Kun ajatuskoe tulee lihaksi

Lääketieteen ja neurologian kehitys on johtanut hyvin hämmentäviin tilanteisiin. Esimerkiksi tänään uutisoitiin telepaattisista facebookpäivityksistä. "Duken yliopiston tutkijat julkaisivat tiedemaailman arvostetuimmassa lehdessä Naturessa artikkelin, jossa heidän kehittämänsä Brainet-teknologia yhdisti suoraan neljän eri rotan aivot toisiinsa." Aivoja skannaamalla voidaan myös saada hämmästyttävää tietoa ajatuksista. Jopa Scientific American käyttää termejä jotka tuovat mieleen parapsykologian. Ihmiset suunnittelevat päänsiirtoja lähitulevaisuudessa.

Näitä lukiessa moni puhuu mullistavuudesta. Kuitenkin se, mitä näissä enemmänkin tapahtuu on se, että klassiset ajatuskokeet muuttuvat konkreettisiksi. Esimerkiksi päänsiirtoa koskevalla ajatuskokeella on käsitelty ihmisyyden suhdetta aivoihin ja ruumiiseen. Ja nykyään jo aivan vakiintuneiden ja tavallisten aivokuvannusmenetelmien kohdalla on huomattavissa sen tyylisiä kirjoituksia kuin Matthew Stewartin "fMRI: A Modern Cerebrascope? The Case of Pain" jossa käsiteltiin sitä että onko fMRI todella jotain joka vastaa klassista ajatuskoetta. Ja jos katsotaan tietoisuuden ja päätöksenteon psykologiaa "Incognito" -kirjassa, voidaan huomata että siinä käsitellään klassisia vapaan tahdon, rikollisuuden ja vastuullisuuden teemoja.

Toki asiasta on yritystä jo varhaisemminkin. Samoin jos tutustuu Roger Penrosen käsityksiin mielestä, hän fyysikkona tekee klassista vapaan tahdon filosofiaa, jossa kvantti-indeterminismi pelastaa vapaan tahdon. Tästä fysiikasta voidaan olla vahvasti erimielisiä, esimerkiksi siten miten fyysikko Kari Enqvist "Olemisen porteilla" -kirjassaan käsittelee. Ja mielenfilosofi näkee asian kuten Patricia Churchland, eli sen että on vaikeaa nähdä miten koko kvanteista ja indeterminismistä puhuminen selittää tietoisuuden. (Kun se parhaimmillaan vastaa siihen olemmeko ennustettavia, ja tästä vain hyvin vaikeasti vastaa siihen onko meillä vapaa tahto vai ei. Joka ei vielä ole tietoisuuden selittämistä.) Nykyään asiallisestakin mielenfilosofiasta löytyy esimerkiksi Balaguerin "Free will as scientific problem" joka ei väitä selittäneensä aivojen toimintamekanismia mutta joka selittää miten aivotutkimus ratkaisee klassisia mielenfilosofian ongelmia for good.

Osittain tämä johtuu siitä, että teknologia todella yltää uusille asioille, ja näin ollen se mikä oli ennen spekulaatiota muuttuu todellisuudeksi. Toisaalta nämä ajatuskokeet ovat filosofien esittämiä ja tunnettuja joten ei ole ihme että niitä yritetään sovittaa siihen mitä on. Esimerkiksi aiemmin mainitsemani Stewart pitää rinnastusta liioiteltuna. Skannaamalla saadaan tietoa mutta ihmiset helposti innostuvat liikaa. Ei olekaan ihme että esimerkiksi teologit voivat olla innoissaan neuroteologiasta, niin kauan kuin sitä kautta ei tule suoraa kommentointia etiikkaan.

Moni jopa näkee että etiikka ei saa olla luonnontieteellinen kysymys. Uusateisti Sam Harris on suututtanut monia esittämällä "Moral Landscape" -teoksessaan että "The relevant neuroscience is in its infancy, but we know that our emotions, social interactions, and moral intuitions mutually influence one another. We grow attuned to our fellow human beings through these systems, creating culture in the process. Culture becomes a mechanism for further social, emotional, and moral development. There is simply no doubt that the human brain is the nexus of these influences. Cultural norms influence our thinking and behavior by altering the structure and function of our brains."

Tässä kohden on kuitenkin hyvä huomata jotain.

Voimme ottaa modernin aivokirurgian ihmeet hyödyksemme. Jos kuvittelemme avomielisen Napolilaisen stereotyypin joka on niin suvaitsevainen että palkkaa laboratorioassistentikseen vammaisia, sellaisia jotka ovat sanotaan ainakin nimensä perusteella venäläisiä stereotyyppejä. Napolilainen tiedemiesstereotyyppi on niin avomielinen että häntä ei klassinen norsunluutornitiede rajoita. Eikä etenkään tutkimusetiikka. Ja hän ottaakin koehenkilön jonka aivot leikkaa puoliksi. Hän siirtää ensimmäisen aivopuoliskon yhteen ja toisen toiseen maljaan. Huolehtii niiden elinkykyisyydestä. Onko hän tuhonnut tietoisuuden vai kahdentanut sen?

Koska nykyään lääketieteessä tehdään joissain tilanteissa leikkaus jossa aivopuolet erotetaan (hemispherectomy). Syynä on usein epilepsia. Leikkaus tehdään yleensä nuorille joiden aivot ovat joustavampia ja muokkautuvat pärjäämään yhdellä aivopuoliskolla paremmin. He ovat tietoisia, tai käyttäytyvät vähintään kuin hyvin vakuuttavat filosofiset zombiet. Kuvittelemamme Dr. F. tekee saman terveille aivoille. Ongelman ratkaisu ei siis ole mitenkään ilmiselvä.
1: Rationalistinen filosofinen mieli voi katsoa loogisia mahdollisuuksia. Voi olla että tuo leikkaus todella tuhoaa tietoisuuden ja tekee (epilepsiakohtauksettomia) filosofisia zombieita.
2: Empiristisempi filosofinen mieli taas voi ottaa teorian joka ei kata kaikkia loogosia mahdollisuuksia. Ja esittää tätä kautta, että filosofinen zombie on ylimääräinen turha konsepti. Tällöin voidaan korostaa vaikka sitä että molemmilla puoliskoilla on tietoisuus. Mutta kumpikaan niistä ei ole sama kuin ennen leikkausta. Näin ollen leikkaus tekee kaksi erilaista tietoisuutta yhden sijasta.

