus on erilainen. Mutta onko se huonompi? Voidaan jopa sanoa että AC -pelin tekijät ovat luoneet fiktion avulla uuden taideteoksen jossa perustana on viittauksia näihin tunnettuihin rakennuksiin. (Ne olisivat hieman kuin kulttuurishistoriallisia "easter eggejä". Eli viittauksia johonkin pelin ulkopuoliseen lähteeseen joka voi olla taideteos tai historiallinen hahmo tai muu vastaava.) Ja kenties tämä taideteos vaatii todellakin sen oman teknologiansa. Sen teknologian jolle se on suunniteltu.
Kenties kirjastot on tarkoitettu kirjojen hakemiseen ja vaelteluun. Tätä kokemusta ei voi täysin toisintaa teknologialla. Mutta toisaalta paikan voi mallintaa. Ja sen jälkeen sillä voi tehdä paljon sellaisia asioita jotka ovat kivoja ja elämyksellisiä. Ja joita ei voisi oikealla paikalla edes tehdä. Esimerkiksi teoriassa tämän simulaatiokirjaston voi polttaa poroksi ja katsoa sen liekkejä ilman että tässä tapahtuu mitään sivistyksen tuhoamista. Tai omaa kuolemaa jos tämän palamisen simulaation haluaa katsoa sisätiloissa. En näe että tämä erialisuus olisi lähtökohtaisesti huonommuutta. Se on vaan erilaisuutta. Jota sitten arvotetaan erilaisten mieltymysten pohjalta. Relevanssin luominen tai relevanssin mitätöinti tässä aiheessa kertookin aina enemmän kannanottajasta itsestään kuin taiteen kokemisen olemuksesta.
keskiviikko 19. elokuuta 2015
Mielestä ja "kalkyylistä"
Perinteisesti ihmisten on ajateltu olevan tietoisia. Silloin ihmisen mieli kohdistuu johonkin. Tässä mallissa on ollut haasteena se, että itsehavainnointi ja itsetietoisuus muuttuu omituiseksi. Sillä jos itsetietoisuus on priosessi jossa subjekti heijastaa itseään ja ottaa itsensä intentionaaliseksi objektiksi, syntyy hyvin erikoisia tilanteita. Päädytään esimerkiksi Shoemakerin argumenttiin jossa itsetietoisuus johtaisi ikuiseen regressioon koska tarkastelun kohde pitäisi tunnistaa (self-recognition) jotta sitä voidaan tarkkailla. Joka on kenties hyvä syy tiedostaa, että ihmisessä on reseptoreja jotka tarkkailevat asioita joita ihmisissä on sisällä. Jolloin tarkkailtavana ei ole ihminen joka ikistä reseptoria myöten vaan se, että ihminen tarkkailee osia itsestään. Esitietoisen ja ei-tietoisen puolelle jäisi siis jotain joka olisi "vain kemiallista reaktiota". Reseptori ei voi tarkkailla itseään.
Mistä voidaankin päästä laskennallisuuteen (computation). On itse asiassa mielenkiintoista huomata, että kun filosofit puhuvat laskennallisuudesta, he käsittelevät tätä joko matematiikan filosofiana tai sitten he ovat kiinnostuneita nimenomaan kognitiosta. Tietoisuuden ja mielenfilosofian mukanaolo on yllättävän vahva. (Ottaen huomioon että laskenta on kylmää ja mekaanista ja sitä voisi liittää ties mihin.) Tämä yhteys mielenfilosofiaan on erityisen vahva nimenomaan representaatioiden kohdalla. Eli kun mieli esittää asioita - vaikkapa itsetietoisia havaintoja itsestä - "komputaatio" on se käsite jonka turvin halutaan tukea sitä miten tämä representoiminen on mahdollista. (Tai jopa miten tämä tapahtuu, jos on minua kunnianhimoisempi väitteissään.)
Itse asiassa mielenfilosofit tiivistävätkin joskus koko ajatuksen siihen että laskennallisuus on vain representaatioiden manipulointia. Tai sitten laskennallisuus on spesifiä manipulointia jolla käsitellään tietynlaisia representaatioiota. Tähän liittyen merkitys on usein merkityksessä. Ja merkityksessä semanttisessa mielessä. ; Eräässä mielessä merkitys tekisi eron tietoisuuden ja refleksin välille. Representaatio olisi tätä kautta hyvin kiinnostava.
Ongelma tässä yhteydessä on itse asiassa siinä että laskennallisuus luo tilaa poistaa tietoisuutta hyvinkin ankarasti. Hyvin harva on kiistämässä tietoisuutta - kvaliavastainen Daniel Dennettkin luo sitä että tietoisuus perinteisessä mallissa on illuusio, ja että todellinen tietoisuus on erilaista kuin on yleensä ajateltu. Ja monet laskennalliset systeemit voidaan määritellä ilman että niissä tarvitaan representaatioiota. (Turingin kone voidaan määritellä siten että se manipuloi merkityksettömiä symboleita merkityksettömin tavoin.) Joka tavallaan nostaa esille sen että kenties mielenfilosofiassa on tilaa:
1: Korostaa syvänä mysteerinä sitä että miksi ihmisellä on representaatioita vaikka periaatteessa voisimme olla kokemuksettomia reagointikoneita jotka harrastavat refleksejä ilman tietoisuutta.
2: Korostaa sitä että ehkä kvalioiden hylkäämistä laajemminkn olisi tilaa sille että koko ajatus siitä että ihmisillä on mitään representaatioita voidaan kyseenalaistaa.
Toki tälle onkin haettu ratkaisuja. "Merkitys" -sanasta etääntyvän semantiikkkakeskeisyyden sijaan voidaan hakea asiaa esimerkiksi kartoittamiseen (mapping) perustuvan ajatuksen kautta. Silloin ytimessä on vertailu. Meillä olisi mielessä kuvaus systeemistä, kuten ympäristöstä. Tämä loisi odotuksia. (Tapoja joilla eliö voisi toimia silmät kiinni.) Ja sitten on aistijärjestelmä joka lataa ympäristöstä dataa (tapoja joilla eliö voisi reagoida tietämättä mistään mitään). Ja tietoisuus olisi sitä että näitä kahta verrataan keskenään.
Tässä hankaluutena on se, että tallennus-ympäristöntarkkailu johtaa siihen että on pakko olla pankomputationalisteja. Fysikaaliset systeemit alkavat näyttämään laskennallisilta yksiköiltä. (Koska semantiikan mukana hukkuu "syvä merkityksellisyys", tämä ei ole yllättävää.)
Tähän voidaan kuitenkin tuottaa ikävä epäselventävä seikka. Nimittäin se, että on täysin järkevää olla pankomputationalisti (pancomputationalism). Siinä esitetään että fysiikan lait, mukaanlukien kvanttimekaniikka, noudattavat toiminnassaan malleja jotka voidaan määritellä laskennan suorittamiseksi. (Kvanttilogiikalla voidaan rakentaa kvanttitietokoneitakin, joten tämä ei ole täysin hoopo ajatus.) Fysikaalinen systeemi ottaa ympäristöstään asioita johon se reagoi ja lopputuloksena on jotain joka sitten tallettuu johonkin. Ja kaikki tämä on "mekaanista". Universumi käyttää laskennallisia menetelmiä kaikessa. Tämä taas trivialisoi ajatuksen siitä että mieli tuottaa komputaatioita. Jos laskennallisuus määritellään noin laajasti, se on tarkkuudeltaan epätyydyttävä. Ja sen vuoksi on syytä luoda ikään kuin erilaisia laskennallisuuden alaluokkia. Ja kiinnostavaa ei olekaan se tuottaako mieli laskennallisuutta vaan se, minkälaisen laskennallisuuden varassa se on.
Toisaalta tämä huomio voi olla tarpeen sen takia että aivojen ja tietoisuuden laskennallisuus on tiivistynyt melkoisen usein tietokonemetaforaksi. Ja tämänlainen bittienkäsittelytapa on mitä ilmeisimmin hyvin kaukana siitä miten aivot hoitavat asian. Ja tämä näkökulma voi olla vertailevaan malliin ihan innostava. Toisaalta tämän ikävyyttä pienentää se, että vertailumalleja voidaan saada hyvinkin monenlaisia. Esimerkiksi voidaan ajatella että ravinnontarvetta jne. ovat biologisia. Ja niitä koskevat mallit ovat jotain jota kautta saadaan intentioita, jopa tavalla jossa sallitaan hyvin erilaiset ratkaisumalli erilaisissa ympäristöissä. Järjestelmästä saadaan kiinnostava tavalla joka ei hylkää "merkityksen kokemista" vaikka se onkin etääntynyt "klassisesta semanttisesta merkityksestä".
Mistä voidaankin päästä laskennallisuuteen (computation). On itse asiassa mielenkiintoista huomata, että kun filosofit puhuvat laskennallisuudesta, he käsittelevät tätä joko matematiikan filosofiana tai sitten he ovat kiinnostuneita nimenomaan kognitiosta. Tietoisuuden ja mielenfilosofian mukanaolo on yllättävän vahva. (Ottaen huomioon että laskenta on kylmää ja mekaanista ja sitä voisi liittää ties mihin.) Tämä yhteys mielenfilosofiaan on erityisen vahva nimenomaan representaatioiden kohdalla. Eli kun mieli esittää asioita - vaikkapa itsetietoisia havaintoja itsestä - "komputaatio" on se käsite jonka turvin halutaan tukea sitä miten tämä representoiminen on mahdollista. (Tai jopa miten tämä tapahtuu, jos on minua kunnianhimoisempi väitteissään.)
Itse asiassa mielenfilosofit tiivistävätkin joskus koko ajatuksen siihen että laskennallisuus on vain representaatioiden manipulointia. Tai sitten laskennallisuus on spesifiä manipulointia jolla käsitellään tietynlaisia representaatioiota. Tähän liittyen merkitys on usein merkityksessä. Ja merkityksessä semanttisessa mielessä. ; Eräässä mielessä merkitys tekisi eron tietoisuuden ja refleksin välille. Representaatio olisi tätä kautta hyvin kiinnostava.
Ongelma tässä yhteydessä on itse asiassa siinä että laskennallisuus luo tilaa poistaa tietoisuutta hyvinkin ankarasti. Hyvin harva on kiistämässä tietoisuutta - kvaliavastainen Daniel Dennettkin luo sitä että tietoisuus perinteisessä mallissa on illuusio, ja että todellinen tietoisuus on erilaista kuin on yleensä ajateltu. Ja monet laskennalliset systeemit voidaan määritellä ilman että niissä tarvitaan representaatioiota. (Turingin kone voidaan määritellä siten että se manipuloi merkityksettömiä symboleita merkityksettömin tavoin.) Joka tavallaan nostaa esille sen että kenties mielenfilosofiassa on tilaa:
1: Korostaa syvänä mysteerinä sitä että miksi ihmisellä on representaatioita vaikka periaatteessa voisimme olla kokemuksettomia reagointikoneita jotka harrastavat refleksejä ilman tietoisuutta.
2: Korostaa sitä että ehkä kvalioiden hylkäämistä laajemminkn olisi tilaa sille että koko ajatus siitä että ihmisillä on mitään representaatioita voidaan kyseenalaistaa.
Toki tälle onkin haettu ratkaisuja. "Merkitys" -sanasta etääntyvän semantiikkkakeskeisyyden sijaan voidaan hakea asiaa esimerkiksi kartoittamiseen (mapping) perustuvan ajatuksen kautta. Silloin ytimessä on vertailu. Meillä olisi mielessä kuvaus systeemistä, kuten ympäristöstä. Tämä loisi odotuksia. (Tapoja joilla eliö voisi toimia silmät kiinni.) Ja sitten on aistijärjestelmä joka lataa ympäristöstä dataa (tapoja joilla eliö voisi reagoida tietämättä mistään mitään). Ja tietoisuus olisi sitä että näitä kahta verrataan keskenään.
