Miksi ja miten sofistikoitunut teologi vastustaa ateismia?

Kun katsoo ihmisryhmää nimeltä "sofistikoitunut teologi" on selvää että heitä kuvaa se, että he ovat kehittäneet aplogetiikkaa jossa ensin oletetaan Jumalan olemassaolo ja sen jälkeen tulkitaan asioita tämän ympärille. Koska kyseessä ei ole jumalatodistusten värkkääminen, he katsovat kreationisteja alaspäin. Ja fundamentalistikristittyjä. Mutta vielä enemmän he katsovat alaspäin ateisteja. ; On hienoa että kaikki muut ajatussuuntaukset ovat olemassa vain jotta he voivat kokea laajakirjoisesti ja ideologisesti teismiin sitoutumattomasti ylemmyydentunnetta heihin nähden.

Ateistien kritiikin ytimessä on se, että heistä esimerkiksi uusateistien näkemys on yliyksinkertainen "simplistic". Tällä sanalla ei juurikaan ole eksaktia sisältöä joten sitä voi toistaa hyvinkin runsaasti ja helposti. Tarkkailemalla heidän sanomisiaan tästä "simplistisyydestä" voidaan kaivaa esiin muutamia tärkeitä teemoja. Väitän että "sofistikoituneessa teologiassa" onkin kyse näistä. Seuraavat erottavat sofistikoituneet teologit muista teologeista ja uskovaisista:
1: Uusateismi on simplististä siksi että se ei koe teologian opiskelua tärkeänä. Tässä toisin sanoen nähdään että jumaluskon on oltava niin tärkeää että siitä ei voi irtautua vaikka siksi että sitä ei pidä tärkeänä. Jumalan olemassaolemattomuutta ei siis voi lähestyä siten että uskoo fysikaaliseen maailmaan ja laajentaa tästä siihen että ei usko mihinkään paranormaaliin tai yliluonnolliseen tavalla jossa Jumala on enemmän kuriositeetti.
2: Uusateistit eivät angstaa. Sofistikoitunut teologi määrittää että jumalusko on jotenkin ihmiselle lajityypillistä ja siksi oikeasti ateisminsa miettineen ateistin kriteeriattribuutiksi on komennettu se, että he kokevat Jean-Paul Sartren tyylisiä angstikokemuksia. Mielellään paljon. Hyvä ateisti on siksi surullinen. Itse suhtaudun näihin viittaamalla Adornoon jonka mielestä monia uskovaisia näyttääkin ärsyttävän eniten ne kerettiläiset jotka ovat onnellisia.
3: Määritelmällisyysasiat. Kun ateistikritiikit määrittävät ensin Jumalan jollain tavalla, tämän ei nähdä koskevan kaikkia Jumalia. Sofistikoitunut teologi voikin aina ohittaa tämän rajoitettua jumaluutta koskevan kritiikin sillä että hän vaihtaa aihetta. On olemassa jokin muukin Jumalan määritelmä, jonka sofistikoitunut teologi tuntee koska hän on niin lukenut. Tässä tärkeää ei olekaan se, onko tällekin olemassa kritiikkiä koska senkin kohdalla voidaan siirtyä muualle. Jumalakäsitteitä voidaan viskoa eikä kritiikistä ole väliä koska riittää että edes yksi niistä tarttuu. Ateistin velvollisuus on vastata haasteeseen. Sen lisäksi ateistien velvollisuus olisi tuottaa hyvä ja työstettävä ja kaikenkattava määritelmä Jumalalle - asia jota ei nähdä kristittyjen velvollisuudeksi koska siellä monisärmäisyys on vain kiinnostavaa.

Sofistikoituneen teologian ytimessä onkin ennen kaikkea asenne. Se on sofistikoitunutta koska sofistikoituneet teologit itse niin sanovat. Muut voivat huomata että kyse on enemmän halusta saivarrella ja lukeneisuudesta kuin mistään viisaudesta tai edes hyväsydämisyydestä. Mielestäni tämä ihmisryhmä on asenteellisesti pahempaa kuin idioottimaisin kreationisti. Tälläisiä saisi ollakaan! (Saati että saisivat palkkaa. Ihmisille pitäisi maksaa palkkaa siitä että kuuntelevat näitä sofistikoituneita teologeja.)

Soveliaasta puheesta (jota et ehkä löydä tästä kirjoituksesta)

Kalervo Niementaus paheksui kiroilukulttuuria. Hän kuvasi kirosanavetoista kulttuurista "suvaitsevaksi alennustilaksi". Ymmärrän toki sen, että kiroilua pidetään pahana. Mutta poliittisten blogien kontekstissa on hieman omituista törmätä siihen että asiaan vedottiin ensi sijassa "huolestuneena, näin neljän lapsen isänä". Ja korostettiin, että "Nuorena poikana oltiin kovia kun uskallettiin se sanoa, nykyisin se lähinnä huvittaa..aikuisen ja eritoten naisen kirjoittamana lähes naurattaa." Tässä ei selvästi ole kysymys enää hyvistä tavoista. Kysymys on moralismista. Kun kirosanan käyttöä kiinnitetään ikään ja sukupuoleen, on selvää että kiroilussa on kyse paitsi siitä että kiroillaan niin myös siitä ketkä kiroilevat.

Pekka Pihlanto viittasi kiroilun kohdalla myös siihen ajatukseen että kiroilu on älyn puutetta. "Joka joutuu turvautumaan törkeyksiin, osoittaa paitsi sivistymättömyytensä myös sen, että asia-argumenttien pakki on tyhjä." Teoria on yleinen. Ja se varmasti johtuu siitä, että kiroiluun usein turvaudutaan kun muunlaiset sanat loppuvat. Joten tämä sitten koskisi kiroilua noin kategorisesti. ; Oli mielenkiintoista huomata myös miten kommenteista löytyi toinenkin suuri linjaus. Jorma Moll kertoi että "Väitetään myös että kiroileminen on osoitus epäselkeästä ajattelusta. Kun tuon aikanaan kuulin aloin seurata ihmisten puheita siltä kannalta. Nykyään yhdyn väitteeseen. Melkein samaa tekee mieli sanoa sivistyssanojen käytöstä, paitsi ammatti- ihmisten keskinäisessä kanssakäymisessä." Pihlanto tukee viestiä "Totta on - kun ajatus tökkii, ei keksitä muuta kuin kirosana. Se vastaa usein englanninkielisten well -sanaa tai muuta täytesanaa, joka antaa pienen hengähdystauon ajatella sopivaa vastausta. Sivistyssanojen käyttö on turhaa keikarointia tavallisessa keskustelussa." Niementauskin ilmaisee olevansa tästä samaa mieltä "Täällä toki kirjoittelee professoreja, sun muita oppineita, joilta asian jotenkin ymmärtää, mutta kun (kenties itseään korostaakseen?) sitä tekee "rahvaskin", niin se tuntuu huvittavalta. Toki sellaisen kirjoittajan vika ole se että itsellä vain kesken jäänyt keskikoulu, mutta jonkun verta potuttaa, kun pitää aina välillä googletella että tietää mistä toinen puhuu."

On selvää että kysymys ei ole kohteliaisuudesta, pelkästä kohteliaisuudesta. Tai itse asiassa kohteliaisuudesta lainkaan. Tämä toki paistaa kommenteista joissa selvästi kiroilijoita käsitellään tavalla josta on haastavaa löytää sivistystä, saati sydämen sivistystä. Selvästi tässä ei niinkään ajeta sinänsä monesti tarpeellisiakin hyviä tapoja. (Tätä tietysti voi olla vitun vaikeaa uskoa minun sanomakseni. Mutta ei tämäkään paskaperse nyt vittu ihan kaikkialla perkele kiroile. Saatananvittu sitä pitää tietää mitä jumalauta laukoo helvetti kellekin.)

Olen paikoitellen erittäin samaa mieltä kirosanoista. Kun kirosanat jättää pois, on ilmaisuun käytettävissä oleva sanasto suurempaa. Tai oikeastaan ei ; Tutkimuksissa ne jotka keksivät paljon kirosanoja tuntevat muitakin sanoja enemmän. (Kirosanat ovat osa sanavarastoa joten tämä nyt tuskin mullistaa kenenkään mieltä.) Mutta onhan se miellyttävämpää.

Samoin on hyvä tiedostaa että kieli on kommunikaation väline. Ja jos viesti ei tule ymmärretyksi on syytä miettiä johtuuko tämä siitä että viestiä ymmärtämätön ei ole viestin tarkoitettua yleisöä. Vai siitä että viestijä on huono. Tosin jos jokin minun tekstini saa ihmisen oikeasti menemään sanakirjan ääreen, niin sitten olen tyytyväinen. Sillä se tarkoittaisi sitä, että tekstistä on opittu vähintään tuo yksi sana. Ja kiinnostusta sanan oppimiseen on ollut joten se on varmasti kunniakasta elinikäistä oppimista korostavan yhteiskuntammekin silmissä. (Tosin en usko että sanakirjaan oikeasti mennään. Sanotaan vaan tl;dr. Joskus ei voi kuin ihmetellä miten tiedottomassa tilassa on mahdollista ylipäänsä näpytellä kasaan tekstiä. Tekstiä joka ilmeisesti ei läpäisisi vanhan keskikoulun seulaa.)

On kuitenkin melko selvää että kun isketään sekä sivistyssanoihin että kirosanoihin, on kysymys enemmän kielen "normalisoinnista". Tai oikeastaan kielen keskiluokkaistamista. Paheksumalla tiettyjä puhumisen tapoja luodaan hyvien tapojen ja "huolestuneen vanhemman" harrastamalla lasten suojelulla ilmapiiri joka normittaa hyvin monia ihmisiä. Sitä on helppoa viitata sivistykseen kuuluviin hyviin tapoihin ja etikettiin samalla kun unohtaa että sanavarasto kuuluu yleissivistykseen. Ja että ihmisten alentaminen paarialuokkaan väärän sanavalinnan kautta on kohtuu vahvasti ns. sydämen sivistyksen vastaista.

Itselleni, jolla -erityisesti "livenä"- joka toinen sana on sivistyssana ja joka toinen kirosana on törmännyt tähän ongelmaan. Saan kuulla siitä miten on syytä siistiä puheita. (Yllättävän harvoin tosin.) Ja toisaalta saan kuulla siitä miten teitittelu ja muut vastaavat muodolliset läsnäolon tapani ovat "etäännyttäviä". ; Mutta mitä minä tälle voin. Aloitin lukemisen hyvin nuorena ja turmelin mieleni lapsesta lähtien korkeakulttuurikirjallisuudella. Olisi turhaa väittää että tämä ei olisi vaikuttanut siihen miten käsitän "kielen käyttämisen". Kiroilemaan opin vasta melko kypsässä iässä. (Olin lukioon mennessäni tunnettu siitä että en kiroile.) Mutta sitä on sitten tullut harjoitettua sellaisissa elinympäristöissä joissa kiroilu on toinen äidinkieli.

Tämä on lähinnä täydennys hyvin yleiseen ilmapiiriin jossa tietyt aiheet ovat tärkeitä ja jaettuja. Jossa niistä kannattaa olla samaa mieltä kuin muutkin. Kun retoriikkakin pitää sovittaa muottiin, on hyvin vaikeaa löytää sitä osaa kielenkäytössä jolla sitten voisi oikeasti tehdä sitä mitä varten kieli on. Eli ajatusten välittämiseen. Tuntuu että kommunikointia normitetaan niin paljon että viestintä tavallaan loppuu. Olen muutenkin erityisen kiinnostunut siitä miten ns. "kunnon ihmisillä" on oikeasti tapana määrittää sallittu kieli hyvinkin tarkasti. Eihän tässä voi kuin lainata Stephen Frytä joka esitti asian ytimekkäästi "The sort of twee person who thinks swearing is in any way a sign of a lack of education or a lack of verbal interest is just f*cking lunatic."

Kun "kohteliaisuus" on tekosyy jolla syytellään ja moititaan ihmisiä esimerkiksi typeriksi tai huvittaviksi briljeeraajiksi pelkästään siksi että he käyttävät jotain omasta mielestä vääriä sanoja. Sanoja jotka tuntuvat liian banaaleilta tai oman käsityskyvyn ylittäviltä. Kun tälläinen haukkumisasenne nousee esiin, on selvää että kyse ei ole ystävällisyydstä, kohteliaisuudesta ja siitä että pyritään olemaan toisille decent human being. Kun retoriikkaantarttujien asenne on näin haukkumiskeskeistä ja ihmiseenkäyvää, on selvää että vastavuoroisuuden nimissä syntyy into vastata samalla epäkohteliaalla linjalla takaisin.

