Skientismistä ja tekno-optimismista

Lasken itseni vähintään jonkinasteiseksi skientistiksi. Tässä kohden monella saattaa tulla mieleen ajatus siitä että olettaisin että tieteellinen tieto olisi täydellistä. Itse asiassa Quinen kannattajana näen lähinnä niin että tieteellisen tiedon ulkopuolella ei ole mitään olemassaoloa ja ilmiöitä koskevaa tietoa. (Esimerkiksi matematiikka on abstraktia eikä se sellaisenaan kosketa ns. tosiasioita. Matematiikka joka on puhdasta ei ole fysiikkaa. Fysiikka joka on puhdasta vaatii muutakin kuin matematiikkaa. Esimerkiksi.)

Katson että kysymys on siitä että tiede tarjoaa episteemisiä vastauksia, ne sisältävät tietoa. Eivät täydellistä tai lopullista tietoa. Tieto ei puhdista ontologiaa. Mutta siinä on tietoa. Muut asiat sisältävät sen sijaan ontologisia väitteitä ja niihin sitoutumisia. Jotain joka kertoo enemmän asenteesta kuin tiedosta. Ne voivat kenties olla totta, mutta kysymys onkin siitä että jos olemme, niin olemme tuurilla oikeassa. Väitelauseen totuus johtuu hyvästä onnesta eikä siitä että se on parhaan mahdollisimman tiedon tuottama päätelmä.

Tässä kohden on syytä ottaa esille se miten skientismiä usein kutsutaan tiedeuskoksi.

Tässä kohden näen että uskonnon monet konseptit voisivat periaatteessa olla tiedettä. Vanhatestamentillinen Jumala ihmetekoineen voisi varsin hyvinkin olla tutkimuskohde. Valitettavasti nykyään ei vain suosita näitä tutkittavissa olevia Jumalia.

Itse asiassa näyttää siltä että modernina aikana yhä vahvemmin viitataan Jumalaan ilmiönä jonka oikeutuksia on haettava Platonin suunnalta ; Platon käsitteli "Valtiossa" uskontoja ns. jalona valheena (γενναῖον ψεῦδος). Uskonnot olivat jotain josta oli hyötyä yhteiskunnalle ja siksi siihen liittyviä epätosiakin asioita saatiin sanoa ääneen. ; Modernina aikana jumalatodistuksia pidetään vääristelynä ja naurettavuutena, ja esimerkiksi uusateisteissa ärsyttää se että he ovat monista liikaakin "joko empirismi tai ei mitään" -asenteella liikkeellä.

Toisin sanoen ei uskota jumalan todistamiseen tieteellä ja tämä tehdään niin voimakkasti että jopa vaatimus tästä nähdään jonkinlaisena uskonnon ytimen vääristelynä. Aikanamme puhutaan hyödystä ; Pascalin vaaka, paratiisin ihanuudet, se että uskonnon harjoittaminen on yhteisöllistä. Se, että uskonnon harjoittajat ovat onnellisempia ja elävät pidempään.

Toisaalta korostetaan että uskonnosta luopuminen uhkaisi yhteiskuntaa tai että uskonnon katoamisen myötä katoaisi muitakin asioita, kuten moraalisuus. (Tässä reagoinnissa on aika voimakas jatkokysymys ; Jos todistamattoman Jumalan hylkääminen tuhoaa moraalin, niin eikö tämä moraalikin sitten ole vain jalo vale? Aika harva kysyy tätä koska usein vastapuolikin kannattaa moraalia ja iskee enemmän siihen että metaeettisesti lausunto on itse asiassa aikamoista roskaa. Moraalin katoaminen on enemmän uskovaisten vakaasti esittämä ja toistama väite kuin mikään johtopäätös. Asia yritetäänkin usein enemmänkin muotoilla kauniiksi vaikka lainailemalla Tolstoita kuin rakentamalla perusteluketju joka todella näyttää että ei ole olemassa ainuttakaan moraalisuuden mallia joka jäisi jäljelle kun teismistä luovutaan. Mikä vaaditaan jos väite tosiaan on että ilman uskontoa on vain arvotyhjiö ja nihilismi.)

Toisin sanoen uskomiseen uskominen on vahvaa ; Jumalaa ei todisteta todennäköisesti todeksi konseptiksi vaan pikemminkin kerrotaan että miten Häneen uskomisensa on jotenkin muuten hyvä diili.

Ja minä ymmärrän tämän. Käytännöllisyys ei ole tiedollinen argumentti mutta se on kuitenkin jotain jonka kautta on ymmärrettävää että joku seuraa asioita jotka eivät varsinaisesti ole mitenkään todistettuja sanan täydessä - tai edes oikein missään - merkityksessä. Sitä minä en ymmärrä että miten skientisteissä tuntuu olevan samantyylistä henkeä. Tieteeltä vaaditaan hyötyjä ja se oikeutetaan hyödyn kautta. Tieteenkin arvona näyttää olevan yhteiskunnallinen kannattavuus. Kun ihminen arvostaa tieteitä, hän hämmentävän usein arvostaa nimenomaan insinööritieteitä joka tekee saavutuksia. Tässä mielessä minulla herää kysymys että miksi tiedettä tulisi käsitellä kuin jaloa valetta?

Tekno-optimismiin.

Suomessa tässä kohden mieleen tulee Esko Valtaoja. Hänen tekno-optimisminsa tuo usein mieleen yritysten optimismikonsultit. Nämäkin innostavat ja tekevät kaikenlaisia vastaavia asioita.
1: Itse asiassa jos nykyajan Suomesta pitää hankkia yhtenäiskulttuurin ydin, sen taustalla olisikin varmasti optimismi. Toki moni hakee ei-hengellistä paratiisia. Jos uskonto lupaa aktiiveilleen tietyin ehdoin taivaspaikan, seitsemän neitsyttä tai paikan Valhallan salista, moni hakee saavutuksia tämänpuoleisesta. Kokoomuslaiset korostavat positiivisuutta ja sitä että yrittämällä onnistuu. Tätä pidetään osittain tosiasiana ja osittain jalona valeena, sillä optimismin romahtamisen nähdään ajavan maita taantumaan. Yrityksissä vierailevat konsultit edustavatkin usein juuri tätä yrityskuvaa. Pitää olla innovatiivinen ja rohkea. Ja jopa maahanmuuttokriitikot jotka tuntuvat olevan kyynistä sakkia luottavat kuitenkin yksinkertaisiin ratkaisuihin kuten "rajojen kiinni" laittamiseen ja EU:sta eroamisen taikaluotina joka ratkaisee kaikki ongelmat.

Tekno-optimismissa onkin kysymys juuri siitä että luotetaan että tiede vie meidät tähtiin. Luodaan profetioita tulevaisuudesta. Ja niissä kerrotaan paitsi että tieto kertyy ja tiede edistyy, niin kerrotaan että tiede edistyy paljon. Tämä on mielestäni hyvin kiinnostava kysymys. Sillä tekno-optimismissa on kaksi osaa. On se insinööritieteellinen osa. Että se kulttuurinen asennetta heijastava optimismiosa. ; Voidaan esimeriksi uskoa että ei ole mahdotonta että ihmiset menevät tähtiin. Ihmeet joita luvataan eroavat uskontojen ihmeistä siten että tekno-optimistien odotukset eivät sellaisenaan riko tietämiämme luonnonlakeja. Fysiikan lait eivät sellaisenaan estä tähtimatkailua. (Suhteellisuusteoria asettaa rajat siihen kuinka kauan matkaan menee.) Tässä mielessä se eroaa voimakkaasti esimerkiksi kreationistien Jumalasta joka heidän mukaansa by definition rikkoo termodynamiikan toista pääsääntöä luodessaan elämän. (Koska heistä elämän synty väistämättä rikkoo termodynamiikan toista pääsääntöä. Evoluutio ei heistä siihen pysty joten tarvitaan Jumala. Ergo.)

Tässä kohden on kenties hyvä viitata David Deutschiin.

Hän on lennokas tiedemies joka on tunnettu lennokkaista teorioistaan. Hän on myös tekno-optimisti. Hänen perusargumentaationsa on tässä kohden siitä kiinnostavaa että hän virallisesti korostaa että tulevaisuus on ennustamaton. Tieteen rajoja ennustettaessa kun täytyy sitoutua tieteen teorioihin. Ja näiden paradigmat voivat mutta kun tietoa saadaan lisää.

Tässä mielessä hän korostaa että pessimistit uskovat että tulevaisuus on huono ja he tekevät profetioita. Ja optimistit taas odottavat parasta ja tekevät tätä profetioita. Hänestä ajatukset tieteen edistyvyydestä eivät ole oikeastaan tekno-optimismia. ; Deutschin mukaan ongelmana onkin juuri tieteen epätäydellisyys. Voidaan listata vääriä ennusteita joita fiksut ihmiset ovat tehneet. Koska takana on jokin idea joka keksitään vasta myöhemmin. Deutsch ei luota vakaviin yrityksiin eristää ei-tiedettyä vastausta tunnetusta tiedosta.

Toisaalta Deutsch vaikuttaa kuitenkin tekevän ennusteita. Hän esimerkiksi väittää että tieteen rajoja ja mahdollisuuksia kuvaavat mallit rajoittavat enemmän kuin todellisuus. Ja että jos tieteen tulevaisuutta ennustetaan vallitsevan pohjalta painotutaan liikaa negatiivisiin ja huonoihin lopputuloksiin. Tämä on hyvin erikoista. On toki totta esimerkiksi se, että psykologisesti ihmiset helposti menevät mukaan pelotteluihin. Mutta toisaalta ihmiset hyppäävät mukaan myös sellaisiin optimistisiin asioihin jotka hivelevät heidän maailmankuvaansa. ; Lisäksi voidaan nähdä että jos meillä on nyt fysiikkaa joka ei periaatteessa estä aikamatkustusta, se ei tarkoita että tulevaisuuden tieteessä tämä olisi mahdollista. Kenties uusi teoria sulkee tämän mahdollisuuden. Tässä mielessä Deutschin ajatukset siitä minkälaisia tulevan tieteen teoriat ovat pitää sisällään niitä hänen korostamiaan profetioita.

Deutschin kohdalla voidaan havaita että hän kenties miettii tiedepessimismiäkin hieman liian vähällä lokeroinnilla. Voidaan nimittäin nähdä että tiedepessimismiä on kahta sorttia;
1: Pessimismiä siitä että tiede todella tuottaisi tuloksia enemmän ja enemmän. Ehkä tiedon määrän kasvattaminen muuttuu yhä vaikeammaksi ja vaikeammaksi. Ja tätä kautta tieto voi kasvaa mutta enemmänkin lähestyy jotain raja-arvoa kuin kasvaa rajatta. Deutschilla on tiedon kasautumisesta menneisyyteen perustuvia induktioita joiden perusteella hän uskoo tiedon eksponentiaaliseen kasvuun. Tässä kohden mieleen tulee Kurzweilin ajatukset tekoälyn singulariteetista ja älyn kasvusta. Tosin ilman tekoälyä. Ihminen tekisi vähän saman tiedon kasautumisen ilman tekoälyrobottiutta. ; Tämä on kiinnostavaa koska Deutsch toisaalla itse selittää että menneisyyden trendeistä ja teknologian tämänhetkisestä rakenteesta ei voi ennustaa tulevaisuutta ilman että se olisi profetia joka vaatii optimismia tai pessimismiä. Ja hän on selittänyt että optimismi ei olisi oikea sana kuvaamaan hänen näkemystään.
2: Tiedepessimismiä jonka mukaan tiede toimii ja tuottaa jotain joka tuhoaa meidät kaikki. Kuten luo jonkin superviruksen tai megapommin. Ydinpommi ei ole mikään tieteellinen epäonnistuminen. Ja tiede sanoo että sen pohjalta voitaisiin aikaansaada merkittävää tuhoa ihmiskunnalle.

Deutsch korostaa että teknologian ongelmana on usein se, että takana on tuntemattomia tuhoja. Tiede auttaa selviämään ja käsittelemään näkymättömissä olevia tuhoja. Tässä mielessä hän puhuu esimerkiksi kulkutaudista joka tuhosi kreikan kulttuuria. Antibioottien kanssa tämä tuho olisi voitu välttää. Tämä tieteellinen tieto kuitenkin puuttui. Toisaalta jos katsotaan tieten ongelmia, kuten radioaktiivisuuden tuottamia tauteja, niiden takana on usein ollut puutteellinen tieto eikä liika tieto. (Pelotellut tuhouhat taas ovat jääneet toteutumatta. Esimerkiksi ydintuhoa ei ole ollut ja ydinvoiman onnettomuudet ovat jääneet vähäisiksi.)

Loppukaneetti;

Ei tavallaan ole vaikeaa nähdä että teknologian hyödyt ja tieteen saavutukset painavat enemmän kuin tieto. Elämme hyödyn ja hedonismin maailmassa jossa tieto ja uskontokin ovat valjastettuja tämän tavoitteluun. Hedonismi ja ajatus hyvästä yhteiskunnasta johtaa helposti siihen, että asioihin suhtaudutaan optimistisella asenteella. Jos hedonismi - olipa tämä kärsimyksen välttämistä tai nautinnon tavoittelua - on asioiden ytimessä, onnettomuus ja surullisuus olisivat merkkejä huonosta elämästä.

Tieteen kohdalla voidaan nähdä että se on edistänyt maailmaa. Sillä on hienoja saavutuksia. Sellaisia joita voidaan tarkastella objektiivisemmin kuin vaikkapa Jeesuksen ristinkuoleman aikaansaamia parannuksia itse kunkin elämässä. Tässä mielessä on ymmärrettävää että se myös viittaa näihin.

Kuitenkin kun tekno-optimisteja kuuntelee tarkemmin saattaa syntyä vaikutelmia siitä että takana onkin kaikkivoipaisuusasenteita joissa tiede on maailman hallitsemista eikä maailman ymmärtämistä tai ihmistä mahtavampien luonnonlakien sisällön tietämistä. Ja tässä takaovesta livahtaa helposti jotain joka itse asiassa ei ole niinkään tietoa kuin asennetta. Tätä tekisi miltei mieli kutsua tiedeuskoksi. (Mutta sitä on paha kutsua sellaiseksi koska siinä ei ole Jumalaa, ei rituaaleja, ei ajatusta siitä että jollakulla on pääsy strategiseen tietoosi ja jota voisi lepytellä jotenkin koska muuten sinua rangaistaisiin pahoista teoistasi...)

Koska tiede kuitenkin sävytetään optimismilla, on mietittävä että missä määrin ja missä suhteessa nämä tulevaisuudenkuvien maalailut ovat lähinnä jaloja valeita joilla esimerkiksi hankitaan rahoitusta tutkimukselle sellaisilta ihmisiltä joille tieto ja ymmärrys eivät merkitse paljoakaan.

Onnellisuus vai vapaa tahto?

Yhteiskuntamme on hedonistinen. Jopa ne alueet jotka esiintyvät pinnallisuutta ja hedonismia vastustavina ovat argumenteiltaan hedonistisia. Asioita perustellaan tarpeilla, niiden tyydyttämisellä ja onnellisuudella. Tämän vuoksi markkinatalous tyydyttää kuluttajien tarpeita. Tämän vuoksi uskonnoissa puhutaan hengellisestä tarpeesta. Jopa herännäisillä suositaan maallistuneita uskontoargumentteja joissa korostetaan uskomiseen uskomista, eli sitä että uskonnosta on hyötyä harjoittajalleen. Nimenomaan onnellisuuden ja mielenrauhan kanssa.

Kun tämä puoli "sika vai sokrates" -mietinnöissä on otettu, voidaan huomata että onnellisuus on haasteellinen asia jos puhutaan vapaudesta. Sillä onnellisuus ja mukavuudenhalu johtavat usein siihen että valitaan samalla tavalla. Tämä voi toki olla sisäistä rajoittamista. Jos ihmiset haluavat usein tiettyjä asioita tämän valinnan tekeminen ei vielä tarkoita ulkopuolista kontrollia.