Tässä hankaluutena on se, että tallennus-ympäristöntarkkailu johtaa siihen että on pakko olla pankomputationalisteja. Fysikaaliset systeemit alkavat näyttämään laskennallisilta yksiköiltä. (Koska semantiikan mukana hukkuu "syvä merkityksellisyys", tämä ei ole yllättävää.)
Tähän voidaan kuitenkin tuottaa ikävä epäselventävä seikka. Nimittäin se, että on täysin järkevää olla pankomputationalisti (pancomputationalism). Siinä esitetään että fysiikan lait, mukaanlukien kvanttimekaniikka, noudattavat toiminnassaan malleja jotka voidaan määritellä laskennan suorittamiseksi. (Kvanttilogiikalla voidaan rakentaa kvanttitietokoneitakin, joten tämä ei ole täysin hoopo ajatus.) Fysikaalinen systeemi ottaa ympäristöstään asioita johon se reagoi ja lopputuloksena on jotain joka sitten tallettuu johonkin. Ja kaikki tämä on "mekaanista". Universumi käyttää laskennallisia menetelmiä kaikessa. Tämä taas trivialisoi ajatuksen siitä että mieli tuottaa komputaatioita. Jos laskennallisuus määritellään noin laajasti, se on tarkkuudeltaan epätyydyttävä. Ja sen vuoksi on syytä luoda ikään kuin erilaisia laskennallisuuden alaluokkia. Ja kiinnostavaa ei olekaan se tuottaako mieli laskennallisuutta vaan se, minkälaisen laskennallisuuden varassa se on.
Toisaalta tämä huomio voi olla tarpeen sen takia että aivojen ja tietoisuuden laskennallisuus on tiivistynyt melkoisen usein tietokonemetaforaksi. Ja tämänlainen bittienkäsittelytapa on mitä ilmeisimmin hyvin kaukana siitä miten aivot hoitavat asian. Ja tämä näkökulma voi olla vertailevaan malliin ihan innostava. Toisaalta tämän ikävyyttä pienentää se, että vertailumalleja voidaan saada hyvinkin monenlaisia. Esimerkiksi voidaan ajatella että ravinnontarvetta jne. ovat biologisia. Ja niitä koskevat mallit ovat jotain jota kautta saadaan intentioita, jopa tavalla jossa sallitaan hyvin erilaiset ratkaisumalli erilaisissa ympäristöissä. Järjestelmästä saadaan kiinnostava tavalla joka ei hylkää "merkityksen kokemista" vaikka se onkin etääntynyt "klassisesta semanttisesta merkityksestä".
torstai 29. maaliskuuta 2012
Tempun selitys
Televisiosta tullut "Num3rot" -jakso oli erityinen. Siinä oli vieraana skeptinen taikuri Penn Jillette joka näytteli itseään. Jakso oli myös siitä mielenkiintoinen että taikatemput olivat siinäkin hyvin käytännöllinen tarinankerronnan työkalu ; Totuus, valhe ja huijaaminen olivat siinä käteviä.
Taikatemput ovatkin käytännöllinen työkalu koska niissä yhdistyy monta erilaista elementtiä.
1: Niissä on luonnollisesti epistemologinen ulottuvuus : Taikatemppu on jotain jota omiin aisteihinsa ja kokemuksiinsa luottava voisi ottaa todesta ; Tempussahan tehdään jotain joka näyttää ihmeeltä ja jota katsoja ei läheskään aina osaa selittää tai selitys on vähintään vaikea ja tekninen takaisinmallinnettava. Se on kuitenkin samalla huijaus. Näin päästään käsittelemään sitä mikä on totta ja mikä vain näyttää todelta.
2: Taikatemput ovat taiteellisia, joten mukaan tulee esteettinen elämyspuoli. Mukana on taikuuden kauneuden kokemus ja onko ihmettelyn suhde siihen.
"Num3rot" otti taikatemppuihin juonen kannalta epistemologisen kannan. Juoni hyppelehti hyvinkin ahkerasti. Samat havainnot saatiin tulkittua eri tavoin. Mutta vain yksi oli luonnollisesti se oikea. Juonessa aluksi epäiltiin murhaa, koska taikuri katosi ja lavan alta löytyi verta. Sitten sitä ajateltiin lavastukseksi ; Tempun ideana oli saada katoaminen näyttämään rikokselta ja näin tempulle saataisiin ikään kuin toinen näytös, ihmeellinen kuolleistapalaaminen. Tälle löytyi jopa paikka. Mutta valitettavasti taikuri löytyi kuolleena. Vammautuminen paljastui onnettomuudeksi, joka oli irrelevantti. Veri ei siis ollutkaan kuolemaan johtanut ja oli irrelevantti vaikka se oli aluksi merkityksellinen. Lopulta selvisi että kuolema olikin onnettomus. Eri vaihtoehtoja punnittiin mutta oli selvää että tiede näytti mikä tulkinta oli paras mahdollinen.
Sarjan varsinainen sanoma liittyi kuitenkin juuri siihen esteettiseen tasoon. Yleissävynä näytti olevan se, että taikuuden huijausluonne tekee siitä ratkottavan mysteerin. Osa näkee että tämä latistaa taikuuden pelkiksi toimintaperiaatteiksi ja näin kadotettaisiin jotain olennaista. Lopussa tosin vihjataan että tiedemieskin voisi skeptisyydessään nähdä kauneutta tempussa jonka toimintaperiaatteen hän tuntee täydellisesti. Samaa vihjasivat myös sarjan taikurit ; Esiin nousi teema siitä miten tempun keskellä oleminen antaa erityisiä tuntemuksia taikurille. Näin suorittaminen onkin yksi tapa jolla tietämisen tuoma tunnelmanlatistus voidaan kiertää.
Jostain syystä klassinien taikatemppusuhde on todellakin nähnyt että esteettinen näkökulma olisi jonkinlaisessa kisassa episteemisen näkökulman kanssa. Tässä syynä on varmasti ainakin fenomenologinen perinne, jonka parissa ajatellaan että käsitteistäminen etäännyttää ihmisen kokemisesta. Tällöin autenttinen taidekokemus olisi vaihtoehtoinen arvoituksen ratkaisemisen kanssa. Usein tälle kannalle annetaan myös hyvin suuri panos ; Sen nähdään olevan jotenkin olennaisesti inhimillisempi ja ylevämpi tapa kohdella taikatemppua. Se, että joku yrittää selvittää tempun toimintaperiaatteen nähdään turhamaisena ja latteana. Tämä on sinänsä sääli, koska temppujen takaisinmallinnus ja oikean jipon keksiminen on hauskaa ; Vaikka rakenteet ovat usein jälkikäteen tarkastellen yllättävänkin yksinkertaisia, on vaikeutena juuri se oikeiden huomioiden tekeminen. Kun ongelma on samanaikaisesti kaunis että haastava, on ratkaisun keksiminen hyvinkin palkitsevaa. Tätä uteliaisuutta halveksitaan siksi jossain määrin. (Toiset maailmankuvat ja tulkintatavat ovat tasa-arvoisempia kuin toiset.)
Itse en kykene näkemään miten mystinen ihmettely omistaisi erityisoikeuden estetiikkaan ; Sen taustalla on näkemys siitä että ymmärrys rumentaisi, ja että tyhmyys ja ymmärtämisessä epäonnistuminen olisi aidon esteettisen elämyksen huippuvaatimus. Tätä voi toki perustella sillä että taikuuden ihmettely vaatii oman huomiokyvyn ja fiksuuden rajoitteneisuuden tunnustavan nöyryyden. Tätä toki tarvitaankin ettei kokemus taikatempusta muuttuisi anekdootiksi ihmekertomuksesta. - Riski on realistinen ; Chris Angel oli maineikkaasti tilanteessa jossa moni ihminen piti häntä aitona ihmemiehenä eikä vain temppumaakarina ja illusionistina.
Nähdäkseni se, että taikatempun näkee haasteena on kunnioitus sekä taikuria että selvitystä yrittävää kohtaan ja siinäkin on jonkinlaista optimismia. Peräti sitä parasta mahdollista optimismia. Optimismia siitä että luotat että sinua on huijattu ovelalla juonella jossa on päällä kaunis tarina ja että tämän taakse voi nähdä ja silloin koko illuusion kokonaisuus on käsissäsi. Ja sen jälkeen olet vapaa tulkitsemaan sitä siltä kantilta kuin milloinkin tuntuu. Voit vaihtaa näkökulmaa jopa lennosta kesken temppua ja tätä kautta saat tempun kokemiseen äärettömästi uusia ulottuvuuksia. Tällöin taikatempusta nauttiminen ei vaadi tietoa siitä että kyseessä on vedätys ja koijaaminen, tempun yksityiskohdat eivät kaivele ja ole tiellä koska tiedät missä ne ovat.
Taikatemput ovatkin käytännöllinen työkalu koska niissä yhdistyy monta erilaista elementtiä.
1: Niissä on luonnollisesti epistemologinen ulottuvuus : Taikatemppu on jotain jota omiin aisteihinsa ja kokemuksiinsa luottava voisi ottaa todesta ; Tempussahan tehdään jotain joka näyttää ihmeeltä ja jota katsoja ei läheskään aina osaa selittää tai selitys on vähintään vaikea ja tekninen takaisinmallinnettava. Se on kuitenkin samalla huijaus. Näin päästään käsittelemään sitä mikä on totta ja mikä vain näyttää todelta.
2: Taikatemput ovat taiteellisia, joten mukaan tulee esteettinen elämyspuoli. Mukana on taikuuden kauneuden kokemus ja onko ihmettelyn suhde siihen.
"Num3rot" otti taikatemppuihin juonen kannalta epistemologisen kannan. Juoni hyppelehti hyvinkin ahkerasti. Samat havainnot saatiin tulkittua eri tavoin. Mutta vain yksi oli luonnollisesti se oikea. Juonessa aluksi epäiltiin murhaa, koska taikuri katosi ja lavan alta löytyi verta. Sitten sitä ajateltiin lavastukseksi ; Tempun ideana oli saada katoaminen näyttämään rikokselta ja näin tempulle saataisiin ikään kuin toinen näytös, ihmeellinen kuolleistapalaaminen. Tälle löytyi jopa paikka. Mutta valitettavasti taikuri löytyi kuolleena. Vammautuminen paljastui onnettomuudeksi, joka oli irrelevantti. Veri ei siis ollutkaan kuolemaan johtanut ja oli irrelevantti vaikka se oli aluksi merkityksellinen. Lopulta selvisi että kuolema olikin onnettomus. Eri vaihtoehtoja punnittiin mutta oli selvää että tiede näytti mikä tulkinta oli paras mahdollinen.
Sarjan varsinainen sanoma liittyi kuitenkin juuri siihen esteettiseen tasoon. Yleissävynä näytti olevan se, että taikuuden huijausluonne tekee siitä ratkottavan mysteerin. Osa näkee että tämä latistaa taikuuden pelkiksi toimintaperiaatteiksi ja näin kadotettaisiin jotain olennaista. Lopussa tosin vihjataan että tiedemieskin voisi skeptisyydessään nähdä kauneutta tempussa jonka toimintaperiaatteen hän tuntee täydellisesti. Samaa vihjasivat myös sarjan taikurit ; Esiin nousi teema siitä miten tempun keskellä oleminen antaa erityisiä tuntemuksia taikurille. Näin suorittaminen onkin yksi tapa jolla tietämisen tuoma tunnelmanlatistus voidaan kiertää.