Mutta niinhän se on. Kuolemaa ei tarvitse pelätä. Koska kun on elossa sitä ei ole ja kun se on kohdalla siitä kärsivät muut. Tyhmyys, kusipäisyys, asenteellisuus, huono sanavarasto ja pikkumainen asenne ovat vähän samanlaisia.

Sivistyksen merkit - ja vähän taivaankin

Internet on raaka keskustelupaikka. Tätä sävyä on pidetty jopa hyvin vahvana merkkinä ihmisten ja kansan rappiosta. Snobistit näkevät että kulttuuri on rappeutunut. Ja juurevammatkin ihmiset näkevät että on säästetty vitsaa ja siksi lapsista on tullut kaikkien Pyhien Arvojen hylkääjiä.

Yleisenä kaavana onkin se, että keskusteluja hillitään. Moderointi on suorastaan välttämätöntä. Monesti esimerkiksi uskontokeskusteluissa on aivan järkevää muistuttaa esimerkiksi allekirjoittaneelle, että jos oltaisiin toisen kotona ja tarjolla olisi teetä ja pikkuleipiä, niin tuskin sanoisin samanlaisia. Tämä on aivan yhtä totta kuin se, että jos minä olisin toisen kotona kylässä pikkuleipiä nauttimassa, tämä ei myöskään sanoisi päin naamaa mitään sen kaltaisia mitä nettiin kirjoittaa.

Tässä itse asiassa on takana enemmän kuin pelkästään huomio siitä että "tekin olette epäkohteliaita". Tämä ei teknisesti ottaen olisi edes mikään asiallinen puolustus. Se ei poistaisi epäeettisyyttä ja huonotapaisuutta vaan korostaisi että kaikki ovat saastassa. Eikä yksikään pelastuisi. Takana on nimittäin se, että mitään opettavaista tai mitään ajavaa keskustelua ei tapahdu pintapuolisia kohteliaisuuksia heitellen.

Lisäksi tässä on takana suurempi huomio siitä että usein sivistys sekoitetaan sivistyksen ulkoisiin merkkeihin, joita matkimalla voidaan luoda imago sivistyneisyydestä ilman sivistystä. Sivistys sekoitetaan usein sen "pikkuserkkuihin" eli lukeneisuuteen ja hyviin tapoihin. Esimerkiksi minulla on hyvä kotikasvatus. Ja siinä korostettiin että fiksu ihminen käyttäytyy suojuvasti.

Itse asiassa en edes oikein kiroillut ennen kuin vasta teini-iässä. Itse asiassa yllättävin piirteeni on se, että olen livenä yllättävänkin lammasmainen ihmisenä. Ja tämä pätee nykyäänkin. Olen suorastaan järkyttävän kohtelias jos tarve on. Usein pysyn jopa sivussa, ja joku voisi luulla minua ujoksi ihmiseksi. (Oikeasti minua ei vain kiinnosta.) Toki minulla on tarpeen tullen sovellusrepertuaarissani suoritteita. Mutta ne otetaan käyttöön vasta kun on pakko. Esimerkiksi vartijana olin tunnettu voiman alikäyttäjä. Eli vaikka tilanne olisi vaatinut vääntämistä, jatkoin vielä siinäkin vaiheessa juttelemista. Nuorempana olin itse asiassa nykyistä vihaisempi. Siis siinä mielessä että minut saattoi raivostuttaa kunnolla. Nyt vanhempana tämä puoli on ollut laantumaan päin. Ja vihani ei ilmene kovinkaan helposti sellaisena joka näyttää raivona. Minun raivoni ilmenee siten että lakkaan hymyilemästä ja ilmeistöni on vakava. Se on olemassa, mutta se pullotetaan yleensä sisälle.

Moni voisi kuvitella että tämäntapaisen blogin pitäjä on jokin kuolaraivopää. Osaan jarruttaa. Nähdäkseni blogikirjoittelussa tähän ei vain ole yhtikäs mitään tarvetta. Sillä minä olen niitä tiukan domeenispesifissä universumissa eläjiä. En sotke elinpiirejäni kovin mielelläni. Työ on työ, vapaa on vapaa. Eri harrastusten alaporukoiden keskenään sekoittuminen ei ole mukavaa. Bloggaillessa raivokusipäistellään.

Syynä on kenties harvojen tiedostama asia. Tämä asia on Martti Luther. Elämme luterilaisessa maassa, nimellisesti. Kuitenkin suomalainen keskustelukulttuuri on kaikkea muuta kuin luterilaista. "Suomen Kuvalehti" kuvastaakin tässä kohden oleellisen kirjoituksen "Martti Luther ja vittuilun taito". Tässä nostetaan esiin se, että Luther oli aikansa mittapuilla todella sivistynyt mies. Hänellä oli myös käsitys kommunikaatiosta. Teoria voidaan kuvastaa yhdellä kuvalla.

Siinä sinulle vähän teesejä! Straight in your ugly face.
Ja Paavi se on yksi haiseva paskaläjä!

Luther oli siitä erikoinen teesejä-itse-mies, että hän ei todellakaan vastaa sitä yltiöympäripyöreän leppeää retoriikkamallia jota nykykirkko harjoittaa. Luther olisi itse asiassa tuominnut sen epäilyttävänä, mahdollisesti saatanallisena, paskanjauhantana. SK. kääntää Lutherin lausunnon "keskustelijoiden oli suositeltavaa suoltaa kuraa toisten niskaan hyvin henkilökohtaisella tasolla - vain näin oli mahdollista houkutella totuus esiin." Joku voisi ajatella että tässä uskontokriitikko lokaa valtionkirkkomme alkuperän. Ja että kritiikki herjaa koko luterilaisuutta ja tekee siitä jotenkin sikamaista. Mutta asia on juuri päinvastoin. Näen että Luther oli tässä kohden oivaltanut jotain hyvin oleellista. Ja tästä etääntyminen on johtanut paskanjauhanta-kiiltokuvanlevittelykirkkoon joka on antikeskustelevaa ja lutheriin suhteessa suorastaan kerettiläistä.

Ajatus röyhkeästä kielenkäytöstä tuo mieleen vain ad hominemin. Mutta tosimaailmassa herja ei ole aina ad hominem. Se on ad hominem vasta jos toisen argumentin laittaa vääräksi vain siksi että toinen on idiootti. Luther ymmärsi että jos toista kuvaa idiootiksi, hän puolustaa asemaansa eri tavalla. Luther ymmärsi että jos toista kritisoi, häntä voi tämän jälkeen kutsua idiootiksi. "Martti Lutherkin näki ystävällisessä julkisessa keskustelussa jotain orwellilaisen pelottavaa. Illuusio harmoniasta todellisuudessa toteutuu vain Disneylandissa ja uskonnollisissa traktaateissa." ... "Jos asiat ilmaistaan miellyttävällä kaunopuheisuudella, kyseessä saattaa olla Saatanan juoni." Lisäksi tunneilmaisu auttaa siinä, että omat intressit paljastuvat. Toiset eivät joudu arvailemaan ja keskustelusta tulee rehellisempää. Se ei ehkä ole kaunista, mutta se on parempaa kuin ovela selkäänpuukottamishippakiertue jota turhan moni harjoittaa internetkulttuurin yleisestä raadollisuudesta huolimatta.

Oleellista olikin se, että Lutherin suhde julkisuuteen on sama kuin itselläni. Moni kun on kohtelias julkisesti ja avautuu korkeintaan kaveripiirissä. Itse en ymmärrä miksi meidän pitäisi näyttää pahimmat puolet niille joista pidämme eniten. Lutherin mallissa julkisuus lisäsi hönkää. "Lutherin kirjeiden julkisuus tuntuu olevan yhteydessä niiden röyhkeään tyyliin. Tuntuu hämmentävältä lukea erästä Lutherin kirjettä vuodelta 1520. Kirje alkaa Kristuksen rauhan toivotuksella. Hetken päästä vastustajia haukutaan aaseiksi ja huoriksi."

Strategia on nerokas ; Provokaation tärkein funktio onkin siinä, että se lisää keskustelua. Tunteiden peittely, etenkin postmodernin keskustelupiirin suosima omien intressien peittely ja sivistyssanoilla kikkailu, ovat keinoja hämärtää asiat. Sanomisten ja korusanojen pintaan muodostuu kuorrute jonka taakse varsinainen asia peittyy. "Koska Jumala on yhtä aikaa ylhäinen ja alhainen, ihmisten käyttämän kielen tulee heijastella tätä ihmettä. Alatyyliset ilmaukset osoittavat, että ihminen ei ylennä itseään. Koska Jumala on puolueeton, hänet voi löytää hyvyydestä ja kauneudesta kuin myös viemärin kakkapökäleestä." Jos sivistyksen ydin olisi korusanoissa, ihminen matkisi saatanaa ja peittelisi virheitään. Tämä on oman hännän nostamista. Tämä on sen tapaista "imagonluomista" jota vastaan esimerkiksi kovasti arvostamani Michel Montaigne taisteli.

Itse asiassa Lutherin oppien menestys perustui kirjapainotaitoon ja yleiseen levitykseen. Kirjapaino teki valtavia muutoksia viestintään. Luther oli siis tavallaan mestarillinen internettrolli joka laittoi julkiselle foorumille tekstiä jota ei varmasti pidetty sävyltään asiallisena. Mutta joka juuri provokaatioluonteensa vuoksi sai näkyvyyttä ja viehätti ihmisiä. Nähdäkseni tämä ei turmellut Lutherin fanejen uskoa ja hengellisyyttä, pikemminkin juuri päinvastoin. Niin netissä kuin uskonpuhdistuksessakin vakaumus oman asian oikeudellisuudesta ja siitä flamettaminen on se, josta erialaiset massaliikehdinnät syntyvät.

Luther on itse asiassa yksi syy sille, miksi olen viehättynyt trollaamisesta. Hikipediassa minut tunnettiin ihmisenä joka antoi ikisuojia ja ikibannejakin. Kuitenkin samalla ns. vandaalismielisyyteni oli selvää. En siis ollut itse vandaali, ja siivoilin ja ennaltaehkäisin sotkuja. Mutta en moralisoinut. Pikemminkin ymmärsin heidän motiivejaan erittäin hyvin ja kunnioitin niitä.

Trollaamisessakin itseäni viehättää juuri se, että se on pohjimmiltaan sitä ett hyvä trollaus on hyvinkin jotain aivan muuta kuin miksi se yleensä käsitetään. Olen itse asiassa moittinut ihmisiä siitä että he trollaavat monesti silloin kun heidän pitäisi provosoitua ja päinvastoin. Tällöin halutaan ajaa omaa asiaa trollaamisen keinoin ja esimerkiksi kostaa entisille tyttöystäville. Tämä on toki mahdollista - miltei kenet tahansa voi trollata. Mutta tehokkaimmillaan trollaus on juuri silloin kun sitä harjoitetaan asiassa joka ei ole itselle merkityksetön. Tällöin keinovalikoimakin usein laajenee suuntiin jotka ovat trollaamisen kannalta tehokkaita. Sillä omaa asiaa ajaessa trollaaminen muuttuu helposti "huomatkaa minut" -tyyliseksi. Eli trollin oma teksti saa suoraan siihen kohdistuvia lainauksia ja viestittelyä. Ja tämä nähdään egoiluna. Hyvä trolli sen sijaan ottaa käyttöön identiteetin, käyttää sen vahvuuksia ja heikkouksia siten että valtatasapainot hämärtyvät ja ihmiset provosoituvat tuottamaan tekstejä jotka provosoivat muita. Tämä on hienovaraisempaa, ja jos asia ei ole oman sydämen lähellä, se on helpompaa.