Mutta sitten mukaan tulee oleellinen. Ihmiset ovat itse asiassa aika huonoja tunnistamaan sitä mikä heidät tekee onnelliseksi. Jopa kulutusyhteiskunnassa mainosmies luo ostotarpeita mielikuvilla. Ja ihmiset kuvaavat tekemiään ostoksia järkiperäisesti silloin kun ne on tehty tunneperäisesti. Ja tässä tunne ei välttämättä tarkoita samaa kuin pysyvä onnellisuus. Tämä on tunnettu onnellisuuskeskeisissä filosofioissa jo pitkään. Jo epikurolaisuudessakin on tiedostettu että kaikki nautinnot eivät ole samanarvoisia. (Liiasta viinistä voi tulla iloiseksi vähäksi aikaa mutta seuraavana päivänä on kaamea kankkunen.) Ja siksi epikurolainen nautiskelija tarvitsi viisautta ja kohtuutta.

Modernissa maailmassakin puhutaan aivan arkisesti siitä miten halut ja tarpeet pitäisi kyetä pitämään erossa toisistaan. Ja jossa halut ovat pinnallista ja niiden tyydyttäminen voi olla illuusio. Ja miten tarpeiden täyttämättä jäämisestä seuraa onnettomuutta ja huonoa elämää.

Onko konsulttiapu vapaata tahtoa vastaan?

Tämän vuoksi eudaimoniaa voidaankin lähestyä toista kautta. Jos meillä on jokin taho joka tietää meitä itseämme paremmin mitä haluamme, pitäisikö meidän kuunnella heitä? Kysymys on perinteisesti tuttu jokaiselle nuorelle. Ainakin itse kävin tyttö-ja-roolipelilukion. Ja halusin viettää aikaa muun parissa kuin oppikirjojen. (Suurin este oli siinä että saman kirjan lukeminen kahdesti oli minulle aika tylsää.) Äiti tiesi minua paremmin että on tomerrettava pänttäämään erityisesti ruotsia. Jotta tulisi abiturientti sen sijaan että tulisi pulituuritenttu. Koin tämän rikkovan vapaata tahtoani vastaan. Tosin ymmärsin myös samalla että olen sen verran laiska että tämänlainen vapaan tahdon rajoittaminen on todennäköisesti "itselleni parhaaksi".

Mutta maailmassa on asioita joiden voidaan nähdä tietävän vielä paremmin kuin äiti. Ja tätä kautta neuroeetikot, aivoihin keskittyneet eetikot, ovat lähestyneet asiaa monellakin tavalla. Tuoreesti ilmestynyt "Happiness, Cerebroscopes and Incorrigibility: Prospects for Neuroeudaimonia" lähestyy asiaa viitaten klassiseen konseptiin, aivojen lukemiseen kykenevään laitteeseen. Siinä ihmisten neurologiasta voidaan suoraan lukea ja tietää miten ne toimivat. Ja tämä tehdään niin että tiedetään milloin ihminen on onnellinen ja miten tätä onnellisuutta voidaan lisätä. Tämä olisi erehtymätön. Tutkimuksessa muistutetaan Richard Rortyn ajatuksesta korjautumattomuudesta (incorrigibility). Tässä on kysymys siitä että ihmisillä on monenlaisia erehtymistapoja joista osa on sellaisia että niitä ei korjata neuvomalla, tiedottamalla tai tiedostamalla. Koska tämänlaisia ongelmia on, olisi järkevää kysyä neuvoa aivoja lukevalta konsultilta sen sijaan että tekee sitä mikä itsestä tuntuu parhaalta.

Asiaa voi kuitenkin pahentaa.

Aikaisemmin kuvattu kuvaa onnellisuutta ulkoisen vallankäytön kautta. Tässä on peräti niin että kyseessä on konsultti jota joko totellaan tai ei totella. Näin ollen vapaa tahto ei vielä kumoudu. Valitsemme itse kuuntelemmeko itseämme vai
konsulttia. Ja vaikka konsultti sanoo vaihtoehtoja joita emme itse keksisi tai käyttäisi tämä ei tarkoita sitä että vapaa tahtomme olisi tuhottu. Joku voisi jopa sanoa että konsultti antaa meille uuden vaihtoehdon, sellaisen jota emme muuten edes miettisi. Toki tässä kohden asiantuntijaneuvominen ja autoritaarisuus ovat kuitenkin todennäköisesti enemmän vapaata tahtoa vastaan kuin sen puolesta.

Toki neuroeetikot ovat miettineet muutakin. Hallinta voi olla myös sisäistä. Ja lopputuloksen kannalta sisäinen pakottaminen voi olla perusteltua, ainakin artikkelin "Why Internal Moral Enhancement Might Be politically Better than External Moral Enhancement" mukaan. Voimme miettiä teknologiaa muunakin kuin ulkopuolelta tulevana apuna. Jos monet teknologiat toimivat kuten aiemmin kuvattu ainakin toistaiseksi kuvitteellinen aivojenkuvannuslaite, joka antaa ulkoisia vihjeitä ja signaaleja joita tottelemalla voimme joko toimia moraalisesti ja onnellisuutta lisäävästi tai välttää moraalitonta tai onnetonta elämää. Mutta periaatteessa voitaisiin miettiä myös sellaisia kuvitteellisia teknologiota jotka muuttaisivat niitä tapoja joilla aivot tallettavat, havaitsevat ja käsittelevät informaatiota.
1: Toki itse asiassa huumausaineet, mielialalääkkeet ja lobotomia ovat olemassaolevia keinoja tehdä juuri tätä. Ja toki jaottelu sisäiseen ja ulkoiseen on aika kompleksi. Esimerkiksi leikkausta tekevä lobotomiatohtori on ulkoinen voima joka vaikuttaa sisäiseen ajatteluumme. Samoin päätämme syömmekö mielialalääkkeitä vai jäävätkö pillerit purkin pohjalle. Jolloin tilanne tavallaan palautuu siihen "kuuntelenko konsulttia" -tasolle. Mutta karkealla tasolla jaottelussa on kuitenkin jotain mieltä joten "leikitään mukana".

Näillä keinoilla onnellisuuden saavuttaminen voisi olla helppoakin. Voitaisiin kuvitella nappi jonka painaminen tekee onnelliseksi. Ja tämä nappi voidaan painaa pohjaan kuin turbonappi klassisessa 8-bittisen nintendon pelaamisessa. Tämä voitaisiin rakentaa suoraan aivoihin niin että olisimme koko ajan automaattisesti onnellisia. Jos olet hedonisti, tämänlainen ratkaisu olisi varmasti ihanteellinen. Toki tämä olisi hyvin tuhoisaa vapaalle tahdolle.

Maallisia ratkaisuja hengellisiin ongelmiin. (Saako niitä tarjota?)

Kirjoitin "hikipediaan" tekstin anglikaanisesta kirkosta. Tässä yhteydessä viittaan siihen lähinnä sen vuoksi että se on mahtava instituutio. Ja se on alkuperältään hassu. (Tai "heterosaatioiva", kuten tekstissä vihjasin.) Jos esimerkiksi protestanttius on syntynyt Lutherin ja vastaavien teologisista mielipiteistä, on anglikaanisen kirkon syntytapa tunnetusti maallisempi. (Huomaa teologisesti vakuuttava Anne Boleynin syväänuurrettu kaula-aukko.)

Tämä on hyvä esimerkki siitä miten instituutio ei tarvitse syvällistä tai vakuuttavaa teologista taustaa ollakseen merkittävä uskonto. Kysymys ei tavallaan ole lainkaan teologiasta. Tämä on kiinnostavaa koska hyvin usein keskustelu kääntyy teologiaan. Sekä kristityt että ateistit lähestyvät uskontoa teologian kautta.

Raamattu ei ohjaa kristittyjä.

Toki jotkut, kuten Samuli Suonpää kirjoittavat siitä miten tosiasiassa "Raamattu" ei juurikaan ohjaa uskovaisia. Ja että usein teologiset iskulauseet ovat käytössä lähinnä silloin kun perimmäisiä vakaumuksia ei oikein kehdata sanoa ääneen. Tämä on toki huomattavissa vaikka siitä miten uskonsuuntausten kannat eri asioihin elävät ja muuttuvat ajan mukana. Vaikkapa siten että evankeelinen kristillisyys lähti siitä että vastustettiin segregaation purkamista ja abortti taas oli jotain josta ei välitetty ja nykyään abortinvastustus on tärkeää ja rasismi ja segregaatio taas ovat jotain josta evankeeliset kristityt syyttävät vihollisiaan evolutionisteja jopa siten että nämä evolutionistit nähdään näiden ilmiöiden taakse myös menneisyydessä.

Mutta nämä herättävät helposti ärsyyntymistä niistä joissa kysymys on opista. Ja tätä tarvitaan koska se tarkoittaa että uskonto on intellektuellia. Järkevien rationaalisten ihmisten hommaa. Muun ajaminen koetaan loukkauksena ja vääränä näkökulmana jolla vähätellään uskontoa.

Ateistit "kaappaamassa" "uskon syvintä sisältöä".

Alain de Botton on kirjoittanut kokonaisen kirjan siitä miten uskonto oikeastaan viittaa ihan muihin asioihin. Ja että ateistin pitäisi ottaa uskonto vakavasti ja itse asiassa muuttua jossain määrin uskonnonkaltaiseksi. Tosin kyseessä ei tavallaan ole uskonnonkaltaisuus vaan se, että uskonnot ovat ratkoneet tiettyjä asioita ja prosessissa ottaneet nämä asiat sisäänsä. Ne eivät ole sellaisenaan teismiä vaan ovat yleisinhimillisiä. Ja tätä kautta uskonnon yksityisoikeus pitää purkaa samalla kun näitä asioita arvostaa uskonnoissa.

Kirjan nimi on "Religion for Atheists". Hän kirjoittaa teoksessa esimerkiksi siitä miten ateistit ovat jostain syystä aina olleet kirjakeskeisiä. Hänellä on kokonainen luku aiheesta "books vs. institutions". Jossa hän toteaa että ateistit ovat pitkään tuottaneet kirjoja. Joissa esimerkiksi mietitään hyvinkin syvällisesti haudasta nousemisen tai neitseestä syntymisen irrationaalisuutta. Mutta kuinka kirjat ovat aina olleet marginaalisesti leviäviä ja itse asiassa melko vähän ihmisiä muuttavia. Uskonto sen sijaan nappaa itselleen tilaa yhteisestä ajasta. Rakentaa instituutioita. Laulattaa ihmisiä yhdessä. Tässä kontekstissa instituution synty ei vaadi sen parempaa argumentaatiota kuin Anne Boleynin syväänuurretun kaula-aukon.

Uskovaiset itsekin vastustavat usein instituutioita, nimellisesti. Romantiikan aatevirtaukset ovat olleet vallitsevia ja tämän vuoksi uskovaisetkin yrittävät korostaa sitä miten ei-valtaapitävää uskonto oikeasti perimmiltään ja oikeasti on. Samoin valistuksen hengessä on haluttu korostaa uskonnon rationaalisuutta ja järkevyyttä. Tosiasia on kuitenkin se, että vaikka runokirjojen voidaan nähdä vetoavan niihin kauneuden ja eksistentiaalisten tarpeiden kirjoon jolla uskontoa puolustetaan, niin tosiasiassa tämänlaiset sielun tarpeet ovat jotain jotka eivät ole onnistuneet tuottamaan suuria kekoja rahaa muuta kuin uskontojen ja itseapuoppaiden kohdalla. Syynä on se, että niissä institutionaalisuus on mukana mutta niitä kutsutaan toisilla nimillä. Kuten sosiaalisuuden tai yhteisöllisyyden.

Enkä maininnut itseapuoppaita vahingossa. Ne ovat sekulaari vastine uskonnolle. Niissä psykohöpinä on jotain joka antaa rationaalista oikeutusta toiminnalle joka on tuttua uskovaisten keskinäisistä kahvikekkereistä. Alain de Bottoin kuvaakin kirjassaan sitä miten juuri tämänlaiseen pitäisi pyrkiä. Ateisti joutuu ottamaan käyttöönsä jotain joka muistuttaa uskontoa mutta ei ole sitä. "Dreams of meeting one person who will spare us any need for other people" voi olla jotain joka on uskovaisen Jumalasuhteen taustalla. Toisaalta sama into voi saada ihmisen liittymään romanttisine unelmineen johonkin Tinderiin. Uskonto vastaa tarpeeseen, mutta se ei tarkoita että se ja vain se voisi tarjota näitä asioita.
1: Toki käytännössä uskovainen kokee yksinäisyyden hetkiä ja romanttisessa rakkaudessa epäonnistutaan jatkuvasti. Mutta uskovainen selittää asian itselleen heikon uskon hetkenä eikä mieti että kenties uskonheikkous on olemassa siksi että uskonto ei olekaan kaikkialla ja aina toimiva ratkaisu. Romanttisessa rakkaudessa pettynyt taas helposti lohduttautuu että ratkaisu on kenties jo se seuraava puoliso. Että vika oli partikulaaristi juuri siinä edellisessä rakastetussa eikä yleisesti itse romanttisessa ideaalissa.

De Bottonin kirjan ytimessä on se, että käytännön tasolla uskonto vastaa moniin ongelmiin. Sellaisiin kuin "miten elää yhteiskunnassa sovussa hyödykkeitä toisille tarjoten ja itselle saaden vaikka ihmisillä on väkivaltaisia impulsseja". Nämä kysymykset ovat selvästi sellaisia että ateistin on vastattava niihin jotenkin. Ja toisaalta ne eivät ole opillisia kysymyksiä tuonpuoleisesta eivätkä ne muutenkaan oikeastaan liity teismiin. Olettamalla että teismi on totta ei voida itse asiassa vetää suoria johtopäätöksiä moneenkaan sellaiseen asiaan jota teistit ovat pitäneet jonain jotka menetetään heti jos teismistä luovutaan. Joka on tietenkin sillä loogis-rationaalisella tasolla omituista. Mutta joka tuntuu olevan hämmentävän pienessä osassa uskontojen menestymisessä.

Tässä yhteydessä hän näkee että uskonto on onnistunut varsin hyvin. Koko kirjan teema on siinä miten ateistin haasteena ei ole vain antaa rationaalisia argumentteja sille miksi Jumalan olemassaolo on epätodennäköinen. Uskonto on ottanut sisäänsä monia asioita, kuten yhteisöllisyyden ja moraalin, ja tavallaan ominut nämä prosessissa. Ja miten moni ateisti tämän vuoksi vastustaa tai kokee epämukavuutta näiden teemojen ja kysymysten äärellä. "The challenge facing atheists is how to reverse the process of religious colonization. How to separate ideas and rituals from the religious institutions which have laid claim to them but don't truly own them." Ongelmana on siis tavallaan se että moni ateisti väheksyy tai karttaa näitä alueita. Hekin tavallaan antavat uskonnon omistaa nämä asiat.

Näin uskotaan siitä huolimatta että jopa hedonisti ymmärtää että hän ei voi tehdä kaikkea nauttimaansa itse, joten hän tarvitsee jonkinlaisen yhteisön jossa on sosiaalisuutta ja vaihtamista. (Jonkun on valmistettava kokaiini piikitettäväksi, vähintään. Tässä pitää olla interaktiossa jonkinlaisen diilerin kanssa.) Botton on huomauttanut että kirjan näkökulma ärsyttääkin todennäköisesti monia. Tämä on hyvin kiinnostava näkökulma. Sillä useinhan kristityt oikeuttavat lähetyskäskyä ja vastaavaansa sillä että he ovat huolissaan. Ja tätä huolta ei ole modernissa maailmassa muodikasta levittää fundamentalistien rehellisyydellä. Sillä että oma uskonto nähdään vaihtoehdottomasti juuri oikeana ja että kysymyksessä on tuonpuoleinen. Sen sijaan huolta kytketään uskomiseen uskomiseen. Eli siihen että uskotaan että uskonto hyödyttää harrastajiaan eksistentiaalisesti. Perinne jossa hyöty ja hedonismi korvaa teologian ja tosiasiaväitteet on toki perinteinen, esimerkiksi jo Pascalin vaaka voidaan nähdä tämänlaisen ajattelun taustalle.

Ärsyttävät ateistit ja todella ärsyttävät ateistit.