Jostain syystä klassinien taikatemppusuhde on todellakin nähnyt että esteettinen näkökulma olisi jonkinlaisessa kisassa episteemisen näkökulman kanssa. Tässä syynä on varmasti ainakin fenomenologinen perinne, jonka parissa ajatellaan että käsitteistäminen etäännyttää ihmisen kokemisesta. Tällöin autenttinen taidekokemus olisi vaihtoehtoinen arvoituksen ratkaisemisen kanssa. Usein tälle kannalle annetaan myös hyvin suuri panos ; Sen nähdään olevan jotenkin olennaisesti inhimillisempi ja ylevämpi tapa kohdella taikatemppua. Se, että joku yrittää selvittää tempun toimintaperiaatteen nähdään turhamaisena ja latteana. Tämä on sinänsä sääli, koska temppujen takaisinmallinnus ja oikean jipon keksiminen on hauskaa ; Vaikka rakenteet ovat usein jälkikäteen tarkastellen yllättävänkin yksinkertaisia, on vaikeutena juuri se oikeiden huomioiden tekeminen. Kun ongelma on samanaikaisesti kaunis että haastava, on ratkaisun keksiminen hyvinkin palkitsevaa. Tätä uteliaisuutta halveksitaan siksi jossain määrin. (Toiset maailmankuvat ja tulkintatavat ovat tasa-arvoisempia kuin toiset.)
Itse en kykene näkemään miten mystinen ihmettely omistaisi erityisoikeuden estetiikkaan ; Sen taustalla on näkemys siitä että ymmärrys rumentaisi, ja että tyhmyys ja ymmärtämisessä epäonnistuminen olisi aidon esteettisen elämyksen huippuvaatimus. Tätä voi toki perustella sillä että taikuuden ihmettely vaatii oman huomiokyvyn ja fiksuuden rajoitteneisuuden tunnustavan nöyryyden. Tätä toki tarvitaankin ettei kokemus taikatempusta muuttuisi anekdootiksi ihmekertomuksesta. - Riski on realistinen ; Chris Angel oli maineikkaasti tilanteessa jossa moni ihminen piti häntä aitona ihmemiehenä eikä vain temppumaakarina ja illusionistina.
Nähdäkseni se, että taikatempun näkee haasteena on kunnioitus sekä taikuria että selvitystä yrittävää kohtaan ja siinäkin on jonkinlaista optimismia. Peräti sitä parasta mahdollista optimismia. Optimismia siitä että luotat että sinua on huijattu ovelalla juonella jossa on päällä kaunis tarina ja että tämän taakse voi nähdä ja silloin koko illuusion kokonaisuus on käsissäsi. Ja sen jälkeen olet vapaa tulkitsemaan sitä siltä kantilta kuin milloinkin tuntuu. Voit vaihtaa näkökulmaa jopa lennosta kesken temppua ja tätä kautta saat tempun kokemiseen äärettömästi uusia ulottuvuuksia. Tällöin taikatempusta nauttiminen ei vaadi tietoa siitä että kyseessä on vedätys ja koijaaminen, tempun yksityiskohdat eivät kaivele ja ole tiellä koska tiedät missä ne ovat.
torstai 25. elokuuta 2011
Connoisseur (Jos uskonto olisi viini, maistuisiko se "lannalta"?)
"As the philosopher Donald Davidson argued, it is ultimately impossible to distinguish between a subjective contribution to knowledge that comes from our selves (what he calls our "scheme") and an objective contribution that comes from the outside world ("the content"). Instead, in Davidson's influential epistemology, the "organizing system and something waiting to be organized" are hopelessly interdependent. Without our subjectivity we could never decipher our sensations, and without our sensations we would have nothing to be subjective about. In other words, we shouldn't be surprised that different people like different bottles of cheap wine."
("The Frontal Cortex" - "The Subjectivity of Wine")
Uskonnolliset kokemukset tuntuvat monille ihmisille vierailta. Kuitenkin yksi voimakkaimmista kristillisistä näkemyksistä on, että ihminen on homo religiosus, jota Jumala kutsuu ja kolkuttelee. Näin uskovaisuus olisi luontaista ja helppoa. Tämä on kenties voimakkain syy sille, että uskonnottomia pidetään helposti valehtelijoina tai sitten jotenkin vajaina.
Jälkimmäistä linjaa edustaa Alvin Plantinga. Hänelle sensus divinitatis antaa ihmisille aitoja aistimuksia Jumalasta. Koska näkemyksissä on eroja, syynä on se, että toiset aistivat paremmin. Arkikielelle käännettynä tämä tarkoittaa sitä että ateisti voi todella peruskokemuksena kokea Jumalan olemassaolemattomuuden, mutta hän on "sokea". Ja jos uskoo eri Jumalaan, on kenties "likinäköinen". Plantinga kuvaakin erikoisaistijia vertaamalla heitä connoisseureihin, ekspertteihin. Ehkä yleisin esimerkki tälläisestä erityisosaamisesta on viininmaistajat. Plantinga puolustaa että tarkkaa aistia on hyvin vaikeaa todistaa aistien ulkopuolisin keinoin. Ekspertit ikään kuin ovat auktoriteetteja, ja heidän aistimusmaailmansa "näyttää kehäiseltä". Plantingan mukaan aidon aistimuksen ja kehäpäätelmän ero onkin siinä että rakenne on sama, mutta aistimus on aito.
Vertausta voisi jatkaa siihen että ekspertit, connoisseurit, ovat tietysti niitä joita kannattaa kokeilla. Makuaistittoman kokemus ei kerro makuaistimuksista.
Viininmaistaminen on mielenkiintoinen vertaus, koska sen avulla voidaan kaivaa esiin jännittäviä seikkoja. Sillä viininmaistajien tarkkuutta on voitu tutkia. (Se ei siis ole jäänyt pelkän peruskokemustasolle, vaan aistien tarkkuutta voidaan tosiaan testata). Koska meillä on eri -ikäisiä viinejä, joille on annettu arvioita, voidaan viininmaistajien silmät sitoa ja tarjota heille sokkona juomista. Sitten katsotaan miten hyvin maistajat tunnistavat mitä juovat. Ja paljon tulokset korreloivat. Muitakin keinoja on, kuten tarjoaminen viiniä niin että pullo näkyy mutta sisällöt on vaihdettu ja katsotaan miten hyvin huijaus huomataan. Tulokset ovat olleet erikoisia, tosin eivät viininmaistajia kehuvalla tavalla.
Esimerkiksi ammattilaiset ovat kokeneet viinit hyvin erikoisesti ; Etiketti vaikuttaa ja sama viini saa aivan erilaiset arviot jos se tarjotaan eri pulloista. Eivätkä ekspertit osaa oikein erottaa punaviiniä ja karamellivärillä värjättyä valkoviiniä toisistaan. Itse asiassa viinien kohdalla luokittelun vaatimus ikään kuin luo luokittelua joka ei ole aistinelimissä vaan prosessoidaan mielikuvien mukaan aivoissa. Mutta toki viininmaistajat kykenevät erottelemaan jotakin. Viinien kypsyysikää voidaan erottaa sokkonakin. Tässä kuitenkin mukaan tulee "The Wine Trials" -kirjan mukainen tilanne ; On nimittäin havaittu että ekspertit pitävät maukkaina aivan eri viinejä kuin tavalliset ihmiset. Viininmaistajat selittävät tästä sen verran että tietyt viinilaadut vaativat totuttelua. Tavallinen ihminen voisi kuitenkin sanoa että viinien kohdalla kyseessä on normaalin makuaistin vääristely ja turmelemista, jonka jälkeen pahakin maistuu mielenkiintoiselta. (Mistä saa intoa katsomalla makuja viineistä. Kuvaus "tupakkalaatikko" tai "lanta" ei ole makuvivahteita jota voisi pitää erittyisen ihastuttavina.) Kun viineissä on kyse pilaantuneesta rypälemehusta, on muistettava se mikä kaikkia alkoholeja (paitsi absinttia) koskee. (Ei sitä sen maun takia juoda!)
Tämä on hyvä palauttaa lähettäjälle ja uskontoaiheeseen. Jumala -aistilta selvästi puuttuu testejä, connoisseurin aistintarkuutta selvästi voidaan arvioida. Uskonnossa taas on vain "itsearvioituja asiantuntijoita", joiden arvostus on korkeintaan seuraajien määrässä. (Totuus taas ei ole käsiäänestyskysymys.) Lisäksi viininmaistajia ja Jumalan ominaisuuksista tietäviä tuntuu yhdistävän tietty arvostuskupla, jossa palkkaa saadaan jostain suorituksesta joka esityksissä näyttää ihmeenomaiselta. Onnistuminen ja maine ovat perustelluudeltaan totaalisen eri sfääreissä. Lisäksi mukana on totuttamiselementti, joka on uskonnoissa aika kova. Maailmankuvaan kasvamista pidetään tärkeänä, ja hengellisen elämän katsotaan olevan parhaimmillaan kun sitä harjoittaa arjessa eikä vain harvoin. Tämä totuttaminen johtaa siihen että se, mikä totuttamisen jälkeen tuntuu hyvältä, luontevalta ja jopa itsestäänselvyydeltä ei välttämättä ole sellaista jota suunnilleen kukaan muu pitää sellaisena ; Tämä voi vihjata siihen että tämä asia ei olekaan niin ihanaa, vaan itse asiassa se on sen verran karmeaa että ilman työlästä totuttamista sen inhat sävyt olisivat karvaita ja epämiellyttäviä.
Tämä ei herätä perusteltua luottamusta pastoreihin ja muihin hengenmiehiin, vaan näyttäytyy enemmänkin vaatimuksena ja kehotuksena auktoriteetin sanaan uskomiseen heittäytymiseen ilman niitä perusteluja. Ja jos tilanne on todella tämä, miksi ihmeessä tehdä niitä perusteluja in first place. Sen kun unohtaa sanakikkailut ja lyö nyrkkiä pöytään ja huutaa että "tottele, kun sanon!"
"When we taste a wine, we aren't simply tasting the wine. This is because what we experience is not what we sense. Rather, experience is what happens when our senses are interpreted by our subjective brain, which brings to the moment its entire library of personal memories and idiosyncratic desires."
("The Frontal Cortex" - "The Subjectivity of Wine")
("The Frontal Cortex" - "The Subjectivity of Wine")
Uskonnolliset kokemukset tuntuvat monille ihmisille vierailta. Kuitenkin yksi voimakkaimmista kristillisistä näkemyksistä on, että ihminen on homo religiosus, jota Jumala kutsuu ja kolkuttelee. Näin uskovaisuus olisi luontaista ja helppoa. Tämä on kenties voimakkain syy sille, että uskonnottomia pidetään helposti valehtelijoina tai sitten jotenkin vajaina.
Jälkimmäistä linjaa edustaa Alvin Plantinga. Hänelle sensus divinitatis antaa ihmisille aitoja aistimuksia Jumalasta. Koska näkemyksissä on eroja, syynä on se, että toiset aistivat paremmin. Arkikielelle käännettynä tämä tarkoittaa sitä että ateisti voi todella peruskokemuksena kokea Jumalan olemassaolemattomuuden, mutta hän on "sokea". Ja jos uskoo eri Jumalaan, on kenties "likinäköinen". Plantinga kuvaakin erikoisaistijia vertaamalla heitä connoisseureihin, ekspertteihin. Ehkä yleisin esimerkki tälläisestä erityisosaamisesta on viininmaistajat. Plantinga puolustaa että tarkkaa aistia on hyvin vaikeaa todistaa aistien ulkopuolisin keinoin. Ekspertit ikään kuin ovat auktoriteetteja, ja heidän aistimusmaailmansa "näyttää kehäiseltä". Plantingan mukaan aidon aistimuksen ja kehäpäätelmän ero onkin siinä että rakenne on sama, mutta aistimus on aito.
Vertausta voisi jatkaa siihen että ekspertit, connoisseurit, ovat tietysti niitä joita kannattaa kokeilla. Makuaistittoman kokemus ei kerro makuaistimuksista.
