Kun taipumus uskonnollisuuteen hakee uskonnottomia muotoja

"Helsingin Sanomat" uutisoivat siitä että kirkon suosio on vähenemässä. "Tänään julkaistut tilastot viimeisen neljän vuoden ajalta kertovat karua kieltä siitä, että yhä harvempi uskoo jumalaan tai käy kirkossa. Enää 27 % suomalaisista uskoo Jumalaan, 21 % ei. Vielä vuonna 1999 peräti 47% ihmisistä uskoi Jumalaan. 15-24 -vuotiaista vain 15 % uskoo Jumalaan." (Ja lisänä saadaan sellaisia helmiä kuin "taipumus uskonnollisuuteen hakee uskonnottomia muotoja" kun homo religiosus -ihmiskuva on romahtamassa mutta tätä halutaan kiertää vaikkapa klassisella kikalla jossa vaikkapa määrittellään ateismi uskonnoksi.) "Iltalehti" kertoo saman asian siten että edes joulu ja muut "Edes joulu ei vedä kansaa kirkkoon. Viime vuonna joulun palveluksissa kävi yli 130 000 ihmistä vähemmän kuin neljä vuotta aiemmin. Tuoreen nelivuotiskertomuksen mukaan kirkko menetti vuosina 2008-2011 enemmän jäseniä kuin koskaan aiemmin. Kirkosta erosi yli 225 000 ihmistä, miltei 100 000 enemmän kuin edellisellä nelivuotiskaudella."

Tämänlaisen uutisoinnin voisi luulla ilahduttavan mieltäni. Mutta tosiasiassa tämänlaiset asiat eivät juuri kosketa minua. Karkeasti sanoen muiden asenteet ja toimet eivät ole minulta pois, paitsi jos he tunkevat niitä minun elämääni (jolloin teen parhaani jotta se olisi  heiltä pois). ; Ajatus uskonnottomuuden runsaasta yleisyydestä hämmästyttää koska olen itse tottunut olemaan uskonnoton aikana jolloin se oli melkoisen epämuodikasta ; Tarkalleen ottaen puhutaan ajasta jolloin Dawkins ei vielä puhunut ollenkaan julkisesti uusateismista ja jotkin sellaiset nykyään selkeästi ateistiset tahot kuten Hawking ja Enqvist puhuivat muista asioista (molemmat mainitut fysiikasta). Nyt sitä on tavallaan trendipelle.

Asiaa mutkistaa se, että sain eilen yöllä nukkumaan valmistautuessani erittäin ylitsepääsemättömän, vahvan ja voimakkaan uskonnollisen kokemuksen. (Tai pitäisikö sitä kutsua hengelliseksi kokemukseksi.) Eli juuri sinä hetkenä kun uskonnottomuus alkaa olemaan muodikasta, saan kokemuksia joita juuri uskonnolliset puolet ovat korostaneet ja uskonnottomat halveksuneet ja jopa ohittaneet.

Tai pitäisikö sitä kenties sanoa hengelliseksi kokemukseksi. Tämä oli todella yllättävää, koska en ole koskaan - edes aikoina jolloin identifioinut kristityksi - ole saanut minkäänlaisia hengellisiä kokemuksia. Vakaumukseni oli sellaista viileämpää. Lisäksi olen vuosia ollut erityisen vastahankainen uskonnolle, joten sen totuuksien tavoittelu ei ole ollut tärkeässä osassa elämääni. Lisäksi taipumukseni empirismiin ja skientismiin ja argumentteihin ovat väheksyneet vahvasti mystisten kokemusten merkitystä.