Mutta asia onkin hieman eri tavalla. Tosiasiassa minun kaltaiset uskonnottomat eivät vaivaa tai ärsytä uskovaisia. Tai tavallaan ärsyttävät. Mutta sellaisella uskovaisille miellyttävällä tavalla ; Heillä on mielikuva uskovaisesta joka ei ole sosiaalinen, on äreä, muutenkin negatiivinen. Sellainen josta näkee kauas että "onnellisuus ei asu tuolla". Kun käytän kovaa kieltä tämä iskee pinnallisella tasolla uskovaisten tunteisiin ja egoon. Mutta samalla se vahvistaa syvällisesti heidän maailmankuvaansa. Jonka mukaan ateisti tai uskonnoton on vihainen ja onneton. Ja uskonto on täten ratkaisu ongelmaan. Voisin muotoilla asian Sami Liedeksen minulle toteamaan "Sinä sitten niin kovin tarvitsisit Jeesusta." Vastaukseni oli keskisormi, joka todennäköisesti vahvisti teoriaa hänen mielessään.

Tämä onkin varmasti syynä siihen miten niin moni uskovainen ottaa juuri minunkaltaisiin ihmisiin yhteyttä. Heidän lempeytensä kontrastoituu mukavasti siihen kuinka he ovat hyväntahtoisesti pelastamassa minua samalla kun minä mukavasti huuhdon heitä suustani pursuavalla vaahdolla. Mitä enemmän he ärsyttävät minua sitä motivoidumpia he ovat puhumaan minulle.

Adornon tapaan voisikin sanoa että eniten eivät ärsytä vääräoppiset jotka ovat ikäviä, onnettomia ja moraalittomia. He ovat hyviä esimerkkejä jotka vahvistavat kristityn uskoa. Ja tekevät heistä marttyyri-sankareita tovereidensa silmissä. Kun ovat rohkeita kun uskaltavat käännyttää ja vaivata ja häiritä pahantuulisia ihmisiä. Sillä ei ole merkitystä että pahantuulisuus johtuu siitä että he eivät ole ensimmäisiä vaivaajia. Ja tiedossa on että eivät myöskään viimeisiä. Adornon mukaan ihmisiä häiritsee eniten se että joku on vääräoppinen ja onnellinen. Ja tämä on se kulma jonka vuoksi de Bottonilla on kirjassaan mainitsemani ärsytys-statement.

Alain de Bottonin ohjeita seuraavat ateistit olisivat uskovaisille niitä aidosti, syvästi ja todella ärsyttäviä ateisteja. Sillä uskomiseen uskominen on nykyajan vahvin uskonto. Ei kristillisyys, vaan usko siihen että uskonto tarjoaa jotain jota ei voi saada mistään muualta. Ja että ihminen olis homo religiosus, perimmiltään uskonnollinen ihminen. Ja kuitenkin tosiasiassa yleisinhimillinen on lähinnä institutionalisoitu uskontoon tavalla jossa liian moni uskoo että uskonto toimintana ja teismi filosofiana todella omistaa nämä asiat.

Konservatiivit ja kulttuurirelativistinen Heidegger

Karkeasti ottaen konservatiivien hankalin suhde on heidän suhteensa kulttuurirelativismiin. Se on kahdella tavalla hankala.
1: Usein he näkevät kulttuurirelativismin sitä kautta että joku on erimielinen konservatiivien näkemyksen kanssa, jolloin kyse ei ole välttämättä siitä että totuus olisi objektiivinen vaan siitä että konservatiivit ovat hyvin sitoutuneita mielipiteisiinsä. Näin ollen esimerkiksi transsukupuolisuuden kohdalla he voivat ohittaa aivoihin liittyvät seikat jotka tekevät sukupuolikokemuksesta kaikkea muuta kuin valinnan. Ja unohtaa että ilman tätäkin sukupuoli on hankalampi asia kuin mitä he yleensä kuvaavat. Ja tästä tulee mielikuva että sukupuolia olisi vain kaksi, kaikki ihmiset osuisivat jompaan kumpaan ja tämä olisi biologinen tosiasia, koska ilmeisesti jos jokin biologinen piirre ei johda lisääntymiseen niin se ei ole biologinen tosiasia.
2: He ovat varsin usein itse hyvinkin kulttuurirelativisteja.

Tämä kirjoitus on pääasiassa tästä jälkimmäisestä. Olen jo aiemmin kirjoittanut siitä miten poliittiseen korrektiuteen liityy paljon sellaista puhetta joka on sävyltään kulttuurirelativistista. (1) Osittain sen vuoksi että tässä on kaapattu käyttöön kieli ; Eli kun kulttuurirelativistien kieli on sellaista että se vaikutta mediassa ja sillä saa valtaa, imitoimalla tätä saadaan hyväksyttyvyyttä omalle asialle. (2) Osittain sen vuoksi että kulttuurirelativismi ei ole heidän silmissään relativismia jos sillä puolustetaan konservatiivien mielipiteitä.

En koe tarvetta toistaa niitä tällä kertaa. Joten tämä on astetta filosofisempi lähestyminen. Tämä on mielestäni hyvin kätevää. Sillä kun mietitään eksistentialismia, vastaan tulee vahva mielikuva vasemmistointellektuelleihin. Mutta samanaikaisesti eksistentialisteilla on Heidegger. Eli mies joka oli samanaikaisesti niin hyvä eksistentialisti että hänen teoksiaan pidetään oleellisen tärkeänä siksi että hän oli natsi. Toisaalta. No. Natsi. Natsi. Natsi.

Kulttuurirelativismin suhde on tietenkin helppo yhdistää vasemmistolaisintellektuelliuteen siinä mielessä että se on tuttua "ihmisrotujen" ja "naiseuden" kohdalla. ; Voidaan karkeasti sanoa että eksistentialistinen vasemmistointellektuelli taatusti sanoo että ihonväri on vain jotain jonka muut näkevät mutta todellinen ihminen on jotain muuta. Ja feminismiin kallellaan oleva vasemmistolaisintellektuelli voi vastustaa lähtökohtaisesti ja kategorisesti evoluutiopsykologiaa siksi että se kahlitsee ihmisen vapautta. Eksistentialistin on helppo hyväksyä se, että naiseksi ei synnytä vaan naiseksi tullaan.

Kuitenkin samanaikaisesti konservatiivi varmasti hyväksyy kulttuurirelativismin siinä mielessä että he pitävät kulttuurista konstruktia nimeltä valtio tärkeänä. Ja tämän lisäksi heillä tapaa olla hyvin tietynlainen suhde uskontoon. Uskontoa pidetään usein jonain jonka olemassaolo perustellaan yllättävän usein kätevyyden kautta. Ja kätevyys on nimenomaan kätevyys kansakuntaa kohtaan. Asiassa mennään jopa niin pitkälle että ei ole harvinaista tavata sellaista henkilöä jonka mielestä menestynyt kansakunta voi toimia vain monokulttuurissa.
1: He eivät mieti asiaa kuten roomalaiset, joille oli tyypillistä se, että he valloittivat alueita, eivät puuttuneet alueen kulttuuriin kunhan he olivat alaisia Roomalle ja keisarille. Heidän perusteensa monikulttuurisuuteen oli se, että tämä vähentää kapinamieltä. Ihmiset eivät pidä siitä että heidän vakaumustaan väkisin muutetaan tietyksi. Ja he reagoivat tähän tavoilla jotka voivat vaikuttaa ylilyönneiltä. Itse voisin lisätä ja täydentää tätä asennetta sillä että uskonto näyttää tosiaan olevan kuten Kaczynski sen länsimaissa näki ; Hän näki että valtio kontrolloi kaikkia tärkeitä asioita ja päätöksiä ja antoi ihmisten valita triviaaleja asioita. Ihminen ei voi valita maksako hän veroja. Mutta hän saa valita lempivärinsä ja uskontonsa. Eli valtio olisi hieman kuten uhmaikäistä lasta käsittelevä vanhempi joka päättää että lapsi syö puuroa ja peittää tämän pakottamisen sillä että antaa lapsen valita ottaako puuron päälle voita vai hilloa.

Toisaalta kulttuurirelativismi on konservativismin ytimessä sitäkin kautta, että he yleensä kannattavat näkemystä jonka mukaan jokainen uskonto luo kaltaisensa yhteiskunnan. Eli yhteiskuntarakenteiden ja yhteiskunnan selviämisen taustalla ei ole maantieteelliset ominaisuudet vaan se, minkälaista uskontoa siinä harjoitetaan. Näin ollen kulttuuri ja yhteiskunta, tuo kaiken ydin ja mitta jonka edestä voidaan uhrata aika paljon individualismia ja yksilöitä, on ytimeltään kulttuurinen eikä objektiivinen.

Heidegger auttaa ymmärtämään tätä.

Monesti Heideggerin eksistentialismi otetaan vastaan sitä kautta että se oli hyvää siitä huolimatta että Heidegger valitsi Hitlerin. Toisaalta Heidegger saattoi olla myös konsistentti eksistentialismia elävä sitä kautta että hän valitsi Hitlerin. Eikä koskaan esittänyt katumusta tai anteeksipyyntöjä asiasta.

Heidegger, erityisesti teoksessa "Oleminen ja aika", kuvaa sitä että tärkein asia on kysymys olemisesta. Hänestä vialla on se, että uskonnot, filosofia ja jopa tiede ovat vieneet meidät pois tästä olemisesta. Oleminen ei ole Jumala eikä maailmassa olevat objektit. Ja ihmisen olisi parannuttava tästä muistinmenetyksestä. Heideggeristä metafysiikka "ei haihdu" esimerkiksi tieteellä, vaan metafysiikka on ajatusperinteissä. Metafysiikka on myös itse tieteen historia.

Heidegger vastusti kovasti essentialismia. Tämä torjuu myös sellaisia ajatuksia joita voidaan pitää yllättävän lempeinä. Konservatiivi voi mieltää ne jopa relativistisiksi vaikka ne ovat kategorisia ihmisluonnon kuvauksia. Sellaisia kuin "rakkaus ihmiskuntaa kohtaan". (Tai kuten eräs tuntemani ihminen sanoi uskomuksistaan. "Uskon ihmisyyteen.") Ihmiskunta on abstraktio joka häivyttää olemista. 

Tässä kohden Heideggerillä on kuitenkin erikoinen suhde menneisyyteen. Menneisyyden jättäminen taakse oli hänelle jotain muuta kuin mitä tosiasiat olivat menneisyydessä olleet. Aika ja ajallisuus olivat Heideggerille jotain jotka muovasivat ja vaikuttivat ajatteluun. Aika oli sidoksissa ajattelun identiteettiin. Ja aika antoi oman merkityksensä jokaisessa kulttuurissa. ; Heideggerin mukaan se mitä on tapahtunut vaikuttaa myös siihen miten yritämme tarkastella menneisyyttä. Voidaksemme kunnioittaa jotain kulttuuria meidän on ymmärrettävä sen sija ja muuttuminen ajassa.

Heidegger olikin opiskellut ja kiinnostunut ihmisten menneisyydestä ja kulttuuriperinteestä. Aatehistoriat ja ajatusperinteet olivat hänelle selvästi tuttuja ja tärkeitä tutkimuskohteita. Osittain siksi että tätä kautta voidaan "peruuttaa taaksepäin" kohti olemista. Ja osittain sen vuoksi, että dasein (~elämä, läsnäolo, olemassaolo, kokemuksellisuus...) on hänelle tietyssä määrin voimaton. Dasein saa kokemusvoimansa siitä että se rajoittaa asioita. Ihminen rajoittaa, leikkaa mahdollisuuksia. Valintojen määrä on niin valtava että ei voi vaan tehdä kaikkea. Kokemuksellisuus on tätä kautta rajoittavaa.

Heideggerin suhde menneisyyteen ja aateperustaan on toki konservatiiville vieras. Mutta sen sisältö on jotain josta he voivat kuitenkin hyväksyä melko paljon. Heideggerilla ei ole tavoitetta palata menneisyyteen, esimerkiksi johonkin konservatiiviseen "kulta-aikaan", vaan palauttaa alkuperämme olemisessa nykyhetkeen.

Heideggerin ajattelussa olikin hyvin erikoinen "lopputulema" ; Elämme situaatioissa (erilaisissa tilanteissa), emme kategorioissa. Alkuperämme taas on "tavallaan tulevaisuudessa" siinä mielessä että alkuperämme ja mikä siinä on tärkeää ja kiinnostavaa ovat jotain jota haemme ja jonka merkityksen luomme.

Kun verrataan länsimaista ja itämaista filosofiaa, syntyy helposti Heideggerin mielestä edistysuskoinen ajatus siitä että näiden välillä olisi kilpailu. Eksistentialistit taas eivät usko edistysprojekteihin. Ajattelu on heille myös kaikkialla.

Tosiasiassa asia ei jää Heideggeriin.

Jos otetaan esimerkiksi Levinas, hänen asenteestaan saa melko hyvän kuvan kun katsoo mitä tapahtui kun hän tapasi Enrique Dusselin. Dussel halusi että ihmiskuntaa kohdellaan samalla tavalla ja hän ihmetteli miksi Levinas oli niin kovin kiinnostunut katsomaan itseään ja omia kulttuuriaan lähellä olevia asioita. Mutta oli vähemmän kiinnostunut vastaavanlaisista asioista jotka tapahtuvat muissa kulttuureissa. Dussel kysyi miksi näin on ja miksi Levinas ei mieti vaikka latinalaisen amerikan kärsimyksentäyttämää historiaa. Levinasin vastaus oli että se oli jotain jota Dusselin tulisi miettiä. Tämä alleviivaa sitä että ihmiskunta ei ole kategoria. Levinas teki valinnan joka tietenkin rajoitti sitä mihin hän käytti aikaansa.

Kulttuurirelativismi on siitä jännittävä, että Levinas korosti omaa kulttuuriaan ja sitä että toisilla asioilla on hänelle ja hänen omalle ajattelulleen enemmän merkitystä kuin vastaavat asiat jotka tapahtuvat toisien kulttuurien parissa ja sisällä. Merkitys on kulttuurisidonnaista. Ja kulttuurisidonnaisuutta ei voi paeta. Kuitenkin tässä on sellaisia sävyjä joita konservatiivi ei miellä kulttuurirelativistiseksi. Ei, vaikka he itse voivat esittää ajatuksia siitä että jokaisen maan ja kulttuurin on ylläpidettävä ennen kaikkea omia kansalaisiaan ja levitettävä omia arvojaan joilla on sen sisällä erityinen merkitys, suurempi kuin toisilla kulttuureilla jossain toisissa maissa, jossa nämä saavat pysyäkin.

Voidaan jopa karkeasti tiivistää että eksistentialistit eivät usko edistykseen. Sartre esimerkiksi torjui varsin kategorisesti uskon mihin tahansa ennaltamäärättyyn päämäärään. Näin ollen on ymmärrettävissä miten esimerkiksi geeniterapia nähdään eksistentialistejen parissa usein ongelmana. Henkenä on se, että emme voi ennustaa lopputulosta, tai oikeastaan sitä mitä se merkitsee autenttisuudellemme ja olemassaolollemme.

Konservatiiviudessa onkin paljon sellaisia asenteita jotka voidaan sitoa kulttuurirelativistisiin ajatteluperinteisiin. Tämä vain unohtuu siksi että keskitytään pelkästään siihen että kulttuurirelativismissa näkemykset ovat narraatioita ja illuusiota. Eikä huomata sitä että eksistentialismissa merkitys sitoutuu usein siihen että tehdään valinta ja todellisuuskarsiutuminen niin että kokemuksellisuus syntyy juuri ja vain tästä samaisesta narraatiosta ja illuusiosta.

Kristillisestä toivosta

Uskonto myy itseään toivolla. Tämä näkyy esimerkiksi siinä että uskonto on pullollaan erilaisia uskonnollisia iskulauseita jotka kohdistuvat nimenomaan kriisitilanteisiin. Englanninkielisellä alueella näistä on tehty aika kuvaava lista. Kriisissä oleminen onkin jotain joka on kristityille rakasta ja hankalaa. ; Ihan sen takia että jos olet ateisti ja kriisissä, korostetaan että uskonto antaa voimaa. Toisaalta uskonto näyttää tekevän myös jotain muuta. Kun voimien antamisen lisäksi korostetaan, että "God will never give you more than you can handle." syntyy tilanne jossa kriisi on Pahan ongelman kourissa. Uskonto sekä elää siitä että maailma on perisynnin turmelema että siitä että kriisit tulee trivialisoida.