Tämä tilanne on tavallaan hyvin tärkeä. Daniel Dennett pitää tämäntyyppistä jaottelua tärkeänä kirjassaan "Intuition pumps and other tools of thinking". Hän kuvaa sitä miten käsiteanalyyttisesti ajatteleva mieli eroaa voimakkaasti luonnontieteellisesti ajattelevan mielestä. Hän ottaa tästä esimerkiksi magneettisuuden. Hän ottaa esille sen, että fyysikoiden maailmassa kestomagneetit ovat jotain joiden toiminta perustuu siihen että niiden alkeismagneettialueet säilyttävät magnetoitumissuuntansa myös ulkoisen magneettikentän vaikutuksen lakattua.
* Käsiteanalyysistä kiinnostunut voi ottaa esille loogisen mahdollisuuden siitä että jos jossain olisikin kestomagneettien tapaan rautaa luokseen vetävä kappale joka rikkoisi tätä oppia vastaan. He voivat kiinnostuneesti käsiteanalysoida että onko niin että tämä uusikin kappale on magneetti koska se toimii kuten magneetti. Vai pitääkö tälle antaa uusi nimi koska se toimii erilaisella toimintaperiaatteella. Tässä erimielisyydessä olisi koulukuntia ja niiden ytimessä olisi ikään kuin platonisessa maailmassa killivä aito ja ehta määritelmä. Kuin oikea määritelmä olisi löydettävissä.
* Fyysikoille tämänlainen looginen mahdollisuus ei kiinnosta koska magneettisuusteoria nojaa siihen että se ei ole käytännössä mahdollinen. Itse asiassa tämä mahdottomaksi rajaaminen tuo magneettisuusteorialle selitysvoimaa. Fyysikko joka kohtaisi tuollaisen teoriaa uhkaavan magneetin yrittäisi pääasiassa mallintaa ilmiöitä. Termien valinnalla ei tässä kohden ole niin suurta merkitystä. Määritelmistä voidaan valita mitä tahansa kunhan sen avulla saadaan mallinnettua mitä tapahtuu ja tehtyä tätä kautta paikkaansapitäviä ennusteita.

Koska neurologia on empirististä ja suuri osa mielenfilosofiasta on metafysiikkaa, konfliktit ovat selviä. Asiaa mutkistaa se, että ajatuskokeet ovat usein eettis-filosofisia. Ja fyysikot tätä kautta helposti astuvat käsiteanalyysissä syntyneisiin kannanottoihin. On tavallaan hyvin vaikeaa nähdä mitä esimerkiksi päänsiirtoleikkaus sanoo etiikan teorioille. Eikä siksi ole tavallaan ihme että moni haluaisikin lähestyä asiaa siten että olisi tärkeämpää miettiä mitä etiikan teoriat sanovat päänsiirtoleikkauksista.

Luultavasti kokonaisuus rupeaa näyttämään jotakuinkin samalta kuin minun suhteeni evoluutioteoriaan ja etiikkaan. Nähdäkseni evoluutioteoria selittää käyttäytymismalleja ja ruumiinrakenteita. Jos siis haluat selittää miksi ihmiset ovat avuliaita, evoluutioteoria selittää tämän. Ja jos pidät tätä avuliaisuutta eettisenä niin sitten evoluutio tuo tämän avuliaisuuden esille. Ja jos ihmiset lajityypillisesti ajattelevat että avuliaisuus on hyvyyttä niin sitten se on ihmisille lajityypillinen näkemys etiikasta. Mutta jos otetaan kysymys siitä että onko maailmassa joku objektiivinen moraalilaki ja vastaako tämä luonnossa ja ihmisten mielipiteistössä oleva näkemys tätä. No, se on sitten aivan oma kysymyksensä. (Enkä tiedä onko tämänlainen kysymys edes tarpeellinen. Se voi olla vessanseinäkysymys.)

Reichenbachin putous ; Psykologiaa, psykologiaa, enemmän psykologiaa

Postmodernissa filosofiassa on nojattu totuuden sijaan intresseihin. Kuitenkin tieteenfilosofiassa on usein erotettu psykologia ja epistemologia toisistaan. Esimerkiksi Hans Reichenbach jaotteli psykologian ja tiedon toisistaan siten, että psykologia selittää miksi jokin asia keksitään. Ja sitten se miksi tämä keksitty asia sitten paljastuu hyväksi tieteeksi on tästä aivan irrallinen näkemys. Näin intresseillä voidaan selittää hypoteesinmuodostus, se miksi esimerkiksi Darwin keksi evoluutioteorian, mutta ei sitä miksi tämä teoria on sittemmin pärjännyt. "Evolutionismilla" ei siis ole sijaa säilymisessä. Tai ainakaan ei pitäisi olla.

Reichenbachin näkemys on ehdottomasti hyvä. On järkevää ajatella että psykologia selittää oivalluksen ja epistemologia käsittelee teorian oikeuttamista. Kuitenkin tunnetaan myös erikoisia, vähemmän tunnettuja, diakronistisia teorioita. Niissä keskitytään siihen että on tärkeää katsoa mikä on se psykologinen prosessi joka on tuottanut tiedon. Niissä keskitytään siihen että on huonoja psykologisia prosesseja ja hyviä. Toiveajattelu esimerkiksi olisi huono prosessi. Kun sitten ryhdytään perustelemaan sitä miksi jokin tapa saada tietoa maailmasta on hyvä, tullaan tilanteeseen jossa ollaan reliabilisteja ; Katsotaan yksinkertaisesti sellaisia asioita jotka toimivat todennäköisesti. Tässä luotettava prosessi yleensä (a) tuottaa rajallisen määrän uskomuksia sen sijaan että tuottaisi sekalaisen määrän lähes mitä tahansa uskomuksia että (b) tuottaa uskomuksia jotka ovat useimmin tosia kuin epätosia.

En ole hirvittävän kova diakronististen teorioiden ystävä, sillä niissä käy helposti niin että asioita verrataan totuuteen. Ja jos tiedämme totuuden valmiiksi on hankalaa ymmärtää mihin koko tietoteoriaa tarvitaan in first place. Reliabilismin erikoisia muunnelmia voivat olla esimerkiksi shamanistiset tulkinnat joissa hallusinaatiot ovat suoria luotettavia havaintoja maailmasta. Tiettyjen huumeiden samakaltaiset reaktiot muuttuvat ikään kuin todisteeksi kun "muutkin näkee samantapaisia asioita".

Moni on tässäkohden toki maltillisempi. Itsekin olen jossain määrin taipuvainen ajattelemaan että Kahnemanin systeemi 1 ja systeemi 2 ovat järkevä tapa hahmottaa ajatteluprosessia. Intuitiivinen systeemi 1 on epäluotettavampi kun taas systeemi 2 tuottaa parempia tuloksia, esimerkiksi sillä että se tuottaa matemaattisiin ongelmiin deduktiivisesti oikeaoppisia ratkaisuja. (Joka olettaa että maailma on looginen joten tässä on hämärä oletettu totuusvertaus.) Toiset reliabilistit, kuten Alvin Goldman, ovat suositelleet shamaanitrippaamisen sijasta kognitiotiedettä sen arvioinnissa mikä on totta ja mikä ei. Reliabilismiin liittyvät luotettavuusargumentit ovat kuitenkin siitä hankalia että jo niinkin vanha probleema kuin Descartesin ajatus mieliä sumentavasta demonista muuttuu niille hyvin syväksi haasteeksi.

Tässä kohden ongelma on hieman samantapainen kuin fenomenalismissa, näkemyksessä jonka mukaan aistit tuottavat aistikokemuksia, ja että nämä ovat yksi ja sama asia. Fenomenalismin kritiikki kohtaa kuitenkin ongelmia, koska niihin kertyy sellaisia probleemoita kuten se, näenkö minä saman punaisen kuin joku muu. Ja kysymyksiä siitä voidaanko väitelauseita aistimuksista tiivistää aistimuksiksi. ... Ja siksi tämän tilalle on ehdotettu esimerkiksi Quinen ajatusta siitä että tietoteoria korvataan empiirisellä psykologialla sellaisella tavalla jossa ihminen enemmänkin luo teorioita kokonaisuudesta aistiärsytystensä pohjalta ja luo tästä testattavia hypoteeseja jatkoaistiärsytysten tarkennettavaksi.