Eilinen kokemus on jotain josta en puhu paskaa. Sillä se ei tue identiteettiäni eikä ole oikeastaan muutakaan sellaista jota olisin halunnut tavoitella, saati yrittänyt tavoittaa tämänlaista tilaa. Kokemus oli kuitenkin hyvin voimakas. Enkä yhtään ihmettele miksi ihmiset haluavat jakaa tämän kokemuksen ja kertoa siitä muille. Samalla kun perimmäisin tunne tilanteesta oli sellainen että sitä ei voi oikeastaan sanoilla kuvata. Sitä olisi ikään kuin jaetava jakamatonta (ja muita pseudosyvällisiä paradoksiaforismeja joita uskonnolliset kliseetehtaat tuottavat. Valitettavasti tätä kliseetehtailua laadukkaampaan ei oikeastaan taida edes pystyä). Kokemus tuntui samanaikaisesti ainutkertaoiselta, kiistattomalta että palautamattomalta. Eli kokemus on jotain jota ei pysty vain mekaanisesti toistamaan (toisin kuin monet shamanistiset visualisointitekniikat jotka ovat olleet kokeiltaessa helppoja ja toistettavia.) En pysty sanomaan kuinka kauan aikaa kokemuksessa meni, sillä aika menetti tyystin merkityksensä.

Kokemani oli jotain joka sopi erityisen hyvin Pseudo-Dionysoksen "Theologia mysticassa" opettamaan jaotteluun jossa  mystisessä kokemuksessa on kolme osaa ; purgatio, eli puhdistuminen ; illuminaatio eli valaistuminen ja unio eli yhteyskokemus. Merkittävää on, että kokemus oli myös sen verran voimakas. Se antoi sisäisen rauhan. Itse asiassa tämä on yllättävää koska aikaisemmin en kokenut olevani rauhan tarpeessa tai häiriintynyt. Kokemuksen jälkeen maailma näytti jotenkin selkeämmältä ja puhtaammilta. Kenties paras yritys kuvata sitä olisi verrata sitä useille ihmisille vieraaseen dissosiaatiokokemukseen, jossa ihminen irtautuu omasta ruumiistaan. Mutta tässä itseirtautumisessa ei kuitenkaan ollut niinkään kysymys irtautumisesta kuin liittymisestä kaikkeen muuhun.

Kokemus oli jotain joka luultavasti vaikutti jotenkin siihen miten näen ja koen asioita. Sillä näen yhä asiat, mutta ne tuntuvat erilaisilta. Aamu oli ensimmäinen muistamani jolloin herääminen ei vituttanut. Ja muutenkin olo oli enemmän pöllämystynyt kuin ärsyyntynyt. (Mikä on hyvin poikkeuksellista.) Uskoisin että tämä kokemus johtuu siitä että en ole tänään kokenut sisäistä kognitiivista dissonanssia. En ole ollut juurikaan erimielinen itseni kanssa. (Mikä on normaalisti se vakiotila itselläni. Tosin luulen että tämä kognitiivisen dissonanssin tai itseriitelyn puute on tyhmentänyt minua noin 50 oveluuspykälää.)

Yllättävää tilanteessa onkin lähinnä se, että tämä oli sisällöltään vahvasti ateistinen kokemus. Kokemuksen aikana nimittäin korostui se, että kokemus itse kertoi että siihen liittyy aivotoimintaa. Kokemuksen tuoma tunnetasolla välittynyt viesti oli kokolailla se, että tämä on aivojen tuottama uskonnollinen kokemus, ja samalla oli vahvasti tiedostettuna se, että jos tämänlainen kokemus tulee ihmiselle ei ole mitenkään typerää jos hän tästä päättelee Jumalan olevan olemassa. Kokemus siis tuntui Jumalakokemukselta ja mystiseltä kokemukselta mutta sen sävy oli ateismia. (Itse asiassa sen sävy oli hieman ohjailtavissa.) Tämä ei ole vitsi tai paskanjauhantaa. Aikaisemmin luin James Huberin tekstejä ja ajattelin että hänen mystinen ateisminsa olisi mahdollisesti "vain" jonkinlainen filosofinen vitsi. Tulkinta ei ollut huono koska Huberin koko tuotanto on itse asiassa tarinoita jotka ovat filosofisia vitsejä. Kuitenkin koettuani itse juuri samanlaisen kokemuksen uskon että ajatus kokemuksesta aitona kokemuksena ei ole ollenkaan naurettava. Huberin kuvaus itse asiassa vastaa omaa kokemustani. (Jonka ällistyttävyyttä ja vaikuttavuutta en voi oikeasti ylikorostaa. Kokemus päätyy ehdottomasti elämän yksittäisten kokemusteni top teniin. Se oli hyvä kokemus mutta se pääsisi myös kaikkien kokemusten top teniin. Jonne pääseminen on sivumennen sanoen melkoisen vaikeaa koska olen elänyt varsin mielenkiintoista elämää. ; Jos vaihtoehtoina uskonnolliseen kokemukseen on "Kyllä, varmasti" ja "kyllä" niin jokainen joka vastaa tässä tilanteessa vain "kyllä" eivät ole sellaista kokeneet.)

