Miksi sillä on väliä? (kantrin ja punkin erosta)

Minä kuuntelen countrymusiikkia. Juuri kukaan muu ei tunnu kuuntelevan sitä. Suomessa mainitsemani musiikingenre on jotain joka sopii mainintana sellaiseen tilanteeseen jossa joku kertoo "kuuntelevansa kaikkea musiikkia". Kun heiltä sitten kysyy "myös kantria", voi kuulla täsmennyksiä kuten "paitsi kantria". USA:ssa on tietääkseni hieman samanlainen suhde countryyn. Siellä se on kuitenkin yleinen soittolistoilla että myyntitilastoissa. Mutta kukaan ei tunnusta kuuntelevansa sitä. Se ei ole genre jota fanitetaan.

Syynä on varmasti se, että country koetaan maalaismaisena ja vanhoillisena. Toisaalta se ei sovi hyvin konservatiiveillekaan. Sillä vaikka poliittista countrya ja ideologista countrya onkin tehty, niin yleensä countryssä otetaan hyvin negatiivinen kuva niistä vanhoista hyvistä ajoista joita kunnon konservatiivi nostalgisoi. Country on tämän lisäksi laajemminkin negatiivista whinetysmusiikkia. Sellaista johon konservativismiin kytkeytynyt oikeistolaisuus ei voi hyväksyä, koska se kannattaa "oman onnensa seppiä" ja pitää valittamista liian suurena askeleena kommunismiin.

Jossain määrin voidaan sanoa (nyrkkisääntömäisesti) että country on pessimististä ja negatiivista musiikkia joka sopii punkkareille jotka ovat antaneet periksi. ; Sekä country että punk kertoo tarinoita, esittää olevansa tai vähintään identifioituu "luusereihin". Molemmissa maailmaa pidetään karuna paikkana. Mutta siinä missä punkissa ollaan anarkistisia ja jopa vandaalimielisiä, countryssä on usein enemmän kyse siitä että asiat ovat päin persettä ja sitten tätä asiantilaa kuvataan. Ei muuteta, kuvataan. Tätä asennetta voisi sanoa stoalaiseksi jos se ei luottaisi niin kovasti valittamiseen. Siksi sitä kuvaa paremmin termi fatalistinen. Jos punk on "aktivismia", country on "passivismia". Countryssä jopa vallankumouksen yrittäminen olisi jotain jossa olisi kuitenkin joku jekku jolla köyhää kusetettaisiin.

Tämä on siitä mielenkiintoinen huomio että se liittyy countryn kaupallistumiseen. Maalaismusiikki muokkautui populaarimpaan suuntaan. (Nykyään eroa on itse asiassa jopa hankalaa nähdä.) Countryn irrallinen ja toivoton ja laulajan identiteettiin keskittyvä tematiikka on nimittäin muutettu markkinavoimien koneiston apuvälineeksi varsin ovelasti ; Grand Old Opry otti ohjelmistoonsa countrya. Laulujen tarkoituksena oli tukea ilmapiiriä jossa ihmiset ostaisivat paremmin vakuutuksia. Eli sen sijaan että maailmassa luotettaisiin että ei käy mitään tai ennaltaehkäistäisiin hankaluuksia, luotettaisiin siihen että maailma menee päin persettä ja ainut mitä voi tehdä on tiedostaa tämä ja pitää vakuutukset kunnossa.

Tässä mielessä voidaan sanoa että country tukee yhdenlaista elämänasennetta. Asennetta jossa eläin ja ihminen kohtaa. Nimittäin opittu avuttomuus (learned helplessness). Martin Seligman teki kivunsietokokeita eläimillä 1967. Hänen kokeissaan oli ryhmä koiria jotka saivat kipua tavalla jota ne eivät voineet estää. Toinen ryhmä koiria taas sai saman verran kipua mutta ne kykenivät hallitsemaan ympäristöä ja säätämään sitä milloin kipua tulee. Ryhmä joka ei voinut hallita tilannetta muuttui passiiviseksi. Niistä tuli fatalistisia koiria. Kun koirat tämän jälkeen siirrettiin ympäristöön jossa kipuja voitiin välttää, avuttomuuteen oppineet fatalistiset koirat eivät oppineet käyttämään vipuja joilla tuskaisat ärsykkeet saataisiin kuriin. Ne saatiin oppimaan välttämään kipua vasta kun niitä toistuvasti fyysisesti raahattiin ja kannettiin pois kipua tuottavilta alueilta. Ihmisillä tämänlaatuinen asenne sopii depressioon.