Siksi tilanne muistuttaakin sitä että jos ihminen on ollut pulassa, ja pyytänyt apua, ja ajautunut itsemurhayritykseen, uskovainen joka ei ole kertojan elämää elänyt osaa kyllä kertoa selityksiä joiden teologinen ja älyllinen ja ymmärtävä ydin on siinä että 1) et ollut tarpeeksi syvällä paskassa 2) et pyytänyt vilpittömästi 3) Jumala ei ole vastausautomaatti, eli ei hän oikeasti välttämättä tarjoa mitään apua tai voimaa jokaiseen kriisiin.

Tässä asenteessa on itse asiassa vaikeaa tehdä muuta kuin napata itseensä jotain Nietzschemäisiä sävyjä. Hänhän esitti teemaan liittyen monenlaista. Esimerkiksi, että "The Christian resolution to find the world ugly and bad has made the world ugly and bad." Ja toisaalta, että "Christianity was from the beginning, essentially and fundamentally, life's nausea and disgust with life, merely concealed behind, masked by, dressed up as, faith in 'another' or 'better' life.  Hatred of 'the world' condemnations of the passions, fear of beauty and sensuality, a beyond invented the better to slander this life..."

Tämä on hyvin oleellinen näkökulma. Sillä se korostaa että kristinuskossa on perisyntiä korostava kulma jossa keskitytään tuonpuoleisen hyvyyteen. Ja tähän luodaan merkitystä ja haluttavuutta korostamalla miten maailma on paha paikka. Kristinuskon vaikuttavuus elää hyvin pitkälle tämän kontrastin myötä. Tämä johtaa siihen että kristinuskossa korostetaan jalostavaa kärsimystä. Mutta toisaalta samanaikaisesti se trivialisoi tämän kärsimyksen. Kristinuskon teemana onkin juuri se, että aito kärsimys jotenkin maalataan pois. Pahan ongelmaa ei pidetä relevanttina vaikka koko ajan korostetaan maailman turmeltumista ja sitä miten maailma menee yhä huonompaan suuntaan. Siksi ei olekaan erikoista että konservatiivien moraalikatopelottelu on läheisessä suhteessa kristinuskoon. Siinä korostetaan että elämä on kauheaa jotenkin ylitsepääsemättömästi syntistä. Tai jos ei ole, niin se on hirvittävän triviaalia ja merkityksetöntä ja siksi ylitsepääsemättömän syntistä ja epätyydyttävää elettäväksi. Ja samalla korostetaan tämänpuoleisen kärsimyksen merkityksiä.

Joka sitten johtaa siihen että esimerkiksi masentuneita suisidaalikoita kohdellaan usein "ota vaan itseäsi niskasta kiinni, Jumala ei oikeasti voi antaa sinulle enempää kuin pystyt kantamaan" sen sijaan että tultaisiin avuksi ja vaikka pestäisiin masentuneen pyykit. Sillä onko tämä asennevamma oikeaa teologisesti korrektia kristillisyyttä vai ei on aika merkityksetöntä. Sillä kristityn identiteetillä ympäriinsä heiluvista ihmisistä erityisen moni kuitenkin toimii juuri noin ja on samalla joka paikassa ideoligisen identiteettinsä kanssa esillä. Ja nämä kokoontuvat enemmänkin yhteen ja muodostavat liittoutumia kuin olisivat jotain jonka kaikki kristityt ajaisivat keskuudestaan samalla tavalla kuin Jeesus ajoi kaupustelijat temppelistä.

Nietzschen "Human, all too human" kertookin : "There is not enough love and kindness in the world to permit us to give any of it away to imaginary beings." Näyttää siltä että kärsimyksessä rypevät tekouhriutujat ja kärsimyksen trivialisoijat noudattavat jotain prosessia jossa hyvä todellakin siirtyy jonnekin Taivasten valtakuntaan. Koska täältä sitä ei ainakaan löydy. Täytyykin toivoa että kaikki kristittyjen hyvyys menee Taivaaseen. Ja toivoa että tämä Taivas on olemassa. Ja toivoa että se kasvaa siellä korkoa korolle.

Halveksitut, tuomitut ja säälityt

YLE:ssä kerrottiin muinaisuskonnoista joissa ihmisuhreja käytettiin sosialisen kontrollin välineenä. Joseph Wattsin mukaan "uskontoa on perinteisesti pidetty moraalisuuden ja yhteistyön edistäjänä, mutta heidän tutkimallaan uskonnollisella rituaalilla oli nykyisten yhteiskuntien kehittymisessä synkempi rooli.– Käyttämällä ihmisten uhraamista rangaistuksena tabujen rikkomisesta sekä vähäosaisten lannistamiseen ja pelon juurruttamiseen yhteiskunnan eliittiä kohtaan valtaapitävä eliitti kykeni säilyttämään ja luomaan sosiaalista kontrollia."

Tästä voisi luoda helposti tarinan joka jatkuisi tähän päivään asti.

Se onnistuisi melko helpostikin. Jos lääkärilaitos saa kiitosta uskonnolle siitä että luostareissa oli lääkärilaitosten kanssa jossain määrin samanmukaisia toimintoja niin sitten analogiat hyppäävät äkkiä käsille. ; Tai riittäisi että hylkäisi kommunistisen selitysmallin jossa ympäristö luo uskonnon ja hyväksyisi sen antiteesin jossa uskonto luo kaltaisensa yhteiskunnan. Sen jälkeen voi sitten sanoa vaikka niin että kaikki ongelmatkin ovat kristinuskon ongelmia. Ja tämän jälkeen on helppoa selittää että Max Weberin mukaan kristillinen kulttuuri on luonut vapaan markkinatalouden ja uusliberalismin. Ja näin ollen jos kirkko auttaa köyhiä uusliberaaleissa kulttuureissa joissa vapaa markkinatalous kasvattaa tuloeroja - eli synnyttää eroa köyhien ja rikkaiden välille - se itse asiassa antaa laastaria ongelmiin jotka se on itse aiheuttanut, poistamatta ongelman aiheuttajaa. Jos todella uskoo että pääuskonto luo yhteiskunnan niin sitten myös ne ongelmat ovat uskonnon tuottamia.

En kuitenkaan mene tähän. Sillä koen tämänlaisen tyhmänä ja melko vastenmielisenä.

Tartunkin uskonnon pahuuden sijasta johonkin hieman muuhun. Siihen sosiaaliseen kontrolliin. On lakia, yhteiskuntaa ja valtarakenteita. Tätä kautta viittaan Lawrence Lessingiin. Hän käsittelee ennen kaikkea dataa, kyberturvallisuutta ja vastaavia aiheita. Mutta tässä yhteydessä hän on esittänyt että elämme maailmassa jossa ihmiseen ja toimiimme vaikuttavat; (1) Lait. Eli standardoidut käytänteet joiden kautta yhteisön vallansäätäjät ovat ilmaisseet tahtonsa tavalla joka on sekä systematisoitua byrokratiaa että jollain tavalla valvottua. (2) Sosiaaliset normit, eli sosiaalisten odotusten ja vertaisten käytöksen ja ryhmäpaineen kautta syntyvät käytänteet (3) Markkinat, eli voittojen ja tappioiden, kysynnän ja tarjonnan väliset kiistat (4) Arkkitehtuuri, eli jonkinlaiset sosiaaliset tai teknologiset rakenteet joiden kautta joitain malleja tehdään mahdollisiksi, helpoiksi, vaikeiksi tai mahdottomiksi.

Uskonto on tässä tietenkin hieman vaikea koska se seikkailee jokaisella osiolla. Siinä on dogmeja ja muuta vastaavaa. En kuitenkaan puutu tässä kirjoituksessa kovin vahvasti tähän puoleen. Sillä koen että uskonnonvapauslainsäädäntö on Suomessa melko hyvällä tolalla. Sen sijaan täällä on ylen kenkkumaista olla uskonnoton aivan muista syistä. Sellaisista jotka elävät arjessa mutta eivät lain kirjaimensta tai hengestä riippuen vaan siitä irrallaan - ja joskus jopa sitä vastaan.

Tästä päästään otsikkooni.

Kun Saudien lähettiläs Abdallah Al-Mouallim esitti ateisteista lausuntoja, oli helppoa nähdä että kysymys on "vihasta". Jos ei suorasta vihasta niin sellaisesta vihasta joka leimaa "vihapuhetta". Hänestä ateistit olivat terroristeja. Paitsi silloin jos eivät tuoneet vakaumustaan millään lailla esiin. Suurin osa suomessa tavatusta suhtautumisesta ei voida laittaa tähän lokeroon. Se ei ole kovin helposti tulkittavaksi vihaksi. Ja niiden lausuja ei varmasti ymmärrä miten hänen toimintansa olisi vihaa.

Sen sijaan he asennoituvat useimmiten muuten tavalla joka ei ole kovin miellyttävä. Tämä useimmiten tuskin kertoo mitään uskovaisten keskiarvosta. Sillä kyseessä ovat tilanteet joissa uskonnoton joutuu kohtaamaan keskustelussa uskonnon uskonnon nimellä. Uskontoidentiteetti edellä rientävät tyypit eivät varmasti ole valikoituneet täysin satunnaisesti. Mukaan tulee tiettyä ... intomieltä. Mutta valitettavasti tämä kyllä värittää siitä huolimatta hyvin vahvasti sen mitä uskonnottoman arkitodellisuus on.

Keskustelinkin asiasta muiden uskonnottomain kanssa. (Pääasiassa ateisteja.) Saimme kasaan ajatuksen siitä että kristitty ei yleensä kohtele ateistia tai muuta uskonnotonta kovin usein vihalla. Sen sijaan tarjolla on (1) halveksuntaa (2) tuomitsemista (3) sääliä.

Nämä ovat tietenkin mutkikkaita ilmiöitä. Mutta ne voidaan tiivistää "hyviin nyrkkisääntöihin". (Jotka eivät ole yleispäteviä mutta helpottavat ajatuksen ymmärtämistä ja toimivat useimmiten.) Ja tässä  Lessingin nelikanta on kätevä. Kun dogmaattisuus unohdetaan, jäljelle jää kolme eri osiota.

Halveksunta.

Halveksuntya on jotain jota olisi vaikea liittää oikeaoppisesti seurattuun kristinoppiin. Sehän ei elä halveksunnalla vaan sielujen pelastamisella. Kognitiivinen uskontotiede kuitenkin muistuttaa että uskonnot ovat muutakin kuin lakinsa kirjan. Teologinen korrektius ei usein päde. (Itse asiassa se tuntuu toimivan vain varsin harvoin.) Tämä näkökulma liittyy erityisen vahvasti yhteiskuntanäkemykseen. Voidaan nähdä että tämä edustaa uskonnon arkkitehtuuria.

Uusateistinen kirjallisuus on tässä yhteydessä käyttänyt mielestäni näppärää termiä uskomiseen uskominen. Se liittyy hyvin vahvasti uskonnon arkkitehtuuriin tässä halveksuntakontekstissa. Sillä tässä uskonto ei ole niinkään jokin teologinen uskomus vaan uskonto nähdään yhteiskuntatieteellisessä kontekstissa hyötynäkökulmasta. Uskotaan että uskomisesta on hyötyä. Eli nähdään vaikka että uskonto luo ja ylläpitää yhteiskunnan rakenteita ja ateistit ovat vapaamatkustajia joiden läsnäolo turmelee nämä arvot ja sitten yhteiskunta romahtaa ja tuhoutuu kun sitä ylläpitävät rakenteet tuhoutuvat. Tässä yhteydessä ei ole kyse Jumalan olemassaolosta vaan jostain muusta. Ja tässä näkökulmasta ateisti muuttuu vähintään varottavaksi riskiksi jos ei peräti suoraan vaaralliseksi uhaksi.

Sama asenne näkyy tietenkin kaikessa joka liittyy "infrastruktuuriin". Jos omasta kristityn uskonvapaudestaan innostunut pitää muslimien moskeijahankkeita uhkana, tai jos näkee että yhden virren laulaminen joulu- ja kevätjuhlassa ovat oleellisia tai ilman tätä yhteiskunnan perusarvot ovat uhattuina tai näkee uskonnonopetuksen jonain josta pitäisi tehdä vakaumuksellista tai jota kannattaisi ohjailla pakanoiden suuntaan... on selvää että kysymys on siitä että yhteiskunnan rakenteiden täytyy antaa tietylle vakaumukselle rakenteellisia erioikeuksia vaikka sen "perinteisyyden" tai "suosittuuden" vuoksi. Tämä kulma onkin itse asiassa lähtökohtaisesti klassista uskonnonvapautta vastaan. On vaikeaa nähdä miten tämä uskomus, etenkin vahvana, olisi mitään muuta kuin teokraattisuutta. Uskonnon ja valtiorakenteiden yhteys ja tiettyjen uskontojen tukeminen yhdessä ovat jotain joita on paha luokitella yhtään mihinkään muuhu. (Teokraatikoiksi nämä ihmiset eivät tunnustaudu koska termillä on pahoja konnotaatioita. Sen määritelmäsisältöä he kuitenkin mukailevat joten väliäkö sillä miten he kiemurtelevat?)

Tästä seuraa ajatus siitä että ateisti, vaikka tekisi hyväntekeväisyyttä ja käyttäytyisi muuten 1:1 kuten kristitty, niin hän kuitenkin olisi vapaamatkustaja koska hän ei uudistaisi yhteiskunnan arvopohjaa. Ja tätä kautta halveksunta tai siihen verrattavissa olevat rakenteet voidaan nostaa helposti esiin ilman että syntyy kovin syvää skismaa sen kanssa mitä se kristinusko sanoikaan kaikenmaailman publikaanien, samarialaisten ja kadonneiden lampaiden kohtaamisesta.

Tuomitseminen

Tuomitseminen on helpompi käsittää. Se on henkilökohtaisempaa. Jos yllä ateisti edustaa järjestöä ja tämän järjestön kritiikin voidaan nähdä jopa olevan aivan erillään ateisteista. (Aivan kuten ihmisissä olisi jokin syvä ihmisyys jota rakastettaisiin sen jälkeen kun kaikki mitä ihminen, tekee, uskoo, ajattelee, kokee oikeaksi ja vastaavat karsitaan pois. Aika erikoista rakastamista tämä, sanon vaan.) Tässä korostetaan ateistien huonoutta tai riskiä huonoon käytökseen. Tätä luodaan kontrastoimalla tarinoita kristityistä jotka ovat parempia. Mukaan voidaan liittää helvetilläpelottelua.

On hyvin vaikeaa uskoa että kukaan näkee tätä oikeasti käännyttämisenä. Stereotyyppinen inhottava kristitty edustaa juuri tätä stereotypiaa kristittyjen omissa materiaaleissa. Ja johan sen sanoo järkikin, että tilanne on ärsyttävä. Ei ketään saada omalle puolelle haukkumalla ja uhkailemalla.

Tämän ymmärtämistä on toki jonkin verran hämärrytetty vertauksella jossa puhutaan siitä että tottakai sitä varoitetaan heikoille jäille menemisestä. Tämä on toki selitys miksi tätä asennevammaa voidaan tukea. Mutta se on vähän sama kuin jos katsoo niitä nenäkkäitä ateisteja jotka ajattelevat valistavansa kristitystä satu-uskot ja taikauskot pois tieteellä. Tarkoitus on varmasti hyvä. Mutta on se silti ärsyttävää eikä taatusti tehokasta. Uskon kuitenkin melko suoraan että nämä ihmiset tietävät olevansa vastenmielisiä ja ärsyttäviä ja että tässä ei kyllä yhtään ketää pelasteta heikoilta jäiltä vaikka jäät olisivat todellisiakin.