Uskovaisen silmiin ajatus tuntuu tietysti omituiselta. Se kun on "Miten joku voi muka sanoa että häntä ei ole?" Tämä on kuitenkin osoitus siitä että mystinen kokemus on sovitettu uskonnolliseen lokeroon ja sitä suostutaan tulkitsemaan vain uskonnon kautta. Maallinen ihminen voi lähestyä asiaa arkisesti vaikkapa Tiedefoorumin "Peksan" tavoin : "On syytä olettaa, että nk. hengellinen kokemus on mahdollinen ihmiselle. Se on vain yksi aivojen synnyttämä mielentila muiden joukossa, kuten vaikkapa raivo, rakastuminen tai tylsistyminen. On kuitenkin syytä olettaa, että se voi olla yksilölle varsin mullistavaa ja jopa terapeuttista. Hengelliseen kokemukseen liitetään usein ihmisten omakohtaisissa kertomuksissa ykseyden tunnetta universumiin, egosta vapautumista ja syvän rauhan ja rajattomuuden tunnetta. Aika ja paikka menettää merkityksensä. Fyysisiä merkkejä voivat olla mm. pupillien laajeneminen. Nykyaikaisilla aivokuvantamismenetelmillä ollaan havaittu, että jotain todellakin tapahtuu ihmisen aivoissa hengellisten kokemusten aikana. Mm. vuosikymmeniä meditointia harrastaneiden buddhalaismunkkien aivoja on tarkkailtu meditoinnin aikana ja heidän aivonsa toimivat eri tavalla meditoinnin aikana kuin normaalien."

Jos mystinen kokemus on aivotoimintaa, on nimenomaan luontevaa että se on mahdollista myös ateisteille. Tätä voi sitten todennäköistää tai hakea vaikkapa meditoinnin, uskonharjoittamisen ja muun vastaavan kautta. ; Mystisiä kokemuksia kuvaakin yleensä se, että kokemus sävyttyy vahvasti kokijan maailmankuvan ja hänen käyttämänsä mediumin kautta. Eli jos meditoinnissa käyttää apuna kristillisiä tekstejä, niin sisältö on kristillistä. Buddhalaiset eivät siksi noin karkeasti ottaen saa kristillisiä mystisiä kokemuksia eivätkä kristityt buddhalaisia. Siksi ei liene yllättävää, että oma kokemukseni sävyttyi uskonnottomuudella.

Merkittävintä kokemuksessa oli se, että uskoisin että jos uskonnollinen ihminen saa sellaisen, hän ei minun tapaani halua leikkiä sillä. Heille se sopii tietysti uskontoon ja heille yritys saada siihen taustayhteydeksi "jumalisuudeksi itseään kutsuvaa" ja "aivokemiaksi itseään kutsuvaa" oman halun mukaan ei tule heille edes mieleen. Omassa kokemuksessani tämä vaihtelu oli täysin mahdollista. Kenties siksi että minua ei pelottanut. Kenties siksi että olen agnostikko ja näiden asioiden punninta on minulla syvästi verissä. Uskoisinkin että uskovainen joka uskonnollisen kokemuksen aikana uskaltaisi ilman shokkia ja heräämistä heittäytyä sille ajatukselle että kokemus on vain hänen aivoistaan, hän luultavasti kokisi ateistisen unio mystica -kokemuksen.

Näin ollen kirkon, uskonnon ja hengellisyyden voi kenties erottaa. Luultavasti uskonnolla, uskonnollisuudella, kirkolla ja jopa hengellisyydellä vähemmän tekemistä näiden kokemusten kanssa kuin on yleensä sanottu ja uskottu. Jos tätä ei ymmärrä se näyttää siltä että "taipumus uskonnollisuuteen hakee uskonnottomia muotoja". Kenties muoto on sama ja vain uskonnolliset ovat ikään kuin omineet sen.