Sen sijaan jos asia on tärkeä, on syytäkin provosoitua ja provosoida. Tämä on juuri sitä mihin Suomen Kuvalehden juttu viittaa puhuessaan arvailuteoriasta (second-guess theory). Siinä ihmiset provosoituvat (=tehokas trollauskeino) jos viestin merkitys jää auki ja sitä joudutaan arvailemaan. Provosoituneen keskustelun nähdään "...seuraavan tilanteesta, jossa ihmiset joutuvat jatkuvasti arvailemaan sanojen merkityksiä ja päättelemään, mitä lähettäjä ”todella sanoo”. Verkkokulttuuria tutkineen Ilkka Tuomen mukaan keskustelun toisesta osapuolesta tulee tässä tilanteessa heijastus omista kuvitelmista. Keskustelijan ennakkoluulot saavat vallan. Samalla osapuolet yrittävät ratkaista tykönään viestin sisällön saadakseen kuvan sen ”totuudesta”." Samalla Suomen Kuvalehti kertoo että flamesodissa joutuu todella arvioimaan mitä toinen tarkoittaa. Sillä jos trollaus on identiteetin häivyttämistä, sen synnyttämä provosoitunut flametus on sitäkin rehellisempää ja identiteettimerkkejä korostavampaa. "Keskustelijoiden kadonneita motiiveja miettiessäni olen ymmärtänyt, että flame wariin eli herjaussotaan osallistuminen on yhtä jännittävää kuin vuoristoradassa ajelu, vatsaa vääntää ja kaarteissa huippaa. Samalla on jännää suunnitella omaa vastinetta. Sitä varten täytyy vakuuttua, että on oikeassa." Suttunut flamettaja pakottaa reagoimaan sisimmän kanssa. Ymärrän että tämä on monille järkytyksen paikka, sillä aito sivistys vaatii omien heikkouksien sisäistämistä ja ymmärtämistä. Ei pelkkää ideaalikuplan rakentamista ja siihen liittyvää optimistista toiveajattelua joka kumpuaa lähinnä omasta egoistisesta itsekeskeisyydestä. Olenkin huvittunut ja hyvittynyt aina kun joku lukenut sulavaretoriikkainen etiketti-ihminen närkästyy. Sillä vasta kun he joutuvat tilanteeseen jossa he eivät voi vain bamboozle other people with dead languages, heistä voi kasvaa sydämen sivistyneitä. Joutuvat kerrankin paljastamaan itsestään sen poliittisesti/teologisesti/muuten vaan epäkorrektin totuuden.

Heidän ultimaattinen testinsä on tietysti se, että he voisivat tarjota minulle, kaiken sen rähinän keskelläkin, teetä ja keksejä. Iskisivät lopuksi nyrkin pöytään ja sanoisivat että turpa kiinni ja suu auki - tuossa on sinulle järkevämpää jauhettavaa kuin tuo Paska joka pesemättömästä suustanne kielioppimuodossa ympäriinsä kajahtelee. (Ja sanoisivat tämän kenties latinaksi. Ihan vain koska voivat.)

Knoppia ikä kaikki

Briteissä pyörivä televisiosarja "QI" ("Quite Intresting") purkaa yleisiä harhakäsityksiä. Se on vähän kuin tietovisamainen kilpailu jonka kysymykset liittyvät asioihin jotka erittäin moni ajattelee tietävänsä, mutta jotka ovat enemmänkin luuloa. Kysymyksiin ei sitten välttämättä haeta niinkään oikeaa vastausta kuin enemmänkin hyviä arvauksia. Juontajana on Stephen Fry joka hoitaa asiaa lempeydellä ja huumorilla ollen silti erittäin pro-sivistys -henkinen.

Näin sarjassa on esimerkiksi nähty kysymys keisarinleikkaus -sanan alkuperästä. Tämähän liitetään tarinoissa Gaius Julius Caesariin, mutta tätä yhteys on varsin hatara ; Äidin kun tiedettiin olleen elossa ja se oli sen ajan lääketieteen tason vuoksi varsin epätodennäköistä keisarinleikkausta vaatineille äideille. Voikin olla että nimi on peräisin Caesarin eläessään säätämästä laista jonka mukaan jos äiti on kuolemassa synnytykseen, pitää vauva yrittää pelastaa leikkauksella.

"QI" on itse asiassa jotain joka on hyvä muistaa skeptismissä. Se on nimittäin sarja joka toteuttaa skeptisen ajattelun ydinpiirteitä. Tuttujakin asioita kannattaa kyseenalaistaa. Ja tätä ei tehdä siksi että saadaan murskata, vaan sen takia että aito tieto on aina "melko kiinnostavaa". Huono uskomus voi olla hauska mutta se ei useinkaan kykene painimaan totuuden kanssa.

Toisaalta QI näyttää myös skeptismin suuren vaikeuden. On nimittäin lähes mahdotonta että tämä mainio sarja saataisiin siirrettyä suomeen ilman että koko sarjan ydinhenki murskautuisi. Sarjasta tulisi Suomessa helposti (a) joko sormi ojossa opettava ja tätä kautta kuivakka. Tiedon korjaamisen henki muuttuu helposti laitosmaisen asialliseksi valistuspuheeksi jossa ei ole enää lämpöä eikä viihdettä. (b) Tai sitten nenäkäs 'ähä-'ähä -henkinen, jotain joka olisi sävyltään vähintään kiusoitteleva ellei peräti ärsyttävä. Tässä olisi toki helpommin viihdettä mutta ei lämpöä.

Tätä ohjelmaformaattia ei yksinkertaisesti voi jättää suomalaisten mediakasvojen käsiin. ; Esimerkiksi Esko Valtaoja olisi tarpeeksi leppeä, mutta rehellisyyden nimissä hän ei ole koskaan ollut riittävän hauska ollakseen QI -ohjelmaan sopiva juontaja. Simo Frangén voisi olla sopivan sanavalmis, mutta hänen huitomisensa ei sopisi sen hengen kanssa. Lasse Lehtinen olisi ensiajatellen jopa hyvä, tottunut tietovisajuontaja ja leppeä, mutta ottaen huomioon hänen kokonaisminänsä hän olisi tiettyine änkyräpiirteineen ns. "potentiaalinen ongelma". Jos Marco Bjurström tekisi tätä ohjelmaa, hän ei olisi häijy ja olisi varmasti tarvittavan asiallinen tai optimistinen, mutta olisin näistä hyveistä huolimatta pakotettu itsemurhaan. (Think about it!)

Suomessa ei ole ilmeisesti riittävästi ihmisiä tai kulttuurimme on liian vieras brittiläiseen keskustelu-debattikulttuuriin että emme yksinkertaisesti kykene tuottamaan yhtä tässä kohden asenteiltaan ja olemiseltaan "riittövöstu Stepen Fryn" kaltaista yksilöä. ; Kun tämän tiedostaa, tiedostaa myös miten vaikeaa tehtävää tieteen popularisoijat itse asiassa tekevät. Tai mitä skeptikot tekevät. Tai mitä filosofian popularisoijat tekevät. Tai mitä minä yritän tehdä tässä blogissa. Kun tehtävä on näin vaikea, ei pidä ihmetellä jos epäonnistuvat ; On helppoa syyttää munapäisyydestä yrittäjiä koska epäonnistuminen on niin helppoa ja onnistuminen vaikeaa.

Pieni ajatus - Älyttömät älyköt

Timo Hännikäinen käsitteli intellektuellismin käsitettä.
1: Hän itse nosti esiin että kyseessä on sosiaalinen normi "intellektuelli ei ole laadullinen termi. Kyseinen "arvonimi" määrittyy pikemminkin sosiaalisesti: intellektuelli on se, jota media ja yleisö sellaisena pitää." ja tämä valta-asema antaa heille erityisen statuksen "Intellektuelli onkin tietyssä mielessä asiantuntijan vastakohta: hän kieltäytyy rajoittumasta vain oman alansa kysymyksiin. Renessanssinerosta hänet kuitenkin erottaa se, että Leonardot ja Michelangelot pyrkivät tosissaan hallitsemaan useita aloja samanaikaisesti - taiteita, tieteitä, insinööritaitoa. Moderni intellektuelli ei yleensä hanki käytännön kokemusta elämän eri sektoreilta ja hänen tietomääränsäkin niistä saattaa olla vaatimaton. Mutta kannanottoa häneltä odotetaan asiasta kuin asiasta, ja useimmiten häneltä sellainen löytyykin."
2: Kommenttisektorissa löytyy lisäksi huomautus "Ensimmäinen ongelma on se, että kun intellektuellit kritisoivat intellektuellismia, myyttisen intellektuellin helposti korvaa myyttinen "kadunmies, joka tietää". Asiaa mitenkään tutkimatta sorrutaan uskomaan, että kadunmies ei sortuisi samanlaiseen sepittelyyn kuin intellektuellit." ... "että käytännöllisten taitojen hallinta jotenkin suojaisi hörhöilyltä, ja Ihmisen viheliäisyydestä -teoksessakin väitetään, että rahvaan typeryys on muka jotenkin erilaista."
3: Toinen kommentoija nosti esiin että "intellektuellien vastapainoksi ei asetettu oletettua kadunmiestä, vaan toinen älymystön ryhmä, jota paremman puutteessa voisi kutsua vaikka sivistyneistöksi. Samalla tavalla, kuin intellektuellit, he näkevät hörhöyden kaikenlaisten tasapainorannekkeiden takana, mutta eivät juurikaan piittaa siitä, koska näkevät perinteisten instituutioiden arvon ja totuudellisuuden. Niiden rinnalla tuollaiset rannekkeet ovat vain harmitonta hupia. Intellektuelleille ne taas ovat haaste, koska ne todistavat siitä, että itse intellektuelleihin ei uskota."

En malta olla yhdistämättä tätä kolmenlaista älymystön kommentointia Amnellin esittämään kulttuurin kolmikantaan. Tätä kautta voidaan jopa saada lähestyminen siitä mitä eri ihmiset ylipäätään tarkoittavat silloin kun puhuvat viisaudesta. Ja kuten huomataan, niissä kaikissa kysymys on jonkinlaisesta asenteesta ja toiminnasta. Tämän jäsennyksen valossa voidaan sanoa että vaikka älymystön ja sen vastavoimien kuvat ovatkin kovin erilaisia, niissä on kaikissa hyvin paljon totuutta, ja ne kuvaavat jotain olemassaolevaa ja harjoitettua kulmaa ajattelusta.
1: Postmoderni maailma edustaa voimakkaasti snobismilta tuoksahtavaa sivistystä, joka on yhdistettävissä lukeneiseuutteen ja siihen että löytyy kannanottoja - mielellään mahdollisimman yllättäviä, luovia ja provokatiivisiakin - hyvinkin monenlaisiin aiheisiin. Osaaminen ja Mestaruus nähdäänkin sen piirissä helposti lähinnä auktoriteettiin vetoamisena. Kuitenkin postmodernissa maailmassa on "kaikkitietävän kirjoittajan ongelma" jonka kautta lausunnonantaja saa uskottavuutta valta-asemansa kautta. Näin syntyy Hännikäisen elitistinen älymystö. Sen parissa epäonnistuminen ja onnistuminen ovat vain valtadiskursseja.
2: Moderni näkemys on taas valistushenkinen ja korostaa asiantuntijuutta. Asioista on hankittava tietoa ja tätä kautta tehdä harkitut johtopäätökset. Tämä on usein spesifiä, mutta sen piiriin voidaan periaatteessa sovittaa myös moniosaamista, renessanssiajan yleistietäjäihannetta. Tämä on kuitenkin erityisen vaativaa. Ja vaikka modernismi korostaakin yksilön ajattelua, sen kuva tiedon luonteesta tekee asiantuntijuudesta erityisen harvinaista ja sitä ei saa sen keskustelukentässä sosiaalisesti vaan ansioilla, osaamalla. Tässä mallissa epäonnistuminen on todellista ja vakavaa. Ihmisen tulee olla epäileväinen.
3: Uskonnollinen maailma korostaa sydämen sivistystä, jossa helposti korostuu arkijärjen käyttö. Tässä kadunmiehenkin järjen odotetaan yltävän jonkinlaisiin saavutuksiin, mutta tässä onnistuminen ja epäonnistuminen ei ole niin olennaista. Erehtymisestä tehdään, mutta niihin suhtaudutaan leppeämmin.