Se, miksi country on rekkamiesten ja köyhien musiikkia ja asenteeltaan täynnä opittua avuttomuutta, ei rehellisesti sanoen hirveästi yllätä. Kaikilla ei ole samanlaisia mahdollisuuksia ja toisille maailma on enimmäkseen "ansoja joilla kusetetaan köyhää".

Yksin? (Vai miksi he eivät ole jo täällä?)

Tuore "Curiosity" -luotaimen laittaminen Marsiin on ollut monista rahanhukkaa ; Tämä ei ole yllättävää. Sillä siihen upposi rahaa "Avatar" -elokuvan tuomien lipputulojen verran. Ja siitä ei ole tulossa penniäkään tienestejä takaisin. (On kuitenkin mukavaa ajatella että kuvitteellisen fantasia-avaruuselokuvan rahat veisivät meidät oikeasti avaruuteen toteuttamaan fantasioitamme.)

Eräs argumentti on kuitenkin ollut erikoinen. Tässä korostetaan että Mars -mönkijä on turha sen takia että "Raamattu" kertoo meille että ei ole muita. Maa on tämän näkemyksen mukaan poikkeuksellinen. ; Ratkaisu Fermin paradoksiin, eli  kysymykseen siitä että jos ulkoavaruudessa on älyllistä elämää, miksi siitä ei ole jo havaintoja. Ekseptionalistisesti ajatellen maa on ainut paikka jossa on elämää. Tämä korostaa tietysti sitä, miten uskovaiset kannattavat lujasti antrooppista periaatetta ja epätodennäköisyyslaskelmia sen kaikissa muodoissaan ; Universumin elämän salliva luonne yhdistetään siihen miten universumi onkin elämälle viheliäinen koska niitä molempia yhdistää se, että ne tekevät maapallosta erikoislaatuisen paikan. Universumi on spesiaalisti elämäärakastava, ja planeettamme on tietyllä juuri elämälle sopivalla alueella jota ympäröi elämälle vihamielinen avaruus, joten ihmisen täytyy olla todella spesiaali.

Tämä itse asiassa voidaan johtaa tärkeään kysymykseen ; Mistä teologiseti katsoen tiedämme että muuta elämää ei ole? Itse asiassa sama kysymys voidaan laajentaa myös antrooppiseen periaatteeseen. Kun laskelmat selvästi perustuvat siihen että on vain yksi universumi jossa on elämää, eikä monenlaisia joista osassa on elämää ja osassa ei, niin mistä tiedämme että Jumala on luonut vain yhden universumin tai planeetan jolla on elämää?

Arkijärjellä ajatellen kysymys on tietysti varsin omituinen. Esimerkiksi David Kellogg Lewisin käsitys multiversumista on mielenkiintoinen lähtökohta teologiselle mietinnälle. Hänen mukaan jokainen mahdollinen maailma on konkreettinen universumi.  Mikä tahansa kokonaisuus joka on mahdollinen on siis toisin sanoen olemassa jossain universumissa. Jos "Curiosity -kielto -ajattelun" logiikka pitää paikkaansa.
1: Olkaamme tässä nyt kilttejä älkäämme miettikö sitä että jos elämä Marsissa on mahdoton niin sieltä elämän löytyminen olisi teknisesti falsifikaatiokriteeri kristinuskolle, joten Curiosity -luotain on itse asiassa jotain jota kristillisen kreationismin pitäisi tehdä jotta se voisi hankkia näkemyksilleen korroboraatiota. Tämänlaiset ajattelut ovat toki siitä erikoisia, että esimerkiksi ennen mustien savuttajien löytämistä moni kreationisti piti vastaavana ennusteena että sellaisissa oloissa ei olisi elämää. Esimerkiksi suomalainen kreationisti "Tuttumies" (josta pidän henkilönä) oli ennen löytyä valmis lyömään päänsä pantiksi asiasta. Jälkikäteen hän jotenkin unohti tämän kriteerin.