Mitä voimme oppia keskusteluhistoriasta?

James Huber on kirjoittanut jutun "Learn from history". Tässä kerrotaan, miten konservatiivit puolustivat "Raamattuun" vedoten kuninkaanvaltaa, kun demokratiaa yritettiin saada aikaiseksi. Samoin konservatiiviset kristilliset tahot kannattivat orjuutta, jota puoltavia säkeitä löytyi myös "Raamatusta". Sama kävi rotuerottelun kanssa. Tietysti naisten äänioikeus olisi ollut pakko mainita tässä yhteydessä. Sitäkin on Raamattuun vedoten yritetty estää kirkon lisäksi myös yhteiskunnassa. Nyt kaikki on tietysti naisten äänioikeuden puolella.

Kuitenkin tarinasta opitaan jotain ; Nykyisin kristityt nimittäin kertovat ajaneensa näitä asioita. Demokratia on kristityistä hyvä asia, ja he kertovat miten kristinusko onkin aina pitänyt pienimpien puolta, ja tätä kautta yrittänyt antaa esimerkiksi orjille oikeuksia jo Rooman hallituskaudella.

Tästä voisi nostaa esiin vaikkapa sen ajan, kun nykyistä homoseksuaalien parisuhdelakia oltiin säätämässä 2001, löytyi valtava määrä polvirukoilijoita. Heidän kielteisyytensä oli näkyvää ja ei vaadi hirveää googletyöskentelyä löytää heistä uutisia. Heistä yhteiskunta vähintään tuhoutuu lain myötä. Nyt samat konservatiiviset tahot ovat muistamassa että "nykyinen laki on hyvä".

Leinivaara kertoi myös siitä, miten nyt paraikaa USA:ssa ollaan tekemässä muutosta armeijan DADT -perinteeseen. Ennen valmistelua moni sotilaspappi mainosti lähtevänsä läiskimään jos muutos tulee voimaan. Nyt eroavia ei näy, ja päin vastoin, diskurssikenttää valtaavat sellaiset papit, jotka kertovat miten he ovat aina olleet homosotilaiden puolella. Aikaa tapahtumien välillä ei ole paljoa, enkä usko että kristinusko on niin muuttuvainen että sen sisältö muuttuu päinvastaiseksi muutamissa viikoissa tai edes kuukausissa.Minua tämänlainen muutos kiinnostaa. Näyttää siltä, että pääeste muuttuu esteen murtamisen jälkeen tahoksi joka esittää että olisi erityisesti sen ansio että tämä muutos on saatu aikaiseksi. Tämä on hieman sama, kuin jos väittäisi että ihmisten polvilumpioiden pieksentä pesäpallomailalla tekisi parempia juoksijoita, kun karkuunpäässeet paljastuvatkin kelpo sprinttereiksi.

Asiaan on kuitenkin kaksi ilmiötä, jotka tekevät tämän "ennen-jälkeen" -muutoksen ymmärrettäväksi. Luultavasti molemmat niistä toteutuvat jossain määrin:
1: Poliittinen pelikenttä muuttuu ja muuttuneen kentän mukana on leikittävä maksimaalisen valtapelin vuoksi. Jos ideana on saada lisää valtaa, niin kannattaa kulkea mukana kuin tuuliviiri ja vaieta PR -syistä joistain asioista jotka haittaavat edistymistä. Nämä ikävät käsitykset voidaan ottaa esiin sitten kun kenttää on pikku hiljaa manipuloitu muutoin omaan agendaan sopivaksi.
2: "Ennen" -mekastajat ovat aivan eri kristittyjä kuin "Jälkeen" -äänenkantajat. Kristittyjä on monenlaisia ja äänessä ovat ne, joilla on eniten valtaa. Toisin sanoen keskustelukentän muutos johtuu siitä, että valtasuhteet ovat muuttuneet arvojen muutoksen mukana. Kun arvomaailma ja valtaapitävien kristittyjen mielipiteet ovat erilaiset, on selvää että myös kristillisyys näyttää erilaiselta.