Tämä voidaan tietysti yhdistä Hofstadterin näkemykseen anti-intellektuellismista. Tällöin kysymys voidaankin nähdä "kritiikistä vääränlaista asennetta ja asiantuntijuutta kohtaan" ;
1: On kuitenkin merkillepantavaa, miten postmoderni ja uskonto käyttävät voimakkaasti kaikkia näitä kolmea anti-intellektuaalisia perustelutapaa ; He (1) syyttävät modernisteja elitisteiksi, (2) korostavat tieteellisen metodin rajallisuutta ja (3) kertovat että tiede ei vastaa kokemusta ihmisenä elämisestä eikä vastaa tavallisen ihmisen kokemusmaailmaa joten se voidaan nähdä arjesta irtautuvana.
2: Modernistit taas käyttävät likimain pelkästään postmodernistejen ja uskovaisten yhteiskunnalliseen elitismiin viittaavia asioita. Muutoin sen parissa argumentteja ei nähdä esittäviensä ihmisten jatkeina.
+ Syynä tähän voi olla se, että (1) modernismi ei nojaa siihen että on asioita joista voidaan vain suoraltakädeltä väittää että ne ovat jotenkin, ja on samalla osoittanut oman luonnontiedekeskittyneen ajattelutapansa tehokkuuden ja toimivuuden, tällöin argumentin näkemistä ihmisten jatkeena ei tarvita. (2) Ja joka tapauksessa se on saanut itselleen niin merkittävimmän aseman, ja siksi sen nähdään olevan erityisen kritiikin tarpeessa ; Postmodernisteja ja uskovaisia voikin motivoida ihan sekin että modernisti näyttää että ei usko heidän auktoriteettiaan ja on silti vahvoilla, heistä liiankin vahvoilla.

MarginaaliSuomalaiset

PerusSuomalaiset ovat pitkän linjan aikana esittäneet ajavansa enemmistön asiaa. Jo puolueen nimi viittaa enemmistöisyyteen, tavallisuuteen ja muuhun vastaavaan. Tätä linjaa onkin pidetty varsin hyvin ja konsistentisti. Esimerkiksi homoiltakohun aikana esitettiin konsistentinoloisia lausumia siitä miten homojen oikeuksien kannattamispuhe on hössötystä jossa "vähemmistön arvoista halutaan enemmistön arvoja." Nyt aborttitilanne on kuitenkin muuttanut tätä. PerusSuomalaiset esiintyvät nimenomaan vähemmistönä Esimerkiksi "heteromies" muistuttaa sydämen sivistyksestä. "Joulukuisen päätoimittajatentin yhdeksi teemaksi nousi abortti. Timo Soini periaatteen miehenä kertoi kantansa, että hän ei hyväksy aborttia. Tästäkös nousi meteli. Jopa vähemmistövaltuutettu Biaudet nousi vähemmistöä (Soini) vastaan." Muutoinkin vähemmistöstatus on noussut keskustelussa toistuvasti esiin. Teemana on se, että jos vastustavaa ja kritisoivaa ääntä nousee esiin, se nähdään sensuristisena ja jonain joka on vähemmistöä(PerusSuomalaiset) vastaan.

Tämä keskustelukenttä on ollut voimakas, nopea ja äänekäs. Ja valtavassa kontrastissa aikaisempaan. Toki olen sitä mieltä, että Soini esitti vain oman kantansa, eikä tämä välttämättä ole samaa kuin asian ajaminen lainsäädäntöön. Ja olen valmis menemään jopa niin pitkälle että presidentti ei ole "arvojohtaja" vaan muuten vaan keulakuva. - Ja vaikka presidentti olisi keulakuva, niin siinäkin tapauksessa arvojen esiinnostaminen on tärkeää ; Demokratiassa kun ei tungeta valmista arvopohjaa vaan annetaan vaihtoehtoja joista äänestäjät valitsevat. Näin väärässäolevat ovat oleellinen osa projektia. Ilman heidän läsnäoloaan ei tavallaan ole valintaa.

Toki PerusSuomalaisilla on vastustamisen, kritiikin ja räkyttäjän luonne, ja tätä kautta he ovat määritelmällisesti jotain vastaan. He eivät selvästi suvaitse jotain koska kritiikki on aina sellaista. He ovatkin mananneet itselleen suojan siitä että heidän vastustajansa esiintyvät suvaitsevaisina. He vaativatkin siksi vastustajiltaan suvaitsevaisuuden suvaitsemista. (Itse he ovat tietysti konsistentisti suvaitsemattomia). Tavallaan pidän tämänlaisesta asian lähestymistavasta, toista vastaan käymisestä tämän omilla määritelmillä ja ehdoilla - jota esimerkiksi filosofi Hume on käyttänyt.

Kuitenkin tällä strategialla on huonot puolet ; Suvaitsemattomuuden suvaitsemisen ongelmana on se, että sitä ajavat nostavat erimielisyyden ja kritiikin mahdollisuuden keskiöön. He vastustavat asioita ja näkevät tämän mielipiteen oikeudekseen. He eivät kuitenkaan tajua että myös kritiikin kritiikki on kritiikkiä. Eli kaikenlaisia kantoja piti saada nostaa esiin, mutta niitä ei kuitenkaan saa nostaa jos ne eivät ole tietynlaisia. Jos kritiikki on kieltämistä, he itse rajoittavat näkökulmia kritisoimalla esimerkiksi maahanmuuttoasioita. Jos kritiikki taas on sallittua, on Soininkin mielipiteitä oikeus moittia räväkkäinkin sanakääntein -etenkin kun Soini ja hänen tukijoukkonsa ovat varsinaisia groteskillakin kielellä iloittelevia poskensoittajia.

Tässä on sisällä potentiaalia epäkoherenttiin asioihin suhtautumiseen. Tästä hyvänä esimerkkinä on se, että aborttikysymystä - ja aborttilainsäädännönmuuttamismietintöjäkin - sallitaan vaikka ne ovat vähemmistön asia jolla rajoitetaan oikeuksia ; Abortin kannattajat eivät pakota ketään aborttiin, mutta abortin vastustajat sanovat miten kaikkien olisi elettävä. Näin "vähemmistö selvästi pyrkii tekemään arvoistaan enemmistön arvoja." Samaa ei kuitenkaan haluta yhtään tehdä homoseksuaalien kohdalla.

Minun on helppo olla konsistentti näissä kahdessa asiassa; Annan abortin ja homoavioliiton olla yksilön asia ; Eli jokainen saa päättää ottaako abortin ja jokainen saa päättää meneekö naimisiin samaa vai eri sukupuolta olevan kanssa. Mutta tosiasiassa minäkään en suinkaan suvaitse ihan mitä tahansa.

Asiasta saa hyvän kokonaiskuvan katsomalla facebookissa kiertänyttä kovaa jossa esiintyy "Harry Potterista" tuttu Voldemort joka sanoo "You do not need to be a Pureblood to know there is something wrong with the Wizarding World when Mudbloods can live among the worthy as equals, but our own children cannot openly practise the Dark Arts." Tässä tiivistyykin juuri se, että tosiasiassa arvovalinnoilla on merkitystä. Suvaitsevaisuuteen liittyy aina muitakin arvoja - paitsi jos puhutaan totaalisesta nihilismistä, jossa taas mikä tahansa kelpaa. Tässä onkin takana esimerkiksi uskovaisille tyypillinen kiusaamisstrategia. Jos uskonnoton vastustaa ja kritisoi avoimesti uskontoa, hän on välittömästi - ei suinkaan vähemmistö ja keskustelunkehittäjä - vaan militantti ateisti ja antiteisti joka haluaa tuhota koko uskonnon ja tätä kautta syrjiä uskovaisia. Tai sitten hän on nihilisti jolla ei ole ollenkaan arvoja ja jonka maailmassa ei ole mitään merkitystä. (Ja näille ei esitetä vaihtoehtoja ääneen.)

Näin koenkin itse asiassa hyvin suurta ihmetystä esimerkiksi "Count Up" -blogiin. Siellähän esitetään samanaikaisesti että "En kestä niitä, joiden mielestä suvaitsemattomuuden suvaitseminen ei ole suotavaa. En edes häpeä sitä. Siinä asiassa en taida pysytä huijaamaan ketään, en edes itseäni..." ja toisaalla että "Puolustin huonoakin auttamista. Omia kommenttejani siellä: "Pelkään, että me Suomessa olemme menossa siihen, että kukaan ei uskalla yrittää mitään. Jos kaikki on kiellettyä silloin, kun ei olla varma oikeista motiiveista, on paras lopettaa kaikki kohtaaminen. Minulla on varsin realistinen kuva meidän kaikkien motiiveista."" Sillä jokainen jota syytetään suvaitsemattomien suvaitsemattomuudesta on tehnyt arvovalinnan ja arvokannanoton. Heillä on näkemys virheestä ja he pyrkivät tekemään jotain muuttaakseen sitä. He nimenomaan uskaltavat yrittää. He kenties tekevät virheen prosessissa, mutta tässä aletaankin menemään siihen "väärien ja oikeiden motiivien maailmaan" joka koettiin ongelmallisena.

Itse joudun tietysti tavallaan kohtaamaan vastaavan ongelman. Minulla on siihen kuitenkin ratkaisu ; Olen toki sitä mieltä että auttamisen on oltava nimenomaan toimivaa. Eli on valittava ongelma ja ratkaistava se rationaalisesti. Muu johtaa kohkaamiseen joka johtaa usein katastrofeihin. Tämä johtaa toki siihen että ratkaisukeinot voivat olla omituisiakin kunhan ne ovat tarkoituksenmukaisia. Eli jos ongelman ratkaisu vaatii typerät pellenenät koska ihmiset eivät vakavasti ottaen tule auttamaan, on tätä karnevalisointia eettisesti perusteltua harjoittaa, vaikka kärsimys onkin vakava asia (samoin kuin ihmisten manipulointi). Tämä voisi tarkoittaa sitä että minulla olisi tilaa ties mille. Kuitenkin tässä kohden on hyvä huomata että hyväntekeväisyyttä voidaan lähestyä monella tavalla. Moni tuijottaa nimenomaan auttajan hyvää tahtoa. Minulle se on herttisen yhdentekevä ; Itse katson että auttaminen on uhrisidonnaista. ~ Eli vaikka esimerkiksi uskontoon käännyttäjä kokee tekevänsä hyväntekeväisyyttä - koska hän näkee tavoitteen oman maailmankuvansa kautta ihanteena ja toimintansa siihen ohjaavana - hän ei harjoita hyväntekeväisyyttä koska "autettava" kokee tilanteen helposti kiusaamisena. Tämänlaista rajoitetta tarvitaan siksi että mitä tahansa toimitaa ei voida sanoa hyväntekeväisyydeksi määrittelemällä sen keskeiset termit oman mielensä mukaisesti. Uhrin kautta syntyy intersubjektiivinen, luonteeltaan sosiaalinben, pakote "halusta tulla autetuksi". Käsittääkseni tämä on paljon enemmän sydämen sivistyksen ydintä kuin se, että puhuu sivistyssanoin, käyttäytyy etiketinmukaisesti, esiintyy rauhallisesti ja hymyillen - tai vastaavaa.

Tosin itse asiasa haluaisin että koko suvaitsevaisuusteemaa ja vähemmistöteemaa muutettaisiin. Sillä itse asiassa jo "suvaitsemattomuuden suvaitsemisen" takaa löytyy erikoinen arvolataus. Se on suoraan sanoen tunnustus siitä että näkemyksessä jota halutaan suvaita on jotain suvaitsematonta. Kun näin on, niin jos ajetaan suvaitsemattomuduen suvaitsemista niin tehdään pakosti jompaa kumpaa (a) joko kohdistetaan moraalista ylemmyyttä tähän huonoon suvaitsemattomuuteen tai (b) tunnustetaan että ollaan suvaitsemattomia ja huonoja ihmisiä. Itse puhuisin pelkästään intressien konflikteista. Tällöin ei puhuta ollenkaan siitä kumpi on hyvä ja kumpi on huono. Sitä vain otetaan jokin asema ja sitten yhteisö päättää kumpi näistä on pahuutta ja kumpi ei. Sillä ei ole väliä kohdistuuko tämä hyvyys ja pahuus vähemmistöön vai enemmistöön. Kysymys on vain siitä mikä yleisesti koetaan reiluksi tai epäreiluksi.