Jos kreationistinen ajattelu pitää paikkaansa, niin on astuttava fatalististen uskontulkintojen lähteeseen. Tämä maistuu argumenttina hyvin vahvasti kalvinismilta ; Länsimainen luterilainen uskonpiiri taas korostaa enemmän valintaa. Uskonratkaisu ei siis ole meille mikään predestinoitu tila, vaan aito valinnan paikka. Multiversumiajatteluun vääntäen näiden näkemysten välinen konflikti ja pyörittely nostaa esille esimerkiksi jotain seuraavan tapaista ;

Jos on välttämätöntä että a pitää paikkaansa niin Jumala uskoo a:han. Ja jos a on mahdollinen millään todennäköisyydellä Jumala uskoo a:han. Multiversumissa kaikki asiat eivät ole identtisesti (siksi monta maailmaa) on määritelmällisesti pakollista että Jumala uskoo samanaikaisesti että a on totta että a ei ole totta ; Meillä on universumi U1 jossa tietyillä irlantilaisilla veljeksillä on hyvä bändi ja universumi U2, jossa on myös samat irlantilaiset veljekset, mutta niiden bändi on huono. ; Jumala siis uskoo samanaikaisesti että bändi on hyvä ja huono. Ja tämä ei mene musiikkimaun piiriin, koska tosiasiassa on olemassa myös universumi U3 jossa näitä veljeksiä ei ole ollenkaan olemassa joten heillä ei ole mitään bändiäkään. Jumala siis uskoo samanaikaisesti että veljekset ovat ja eivät ole. Ja se bändikin on ja ei ole. Molemmat samanaikaisesti

Näin ollen Jumalalla on pinnallisesti katsoen keskenään ristiriidassa olevia uskomuksia. Jos olemme fatalisti-ekseptionisteja, näemme helposti että tämä argumentti on vakuuttava todiste siitä että on vain yksi universumi. Tai se ainakin sopii ajatteluun pirun hyvin ; Ajattelu että Jumala ristiriitaisesti uskoisi keskenään ristiriitaisia ajatuksia olisi hänelle sama kuin jos minä uskoisin vasemmalla aivopuoliskollani Jumalaan ja oikea aivopuoliskoni olisi vannoutunut ateisti. (Siitä huolimatta että se minusta selittäisi aika paljon.) ; Vastapuoli voi selittää että Jumalalla on uskomuksissaan jonkinlaisia erilaisia paikkoja. Että Jumala uskoo erilaisia propositioita eri paikkoihin. Tässä multiversumi ei ole sen kummallisempaa kuin se, että minulla on yhdessä laatikossa jääkaappiani maitopurkki,kun taas toisaalla siinä onkin mikropitsaa eikä ollenkaan maitoa.
1: Asiaa voi toki lähestyä erillisten universumien sijasta kontingenssin ja todennäköisyyden kautta ; On nimittäin hauskaa esittää että ajatus siitä että "ei bändiä U3:ssa" on kontingentisti tosi koska se on tapahtumaketjussa joka pitää sisällään mahdollisuuden siihen että irlantiin syntyy pahamaineiset keskenään tappelevat veljekset. Näin asiat sidotaan enemmänkin todennäköisyyteen jossa toteuma on aktuaalinen ja mahdollisuus potentiaalinen. Tässä tosin oletetaan hieman erilainen maailman toiminta. Eri metafysiikka ; Pääasiassa siksi että Jumalan näkökannasta kontingentti maistuu enemmän yhdeltä todellisuudelta kun taas monimaailmassa Jumalalle ei ole erillisiä potentiaalisia asioita, koska joka ikinen mahdollinen vaihtoehto on aktuaalinen jossain ja taatusti eitoteutuva toisaalla. Yhteneväisyys oli kuitenkin mielestäni kiva laittaa tähän.