Tässä ei oleteta aistien todenperäisyyttä tai totuudenkaltaisuutta sellaisilla tavoilla mitä noissa aiemmissa mainitsemissani tavoissa. (Jonka vuoksi pidän siitä.) Sen sijaan kyse on yksinkertaisesti siitä että ei ole mitään perusaistimusta jota voitaisiin suoraan verrata totuuteen. Sen sijaan jotkin ovat käytännöllisiä kun luodaan koherenttia tiedeverkkoa joka myös ennustaa ja selittää tapahtumia (sitä miksi jotain tapahtuu ja jotain muuta ei). Ja jota muut tiedeverkkoa koskevat asiat hyötyvät soveltamalla, ja luovat tätä kautta sitten vielä lisää selityksiä ja ennustuksia. Tämä runsas viitattuus ja hedelmällisyys sitten johtavat siihen päätelmään että tämä näkemys on luultavasti luotettava. Koska ei ole mitenkään ilmiselvää että mikä tahansa voisi olla hedelmällistä tutkimukselle, on hyvä tutkimussuuntien synnyttäminen ikään kuin empiiristä evidenssiä sille että ne on saatu luotettavalla prosessilla.

Moni on kuitenkin pettynyt tähän. Esimerkiksi Richard Rorty esitti että Quinen jne. pohjalta tietoteoria olisi käytännössä loppunut. Muut ovat sitten ajatelleet että tietoteoriaa pitäisi jotenkin palauttaa vanhaan ihanteisiinsa jollain aivan muulla tavalla. Tähän ajatustapaan on liittynyt sen tyylisiä väitteitä kuin että naturalismi olisi inkonsistentti luotettavan kognition kanssa. Näissä nojataan yleensä jollain tavalla Descartesin aloittamalle tielle. Tämän polun eksaktein versio on Plantingan argumentti jossa hän esittää että evoluutio ei tuota warrantia. Tämänlainen antinaturalismi yrittää itse asiassa oikeutta kognitiota, mutta vaatii tässä jonkinlaista naturalismin ylittämistä. ; Olen kirjoittanut tästä aiheesta melko paljon enkä puutu asiaan tässä sen tarkemmin. Näen että näissä argumenteissa ollaan epäonnistuttu. Heillä on meneillään jotain jota Dewey kutsui nimellä "the Quest for Certainty" ja mitä Sellars nimitti "the Myth of the Given".

Kenties erikoisinta onkin se, että ongelmat voidaan tavallaan palauttaa aineistoon jota Plantingakin lainaa. Hän nimittäin viittaa Patricia Churchlandiin. Plantinga lainaa häntä kuin Churchland sanoisi että evoluutio välittää vain kelpoisuudesta eikä totuudesta. Churchlandin "Epistemology in the Age of Neuroscience" kuitenkin paljastaa että hän itse asiassa tarkoittaa sitä että meidän on ensin tiedettävä miten organismi käsittelee tietoa ympäristöstään jotta voimme tietää mitä tieto tarkoittaa. Syynä on se, että aisti on hieman kuten mittalaitteisto. Mittalaitteiston toimintaperiaate on tärkeää jotta voidaan luoda syvä ja koherentti teoria siitä mitä tämä aistimus itse asiassa tarkotitaa. Churchland ei poista havaintojen luotettavuutta vaan se sen sijaan biologisoi totuuden. Olemme eräässä mielessä aistiemme vankeja emmekä kykene nousemaan niinden ulkopuolelle. Ei ole mitään ensimmäistä näkökulmaa josta voisimme ikään kuin saada Jumalaperspektiivistä warrantin. Totuus on se miten maailma meille mallintuu. Tämä on askel sitä kohti mitä Hawking kutsuu malliriippuvaiseksi realismiksi. Plantinga väärinymmärtää Churchlandin teesit tavalla joka on siitä ikävä että huomio tuottaa syviä ongelmia hänen ajatuksilleen siitä että pätevä tietoteoria ei voi onnistua naturalistisesta näkökulmasta. Naturalistinen tietoteoria ei ole kuollut. Se on vain omituista. Sen suurin ongelma on se, että tämän tapa määrittää totuus on monille ihmisille emotionaalisesti epätyydyttävää, siitä puuttuu pömpöösiä mahtipontisuutta. Moni on pettynyt lähinnä siksi että tieteelle asetetaan vaatimuksia ja jos konseptit eivät paljastu toivotunlaatuiksiksi ne koetaan pettymyksinä. Nämä vaatimukset eivät ole mitään tieteen petettyjä lupauksia vaan enemmänkin pelkkää epäluotettavaksi havaitun toiveajattelukognition tuotetta..

Väärähkö dikotomia

Kuvitellaan, että eräänä päivänä Jumalan pojat tulisvat koolle ja asettuivat Herran eteen ja myös Saatana oli heidän joukossaan. Saatanalta sitten kysyisi Jeesukselta, mieheltä jolla on niin kovasti maailmaa rakastanut, että antoi lähetystyön ja muut PR -tehtävänsä opetuslastensa osaksi, koska hänellä itsellään on ollut jotain tärkeämpää tekemistä. "Mistä sinä tulet?" Saatana kysyisi. Jeesus vastaisi "Olen kuljeksinut pitkin ja poikin maita mantereita, ollut Stranger on a Bus ja niin edespäin." Saatana kysyisi että "Ootkos kerran reissullasi nättiä tyttöä ehm. pannut merkille palvelijani Tuomon? Ei ole maan päällä toista hänen kaltaistaan, niin vilpitöntä ja nuhteetonta evoluutiouskoista. Ei ketään, joka niin karttaisi kaikkea yliluonnollista ja hengellistä." Jeesus vastaisi tähän että "Miksi ei Tuomo olisi naturalistipakana, sinähän olet tarjonnut hänelle älyn ja kirjaston. Eikä hän hyödy mitään mielenmuutoksista. Mutta ojennapa kätesi ja tartu siihen mitä hänellä on. Saat nähdä, että hän kiroaa minut ja tätä kautta tunnustaa uskonsa." Ja Saatana vastaisi: "Hyvä on. Saat tehdä mitä haluat kaikelle mitä hänellä on. Mutta hänen järkeensä et saa koskea." Ja niin Jeesus tekisi mahtivoimillaan suuren ihmeen. Ja minun sieluni ja mieleni siirtyisi minun ruumiistani Kent Hovindin ruumiiseen. Ja Kent Hovindin sielu ja mieli jatkaisi olemassaoloa minun ruumiissani.

Luonnollisesti tämänlainen ruttosyöpää pahempi kohtalo olisi kova identiteettikriisin paikka. Sillä kaikki muut näkisivät että minä olisin Kent Hovind. Minulla olisi minua komppaavien järjestelmä jonka avulla saisin esimerkiksi tuloja. Toisaalta ihmiset odottaisivat että koko loppuelämäni jatkaisin Kent Hovindin ratatoskr -korollaarin läpitunkemaa tietä. Tämä olisi rakenteellinen kannustin joka houkuttelisi minua rikkomaan arvoni. Kent Hovind taas ei saisi vaihdossa juuri mitään, eikä hänellä olisi kannusteita muuttaa mieltään suuntaan tai toiseen.