---

Kirjoittaja ehdottaa eräälle puolueelle vakavasti nimenmuutosehdotusta, joka kuvaisi paremmin sen sisältöä.

Sivistynyt

Sivistys on sanana positiivinen ja käytetty. Esimerkiksi Ojanen kuvaa "Sivistyksen filosofiassa" sitä että Suomi on sivistysvaltio : "Voidaan sanoa, että Suomi on sivistysvaltio sanan hyvin kirjaimellisessa merkityksessä. Suomi valtiona ja kansakuntana ensinnäkin nousi tai luotiin tietoisesti nimenomaan sivistyksen idean pohjalta, mutta lisäksi suomalainen perinne korosti aivan erityisesti valtion positiivista roolia sivistystekijänä." Sivistysvaltion käsite kuulostaa tietysti hyvin arvokkaalta.

Kuitenkin sivistys on hyvin monimuotoinen - eli epämääräinen - termi, joka tarkoittaa eri ihmisille hyvinkin eri asioita. "sivistys voi olla mitä vaan, käytöstavoista kielitaitoon, riippuu keneltä asiaa kysyy. matti klingelle se on käytöstapoja ja historiantuntemusta, lasolia päivätyökseen juovalle sivistys voi olla sitä, että kalelle jätetään huikka. puhutaan sydämen sivistyksestä. sanapari on tuttu monien vaikuttajien syntymäpäivähaastatteluista. sympaattista, mutta epämääräistä. sillä tarkoitetaan ilmeisesti sitä, että ihminen voi ymmärtää somaleita ja sibeliusta, vaikka ei ole lukenut maahanmuuttoviranomaisten raportteja eikä säveltäjämestarin partituureja." Toisille sivistys tarkoittaa laajaa jargonvarastoa. Toiselle etiketin tuntevaa, muodikkaisiin pukuihin pukeutuvaa ahkeraa oopperassakävijää. Sivistynyt voi viitata valistuksen ajan ideoita seuraavaan kirjatoukkaan kuin romanttissävyiseen kaunosieluiseen maailmanmieheen. Sivistyksen mittarien moninaisuus johtaa siihen että esimerkiksi jonkun ihmisen määrittely sivistyneeksi tai eisivistyneeksi on hyvinkin vaikeaa. Sivistyneeksi kutsuminen kertookin likimain omista mieltymyksistä ja arvostuksista.

Sivistys tuntuu pitävän sisällään kulttuurin hyvin monisäikeisesti. Ainakin tiede tuntuu olevan sivistystä - perusteet jopa sitä ns. "yleissivistystä" joka ei ole ilmeisesti elitististä sivistystä ja vain harvojen etuoikeus - Samoin taidekulttuuri. Ja tapakulttuuri, joka voi sisältää ohjeita siitä onko haarukka lautasen oikealla vai vasemmalla puolella, miten shampanjalasia tulee pitää kädessä, miten lesken avioehdotuksesta kieltäydytään kohteliaasti ja että pitää antaa Kakelle huikka. Lopussa on kyse painotuksista ja priorisoinneista ; Painotuksen vuoksi toiset korostavat autenttisuutta ja toiset etiketinmukaisten tapojen tuntemista, joka on eräänlaista kohteliaisuudesta tehtyä näyttelemistä.

Kulttuuri -termi tuntuu tuovan ymmärrystä sivistykseen. Epämääräinen muuttuisi sen avulla käsitettäväksi. Kuitenkin kulttuurin yhdistäminen sivistykseen on tosin vaikeaa, koska kulttuuri on samaan tapaan hyvin monimutkainen ja epämääräinen käsite. On itse asiassa vaikeaa sanoa ovatko kulttuuri ja sivistys itse asiassa toisiaan vastaavia asioita ; Jos ihmisellä on kulttuurintutnemusta hän on sivistynyt. Jos sivistys on kulttuuria, on sivistyneisyyden määritteleminen kehämääritelmä. Tämänlaisia kehämääritelmiä on vaikeaa tunnistaa, sillä kehäpäätelmäluonne kätketään siten että kehäpäättelyn toinen osa korvataan synonyymillään. Se, että sanoo että "Kisut ovat kissimirrejä" on luonteeltaan kehäinen, kun tajuaa että kisu ja kissimirri ovat synonyymejä. Ymmärrystä ei yksinkertaisesti lisää se, että sanoo että "kissat ovat kissoja".

Näin ollen sivistyksen kanssa käy lohdulliseksi ; Kun asian voi määritellä monella tavalla, voi jokainen valita sen sosiaalisuuden määritelmän jonka kautta hän on sosiaalinen. ~ Jokainen voi olla voittaja, jos voittaminen määritellään riittävän joustavasti ja tilannekohtaisesti. Valitettavasti tämä vie sen uniikin erikoislaatuisuuden tunteen sellaisista lausumista joissa korostetaan sitä miten "Suomi on sivistysvaltio". Vasta kertomalla sen sivistysken ihanteen, minkä mukaan Suomi täyttää sivistyksen saadaan selvyys siitä minkälainen Suomi on. Ja samalla selviää mikä on lausujan arvo(stus)maailma.

Imaamin nauruttomuus.

Huumorintajua voidaan pitää yhtenä sydämen sivistyneisyyden merkkinä. Tätä kautta huumorintaju toimii eräänlaisena haasteena. Uskonnoissa tämä on vaikea asia. Tabu on usein suojeltu, kritiikin ohella juurikin naurulta.

Tässä mielessä Suomen luterilainen uskonto on varsin terve. Siinä missä aggressiivisemmat linjaukset voivat jopa vastustaa kaikenlaista "turhaa" ja loukkaantua Jeesusvitseistä, on esimerkiksi "Sakastissa nauretaan" -sarja tuottanut useampia kirjoja. Olennaista ei ole se, ovatko vitsit laadukkaita vai ovatko ne "helppoja juttuja". Enemmänkin se, että yritystä on paljon. Ja että tätä ei pidetä minään jumalanpilkkana.

Humoristinen uskontoblogi "theokratie" (jota kirjoittaa Jumala itse) kirjoitti tässä kohden imaamien nauramisesta. Selviää, että siinä missä juutalaisuus on yllättävän laajasti itseironisen huumorin läpitunkemaa -aiheesta on esimerkiksi kirja "Mille Rabbi nauroi?" .

Samalla paljastuu se, että islamilaisessa kulttuurisa tiukat linjat suhtautuvat huumoriin vihamielisesti ; Tiukimmat - eli ne jotka rakentelevat moskeijassa piereskelemisen etikettioppaita ja käsittelevät monia muitakin vastaavia asioita teologin vakavuudella - esittävät näkemyksiä joissa nauraminen ei kuulu islamiin millään tavalla. Se on kuulkaa vakava paikka se!

En jaksa uskoa tähän epäihmisyyteen.

Se on rockandrollklisee.

Moni yhdistää mielikuvituksellisuuden roolipeleihin. Onhan siinä epätosia ilmiöitä, taruolentoja, maagista maailmankuvaa ja muuta jota ei yhdistetä arkeen. Kuitenkin valtaosa roolipelaamistilanteista on aika mielikuvituksettomia. On turvallista hack-and-slash -luolastoseikkailua. Minä tietysti pidän siitä sellaisena. Roolipelistä tulee näin harvinainen tilaisuus heittää "aivot narikkaan".

Sitten on vähälukuisia eliittipelaajia, jotka keskittyvät peliin hyvinkin monisyisesti. Minä tietysti vain pilaisin heidän pelinsä, koska niissä olevat juonittelukuviot vaativat mutkikasta sosiaalisten kontekstien tajua, joka on peräti eriytetty maailmaan jossa normaalit lait eivät välttämättä päde.
Samalla tavalla moni yhdistää uskontoon syvällisyyden. Kuitenkin valtaosa uskovaisista "heittää standardikertomuksia". On esimerkiksi ihmeparanemiskertomuksia jotka ovat kaiken kaikkiaan varsin kaavamaisia, suoraan sanoen tylsiä. Tai sitten on sitä kopioitua pullantuoksuista feelgood -hengellisyyttä joka toistelee toisenlaisia kliseitä.

Myös uskovaisten käyttämät argumentit ovat käytännössä poikkeuksetta toisteltuja (jopa vuosisatoja toisteltuja). Eikä variaatiota yksilöstä toiseen ole paljoa. Näiden uskovaisten blogeja seuratessa huomaa että aiheet ovat monoliittisen samoja. Aihepiirin kapeus johtaa suureen sisällön toisteisuuteen. Kaikki on sanottu miljoonasti, ja usein tuntuu että jopa samoilla sanoilla. Näyttää että he kiertävät kaiken kaikkiaan varsin suppeaa kehää. Luovuuden puute voitaisiin toki oikeuttaa käsityksen syvyydellä. Mutta eivät ne argumentitkaan ole sivistyneitä, kauniita, mutkikkaita, haasteellisia oppia. Ja yleensä niissä on roppakaupalla argumenttivirheitäkin. Itse asiassa nämä esitykset eivät edes kehity, jalostu eteenpäin. Algoritmi runnoo vuoden päästä samassa suvannossa. Uskonto näyttää tältä silmin kaavalta joka toistaa. Tästä ei voi kuin vetää johtopäätöksiä siihen suuntaan että uskonnossa olisi kysymys obsessiivis-kompulsiivisuudesta tai pakkomielteestä. 1: Ja ei, kirjan kirjoittaminen ei tarkoita samaa kuin tästä asteesta ylöspääsy. Yllättävän moni fundamentalisti Suomessa on saanut asemansa enemmänkin "maahantuomalla käännöksen" kuin keksimällä oman uuden jutun.

Sitten on niitä jotka ottavat asian kunnolla. Tosin heilläkin näyttää olevan aika kapea mielikuvitus : Keskimäärin hienostunut teologi referoi. Eli hän läpikäy toisten ajatuksia, analysoi niitä. Omintakeinen panos jää puuttumaan. Persoona nousee esiin vain sanavalintojen kautta. Tulkinta ei kuitenkaan muutu, vaan sävytetään, tälläisillä keinoilla. Viittaus on toki hieno asia, se kertoo että aiheeseen liittyvään on tutustuttu. Mutta tässä muodossaan se on enemmänkin "ex libris". Se sanoo että "tämä ajatus on pöllitty".

Tämä on toki haasteellista, ja usein hienostuneet teologit selvästi kehittyvät taitavammiksi referoijiksi. Mutta silti tuntuu kuin he olisivat enemmän kääntäjiä ja popularisoijia. Teologinen kehittyminen on sitä että voi sanoa useamman nimen jolta ideoita on pöllinyt. (Kenties on vielä kolmannenkinlaisia teologeja, mutta luultavasti minä vain pilaisin ja "häiritsisin heidän peliään".)

Tosiasiassa aivan vastaava toimii myös skeptikkopiireissä. Vain harvat tekevät "omia tutkimuksia". Harvana mainintana on otettava Leinivaaran kirjastossakäynti. Siinä oli kokeilun, ensimmäisen lähteen paikanhakua, journalistista otetta. Mitä skeptikot sitten yleensä tekevät ; Hekin referoivat. Tästä tulee hieman "oman yritteliäisyyden puutetta". Puuttuu se olennainen tekemisen meininki.

Sen sijaan luonnontutkijat, "naturalistit", ovat usein puuhailemassa kaikenlaista mielenkiintoista. Pienet kokeilut eivät tietysti ole mitään nobelaineistoa. Mutta ne on sentään omia yritelmiä. Tässä mielessä he ovat paljon syvällisempiä kuin minunlaiset "kirjaston nielleet". Näyttääkin siltä että tutkimushenkinen ote, tekemisen meininki, syvällinen pohdiskelu, kyseenalaistaminen ja muut hyveet joilla minun ja teologian ystävien kaltaiset olennot mielellään hivelevät egoaan löytyvätkin aivan muualta kuin henkimaailman asioista.

Olisi kiva oppia prosessoimaan luovasti omia mielipiteitä. Ne voisi olla sitten vaikka huonojakin. Jotenkin en haluaisi olla niitä ihmisiä jotka sekoittavat sivistyksen lukeneisuuteen. Se on sama kuin sanoisi että henkistö omaisuutta saisi varastamalla niin perkeleesti. Ehkä tämä onkin helpoin tie siihen, mutta muutakin voisi toivoa. Tämä on ainakin minulle tärkeää, koska pidän enemmän kehittyvistä huonoista kuin laadultaan tasaisena olevista riskinottamattoman vakaista keskinkertaisuuksista. Ihan asenteen vuoksi. Jos asenne nimittäin säilyy, keskinkertaisuudet jäävät parin vuoden päästä jälkeen laatu on parempaa kuin niillä keskinkertaisuuksilla.