Toinen potentiaalinen ristiriita multiversumissa on itse asiassa siinä että voitaisiin helposti ajatella että Jumalakin on osa universumia, joten hän toisin sanoen olisi toisaalla olemassa ja toisaalla ei. ; Tätä näkemystä vastaan voidaan puolustautua selittämällä alkuoletuksella että Jumala on erilainen asia. Että Jumala on aina kokonaan paikalla eikä muu ole mahdollistakaan. Näin häntä ei koske rajoitteet. ; Toisaalta siltikin nykyteologeille jää tilaa sille ajattelulle että ei olekaan aivan välttämätöntä että jokaisella mahdollisella maailmallaan olisi oma välttämätön tekijänsä.

Näin ollen teologian valossa ei ole ilmiselvää, että marsissa ei olisi elämää. Marsissakäyminen ei siis ole uhka uskonnolle, ei jumalanpilkkaa. Mutta toisaalta tietysti samalla se ei myöskään ole mikään uskon faktuaalisuutta vahvistava testi joka voisi tuoda sille uskottavuutta minun silmissä.

---

Kirjoittajan mielessä Jeesuksen 2000 vuoden viive on rakentanut oman Fermin paradoksinsa. Ja hän tuppaa ajattelemaan "Curiosity -kriitikon tapaan", että tämä kysymys vastaa omalla vastaamattomuudellaan. Monet ovat sekä avaruusolennoissa että Jeesuksessa optimistisempia. Osa ei vain voi olla kuvittelematta että ehkä avaruusolennot ja Jeesuksen paluut joko ovat mahdottomia kaikissa maailmoissa tai sitten ne ovat jo toteutuneet jossain muussa todellisuudessa. Toivon mukaan sellaisessa jossa kirjoittaja on ollut harras uskova.

Jeesustelu ei pelasta

"Skeptics Unitedissa" kerrottiin tilanteesta jossa hoitaja oli lääketieteen harjoittamisen sijasta äitynyt rukoillemaan. Lapsi pelastui ja selvisi hengissä. Tosin ehdoilla. "Mutta ei suinkaan Jeesuksen avulla. Lapsen äiti joutui tekemään kaiken elvytyksen itse, kun isä soitti hätänumeroon. Hoitaja panikoi vieressä ja kutsui Jeesusta apuun. Kunnes potilaan äiti käski hoitajaa pitämään turpansa kiinni."

Tämänlaiset asiat muituttavat hyvin tärkeästä asiasta, joka tuntuu jostain syystä olevan yleinen nykykulttuurissamme. Elämme aikaa jona intentiota korostetaan hyvinkin paljon. Tarkoituksenmukaisuus, järkevyys ja merkityksellisyys sotkeentuvat helposti toisiinsa. Tässä ongelmana on se, että "skeptikkojen harrastama muiden tärkeänä pitämien asioiden absurdiointi" on uskonnollisissa piireissä ja heidän soveltamassaan puheessa hyvin tiedostettua. Tällä korostetaan helposti sitä että skeptikot ovat "kylmiä" ja "kovia" kun eivät näe esimerkiksi absurdissa juhlassa järkeä vaan pitävät sitä älyttömyytenä.

Kuitenkin juuri samaa käsitesekaannusta tuetaan hyvin voimakkaasti niiden parissa joista skeptikkojen virhe on kaikista ilmiselvintä. Tämänlaista asennetta tukevat ainakin tarinat jotka rakentuvat uskomiseen uskomisen ympärille ; Uskonnollisuuden perustelut haetaan hyödystä ja ilosta ja tätä pidetään samana kuin käytännönläheisenä. Tässä huvi ja hyöty sekoiteaan yhteen retorisella kikkailulla joka peittää niiden takana olevien erojen luonteen. ; Skeptics Unitedin esilletuoman rukouksessamokaamisen kaltaiset todella ihmishenkiä vaarantavat käytänteet näyttävät miten kysymyksessä on täsmälleen samassa kohdassa tehty samanluonteinen kategoriavirhe kuin mitä skeptikot tekevät "absurdeille merkityksellisille asioille" ; Samat eri asiat nähdään toisiinsa liittyneinä vaikka näin ei ole. Hoitajan "hyvää tarkoittava" rukoilu nähdään ihmisläheisenä.

