Tämänlainen näkemys on yleinen myös monilla muillakin ihmisillä. Viestin välityskanavaa pidetään olennaisen tärkeänä ; Viestin kanava määrää sisällöstä. Tämä on tietysti osittain tottakin. Mutta jokainen ihminen osaa kuitenkin keksiä esimerkiksi televisiolle valistuksellisia avuja. Televisiossa on yllättävänkin paljon erilaista tieteen popularisointia. Ja selvästi tieteen popularisointi on jopa suosittua. Esimerkiksi Carl Saganista tuli aikanaan jopa tähti - ja hieman samaa roolia voidaan nähdä vaikkapa "Bullshit!" -sarjan skeptikoille, Pennille ja Tellerille. ~ Noah Chomsky näki tieteen popularisoinnin jopa tärkeäksi osaksi vastuullisten tiedemiesten elämää. Hän korostikin näkemystä jossa tavallinen ihminen on sidottu työhönsä niin että hänellä ei ole resursseja hankkia riittävää taitoa ja paneutumista käsillä oleviin aiheisiin. Chomskyn mukaan akateemikoilla onkin resurssit ja aikaa paneutua ideoista keskusteluun, joka taas on jotain jota tavalliset ihmiset eivät oikein jaksa tehdä. Näin akateemikko voi ihan oikeasti valistaa kansaa ja saada heille keinoja ja välineitä prosessoida asiat itse loppuun asti. Tieteen popularisoija on siis "tiedottaja ja saattaja" jonka aika ja panostus olivat tärkeitä.
Tämänlainen valistusajattelu on jotain joka on nykykulttuurissakin suorastaan läpitunkevaa. Meillä on tätä tarkoitusta varten esimerkiksi museoita. Niitä kautta saadaan esille kuitenkin toinen ongelma. Kun ihmiset menevät museoon, he hakevat sieltä yllättävän usein viihdettä. Esimerkiksi jos lapset viedään katsomaan keskiaikaista linnaa, syynä on se, että miekat ovat siistejä. Vierailulla lapset saavat esteettisiä elämyksiä jotka ova samantapaisia kuin jos he kävisivät taidenäyttelyssä tai katsoisivat kotona juonellisilla koukeroilla oikeutettua viihteellistettyä väkivaltaa. ; Ilo ja kiinnostuneisuus miekoista sekoitetaan tässä helposti miekoista oppimiseen. (Se on sama kuin hämmästys ja ymmärrys sekoitetaan usein hieman samalla tavalla.) Eli suomeksi sanoen museokäynneistä ei yleensä ottaen opita historiasta.Samoin luonnontieteellisessä museossa käynyt voi muistaa sen, miten täytetty elefantti eteisessä oli valtavan iso. Tämä ei ole mitään merkittävää valistumista. Ja tarkemmalla mietinnällä vastaavat ongelmat ovat itse asiassa mukana likimain kaikessa museotyyppisessä valistamisessa ; Ihmiset menevät sinne hieman kuten ennenmuinoin mentiin sirkuksen "kummajais showhun". Tarjolla on ällistystä maailman ihmeistä. Ja tätä kautta ihmiset helposti reflektoivat maailmaa yhtä hyvin kuin muinaiset ihmiset oppivat sirkuksissa vammaisuudesta. Eli eivät kovin merkittävästi.
Näin ollen Groucho Marx oli yllättävän oikeassa.
Tieteen popularisoinnissa on olemassa myös toinen ongelma. Se tulee esiin Richard Posnerin "Public Intellectuals : A study in Decline":ssä. Siinä Posner kiinnittää huomiota siihen että tieteen popularisoinnissa on olemassa omituinen trendi. Määrä on lisääntynyt ja laatu on huonontunut. Posnerkin huomauttaa, että akateemikoilla on ainutlaatuisen tärkeä asema valistuksellisessa toiminnassa ; Heillä on koulutus ja toisaalta heillä on varaa heittäytyä keskusteluihin ; Akateemikot ovat vakiinnuttaneet asemansa, joten ura ei romahda valistustyöstä.