---

Tämän jutun lukemiseksi ei tarvitse oikeastaan tajuta muuta kuin että se ei ole roolipeli- eikä oikeastaan uskontokriittinenkään.

Antikirjailijat.

"Toiset puhuvat tuhoamisesta, toiset puhuvat rakentamisesta. Tavanomaiset hyvisten ja pahisten roolit ovat vain menneet ympäri."
(Bloggaajan kannalta nimettömäksi jääneen larppaajan kuvaus Tolkienin "Taru Sormusten Herrasta".)

"Napoleonin kompleksit" antoi kirjallisuutta ylistävän kirjoituksen. Siinä ideana on se, että kirjallisuus on arvostettavaa. Jopa niin arvostettavaa että huonolle kirjallisuudelle tulee antaa hieman kunnioitusta. Vaikka moni julkaistu teos onkin "moskaa, jolle olisi ehkä ollut parempi säilyä elävänä puuna salomailla humisemassa" on kirja kuitenkin olennainen osa sivistystä. Huononkin kirjan tekeminen vaatii yllättävän paljon työtä ja "on tekijänsä ilmaus siitä, että tämä haluaa olla läsnä maailmassa, haluaa olla osa älyllistä inhimillistä julkista elämää." Kirjailijassa on tätä kautta, jos ei intellektuellia sivistystä, niin ainakin sydämen sivistystä, halua ja pyrkimystä.

Tästä on vaikeaa olla erimielinen. Tässä näkökulmassa nostetaan esiin myös kirjojen polttaminen. "Joka polttaa kirjan, asettuu järjellisen argumentaation ulkopuolelle ja kiistää koko painotuotteen ja siinä ilmaistujen ajatusten, arvojen ja kysymysten olemassaolon oikeuden. Samalla tulee asettaneeksi niiden vastineeksi absoluuttisen luottamuksen omiin ajatuksiinsa ja uskomuksiinsa."

Tämä on tärkeä näkökulma. Tästä saadaan tietysti hyppäys postmoderniin relativistiseen logosentrismikritiikkiin. Sillä sen suhde kirjallisuuteen on kahtalainen. Tietyllä tavalla ilmiö nimittäin näyttää siltä kuin se yrittäisi pitää kirjan ja polttaa sen samanaikaisesti. Esimerkiksi postmoderni teologi Winquist on korostanut näkemystä jossa ihminen erotetaan muusta maailmasta. Tätä kautta ihmisen persoona katoaa. Ihmistä ei siksi voida kohdata, ja tapaammekin vain merkityksiä joita annetaan toiminnalle. Tätä kautta meillä on toisista suoran tiedon sijasta vain "kokemus kokemuksesta". Eli toisesta on vain tulkinta. Tätä kautta hänellä yksilö saa saman kohtelun jonka totuus on saanut "kielellisessä käänteessä" : Puhutaan vain kielestä, ei todellisuudesta. Tarkasteltava minuus katoaa. Se ei ole tavallaan mielekäs puheenaihe.

Vastaava ajattelutapa löytyy kauempaa historiasta, mystikoilta. Heistä Jumalaa ei voi esittää sanallisesti. Mestari Eckhart meni jopa niin pitkälle että hän kannusti jumalanpilkkaan, koska ihminen ei voi pilkata Jumalaa vaan pelkästään ihmisen tekemää teologista järjestelmää Jumalasta. Kun tälläisen osoittaa naurettavaksi, osoittaa ikään kuin vain ja ainoastaan ihmisen käsityskyvyn oikean paikan. Kun naurettava irvikuva kaadetaan saa aito Jumala kunniaa. Tälläinen voi tuntua varsin destruktiiviselta. Kun relativisti kieltää tiedon, hän tavallaan asettuu pelin ulkopuolelle. Hän tekee tiedolle saman jonka kirjanpolttaja tekee kirjalle.

Hän asettuu sen ulkopuolelle, eikä anna sille arvoa. Kun kieltää tiedon, kieltää loogisen argumentaation. Kysymysten lähestyminen kielletään ja jos kysymyksen olemassaolo myönnetäänkin, sen etsiminen muuttuu tätä kautta mahdottomaksi. Kirjaimellisesti tulkiten postmoderni tekstintuotanto tuntuu mahdottomalta, kun muistaa että he julistavat sanatasolla "suurten kertomusten loppua" ja sitä että "kirjailija on kuollut".

Koska postmodernismissa korostuu tiedonkritisointi, ei se sellaisenaan anna tilalle mitään. Se on tältä kannalta vain viemässä keskustelukentältä pois aiheen. Tätä kautta keskustelukenttä rajoittuu, sallittu aihe on kieli, ei todellisuus tai sen tutkiminen. Postmodernismi tekee tietysti kritiikkiään kulttuurissa, ja siksi se hyökkää suuria ja vallitsevia näkemyksiä vastaan, muut tuntuvat helposti irrelevanteimmilta tai niitä on aiheena ylipäätään vaikeampi keksiä. Tätä kautta sille on tullut eräänlainen ikonoklastin, kuvainraastajan, rooli.

Kuitenkin he eivät totuus/tietovastaisuudestaan huolimatta suhtaudu maailmaan kirjavastaisesti.

Sillä tuntuu että vähintään yhtä voimakkaana mukana on kirjoittamisinto. Postmodernit tekstit ovat usein hyvin sirpalemaisia - joka kertoo siitä että siihen on kerätty materiaalia hyvinkin laajalti. Ja niissä asioita pyöritetään antaumuksella. Tältä osin on selvää että kielen tuhoamisen sijasta he ovat kirjanpolttorovion kokoamisen sijasta pikemminkin tuottamassa kirjavuorta johon rationalismin Titanic osuu ja uppoaa uhkean neitseellisesti.

Tämä on tietyllä tavalla kummallista ja vaikeasti ymmärrettävää. Mystikko sanoo ensin että Jumalaa ei voi kielellisesti ilmaista, ja että kielellinen ilmaisu on aina jonkinasteista valehtelua ja vääristelyä. Ja kirjoittaa sitten hyllymetreittäin kirjoja ja maalaa kuvia päälle. Ja usein näissä on mukana vahvasti ns. "oma näkemys asiasta". Ja tähän näkemykseen on vahva, jopa absoluuttinen, luottamus.

Tästä esimerkkinä on ainakin postmodernit feministit, jonka piirissä on muun muassa usein lausuttu että "yksityinen on poliittista." Heillä on usein asia jota he ajavat. Tosin jokaisella on hieman eri asia, mutta jokaisella on sellainen. Tätä kautta ideologinen valtapeli on ikään kuin jotain johon "on pakko kuulua". Sääntöjä ei kenties ole ollut määrittämässä, mutta niillä pelataan koska muutkin pelaavat. Jäljelle jää vain se, ketkä pysyvät valtapelissä pelilaudalla -ja kenet kenties jopa syrjäytetään kokonaan. He ovat siksi enemmän "systeemiä hyödyntäviä/käyttäviä/raiskaavia taiteilijoita" jotka kirjoittavat omaa "pientä kertomustaan" vähintään yhtä suurella innolla kuin ennen käsiteltiin "suuria kertomuksia".

Tavallaan ei voi sanoa muuta kuin että "väliäkö tällä". He kuitenkin näyttävät haluavansa olla osa perusteluun keskittyvää järjestelmää. Siinä määrin ahkerasti he kaikesta logosentrismin vastutamisesta huolimatta käyttävät argumentaatiota, että heille tulee osoittaa vähintään samaa kunnioitusta joka kuuluu niille huonoille kirjailijoille.

Vaeltavan ritarin turistiopas : Osataanko sivistys ulkoa?

Tarinoissa sankari on hyvin usein ulkopuolinen. Hän vaeltaa paikalle, huomaa epäkohdan ja korjaa sen. Tämän jälkeen hän voi poistua paikalta. Sankarille ei enää tarvita roolia.

Usein tätä pidetään hyvänä asiana ; Esimerkiksi Wagnerin "Lohengrinin" sankari on ulkopuolinen. Tämä on viattomuutta ja asiassa ryvettymättömyytenä. Sankari on ikään kuin objektiivinen hahmo, joka katsoo tilannetta ulkopuolelta. Hänellä ei ole intressejä tai omaa lehmää ojassa.

Westerneissä tämä on usein käännetty päälaelleen. Toki ratsastaja saapuu pelastamaan -kaava toimii useassa niissäkin. Onhan sarjakuvissakin "Lucky Luken" stereotyyppinen rakenne lyhykäisyydessään "saapuu, toimii, poistuu"

Mutta kuitenkin sankaruus on "länkkäreissä" eri tavoin väritettyä. Sisäpuolella oleva sankari on esimerkiksi sheriffi puolustamassa kaupunkia joko konnilta tai intiaaneilta. Hän nimen omaan ryvettyy asioissa ja siksi kokee sympatiaa kaupunkia kohtaan. Moni westernsankari tulee ulkopuolelta, mutta heihin voi liittyä ryvettyneisyyttä. Vapaa seikkailija joka juo, tappelee ja on muutenkin paheellinen.

Kommunikatiivinen sankari surfaa internetissä.

Manuel Castells on kommentoinut "Communications and Power" -kirjastaan siitä miten politiikka toimii pelon ja toivon kautta. Toivo ja innostus ajavat tukemaan jotain asiaa. Pelot taas yrittävät estää asioita.

Internetmaailma näyttää tässä valossa varsin negatiiviselta. On salaliittoteorioita ja epäilystä. Milloin avaruusolennot hallitsevat pörssikursseja. Milloin USA:n hallitus on WTC -tornien romahduksen takana. Milloin lääkefirmat levittävät murhaavia myrkkyjä. Milloin evoluutio on saatanan salaliitto. Milloin ateismi tuhoaa maailman moraalin ja talouden. Milloin maahanmuutto tuhoaa yhteiskunnan. Milloin fundamentalistit ovat soluttautumassa naamioituneena politiikkaan. Milloin maailmanloppu on tulossa ihan kohta pian.

Riippumatta näiden totuusarvosta on selvää että pelot ovat monet. Ihmiset ryhmittyvät yhden asian taakse. Tässä on kuitenkin pelon kääntöpuoli. Se motivoi taisteluun. Rivejä kootaan. Epäluulot ja kiukku vieläpä vahvistuvat prosessissa.

Siksi internetsankari voikin olla yhdistävä voima, sillanrakentaja. Joku joka kiven kärsivällisyydellä jaksaa räyhäämistä. Ilman tälläistä tilanne on hieman pelottava ; Klikkiytyminen on helppoa yhteisen innostuksen nimissä ja vihollisuuksia on helppo rakentaa pelkojen pohjalta. Kun nämä laitetaan yhteen, syntyy sisäänpäinlämminneitä ksenofobisia yksiköitä.

Filosofiritari ; ulkopuolinen profeetta omalla maallaan.

Nykysuomessa ulkopuolisen roolin ovat tuntuneet saavan filosofit. Tästä todisteena olkoon Pekka Himanen, joka on tehnyt "Kukoistuksen käsikirjan". Himasta voidaan pitää ulkopuolisena koska hän ei ole poliitikko. Häneltä poliitikko tilaa asiantuntijalausunnon jota pidetään ikään kuin intressittömänä. Näin saadaan oikeamielinen ulkopuolinen (objektiivinen) sankari jolle tarjotaan pelastusrooli.
1: Ja miksipäs ei sankari toimeen ryhtyisi - ainakin jos asia on hyvä ja/tai palkkio sopiva.

Himanen sai julkisuutta myös sitä kautta että hän esitti tämän vuoden alkupuolella Helsingin Sanomien NYT -liitteessä, että internetkirjoittelu on WC: seinille kirjoitteluun verrattavaa. Himanen toki lievensi näkemystään ja korosti että hän tarkoitti vain asiatonta nettikeskustelua.