Näin ollen muutos ei johdu pelkästään kaksinaamaisuudesta ja teeskentelypelistä. On kuitenkin hyvä huomata myös se, mitä tahoa nämä jarrut ovat olleet. Etenkin kun se näyttää toimivan melkoisen säännönmukaisesti. Kun seuraava moraaliton syrjivä arvodebatti on yllä, minulla on vahva ennustu siitä, mistä päin moraalin tiellä olevat muutosvastarintaiset tahot tulevat. Tämän varmistaminen on ilmiselvyytensä vuoksi lähes nollatutkimusta. Hiiviskelijän luonne ja laatu on tunnettu

Rituaalit.

Ropecon 2009 oli monenlaisia esitelmiä. Seurasin monia. Yksi niistä oli Harviaisen esitelmä "Role-Playing and Rituals", joka käsitteli sitä, onko roolipelaaminen uskonnolliseen rituaaliin verrattavaa toimintaa, ja jos on, niin missä kohdin ja millä ehdoilla. En tukeudu suoraan tähän aineistoon, mutta vedän sitä kautta erilaisia viivoja eri suuntiin. Ja tässä kohden em. luennolla on paljonkin merkitystä. (Itse luento oli itse asiassa tätä blogausta paljon hienompi. Minulla vain ei ollut muistiinpanovälineitä, ja omaan conittamistapaani kuuluu vahva "overnight" -henki, jossa valvomisen määrä on lähellä sietokyvyn maksimia.)

Perusideana on se, että rituaaleja on monenlaisia. Esimerkiksi uskonnollis - maagisia rituaaleja. (Joista osa vaatii näille isoa erottelua ja toisista erottelua ei juuri pidä tehdä), Interaktiorituaaleja joissa haetaan yhteyttä ryhmän kanssa ja niin edes päin. Ne voivat olla yleisiä tai harvinaisia. Tai ne voivat olla vaikeita tai helppoja. Esimerkiksi jos uskovalta vaaditaan joka sunnuntai kirkossa käyntiä, kyseessä on helppo rituaali, joka tapahtuu usein. Useat initiaatioriitit, aikuistumisriitit, taas ovat harvinaisia, ja ne voivat olla hyvinkin haastavia: Niihin voi liittyä jopa kuoleman riski. Toisaalta jotkut harvinaisetkin rituaalit ovat helppoja: Esimerkiksi "suomiluterilaiset kirkkohäät" ovat melko vaivaton mutta harvinainen rituaali.

Kaikille niille on yhteistä se, että on sisäpiiri ja ulkopiiri, ja jokin toiminta jolla pyritään jotenkin vaikuttamaan johonkin asiantilaan, joko tässä tai tuonpuoleisessa todellisuudessa. Ihminen kaipaa rituaaleja, koska ne tuottavat
1: Rituaali tuo ihmiselle tunteen ennustettavuudesta, hallinnasta ja turvallisuudesta. Vaikka rituaali ei välttämättä vaikuta asiaan mitenkään ulkoisesti asioita tarkastellen, niiden vaikutus ihmisen tunteeseen tilanteesta on valtavan suuri.
2: Toisaalta rituaalit antavat myös yhteisöön sitomisen tunteen. Sen sisällä luodaan oma säännöstö, joka ulkopuoliselle voi olla outo. Sen sisällä sillä on sosiaalinen ymmärrettävyys. Tämä tarkoittaa sitä että ryhmän sisälle se on jonkinlainen yleinen näkemys, konventio. Tähän liittyy myös elitismi, kun sisäpiiri nähdään erityisenä, pelastuneena valiojoukkona joka tietää esimerkiksi tuonpuoleisen salaisuudet - toisin kuin muut jotka ovat harhaanjohdettuja.
3: Ehkä erikoisin syy on kuitenkin ihmisen psyykessä; Ihminen joka saa jonkin asian helposti, ei yleensä arvosta sitä. Siksi hyvään fiilikseen tarvitaan joko/ja/tai riski eli siihen liittyy jokin haittaava asia, tai uhraus joka tarkoittaa sitä että voimavaroja sidotaan johonkin. Tätä kautta rituaali yleensä pistää ihmisen tekemään jotain. Tämä ei välttämättä tarkoita omaisuuden uhraamista, lampaiden uhraamista tai muuta yleensä "uskonnolliseksi uhraukseksi" yleensä katsottua. Se voi olla esimerkiksi se, että henkilöt välttävät joitain ruoka -aineita kuten lihan ja maidon samanaikaista syömistä. Tai se voi olla asennoitumisen kuten nöyryyden vaatimista, tai sitten sitä että henkilöltä sidotaan aikaa, tai vaaditaan vaikka rukoilukäyttäytymistä. Tämä on jalkapallosta tai golfista tuttu ilmiö: Jos pallo on maassa ja sitä tökitään tikulla, se ei vielä tunnu kovin jännältä, vaan tarvitaan reikä johon pitää osua. Vaikka juttu golfin kohdalla on abstrakti eikä kovin "käytännöstä nouseva", eli se on ihmisen melko mielivaltainen sääntö, sen arvo ihmiselle tulee osittain sitä kautta että vaiva sekä päämäärä antavat jo itsessään teolle lisäarvoa ja merkityksen.