Viininmaistaminen on mielenkiintoinen vertaus, koska sen avulla voidaan kaivaa esiin jännittäviä seikkoja. Sillä viininmaistajien tarkkuutta on voitu tutkia. (Se ei siis ole jäänyt pelkän peruskokemustasolle, vaan aistien tarkkuutta voidaan tosiaan testata). Koska meillä on eri -ikäisiä viinejä, joille on annettu arvioita, voidaan viininmaistajien silmät sitoa ja tarjota heille sokkona juomista. Sitten katsotaan miten hyvin maistajat tunnistavat mitä juovat. Ja paljon tulokset korreloivat. Muitakin keinoja on, kuten tarjoaminen viiniä niin että pullo näkyy mutta sisällöt on vaihdettu ja katsotaan miten hyvin huijaus huomataan. Tulokset ovat olleet erikoisia, tosin eivät viininmaistajia kehuvalla tavalla.
Esimerkiksi ammattilaiset ovat kokeneet viinit hyvin erikoisesti ; Etiketti vaikuttaa ja sama viini saa aivan erilaiset arviot jos se tarjotaan eri pulloista. Eivätkä ekspertit osaa oikein erottaa punaviiniä ja karamellivärillä värjättyä valkoviiniä toisistaan. Itse asiassa viinien kohdalla luokittelun vaatimus ikään kuin luo luokittelua joka ei ole aistinelimissä vaan prosessoidaan mielikuvien mukaan aivoissa. Mutta toki viininmaistajat kykenevät erottelemaan jotakin. Viinien kypsyysikää voidaan erottaa sokkonakin. Tässä kuitenkin mukaan tulee "The Wine Trials" -kirjan mukainen tilanne ; On nimittäin havaittu että ekspertit pitävät maukkaina aivan eri viinejä kuin tavalliset ihmiset. Viininmaistajat selittävät tästä sen verran että tietyt viinilaadut vaativat totuttelua. Tavallinen ihminen voisi kuitenkin sanoa että viinien kohdalla kyseessä on normaalin makuaistin vääristely ja turmelemista, jonka jälkeen pahakin maistuu mielenkiintoiselta. (Mistä saa intoa katsomalla makuja viineistä. Kuvaus "tupakkalaatikko" tai "lanta" ei ole makuvivahteita jota voisi pitää erittyisen ihastuttavina.) Kun viineissä on kyse pilaantuneesta rypälemehusta, on muistettava se mikä kaikkia alkoholeja (paitsi absinttia) koskee. (Ei sitä sen maun takia juoda!)
Tämä on hyvä palauttaa lähettäjälle ja uskontoaiheeseen. Jumala -aistilta selvästi puuttuu testejä, connoisseurin aistintarkuutta selvästi voidaan arvioida. Uskonnossa taas on vain "itsearvioituja asiantuntijoita", joiden arvostus on korkeintaan seuraajien määrässä. (Totuus taas ei ole käsiäänestyskysymys.) Lisäksi viininmaistajia ja Jumalan ominaisuuksista tietäviä tuntuu yhdistävän tietty arvostuskupla, jossa palkkaa saadaan jostain suorituksesta joka esityksissä näyttää ihmeenomaiselta. Onnistuminen ja maine ovat perustelluudeltaan totaalisen eri sfääreissä. Lisäksi mukana on totuttamiselementti, joka on uskonnoissa aika kova. Maailmankuvaan kasvamista pidetään tärkeänä, ja hengellisen elämän katsotaan olevan parhaimmillaan kun sitä harjoittaa arjessa eikä vain harvoin. Tämä totuttaminen johtaa siihen että se, mikä totuttamisen jälkeen tuntuu hyvältä, luontevalta ja jopa itsestäänselvyydeltä ei välttämättä ole sellaista jota suunnilleen kukaan muu pitää sellaisena ; Tämä voi vihjata siihen että tämä asia ei olekaan niin ihanaa, vaan itse asiassa se on sen verran karmeaa että ilman työlästä totuttamista sen inhat sävyt olisivat karvaita ja epämiellyttäviä.
Tämä ei herätä perusteltua luottamusta pastoreihin ja muihin hengenmiehiin, vaan näyttäytyy enemmänkin vaatimuksena ja kehotuksena auktoriteetin sanaan uskomiseen heittäytymiseen ilman niitä perusteluja. Ja jos tilanne on todella tämä, miksi ihmeessä tehdä niitä perusteluja in first place. Sen kun unohtaa sanakikkailut ja lyö nyrkkiä pöytään ja huutaa että "tottele, kun sanon!"
"When we taste a wine, we aren't simply tasting the wine. This is because what we experience is not what we sense. Rather, experience is what happens when our senses are interpreted by our subjective brain, which brings to the moment its entire library of personal memories and idiosyncratic desires."
("The Frontal Cortex" - "The Subjectivity of Wine")
keskiviikko 24. elokuuta 2011
Kannibaali akvaariossa
Sisareni kirjoitti blogissaan luonnon tarkkailusta, hyönteisistä ja kokemisesta. "Kaikki on selkeää kun vain puhtaasti katsoo ja havainnoi mitä silmien eteen avautuu. Toisinaan tämän tavoittaa kun maalaa jotain näkemäänsä. Silloin katseeni kohde ei ole enää vaatimusteni ja halujeni hämärryttävä, vaan omana itsenään ainutkertainen ja ihmeellinen. En minä arvostele ilmassa loputonta tanssiaan hyörivää sääskeä, en minä tuomitse onko se kaunis tai ruma, liian pitkäraajainen tai yksinkertainen, vaadi siltä hyödyllisyyden tai ahkeruuden hyvettä. Se on ihme omana itsenään, leijuen edestakaisin muiden surviaissääskien parvessa ilta-auringon oranssissa liemessä kuin kultainen pilkku. Minä pysähdyn ja katson ja näen." Vertaus tietysti täydentyy siihen että ihmiset ovat kokolailla samanlaisia kuin hyttyset.
Tämänlaista kokemusta korostava maailma on tietysti varsin kaukana empiristisesti kokemisesta. Jälkimmäinen pyrkii nimen omaan luokittelemaan, mittaamaan ja arvioimaan. Ja samaa sukua on tietysti myös etiikkapohjainen arvostelma, jossa havaittuja laitetaan toivottavuusjärjestykseen. Sen sijaan tämä kuvastaa luokitelmista vapaan havaitsemisen unelmaa.
Koska minä olen luokittelija, kutsun tätä fenomenologiaksi. Ja nostan esiin etenkin Husserlin. Huserlin mukaan todellisuus on sitä, joka on edessämme annettuna. Hänestä tämä ei ole sitä mitä tiede etsii kokeellisen mittaamisen, induktiivisten arvausten ja reduktionismin kautta. Husserlin mielestä virhe on jo siinä että yritetään selittää, koska tässä ihminen tavallaan muokkaa maailmaa järkensä kautta sen sijaan että antaisi maailman olla. Husserlille objektiivinen maailma on katoavaisuuden maailmaa - punahuulten hymy latistuu suun ympärillä oleviksi juonteiksi, ja punainen värikin on tuomittu haalistumaan ja hymyn hyytymään.
Husserlin mukaan ytimessä on lebenswelt on vain kokemista ilman luokitteluja. Hänestä Descartesin "ajattelen siis olen" -ajatus on subjektiivisuudelle tärkeä. Mutta aivan eri tavalla kuin miten objektiivisuutta kannattavat ajattelevat. Husserlin mukaan se näyttää että annettuus, tila jossa on minä, jolle "kaikki on siten kuin se näyttää olevan" on selvästi olemassa. Tämä on varmaa, toisin kuin objektiivisuuteen nojaavat asiat. Hänestä irtautuessaan luokittelusta tarkkailu keskittyykin uudestaan. Maailma koetaan eri tavalla ja tarkkailu yrittääkin tämän jälkeen tavoitella itse tietoisuutta. Näin kokemuksesta tulee intensiivisempi. Lebensweltissä eläminen on siis havaitsemisen aktiin heittäytymistä, tarkkailun tarkkailua.
Näin voidaan ajatella että ihminen on luonnollinen ilman keinotekoisuutta. Idea lienee tuttu jokaiselle meditaation ystävälle. Ja molemmat korostavat miten luonnollisena oleminen on niin pirun vaikeaa ; Keskittyminen herpaantuu, ja sitten olemme taas luokittelijoita - ja kutsumme "jotain jota ei voi kuvata" jollakin luokitelmalla. (Kutsuen sitä vaikka luokitelmalla "oranssi" tai rakentamalla analogisen vertauksen abstraktiin ihmisen keksimään merkkijärjestelmän yksikköön, "pilkku -välimerkkiin".)
Esimerkiksi minä en kykene vain olemaan ja katsoman akvaariotani. Minun on ihmeteltävä kalojen etologiaa. Selvitettävä kirjoahvenparkojeni käyttäytymisrutiinit. Näin olenkin esimerkiksi testanut ahventen poikastensuojeluvaistoa tarjoamalla niille ruokaa ja katsomalla hakevatko ne syömistä vai purevat kättä joka niitä ei sillä hetkellä ruoki ja joka on toisessa päässä akvaariota lähellä niiden poikasia. (Mikä riippuu tilanteesta, uusi liike aikaansaa hyökäämisen ja nopea liike aikaansaa voimakkaamman reaktion.) Testasin myös osaavatko kalat vuorotella, jolloin toinen hyökkää ja toinen syö (eivät, yhdessä toimivat).
Samoin en voi olla luokittelematta akvaariossa olevia kalanpoikasia. Sidon ne esimerkiksi näkymättömällä siteellä vanhempiinsa, jonkin hassun objektiivisen induktion pohjalta. Samoin olen ajatellut kalojen suojelurytmiikkaa, joka on omituinen sekoitelma K- ja r -strategioita ; Ne tuottavat paljon poikasia joihin sidotaan aika vähän energiaa. Kuitenkin näitä varten kaivetaan työläästi kuoppa jossa kalanpoikaset ovat yhdessä kasassa ja tätä kasaa suojellaan ja tässä sitoutetaan paljon molempien energiaa. Tätä kuitenkin näytetään sitouttavan vain sen aikaa kun kalanpoikasilla on ruskuaispussia jäljellä. Sen jälkeen kalanpoikaset levittäytyvät kuopasta ulos ja vanhemmat alkavat yksinkertaisesti syömään niitä poikasia jotka vielä pari päivää aikaisemmin olivat niille niin puolustuksen arvoisia. Ajatukseni vetävät toiseen abstraktioon, havaitsemattomissa olevaan tilaan jolle oletan ties minkälaisia rakenteita. Ja tämä saa minut uskomaan että luonnossa poikaset varmaan vaeltelisivat kauaskin, nyt ne ovat samassa pienessä tilassa, joten ne eivät pääse vanhemmistaan eroon.
Tässä rytmiikassa minä lienen se joka luokittelee, ja kalat toimivat impulssiensa pohjalta. Kenties niillä ei ole itsetietoisuutta, tietoisuutta omasta tietoisuutta, joten niiden elämä ei koskaan saavuta Husserlilaisen itsetarkkailun tilaa. Kuitenkin kalojen tekojen luonnollisuus-autenttisuus on selvää. Tämä muistuttaakin että lebensweltin vastakohtana onkin tiedostamisen korostaminen ; Siinä tiedostamaton ja piilotajunta nähdään jonain joka manipuloi meitä. Jos emme kiinnitä huomiota, seuraamme toisten manipulatiivisia ja valheellisia vihjeitä ja ajaudumme epäautenttisuuteen. Sen sijaan meidän olisi oltava tietoisia ja otettava kontrolli sisällämme olevista autenttisista riippuvuuksista ja mielihaluista, huomattava mitkä tavat ja mieltymykset ovatkin itse asiassa meille destruktiivisia ja tätä kautta potentiaalisesti koko luontomme tuhoavia. - Ja vedettävä näitä taipumuksia turpaan, vaikka ne tuntuvatkin kovin pakottavilta ja vastaansanomattomilta.
En tiedä, onko näin. Mutta nautin pirusti akvaariostani. En ole kuitenkaan kokenut sen parissa luultavasti ainuttakaan meditatiivista tuokiota.
Ehkä toiset ovat spontaaneita taiteilijatyyppejä ja toiset yksityiskohtiin nyhääviä skientistejä. Ja että tämä - sen sijaan että katsottaisiin vain toisen metodi ja elämistapa inhimilliseksi - voisi olla se oikea pohjimmainen luonto.
maanantai 4. heinäkuuta 2011
Silvottu
"Raapustuksen reunahuomautuksissa" on mietelmä sukupuolenvaihdosleikkauksesta. Juttu esittelee ikään kuin case studyn kautta Yrjänä -nimisen ystävän. Hän on kokenut koko elämänsä ajan olevansa vangittuna vääränlaiseen ruumiiseen. Nyt lääkärit eivät suostu suorittamaan leikkausta, operaatiota, joka saa sisäisen ruumiinkuvan vastaamaan ulkoista ruumiinkuvaa. "Erehdyin huomauttamaan, että "korjata" voi ainoastaan jotakin, mikä on rikki. Hänhän oli syntynyt täyden kympin poikana eikä hänen ruumiissaan ollut mitään kliinisesti todennettavaa vikaa. Yrjänän suunnittelemaa operaatiota, jollaisia harva lääkäri olisi valmis suorittamaan, kuvasi kaikessa rehellisyydessä parhaiten sana silpominen. Yrjänä loukkaantui ja totesi, että tuonkaltaisella leimaavalla kielenkäytöllä vähemmistöjä aina syrjitään. Ihmisen aito identiteetti kiistetään, kun annetaan ymmärtää, ettei hänen kokemuksensa olisi tosi."
Sitten paljastuu että kyseessä ei ole sukupuolenvaihdosleikkaus, vaan käden amputointi. Vaiva ei ollutkaan seksuaali-identiteettiin liitettävä teema, vaan ylimääräinen raaja. Lääkärit eivät kuitenkaan katso hyvällä, että raajoja amputoitaisiin jonkun väärän sisäisen ruumiinkuvan mukaiseksi. "Reunahuomautuksien" esityksen ydin onkin siinä että sukupuolenvaihdosleikkaus on vahvasti analoginen käden amputaation kanssa. Molemmissa sisäinen mielikuva ruumiista on erilainen kuin ulkoinen. Ja molemmissa ruumiinkuvan vastaavuutta kasvatetaan leikkaamalla konkreettisia kappaleita ruumiista.
Yrjänä on luultavasti ajatusleikin vuoksi kehitetty abstraktio. Mutta ei välttämättä. Eikä sillä ole argumentin kannalta oikeastaan väliäkään. Tuossa on taustalla selvästi jonkinlainen argumentti, jossa on riittävästi oikeaan elämään sovellettavia piirteitä (kuten aidot sairaudet). Juttu ei myöskään halveeraa naista - kuten jotkut pahat kielet sanovat. Sehän vertaa sukupuolenvaihdoksen käynyttä miestä kastraattiin eikä väitä että nainen on sama kuin kastroitu mies. Lisäksi se esittää riittävän huonoa makua ollakseen minun mieleeni.
Toki mietelmä ei ole miettinyt sitä että kenties mukana on myös oleellisia epäanalogioita. Lääketieteessä vertaillaan usein riskejä. Esimerkiksi sydämen amputaatio tappaa likimain varmasti, mutta kiveksenpoisto ei ole yhtä letaali. Käden amputaatio on vaarallisempi, käsissä on paljon isoja verisuonia. Tämänlaiset piirteet taas ovat oleellisia kun mietitään lääketieteellisen toimenpiteen hyväksyttävyyttä.
1: Hyväksyttävyydestä on myös uusi askel. Nimittäin teksti katsoo että sukupuolenvaihdosleikkaus tai käden amputointi olisi perusteltava järkevyyskysymyksenä. Toimenpiteen rationaalisuus on kuitenkin hieman eri asia kuin hyväksyttävyys. Ei tästä tämän enempää, koska käytännössä ero ei ole niin oleellinen että siitä kannattaisi oikeati nipottaa. Amputaation vaarallisusuero on sen sijaan "sitä oleellista kauraa" puhutaampa sitten hyväksyttävyydestä tai rationaalisuudesta.
Kuitenkin mietelmä toi arvokkaan huomautuksen siitä että sukupuoli -identiteetti on nykyään hyvin fenomenologiasävytteistäm, jossa on mukana perusoletus jossa yksilön kokema (seksuaali)ruumiinkuva nähdään peruskokemuksena, jota erilaiset mallintavat teoreettiset konseptit - kuten fysikalistisen teorioiden sävyttämä raaja ja sukupuolien luokitelmat - vääristävät. Korjausleikkaus nähdään tätä kautta askeleena kohti koettua tosiolevaa.
Tosin tätä kautta uskonto muuttuu varsin kyseenalaiseksi. Esimerkiksi uskoa todistetaan usein juuri sitä kautta, että vaikka Jumala ei ole empiirisesti havaittavissa, hän on tosi koska ihmiset saavat kokemuksia tästä. Tätä on esimerkiksi minulle valotettu leijanlennätysvertauksella, jossa lapsi lennättää leijaa. Leija on niin korkealla, että sitä ei voi nähdä. Ja kun lapselta kysytään että mistä hän tietää, että siellä todella on leija, lapsi vastaa että "nykäisystä". Tätä verrattiin sisäiseen kokemukseen, joka syntyy esimerkiksi rukouksessa.
Samoin esimerkiksi Tapio Puolimatka hyväksyy että omat kokemukset Jumalan kanssa kommunikaatiosta ovat nimen omaan peruskokemuksia. Hänestä nämä on rationaalisesti hyväksyttävää ottaa lähtökohdiksi. On hyvä huomata, että Puolimatkan warrant myös tarkoittaa sitä että ihminen saa tosikokemuksia. Evoluutio johtaisi epäkäytännöllisiin ja epätosiin havaintopiirteisiin. Kristillinen Hyvä ja Kykenevä Jumala ei sen sijaan valehtele eikä siksi anna meille harhautuneita aistijärjestelmiä. (Vaan tarjoaa rakkaudessaan sensus divinitatiksen, Jumala -aistin, joka ei missään tapauksessa ole nonsensus divinitatis.)
Jos tässä kohden mukailen "Raapustuksen" argumentaatiota tai sanon aivan suoraan että "kokemus toki on aina kokijalleen tosi sikäli, että kukaan ei kuvittele kokevansa jotakin, mutta ei oikeasti koekaan. Ihmisen oma kokemusmaailma ei kuitenkaan ole erehtymätön, ja siksi hän voi kokea asian X olevan tavalla, joka ei vastaa objektiivista todellisuutta. Tällöin kokemuksen sisältö ei ole tosi, vaikka kokemus itse ilmiönä on.", niin eivät ole iloisia. Sen sijaan minua pidetään törkeän epäkunnioittavana, kun väritän tekstiä kaikenlaisella asenteellisella roskalla.
Olen kirjoittajan kanssa yhtä mieltä siinä että "2000-luvun länsimaisessa maailmankatsomuksessa yksilön sukupuoliset halut ja kokemukset ovat aina pyhiä, oikeita ja erehtymättömiä; niiden edessä jopa biologisten itsestäänselvyyksien on notkistettava polvensa." Tämä asenne näkyy jopa siinä, että "pelkkää homoseksuaalisuutta" ei tulkita sairaudeksi, mutta "itseä häiritsevä homoseksuaalisuus" tulkitaan. Mutta sama koskee myös uskonnollisia kokemuksia. Mutta se on tietysti perinteikkäämpää, koska tätä virhettä on tehty vuosituhansia.
Kaikesta huolimatta : Kirjoittaja näkee, että ihminen elää oman elämänsä ja omistaa oman ruumiinsa. Jos joku on valmis menemään Venäjälle halpaan amputaatioleikkaukseen, lienee elämä varsin epätoivoista. Täten mukaan tulee sama juttu mikä aborteissakin on mukana ; Jos ei tehdä laillisia abortteja, naiset pomppaavat henkariin, mikä onkin tunnetusti onnistunut ja tehokas tapa abortoida sekä sikiö että äiti. Tätä kautta jos jotakuta inhottaa amputoida terve raaja, niin omapahan on ongelmansa. Eihän tässä heille olla mitään amputaatiota pakottamassa eivätkä he ole elämässä amputoidun elämää vaikka joku muu niin haluaakin tehdä. Raapustus nimittäin näyttää pohjimmiltaan sitä, että analogisissa toimenpiteissä on asenne ja käytäntötasolla eriarvoisuutta. Sen korjaaminen taas voidaan tehdä muullakin tavalla, kuin mitä hän ehdotti. Onkin tavallaan väärin että sukupuolielinkorjaukset ovat erikoisasemassa. Syynä lienee aiemmin mainitsemani vaarallisuus. Tästä toki päästään siihen että "mitä jos joku haluaa amputoida päänsä". Niin, kannatan sekä itsemurhaa että eutanasiaa henkilökohtaisena ratkaisuna omassa elämässään. Tässä korostuu se että lääketieteeen toimenpiteissä ytimessä "hyväksyttävyys" ei "rationaalisuus" ; Tehdäänhän kauneusleikkauksiakin ei totaalisen rumille ihmisille!
Sitten paljastuu että kyseessä ei ole sukupuolenvaihdosleikkaus, vaan käden amputointi. Vaiva ei ollutkaan seksuaali-identiteettiin liitettävä teema, vaan ylimääräinen raaja. Lääkärit eivät kuitenkaan katso hyvällä, että raajoja amputoitaisiin jonkun väärän sisäisen ruumiinkuvan mukaiseksi. "Reunahuomautuksien" esityksen ydin onkin siinä että sukupuolenvaihdosleikkaus on vahvasti analoginen käden amputaation kanssa. Molemmissa sisäinen mielikuva ruumiista on erilainen kuin ulkoinen. Ja molemmissa ruumiinkuvan vastaavuutta kasvatetaan leikkaamalla konkreettisia kappaleita ruumiista.
Yrjänä on luultavasti ajatusleikin vuoksi kehitetty abstraktio. Mutta ei välttämättä. Eikä sillä ole argumentin kannalta oikeastaan väliäkään. Tuossa on taustalla selvästi jonkinlainen argumentti, jossa on riittävästi oikeaan elämään sovellettavia piirteitä (kuten aidot sairaudet). Juttu ei myöskään halveeraa naista - kuten jotkut pahat kielet sanovat. Sehän vertaa sukupuolenvaihdoksen käynyttä miestä kastraattiin eikä väitä että nainen on sama kuin kastroitu mies. Lisäksi se esittää riittävän huonoa makua ollakseen minun mieleeni.
Toki mietelmä ei ole miettinyt sitä että kenties mukana on myös oleellisia epäanalogioita. Lääketieteessä vertaillaan usein riskejä. Esimerkiksi sydämen amputaatio tappaa likimain varmasti, mutta kiveksenpoisto ei ole yhtä letaali. Käden amputaatio on vaarallisempi, käsissä on paljon isoja verisuonia. Tämänlaiset piirteet taas ovat oleellisia kun mietitään lääketieteellisen toimenpiteen hyväksyttävyyttä.
1: Hyväksyttävyydestä on myös uusi askel. Nimittäin teksti katsoo että sukupuolenvaihdosleikkaus tai käden amputointi olisi perusteltava järkevyyskysymyksenä. Toimenpiteen rationaalisuus on kuitenkin hieman eri asia kuin hyväksyttävyys. Ei tästä tämän enempää, koska käytännössä ero ei ole niin oleellinen että siitä kannattaisi oikeati nipottaa. Amputaation vaarallisusuero on sen sijaan "sitä oleellista kauraa" puhutaampa sitten hyväksyttävyydestä tai rationaalisuudesta.