Mutta luultavasti molempien, sekä Hovindin että minun, kohdalla pahinta olisi vastuu. Koska sielu ja mieli jakaisi pysyvyyskokemuksen jossa ruumis vaihtuu, korostuisi se, että muut tarjoavat vastuuta identiteetille. Eli ulkoisille merkeille. Mutta itse kokisimme että emme ole vastuussa siitä mitä ruumis on tehnyt ennen kuin olemme saaneet sen haltuumme. Tätä tietysti korostaisi se, että muistoja omasta elämästä ennen siirtoa ei olisi. Vastuunkannosta entistä hankalampaa tekisikin juuri se, että muut tietäisivät omaa itseä paremmin että mitä se ruumis onkaan ennen tehnyt. Ja erehdyksestä ei tietenkään voisi oikein kertoakaan, koska tätä pidettäisiin vakavana mielenterveysongelmana. Se, että minä ja Hovind kärsisimme samasta ongelmasta ristikkäin tuskin muuttaisi asiaa.

Olisi luultavasti hyväksi vedota johonkin sellaiseen mitä nykyään tehdään kun oma maailmankuva muuttuu radikaalin paljon ; Keksitään jokin uudelleensyntymisen kaltainen konsepti joka korostaa jotenkin sitä miten se entinen syntiä tekevä minä ei olisi todellinen ja nykyinen minä. Tässä ajatuskokeessa tämä tosin olisi hyvin vahvasti perustelu, sillä tässä tapauksessa sitä ei perimmiltään oltaisi se entinen "muka minä". Näin tässä ei oikeasti livahdettaisi vastuusta ja entisistä tekemistä hieman kyseenalaisella ja pelkurimaisella tavalla joka "uudelleensyntymiseen" voidaan liittää. (Tosin uudelleensyntymiseen tuntuu liittyvän jonkinlainen ajatus vaihtoehtoisesta maailmasta, sillä tarinat tuntuvat rakentavan historian jotenkin uudelleen.)

Ylläoleva tarina on tietenkin ajatuskoe.

Ajatuskokeiden ajatellaan olevan hyvin tärkeitä. Ne paljastavat ikään kuin syviä totuuksia asioiden takaa. Hovindin kohdalla merkittävimmät asiat voisivat olla juuri moraalia ja vapautta koskevia. Mielenfilosofiassa taas korostuisi se, että miten vastuu on itselle muistamiseen ja jatkuvuuskokemuksen varassa. Ja miten Hovind on ylpeä sellaisista teoista mitkä itseäni hävettäisivät. (Ja Hovind taatusti pitäisi minun ylpeästi tekemiäkin asioita häpeällisinä.)

Kuitenkin vastuu on jollain tavalla myös sosiaalinen. Se muistaako itse tehneensä jotain ei ole niin relevantti. Humalassa tehty tappo jota ei muista seuraavan aamun krapulassa tai sen jälkeenkään on tehty teko. Ja jotenkin tuntuu että minun olisi velvollisuus Kent Hovindin ruumiissa jotenkin korjata niitä tekoja joita Hovind on aikaansaanut. (Hovindilla olisi minun elämäni kanssa luultavasti samansuuntaisia kokemuksia. Tosin sillä erotuksella että minulla ei ole ollut valtaa ja resursseja yhtä massiiviseen pahantekoon. Tosin sielunsiirron jälkeen ei siihen korjaamiseenkaan.)

Moni filosofi pitää tämänlaisia ajatuskokeita arvokkaina ja tärkeinä. (Muut sitten nauttivat kärsimys-katasrofi-sosiaalipornosta jossa mässäillään hirvittävillä ihmiskohtaloilla. Sellaisilla kauheuksilla kuten ebolalla, zombieapokalypsillä tai Kent Hovindiksi muuttumisella.) Ja itse asiassa jos filosofiaa lähestytään määrittelemisen kautta niin ajatuskokeet ovatkin hyvin tärkeitä. Ajatuskokeet toimivatkin analyyttisessä filosofiassa koska niiden avulla voidaan tarkistaa määritelmien sisältöjä ; Vastuun kohdalla ruumiillinen ja mielellinen jatkuvuus ovat usein oikeuttamassa sitä miksi menneitä tekoja saa rangaista nykyajassa ja tulevaisuudessa.

Mutta asia ei ole niin ilmiselvä kuin voisi luulla. Sillä tosiasiassa ajatuskokeiden tulokset ovat intuition läpitunkemia. Ja tässä kohden kysymys on siitä (a) voidaanko intuitioon luottaa ylipäätään ja (b) voidaanko intuitioon luottaa juuri tässä kyseisessä tilanteessa.
(a): Ensimmäiseen kohtaan voidaan sanoa se, että intuitio ei itse asiassa monesti toimi kovin hyvin. Daniel Kahneman kuvaa "Thinking fast and slow" -kirjassa sitä että helppo ja vaivaton ajattelu tuottaa nopesti kohtuullisia vastauksia, mutta hyvät vastaukset vaativat työläämpää prosessointia. Intuitio on oikotie, ei laadun tae. Laiskuus ei ole laatua. Tämä näkyy esimerkiksi Kahnemanin kuvaamassa vuonna 2007 tehdyssä psykologisessa testissä jossa ihmisille annettiin ratkottavaksi samoja logiikkatehtäviä. Ryhmät jotka saivat epäselvemmällä fontilla tehtyjä tehtäviä pärjäsivät 29% paremmin. Koska heidän oli pakko pysähtyä miettimään. "The New Yorkerissa" ollut artikkeli muistuttaa myös taitojen ruostumisesta ja siitä miten haasteet ovat tärkeä asia jos haluaa tehdä jotain hyvin. Näin liian kätevä ja näppärä teknologia voi jopa "rampauttaa" niin että ilman sitä ei enää tulla toimeen.
(b): Daniel Dennett on "Tietoisuuden selitys" -teoksessa väheksynyt monia ajatuskokeita juuri niiden intuitiopohjaisuuden kanssa. Hän kannattaa Churchlandin ajatusta harjaantuvasta intuitiosta. Ihmisen intuitio ei siis ole itsessään luotettava tai epäluotettava, vaan kokemuksesta ihminen oppii hämmästyttäviä taitoja. Eksperttien pattern recognition on ällistyttävää. Kokemus harjaannuttaa intuition mahtaviin suorituksiin. Mutta ilman harjoittelua intuitio on sitten melko kädetön.

Dennettin näkemys on kenties syytä ottaa tarkempaan mietintään. Hän on ottanut erityiseksi vastustuksen kohteeksi Donald Davidsonin kehittämän mielenfilosifisen klassikon, ns. swampman -ajatuskokeen. (Kutsun itse tätä mielelläni mutamieheksi.) Ajatuskokeessa ihminen kävelee suolla ja häneen iskee salama joka tappaa hänet ja murentaa hänet palasiksi. Perään iskee toinen salama joka sattumalta tuottaa juuri täsmälleen samanlaisen ruumiin. Joka tietää ja muistaa sen mitä suolle kuollutkin.