Rituaalit perustuvat sosiaaliseen määrittelyyn ja ryhmään kuulumiseen. Ne kurottavat "arkitodellisuuden" ylä/ulkopuolelle niin asenteiltaan kuin sijainniltaankin; Eristynyt luostari, kirkkorakennus ja muut antavat sille erityisen tilan ja ajan. Rituaalit sisältävät myös yhdessä jaettuja elementtejä ja toimintaa, niillä on "rituaalia tekevän ryhmän sisällä" mahdollinen/todellinen/toivottu/odotettu vaikutus joko henkilön sisäinen tai ulkoinen. Lisäksi niissä on informaatiosuoja, joka erottaa "rituaalitilan" "normaalitilasta", ja ryhmä ei ole itsekriittinen: (Etenkin ulkopuolinen) kritiikki kertoo vain siitä että henkilö ei ole sisäpiirissä. Todistusaineiston ollessa kyseessä, sen tarkoitus ei ole olla potentiaalista kritiikkiä, jotain joka todella argumentoi että rituaali on perusteltu, vaan tukea rituaalin näkemystä. (Mikä ei välttämättä tarkoita että rituaalit perustuisivat typeryydelle: Huber on esittänyt asiasta sadun: Voidaan kuvitella että jokin heimo syö omenia, ja lävistää ne nauloilla. Perusteluna voi olla se, että omena edustaa perisyntiä ja naulat taas ovat Jeesuksen Kristuksen ristiinnaulitsemisen symboli. Vaikutus voi olla anemian poisto, kun alueen maan rautavarastot ovat heikkoja.)

Tältä kohden jalkapallo ja roolipelaaminen ovat ehdottomasti rituaaleja. Niihin liittyy myös mm. vahvoja tunteita, erillisiä pelipaikkoja tai stadioneja, eliittiryhmä, oma kannatusporukka. Ollaan esimerkiksi "Ilvesfaneja" ja tämä yhdistää kaikki "Ilvesfanit". Ne ovat ehdottomasti sosiaalisia. Niissä kaikissa on myös konventiot. Jos potkit "omaan maaliin" jalkapallossakaan ei katsota hyvällä. Myös autoritaarisuus on erittäin rituaalien sosiaalisen konteksin kaltainen: On jokin auktoriteettitaho, kuten pappi, erotuomari tai pelinjohtaja, joka tarkastelee sääntömaailmaa ja jota kunnioitetaan vaikka hän enemmänkin "valvoo" ja "ohjaa" kuin "on vain yksi jäsen rituaalissa".