Tässä on usein kyse uskonnon markkinoista. Ja markkinoista sillä tavalla millä Pascal Boyer on asiaa tuonut esiin ; Fundamentalistiset uskonnot tunnistetaan siitä että ne ennen kaikkea kohdistavat voimankäyttöään niihin jotka ovat jo jäseniä. Tässä leimallista on se että ne ovat hyvin epäreiluja ja häijyjä apostaatikoita ja uskostaluopuneita kohtaan. Ei siksi että pääasiallinen voima tulisi tästä. Vaan siitä että fundamentalistisen lahkon jäsenet eivät halua kokeilla uskostaan luopumista tai uskalla lähteä leikkimään uskon ulkopuolelle. Olemalla ärsyttävä helvetin liskoilla tai ateistien moraalittomuudella pelottelija saarnataan kuorolle eikä käännytetä. Kysymys on kannattajoapohjan säilyttämisestä, markkinaosuuden säilyttämisestä.

Sääli

Sääli on yleisin tai ainakin hyvin yleinen lähestymistapa. Etenkin humaanimpien kristittyjen puolella. Sääli on hyvin usein hierarkista. Siinä on jotain hyvin samantapaista kuin siinä että keski- tai hyvätuloiset rouvat kokoontuvat skonssien ääressä yhteen moralisoimaan ja saavat näin toisiaan selkään taputtamalla oikeuksia lähetä "auttamaan" ihmisiä jotka itse eivät koe apua tarvitsevansa. Oma paremmuudentunne on vähintään toiminnassa läsnä. (En usko että se on koettuna aivan yhtä yleinen.) Ja tämä hierarkisuus oikeuttaa toisten elämään tunkeutumisen. Tämä on yleensä lähinnä ärsyttävää ja kiusallista. Siitä ei ole sen kummepia haittoja. (Ellei potentiaalista omasta ärsytyksestä revennyttä aivoverisuonta ja siitä seurannutta kuolemaa lasketa haitaksi.) Kysymys on usein sosiaalisista normeista. Esimerkiksi jonkin elämäntapa on "punkkarimainen" tai "renttumainen" joten hänelle täytyy ostaa erilaisia vaatteita. Ratkotaan ongelmia jotka on ensin määritelty ongelmiksi kysymättä autettavalta ovatko ne hänestäkin ongelmia.

Sääliin liittyy hyvin usein piirteitä jotka voidaan tunnistaa C. S. Lewis -sitaatin läsnäolosta. (Toki muitakin keinoja on. Mutta C. S. Lewis -sitaatti on melko pomminvarma tunnistuskeino.) Sillä sääliin kuuluu se että ateistin ongelmat tiedetään paremmin kuin hän itse. Nähdään esimerkiksi että ateisti ei ole oikeasti ateisti vaan on oikaesti turhautunut tai pettynyt Jumalaan tai vihainen tälle.

Lopputuloksena onkin se, että jos ateisti ei ole kiinnostunut uskonnosta niin sitten säälijä toteaa että syynä on etsinnän puute ja laiskuus. Ateisti torjuu jotain jota ei tunne. Jos ateisti taas sitten kritisoi, niin tustustuminen ja reagoimisen "tarve" ei johdu säälijästä ja uskontoasian nenään hieromisesta, vaan siitä että uskonto onkin yleisinhimillinen tarve ja Jumala-asia kiinnostaa kaikkia. Eli Jumala onkin yleisinhimillinen, tärkeä ja jotain joka myös vetoaa ateistiin. Näin ollen ei ole mitään tapaa reagoida joista ei tulisi ongelmia. (Toisin sanoen keskustelua ei ole asetettu reiluksi. Kruuna-kristitty voittaa, klaava-ateistit häviävät.)

Tämä ja monet muut vastaavat viritelmät luovat tilanteen jossa ateistiin suhtaudutaan myötämielisesti. Hänhän on tavallaan uskossa, "vaan satutettu" ja jotain joka on syytä terapoida. (Mikä on suora viittaus "varakkaiden kukkahattutätien maailmanparannuspiiriin".) Vika onkin vääristyneessä isäsuhteessa josta tuleekin taivaanisäsuhde. Toisin sanoen uskovainen tietää että mitä uskonnoton syvimmiltään ja aidosti tuntee. Jopa tuntee "sillai alitajuisesti". (Kun itse olen törmännyt tämänlaisiin, joka on rehellisesti sanoen aika usein, olen todennut että kun kerran tunnet tunteeni ja ajatukseni ja mielipiteeni paremmin kuin minä olen keskustelussa vain häiriöksi. Että saat ihan rauhassa jäädä tähän keskustelmaan kanssani ihan yksinäsi. Minä lähden kehoineni ja epätosine omia tunteita koskevine ilmaisuineni pois häiritsemästä. He ansaitsisivat jotain häijympää mutta en ole jotenkin kehdannut.)

Säälissä tilanne muistuttaakin sitä mikä paistaa läpi periaatteessa kunnioittamani Aku Visalan lausunnosta. "Uskontokritiikin edessä voi helposti kyllästyä: taas nämä samat väitteet, samat nihkeät jutut, vaikka naamat ovatkin uusia. Tällaista kyllästyneisyyttä kannattaisi välttää. Jokainen kristitty on kutsuttu todistamaan ja keskustelemaan omasta uskostaan. Parhaimmassa mahdollisessa tapauksessa uskontokritiikki ja siihen vastaaminen elävöittää kristillistä ajattelua ja elämää." Siinä paistaa se että kristitty tuntisi ateismin kyllästymiseen asti. (Ymmärrän. Itsekin koen kuulleeni jokaisen jumalatodistuken ja käännytysargumentin. Yleensä muodossa jossa olen lukenut siitä paremman version ja joudun korjailemaan uskovaisen huononnettua kyhäelmää ensin itse. Ja vasta sen jälkeen pääsen selittämään miksi tuo argumentti vakuuttaa minua vähemmän Jumalan olemassaolosta kuin kevään ensimmäinen koirankakkaan liukastunut naapuri.) Ja huomioi vain sen että kristitty on se jolla on tarve kertoa uskostaan.

Harvoin kuulee puhuttavan kristityn tarpeesta kuunnella ateistien vakaumuksesta. Kristitty kuitenkin kertoilee itse omista vakaumuksistaan ja tekee tähän liittyvää evankelioimistyötä. Ja minusta toisilta ei oikein pidä vaatia mitään sellaista mihin ei itse pysty paremmin. Samoin kristitty miettii ateistin keskustelusta saamia hyötyjä vain siitä kannalta että kunhan toivottavasti se ateisti kääntyy kristityksi niin sitten hän saa pelastuken. Hän ei mieti miten ateistin ateismi rikastuu siitä että kohtasi taas yhden kerran tuon Pascalin vaa'an tai huomautuksen tyhjän räjähtämisen naurettavuudesta.

Tl;Dr

Käytännössä jokaiselle ateistille on ylitarjontaa kaikesta tässä mainitusta. Jos et kykene tuomaan keskusteluun mitään mainitun laatikon ulkopuolelta, kannattaa vakavasti miettiä hiljaa olemista. Toki uskonnonvapaus sallii avautumisen tästä huolimatta. Laki ei velvoita ketään olemaan miellyttävä tai sellainen jonka kanssa haluaisi keskustella edes hyvän päivän verran. On luvallista olla ärsyttävä kunhan tiedostaa olevansa ärsyttävä. Ja jos on ärsyttävä pitää ymmärtää että tästä ärsyynnytään. Syynä tällöin tuskin on viha uskontoa tai Jumalaa kohtaan. Todennäköisemmin syynä on se että uskovainen - jonka olemassaolosta ei ole valitettavasti minkäänsorttista epäselvyyttä kummallakaan osapuolella - itse on ärsyttävä.

Olenkin joskus sanonut että "en minä vihaa Jumalaa. Tunne koko jätkää. Sinua sen sijaan vihaan. Ja kunnolla. Kun olet tuollainen. Jos haluat että tunteeni sinusta muuttuvat, lakkaa olemasta tuollainen. Kiitos. Voitte poistua. Hyvää päivänjatkoa. Sanoin : Hyvää päivänjatkoa.

Särkevää Sublimikoille ; Mitään oopiumia ole

"Takkiraudassa" kirjoitettiin siitä miten epikurolaisuus olisi "rikkinäisen sielun filosofiaa" Kuvauksessa on korjattu monia sellaisia väärinkäsityksiä joita epikurolaisuudesta on - mitä ilmeisemmin propagandasyistä ja enemmän tai vähemmän tarkoitushakuisesti - esitetty. "Epikurolaisuus on sellaisen ihmisen filosofia, joka on luopunut kaikesta toivosta ja yrittää saada vain oman kurjan elämänsä hiukan siedettävämmäksi ennen vääjäämätöntä loppua. Jotta pääsemme syvemmälle, meidän on tarkasteltava Epikourosta itseään. Hän oli koko ikänsä sairaallionen; hän kärsi hirveistä kivuista koko ikänsä, eikä hän ollut sellainen salskea atleetti, mikä oli hellenistisen ajan ideaali. Hän piti arvossa yksinkertaista elämää ja halveksi ylellisiä nautintoja."

Olen kuitenkin epäuskoinen tuosta teesistä. Jos minulta kysytään niin epikurolaisuus on luontevaa nimenomaan silloin kun olet vähemmistöä mutta yhteiskunnassa jossa olosi ovat kuitenkin kaiken kaikkiaan melko hyvät. Epikurolaisuus näyttää pärjäävän hyvin sellaisessa ympäristössä jossa absoluuttinen köyhyys puuttuu ja suhteellinen köyhyys ei ole tasolla jossa syntyy hirveää kateutta tai epäoikeudenmukaisuuden tunnetta epikurolaiselle itselleen. Itse asiassa epikurolaiset vaikutukset ovat läpitunkeneet uusateismin. Ja esimerkiksi (edesmennyt) suomalainen uusateistiaktiivi Wallenius oli vaikuttaja myös epikurolaisessa seurassa. Modernissa nyky-yhteiskunnassa epikurolaisuus niin sillä nimellä ajettuna oppina kuin etenkin ei-filosofisena elämäntapana on hyvinkin tavallinen. Monilla on epikurolaisia ihanteita koska nautintoja on kiva saada tarpeeksi mutta ei niin paljoa että tarvitsisi ponnistella. Kun laiskuus ja nautinnonhalu törmäävät sosiaaliseen eristyneisyyteen ja maallilsiin resursseihin, siellä epikurolaisuudella on tilaa.

Epikurolaisuus vaatiikin Epikuroksen. Ja Epikuros vaatii, elossa pysyäkseen, yhteiskunnan jossa kivulias ja sairaaloinen ei kuole. Eli jossa on sen verran resursseja että huonompiosaisista voidaan pitää laajemmin huolta. Niin että näillä tuskastelijoilla on vapaa-aikaa esimerkiksi filosofisten järjestelmien luomiseen.

Sen sijaan jos katsotaan kovia ja raakoja oloja voidaan törmätä erilaisiin toisenlaisiin suuntauksiin. Erityisesti stoalaisiin suuntauksiin. Niissä korostuu kohtalonusko - roomalaisilla stoalaisilla oli erityinen suhde onneen ja kohtaloon fortunan kautta. Kun ihminen on itseään suurempien voimien myllytettävänä ja kokee että hänellä ei ole vaikutusvaltaa itseensä kohdistuviin asioihin, tämä tapahtuu helposti. Stoalaisuuteen liittyykin omasta itsestä luopumista ja sellaista nöyrtymistä joka on vierasta ihmisille joilla on aidosti vapauksia ja edes jokin hyvin. Ja itse asiassa stoalaisia asenteita löytyy myös japanista samuraikulttuurista. Tämä tuskin on sattumaa.
1: Ateismissakin on olemassa tuskaisia suuntauksia. Aku Visala viittaakin niihin hieman käsitellessään ateismin eri suuntauksia. Mielenkiintoista on että niiden sävy oli suosittua toisen maailmansodan jälkeisessä ateismissa. Mutta uusateismista nämä virtaukset ovat hyvin harvinaisia. Toisin kuin epikurolaisuus.

Epikurolaisuus on särkyneen sydämen sijaan vieraantuneen hedonismia. Siinä ei haeta yltäkylläisyyttä. Ja sitä harjoittaa ihminen joka ei tarvitse toivoa jotain parempaa tulevaisuutta kohtaan koska hänen elämässään asiat ovat kuitenkin riittävän hyvin. Kärsimyksiä varmasti on itse kunkin elämässä, mutta ne eivät aja kohti taistellu-tai-itsemurha -tematiikkaa kuitenkaan. Elämäänsä eristyneenä kohtuudessa elävälle se sopii erinomaisesti.

Stoalaisuus taas on särkyneen minuuden filosofiaa. Stoalaisuus tuntuu modernista ihmisestä pahalta koska se on helposti välinpitämätön muita ihmisiä ja ennen kaikkea omaa egoa kohtaan. Se on sietämisen filosofia jossa ei tarjota edes mahdollisuutta siihen nautintoon. Tämänlaiseen ihminen suostuu lähinnä kun hänet pakotetaan.

Stoalaisuus elää kaikkialla siellä jossa ihminen saa Kantilaisia subliimeja kokemuksia joihin liittyy voimattomuuden tunne. Subliimissa saadaan yhteyden johonkin mikä oli liian suurta mahtuakseen ymmärrykseen. Näin esimerkiksi äärettömyyden ja muiden vastaavien pohdinta voi johtaa subliimeihin kokemuksiin. (Joissa on liikaa itselle, too much.) Samoin jylhän maiseman näkeminen jossa korostuu ihmisen itsensä pienuus ja voimattomuus. Etymologisesti subliimi viittaa ylevään. Kantilla tämä ylevä on jotain, mikä on perinpohjin liikaa. (Tämä on läheistä sukua Stendhalin syndroomalle.) Kun tähän sekoittuu oma tuska, voimattomuus ja kyvyttömyys vaikuttaa tilanteeseen on too much jotain joka on kenties vähemmän ylevää. Mutta turvallista kellopelielämää eläneelle Kantille ihmisen ylittävä oli tietenkin vain passiivis-uskonnollista eikä itsenmurskaavan stoalaista. Silloin too much is too much.

Toki stoalaisuuden ja epikurolaisuuden tuominen kuvioon on siitä kiinnostava että se voidaan liittää Marxin kysymykseen siitä onko uskonto todella "ooppiumia kansalle". Eli onko uskonto jokin joka paikkaa kipuja. (Paikkaamatta itse ongelmaa, kivun aiheuttajaa.) Joitain merkkejä tästä on. Esimerkiksi väkivaltaisilla alueilla uskonnollisuus on suositumpaa. Eli toisin sanoen uskonnot olisivat nimenomaan jotain jotka yleistäisivät uskoontuloa. "Juoksuhaudoissa ei ole ateisteja" -asenteella. Näin teismi olisi särkyneen sydämen filosofiaa.

Kuitenkin samalla näyttää siltä että monelle vaikeudet ovat nimenomaan oleellinen antiteismin lähde. Esimerkiksi itselleni on hyvin vierasta ajatella että vaikeus kasvattaisi uskoon. Itselläni kävi enemminkin päinvastoin. Samoin "Takkirauta" -blogin pitäjä tuntuu ainakin kertovan itsetään elämäntarinaa jossa korostuu se, miten kova elämä pakotti aikuiseksi ja tähän kärsimyskokemukseen liittyi ateistiksi ryhtyminen. Ei-niin-kärsivät ihmisetkin näyttävät kokevan vetoa tähän ajatusmalliin käyttäessään pahan ongelmaa ateismitodistuksena. (Joka on jokseenkin omituista koska eihän se ole argumentti teismiä vastaan vaan ainoastaan hyvää Jumalaa vastaan.) Ja uskovaisetkin tuntuvat loukkaantuvan ja reagoivan nimen omaan pahan ongelma -arugmentaatioon tavalla joka kieltämättä voi herättää "se koira älähtää" -tyylisiä vinoiluita.