Ajatuskoe tietenkin korostaa sitä että jos aivot ovat muistin lähde, niin oikea jatkuvuus ei ole minuudelle niin oleellinen asia kuin muistikokemuksen jatkuvuus. Filosofiassa tästä päästään esimerkiksi hauskoihin "omphalos" -ongelmiin joissa kuvitellaan että tosiasiassa olemme alkaneet olemaan viime tiistaina ja kaikki tätä edeltävät muistot ovat vain aivoihimme ohjautuneita harhakuvia. Jos muisti on vain aivokemiaa, niin tämä olisi teoriassa-periaatteessa mahdollista. Ajatuskokeen ajatellaan paljastavan asioita muistista ja identiteetistä. Hauskin tapa sanoa asia on kenties lainata Davidsonia joka selittää englanninkielisen filosofisen sanaleikin jota on vaikeaa tai mahdotonta kääntää suomeksi "It can't recognize anything, because it never cognized anything in the first place." Mieleen ei palaa mieleen koska vaikka suomies tietää ihmisiä, hän ei ole ennen tavannut niitä.

Dennettin mukaan ajatuskoe paljastaa lähinnä että määritelmien tasolla ei ole mitään suoraa väärää dikotomiaa. Mutta että käytännön tasolla ongelma on niin epätodennäköinen että erottelu on oikeasti triviaali. Intuitio ei myöskään ole hyvä tapa tunnistaa sitä mikä tässä muutoksessa olisi relevanttia koska emme ole kokeneet näitä tapahtumia aikaisemmin. Emme voi siis oikeasti tietää minkälaisia kokemuksia näistä oikeasti seuraisi. Tälle Dennettin ajatukselle on helppo antaa tukea peräti kahta kautta:
1: Ensinnäkin tarinan sisältö muuttuu melko helposti muuttamalla tarinan irrelevantteja yksityiskohtia. Jos kuvittelemme teleportaatiota jossa ruumiimme ensin muuttuu informaatioksi ja kootaan jossain muualla, emme koe että jatkuvuus särkyy oleellisesti. Ajatuskokeen salama tekee saman kuin teleportaatiolaitekin. Mutta se että korostetaan miten ensimmäinen ruumis tuhoutuu johtaa intuitiota tiettyyn suuntaan. Tulkintaerot saadaan harhautettua narrativiisilla detaljeilla jotka taas ovat melko irrelevantteja näiden määritelmien takana olevien kriteeriattribuuttien kanssa.
2: Toisaalta tiedämme normaalielämästäkin juurikin sen, että eksperit oppivat asioita. Ja toisaalta me kuvittelemme helposti tapahtumat erilaisiksi kuin miksi ne paljastuvat tosielämässä. Tämä näkyy kenties vahviten siitä miten eri tavalla ihmiset suhtautuvat väkivaltaan ja maailmaan ennen ja jälkeen väkivaltakokemusten. Tosimaailma näyttää miten PSTD romuttaa sankarikuvitelmia. Ja tältä osin en voi tietää miten esimerkiksi minun siirtymiseni Kent Hovindiksi oikeasti vaikuttaisi käytökseeni. Tai sitten minun ei pidä välittää, koska olen oikeasti vain sekuntien ikäinen.

Älykkyys ja muita mielen tekemisiä

Riku Soikkeli kuvasi tuoreessa blogauksessaan älykkyyden ja älykkyysosamäärän osuutta menestykseen. "On olemassa henkistä suorituskykyä mittaava suure, jonka omaaminen enteilee menestystä elämässä enemmän kuin korkea älykkyys, ja joka - tai lähinnä jonka puute - hyvin pitkälti pyörittää ainakin kaikkia demokratian piiriin itsensä laskevia maita." Soikkeli korostaa, miten on syytä erottaa intuitio ja rationaalinen älykkyys erikseen. Ja miten intuitiivinen mieli rajoittaa menestymistä "Älykkyys on sitä, kuinka tehokkaasti ihminen pystyy hahmottamaan ja sisäistämään loogisia lainalaisuuksia. Täydellinen ajatusketju menisi siis jotakuinkin niin, että intuitio tuo esiin mahdollisuuden, rationaalinen mieli tarkistaa sen järkevyyden, ja älykkyys määrittää sen, kuinka helposti tämä tapahtuu. Mutta useimmilla ihmisillä ei ole puutetta älystä, vaan heillä on puutetta rationaalisuudesta. Suurin osa ajatuksista ei koskaan etene intuitiota pidemmälle." Soikkelin henki ei toki ole se, että intuitio olisi turha. Hän enemmänkin korostaa sitä, että molemmilla on erilaiset hyötynsä. On kuitenkin hyvä huomata että monissa kysymyksissä intuitio tarjoaa nopean mutta huonon vastauksen. Rationaalinen vastaaminen on työlästä ja vaatii paljon energiaa.

En pidä ajatusta huonona.
1: Olen tunnetusti arvostanut Kahnemanin tapaa luokitella erilaisia aivojen tiedonhakuprosesseja (heuristiikkaa). Ja Soikkelin teksti rakentuu tämän perusperiaatteiden varaan. Selvästi älykkyys on muutakin kuin klassisella älykkyysosamäärällä ilmitulevaa "G -faktoria". (Jolla toki katson olevan "riittävästi näyttöä jotta se olisi järkevä konsepti".) Kysymys on siis siitä että paitsi myllyn laskentateho, niin myös asenne ratkaisevat yllättävän paljon.
2: Jos ajatellaan "filosofin masennusta", niin Soikkeli ohje hoitaa asia syömällä on hyvä. Ajatus energian ja älyn välillä on muutenkin katsottu uskottavaksi. "Tiede" -lehden blogeissa oli tuoreesti käsitelty sitä miten termodynamiikan mukaan älykkyys kuluttaa energiaa. Ja miten tästä on päätelty että älykäs elämä kuluttaa paljon enemmän energiaa kuin vähemmän älykäs. Ja näin älykäs kulttuuri saastuttaa. (Itselleni tuli tästä mieleen se, miten tietyt mielen teoriat voisivat heikentyä vahvasti jos avaruusolennot tulisivat maahan asti. Tämä olisi yksi niistä teorioista, mutkan kautta niistä syistä joista blogasin aiemmin.)

On kuitenkin kenties hyvä minunkin korostaa kuitenkin niitä intuition hyötyjä. Sillä tosiasia on, että heti kun mennään loogikoiden alueelta ulos ja lakataan miettimästä "mikä on totta" ja muista "oikeiden - tai ainakin hyvin perusteltujen - mielipiteiden" ulkopuolelle, on syytä ottaa intuitiokin mukaan. Ainakin monesti. Itselleni intuitio näyttää kuitenkin olevan jokseenkin sama kuin pahin viholliseni. Ja se on paikoitellen hyvin vahva vihollinen. Ei liene yllätys jos arvaa että olen monesti lyhytjänteinen ja impulsiivinen. Tällä on taipumus johtaa vaikeuksiin.

Monien intuitio näyttää toimivan paremmin. Tai sitten he vaihtoehtoisesti pysähtyvät miettimään. Eagleman on kuvannut "Incognito" -kirjassaan odysseus sopimuksista, ja siitä miten intuitio tähtää usein lyhyelle jänteelle ja miten ihminen tarvitsee erilaisia jarruja jotta voisi toimia pitkällä tähtäimellä järkevästi. Mutta on aivan uskottavaa että heidän intuitionsa toimii, koska se on oppinut jotain sellaista maailmasta mitä minä en ole oppinut. (Ja voi että sitä riittää mitä en ole oppinut. Sisareni on oikein ihmetellyt että miten osaan toisaalta olla niin fiksu ja toisaalta perseilen valtavasti aivan elämän perusasioissa.) Ja tässä vaiheessa päästään yhteen suosikeistani, Patricia Churchlandiin. Hän on tutkimut tietotaitoa, joka karkeasti ottaen tarkoittaa jotain joka ei ole synnynnäistä intuitiota vaan intuitiota jota on opittu toistoilla. Hän korostaa että toimiva intuitio on juuri se joka erottaa osaavat eiosaavista. Intuitio rakentuu niin että syntyy hahmontunnistusta (pattern recognition). Ja tämän avulla asiantuntija tietää mistä ilmiöstä on kysymys eikä sekoita sitä muihin asioihin ja tilanteisiin jotka sivustaseuraajalle näyttävät ihan samanlaisilta. (Moni sekoittaa tämän siihen että harjaantumaton intuitio toimisi sekin. Valitettavasti tämä toimii harvemmin. Harjoittelu on tärkeämpää.)