Osa on mukana useissa uskonnoissa, mutta ne puuttuvat roolipeleistä ja vaikkapa jalkapallosta:
1: Ankkurointi. Tämä tarkoittaa sitä että rituaalin yritetään muuttavan ihmistä. Tässä kohden aivopesun tutkimus on antanut tuloksen, että muutokset eivät ole pysyviä vaan niitä on tuettava. Tätä kautta ryhmähengen vahvistaminen ja eristäminen tai ideologian toisto muuttuu tärkeäksi. Roolipelien kohdalla tästä oli hauska esimerkki: Oli ollut peli, jonka aikana piti elää viikko pahvilaatikossa ilman rahaa. Pelin jälkeen ihmiset jonkin aikaa huomasivat köyhät. Mutta tämä laantui ajan kanssa. Vaikutus oli joskus vahvakin, mutta kun sitä ei ankkuroitu, sen vaikutus lakkasi. Tätä kautta persoonan muuttuminen roolipelejen kautta on ns. melko "hankalaa".
2: Pysyvä erillisyys. Vaikka jalkapallossa ollaan "sisäpiirin mielestä" sitä mieltä että se on tärkeä asia, kukaan ei pidä sitä erityisen todellisuuteen vaikuttavana. Roolipelien kohdalla tämä ero on erityisen selvä, koska roolipelit eivät väitä siinä tapahtuvia kohtauksia todeksi, vaan teatterinomaiseksi leikiksi. Roolipelaaja voi toki samastua hahmoonsa, mutta offgame, eli aiheessa pysymättömyys ja ingame eli pelissä toimiminen ovat aina mukana.

Kuitenkin tässä kohden on hyvä huomata että samat syyt jotka ajavat kultit tuhoonsa, ovat samoja elementtejä jotka pilaavat urheilulajin suosion tai siirtää roolipelin valittamiseksi tai kalaj ryystämiseksi ja ihme vitsien heittelyksi: Ja se taas liittyy odotuksiin, informaatiooon ja kaikkeen yllä mainittuun. Jos "sisäpiiriä" ja "erillisyyttä" ei onnistuta säilyttämään, pelitapahtuma romahtaa, samoin käy jos pelaajat kokevat että pelinjohtajalla ei ole hommat hanskassa. Toki asia ei ole "joko tai". Kuten ei uskonnonkaan kohdalla : Esimerkiksi jos/(kun?) pelistä liikkuu liian vähän informaatiota mutta se toteutetaan muuten mallikelpoisesti, tulee odotuksiin perustuvia jännitteitä, jotka aikaansaavat sen että osa pitää pelistä paljon ja toiset vihaavat sitä.

Climbing Mount Improveable.

"Autuaita ovat hengellisesti köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta. Autuaita ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen. Autuaita ovat hiljaiset, sillä he saavat maan periä. Autuaita ovat ne, jotka isoavat ja janoavat vanhurskautta, sillä heidät ravitaan. Autuaita ovat laupiaat, sillä he saavat laupeuden. Autuaita ovat puhdassydämiset, sillä he saavat nähdä Jumalan. Autuaita ovat rauhantekijät, sillä heidät pitää Jumalan lapsiksi kutsuttaman. Autuaita ovat ne, joita vanhurskauden tähden vainotaan, sillä heidän on taivasten valtakunta. Autuaita olette te, kun ihmiset minun tähteni teitä solvaavat ja vainoavat ja valhetellen puhuvat teistä kaikkinaista pahaa."
(Matt. 5:3-11)

James Huberin novelli Fredistä joka halusi hiihtää on kertomus, jossa Fred haluaa hiihtää, mutta häntä pelottaa. Hänellä on monta syytä, argumenttia, miksi häntä pelottaa. Hän voi olla huono, kaatua, kuolla ja joutua naurunalaisiksi pienine suksineen. Niinpä hän ei hiihdä, vaan alkaa vihaamaan hiihtämistä aggressiivisesti. Ja jos hänelle kerrotaan hiihtämisen hyvistä puolista, hän suuttuu enemmän. Oikea ratkaisu olisi tietenkin uskaltautua hiihtämään, jolloin pelotkin poistuvat.