Ero skeptisen ja hengellisen kategoriavirheenteon välillä on. Se on vaikutuksissa. Skeptikot ovat helposti "ilonpilaajia", eli he katsovat että esimerkiksi jokin juhla tai uskomus on "ihan pönttö". Tämä voi murehduttaa joitakuita. Hengellisen kategoriavirheen kohdalla asioita jotka voidaan korjata jätetään korjaamatta koska (a) tekeminen jätetään fatalistisesti kokonaan pois kun asia jätetään uskonasioiden huomaan tai (b) sovelletaan toimimatonta parantamismekaniikkaa koska aktuaaliseen toimintamekanismeista ei olla kiinnostuneita. ; Ihminen tunkee ratkaisuksi merkitykselliseksi kokemaansa asiaa sen sijaan että katsoisi mikä toimii ja ratkaisee ongelman.

Tämä heijastuu esimerkiksi erilaisiin vaihtoehtohoitoihin joita pidetään hyvinä ja ihmisläheisinä. Ne ovat kuitenkin toiminnallisesti yhtä absurdeja kuin ne juhlat joita tehdään merkityksen, ei hyödyn, vuoksi. (jos vaihtoehtohoidolle saadaan näyttö, se ei ole vaihtoehtohoitoa vaan klassista lääketiedettä). ; Siinä missä lääketiede tekee "ratkaisevia toimenpiteitä", poppamies tekee "hyvän shown".
1: Ja yleensä vielä shown jonka toimivuutta ei oikein voi perustella. Jos "kansanperinne ja vuosituhanten historia" on tuntenut keinon, luulisi että olisi siinä ajassa ehditty saada näyttö. Ilman näyttöä tämä päinvastoin näyttää jo aikaa sitten romahtaneen paradigman kannattamiselta joka taas on äärimmäisen irrationaalinen aktio. Perinteisiin vetoaminen tässä kohden on siksi enemmän ongelma kuin argumentti,

Abstraktin pahan mielen ja konkreettisen kuolemanvaaran välillä on laatuero. Ja uskallan sanoa että abstrakti paha mieli ei kenties ole mukava asia, mutta se häviää vertailussa "sille toiselle vaihtoehdolle" vain kaikin mahdollisin tavoin. On erityisen kylmää, julmaa, typerää ja jopa epäinhimillistä pidellä toista kädestä ja antaa tämän kuolla vain siksi että "minulla on absurdi tieteenvastainen maailmankuva, jota sinun on kunnioitettava." Tämänlaisissa tilanteissa voidaan sanoa siihen kunnioitusvaatimukseen suoraan ainoa eettisen ihmisen vastaus tilanteeseen ; "Ei ole".

Fatalismin seuralaiset.

"Epiphenom" -blogi uutisoi siitä miten suomalaiset ovat tehneet mielenkiintoisen psykologisen löydön. Annika Svedholm, Marjaana Lindeman ja Jari Lipsanen ovat tehneet tutkimuksen joka on julkaistu nimellä "Believing in the purpose of events-why does it occur, and is it supernatural?"

Se tutki yhteyksiä erilaisten taikauskoisten luokitusten kohdalla. Takana on se, että moni ihminen näkee järkeä asioissa jotka ovat satunnaisia. Eli kuten "Lost" -sarjan mainoslause tuntee "Everything happen for a reason". Esimerkiksi lottovoitto voi kertoa Jumalan tahdosta. Erilaisissa tapahtumissa nähdään yliluonnollinen tai paranormaali ohjaava käsi. Nämä uskomukset ovat melko yleisiä, joten niiden tutkiminen on varsin mielenkiintoista. (Tavallaan ei tutkita jotain poikkeuksellista tautia, vaan ajattelutapaa jonka vallassa hyvin suuri osa ihmisistä elää.)