Itse en usko että uskonto edes on mitään oopiumia. Se yrittää toki mainostaa itseään sellaisena. Epikurolaisessa nautiskelukulttuurissa tämä tietenkin vetoaa. Ja siksi ei ole ihmeellistä että samaan aikaan kun epikurolaiset vireet täyttävät uusateistien maailmaa, niin muussa yhteiskunnassa uskontoa lähestytään lähinnä uskomiseen uskomisen kautta. Eli jumalan olemassaolotodistukset ja kreationismi on sysätty syrjään ja sen sijaan korostetaan uskomiseen uskomista. Sitä miten uskonto lisää onnellisuutta ja auttaa arjessa jaksamista ja stressin kontrolloimisessa. Tämä selittää miksi uskonnossa korostetaan asenteissa ja arvoissa kohtuutta samalla asenteella kuin Epikuroskin sen teki.

Penseitä

Blaise Pascal kirjoitti, vanhoilla päivillään, teoksen "Pensées" ("Mietteitä"). Oli vuosi 1670. Teos oli kaikkea muuta kuin jumalatodistuskeskeinen. Pascal sen sijaan korosti että Jumalan etsiminen oli välttämätöntä ja merkitsi jokaiselle jotain.

Tässä perustassa oli vahva ajatus uskomiseen uskomisesta. Ihmisen elämä oli lyhyt ja elämä ei tarjoa pysyvää tyydytystä. Pinnallisia huvituksia hakevan ja syvämietteisyyttä karttelevankin kohdalla viimeistään kuolema ajaa "joko iänkaikkiseen onnettomuuteen tai olemattomuuteen". Samalla Pascal korostaa ihmisluonnetta melkoisen negatiiviseen sävyyn. Ihminen kuvataan egoistiseksi, turhamaiseksi ja julmaksi. Jalomielisyyttäkin harrastetaan vain jotta voidaan kerskailla tällä myöhemmin. Jumala tarkoittaa tässä "jotain muuta kuin tätä".

On toki luontevaa ajatella että jos ihminen on Pascalin tapaan hyötyä ja huvia ajatteleva olento, että häneen vetoaisi jokin sellainen kuin Pascalin vaaka. Jossa ei perustella sitä että Jumala olisi todennäköinen tai edes mahdollinen olento. Vaan jossa sanotaan että luvattu palkkio on niin suuri että vaikka sen todennäköisyys olisi pienikin, niin peliin kannattaisi ottaa osaa. Eli uskoa Jumalaan. Pitää silmät kiinni palkinnossa.

Pascalin ihmiskuva on yleinen.

Nykyajan kristitytkin korostavat melkoisen usein sitä että uskontoa tarvitaan juuri siksi että ilman uskontoa ihminen on julma ja kauhea moraaliton olento. Tai vähintään moraalilla ei ole perustaa jos ei ole Jumalaa. Pessimistinen ihmiskuva leimaa. Kristityt kuvaavatkin ihmistä usein jonkinlaisena psykopaattina joka täytyy pitää kurissa.

Asian voisi hoitaa yksinkertaisella onelinerillä ja sanoa jotain sentapaista kuin että "Kristityistä ihmiset ovat makaabereja, raakoja, pahoja ja itsekkäitä. Ja sellaisia he kristityt ovatkin." Ja jossain määrin tämä leimaava oneliner vastaisi jotain kokemustakin jonka helposti saa jos on uskonnoton ja kohtaa kristillisyyden ainoastaan niiden ihmisten kautta jotka tulevat uskonnottoman luokse kristityn identiteetti edellä.

Ja jossain määrin kokemuksen taakse voisi saada myös psykologiaa. Ap Dijksterhuis on tutkinut ennakkokäsitysten ja käyttäytymisen suhdetta sosiaalipsykologian näkökulmasta. Esimerkiksi hänen "Why we are social animals: The high road to imitation as social glue" kuvaakin jo otsikollaan, että ihmiset itse asiassa imitoivat hyvinkin leimallisesti erilaisia stereotyyppejä. Imitoimme mitä ihmeellisempiä mielleyhtymiä. Ja meitä voi leimata niihin. Jos meille esimerkiksi esitetään listoja joissa on ominaisuuksia jotka liittyvät vanhoihin ihmisiin, alamme itsekin liikkumaan hieman kankeammin. Käytöksen tasolla stereotyypeistä tulee vähäksi aikaa totta. Kristitty joka toistaa negatiivista ihmiskuvaa toistuvasti voisi tätä kautta tehdä pitkäaikaisvaikutuksia kun efektin annettaisiin vaikuttaa.

Mutta eihän tuo kuvaa oikeasti edes kristittyjä!

Selitys olisi tähän asti viehättävä. Mutta tosiasiassa suurin osa ihmisistä ei ole tämänlaisia. Itse asiassa edes Pascal itse on osittain demonstraatio tästä. "Mietteiden" vanha Pascal oli kääntynyt - omien sanojensa mukaan vuonna 1654, marraskuun 23 ja 24 välisenä yönä - jansenismiin. (Yhteen kristilliseen suuntaukseen. Nimi voisi tuoda mieleen jonkun itämaisen uskonnon. Mutta Pascalin kohdalla kyse ei ollut tästä.) Kääntymisen yhteydessä Pascal luopui oppisuunnan dogmien mukaisesti syrjään aktiivisesta elämästä. Nuoremmankaan Pascalin kristillisyydestä ei ole epäselvyyttä. Häntä ei voi pitää oikein edes huonona kristittynä. Mutta tällöin hän osallistui niin seurapiirielämään kuin tutkimustyöhön kuin maalliseen elämäänkin. (Itse asiassa nuorempi Pascal tuotti tilastollisia konsepteja jotka liittyivät siihen että hän pelasi erilaisia uhkapelejä.)

Kognitiivisen uskontotieteen pohjalta tämänlainen uuden oppien dogmien sovittaminen asioihin on itse asiassa teologista korrektiutta. Sanoja saattaa uskoa että se pitää paikkaansa mutta se ei heijastu arkielämään. Sen vuoksi nuori Pascal ei osannut ennakoivasti käyttäytyä vanhan itsensä antaman mallin mukaan. Tästä voidaankin päätellä että kristityt tuskin itsekään tosiasiallisesti uskovat ja seuraavat näitä antamiaan negatiivisia kuvauksia. Ne ovat korkeintaan jotain jotka kuvaavat enemmän "muita ihmisiä", eikä oikein heitäkään.

Esimerkiksi kun kristitty esittää että ilman Jumalaa ihminen voisi vaikka murhata toisia, ja häneltä kysytään että jos hän nyt kääntyisi ateistiksi niin lähtisikö hän ensimmäisenä murhaamaan muita, vastaus on yleensä yllättynen kieltävä. (Tosin sen vaihtoehtona on vastaus johon voi vastata retorisella hiljaisuudella.) Suurin osa ihmisistä toki vetoaa että ilman Jumalaa voidaan halutessaan vaikka tappaa muita ihmisiä. Mutta käytännössä suurin osa ihmisistä on Penn Jillettejä jotka sanovat että ateistina hän saa tappaa kaikki ihmiset joita hän haluaa. Ja että hän onkin tappanut kaikki ihmiset joita hän on halunnut tappaa. Tämä luku vain sattuu olemaan nolla. Koska Pascalin lausunto ihmisluonteesta on enemmän sitä että hän toistaa mitä hänen uskonsuuntauksensa oli hänelle totena esittänyt, se ei tietenkään kuvaa sitä miten ihmiset todella toimivat.

Olkaatten vaan niin hyvät!

Sen vuoksi voidaankin nähdä että suurinta osaa ihmisiä kuvaakin enemmän Lake Wobegon effekti kuin oikein mikään muu. Ilmiössä on kyse havainnoista joissa ihmiset uskovat olevansa parempia kuin itse asiassa ovatkaan. 80% autoilijoista kokee olevansa keskivertoa parempia kuskeja. Jonka kautta on tietenkin helppoa nähdä muut ihmiset oleellisesti huonompina. (Joka voi näkyä siinä miten kristityn ajatus uskonnon tuomasta onnellisuudesta ja/tai moraalisuudesta on uskonnottomien kannalta jollain asteella loukkaava.) Ja sama ilmiö näkyy kaikissa muissakin taitoihin ja positiivisiin piirteisiin liittyviin asioihin. ; On jopa puhuttu depressiivisestä realismista (depressive realism) jonka mukaan masentuneilla on tarkin itsetuntemus. Normaalin ihmisen terveessä hyvässä itsetunnossa on aimo ripaus valheellista optimismia.

Tähän liittyykin sellainen jännittävä paradoksi jota on hyvä kuvata puhelinmyyjillä ; Pessimistisillä puhelinmyyjillä on keskimäärin tarkemmat kuvaukset siitä miten suuri heidän onnistuneiden myyntipuheluidensa prosentti on. Mutta optimistit lyövät itseään Dijksterhuismaisella taikasauvalla päähän ja vaikka heidän prosenttikäsityksensä onnistumisista ovat tarpeettoman ruusuisia he itse asiassa myyvät hieman enemmän.

Kristitty ei usein hoe itselleen nöyryyttä opettavia ajatuksia syntisyydestä. Armo korostuu omissa virheissä. Samoin kristityn on helppoa ajatella että positiiviset asiat uskon vaikutuksista koskevat itseä. Ja näin ollen negatiivinen ihmiskuva koskee muita ihmisiä. Ja heihin tämä ei vaikuta juurikaan koska he nyt eivät ole kristittyjä.

Autenttisuudesta ja individualismista

Olen monesta asiasta Charles Taylorin kanssa erimielinen. Mutta mielestäni hän tiivistää "Autenttisuuden etiikka" -kirjassaan melko hyvin niitä historiallisia taustoja ja sitä asenneilmapiiriä jolla individualismia vastustetaan.

Hän kuvastaa sitä miten yhteiskunnassa on tapahtunut hyvin suuri muutos. (Joka tosin on vienyt paljon aikaa ; Muutos voidaan asettaa 1600 -luvulle.) On annettu arvoa yksilöille. Tämä tarkoittaa individualismia. Individualismi eroaa valtiokeskeisestä ja ryhmän eduilla toimivasta yhteisöstä siten että yksilöillä on arvo riippumatta siitä mitä he tekevät tai edustavat. Yksilöille annetaan myös vapauksia. Tämän seurauksena syntyy se, että individualismin myötä ihmiset saivat sellaisia vapauksia joita heidän esivanhemmillaan ei ole ollut. Niin vakaumuksen kuin ammatinvalinnanohjautumisenkin kohdalla.

Ennen individualismin läpimenemistä tilanne oli se, että "Ennen ihmiset näkivät kuuluvansa johonkin yläpuolellaan olevaan järjestykseen. Jossain tapauksissa kyseessä oli kosminen järjestelmä, 'olemisen suuri ketju', jossa ihmiskunta esiintyi asianmukaisilla paikoilla enkelien, taivaankappaleiden ja maanpäällisten eliöiden seurana." Taylor esittää asian niin että modernissa individualistisessa maailmassa on niin, että "Periaatteessa ihmisiä ei enää pakoteta mukautumaan heidän yläpuolellaan oleviksi ja pyhiksi oletettuihin maailmanjärjestyksiin." Tämä on tuonut esiin sen, että ihminen saa rikkoa entisiä moraalijärjestelmiä vastaan. ; Jos ihmisille annetaan vaihtoehtoja on selvää että jokainen ihminen ei valitse keskenään identtisesti. Ja tästä seuraa se, että vapaus tuhoaa ehdottomat "rautahäkit". Tämä ei miellytä kaikkia.

Taylor korostaakin että kriitikot pelkäävät että muutosprosessissa on menetetty jotain oleellista. Ytimessä on yleensä sosiaalinen identiteetti ja siihen sidottu merkityksen kokeminen. Mutta se voi olla pelko siitä että ihmiset alkavat harrastamaan vääriä asioita. Alexis de Tocqueville esimerkiksi oli huolestunut siitä että demokraattisissa valtioissa ihmiset ovat tavanneet harrastamaan pieniä rahvaanomaisia nautintoja ("petites et vulgaires plaisirs").

Hedonismissa ja merkityksettömyydessä on yhteinen teema. Taylor kertoo rappeutumiskertomuksesta joka on modernille ajalle tyypillinen individualismin kritiikin muoto. ; On nähty että vapaudessaan tuhotessaan pyhät arvot tapahtuu hirveitä. Lopputuloksena on teema jossa individualismi on pinnallista hedonismia jossa on kysymys egoismista. Vapaudessa ja yksilön oikeuksissa olisi siis väistämättä takana se, että vapaalla ihmisellä ei ole yhtä riksta merkityssisältöä, ja se tekee ihmiset myös piittaamattomiksi muista.

Taylorin huomio on siitä hauska että uskonnottomuuden ja ateismin saama kritiikki tiivistyy yksittäistapaukseksi suuressa teemassa joka koskee kaikkea vapautta ja yksilöiden oikeuksia. Ateismi on tässä mielessä lähinnä niitä viimeisiä asioita joiden kohdalla pitäisi olla uskonnossa.

Tämä on hyvin mielenkiintoinen argumentti siinä mielessä että niissä oletetaan että individualismi on nimenomaan egoismia. Ei kuitenkaan ole mitenkään kovin ilmiselvää että egoismi olisi individualismin kaikki muodot. ; On toki nähtävissä että egoismi on yksi individualismin muoto. Mutta jos joku esittää että ihminen on perimmiltään, aidosti ja autenttisesti itsensä ollessaan egoisti, päätyy sanomaan sellaisia asioita joita ei kenties tule ajatelleeksi;
1: Esimerkiksi sitä että jos yksilö todella on perimmiltään egoisti ja yhteiskunta tarvitsee suojakseen esimerkiksi uskonnon tuomaa anarkialta suojelevaa kontrollia, niin siinä tapauksessa on pakko heittää ikkunasta homo religiosus -ihmiskuva. Nimittäin jos ihminen on autenttinen ollessaan uskossa, ja uskonto on sosiaalista ja altruismia niin sitten yksilö on individualistisesti toimiessaan sosiaalinen ja hyvä tai hyvyyteen pyrkivä. Monesti uskomiseen uskomisen kannattajat - eli ne joista uskonto ei oikeuta itseään sillä että Jumala on tieteellisesti todistettu tai muuten sellainen että sen olemassaolo on vankasti todistettu vaan uskonto suojaa yhteiskuntaa - kuitenkin uskovat samanaikaisesti vakaasti että ateismi on poikkeus jota pitää selittää sillä että ateistit joko valehtelevat ja vain vihaavat Jumalaa, elävät itsepetoksessa tai sitten ovat autisteja tai muuten patologian kautta ateismissaan selittyviä.
2: Toisaalta jos mietitään miten individualisti sortaa muita yksilöitä, niin tosiasiassa tässä otetaan jo askel individualismin suuntaan. Jos toisten ihmisten huomioimattomuus ja antisosiaalisuus ovat todella paheita, niin tämä vaatii sellaisen ajatuksen että nämä yksin ilman apua jäävät pienet ja heikot ovat yksilöinä arvokkaita riippumatta siitä ovatko he itse omillaan toimeen tulevia valtiolle verorahoja tuottavia täysivaltaisia yksilöitä vai ei. Toisin sanoen individualismin ongelmaksi tuodaan arvoja jotka eivät olisi relevantteja ilman individualismia.

Uskallan kuitenkin sanoa että valtaosassa modernismin kritiikissä - olipa kyse anarkianpelosta, arvotyhjiöargumentaatiosta tai mistä tahansa muusta vastaavasta degeneraatiopuheesta - on kyse siitä että näiden lausujat enemmänkin ilmituovat omia asenteitaan. Kritiikit ja niissä esiintuodut seuraukset ja sisäiset ristiriidat nojaavat kriitikon maailmankuvasta tuotuihin premisseihin joita kritiikin kohteet eivät itse kannata. Ja tätä kautta kysymys on jonkinlaisesta olkiukottamisesta.