Posnerin mukaan ongelmana on kuitenkin se, että tieteen popularisoija joutuu astumaan kaupallisuuden vaatimuksiin. Tällöin tilanne käy sellaiseksi, että markkinatutkimustulokset ihmisten haluista ja odotuksista, eikä tieteen tulokset ja niiden esittämisen laatu, ovat yleensä olennaisempia. Näin tieteen popularisoijalle odotetaankin yllättävän voimakkaasti kahta teemaa (1) viihdyttävyys (entertainment) ja (2) ja yleisön maailmankuvan loukkaamattomuuden korostaminen (solidarity). Tässä on takana se, että yllättävän harva on oikeasti halukas informoitumaan informoitumisen vuoksi. Ja vielä harvempi on halukas että heidän lukemansa tieto romuttaa heidän omaa maailmankuvaansa. Yllättävän moni haluaa että tiedemies on joku joka esittää kivoin sanoin sen mitä he itse jo valmiiksi ajattelevat. Näin myyvä popularisoija sanoo hauskasti sen mitä jo tiedetään ja uskotaan valmiiksi. Näin popularisoinnista ei enää valistuta ja opita, vaan sen sijaan kertojasta tulee jonkinlainen viisas mies, joka oikeuttaa oman näkemyksen rationaaliseksi ja tieteenmukaiseksi koska hän on viisas ja samaa mieltä kuin popularisoinnin seuraaja.
Posner ei toki pidä tieteen popularisointia totaalisen surkeana. Hän korostaakin sitä, että laaduntarkkailu on olennaisempaa kuin ennen. On hyviä ja huonoja popularisoijia. Tässä kuitenkin noustaan siihen, minkä Chomsky esiinmainitsi ; Tieteen popularisointi oikeuttaa itsensä valistuksen kannalta sillä että hän on kyvykäs prosessoimaan jotain, jota yleisö ei muuten osaisi. Luokittelussa taas tarvittaisiin siinäkin näkemystä, jolloin tieteen popularisoinnissa tehty valikointi tarkoittaa sitä että yleisön oletetaan osaavan luokittelun ja tiedon pureksinnan ja valikoinnin niin hyvin että tässä onnistuessaan he osoittavat taidoillaan, että he eivät sitten enää tarvitse koko popularisoijaa!
Tämä johtaa paradoksiin, jossa popularisointia on paljon, mutta se on monin paikoin menettänyt arvonsa ; Olitpa mitä mieltä tahansa, jostain löytyy joku joka väittää että näkemyksesi perustuu tieteeseen ja popularisoi tätä. Jostain nurkan takaa löytyy aina vähintään totaalisen inkompetentti Chopra joka selittää että maagisetkin unelmasi ovat totta "koska kvanttifysiikka" ja käyttää niin hienoja sanoja että pökerryt ja vakuutut että asiassa on pakko olla jotain perää.
Tämä ongelmallisuus, maailman postmodernisoituminen, onkin huipentunut nykyisiin "maailmankuvasotiin" joita näytetään etenkin Amerikoissa. Niissä on aina aiheena tieteellisyys ja ilmeisesti niihin suhtaudutaan juuri kuten museoihinkin. Niitä pidetään opettavaisina, mutta kuitenkin niistä haetaan etupäässä huvia. Itse asiassa niiden kohdalla pääongelma onkin juuri siinä, että kun ihmiset eivät yleensä halua miettiä asioita kovin vakavasti ja vielä harvemmin muuttaa omaa maailmankuvaansa, on näiden debattien yksi ilmenemismuoto itse asiassa antivalistuksellinen. Tässä ei haeta selvittelyä ja prosessointia, vaan tämä selvittely ja prosessointi delegoidaan jollekin symboliselle oman näkemyksen edustajalle, josta tulee ikään kuin koko ideologian oikeuttaja. Jo debatti itsessään antaa merkitysarvon; Onhan sen pakko olla tärkeää kun oikein telkkarissa ihmiset asiasta debatoi vaikein sanoin. Näin puhujista tulee jonkinlainen "knight in a shiny armor" , mutta tässä puku on tyhjä, eli symbolisen edustajuuden takaa ei nähdä sisältöä. (Siinäkään tapauksessa että keskustelijat sitä ihan oikeasti keskusteluun tuovat.)Tämä itse asiassa tarjoaakin valtavasti tilaa erilaisille pseudotieteille.
