Argumentoinnin kolme asenneilmapiiriä

Ihmiset ovat argumentoineet aina. Sen ideana on ollut se, että keskustelulla yritetään vaikuttaa muiden ihmisten toimintaan. Tätä kautta on syntynyt ajatuksia joiden mukaan politiikka on sodan jatkamista toisin keinoin. Tai kenties sota on politiikan jatkamista toisin keinoin. Taustalla on ajatus siitä että ihmisten on järkevää ottaa osaa tämänlaiseen keskusteluprosessiin. Tämä on se josta on varmasti helppoa olla samaa mieltä. Loppu onkin sitten erikoista.

Aloitetaan antiikin ajasta. Ateenassa kehiteltiin demokratia. Ei toki nykymielessä. Siellä hallitsevaan eliittiin kuuluvat mieskansalaiset päättivät keskenään asioista. Tähän liittyi paljon keskustelua. Ja politiikassa ja juridiikassa käytettiin paljon puhetaitoisia ihmisiä ; Tässä ytimessä sofisteilla oli paljon valtaa. He julistivat ja opettivat rahasta. He myivät puhetaitoaan ennen kaikkea käytännön kautta; He opettivat ja harjoittivat menetelmiä joilla ihmisiä sai puolelleen päätösprosessissa. Miten mielivaltainen, ailahteleva ja muutenkin satunnainen ja satunnaisen järkevä valamiehistö saatiin tekemään sellaisia päätöksiä joita itse halusi.

Sofisteja kuvasi relativismi siinä mielessä, että heistä asia vaihtui kontekstin ja maksajan ja yleisen ilmapiirin mukana. Ja tätä myytiin taitona (technē) joka liittyi hyvän kansalaisen perusolemukseen, ennen kaikkea hyveelliseen kuntoisuuteen (aretē). Abstraktin tai filosofisen tiedon mukaan tilanne oli ennen kaikkea käytännöllistä.

Sokrates taas kyseenalaisti kaikki nämä puolet. Hänen ideanaan oli muun muassa hylätä relativismi. Tämä on sinänsä kiinnostava ajatus sillä tämä ei usein tule Sokrateesta mieleen monille. Aristofaneen pilvet kuvasi Sokrateen yhtenä sofisteista. Toisaalta nykyään suurin osa muistaa Sokrateesta vain sen, että hän tiesi että ei tiennyt. Ja tätä kautta alleviivataan sokraattista asennetta joka kyseenalaistaa tietämisen. Platon korosti Sokrateen puolustuspuheessa sitä, että ihmiset pahastuivat kun Sokrates kyseenalaisti että heidän käytännönläheisyytensä olisi tietoa. Eikä korostanut että hän itse tietäisi. Kuitenkin samalla korostuu se, että Platonin mielestä Sokrateen toiminnan ydin oli tiedon kätilöinti (elenkhos) jossa kysymyksillä saavutetaan yhteys tietoon joka on kaikilla ihmisillä valmiina. Tämä korostaa sitä että ei-relativistinen ideamaailma oli kaiken kyseenalaistamisen tavoite.

Platon korostikin asennetta jossa filosofi eroaa sofisteista siten että sofistin tavoitteena on miellyttää yleisöä ja saada se puolelleen ja saamaan se muuttamaan mieltään kun taas filosofia kiinnostaa totuus. Taivuttelukeskeisen retoriikan sijaan pyrkimyksenä oli harjoittaa dialektiikkaa jonka avulla saavutetaan viisaus.

Kuitenkin Aristoteles korosti että todistaminen ja demonstraatio olivat jotain jota ei löytynyt Platonin dialektiikassa. Hänestä sokraattisen metodin ja muun kyselevän lähestymistavan takana oli kyseenalaistaminen eikä asioiden perustelu. Dialektiikalla tökittiin aukkoja perusteluihin sen sijaan että perusteltaisiin asioita. Hän näkikin että dialektiikka ei ollut korkeinta asioiden käsittelyn muotoa. Hän esitti että todistaminen perustui lähtökohtiin (arkhai) ja niiden kautta sitten selitettiin miten asiat olivat jotenkin.

Aristoteles näki että sofistinen, retorinen ja dialektinen esitys lähti siitä, että otettiin jotain oletuksia (endoksa) ja niistä sovellettiin eteenpäin. Hänelle retoriikka oli dialektiikan julkinen vastine. Jos reetori vetoaa yleisön mielipiteisiin, nojasi dialektiikka älyllisen eliitin lähtökohtiin. Reetori toisaalta yksinkertaisti vaikeita asioita, dialektikko ei. Aristoteleen mukaan reetori tekee enemmän puheita jolloin prosessi on yksisuuntainen ja pitkä. Kun taas dialektikko harjoitti dialogia joka oli vuoropuhelunomaisempaa. Vasta Aristoteleen kohdalla propositionaalinen tieto (epistēmē) eroaa teknisestä tietotaidosta (technē). Aristoteleen mukaan tietämisessä keskitytään kokonaisiin väitelauseisiin eikä yksittäisiin ideoihin.

Tätä kautta niidenkin takana oli alkeita tietämisestä. Toki Aristoteles korosti myös sitä että reetorit käyttivät myös huonoja keinoja. Aristoteles oli hyvin kiinnostunut erilaisesta väittelystä ja hän keskitti huomiota erilaisiin virhepäätelmiin. Hän korosti että reetorit käyttivät keinoja jotka eivät perustuneet varsinaiseen päättelyyn. Ihmisiin vedottiin ajoituksella, puheen rytmityksellä ja muilla vastaavilla.

Nämä kolme ajattelemisen tapaa ovat tietenkin sitten kulkeneet eri muodoissaan läpi koko länsimaisen sivistyksen. Eikä voida oikeasti sanoa että jokin ajattelun suutaus olisi pelkästään yhtä ja saanut vaikutteita vain siitä. Mutta kuitenkin tämän kolmikon kautta voidaan tehdä jaottelu joka on näppärä. Se paljastaa maailmasta asioita.

Karkeasti ottaen kun katsotaan nykymaailmaa voidaan sanoa, että;
1: Sofistejen retorisiin taitoihin vetoavat menestyvät erityisesti populistisessa politiikassa. Tätä suuntausta korostaa anti-intellektuellismi jossa korostetaan että kansa tietää eikä sen siksi tarvitse päntätä ja miettiä asioita tarkemmin norsunluutornissa. Tieto on käytännöllistä. Ja tämän tiedon kyseenalaistaminen on loukkaavaa. Kaikilla on kuitenkin samalla jotenkin myös oikeus mielipiteeseensä ja ennen kaikkea sen ääneen ilmaisemiseen. Vaikka samalla ollaankin kovasti viittaamassa siihen että tieto on konkreettista eikä ”vain mielipide”. Tunteen tuoma varmuus ja tilannekohtainen ihmisiin vetoaminen jossa ei rakenneta koherenttia kokonaisuutta on hyvin yleinen. Tässä mielessä sofistit ovat hylänneet relativismin sanojen tasolla mutta eivät konkretian tasolla. Tässä toki luotetaan myös tieteeseen. Mutta hyvä tiede tunnistetaan usein enemmän omien mielipiteiden rapsuttelun ja lausujan poliittisen värin kuin tutkimusmetodiikan kautta. Nämä ihmiset käsittelevät omasta mielestään kyseenalaistamattomia tosiasioita, eivät väitelauseita tai argumentteja. Argumentoinnissa osuvasti muotoiltu väitelause onkin usein argumentinkorvikkeena.
2: Sokrateen dialogiakeskeinen menettely taas kuvaa postmodernia filosofiaa joka perustuu kaiken varman tiedon kyseenalaistamiseen ja siihen aukkojen tökkimiseen. Se on saivartelevaa ja irtautunut Sokrateen – tai Sokrateen suuhun laitetuista Platonin ideoista. Tässä voidaan korostaa elitistisiä sävyjä jossa luotetaan asiantuntijoihin. Oikea sitaatti oikealta tyypiltä lisää ei-lopullisesti-varman-tiedon älyllisyyttä. Toisaalta dialektiikkaa löytyy akatemian ulkopuolelta hyvinkin erikoisista paikoista. Dialektista asennetta löytyy postmodernien humanistien ulkopuolelta. Esimerkiksi Intelligent Designin ja ilmastonmuutosdenialistien argumentit ovat äärimmäisen dialektisia. Jos muu postmoderni mannermaisuus koetaan elitistisenä ja vieraantuneena, nämä ovat usein mukana popuolistien työkalupakissa luomassa fiksuuden leimaa.
3: Skientistit ja analyyttisen filosofian kannattajat, empiristit ja muut vastaavat taas ovat Aristoteleen periaatteen seuraajia. He ovat teknisesti vaikeita eivätkä usein viehätä populisteja. Elitistisyys ja tylsyys tekee näkemyksestä hyvin epäsuositun. Tätä kautta objektiiviset luonnontieteetkin voidaan kokea ”epäkäytännöllisinä” ja ”maailmankuvallisina. Etenkin jos moittijalla on dialektisia asenteita käytössään. Tätä kautta heillä on hyvin pieniä sisäänpäinlämmenneitä piirejä. Jostain syystä näistä piireistä hyväksytään yleensä myös jokunen auktoriteetiksi. Jopa kaikkiin asioihin kommentoivaksi auktoriteetiksi, olivatpa aiheet sitten oman alan tiedettä, jotain muuta tiedettä, etiikkaa tai soveltavaa estetiikkaa. Tosin tämä onnistuu vain jos hän ottaa käyttöön myös retoriikan ja dialektiikan menetelmiä.

---

Lähteet:
Aristofanes, ”Νεφέλαι” [suom. ”Pilvet”]
Platon, ”Ἀπολογία Σωκράτους” [suom. ”Sokrateen puolustuspuhe”]
Platon, ”Σοφιστὴς” [Sofisti]
Platon, ”Θεαίτητος” [Theaitetos]
Aristoteles, "Ἀναλυτικὰ πρότερα" [Suom. ”Ensimmäinen analytiikka”]
Aristoteles, "Ἀναλυτικὰ ὕστερα" [suom. ”Toinen analytiikka”]

Toisenlainen tietäjä

Tämä vlogaus syntyi koska tapasin uskovaisen joka kertoi että olen rajoittunut kun halusin aiheesta loogista tai tieteellistä todistamista hänen uskostaan. Hänestä hänellä oli Jumalasta tietoa. Erilaista tietoa. Tämä oli ärsyttävää ja olisi näppärää jos uskonmies olisi vaikka lehahtanut liekkeihin. Mutta sitten päätin miettiä aiheeseen liittyvää filosofiaa.

David Humekaan ei pitänyt uskonnollisesta ajattelusta. Tämä on luonnollisesti viehättävä piirre ihmisessä. Tämä ei kuitenkaan riitä. Sillä filosofiassa ei ole kysymys viehättävistä persoonista, tai ainakaan pääasiassa ja vain heistä.

Hume oli empiristi, eli hän luotti siihen että aistihavainnot, kokemukset ja vastaavat ovat oleellinen tiedon lähde. Tämän vlogauksen kannalta keskityn kuitenkin siihen mitä kaikkea hän piti järkevänä ja sisällyksekkäänä.

Hume esitti periaatteen nimeltä Humen haarukka. Hän jaotteli tiedon kahteen hyvin erilaiseen ja toisistaan irralliseen joukkoon;
1: Tosiasiat (Matters of Fact) Näitä ovat asiat joita voidaan varmistaa empiirisillä kokeilla ; Tässä mielessä voidaan sanoa, että väitelauseet ”ruoho on vihreää” ja ”ruoho on sinistä” ovat lauseina tosiasiaväitteitä riippumatta siitä pitävätkö ne myös paikkaansa. Toisin sanoen tosiasiaväitteet koskevat maailmaa. Sen lisäksi on kiinnostavaa katsoa ovatko ne myös totta. Ja tämä on voitavissa tehdä havainnoimalla maailmaa. Tämän oppiminen ja opettelu on sitten juuri sitä tiedon keruuta.
2: Ideoiden väliset relaatiot (Relations of ideas). Nämä ovat esimerkiksi väitteitä kuten ”Ympyrässä ei ole kulmia” ja ”A=A”. Nämä ovat asioita jotka voidaan varmistaa käyttämällä matematiikkaa tai logiikkaa. Hume näki että nämä olivat analyyttisiä asioita. Mutta ne eivät puhtaasti yksinään kerro mitä maailmassa on tai ei ole tai miten maailma toimii.

Humen mielestä kaikki sisällyksekäs tieto oli jompaakumpaa luokkaa. Ja vain jompaakumpaa luokkaa.

Tämä on siitä kiinnostava että se antaa itse asiassa aika paljon arvostusta empirismin kilpailevaksi koulukunnaksi usein asetetulle rationalismille. Jossa ajatellaan että ajattelu ja logiikka on tiedon lähde. Hume näki että suuri osa uskonnollisesta ajattelusta ei ollut kumpaakaan luokkaa tai sekoitti luokkia keskenään. Hän esittikin aivan suoraan teoksessaan "An Enquiry Concerning Human Understanding", että "If we take in our hand any volume; of divinity or school metaphysics, for instance; let us ask, "Does it contain any abstract reasoning concerning quantity or number?" No. "Does it contain any experimental reasoning concerning matter of fact and existence?" No. Commit it then to the flames: for it can contain nothing but sophistry and illusion." Tätä kautta hänen suhtautumisensa uskontoon voidaan liittää hänen filosofiaansa. Tästä syntyi tärkeä jaottelu jossa tieto oli joko analyyttistä – eli ideoiden välisiä relaatioita koskevaa ja synteettistä – eli tosiasioita koskevaa. Tästä syntyikin halu siivota ajattelua metafysiikasta. Sisällyksettömiksi laitettiin tätä kautta metafyysiset mietinnät sielun olemuksesta koska sielua ei voitu tarkkailla empiirisesti ja se ei ole matemaattinen konseptikaan ; Kun ei voida tietää millä tavalla jokin arvaus on parempi tai todempi ja mitä muuttuisi jos asiat olisivat eri tavalla. Tämä on tietenkin hyvin viehättävää. Mutta viehättävyys ei kanna pitkälle.

Sillä usein vastustus nousi siitä että uskonnollisessa ajattelussa sekoitettiin analyyttisen ja synteettisen tiedon metodeja epäsopivalla tavalla; Ja tämä on tietenkin aika selvää koska aika moni teologinen mietintä on sitä että esitetään tosimaailmaa koskevia väitteitä – kuten väitteitä sielun, tuonpuoleisen ja Jumalan olemassaolosta, rakenteesta ja luonteesta ja niihin liittyvistä toimintaperiaatteista kuten sielun tuonpuoleisuuskohtalon sidoksesta uskonvakaumukseen - pelkästään pyörittelemällä abstrakteja objekteja.

Humen ajattelua seuranneet, esimerkiksi loogiset positivistit, joutuivatkin tilanteeseen jossa he olivat kovin sitoutuneita siihen että analyyttinen ja synteettinen tieto ovat ainoat tiedon kategoriat ja toisistaan irrallaan. Ja kaikki näitä sääntöjä vastaan rikkova olisi tuomittu olemaan merkityksetöntä, sisällyksetöntä. Eivät edes vääriä vaan nonsenseä. Tämäkin tietenkin ruoputtaa kunnon libertiinin sielua kainalokuoppaa.

Mutta hankaluutena onkin se, että Humen haarukka itsessään on ongelmallinen. Se nimittäin ei ole analyyttinen tosiasia joka voidaan johtaa puhtaasta logiikasta. Kuitenkaan se ei ole mikään empiirisen testaamisen alainenkaan asia. Tämä tarkoittaa sitä että jos Humen haarukka olisi vakavasti otettava systeemi se edustaisi jotain kolmatta, aivan erilaista tietämisen luokkaa. Joka tietenkin rikkoisi koko ajatuksen siitä että analyyttisen ja synteettisen tiedon ulkopuolella ei olisi mielekästä tietoa asioista.

Toisaalta Humen haarukan taakse asetettu ajatus siitä että analyyttistä ja synteettistä ei pidä sekoittaman paljastui melkoisen ongelmalliseksi. Quine nimittäin esitti ”Empirismin kahdessa dogmissaan” miten analyyttinen tieto olisi lähinnä lauseita ”kaikki naimattomat miehet ovat naimattomia miehiä”. Tämä on selvä asia joka voidaan ratkaista puhtaalla logiikalla eli analyyttisellä tiedolla. Poikkeama tästä johtaisi loogiseen ristiriitaan. Jos naimattomat miehet eivät olisikaan naimattomia miehiä, oltaisiin rikkomassa asioita.

Mutta heti kun käsiteltäisiin sellaisia ajatuksia kuin ”kaikki naimattomat miehet ovat poikamiehiä” oltaisiin erikoisessa tilanteessa ; Jos siitä haluttaisiin tehdä puhtaasti analyyttinen, olisi kyettävä vaihtamaan termejä. Toisin sanoen olisi mahdollista poistaa mikä tahansa ”naimaton mies” ja ”poikamies” toisillaan ilman että mikään muuttuu. Koska logiikan kannalta tämä on sitä että ”naimattomat miehet ovat naimattomia miehiä”. Mutta kun vaihdamme näitä termejä, on tässä kohden kuitenkin kysymys siitä milloin tämänlainen vaihtaminen olisi hyväksyttävää ja milloin ei. Ja tästä seuraa se, että tosiasiassa jos esittää että ”poikamies” voidaan vaihtaa ”naimattomilla miehillä” tosiasiassa lähinnä väittää että ne ovat sama asia. Voit tehdä tämän koska ne ovat synonyymejä. Tiedät että ne ovat synonyymejä vain koska oletat että ”naimattomat miehet” ovat ”poikamiehiä”. Joka valitettavasti sitten on sitä mitä tässä yritettiin todistaa eikä taustaolettaa.