Ja on yksi asia jossa minäkin olen intuitiivinen. Itse asiassa hirvittävän intuitiivinen. Miekkailu. Kenties tätä demonstroi vähän aikaa sitten tapahtunut harjoittelu jossa olin parina muutaman kuukauden miekkailleen kanssa. Hän ihmetteli miten kohtuullisen joustavaksi tarkoitettu harjoite. (Tietty peruslähtötilanne josta sitten saa jatkaa haluamallaan jatkolla jotka olivat luonteeltaan ennalta määritellyt parin kolmen erilaisen tekniikan joukosta. Kaikki jatkot vaativat hyvin erilaisen vastatekniikan. Vastatekniikan valinta ei siis ole mielipidekysymys. Mutta valintatilanne on hyvin nopea.)

Tämänlaisessa tilanteessa jos jään miettimään ja ennakoimaan, olen hyvin hidas. Tästä seuraa se, että toinen lyö minua maskiin. (Ja jos tilannetta käsketään jatkaa tekniikan jälkeen, niin sen pahempi. Sillä napakka tälli maskiin tuppaa flashaamaan mielen niin että siinä on pieni toipumisaika, joka vähentää reagointiaikaa seuraavaa tekiikkaa varten. Ja jos vastapuoli on oikein näpsäkkä, tästä seuraa sarja jossa en ole ehtinyt toipua edellisestä ennen kuin seuraava on jo tulossa. Siinä on erittäin hauskaa olla.) Siksi heitinkin ajattelemisen syrjään. Ja oikeita tekniikoita tuli varsin mukavasti. Kyseinen miekkailija kuitenkin ihmetteli miten harjoittelu minun kanssani tuntui niin omituiselta. Kun asiaa käytiin tarkemmin läpi, syy oli siinä että ennakoin vastapuolen tekniikoita niin vahvasti että kun hän oli edes aloittanut liikettä olin jo liikkumassa pois tieltä. (Jos ei harjoitella isolla nopeudella vaan vähän rauhallisempaan tahtiin niin tästä seuraa se, että kun toinen aloittaa lyömisen en ole enää edes hyökkäyslinjalla.) Näin tekniikoiden kontaktin ajoituksesta tuli hyvin epänormaalia. Kokeneemmat osaavat tietysti käyttää tätä hyväkseen ja tämä on varma tie häviöön. Sillä harkitseva mieli luo kykyä joustavuuteen. Tämä esimerkki saakoot korostaa sitä miten intuitio auttaa tällä hetkellä olemaan edes välttävä miekkailija. Mutta toisaalta se on niin keskeneräinen tai nojaan pelkästään sen varaan liiaksi niin, että se estää minua olemasta hyvä miekkailija.

Darwinin epäilys - ja joitain siihen reagoimisen tapoja

Darwin esitti evoluutioteorian kohdalla hämmästelyä siitä miten ihminen voi olla järkevä jos hän on eläin. Tässä ihmettelyssä taustalla on sen tiedostaminen, että (a) adaptaatio koostuu reaktioista ja reaktioiden ei tarvitse olla tiedostettuja reaktioita (b) hengissä selviäminen ei ole samaa kuin totuudellisuus. Perimmiltään tämä on paitsi isku empirialle, myös rationaalisuudelle. Sillä kuilu vihjaa että näiden välillä voi olla merkittäväkin ero. Eli rationaalisuus ja empiirisyys eivät korostetusti ole mitenkään väistämättä yksi ja sama asia.

Tätä huomiota sitten hierotaan arvon evoluutikoiden kasvoille, jotta he ymmärtäisivät ottaa Herran Totuudessa ja tehdä iltarukoukset ennen maatenpanoa. Sillä epävarmuus on ilmeisen pelottavaa monelle. Heistä absoluuttinen varmuus ja Totuus on niin tärkeää että sitä täytyy tavoitella myös metafysiikan premisseissä niin että vain sellainen metafysiikka jossa ihminen on "perimmiltään erehtymätön" ovat riittävän hyviä. Ilman täydellisyyttä maailma olisi uhkaava ja pelottava. Hieman kuin yöllä sängyn alla lymyävä mörkö lastenhuoneissa. Mörkö joka kuvitellaan tietämättömyydestä. Mörkö jonka kuvitteleminen on pahempaa kuin se oikea pimeys. Pimeys joka on kyllä oikeasti hieman pelottavaa ja jättää meidät ikävästi näköaistimme kanssa informaatiovajaustilaan.

Tähän "Darwinin epäilyyn" on sitten otettu montaa erilaista kantaa. (Hyvin harvasta asiasta ollaan samaa mieltä.) Vain ensimmäinen edustaa kantaa jossa naturalismi kumottaisiin sitä kautta mitä vaikutuksia naturalismin totuudella olisi epistemologiseen varmuuteen:
1: Sellaiset hahmot kuin C. S. Lewis ja Alvin Plantinga ovat korostaneet tämän epäilyn merkitystä. Heistä se että jos evoluutio ja naturalismi on tosi niin rationaalisuus ei olekaan välttämättä ontologiseen totuuteen viittaavaa. Ja siksi meidän tulisi hyväksyä jonkinlainen supernaturalistinen versio. Heidän argumentaationsa menee miltei niin että koska logiikka on tosi - tai koska haluamme sen olla totta - meidän olisi sitten pakko ottaa Jumala ilmiselvyytenä.
2: Toisaalta moni naturalisti vahvistaa tätä epäilyä käänteisesti ja korostaa sen tyylistä maailmankuvaa mitä Friedrich Nietzsche kannatti. Hän korosti että kun naturalismi on totta, niin sen pahempi rationalismille. Siksi hän korosti että luonnontieteellinen mallintaminen on Apollonista ja edustaa jonkinlaista heikkoa elämistä. Mallinnus on aina jonkinlainen harha.
3: John Dewey taas on kiistänyt kuilun relevanssin - tai ainakin sen ratkaisemisen relevanssin. Hänestä naturalismi ja rationaalisuus ovat keskenään konsistentteja. Hänestä filosofiset traditiot nojaavat ihmisen järkeilyyn. Ja hänestä meidän pitäisi hylätä Platonin ja Hegelin varassa kulkevat perinteet. Dewey moitti koko "the Quest for Certainty" -asennetta ja korosti sitä että meidän tulee ottaa käsittelyyn nöyrempi ihmisen kognitiivisia kykyjä käsittelevä ote.
4: Wilfrid Sellars ja Robert Brandom taas korostivat sitä että meidän tulisi hylätä epäily. Sillä naturalismi ja rationaalisuus ovat konsistentteja. Itse asiassa voidaan sanoa että rationaalisuus on seuraus naturalistisista ilmiöistä ; Kun mietimme rationaalisuutta kykynämme diskursseihin ja kieleen, ja nämä taas nojautuvat havaitsemiseen ja käytännön maailmassa toimeen tulemiseen nojaaviin kykyihimme. (Jotka osittain myös jaamme muiden eläinten kanssa.) Tässä mielessä havaitsemiseen suhtaudutaan myös Merleay-Pontyn fenomenologiassa.