Himasen tavoitteena on "pelastaa maailma", tai ainakin Suomi. Hän katsoo ratkaisevansa asioita. Himasen ratkaisu liittyy luovuuteen ja vuorovaikutukseen. Kirjan alussa Himanen hakee kontaktia lapsiin. Hänestä juuri lapset osoittavat mikä on tärkeää. Kirja on optimistinen, ellei peräti optiomistinen. Esimerkiksi tärkein teema on että veroja ei tarvitse korottaa eikä palveluita leikata, kunhan luovuus maksimoidaan. Vanheneminenkin on mahdollisuus.

Optimismi maistuu muillekin hieman naivilta - aivan kuten Wagnerin sankarikuvatkin. Esimerkiksi Jouko Marttila on esittänyt että "Himasen mukaan Ateenan vipuvoima oli "absoluuttisen rikastavan vuorovaikutuksen" määrä. Sanoisin, että suurempi merkitys Ateenan henkisessä kukoistuksessa oli orjuudella, muukalaisten syrjinnällä ja naisten alistamisella. Tällä reseptillä vapaat ja varakkaat syntyperäiset ateenalaiset saattoivat käyttää päivänsä filosofointiin. Olisiko Himanen valmis jakamaan samaa lääkettä?"

Omalla kohdallani Himasen kohdalla ihmetyttääkin eniten jännite Himasen WC -lausunnon ja kohtaamisen välillä. Jos kohtaaminen ja kommunikaatio ovat hyvä asia, pitäisi sen toimia myös huonojen nettikirjoittajien kohdalla. Se, että huonoa kirjoittajaa halveksii, eristää hänet tietysti ulkopuolisena, ja silloin hän pyörii vain omissa piireissään. Tällöin näkemys vahvistuu eikä ainakaan kovin hyvin etene uusille ja erinäisille urille.
1: Ristiriita ei ole suora, koska Himanen korostaa kommunikaation asennetta. Moite ei ole rakentavaa. Tätä kautta Himasen näkemys saadaan vertautumaan Castellsin näkemykseen kommunikaatiosta. On kohtaaminen ja sen luonne. Tätä kautta "ymmärtyy" ehkä jopa Himasen lausunto jossa hän ei pidä hänen kritisoimistaan suotavana. Kun kritisoi, ei ole rakentunut "innostukselle" vaan "pelolle".
___1.1: Kuitenkin tämä tilanne pistää ainakin minut miettimään sitä, että jos esimerkiksi maahanmuutto lisää kontakteja ja on siksi hyvää, olisi syytä miettiä myös sitä onko se kohtaaminen "WC -seinäkirjoitteluun" verrattavissa vai ei. Tässä kohden olennaista on maahanmuuttajien ja maassa olevien asenteet. Maahanmuuttokriitikot taatusti tekevät asenteillaan saman minkä Himasen eristäminen tekee internetkeskustelijoille joilla ei ole sivistystä tai keskustelutaitoa.

Paikoin tulee mieleen mietintä siitä että Wagnerin sankari on hyveellinen ja näkee maailman kauniina, ja siinä olevat pahuudet ratkaistavina, ja siksi lähtee yrittämään ja taistelemaan in first place. Kuitenkin tulee myös sellainen mietintä, että jos ulkopuolisuus tarkoittaa samalla myös hyvin pienellä informaatiomäärällä toimimista. Päätökset ovat mustavalkoisia kenties juuri siksi että asioita pidetään liiankin yksinkertaisina ja selkeinä. Tämä tietysti tekee toiminnasta helppoa, kun asiaan voidaan tarttua riuskasti ja ratkaista. Mutta maailma jossa on harmaan sävyjä voi vaatia miettimään sellaisiakin asioita, kuin ovatko ratkaisut aidosti toimivia ja onko ne tehty riittävällä tietopohjalla.

Temppeliherra kulkee vetten päällä.

Jukka Hankamäki on lähestynyt asiaa toisen filosofin kautta. Jaakko Hämeen -Anttila kiertelee välimerenristeilyitä. Islamilaiset maat ovat lähellä ja positiivinen suhtautuminen auttaa varmasti kohtaamaan varakkaita ihmisiä risteilyillä. Hän tulee ulkopuolelta ja poistuu laivan mukana, eikä hänen tarvitse jäädä asumaan.

Tässä mielenkiintoinen näkökulma on Hankamäen muistutus siitä että uskonto on teologisen tason lisäksi muutakin. "Jaakko Hämeen-Anttila on esiintynyt islamin asiantuntijana puhuen melko yksipuolisesti ja idealisoivasti islamin puolesta, eikä hän omasta mielestäni ole kovin hyvin perillä nykyislamin poliittisesta olemuksesta." ... "Islam näyttääkin kieltämättä aivan erilaisilta, kun sitä arvioidaan luksusristeilijöiden äyriäispöytien äärestä kuin Itä-Helsingin lähiöiden ikkunoista." Hämeen-Anttila taatusti osaa ja ymmärtää islamin historiasta ja sen teologisista käsityksistä valtavasti. Jopa enemmän kuin moni islaminuskoinen itse. Mutta kenties juuri tämä tietoero onkin oleellinen. Hämeen-Anttila miettii teologista korrektiutta kun taas islaminuskoinen elää ja toimii.

Tosin haluaisin painottaa myös Hankamäen vaakaa : Itä -Helsingissä voi olla epätietoisuutta ja epäluuloja ja pelkoja vierasta uskontoa kohtaan. Ja tämä asennevamma voi lisätä kahtiajakoa ja vihamielisyyttä. Tämä asenne voi rakentaa vihanpidon. Ja jos ei rakenna, niin se vähintään vahvistaa jo olemassaolevaa.

Sivistys ulkoa, sydämen sivistys sisältä.

Yllä olevan voi tiivistää turismiin. Vaeltava ritari, ratsastava lehmipaimen ja ristelilyillä puheita pitävä teologi ovat kaikki eräänlaisia turisteja. "Madventures" -asenteella ja "Kirkot ulkoa, kapakat sisältä" -otsikolla saadaan kommunikaatioon huomio autenttisuudesta. Kirjoitus säälii niitä jotka käyvät Kirkoissa ja muutenkin "tuhlaavat aikaansa Esplanadin ympäristön ylihintaisissa turistirysissä." koska "Yhdenkään paikallisen kanssa ei synny aitoa keskustelua, minkäänlaista käsitystä suomalaisesta todellisuudesta ei muodostu." Jutussa korostetaan miten räkälöissä ja muissa paikoissa joissa köyhät käydään voi käydä kuten eräässä karaokebaarissa jossa he olivat juopuneet halvasta pontikasta ja "Hetken verran näimme ihmisen ihmisenä." Kun tämän jutun facebookin puolella kerroin miten räkälöissä myös tapellaan ja kerroin että turpaansaantikokemus on sekin toki aitoa ja autenttista tunne -elämää, sain paljon huvittuneita like -painalluksia. Valitettavasti sävyni ei vain ollut komiikkaa vaan sarkastista pessimismiä.

Kuitenkin räkälöissä oleva "autenttisuus" tavallaan nivoo yhteen muita kommunikaation muotoja. Hankamäelle Itä -Helsingin asujaimiston kohtaama "ongelmallinen maahanmuutto" on aito kohtaamistilanne, negatiivinen sellainen. Himanen kokee positiivisen kommunikaation aitona kohtaamisena, positiivisena sellaisena.

Kaiken kaikkiaan ongelmana on tietysti se, että ainakaan minä en voi olla ulkopuolinen elämässäni. En voi vain ratsastaa elämääni ja infrastruktuuriini ulkopuolelta, korjata tilanteen ja lähteä pois. Sitä joutuu elämään sankaritekojen jälkeen siinä yhteisössä jonka on pelastanut. Siksi käytännöllisesti merkittävä sankari ei voi poistua ongelman ratkaisemisen jälkeen, sehän vertautuu pakenemiseen jossa vastuu seurauksista jätetään muille, niille joihin sankari katsoo ylemmyydentuntoisesti. Että "tuonkin olen pelastanut".

Nyky -yhteiskunnassa yläluokkainen filosofisankari on liian helposti sellainen, jolla on raudanluja sivistys ulkona, ja he ratkaisevat ongelmia mutta käytännönläheinen sovellettava ymmärrys on vajavaista. Heille vastapainoksi löytyy toki arkisempia antisankareita, jotka ovat pessimistisiä mutta osaavat sentään tuoda realistiset ongelmat esiin ja pahentaa niitä. Sydämen sivistys on harvinaista. No, sitä nyt ei minultakaan löydy joten taidan olla viimeinen valittamaan asiasta.

Kultalusikkaköyhät.

"Tietysti tekstistä voi vetää väärän johtopäätöksen, että kaikki anarkistit ja aktivistit on kusipäitä, mutta siitähän ei ole kysymys. Kyse on nimenomaan siitä, että toiminnoissa näkyy hangaround-porukkaa, joka on mukana täysin itsekkäistä tarkoitusperistä ja ne ottaa rahat pois niillä asioilla."
(Timo Rautiainen [Kappaleesta "Anarkisti"])

Jukka Hankamäki kirjoitti U2 -konsertista. Hänen sävynsä oli hyvin erilainen kuin esimerkiksi sisarellani. Siinä missä siskoni tykkäsi, Hankamäki näkee konsertissa tekopyhyyttä ja kaksinaismoralismia ; "Kunpa U2 olisikin rehellisesti kaupallinen eikä pyrkisi pehmittämään bisneksentekoaan kehitysavun, rauhanliikkeen ja ituhippien ideologioilla."

Hankamäen lausunto sopii omiin ihmettelyihin. Olen nimittäin hieman huvittuneesti äimistellyt "kliseistä intellektuellin kuvaa". Kenties naurettavaa pilakuvaa, muta johon yllättävän moni kuitenkin haluaa kuulua.
1: "Intelligentit" voidaankin tavallaan jakaa "aitoon tavaraan" ja "elitistisnobeihin". Ensimmäiset ovat sydämen sivistyneitä ja jälkimmäiset haluavat olla jotain jota pidetään fiininä. ~ Eli kaiken kaikkiaan on tehtävä jotain samaa mitä Rautiainen teki aloitussitaatissani.

Hänhän on sellainen punaviiniä nautiskeleva kahvilaelämää elävä viisas, jolla on ns. "vasemmistolaisia sympatioita". Puheissa mietitään esimerkiksi sortoa ja reiluutta. Yhteiskunnallisia ja syviä asioita. Kansakunnan traumatkin käydään läpi. Hän on tiedostunut.

"Aidosti köyhät" ei kuitenkaan mitään kahvilaelämää vietä. Ja punaviinikin on liian kallista. Ja töissäkin on käytävä, koska muuten menee talo. Aidolla köyhällä ei ole aikaa tiedostua.

Avainsanana "intelligentsian" ymmärtämisessä on eräänlainen samastumisen tunne. Idea on hyvin lähellä Kaczynskin - eli julman "Unabomber" -terroristin - näkemys jossa vasemmisto tarkoitti lähinnä sitä että henkilö koki olevansa häviäjien puolella. Intellektuellin elämäntapaan ei kuulu köyhyys. Mutta siihen kuuluu sen sijaan olennaisesti jo edellä mainittu tiedostuminen.

Tiedostamalla rikas intelligentti saa luvan vapautua traumasta, eräänlaisesta "syyllisyydestä siihen että on itse rikas ja hyväosainen". Hän tietää ja miettii asioita paremmaksi. "Pelastaa maailmaa" ystäviensä avustuksessa rauhallisessa kahvilassa. Ja kokee myötätuntoa köyhiä kohtaan.

Tätä kautta hän on tunnetasolla lähellä, mutta muuten kaukana. Hän sympariseeraa köyhiä ja vähäosaisia, mutta kuitenkin itse erottuu ehdottomasti rahvaasta. Sillä köyhää kaduntallaajaa ja sydämmetöntä kapitalisti-koronkiskuria yhdistää tiedostumisen puute. Ensimmäiset ovat pelastettavia ja heihin kohdistetaan ylenkatseen sävyttämää sääliä. Jälkimmäiset ovat vihollisia.
1: Siksi intelligentti voi kaikesta rahvaaseen samastumisestaan huolimatta suhtautua innostuneesti "pakkelissa-kuunnellaan-saippuadraamaa-laulettuna-ja-jossa-selkään-miekalla-lyönyt-kuolee-vasta-minuuttien-laulukohtauksen-jälkeen" sen arkisesta erilleen ylevöittävän voiman, sen tarjoamien utooppisten ihanteiden, vuoksi. Ja halveksua "kalsarit-jalassa-munia-raapien-katsottua-kalja-urheilulinjaa-jossa-väliajalla-näkyy-tissit" -viihdettä köyhänä ja huonossa asemassa olevia passivoivana voimana joka tarjoaa valehtelua, eskapismia joka vääristää todellisuudentajun.