Nietzsche oli astetta äkäisempi. Hänen mukaansa monet hyvät asiat ovat vaikeita. Suuret ihmiset sublimoivat (sublimieren), hengellistävät (vergeistigen) ja kohottavat (aufheben) tiellään olevat vaikeudet. He voivat päästä huipulle. Koska he eivät tyydy osaansa, vaan ovat yritteliäitä. Nietzsche halveksi kristinuskon sitä piirrettä, että se tyydyttää vaatimattomuuteen. Hän vertasi tilannetta vuoreen: Ihmiset ovat vuoren juurella. Ylhäällä on joitain heidän haluamiaan asioita, kuten varakkuutta, sosiaalista hyväksyntää, mielenkiintoisia filosofisia mietelmiä ja mitä vain. Ihmiset haluaisivat olla hyviä näissä. Mutta he eivät ole. Siksi he ovat murheellisia. Kristinuskon vika oli siinä, että se suorastaan kannusti ihmisiä siihen, että juuri vuoren juurella oli mukavaa olla. Ihminen kuitenkin kokee luopuvansa. Siksi kaidan tien kulkemista kuvataan usein vaikeaksi: Esimerkiksi koettelu -sana kulkee tässä kuviossa. Tämä tarkoittaa sitä että ihminen luopuu monista asioista, joita hän haluaisi. Hän pysyy väkisin vuoren juurella. Koska ihminen ei kuitenkaan lakkaa haluamasta enempää, heille syntyy ressentimenttiä, heistä tulee kaunaisia, vihaisia.

Oman haluamisen kieltäminen, oman luonnon kieltäminen, johtaa tähän. Kristinusko ei Nietzschestä siis ollut tavallaan "köyhien puolella". Se toki hyväksyi heidät ja sai suosiota köyhien ja orjien keskuudessa. Mutta kristinusko ei käytännössä kuitenkaan niinkään korostanut että he olivat sorrettuja ja että asialle pitäisi siksi tehdä jotain. Se sen sijaan esitti että tämä kurjuus oli jopa jonkinlainen tavoitetila.

Ray Romanon "Kaikki rakastavat Raymondia" ottaa saman teeman vielä yhdellä tavalla. Eräässä jaksossa Raymondilla on ikäkriisi. Tilannetta yritetään korjata siten, että koostetaan lista 100 asiasta, jota haluaa vielä tehdä ennen kuolemaa. Robertilla on haaveita, kuten maratoniin osallistuminen. Raymondin toiveet koostuvat lähinnä ruokalistasta: Mitä hän haluaa syödä, koska ei ole syönyt niitä vielä. Ja sellaisista kuten "suurentunut eturauhanen", jota hän haluaa välttää. Mitään "kunnollisia haaveita" ei ole. Hänen vaimonsa Debra kysyy että olisiko mahdollista että Raymond olisi niitä harvoja, jotka elävät todellista unelmaansa. Raymond kuitenkin kokee tilanteen tyhjäksi, koska ihmisellä täytyy olla unelmia jotta hän voisi nähdä elämän merkityksellisenä. "Jos se on kaikki tässä, niin mitä elämällä." Hauska tilanne tulee tietenkin siitä, kun hän käy naapurissaan valittamassa. Hänen unelmia täynnä oleva Robertinsa ihmettelee valittamista, koska hän voi luetella vaimon, lapset, kivan työn, kivan talon... Kun taas hänellä itsellään on vain poliisintyö ja vanhempien nurkissa asuminen. Hän olisi halukas vaihtamaan paikkaa Rayn ikäkriisin ja unelmien puutteen, jos vaihdossa saa "paratiisin tien toiselta puolelta".

Ehkä on kuitenkin hyvä muistaa että kaikki yrittävät eivät pääse vuoren huipulle.

Robertkin reväytti jalkansa jo alkuverryttelyssä, ja maraton jäi juoksematta. Nietzsche ei huomannut sitä että usein vaikeus tarkoittaa myös riskiä ja epäonnistumista. Robert yrittää ahkerasti, luultavasti eniten koko sarjassa, mutta silti hän on kenties "Kaikki rakastavat Raymondia" -universumin kaunaisin hahmo: Hänen kaunansa syntyy siitä että hän tavoittelee mutta ei saavuta. Raymond taas kerää ressentimenttiä, koska hänenllä on kaikkien mielestä "riittävästi", ja hänen halunsa saada lisää unelmia kielletään jo itsessään naurettavana. Hänellä on, mutta ihminen ei halua olla paikallaan.

"Pitäisi tyytyä" ei kuitenkaan ole kummallakaan veljellä mielessä. Se kun ei tunnu siltikään oikealta vaihtoehdolta. Kuten FPS:än pomo minulle esitti "Eteenpäin elävän mieli."