Niillehän tieteellisen esityksen tekeminen on ikään kuin ydin. Tässä tematiikassa esiin nouseekin jännittävä suhde nimenomaan tieteen popularisointiin. Sillä tosiasiassa pseudotiede väittää olevansa tiedettä, mutta käytännössä se ilmenee siten että he tekevät ennen kaikkea jotain jota voisi kutsua tieteen popularisoinniksi. (Toki sillä oletuksella että heillä olisi aktiivinen tutkimusohjelma ja tieteenala sen popularisoinnin takana, mikä heiltä puuttuu tai se on ainakin hyvin vähäistä.) Kuitenkin näissä on, hieman yllättäen likimain aina mukana myös toinen puoli.
Tiede on jokin joka antaa pseudotieteelle arvostusta, mutta samalla se on jotain jota he myös vastustavat. Tieteen rajallisuuden korostaminen ja teorioiden moittiminen on niiden ydinmehua. Tämä kahtiajakoinen suhde tieteeseen onkin yksi olennaisimmista pseudotieteen tunnusmerkeistä. Se väittää olevansa jotain jota se kuitenkin toisaalla moittii.
Tässä voidaan oppia jotain olennaista Richard Hofstadterin aloittamasta linjasta. Hän käsitteli anti-intellektuellismia 1960 -luvulla nimellä "Anti-Intellectualism in American Life". Hän nimittäin käsitteli tässä tiedevastaisuutta. Hänen aiheensa on jotain, josta internetajan vitsauksen, denialismin, voidaan katsoa alkaneen oikein kunnolla. Hän luokitteli anti-intellektualismin kolmeen pääluokkaan;
1: Antielitismi jossa tiede nähdään ikään kuin luokkayhteiskuntana, jossa tiedemiehet ovat huipulla. Tämä nähdään loukkauksena tavalliselle ihmiselle, jonka järkevyyttä korostamalla saadaan suosiota. Tämä vetoaa populismiin.
2: Instrumentalismi taas korostaa sitä, että tiede on teoreettista. Tätä halutaan irtauttaa arkielämästä ja käytänteistä. Tässä maailmassa tiedemies on "norsunluutornissa", ilman maailman realiteetteja. Tämän nähdään tarkoittavan samaa kuin etääntyminen tiedosta ja ymmärryksestä myös teoreettisissa aiheissa, joihin tavalliset ihmiset mielellään ottavat mielipiteitä.
3: Anti-rationalismi taas vastustaa koko perustelu- ja argumentointikonseptien mielekkyyttä. Tässä tiede ei kykene ratkaisemaan oikein mitään asioita ja vastaamaan kysymyksiin. Näin siitä tehdään irrelevanttia. Yhtenä keinona on tietysti hylätä koko rationaalisuuden konsepti ja selittää esimerkiksi että kun tieteen määritelmä ei ole yksiselitteinen (yhtä demarkaatiokriteeriä ei ole) joten mikä tahansa on tiedettä, jolloin koko rationaalisuuden konsepti romahtaa.
Jonkinlainen ratkaisu ongelmaan.
Näin lähdekritiikkiin voidaan saada jotain apuja jotka eivät vaadi sisällön tuntemista. Nämä ovat jotain jota kautta tieteen popularisoinnille voidaan antaa arvo. Ne opettavat. Mutta samalla niiden painoarvoa voidaan arvioida. Tämä perustuu metodologiaan ja käytettyyn diskurssiin ; Jos keskustelija "ratsastaa kahdella hevosella jotka kulkevat eri suuntiin", eli hän vetoaa tieteeseen itsensä oikeuttajana samalla kun esittää että tiede on huonoa, hän on todennäköisesti denialisti. Tämä viittaa siihen että tieteen popularisointia arvioitaessa on hyvinkin voimakas tarve noudattaa "Goldmanin metodia".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti