"Jeesusfanaatikko"

Olin tässä pari päivää sitten tallustamassa töihini. Keravan asemalla kuikuili minulle ennästään tuntematon mies. Hän näytti kovasti narkomaanilta ja hänen elekielensä viittasi hyvin vahvaan käyttöön menneisyydessä. Menneisyydessä joka on mahdollisesti ollut aika vähän aikaa sitten. Menneisyyteen joka ei itse asiassa välttämättä edes ole menneisyyttä. Hän nilkutti ja vaikutti ns. hieman spurguhtavalta.

Kuljeskelin ohitse, kuten asiaan kuuluu. Tämmöiset "hieman laitapuolta kulkevat" eivät haittaa minua juurikaan, olen heihin tottunut. Hän ilmeisesti aisti pelon puutteen, tulkitsi tämän kiinnostukseksi ja sosiaalisuudeksi, lähestyi, ja aloitti juttelunsa. Kyseli että mihin olin menossa. Kerroin että töihin. Hän jatkoi tästä välittömästi sanomalla että "Olen Jeesusfanaatikko". Pidin ratkaisua hauskana, koska kukaan joka myöntää olevansa fanaatikko tuskin on sellainen. Tai vähintään me kaikki ajattelemme niin. Kerroin tämän ääneen.

Hän jatkoi mukavasti kertomalla siitä että hän oli kohdannut Jeesuksen henkilökohtaisesti. Tähän olin hieman vaivautunut, ja päädyin toteamaan jotain mallia "Ookkei". Hän kuitenkin ovelasti käänsi tilanteen edukseen kysymällä että olenko minä kohdannut. Kerroin pitäväni tästäkin ratkaisusta, sillä se perinteinen kysymys mallia "Oletko kuullut Jeesuksesta?" ei ole enää edes retorinen kysymys, vaan jotain joka ansaitsee sarkastisen kommentin "Joo, en ikinä, ihan vieras konsepti".

Hän kertoi että hän pitää usein puheita paikallisessa "valtionkirkon ulkopuolisessa paikassa". Tämäkin oli ihan asiallista, etenkin kun hän korosti että tämä ei ole mikään velvoite, vaan että jos haluaa tulla. Tämäkin tuntui ihan OK:lta. Kerroin että hänen harjoittamallaan tasolla jutteleminen on ihan positiivinen ja normaalikin asia. Ja että jos ei pakota tai rupea muutenhäiriköimään, muistaa normaalit hyvät käytöstavat ja vastaavat, ja antaa toiselle tilaisuuden häpyä tarvittaessa, niin kaikki on kunnossa.

Kunnes hän lopetti siihen että hän mainitsi että "Jeesuksen kohtaaminen muutti elämäni parempaan". Kyseinen henkilö ei todellakaan ole roolimalli, jonka kannattaa viitata olevansa hyvä elämänhallintakonsultti. Hänen nykyinen tilansa nosti mieleen vain yhden kysymyksen. Kysymyksen siitä että jos tuo on "parempi", niin mikä on se "huonompi". Joka johti jälleen ajatukset siihen ovatko uskonnolliset elämänpetraamista tarjoavat tahot todellakin jotain jonka tarve on vain niillä ihmisillä joilla elämänhallintataidot lähentelevät nollaa. Ja jotka ovat tehokkuudessaan sitä tasoa että eivät saa ihmisiä nousemaan tuota ihmistä kohemmaksi. Tai edes ymmärtämään että "hallusinoin yliluonnollisista olennoista" ei ole hyvi icebreak.

Tämän jätin sanomatta ääneen. Hiljaisuus kuitenkin varmasti toimi itsessään argumenttina seuraavat kolme metriä jolloin tiemme poikkesivat eri suuntiin. Mietin kuitenkin miksi "tajusin olla hiljaa". Syynä on se, että jopa minä tajuan tämänlaisten laukomisen epäkohteliaisuuden ja epäkunnioittavuuden. Tajusin olevani hieman paha ihminen, jolla ei ole muuta puolustuksekseen kuin se, että tajuaa hävetä sitä. Sellainen joka katsoo yksinäistä käyneistä pihlajanmarjoista päihtynyttä tilheä ja laittaa sen kuvan kaikkien reposteltavaksi vain siksi että siinä on jotain jolle suhtautuu huvittuneesti ja jota voidaan laittaa esille naurettavaksi. Ei hyvä. Joku voisi tietysti kutsua tätä jopa alkeelliseksi synnintunnoksi ja omatunnoksi. Mutta en tämän kautta tullut yhtään suvaitsevammaksi uskontoja ja uskomista kohtaan. Ihmisten epäily sen sijaan on minulla se yleisempi heikkous.