Itse yhdistelen eri teemoja sillä tavalla, että pidän Plantingan huomiota totena. Mutta en lähde puolustamaan mitään warrantia. Sillä tämän todistaminen vaatisi "itsemme ulkopuolelle menemisen" eli pääsyn johonkin ehdottoman absoluuttiseen objektiiviseen ihmisen kognition yläpuolella olevaan varmistukseen. Ja jos voisimme tehdä näin, koko kysymystä ei olisi olemassa in first place. (Jumalakin on jotain jonka olemassaolosta ja luonteesta ihmiskognitio päättää että onko kohde uskottava kaikkitietävä, ja onko tämä luotettava, vai ei. Joka on joka tapauksessa ihmisen omalla kognitiollaan tekemä arviointi.)

Kaiken kaikkiaan, pragmatistien tyyliin, korostan että tietyt kysymykset on syytä naulata vessan seinälle, koska elämässä eläminen on terveempää kun niille ei anna hirveästi painoarvoa. Rationaalisuus taas on aivojemme ominaisuus ja looginen järkeily on tässä mielessä yhteensopiva naturalismin kanssa. Otan tähän jopa kontrastiksi Churchlandin joka korostaa sitä että neurofysiologiset prosessit tuottavat semanttista sisältöä. Ne suorittavat kartoitusta ja tekevät tapahtuneen kautta oppivaa hahmontunnistusta (~pattern recognition) ja näin toimimme ympäristössä tavalla joka jos ei viittaa totuuteen niin ainakin siihen pärjäämiseen ja hengissä selviämiseen.
1: Logiikkaa kuitenkin pidän yksinään tuhoontuomittuna. (Jos joku tuo minulle jonkun "matemaattisen jumalatodistuksen" niin kerron että se on vain matikkaa -ja valitettavan usein ei edes sitä.) Rationalismi ei riitä, koska mitä tahansa saadaan perusteltua kun vain valikoidaan sopivia premissejä. Rationalismi puhtaana on kuollut. Samoin looginen positivismi jossa empiria sidottiin warrant -ihanteen mukaiseen objektiivisuuteen. Empiriaa koskevat ongelmat voidaankin tämän jälkeen hoitaa argumentaatiolla jota jo Popper aikanaan harrasti.

Jollain tavalla valvetila on kuin unta. Perimmäisestä Totuudesta riippumatta kokemukset ovat aitoja ja kaikki kuitenkin elävät kuin se olisi totta.

Aivon osa

Kun mietitään etiikan ja tieteen suhdetta, vastaan tulee hyvin usein se, miten aiheen "naturalistisoimista" pidetään lähtökohtaisesti kammottavana asiana. Kenties vahviten tämä näkyy evoluutiopsykologian kohdalla. Sitä rinnastetaan hyvin mielellään sosiaalidarwinismiin ja etenkin erilaisiin eugeniikkaprojekteihin. Ja kritiikissä tuntuu usein olevan kaksi tasoa tai oikeastaan vaihetta. Ensimmäisessä korostetaan humen giljotiinia ja selitetään että siitä miten asiat ovat ei voida päätellä sitä miten niiden pitäisi olla. Toisessa korostetaan että koska ihminen on syvällä vapaa ja hänen pitääkin olla vapaa niin evoluutiopsykologia ei edes voi olla totta. (Moni on tässä toki järkevä ja korostaa jompaa kumpaa puolta. Joko faktat ovat aina eettisiä tai eivät koskaan eettisiä.)

Kuitenkin jos katsomme mitä haasteita, evoluutio ei ole pahin tai pelottavin vihollinen. Pahin vihollinen löytyy pään sisältä. Tai ainakin neurologiasta. Jos aihetta lähestytään, törmätään väistämättä siihen miten tietyt muutokset johtavat muutoksiin siinä miten asioita koetaan. Ja vielä pahempaa. Tätä lisämutkistetaan sillä, että esiin kehitetään sellaisia oppialoja kuin neuroetiikka, joka miettii aivojen ja moraalin suhdetta.

Näin päädytään hyvin pian siihen miten esimerkiksi Dunbarin tutkimuksissa paljastuu ihmisen sosiaalisuuden luonnetta ja siihen liittyviä rajoitteita. ; Tosin sillä erolla että siinä missä evoluutiopsykologiassa on muistettava se, että genotyypin ja fenotyypin välillä on eroa. Ja että geeni ilmenee enemmän "tilastollisena konseptina". Aivojen kohdalla rakenne on valmiimpi ja joskus joustoja tapahtuu yllättävän vähän. Ja loppujen lopuksi ollaankin siinä että vaikka ihminen on kenties perimmiltään vapaa mutta tietty leesio aivoissa kahlitsee hänet anosognosiaan, konfabuloimaan ennustettavasti tilastaan, tiedostamatta rajoitteita (halvaus) jotka ovat ulkopuoliselle tarkastelijalle päivänselviä. Ihminen kokee olevansa vapaa mutta kaikkialla (tai ainakin helvetin usein) hän on kahleissa.

Siinä missä evoluutiopsykologia tyytyy sanomaan että ihmisen populaatio on luonnonvalinnan kautta painottunut olemaan sosiaalisia ja tekemään yhteistyötä, aivojen sorkkiminen viittaa siihen että muutoksia tapahtuu suoraan siinä mitä koemme. Tämä on hyvin mielenkiintoista koska se on liitoksissa siihen mitä etiikka on. Ja tässä vastassa on hyvin suuri vaikeus.
1: Voidaan nimittäin aivan täysin sanoa että subjektiivinen eksistenssikokemus ja emootio ei ole samaa kuin etiikka. Jolloin aivot ja niiden sorkkiminen eivät luonnollisesti kerro että jokin asia on oikein sen enempää kuin jonkun fundamentalistin kova vakaumus ja into ja moraalinen oikeutus tekee hänen teoistaan oikeutettuja. Tämä vaatii kuitenkin sen, että määritellään olemisen ja pitämisen välinen suhde tietynlaiseksi. Kannanotto siihen mikä on eettistä ja mikä ei, joka sidotaan havaintoaineistoon. Molemmat ovat väitelauseita mallia is-ought. (On hyvä huomata että negatiivinen "ei ole" -väitelause voidaan muotoilla "on" -väitelauseeksi. ; Ei ole väliä selitetäänko "on-pitäisi olla" vai "ei ole - pitäisi olla".)
2: Toisaalta voimme väittää että tosiasiassa moraali on vain kasautunutta emootiota, että mikään Jumala ei anna objektiivista moraalia joka killisi jossain Platonisessa maailmassa ihmiskunnan ja heidän eksistentiaalisten kokemustensa ja tunteidensa ulkopuolella. (Tai oikeastaan jo tässä väitettäisiin että koska moraali on platoninen idea niin tästä pitäisi voida päätellä miten asioiden pitäisi olla niiden ideoiden epätäsmällisissä representaatioissa maan päällä, ja että poikkeaminen on aina samaa kuin syntisyys tai pahuus tai vähintään hyvyyden puute. Ja esitetään myös että koska Jumala on, ja hänellä on tälläisiä lausuntoja niistä voisi sitten tietää miten asioiden pitäisi olla.) Eli korkeintaan jonkinlainen käsiääneskasautuma emootioista. Moraali olisikin heti jonkinlainen tilastollisesti katsottava piirre, ihmisen lajinmukaista käytöstä. Tämäkin luonnolliseti tekee vahvan "is-ought" -tulkinnan.