Mutta miksi minun pitäisi kohkata tästä? Kuulun toki ehdottomasti köyhälistöön. Minun pankkitilini on saldoltaan niin pieni että sen voisi siirtää suoraan vuokranantajalleni. Mutta itse asiassa kun minun olojani vertaa esimerkiksi ulkomaiden nälänhätää kärsivien - tai kodittomien rappioalkoholistejen tilanteeseen kotimaassa - minulla menee hemmetin hyvin. Lähetän jonkun rupiset 7,5€ kuukausittain kooltaan suureen ja hyvämaineiseen hyväntekeväisyystoimijaan. Enkä tee itse juuri mitään. Koen silti tämän vuoksi olevani jotenkin erityisen hyvä, auttavani.
1: Vaikka oikeasti annoin senkin toistuvan maksutusluvan osittain siksi että se feissari oli tuttu, sellainen jonka kanssa oli joskus ollut vispilänkauppaakin. Ja se maksukin on pyörinyt tililläni vuosia vain siksi että olen niin pirun laiska että en jaksa katkaista sitä.

Tämä oli siksi ensi sijassa itseripitys. Sellaisella kun on ennenmuinoin saanut synnit anteeksi. Ja nykyisinkin siitä saa avoimen ja rehellisen kuvan. Tämä blogiviesti on juuri kuten U2 -Bono. PR -kiillotusta ja syyllisyydentunteen vähentämistä. Maailmanparantamista. Vaikka punaviini puuttuu, on minulla kuitenkin tietokone ja laajakaistayhteys. Sellaistapa ylellisyyttä ei olekaan kaikkialla kaikilla.

Maalaishiiri ja kaupunkilaishiiri.

Voidaan sanoa että luontosuhde on yksi olennainen osa ihmiskuvaa. Luonto on tavallaan niin tärkeä että se on ikään kuin väkisin jollain tavalla otettava huomioon. Tämä vain on tehtävissä monella tavalla. Siksi ei ole ihme että kansanperinteet sisältävät tarinoita luontosuhteesta.
1: "Raamatussa" mainitaan "Eedenin puutarha", jossa ihminen saavutti tietonsa hyvästä ja pahasta. Hän sai sen luonnosta, puulta. Saatana viekoitteli käärmeen muodossa haukkaa-haukkaamaan hedelmää, joka oli jotain muutakin kuin omenaa ja päärynää. Eli kiellettyä hedelmää hyvän ja pahan tiedon puusta. Paikka ei siis ollut metsä, luonnollinen manipuloimaton joukko puuta, vaan puutarha, johon aina liittyy masteroinnin, manipuloinnin ja älyllisen hoivaamisen fiilis. Puutarha oli ensin, koska ihminen sai sieltä häädön heti opittuaan asiat. Puutarhuri on tässä tietysti Jumala. Maan muokkaaminen on siis tavallaan Jumalan imitoimista, joka on opittu Saatanan viekottelun syystä/ansiosta. Uskonnollisen historian sivistyskäsityksessä on korostettu bildningiä. Tämän takana on saksan kuvaa tarkoittava sana bildung. Ihanteena tässä pyritään toteuttamaan sitä että ihminen olisi se Jumalan kuva, joksi Jumala hänet "Raamatun" mukaan muovasi maasta.
2: Ihmis-luontosuhteessa mietinnässä auttaa myös toinen tarinakirja. "Kalevalassa" on iso tammi, joka kasvaa suureksi, peittäen auringon ja kuun. Niin tulee pimeä. Tätä vastaan hyökkää vaskeen pukeutunut kääpiö, joka kasvaa koko ajan kulkiessaan puuta kohden, ja hänestä tulee jättiläinen joka tuhoaa puun. Näin maailmassa voitiin elellä ja tehdä kaikenlaisia asioita. Kaikkea luontoa ei kuitenkaan tuhottu. Näin oli jotain jossa voitiin tehdä kaikenlaisia asioita

Tätä kautta voidaan huomata että luontoon nähdään helposti hallintasuhdetta. Luonnolla on voimia jotka voivat tuhota ihmisen, mutta ihminen voi manipuloida ja päihittää luonnon.
1: Raamatussa ihmisen katsotaan komentavan eläimiä ja taivaan lintuja. Maanviljelykulttuureissa ihmisen hallinta -alue karsi villin ihmisen kontrolloimattoman luonnon kauemmas. Tätä teemaa ovat kannattaneet myös esimerkiksi renessanssiajan ihmiset. Aurinkokuninkaan hovi halusi puutarhansakin geometrisen tarkasti - käsityksenä oli että järki hallitsee luontoa äärimmilleen ja tämä järki on äärimmäisen kaunista. Tässä on taustalla toki hieman sitä henkeä, että luonto on "mahtava vihollinen", jonka päihittämisestä ja muovaamisesta on luvassa kunniaa koska se on haaste. Äärimmillään tämä näkyi teollisen ajan ihmisistä, joille luonto tiivistyi resurssinhakusuhteeksi.
2: Toisaalta tälle on vastavoimaakin. Suomen kansanperinteessä luonto oli jopa pelottava, sitä lepyteltiin. Luonnon nähtiin hallitsevan - pelosta ei tosin valitettavasti ole pitkä matka vihaan. Ja Romantiikan aikana oli muodikasta että pihaan annettiin syntyä villejä pensaita.
3: Nykyisessä urbaanissa maailmassa ihmisen rooliksi voidaan nähdä jopa luonnon suojelu. Tässä luontoa masteroidaan yrittämällä voimistaa sitä. Tässä ihmiskuvassa luonto on suurilta osiltaan heikko ja ihmisen välineellistämisen alla, ja siksi luonto vaatii ihmisen suojelua, se ei omillaan tule toimeen.
4: Näiden lisäksi, jos pitää tasapainosta ja harmoniasta, taas voi hakea vaikka japanilaisesta puutarhataiteesta. Jos puutarhassa on bonsaipuu, on se harmonisesti sekä luontoa että ihmistä. Puu vaatii tarkkaa manipulaatiota, tietynlaista hoitoa - esimerkiksi yksi tuttavani sai häälahjaksi bonsaipuun ja tämä onnistui jokapäiväisellä työllä ja vaivalla muuttamaan tämän parissa kuukaudessa kuolleeksi tikuksi. Japanilaiset voivat pitää puutarhoissaan luonnollisia kiviä, joita ympäröi ja haravalla haravoitu hiekka.

Ylläolevaan olennaisesti liittyykin seuraava:

Kulttuuri -sanan etymologia on latinan sanassa colere, viljellä, sekä siitä edelleen johdetusta substantiivista cultura, joka tarkoittaa viljelystä. Esimerkiksi Cicero puhui anima culturasta, hengen viljelystä. Tätä kautta kulttuuri liittyy maanviljelyyn. Sen sijaan toinen tuttu sana, sivistys ja sivilisaatio juontuvat latinan sanaan civilis, kaupunkilainen. Tätä kautta sana sydämen sivistys saa uutta merkitystä.
1: Tietenkin etymologiassa on haettu sanaa joka heijastaa määritelmäaikansa maailmankuvaa tai jotain muuta asiaa. Se ei siis ole mikään "absoluuttisen luotettava määritelmäpumppu". Onhan esimerkiksi sähkön etymologia kreikan sanassa elektron, höyhen. Syy on se, että Thales onnistui meripihkaan hierotulla staattisella sähköllä saamaan höyheniin liikettä. Elias Lönnroot taas ehdotti sähkölle nimeä lieke. Sähkö ei ole kuitenkaan tulta, happeen yhtymistä. Eikä se liity lintuihinkaan - vaikka kuinka Kokko ilmanlinnuista ja ukkoslinnuista onkin legendoja.
___1.1: Mutta tässä kohden etymologia kuitenkin tuo esiin jotain joka on "määritelmällisesti relevanttia". Unohdan tässä kuitenkin sen että "kulttuuri" esittää määritelmänä että metsästäjä-keräilijöillä ei olisi kulttuuria. Joka tiivistyy vielä "sivistyksessä" sitä että landekaan ei voi olla kunnolla sivistynyt. En ole juuri mistään enemmän erimielinen.

Tätä kautta ihmiskunnan ihmeelliset toimet voidaan yhdistää maanviljelyyn ja kaupunkilaisuuteen. Sävyeroina voidaan sanoa että yleisen "ihminen-luonto" -kahtiajaon mukaan maamies elää maasta, kun taas kaupunkilainen, citizen, elää omassa maailmassan, enemmän luonnosta erossa. Nykyisin maalaiset elävät luonnosta, kun taas kaupunkilaiset vieraantuvat luonnosta. Esimerkiksi tuotemerkkejä osataan paremmin kuin esimerkiksi eläinlajeja.
1: Minulla on tavallaan jalka kummassakin laarissa, kun olen kaupungista peräisin oleva agrologi. Sääli vain, että suhdetta molempiin luonnehtii eräänlainen irrallisuus ja ulkopuolisuus. Että se siitä monisivistyneisyydestä sitten.

Toisaalta voidaan nähdä että ero näiden määritelmien välillä on vain aste -ero. Että maalainen muokkaa ympäristöään vähän, ja kaupunkilainen elää hyvin suurelta osin tekemässään maailmassa, jossa luonto on ajettu teknologialla syrjään.

Tämä on tietysti vain yksi luonnon määritelmä. Sellainen jossa ihmisen kulttuuri olisi jotenkin olennaisesti luonnosta poikkeavaa. Mutta jos ihminen onkin aina maasta elävä - eli kaupunkilainen vain delegoi ravinnonhankintansa maanviljelijöille ja rakentelee korvaukseksi maalaisille internetliittymiä. Tällöin sekä maalainen muokkaa maata, että kaupunkilainen rakentelee maasta - esimerkiksi piistä ja muusta aineksesta - uusia asioita. Tätä kautta saadaan rikottua dikotomian välttämättömyys. Ei ole syytä erottaa ihmisen aikaanssaamaa ja luontoa toisistaan. Jos ihminen on eläin, on hän tavallaan osa luontoa siinä missä jokin puukin. On toki hyvä että ei sekoita myyrien ja ihmisten tai taivaan pilvien toimia toisiinsa, mutta tämä tarkoittaa vain sitä että luonnossa on keskenään hyvinkin erilaisia ilmiöitä.

Tässä määritelmässä maalainen ja kaupunkilainen elää tavallaan aivan yhtä paljon luonnossa kuin metsästäjä -keräilijä neandertalilainen luolamies. Voidaankin sanoa että ihmisellä voi olla muukin kuin välineellinen suhde luontoon. Ihminen voi olla paitsi suhteessa luontoon, myös osa luontoa.

Yksi tapa on tietysti ajatella että ihmisen suhde vaikka puihin on sama kuin lepakon suhde yökkösiin. Toinen vaihtoehto onkin sitten esittää että ihmisen suhde luontoon on hieman kuten ihmisen suhde itseensä, ja ihminen joka kaataa puun, ikään kuin esittää että ihmisenkin voi kaataa. Jostain syystä tämä tuntuu olevan historiallisesti jollain tasolla toimiva yleistys. Esimerkiksi aikana, jolloin luontoa käsiteltiin resurssina, jota voi vaan ottaa ja hakea välineeksi, myös työväkeä pidettiin halpana resurssina. Minä, kaikkea haluavan minäminä -sukupolven kasvatti haluan kaikkea enemmän. En haluaisi luopua nettiyhteydestä vaikka internet muuttaakin valtavasti luonnonvaroja "ihmisen koskemaksi". Silti haluaisin samanaikaisesti että sitä "ihmisen koskematonta" luontoakin olisi enemmän.

---

Kuva on isäni, Erkki Hämäläisen, minusta ottama. Siinä katsotaan ilmeisesti muurahaisia, jotka nekin muokkaavat maata. Ovat tältä osin pieniä ihmisen kuvia.