Siksi onkin kuvaavaa että esimerkiksi ateistien vastustajat kertovat ateismin tarkoittavan arvotyhjiössä elämistä ja kun ateistit eivät koe asiaa näin, he saavat kuulla että se johtuu siitä että he eivät ole "aidosti ja oikeasti ateisteja". Individualismikeskustelussa on sellainen mielenkiintoinen piirre että kun tavallisesti ihminen saa itse kuvata omia uskomuksiaan, niin siinä ulkopuoliset ja asian kanssa erimieliset määrittelevät mitä vastustettu asia tarkoittaa "aidosti ja oikeasti". Tässä yhteydesessä ilmiö, mielipide ja ideologia sekä määritellään että ehdotetaan ulkopuolelta. Sen sijaan että ideologian tai mielipiteen edustajat itse määrittelisivät asian ja kriitikot katsoisivat mihin nämä premissit todella veisivät. (Tämä toki sopii siihen huomioon että kysymyksessä on perimmiltään anti-individualismi. Ulkopuolelta määrääminen ja kaikki yksilöiden vapauden vastustaminen ovat sen ytimessä.)

Voidaankin sanoa että autenttisuutta kritisoivat anti-individualistit itse asiassa syyttävät autenttisuutta tavoilla joiden muodot hyvin moni näkee epäautenttisiksi. Esimerkiksi itse en ole sosiaalinen tai ideologioihin hyppäävä. Mutta tiedostan kuitenkin sen verran että "en ole mikään saari". Esimerkiksi se että jonkun ihmisen mielipide ärsyttää minua kertoo, että hänen mielipiteensä vaikuttaa minuun jotenkin. Toisin sanoen välitän hänen mielipiteestään vaikka olenkin mielipiteen ohjeistuksia vastaan sanoin ja teoin. Samoin klikkiytyminen ja jengiytyminen ovat tuttuja hyvin egoistisiksi syytetyissä suuntauksissa. (Onkin erikoista kuulla miten ateismi tuhoaa yhteisöllisyyden samalla kun yleinen kuvaus on että ateistit olisivat jotenkin erityisen heimohenkisiä. Jossain on selvästi asenteissa perustavanlaatuinen ristiriita.)

Selvää on että "ilmassa on jännitteitä". Periaatteessa jännite koskee identiteettiä. Osa kokee että identiteetti on sitä mitä ihminen on. Kuitenkin toisaalta identiteetti on jotain joka ilmaistaan sosiaalisesti muille. (Esimerkiksi kuulumalla johonkin ryhmään tai vastustamalla tätä. Kinakin on tässä mielessä sosiaalista. Se ilmaisee omaa mielipidettä ja on usein samalla kanannotto siihen mihin jengiin on kuulumassa.) On selvää että ulkoisen identiteetin ja sisäisen identiteetin välille tulee jännitteitä. Ne eivät aina ole sama asia. Joskus ne riitelevät keskenään.
1: Tämä on siitä oleellinen huomio että en esimerkiksi itse ole viehättynyt postmodernisteista sen vuoksi että kun heillä eettinen puhe tiivistyy pelkäksi vallasta puhumiseksi, käy niin että ihmiset ovat vapaita lähinnä siinä mielessä että valitsevat itse vankilansa ; Heidän puheensa ei enää edusta heitä itseään. He edustavat jotain ideologiaa. On toki selvää että instituutioihin ja ideologioihin liittyy valtaa. Mutta se ei tarkoita sitä että esimerkiksi kaikki uskovaisen tekemä arvokeskustelu olisi väistämättä ja perimmiltään vain vallankäyttöä ja dominointia. Se on dominointia vain jos siinä käydään yleisellä kaavalla yksilönvapauksien kimppuun tavalla jossa kohde ei enää ole se mitä itse kokee oikeaksi ja mitä itse tekee. Vaan joka ennen kaikkea rajoittaa vääräuskoisia.

Itse katson että paras yhteiskunta on sellainen, jossa huomioidaan kansalaiset ja heidän olosuhteensa. Tässä tilanteessa Taylorkin on sitä mieltä, että mikään ulkoamäärätty ideologia ei voi rajata yksilöitä ja heidän identiteettiään. Toisin sanoen "rautahäkeille" ei ole tilaa.

Monikulttuurisuuden lähestymisestä

On mielestäni hyvä huomata, että kun puhutaan monikulttuurisuudesta, näyttää olevan enemmänkin niin että kaikki jossain määrin kannattavat monokulttuuria. Monikulttuurisuuden kriitikot korostavat kulttuurien erojen olennaisuutta. Ja tällöin käy niin, että he korostavat sitä että ihmiset eri kulttuureissa ovat oleellisesti erilaisia. Monikulttuurisuuden takaa taas löytyy usein yleishumanistisia ajatuksia siitä että ihmisillä olisikin jokin yhdistävä perusta.

Itse lähestyisin tätä Peircen kuvaamalla semiotiikalla; Peirce jakoi kohteet ikoneihin, indekseihin ja symboleihin. Monikulttuurisuuden kannalta nämä kohteet voidaan jossain määrin asettaa erilaisiin hierarkioihin.
1: Ikoni on yksinkertaista symboliikkaa. Merkki muistuttaa kohdettaan. Viitaussuhde on suoraan siten että ominaisuudet ovat samanlaisia. Esimerkiksi jos piirretään yksinkertainen kalliopiirros hirvestä, ihmiset ymmärtävät että kyse on hirvestä vain katsomallas itä. Ikonot näyttävät luonnollisilta ja ne ovat ymmärrettäviä.
2: Tätä kompleksisempi on indeksi. Se viittaa johonkin kohteeseen jonkin syy-seuraussuhteen kautta. Tämä tarvitsee usein jonkinlaisen kontekstin. Tämän tason mutkikkuus näkyy hyvin itseäni viime aikoina kiinnostaneesta/askarruttaneesta ongelmasta, käsitteellisen analyysin kömmähdyksistä, jossa näyttää siltä että kontekstiin ollaan jämähdetty ja indeksiä kohdellaan kuin ikonia. Tai sitten kontekstiin ollaan jämähdetty eikä ymmärretä että samalla ilmiöllä tai sanamuodolla voi olla monia erilaisia syy-yhteyksiä joten ne vaativat kontekstin. Indeksin kohdalla viitattu objekti kuitenkin on välttämättä olemassa ja indeksi liittyy objektiin jonakin tosiasiana niin että on olemassa konkreettinen ilmiö tai muu yhteys.
3: Symbolilla ei välttämättä ole todellisuusvastinetta. Se voi olla mielikuvitusta. Ja monessa kulttuurissa erilaiset symbolit on vain sovittu. Esimerkiksi se, että leijona symbolisoi vaakunassa Suomea on vain valittu. Kuva voisi olla jotain muutakin, mutta se ei vaan satu olemaan koska on toisin sovittu.

Voidaan ajatella että jos ollaan yleishumanisteja voidaan vaikka tehdä vertailevaa uskontotiedettä ja huomata että monissa uskonnoissa on itse asiassa samoja perusarvoja. Niiden tärkeysjärjestyksessä on eroja, mutta niiden perushenki on sama. Tämä viittaa siihen että niillä on jokin syvempi yhteinen tekijä. Ne siis joko eivät ole vain symboleja. Tai jos ovat niin ne ihmispsykologian vuoksi ovat kuin ne olisivat jotain konkreettisempaa, vaikkapa ikoneja. Tässä mielessä homo religiosus -ihmiskuva on helppoa liittää yleishumanismiin. Ihmiet uskovat Jumalaan ja sitovat uskontoon samanlaisia arvoja joten ei tarvitse riidellä.

Mielestäni monikulttuurisuuskysymys voidaan tätä kautta palauttaa vanhaan tekstiini jossa kuvasin sitä miten Frasier Cranen tapa hoitaa kultturellisti asiat monikulttuuriudessa perustuu siihen että puhutaan keveistä asioista. Tämä viittaa siihen että kulttuurisia asioita voidaan pitää yllä hyvinkin monenlaisia niissä tilanteissa joissa ne ovat symboleja asioille joita pidetään monissa kulttuureissa yhteiskunnan tasolla melko mitättöminä. Näin näistä ei tule riitaa.

Toisin sanoen monikulttuurisuus olettaa että erimielisyydet ovat enimmäkseen symbolien tasolla. Perusarvot ja yleishumanistiset periaatteet olisivat vaikka meihin evoluution ohjaamaa altruismia. En pidä tätä teoriaa kovin huonona.

Silti mieleen tulee "Unabomber" Ted Kaczynskin näkemys jossa korostuu se, että tosiasiassa yhteiskunnat ovat valtakoneistoja jotka sallivat ihmisille vapauksia mitättömissä asioissa. Jos haluat olla juutalainen tai kristitty, se ei kiinnosta yhteiskuntaa. Mutta yritäpä jättää verosi maksamatta niin johan kiinnostaa.

Voidaankin sanoa että on tavallaan erikoista että moni monikulttuurisuuden kannattaja vastustaa hyvinkin syvästi evoluutiopsykologiaa. (Syynä on eksistentialismin ajatukset perimmäisestä vapaudesta, fenomenologiset ajatukset siitä että jokainen lokero jolla ihmistä määritellään on vankila, astetta relativistisempien ajatukset siitä että ihmiset ovat konstrukteja eli perimmiltään kokonaan symbolisia...) Se olisi varsin joutuisaa sovittaa heidän malliinsa.

Se ei tosin yllätä että moni monikulttuurisuuden vastustaja korostaa enemmän kulttuurievoluutiota. Heidän tulee torjua ajatus siitä että ihmisissä olisi lajityypillisesti vaikka sellaista altruistista käytöstä joita monet evoluutiopsykologiset mallit ennustavat. (Osa heistä on myös suoraan sanoen kreationisteja tai kreationistihenkisiä ja korostavat oman kulttuurinsa ja uskontonsa erinomaisuutta. Samalla kun leikkivät hassusti sitä että se muka olisi enemmän kuin jokin symboli.)

Toki mukaan mahtuu niitäkin jotka hyväksyvät evoluutiopsykologian mutta jotka vastustavat monikulttuurisuutta. He kuitenkin edustavat hyvin vanhahtavaa toien maailmansodan jälkeistä evoluutioajattelua joka korostaa vain taistelua. Heidän kuvaansa voi pitää liian simplistisenä. He ovat koherentteja siinä mielessä että jos ihminen on paha ja kulttuuri kasa symboleja, on rauhanomaisuus nojaamassa illuusioille. Uskonto voi tällöin olla renessanssiajan ateistien tapaan jopa "valehtelua joka pitää rahvaan kansan kurissa", jossa ateismi on kenties totta mutta sopii vain harvalle, älylliselle totuuttarkastavalle eliitille. (Uskomiseen uskomiseen kykeene toki teistikin.) Valitettavasti heidän koherenttiutensa ei oikein vakuuta koska heidän kuvansa itse tieteenalasta on jäänyt ajastaan jälkeen.

Ideologisessa rakkaudessaan pettyneille

Ylläoleva laulu on "Midsomerin murhat" - televisiosarjaa varten tehty folkmusiikkia edustava tai sellaista imitoiva kappale. Kappale on romanttinen. Äärimmäisen romanttinen. Mutta ei sellaisella tavalla josta tehdään "romanttisia komedioita". Kappale kuvaa pettymystä. Pettymystä jonka jälkeen voi tehdä kauheita tekoja. Pettymystä joka imee merkityksen ja hyvyyden kokemuksen elämästä. John Henryn kohtalo on täynnä merkitystä ja tunnetta. Pettymys ja julmuus eivät estä näiden läpiromanttisten teemojen läsnäoloa. Kappale edustaakin melodraamaa. Siinä on kenties merkitystä siirappisuuteen ja pömpöösiyteen asti. Joidenkin makuun liikaa.

Se on jotain jonka liitän tässä merkityksettömyyden tunteeseen ja nihilismiin. Tai siis oikeastaan vihjaan että ylläoleva laulu ei ole nihilistinen. Ja se ei ole nihilistinen sellaisin syin joiden ymmärtäminen on tärkeää. Koska sen jälkeen voi tiedostaa miten ylikäytetty ja ennen kaikkea väärinkäytetty sana koko "nihilismi" on. Käsittelen tässä nihilismiä nimenomaan siinä kontekstissa missä se tuntuu olevan ihmisille tärkeä. Eli etiikassa.

Nihilismi ja ei-siihen-johtavat-seuraukset

Tässä kohden on syytä aloittaa L. J. Mackien teoksesta "Ethics". Hän tavallaan tuo esiin jotain hyvin oleellista "The denial of objective values can carry with it an extreme emotional reaction, a feeling that nothing matters at all... Of course this does not follow; the lack of objective values is not a good reason for abandoning subjective concern.." Sillä kun katsoo nihilismikokemuksien kuvauksia, voidaan huomata että niissä on kyseessä yleensä syvä tunteilu.

Kuvauksissa lainataan helposti Nietzscheä koska hänellä on sanonta jota voidaan käyttää vertauksena. Ja kuten useita vertauksia, sitä voidaan käyttää harhaanjohtavalla ja puutteellisella tavalla. Vertaukset, toisin kuin kalkyyli, ovat monitulkintaisia. Kyseessä on tietenkin "kun katsoo kuiluun, kuilu katsoo takaisin" -vertaus. Tässä kohden henkenä on se, että on koettu jotain joka sitten on hyvin raskasta ja vaikeaa. Ja tämä sitten koetaan todistuksena tyhjyyden takaisin katsomisesta. Eikä esimerkiksi siitä, että jos katsoo maailmaa rationaalisesti niin sitten maailma näyttäytyy rationaalisena. ; Nietzschehän toisaalta esitti että jos on epävarma teon (laadullisesta) hyvyydestä tai huonoudesta, se on syytä jättää kokonaan tekemättä. Ja että kaikki mikä tehdään rakkaudesta tehdään hyvän ja pahan tuolla puolen.

Tämä johtuu siitä että nihilismiä ei ymmärretä erottaa pettymisestä. Tässä voisi auttaa vanha aforismi siitä, miten kyynikot eivät ole menettäneet ihanteitaan vaan sen sijaan he ovat pettyneitä optimisteja. ; Jos ei ole mitään minkäänlaista toivottavuutta, niin miten sitten voimme ylipäätään pettyä? Tämä on se oleellinen kysymys aiheesta. Se, joka jätetään kysymättä. Se on helppoa jättää kysymättä koska annetaan periksi tunteilulle.

Ongelmana onkin se, että kyyninen ei ole nihilisti. Esimerkiksi minä olen hyvin kyyninen hahmo. Sellaisella tavalla jossa asioilla on liikaakin merkitystä. Jonkin asian puolesta tai jotain vastaan vihastuva nihilisti olisi hyvin erikoinen. Sillä tälläisissä tilanteissa on yleensä kyse moraalisesta arvottamisesta. Itse asiassa usein suuttumustani kuvaa myös pettymys siihen että ihmiset eivät ole täyttäneet ihanteita. Ja kun tätä tapahtuu jatkuvasti, on tietenkin luontevaa että kirjoitan paljon siitä miten ihmiset ovat epäonnistuvia. (Tai paskiaisia, kusipäitä ja idiootteja joiden pitäisi ihmiskunnan parhaaksi rakentaa kehäpäätelmän sijasta sellainen kehä joka lähtee heidän autonsa pakoputkesta ja menee sitten auton sisään auton etuluukusta. Tämä on kuitenkin se miten asian ilmaisen.) Kun odottaa liikoja, huonous on se joka hieroo naamaa itseensä.

Miten niin ei johda?

Ylläolevat ovat tietenkin väitelauseita. Mutta niiden hyvyyttä voidaan arvioida ottamalla nihilismin määritelmät esille. Tärkein asia on huomata, että määritelmiä on useita.Tähän liittyen Philosophical Disquisitions -blogissa vinkattiin mainioon Guy Kahanen tutkielmaan nihilismistä. Kahane on siitä hyvä lähde, että hän ei oikeastaan varsinaisesti mitenkään tue tai puolusta nihilismiä, hän enemmänkin lähestyy ja määrittelee sitä. (Minä taas tässä käytän tätä tekstiä raaka-aineena jonka avulla nostan esiin tiettyjä asioita. En jaksa tehdä referaatteja. Itse teksti on mainio ja se kannattaa lukea itse. Kokonaan. Sitä kautta voi saada sitten raaka-ainetta sille omalle agendalle. Joka on lukijalle varmasti rakkaampi kuin minun agendani.)