Kuitenkin mietelmä toi arvokkaan huomautuksen siitä että sukupuoli -identiteetti on nykyään hyvin fenomenologiasävytteistäm, jossa on mukana perusoletus jossa yksilön kokema (seksuaali)ruumiinkuva nähdään peruskokemuksena, jota erilaiset mallintavat teoreettiset konseptit - kuten fysikalistisen teorioiden sävyttämä raaja ja sukupuolien luokitelmat - vääristävät. Korjausleikkaus nähdään tätä kautta askeleena kohti koettua tosiolevaa.
Tosin tätä kautta uskonto muuttuu varsin kyseenalaiseksi. Esimerkiksi uskoa todistetaan usein juuri sitä kautta, että vaikka Jumala ei ole empiirisesti havaittavissa, hän on tosi koska ihmiset saavat kokemuksia tästä. Tätä on esimerkiksi minulle valotettu leijanlennätysvertauksella, jossa lapsi lennättää leijaa. Leija on niin korkealla, että sitä ei voi nähdä. Ja kun lapselta kysytään että mistä hän tietää, että siellä todella on leija, lapsi vastaa että "nykäisystä". Tätä verrattiin sisäiseen kokemukseen, joka syntyy esimerkiksi rukouksessa.
Samoin esimerkiksi Tapio Puolimatka hyväksyy että omat kokemukset Jumalan kanssa kommunikaatiosta ovat nimen omaan peruskokemuksia. Hänestä nämä on rationaalisesti hyväksyttävää ottaa lähtökohdiksi. On hyvä huomata, että Puolimatkan warrant myös tarkoittaa sitä että ihminen saa tosikokemuksia. Evoluutio johtaisi epäkäytännöllisiin ja epätosiin havaintopiirteisiin. Kristillinen Hyvä ja Kykenevä Jumala ei sen sijaan valehtele eikä siksi anna meille harhautuneita aistijärjestelmiä. (Vaan tarjoaa rakkaudessaan sensus divinitatiksen, Jumala -aistin, joka ei missään tapauksessa ole nonsensus divinitatis.)
Jos tässä kohden mukailen "Raapustuksen" argumentaatiota tai sanon aivan suoraan että "kokemus toki on aina kokijalleen tosi sikäli, että kukaan ei kuvittele kokevansa jotakin, mutta ei oikeasti koekaan. Ihmisen oma kokemusmaailma ei kuitenkaan ole erehtymätön, ja siksi hän voi kokea asian X olevan tavalla, joka ei vastaa objektiivista todellisuutta. Tällöin kokemuksen sisältö ei ole tosi, vaikka kokemus itse ilmiönä on.", niin eivät ole iloisia. Sen sijaan minua pidetään törkeän epäkunnioittavana, kun väritän tekstiä kaikenlaisella asenteellisella roskalla.
Olen kirjoittajan kanssa yhtä mieltä siinä että "2000-luvun länsimaisessa maailmankatsomuksessa yksilön sukupuoliset halut ja kokemukset ovat aina pyhiä, oikeita ja erehtymättömiä; niiden edessä jopa biologisten itsestäänselvyyksien on notkistettava polvensa." Tämä asenne näkyy jopa siinä, että "pelkkää homoseksuaalisuutta" ei tulkita sairaudeksi, mutta "itseä häiritsevä homoseksuaalisuus" tulkitaan. Mutta sama koskee myös uskonnollisia kokemuksia. Mutta se on tietysti perinteikkäämpää, koska tätä virhettä on tehty vuosituhansia.
Kaikesta huolimatta : Kirjoittaja näkee, että ihminen elää oman elämänsä ja omistaa oman ruumiinsa. Jos joku on valmis menemään Venäjälle halpaan amputaatioleikkaukseen, lienee elämä varsin epätoivoista. Täten mukaan tulee sama juttu mikä aborteissakin on mukana ; Jos ei tehdä laillisia abortteja, naiset pomppaavat henkariin, mikä onkin tunnetusti onnistunut ja tehokas tapa abortoida sekä sikiö että äiti. Tätä kautta jos jotakuta inhottaa amputoida terve raaja, niin omapahan on ongelmansa. Eihän tässä heille olla mitään amputaatiota pakottamassa eivätkä he ole elämässä amputoidun elämää vaikka joku muu niin haluaakin tehdä. Raapustus nimittäin näyttää pohjimmiltaan sitä, että analogisissa toimenpiteissä on asenne ja käytäntötasolla eriarvoisuutta. Sen korjaaminen taas voidaan tehdä muullakin tavalla, kuin mitä hän ehdotti. Onkin tavallaan väärin että sukupuolielinkorjaukset ovat erikoisasemassa. Syynä lienee aiemmin mainitsemani vaarallisuus. Tästä toki päästään siihen että "mitä jos joku haluaa amputoida päänsä". Niin, kannatan sekä itsemurhaa että eutanasiaa henkilökohtaisena ratkaisuna omassa elämässään. Tässä korostuu se että lääketieteeen toimenpiteissä ytimessä "hyväksyttävyys" ei "rationaalisuus" ; Tehdäänhän kauneusleikkauksiakin ei totaalisen rumille ihmisille!
lauantai 18. kesäkuuta 2011
Punaisen kokemisen monet (empiiriset) muodot
"In theory there is no difference between theory and practice. In practice there is."(Lawrence Peter "Yogi" Berra)
Ylläolevassa sitaatissa "Yogi" Berra kuvaa sitä, miten teorian ja käytännön toimien välissä on kuilu. Moni ihminen voi osata teoriassa asioita. Joku toinen tekee asioita välttämättä ymmärtämättä taustaperiaatteita. Ainakin miekkailun opettelemisessa mukana on pakosti sekä teoreettinen osaaminen että käytännön hallinta. Näistä syntyy hyvin mutkikas kokonaisuus. Joskus käy niin että taidosta tulee tacit knowledgea, jolloin teoria joka on ollut pakko opetella ja osata jotta taitoa on voitu harjoitella, on sisäistetty toiminaan mutta sen kuvaaminen on unohtunut. Parhaat kykenevät molempiin, sekä teoriassa että käytännössä. Moni penkkiurheilija osaa arvostella ja kritisoida kärkkäästikin jalkapallopeliä, mutta ei pelata sitä. Tämä ei tarkoita että kotona istuvalla ei olisi pelisilmää (tosin pelisilmä ei ole välttämättömyys. Moni moittii ihan moittimisen riemusta).
Tämä johtaa miettimään sitä, miten osaaminen ja tietäminen voidaan jaotella moneen osaan. Berra erotti praxiksen ja teorian toisistaan. Tämänlainen ajattelu sopii hyvin arkiajatteluun. Mutta kun siirrytään tekemisestä aivojen käsittelyyn tämänlainen ajattelutapa unohtuu varsin helposti..
"Philosophical Disquisitionsissa" on analyysi kuuluisasta tietoisuutta käsittelevästä ajatuskokeesta. Sen taustalla on ajatus, jolla yritetään normaalisti kritisoida sitä, että fysikaalinen tietoisuus olisi mahdottomuus. Selitys menee seuraavalla tavalla : Mary on kuuluisa värien tutkija ja tiedemies. Hän tietää punaisen värin aallonpituuksista ja muista vastaavista asioista paljon. Aivot ja silmän toiminta ovat nekin hänelle tuttuja. Mutta hän ei ole koskaan nähnyt punaista väriä. Hän on elänyt mustavalkoisessa ympäristössä. Kun Marylle nyt näytetään punaista, hän sisäistää subjektiivisesti jotain, ja oppii tästä jotakin. Tämän ajatellaan tarkoittavan että tietoisuus olisi muutakin kuin aivokemiaa.Perinteinen vasta -argumentti on se, että argumentissa oppiminen ja ymmärtäminen on nähty liian kapeassa muodossa. Argumentti vetoaa siksi vääriin asioihin. Yleisesti on ajateltu että tietoisuus ja ymmärtäminen voi olla muodossa "know-that" ja "know-how". Siksi teoreettinen tieto väreistä on tietoa. Samoin kuin punaisesta väristä saatu kokemus. Voidaan sanoa että punaisen värin kokemus voi täyttää monien ihmisten elämyksen. Ja että kun tälläisen punaista kokeneen eteen läntätään aivotieteitä ja fysiikkaa aallonpituuksista hän oppii uusia asioita. Mutta harva selittää että kun värejen fysiikkaa tutkimalla saadaan uusia kulmia, niin havaitseminen silmillä ei olisi lainkaan kokemuksenvaraista tai empiiristä havainnointia, eli se ei olisi jollain tavalla objektiivista.
Eri mittauslaitteillakin saadaan hieman erilaisia tuloksia. Ne siis opettavat maailmasta eri asioita eri tavalla. Ne ovat silti mittauslaitteita, eikä niiden avuksi tarvita yliluonnollista extraa. Voidaankin sanoa että värin kokemus ja värin ymmärtäminen eivät ole sama asia. Tämä rakentaa mielenkiintoisen kulman esimerkiksi anekdootteihin joissa omiin havaintoihin vedoten kerrotaan erilaisia ihmekertomuksia. Kokemukset ovat kokemuksia, mutta yleistettäviksi kokemuksiksi ne voidaan hyväksyä vain tietyissä ehdoin ja tietyissä määrin.
lauantai 26. helmikuuta 2011
Tuhoutuvat teokset
"Katsomme pimeyttä silmiin, unta joka ei jää elämään, kuin hetken vain. / Katsomme pimeyttä silmiin, mutta jota ei nää, kun pienen hetken vain."(Kotiteollisuus, "Vieraan sanomaa")
Graffitejen yksi tyypillisistä ominaisuuksista on melko lyhyt olemassaoloaika. Graffitien päälle esimerkiksi piirretään toisia graffiteja, ja graffiteja myös pyyhitään tarkoituksella pois. Lisäksi graffitit tehdään usein puhdistamattomille pinnoille, jolloin maalin alle jää pölyä ja muuta joka rapistaa teoksen melko helposti. Asiaa ei auta se, että teokset ovat usein ulkona, eli luonnonvoimien kaluavien voimien armoilla ; Esimerkiksi Korson pupugraffiti kärsi jopa siitä että sen piirrosalusta hajosi routimisen myötä.
Graffiti on selvästi lyhytaikainen teos, piirros ajassa.
Kuvanveiston ja maalaustaiteen kohdalla teosten ikuisuutta pidetään arvossa. Moni ajattelee esimerkiksi antiikin kreikan veistosten säilymisen ja ikuisuuden olevan tärkeä asia. Tällä varmistetaan että teos säilyy ikuisesti.
Kuitenkin näytäntötaide on lyhytaikaista, ilmaan heitettyä. Näyttelijöiden tulkinta on aina lyhytaikainen ja hetkessä - vaikka sitten näyteltäisiin sellaista "ikuista klassikkoa" kuin Shakespearen tuotantoa. Näytelmä ja esimerkiksi karnevaalit ovat "ilmaan heitettyjä monumentteja". Samaan luokkaan, "työläästi harjoitellaan jotain, jonka ikuistaminen ei sellaisenaan onnistu, ja joka ei säily jälkipolville tai edes ensi tiistaihin" kuuluu tietysti myös miekkailu.
Graffiti on näiden välimuoto. Ne rapistuvat, mutta eivät aivan heti. Osa graffiteista voi olla seinässä vielä vuosien ja vuosikymmentenkin päästä.