Kenties jonkinlaista laimennettua tietä asiaa on lähestytty abduktiivisen päättelyn avulla. Se johtaa etiikassa yleensä jonkinlaiseen tilannekohtaiseen etiikkaan. Tällöin myönnetään tilanteiden tietty tulkinnanvaraisuus, mutta yritetään kuitenkin hakea "parasta mahdollista selitysmallia" miettien aikaisempia tapahtumia ja niihin liittyviä erilaisia skenaarioita. Abduktiivinen päättely on jossain mielessä kätevää koska tieteenfilosofiassa sitä on pidetty yhtenä tapana vastata ärsyttävään haasteeseen. Nimittäin siihen että klassisesti tieteenfilosofiassa on viitattu tiukkoihin lainomaisuuksiin. Esimerkiksi deduktiivis-nomologisessa ajattelussa esitetään että laki on yleistys jossa argumenttien ja seurausten on oltava loogisesti päteviä, ja kuvauksissa on sisäänrakennettuna yleistäviä lausuntoja. Jolloin syntyy lauseita kuten "Kaikki X ovat Y".
1: Hempelin "Kaikki korpit ovat mustia" sitten pitääkin sisällään monia paradokseja joita halutaan välttää. Jos ei muuten niin sen takia mitä seurauksia niillä on sellaisille väitelauseille kuin "kaikki sisustussuunnittelijat ovat homoja" tai "kaikki uusateistit ovat autisteja ja fundamentalisteja". Joiden puolustaminen lienee monien ainut eksistentiaalisesti mielekäs elämäntehtävä.

Universaali propositio taas viittaa vahvasti joko platonismiin tai loogiseen positivismiin. Ja tähän liittyvät filosofiset ongelmat ovat tunnettuja. Abduktiivisessa päättelyssä sen sijaan ollaan hyvinkin lähellä tapaa jossa tämänlaisia ehdottomia lakeja ei ole. Haetaan lähinnä parasta tiedettyä selitystä tilannekohtaisesti monenlaisista vaihtoehdoista. Abduktiivisen päättelyn parissa tärkeää kehitystyötä tehnyt Peirce esittikin että maailmaa ja siinä olevia asioita koskevaa ymmärrystä voidaan oppia lähinnä siten että eri tilanteita tulkitaan "oleellisesti samanlaisiksi" jonkin muistetun asian kanssa. Näin ollen ajattelussa tunnistetaan havainnon kohteita analogian avulla samaan ryhmään kuuluviksi ja sitten niistä tehdään ennusteita. Peircen tapa korostaa sitä mitä joku havainnointia käsittelevä kognitiotieteilijä kutsuisi nimellä hahmontunnistus ("pattern recognition"). Jonka vaihtoehtona olisi sitten tiukan loogisen keskustelun täyttämä argumentointi ("discursive argumentation".) Peirce muun muassa kertoi miten joku voi intuitiivisesti ja automaattisesti tunnistaa jonkin ilmiön ilman että osaa argumentoida siististi miksi hän näin päättelee.

Moni näyttää itse asiassa kannattavan abduktiivista päättelyä sen vuoksi, että se sopii hyvin intuitiota käyttävien ihmisten ajattelutapaan. Arjessahan moni päättelee ja ennustaa maailmasta monia asioita, ilman että nostaa tietoisesti esiin mitään teknisiä luonnonlakeja. Kokemuksista tehdään arvauksia joiden pohjalta tehdään valintoja. Joku toinen tekee samoista havaintoaineksista sitten aivan toisenlaisia päätelmiä ja hekin osuvat kohtuu usein oikeaan.

Jossain mielessä kaikista pelottavinta on se, että Patricia Churchland on esittänyt että aivojen tapa tulkita maailmaa perustuu siihen että muistista ja muualta haetaan ennustuksia menneen kokemuksen perusteella. Tässä luonnonlaki ei ole se muoto jota aivot käyttävät. Hänen mukaansa
* Lääkärit oppivat tunnistamaan Parkinsonin taudin esioireita seuraamalla muita potilaita, mutta näistä ei muodostu tiedostettua luonnonlakimallia jonka voisi, ainakaan kovin helposti, vain siirtää paperille.
* Tieteen kehityskin on täynnä hypoteesinmuodostuksia jotka on tehty intuitiolla joiden perustalla on alkujaan ollut vain aavistus, mutta jonka relevanttius on sitten myöhemmin varmistunut kokeilemalla ja testaamalla. (a) Näin esimerkiksi Darwin oli intuitiollaan päätellyt että koirien jalostaminen on analogista sille mitä koirille tapahtuu luonnossa, vain ja ainoastaan ilman jalostajaa. Ja tämä toimi vaikka analogia olikin alkujaan varsin heikko ja muotoilematon. (b) Ja samoin Feynmann tiesi Challenger -luotaimen tuhoutumisessa että tietty O -rengas on tärkeä ja älysi siksi kokeilla niiden jääveteen laittamista. Ja näin syy tuhoon löydettiin kohtuullisen vähällä vaivalla.

Tämä näkemys on siitä mielenkiintoinen että se näyttää innostavan niitä jotka muutoin ovat kovin nuivia ajatukselle siitä että ihmisen tietoisuus ja mieli voitaisiin ymmärtää aivoja sorkkimalla. Niitä jotka muutoin selittävät että is-ought on ehdoton no-no. Tai joista aivojen rakenteisiin sidotut rajoitteet ovat vain yritys kahlehtia jonkinlaiseen ideologiaan. (Koska kaikki havainnot ovat vain tulkintoja, tai usein näyttää että lähinnä ne havainnot jotka eivät sovi omaan maailmankuvaan ovat.) Itse olen toki sitä mieltä että siitä miten aivot päättelvät maailmaa ei voida tietää miten maailma makaa. (En pidä warrant -logiikasta.)

Itse viittaan enemmänkin siihen, että Kahnemanin mukaan intuitio antaa usein nopeita kohtuullisia tuloksia. Alitajunta ei ole virheetöntä, mutta se on vaivatonta ja sitä on hyvä hyötykäyttää. Mutta jos keskitytään liikaa neromyyttiin ja ajatukseen siitä että luovuus on se kaikista tärkein asia mihin pitää keskittyä, niin pidän tätä vahvana eettisenä kannanottona. Tiede ainakaan ei varmistu analogisilla arvauksilla, eikä Nobelia saa vain siitä että sinulla on hieno hunch. (Ja miksi pitäisikään, kun luovuus on riskipeliä?) Perustutkimus ei ole hohdokasta, mutta jos kysymys on teorioiden hyvyyden testaamisesta, niin nimenomaan se on tärkeää. Moni ihminen vain korostaa idean keksimistä eikä siihen liittyvää ahkeruutta, työtä ja vaivannäköä. Mikä on kyllä sääli. (Ei ole mukavaa jos asiat sattuvat menemään laiskuuden vuoksi päin P:tä.)