Ihmiset näkevät järkeä satunnaisuudessa. Ihmiset uskovat luonnontapahtumien takana olevan älyllisen voiman, ja pelästyvät esimerkiksi heiluvaa pensasta ja luulevat sen hirviöksi. Yhdessä ajatuksessa korostetaan arkipsykologiaa, jossa ihmisellä on ikään kuin ajattelu siitä mitä toisen mielessä liikkuu ja tätä sitten sovelletaan vähän sielläkin missä ei pitäisi - esimerkiksi sen vuoksi että jos luulet että pensas on leijona, näytät hassulta pari sekuntia mutta et kuole, mutta jos luulet pensasta jonka takana on leijona, pensaaksi, kuolet. Evoluutio laskee lisääntymistä, hömpät hösöttäjät lisääntyvät ainakin joskus, kun taas leijonan suussa eivät lemmenleikit maistu. Näin ihmisen olisi ihan turvallista ylireagoida.

Ihmisen mieli myös toimii siten että vaikkapa lottorivin häviämisessä voidaan hyväksyä "tilastollinen sattuma", mutta voittaminen lotossa sen sijaan kertoo jostain erikoisesta. Ikään kuin paranormaali ilmiö sallisi tietyn rajan satunnaisuutta, mutta jos muutos on merkittävä, sitä ei selitetä sattumalla, vaan taakse ujutetaan "täytyy olla mekanistinen tai älyllinen syy". Tätä kautta jos joku pelastuu auto -onnettomuudesta, tämä on Jumalan tahto ja "henkilökohtainen merkki", eikä nähdä että moni on kuollut auto -onnettomuudessa.

Mutta siihen tutkimukseen.

Svedholm ja kumppanit esittivät että yllä luetellut, antropomorfismi ja monet monet muut vastaavat ovat peräisin vain yhdestä ajattelussa olevasta "perusvirhetyypistä". Eli kun ensin tekee yhden virheen johtaa se kasaan monenlaisia erilaisia virheitä. Siksi he keskittyivät katsomaan ajatuksia siitä miten maailma erilaisten ihmisten mielestä toimii. Fatalismi on vain paranormaali harha, joka johtuu siitä että maailmaan ei ikään kuin mahduteta "satunnaisia ja merkityksellisiä tapahtumia".

Svedholm tutki yli tuhatta suomalaista. Suurin osa koehenkilöistä oli naisia, mutta he olivat monen ikäisiä. Kysymyksillä kartoitettiin miten he näkivät satunnaisuudessa merkityksiä, näkymättömän toimijan toimia tai järjellisyyttä tai kohtaloa. Sitten kyseltiin kysymyksiä heidän paranormaaleista uskomuksistaan.

Lisäksi oli kysymyksiä joilla mitattiin sitä miten hyvä käsitys maailman toimnnasta oli. Esimerkiksi kysymyksissä kartoitettiin sitä, kykenevätkö ihmiset erottamaan metaforia. Esimerkiksi kyseltiin kantaa kodin kykyyn tuntea asukkaansa, tai miten planeetoilla on tietoisuus, tai haluaako kukka auringonvaloa. Näitä kysymyksiä oli paljon sen vuoksi että lähes kaikki vastaisivat muutamiin näistä "kyllä". Mutta kun kysymyksiä on iso lauma, on selvää että saadaan parempi yleiskuva siitä miten paljon tai vähän tälläisiä asioita henkilöllä on yleisesti ottaen.

Tutkimus näytti että käytännössä usko paranormaaleihin ilmiöihin ja tarkoituksen näkeminen korreloivat todella voimakkaasti. Näin ihmiselle voidaan saada yleinen "paranormaaliin uskomisen taho" mittaamalla vain toista, ja se uskottavasti ennustaa miten toisen kanssa asiat ovat. Ja mikä erikoisinta, heidän perususkomuksensa olivat samalla vahvasti korreloivia. Näin ollen paranormaaliin uskovat ottivat esimerkiksi tavallisessakin kielenkäytössä olevat metaforat "kovasti kirjaimellisesti". Fatalismi, kohtalousko, kietoutui mukaan kuvioihin. Voidaan siis sanoa että "joko uskot sen kaiken tai et mitään siitä."

Tätä kautta voidaan sanoa että uskossa jonka jokin mysteerinen taho aiheuttaa älyllä on vain yksittäistapaus. Svedholmin esitys johtaa siihen että on varsin mahdollista että ei ole mitään erityistä joka pakottaa etsimään juuri intentiota ilmiöiden takana. Joillain ihmisillä on vain vaikeuksia ymmärtää miten maailma toimii.