1: Joissakin teoksissa on otettu huomioon myös teoksen rappeutuminen, ja tämä tekee uuden ulottuvuuden teokseen. Ja tietysti väritkin muuttuvat ajan kanssa, kun sen ainekset reagoivat esimerkiksi hapen kanssa ja näin syntyy uudenlaisia yhdisteitä joilla niilläkin on tietysti oma väri. Vanheneminen "arvokkaasti" voi olla olennainen osa teosta. Graffitissa "ajankohtaisuus" voisi olla teema jolla se oikeutetaan. Tällöin graffitien luokitteleminen vandalismiksi voisi kertoa juuri siitä, että tässä rikotaan jotain olennaista normia, jonka muutosta graffitimaalaaja kenties ajaa takaa.
Ray Bradbury onkin tullut tunnetuksi mietinnöistä, jossa aiheena on juuri taiteen pysyvyys. Hänestä on mahdollista että taideteos on rakennettu siten että se hajoaa, ja silloin taideteos tuhoutuu. Tämän suhde taiteen arvoon on kuitenkin kyseenalainen. Tuhoutumisen ja haurauden ei voida katsoa olevan sama asia kuin arvonalennus. Toisaalta katoava ja tuhoutuvakin taide muistuttaa meitä hieman elämästä. Sekin tuhoutuu, mutta emme pidä tätä sen arvon tuhoamisena. Päin vastoin, tämä kenties innoittaa meitä nauttimaan sen kokemisesta
1: Vanitas -taiteen aikana kuolevaisuus ja tuhoutuminen koettiin ahdistavana, koska ei ymmärretty hauraan arvoa ja kauneutta. Zen -filosofiassa tämä on kenties ymmärretty paremmin. Graffitien kohdalla kauheinkin töhry voidaan tätä kautta tulkita spontaaniksi olemassaolon ilmaisuksi. Eri asia tietysti on, kenet tämänlainen argumentti vakuuttaa. (Minut vakuuttaa.)
tiistai 26. toukokuuta 2009
Kokijat ja kasa anekdootteja
Melko usein ihmiset pitävät kokijoita erityisen luotettavina. Tämä tarkoittaa sitä että he luottavat erityisen vahvasti (1) omiin kokemuksiinsa ja (2) asiaa muuten kokeneita. Tietenkin asioiden kohtaaminen kertoo jotain asioista. Ongelmana ei ole luottamus vaan liika luottamus. Liika luottamus kun johtaa siihen että sanoja alkaa merkitsemään asiaa enemmän.
Jamie Whyte tuo kirjassaan "Crimes against logic" muutaman esimerkin tästä:
1: Ihmiset luottavat esimerkiksi onnettomuudessa olleiden tai rikoksen uhrien näkemyksiin. Ongelmana on kuitenkin se, että kun ihminen on kokenut jotain harvinaista asiaa, hänen näkemyksensä sen keskeisyydestä vääristyy: Harvinainen onnettomuus näyttää heistä paljon todennäköisemmältä. Tilaston 1% muistuttaa heille että "se oli 1% silloinkin kun se tapahtui". Tämän ilmiön seurauksena kokija voi itse asiassa olla näkemyksineen vinoutuneempi kuin asiaa kokematon ihminen. Tästä ehkä hauskin esimerkki on se, että ajattelemme mustat ihmiset helposti rasismin uhreina ja valkoiset tekijöinä. Siksi jos valkoihoinen esittää jotain näkemystä, ja hänet nähdään rasistina tämän vuoksi, voi politiikassa ja muussakin asiaa ratkoa sillä että saman asian esittäjäksi valitaan mustaihoinen. Silloin ihmiset ajattelevat yllättävän paljon vaikeammin että kyseessä olisi rasistinen ilmaus.
2: Toisekseen ihmiset luottavat omiin kokemuksiinsa. Siksi jos joku on kohdannut vaikka mustia ihmisiä tai homoseksuaaleja, hän tekee näiden kohtaamisten kautta jonkinlaisia yleispäätelmiä. Tässä on ongelmana se, että otos on sekä (1) pieni että (2) vinoutunut. Ihminen ei ensinnäkään yleensä kohta niin useaa eri henkilöä että siitä voitaisiin vetää kovinkaan luotettavia johtopäätöksiä. Toisekseen ihminen ei liiku satunnaisessa seurassa, joten hän ei ylipäätään kohtaa "tasaisesti valittua otosta". Tämän vuoksi esimerkiksi fundamentalistikristittyjen keskuudessa liikkuva ei kohtaa "normaalia homoseksuaalia", koska nämä eivät kerro asioistaan. Sen sijaan he kohtaavat niitä jotka (1) ovat entisiä homoseksuaalisuuden harjoittajia jotka ovat lopettaneet tapansa ja jotka (2) väittävät olevansa kohtaa 1. Siksi heistä varmasti tuntuu että kertomukset mallia "ennen olin miesprostituoitu ja nyt olen hetero" ovat heistä yleisiä. Tämä antaa sekä (1) vääriä kuvia siitä mitä homoseksuaalit ovat ja (2) vääristävät sitä kuinka helppoa ja yleistä "eheytyminen" on. Epäonnistuneet eivät hevin näy tilastoissa. Vain asiassa onnistuneet sekä manipulaattorit ja ne jotka ovat molempia seisovat joukon edessä kertomassa kertomuksiaan.
3: Lisäksi otoksen vinoutuma tulee erityisen selvästi esiin asiakaspalautteiden kohdalla. Tällä on suuri merkitys vaihtoehtohoitojen kohdalla. Syynä on se, että vaikka asiakkaita olisi paljonkin, on tyypillistä että (1) vaihtoehtohoitoihin eivät tutustu satunnaiset ihmiset, vaan heillä on positiivinen ennakkoasenne sitä kohtaan useammin kuin muutoin. (2) Asiakaspalautetta annetaan tekijälle yleensä vain positiivisesti. Muuten taas negatiivinen kommentointi on yleisempää. Siksi "puskaradio" välittää huonoja uutisia jotka eivät koskaan yllä esimerkiksi vaihtoehtohoitajan luokse. Tätä pahentaa se, että jos jollakulla on huonoja kokemuksia hän saattaa jättää kertahoitoon. Tällöin hoitaja ei kohtaa häntä uudestaan ja vain tyytyväiset asiakkaat näkyvät, ja he näkyvät peräti toistuvasti. Tästä syntyy todella vahvistava vaikutelma. Tämän vuoksi asiakaspalaute, vaikka onkin tietysti tärkeä asia ottaa myös huomioon, ei sinällään ole todiste. Se on vain kasa henkilökohtaisia kertomuksia, anekdootteja.
Molempien ilmiöiden kohdalla syy vääristymään on se, että oikein minkään suuruinen kasa anekdootteja ei vielä sinällään tee todistetta minkään puolesta. Olennaista on se, onko anekdootit kerätty sopivalla menetelmällä. Siksi esimerkiksi Nassim Taleb muistuttaa kirjassa "Musta Joutsen" vahvistusharhasta. Sehän ei ole tahallinen manipulaatio, vaan ihmisen luontainen tapa toimia: Hän ei niinkään yritä kumota näkemyksiään ja hypoteesejaan vaan hän päin vastoin helposti istuu alas ja kerää juuri sitä aineistoa joka tukee hänen aavistelujaan ja jättää huomaamatta "irrelevantteina" ne asiat jotka eivät siihen sovi - tai jotka ovat sen kanssa suorastaan ristiriidassa. Siksi jos henkilöllä on lähes mikä tahansa valmis näkemys tai valmiihko aavistus jostain, hän menee helposti kirjastoon ja lukee ja kerää kasaan kaiken mikä tukee tätä väitettä. Onnistuminen tällä menetelmällä on varmaa koska aina löytyy joku joka on joko suoraan samaa mieltä tai sitten esittää tähän liittyviä näkemyksiä. Kun ihminen lähtee tälle tielle, hän suorittaa cherry picking jonka huomaaminen on työlästä. Se vaatii helposti jopa enemmän työtä kuin alkuperäisen anekdootti/datakasan kokoaminen koska asioiden poiminnan lisäksi tulee tutkia sekä poimittujen asioiden konteksti, että tutustua siihen aineistoon "josta vaietaan", eli dataan jota ei ole käsitelty ja pistetty siihen käsiteltävään aineistoon. Vasta tällä saadaan selville onko "otos aineistosta" otettu asiallisesti vai ei.
Omakohtainen kokija on siis hieman eri asia kuin asiantuntija.
Jamie Whyte tuo kirjassaan "Crimes against logic" muutaman esimerkin tästä:
1: Ihmiset luottavat esimerkiksi onnettomuudessa olleiden tai rikoksen uhrien näkemyksiin. Ongelmana on kuitenkin se, että kun ihminen on kokenut jotain harvinaista asiaa, hänen näkemyksensä sen keskeisyydestä vääristyy: Harvinainen onnettomuus näyttää heistä paljon todennäköisemmältä. Tilaston 1% muistuttaa heille että "se oli 1% silloinkin kun se tapahtui". Tämän ilmiön seurauksena kokija voi itse asiassa olla näkemyksineen vinoutuneempi kuin asiaa kokematon ihminen. Tästä ehkä hauskin esimerkki on se, että ajattelemme mustat ihmiset helposti rasismin uhreina ja valkoiset tekijöinä. Siksi jos valkoihoinen esittää jotain näkemystä, ja hänet nähdään rasistina tämän vuoksi, voi politiikassa ja muussakin asiaa ratkoa sillä että saman asian esittäjäksi valitaan mustaihoinen. Silloin ihmiset ajattelevat yllättävän paljon vaikeammin että kyseessä olisi rasistinen ilmaus.
2: Toisekseen ihmiset luottavat omiin kokemuksiinsa. Siksi jos joku on kohdannut vaikka mustia ihmisiä tai homoseksuaaleja, hän tekee näiden kohtaamisten kautta jonkinlaisia yleispäätelmiä. Tässä on ongelmana se, että otos on sekä (1) pieni että (2) vinoutunut. Ihminen ei ensinnäkään yleensä kohta niin useaa eri henkilöä että siitä voitaisiin vetää kovinkaan luotettavia johtopäätöksiä. Toisekseen ihminen ei liiku satunnaisessa seurassa, joten hän ei ylipäätään kohtaa "tasaisesti valittua otosta". Tämän vuoksi esimerkiksi fundamentalistikristittyjen keskuudessa liikkuva ei kohtaa "normaalia homoseksuaalia", koska nämä eivät kerro asioistaan. Sen sijaan he kohtaavat niitä jotka (1) ovat entisiä homoseksuaalisuuden harjoittajia jotka ovat lopettaneet tapansa ja jotka (2) väittävät olevansa kohtaa 1. Siksi heistä varmasti tuntuu että kertomukset mallia "ennen olin miesprostituoitu ja nyt olen hetero" ovat heistä yleisiä. Tämä antaa sekä (1) vääriä kuvia siitä mitä homoseksuaalit ovat ja (2) vääristävät sitä kuinka helppoa ja yleistä "eheytyminen" on. Epäonnistuneet eivät hevin näy tilastoissa. Vain asiassa onnistuneet sekä manipulaattorit ja ne jotka ovat molempia seisovat joukon edessä kertomassa kertomuksiaan.
3: Lisäksi otoksen vinoutuma tulee erityisen selvästi esiin asiakaspalautteiden kohdalla. Tällä on suuri merkitys vaihtoehtohoitojen kohdalla. Syynä on se, että vaikka asiakkaita olisi paljonkin, on tyypillistä että (1) vaihtoehtohoitoihin eivät tutustu satunnaiset ihmiset, vaan heillä on positiivinen ennakkoasenne sitä kohtaan useammin kuin muutoin. (2) Asiakaspalautetta annetaan tekijälle yleensä vain positiivisesti. Muuten taas negatiivinen kommentointi on yleisempää. Siksi "puskaradio" välittää huonoja uutisia jotka eivät koskaan yllä esimerkiksi vaihtoehtohoitajan luokse. Tätä pahentaa se, että jos jollakulla on huonoja kokemuksia hän saattaa jättää kertahoitoon. Tällöin hoitaja ei kohtaa häntä uudestaan ja vain tyytyväiset asiakkaat näkyvät, ja he näkyvät peräti toistuvasti. Tästä syntyy todella vahvistava vaikutelma. Tämän vuoksi asiakaspalaute, vaikka onkin tietysti tärkeä asia ottaa myös huomioon, ei sinällään ole todiste. Se on vain kasa henkilökohtaisia kertomuksia, anekdootteja.