Nihilismin määritelmät ovat keskenään erilaisia. Mutta niissä on yhteisiäkin teemoja. Jos otetaan väitelause jonka mukaan "Mikään ei ole hyvää eikä pahaa" ("Nothing is good or bad.") ja "kaikki arvottavat väitelauseet ovat vääriä" ("All evaluative propositions are false.") , ollaan hyvin vahvassa metaeettisen nihilismin virrassa. Tässä kysymyksessä on se, että arvottavuutta ei ole, millään ei ole merkitystä ("Nothing matters").

Tämä on paljon vahvempi väite kuin relativismi. Relativismissa kun esitetään että on olemassa jotain arvioita. Relativismi on moniarvoisuutta. Sitä että jos otetaan eri moraalilähtökohdat niin sitten tulee erilaisia lopputuloksia. Moraali voi riippua kulttuurista tai subjektin henkilökohtaisista tunteista. Joka ei tarkoita että niitä ei ole olemassa tai ne eivät viittaisi johinkin. Periaatteessa tämä kannanotto on vähän sama kuin jos väittäisi, että (a) matematiikkaa ei ole olemassa sen jälkeen kun matematiikka tajuttiin aksiomaattiseksi järjestelmäksi jossa itse asiassa on useita keskenään erilaisia matematiikkoja ja (b) väitettäisiin että jos jostain ei ole tietoa sitä ei voi olla olemassa.

Isoin väärinkäsitys on helpohkoa esittää

Karkeasti ottaen tilanne tiivistyy siihen että Kahane kuvaa loogista päättelyketjua. (Muotoilen sen seurattavuuden helpottamiseksi, ja sen takia kohdat on esitetty tavalla jolla olen sen esittänyt. Mielestäni tämä on selkeämpi mutta sisällöltään sama kuin esitetyssä tekstissä.) Se on yhdenlainen argumentti nihilismille. Se on loogisesti validi ja se nojaa kahdelle premissille.

"Some metaethicists hold that"...
"(1) Nothing matters objectively."...
"(2) For something to matter just is for it to matter objectively.
And from (1) and (2), it simply follows that
(3) Nothing matters."
...
"It’s not particularly surprising that few metaethicists explicitly endorse both (1) and (2)."


Jos väittää että nihilismi on relativismia unohtaa täysin premissin (2) olemassaolon. Ja logiikassa kyse on siitä että tälläiset asiat otetaan huomioon. Siksi ilman tälläisten ehtojen tiedostamista kokonaisuus muodostaa "synynymisaatiota" jossa vain väitetään että asiat ovat samoja. Ja tämä johtaa siihen että lopputulos koostuu argumenttejen ja logiikan sijaan väitelauseista jotka ovat rakenteeltaan ja suhteiltaan kehäpäätelmäisessä suhteessa. Tätä kehää ylläpitää logiikan ja järjen sijaan tunteilu ja se että sama statement voidaan kritiikin koittaessa toistaa sellaisenaan vähän kovemmalla volyymilla.

Toisin sanoen hyvin usein nihilismin ja relativismin sekoittamisen probleemana onkin se, että ihmisen tulisi olla sitoutunut hyvin määrätynlaiseen moraalikäsitykseen. Objektiiviseen moraaliin. Usein metaeetikot käyttävät moraalin määritelminä useita eri malleja joista jotkut ovat suosikkeja. Mutta on omituista rajata kaikkea moraalia ja moraalittomuutta koskeva hyvin tiettyyn ja rajattuun ehtoon.

Tämä sopii mielestäni hyvin yhteen tuon alun kappaleen kanssa. Joku joka uskoo oikein tiukkaan "True Loveen" voi todella ajatella että hänen rakkautensa on objektiivista ja jos joku ei anna vastarakkautta, kyseessä on petos. Ja jonka ulkopuolella on vain tyhjyys ja rakkaudettomuus. Itse sulho voi olla sitoutunut morsiameen toisaalla. Eli heti jos näet että objektiivisen moraalin lisäksi on olemassa muitakin moraalisia tapoja - kuten yksilöllisiä moraalisia kokemuksia jotka ovat tunteilua mutta sidottavissa moraaliseen käyttäytymiseen, tai sitä että kulttuuri määrittää jonkun teon hyväksi ja pahaksi - niin koko päättelyketju loppuu siihen eikä moraalin epämääräisyydestä seuraa moraalittomuutta. Aika harva uskoo että jos ei rakasta jotain tiettyä ihmistä, niin sitten tämä ihminen ei voisi kokea rakkautta lainkaan. Rakkaudessa pettyneelle tilanne voi kuitenkin näyttäytyä näin, subjektiivisesti ja yksikkönä. Ei minään kaikenkattavana pääsääntönä joka kuvaa kaikkia ihmisiä ja tilanteita. Ja niin nihilismisyytöksiä ja siihen liittyviä asioita usein kohdellaan. Kuin ne olisivat määritelmällisiä seurauksia ja yleistyksiä joista poikkeaminen ei ole mahdollista.

Mutta entä jos annetaan tunteilulle tilaa?

Toki tässä on syytä havaita että nihilismille on olemassa toinenkin liitos. Ja se on siitä hankala että olen tavallaan kirjoittanut sen ylle. "Nothing matters". Se voi olla paitsi metaeettinen lausunto, niin myös tunnereaktiota koskeva lausuma. Koska "merkitys" saa sanana eri sisältöjä tapahtuu helposti siirtymä ajatuksesta aivan toisenlaiseen ja sitten näitä pitää samana. Tällöin lopputulos on enemmänkin muotoa "We have no reasons to do, want or feel anything".

Tämä on monta kyynärää lähempänä tunteilua. Siinä mielessä että se ottaa kantaa tunteisiin. Mutta se on silti on hyvin kaukana siitä että "jos katsoo kuiluun niin ahdistaa ja tuntuu pahalta" -tulkinta kuiluvertauksesta on tässä mielessä aika alleviivatun omituinen. Noin muotoiltuna mielikuvat menevät enemmän kohti stoalaisuutta kuin itkeskelyä. ("If nothing matters, there couldn’t be reasons to respond to this fact with any emotion or act.") Asiat eivät yksinkertaisesti ole huonommin ja epäeettisemmin jos nihilismi on totta. ("If nothing matters, this couldn’t make things bad, or worse.") Tämä ei toki poista sitä tosiasiaa että nihilistillä ei ole mitään syytä myöskään luopua negatiivisista tunteistaan. Eihän muutostila ole sen kummempi. (Stoalaiset tunnistivat jollain tasolla tämän ongelman ; He kuvasivat koiraa joka on kytketty härkävankkuriin. Koira voi kävellä pystypäin vapaaehtoisesti tai raahautua vastaan taistellen. On mielenkiintoista miettiä että jos koiran kohtalo on ennalta fortunan eli kohtalon määräämää, niin mitä hiton väliä sillä on raahautuuko koira vai käveleekö se.)

Kuitenkin puheena on usein että on luonnollista pettyä ja kokea kauheita kokemuksia "kuiluun tuijottamisesta". Ja että tämä on väistämätöntä. Ja että asiat ovat näin ja että tähän tapahtumiseen on hyvä syy. Tässä tavallaan sekoitetaan masennus ja nihilismi. Tavallaan. Kahanea lainaten "In considering this question, we should distinguish feeling that nothing matters because one is depressed and feeling depressed because one believes that nothing matters. It is only the latter that concerns us here." Kenties tässä sekoitetaankin tunteita liiallisella analogisuudella. Eli jos masentunut tai pettynyt kuvaa elämäänsä merkityksettömäksi, niin tästä seuraa se että ajatellaan että merkityksettömyys on tätä depressiota ja vain sitä.

Tässä löydetäänkin erikoisista paikoista.

Mutta omituisuus ei lopu tähän. Kahane nimittäin tuo esiin asian joka tavallaan hätkähdytti itseäni. En nimittäin ollut lainkaan tullut ajatelleeksi sitä, että tosiasiassa valtava määrä modernista konservatiiviudesta on määritelmällisesti metaeettistä nihilismiä. Vaikeus huomata tätä voi johtua siitä että usein juuri konservatiivit pelkäävät arvotyhjiötä ja taistelevat nihilistisiksi näkemiään asioita vastaan. Toisaalta kun tietää miten epämääräistä ellei peräti virheellistä tämä argumentointi on, ei pitäisi yllättyä. Mutta kenties muiden syyttäminen nihilismistä todella vie huomiota syrjään siitä että he itse edustavatkin sitä nihilismiä. (Nietzschen kuiluvertausta jatkoraiskaten voisi kysyä kysymyksen ; Ovatko he taistelleet liikaa kuilua vastaan? Ja leikkiä sen jälkeen, että se oli retorinen kysymys.)

Näkemys on siitä kiinnostava että se vihdoin sitoo asioita siihen tunteiluun. Ei toki sellaisella tavalla joka viehättää konservatiiveja joiden asenne on tuota tunteilun harjoittamista.

Konservativismissa on Kahanen huomion mukaan usein flirttailua metaeettiselle nihilismille. Sen sijaan he korostavatkin sitä että miten kätevää ja hyödyllistä on tehdä jotain asioita. "We have sufficient non-moral reasons to hold on to moral discourse and practice." Näistä mieleenpainuvia ovat esimerkiksi viittaukset siihen että Weberin mukaan uskonto ja moraali ovat yhteiskunnan liimaa. Myös viittaukset kulttuurievoluutioon ja yhteiskunnan säilyvyyteen ovat tavallisia. Kysymyksessä onkin se, että moraali ei ole moraalista vaan moraalin ei-moraalisesta arvosta ("morality’s non-moral value".) "Now to claim that morality is a useful fiction to which it might be justified to hold on is to invoke evaluative and normative notions." ... "Since these philosophers reject objective values and reasons, these phrases cannot refer to objective values or prescriptions."

Tässä toki voidaan esittää kysymyksiä siitä että miten ihmeessä yhteiskunnan säilyminen on arvokasta jos moraalia ei ole. Tämä muistuttaa aivan syystä siitä että hyöty itse asiassa pitää helposti sisällään moraalisia arvostuksia. Mutta periaatteessa voidaan määritellä että hyötyä on monenlaista ja vaikka ne pitävät sisällään arvostuksia, niin kaikki arvostukset eivät ole eettisiä tai moraalisia sellaisia. Joten tilaa ei-moraaliselle hyödylliselle yhteiskunnan pitkäikäisyydelle voi olla silti tilaa.

Onkin tavallaan ilmiselvää miten nykyajan konservatiivit edustavat käytännön nihilismiä hyvinkin usein. Vaikka he ovat nimellisesti kovimpia objektiivisen moraalin puolustajia joista relativismi on liian kaaoottista. Sama on hyvin vahvasti mukana myös uskonnossa. Uskomiseen uskominen on hyvinkin suosittu strategia. Eli korostetaan että Jumalan olemassaololla ei ole merkitystä koska se on turha kysymys. Koska pitää hakea ei-jumalan-olemassaoloon liittyviä teemoja kuten onnellisuus jonka saa uskomisella. Eli jos uskominen pidentää elämää ja tuo yhteisöllisyyttä niin uskonto on sitten perusteltu "ikään kuin Jumalan olemassaolemattomuudesta riippumatta ellei peräti huolimatta". Toki ilmiö ei ole uusi. Onhan jo Pascalin vaa'assa kyse periaatteesta jonka mukaan Jumalan olemassaolon todennäköisyydellä ei ole mitään merkitystä koska pitää pitää silmät kiinni mahdollisessa palkinnossa. Nykyaikana tämä teema on kuitenkin hyvin vahva. (Jumalatodistuksien läpikäyntejä pidetään irrelevantteina. Osa pitää tätä jopa lähtökohtaisesti paheksuttavana.)

Toki konservatiivikin voi halata nihilismin sijaan moraalin tuolle puolelle menemistä.

Jopa "Takkirauta" -blogissa jossa arvotyhjiötä ja nihilismiä yleensä pidetään pahana, on arvioita joiden mukaan tiedostetaan vahvastikin se teema mikä tämän blogin ytimessä on ollut. (Sen johtopäätöksiä ei ole vaan uskallettu vetää niihin kohteisiin joiden paheksunnasta blogisti pitää.) "Ruukinmatruuna on raskasmielinen otus, ja buddhalaisuudessa ruukinmatruunaan vetoaa sen pessimismi maailman suhteen, optimismi täältä poispääsyn suhteen, armottomuus ja ehdoton oikeudenmukaisuus. Karman laki on sekä täysin armoton että ehdottoman oikeudenmukainen, ja oikeus pääsääntöisesti ei toteudu maan päällä tai toteutuu irvikuvanaan." Karman laki voi tuntua julmalta, mutta se ei ole sama kuin moraalin puute. (Ja toisaalta jos karma tasaa menneet tilit niin mitä muutakaan tämä kärsimys on kuin sitä etä oikeus toteutuu maan päällä? Muotoilu ei siis kenties ollut ihan hirveän buddhalainen, vaikka taustaeetos tietenkin on.)

Toisaalta sama teos kehuu Jim Goadia. Ja kehuu tätä tavalla joka on hyvin tuttu niille jotka tiedostavat mitä Nietzscheläinen yli-ihminen hänen filosofiassaan (eikä sen irvikuvassa) on. "Jim Goad ei ole ilkeä eikä hän ole tyhmä. Hän on itse asiassa mennyt rehellisyydellään ilkeyden tuolla puolen: brutaali rehellisyys ja ankara loogisuus ja johdonmukaisuus vievät ihmisen ilkeyden tuolle puolen, sanomaan sanoja, jotka ovat ilkeitä ja loukkaavia, mutta silti totta ja sine mala fide sanottuja. Jim Goadin tyyli on julma, repivä ja armoton. Hän ei säästele sanojaan eikä usko ihmisyyteen. Mutta silti niiden takana on jotain samaa kuin ruukinmatruunalla itselläänkin: syvä sääli - siis sääli ihmisyyttä kohtaan, sääli tätä maailmaa kohtaan ja sääli elämää yleensäkin kohtaan. Sanotaan, että elämä on tragedia idealistille ja farssi kyynikolle, ja ensimmäisen se itketyttää ja jälkimmäisen vaivaannuttaa." Hekään eivät kenties ole niin nihilistejä kuin voisi luulla.

Kenties kaikki puheet uskonnosta Weberin teorian mukaisten yhteiskuntien rakennusmateriaalina ja puheet kulttuurievoluutiosta ja vastaavista eivät olekaan nihilismiä. Vaan sitä että nykyään ei ole kätevää viitata uskontoon politiikassa. Koska ihmiset jotka ovat erimielisiä uskonnosta eivät vakuutu. Politiikassa yritetään usein vakuuttaa muita menemällä neutraalille tasolle. Kun yleisö kuuntelee yhteiskunnan säilyvyyttä olivatpa kristittyjä tai pesunkestäviä ateisteja, on tämä tietenkin kätevä asia "heittää esiin". Taustalle voidaan sitten uskoa että oikeasti asia tietenkin johtuu vaikka siitä että Jumala suojelee niitä jotka häneen uskovat. (Mukaanlukien yhteiskuntiaan.) Ja tässä taustallaolemisessa voikin olla jotain sellaista joka ei tartu sinänsä oikein tehtyyn argumenttianalyysiin. ("Kaksinaamaisuutta", "omien motiivien salailua", "omista agendoista valehtelua" sanoo idealisti. Tai ateisti. Tai minä. Mutta kukapa ei joskus tämänlaista politiikassa tekisi. Ja omassa elämässä. Tosin tällä ei ole väliä koska tu quoque ei ole argumentti ja kaksinaamaisuus on kaksinaamaisuutta vaikka kaikki sitä tekevätkin.)

Kenties useimmiten kun näemme jossain nihilismiä, vastassa onkin vain pettyneitä romantikkoja jotka eivät osaa päästää irti romanttisista ideaaleistaan. (Koska ovat pettyneitä ja kuvaavat asennettaan pessimistiseksi. Eivätkä vaan mene ja ole. Tällaisistä ihmisten maailmasta luomista malleista vapautuneina.) Jos näkee nihilismin ja arvotyhjiön jossain ihmisryhmässä, niin tosiasiassa syynä voi olla se että nämä ihmiset eivät vain rakasta sinua, tai useammin ideologiaasi. Pitäkää tällaisissa tilanteissa veitset käyttämättä.