Omat kokemukseni sopivat yllä olevaan tavallaan oikein hyvin. Olen huomannut että erilaisten asioiden välillä on vahvaa rypäytymistä. Jos ihminen uskoo yhteen, hän uskoo toiseenkin. Skeptikotkin ovat yleensä varsin homogeenista sakkia, eikä homeopatiaa mollaava kovinkaan vahvasti puolusta avaruusolentoja. Toki tässä on kulttuurin välistä kuilua, mutta näihin on ideologinen syy joka usein peräti ääneen kerrotaan: Esimerkiksi kristillinen monenlaisiin paranormaaleihin asioihin uskova vastustaa usein noituutta - koska se edustaa väärää uskontoa. Tosin tämäkään ei kaikilla riitä: Esimerkiksi "Harry Potterinkin" kohdalla hankalaksi tekee se, että Potterin taikuutta ei välttämättä kutsuta epätodeksi, vaan sitä korostetaan ikään kuin toteutuvana. Okkultiikka ja noituus on totta ja vaarallista tietoa. Spiritismikin on leikkimistä aidolla Saatanalla. Ne ovat näissäkin kielloissa vaarallista koska ne nähdään totena ja saatananpalvontaa. Toki suuri osa vastustaa niiden toteutuvuuttakin: Vain Jeesus tarjoaa aidon kyvyn käsilläparantaa, muut ovat puoskareita (fake and fraud).

Toinen, mikä tässä kohden on kuitenkin ehkä se kiinnostavampi yhteensopiminen. "Fatalistisessa kohtalouskossa" hyväksytään "järkeväksi" ainoastaan joko älyllisesti ohjattu, maaginen, paranormaali tai sitten mekaaninen tiukka determinismi:
1: Usein paranormaalia ajatusta hellivä esittää vastakohtana totaalisen satunnaissumun, jota tämä moittii epäuskottavana. Tällöin maailma siis nähdään vain joko täysin säännönmukaisena tai täysin satunnaisena ilman mitään välimuotoja. Toisin sanoen tässä määräytymisestä sallitaan vain yksi perusmuoto.
2: Ja toisaalta usein älyn vastapariksi laitetaan deterministinen luonnonlaki joka "ehdottomasti ja 100% varmasti" toteuttaisi jonkun vaaditun ilmiön, joka viittaa siihen että luonnonlakien ja tieteellisen selittämisen perusluonnetta ei ymmärretä, vaan ikään kuin luullaan että kaikki selittävät sillä "samalla tavalla". Tällöin determinismiesitys onkin vain "kilpaileva taustatarina jonka uskotaan/katsotaan/nähdään/vaaditaan edustavan samanluonteista fatalismia". Tästä omasta "reason" -ajattelusta ei kyetä nousemaan. Eikä tämä välttämättä ole ihme, jos jo metaforatasosta ylös nouseminen tuottaa vaikeuksia. Mielenkiintoisena kysymyksenä tästä seuraa se, onko osa skientisteistä itse asiassa samalla tavalla fatalisti. Omien kokemusten pohjalta tiedän että moni skientisti ei pidä selitysmaailmaansa fatalistisena, mutta tälläisten skientisti-fatalistien löytyminen ei ole ollenkaan mahdotonta! (Tosin tämä tarkoittaa sitä että he eivät usko tieteeseen, vaan mielikuvaansa siitä.)

Eli jos nielet kohtaloajattelutavan, tuntuu ikään kuin automaattisesti että ollakseen "järkeenkäypä" olisi oltava juuri tietynlainen. Tieteen odotetaan olevan järkevää joten sen selittäminen luullaan samanlaiseksi kuin tämä oma ajattelutapa. Arkijärki ja tieteenteko eivät siis aina ole kovinkaan samanlaisia ajatusprosesseja. Vaikka minäkin tietysti jossain määrin pidän Einsteinin esityksestä jossa tiede on vain jalostettua arkiajattelua, se ei toimi aivan kaikkien ihmisten kohdalla. Koska arkiajattelussakin on selvästi kahta mallia ja niiden välissä on suuri kuilu.