Molempien ilmiöiden kohdalla syy vääristymään on se, että oikein minkään suuruinen kasa anekdootteja ei vielä sinällään tee todistetta minkään puolesta. Olennaista on se, onko anekdootit kerätty sopivalla menetelmällä. Siksi esimerkiksi Nassim Taleb muistuttaa kirjassa "Musta Joutsen" vahvistusharhasta. Sehän ei ole tahallinen manipulaatio, vaan ihmisen luontainen tapa toimia: Hän ei niinkään yritä kumota näkemyksiään ja hypoteesejaan vaan hän päin vastoin helposti istuu alas ja kerää juuri sitä aineistoa joka tukee hänen aavistelujaan ja jättää huomaamatta "irrelevantteina" ne asiat jotka eivät siihen sovi - tai jotka ovat sen kanssa suorastaan ristiriidassa. Siksi jos henkilöllä on lähes mikä tahansa valmis näkemys tai valmiihko aavistus jostain, hän menee helposti kirjastoon ja lukee ja kerää kasaan kaiken mikä tukee tätä väitettä. Onnistuminen tällä menetelmällä on varmaa koska aina löytyy joku joka on joko suoraan samaa mieltä tai sitten esittää tähän liittyviä näkemyksiä. Kun ihminen lähtee tälle tielle, hän suorittaa cherry picking jonka huomaaminen on työlästä. Se vaatii helposti jopa enemmän työtä kuin alkuperäisen anekdootti/datakasan kokoaminen koska asioiden poiminnan lisäksi tulee tutkia sekä poimittujen asioiden konteksti, että tutustua siihen aineistoon "josta vaietaan", eli dataan jota ei ole käsitelty ja pistetty siihen käsiteltävään aineistoon. Vasta tällä saadaan selville onko "otos aineistosta" otettu asiallisesti vai ei.
Omakohtainen kokija on siis hieman eri asia kuin asiantuntija.
perjantai 3. lokakuuta 2008
Empiirinen tietäminen vs. havainnoista tunteminen.
"Circumnavigation is a case of travelling in a very broad circle across the surface of the Earth"
(James McIntyre, Flat Earth Society)
Monet ajattelevat että tieteessä sallitaan vain sellaisia asioita joita voi "nähdä ja koskea". Tämän ajatellaan tarkoittavan sitä, että jos empiria toimi, kokemusmaailmamme ja kokemistapamme olisivat luotettavia tiedon lähteitä. Kuitenkin todellisuus on hieman erilainen. Se, miten havaitsemme ja koemme asioita niiden pohjalta, on hieman eri asia kuin se, mitä todisteet sanovat.
Otan tässä esimerkin vuoksi apua Edwin Abbott Abbotilta. Hänen kirjassaan "Tasomaa" kun paitsi kritisoitiin viktoriaanista kulttuuria, käytetään myös herkullisia kaksiulotteisia hahmoja, jotka eivät voi käsittää kolmea ulottuvuutta. Toisin sanoen, kun tasomaalainen kohtaa esimerkiksi pallon, hän näkee tästä vain projektion, joka on kaksiulotteinen ympyrä. Tasomaalainen ei voi koskaan kokea pallon muotoa. Mutta hän voi kuitenkin osoittaa empiirisellä menetelmillä ulottuvuuksia.
Kuvitellaan että meillä on tasomaalainen, joka elää jossain maailmassa. Tasomaalainen kokee maailman joka tapauksessa tasomaisena, jos siinä on useampia ulottuvuuksia, se projisoituu hänelle tasoksi. Kuitenkin tasomaalainen osaa laskea. Hän pystyy siis laskemaan kaksiulotteisille viivoille ominaisuuksia. Kun nyt sitten tasomaalainen lähtee kävelemään, hän tietää että suora kaksiulotteisella pinnalla ei kohtaa itseään koskaan. Hän tietää että joko tasomaa on äärellinen, jolloin hän kohtaa sen reunat jos lähtee johonkin suuntaan: Jos hän elää postikortilla, hän kohtaa kortin reunat jossain vaiheessa. Ja jos tasomaa on ääretön, hän tietää että suoraan edetessään hän ei kohtaa omaa lähtöpaikkaansa.
Jospa sitten tasomaalainen lähteekin kulkemaan tasaiseksi kokemaansa maata pitkin, siten että hän koko ajan maalaa punaista viivaa siihen mistä on kulkenut. Sitten käykin yllätys ja hän huomaa kohdanneensa viivan jota on jo vetänyt vaikka on kulkenut suoraan. Tämä vaatii ulottuvuuden käyristämistä. Toisin sanoen, tarvitaan uusi ulottuvuus. Tasomaalainen tietää että hän ei elä 2D -maailmassa, vaan universumissaan on lisäksi kolmas ulottuvuus, huima ja eksoottinen 3D, jota hän ei voi suoraan havaita mutta jonka olemassaolon hän voi kuitenkin todistaa. Hän voi kulkea toiseen suuntaan ja huomata, että sama toimii siihenkin suuntaan, jolloin hän tietää että hän ei elä esimerkiksi nauhalla vaan nimen omaan pallon pinnalla. Hän tietää nyt maailmansa pallomaisuuden, koska ymmärtää matematiikkaa. Hän kykenee laskemaan universuminsa pinta -alan ja muita ominaisuuksia. Mutta silti se näyttää hänen arkikokemuksessaan tasaiselta, koska hänen aistinsa projisoivat sen 2D -muotoon.
Tässä suhteessa tasomaalainen olisi vähän kuten "flat earther" käänteisenä: Tasomaalainen tietää että maa on pallo vaikka hän näkee vain 2 ulottuvuutta, ja flat eartherit kyllä havaitsevat 3D, mutta uskovat yhä silti että maa on littana. Tasomaalainenkin voisi heidän tapansa turvautua apuoletuksiin joiden mukaan hänen kulkemansa suora ei ollutkaan suora. Tätä suoruutta voitaisiin sitten testata mittaamalla tehdyn suoran käyryyttä ja toistamalla koetta: Olisihan aika erikoista, että syntyisi samansuuruista virhettä ja aina samaan suuntaan. Näin tasomaalaiset jotka kritisoivat pallomaisuutta, joutuisivat yhä kovemman ja kovemman vaikeuden eteen.
Tästä ylöspäin ulottuvuusleikkiä voi jatkaa, koska pohjimmiltaan ulottuvuuksien lisääminen toimii samalla menetelmällä. Niitä voidaan empiirisesti havaita, kun tehdään sopivia testejä. Sen selittäminen meille vain on yhtä vaikeaa kuin tasomaalaiselle on tajuta että hän ei elä postikortilla. Emme koskaa varsinaisesti voi kokea näitä isompia ulottuvuuksia, mutta toisaalta kuitenkin voimme tietää että "siellä ne ovat".
(James McIntyre, Flat Earth Society)
Monet ajattelevat että tieteessä sallitaan vain sellaisia asioita joita voi "nähdä ja koskea". Tämän ajatellaan tarkoittavan sitä, että jos empiria toimi, kokemusmaailmamme ja kokemistapamme olisivat luotettavia tiedon lähteitä. Kuitenkin todellisuus on hieman erilainen. Se, miten havaitsemme ja koemme asioita niiden pohjalta, on hieman eri asia kuin se, mitä todisteet sanovat.
Otan tässä esimerkin vuoksi apua Edwin Abbott Abbotilta. Hänen kirjassaan "Tasomaa" kun paitsi kritisoitiin viktoriaanista kulttuuria, käytetään myös herkullisia kaksiulotteisia hahmoja, jotka eivät voi käsittää kolmea ulottuvuutta. Toisin sanoen, kun tasomaalainen kohtaa esimerkiksi pallon, hän näkee tästä vain projektion, joka on kaksiulotteinen ympyrä. Tasomaalainen ei voi koskaan kokea pallon muotoa. Mutta hän voi kuitenkin osoittaa empiirisellä menetelmillä ulottuvuuksia.
Kuvitellaan että meillä on tasomaalainen, joka elää jossain maailmassa. Tasomaalainen kokee maailman joka tapauksessa tasomaisena, jos siinä on useampia ulottuvuuksia, se projisoituu hänelle tasoksi. Kuitenkin tasomaalainen osaa laskea. Hän pystyy siis laskemaan kaksiulotteisille viivoille ominaisuuksia. Kun nyt sitten tasomaalainen lähtee kävelemään, hän tietää että suora kaksiulotteisella pinnalla ei kohtaa itseään koskaan. Hän tietää että joko tasomaa on äärellinen, jolloin hän kohtaa sen reunat jos lähtee johonkin suuntaan: Jos hän elää postikortilla, hän kohtaa kortin reunat jossain vaiheessa. Ja jos tasomaa on ääretön, hän tietää että suoraan edetessään hän ei kohtaa omaa lähtöpaikkaansa.
Jospa sitten tasomaalainen lähteekin kulkemaan tasaiseksi kokemaansa maata pitkin, siten että hän koko ajan maalaa punaista viivaa siihen mistä on kulkenut. Sitten käykin yllätys ja hän huomaa kohdanneensa viivan jota on jo vetänyt vaikka on kulkenut suoraan. Tämä vaatii ulottuvuuden käyristämistä. Toisin sanoen, tarvitaan uusi ulottuvuus. Tasomaalainen tietää että hän ei elä 2D -maailmassa, vaan universumissaan on lisäksi kolmas ulottuvuus, huima ja eksoottinen 3D, jota hän ei voi suoraan havaita mutta jonka olemassaolon hän voi kuitenkin todistaa. Hän voi kulkea toiseen suuntaan ja huomata, että sama toimii siihenkin suuntaan, jolloin hän tietää että hän ei elä esimerkiksi nauhalla vaan nimen omaan pallon pinnalla. Hän tietää nyt maailmansa pallomaisuuden, koska ymmärtää matematiikkaa. Hän kykenee laskemaan universuminsa pinta -alan ja muita ominaisuuksia. Mutta silti se näyttää hänen arkikokemuksessaan tasaiselta, koska hänen aistinsa projisoivat sen 2D -muotoon.
Tässä suhteessa tasomaalainen olisi vähän kuten "flat earther" käänteisenä: Tasomaalainen tietää että maa on pallo vaikka hän näkee vain 2 ulottuvuutta, ja flat eartherit kyllä havaitsevat 3D, mutta uskovat yhä silti että maa on littana. Tasomaalainenkin voisi heidän tapansa turvautua apuoletuksiin joiden mukaan hänen kulkemansa suora ei ollutkaan suora. Tätä suoruutta voitaisiin sitten testata mittaamalla tehdyn suoran käyryyttä ja toistamalla koetta: Olisihan aika erikoista, että syntyisi samansuuruista virhettä ja aina samaan suuntaan. Näin tasomaalaiset jotka kritisoivat pallomaisuutta, joutuisivat yhä kovemman ja kovemman vaikeuden eteen.
Tästä ylöspäin ulottuvuusleikkiä voi jatkaa, koska pohjimmiltaan ulottuvuuksien lisääminen toimii samalla menetelmällä. Niitä voidaan empiirisesti havaita, kun tehdään sopivia testejä. Sen selittäminen meille vain on yhtä vaikeaa kuin tasomaalaiselle on tajuta että hän ei elä postikortilla. Emme koskaa varsinaisesti voi kokea näitä isompia ulottuvuuksia, mutta toisaalta kuitenkin voimme tietää että "siellä ne ovat".
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)