Voi toki olla totta, että "kaikki poikamiehet ovat naimattomia". Mutta haasteena on se, että tämän paikkaansapitäminen ei ole analyyttistä ; Analyyttinen tieto yrittää ikään kuin salakuljettaa kehäpäätelmän kautta oman sisältönsä mukaan piilottamalla sen synonyymiin ja toivoo että kukaan ei huomaa. ; Voidaankin nähdä että ajatus siitä että ovatko naimattomat miehet ja poikamiehet todella synonyymejä voitaisiin saada vaikka synteettisen tiedon kautta. Itse sanoisin niinkin että Usein asioita voidaan laittaa synonyymeiksi tai tunnistaa eri asioiksi tosimaailman konventioiden ja kokemusten kautta. Toisin sanoen; Analyyttisen ja synteettisen tiedon sekoittuminen onkin luvallista.

Toisin sanoen; Jos analyyttistä ja synteettistä tietoa ei saa sekoittaa pitäisi kieltää myös sen tyylisten lauseiden kuin ”kaikki poikamiehet ovat naimattomia” käyttäminen. Tästä huolimatta lausetta pidetään yleisesti totena, mielekkäänä ja muutenkin asianmukaisena asiana sanoa.

Mutta missä on se erilainen tieto? (Ja miten voidaan olla järkevästi mieltä että se todella on tietoa eikä väittämistä?)

Mielenkiintoista on toki huomata että vaikka tässä nyt on periaatteessa annettu mahdollisuus ”erilaiselle tiedolle” eli jollekin joka ei olisi analyyttistä eikä synteettistä, niin tästä huolimatta teologien yritykset tehdä omista näkemyksistään rationaalisia perustuvat useimmiten siihen että he yrittävät tehdä konsepteistaan perusteltuja käyttäen ”analyyttisen ja synteettisen perustelun metodeja”. Esimerkiksi Alvin Plantingan sensus divinitatis -konsepti yrittää tehdä jumalakokemuksesta silmien tapaisen aistinelimen toiminnan takana olevaa havainnointia. Ilman että kuitenkaan antaa tälle aistilleen samanlaista evidenssiä mitä meillä on muille, niille maallisemmille, aistinelimille. Jostain syystä ei ole tullut uutta tietämisen tapaa joka selittäisi miksi se on tietämistä jollain tavalla. Logiikka ja luonnontieteet sentään ymmärretään ”rajoittuneiksi ja epätäydellisiksi mutta käyttökelpoisiksi jonkinlaisen tiedon uuttamisessa”.

Mutta uskovaiset eivät mieti tätä koska heistä on tärkeämpää että Humen tapaiset heistä ärsyttävät tyypit ovat olleet väärässä kuin selvittää onko heillä todella tarjota jotain ”erilaista tietoa”. Persoonan epäviehättävyys ja viehättävyys ovat tietenkin vahvoja motivaattoreita. Eipä ihme, sillä usein keskustelut eri lähtökohdista keskustelevien kanssa päätyvät siihen että yhteistä kieltä ei löydy. Ihan siksi että toista kiinnostaa tietyt perustelemisen tavat ja toinen ei pidä niitä relevantteina.

Itse hoidan ongelman kuitenkin muuten kuin luomalla absoluuttisia konsepteja joilla kielletään tietynlainen ajattelu tyhmäksi suoraan vain määrittelemällä se sellaiseksi. Hoidan asian vapauden filosofialla. Uskonmiehillä olkoon lupa julistaa. Mutta minulla olkoon lupa valita mitä haluan kuunnella ja mitä perustelutapoja pidän itselleni mielekkäinä. Jos julistaja todella haluaa puhua minulle ja pelastaa minut, niin sitten hän joutuu keskustelemaan joko minun ehdoillani tai juttelemaan jonkun muun kanssa. Tämä on käytännöllistä ja perustaltaan eettistä. Hume itse asiassa sanoisi tähän että ”no ought from is”. Mutta saman tien se voisi olla.

Tiedoista, sen haasteista ja konteksteista

Epistemologiassa käsitellään tietoa. Tästä yksi klassisin lähestymistapa on ollut ajatus tiedosta totena, hyvin perusteltuna uskomuksena (justified true belief). Eli tietoa on jokainen sellainen uskomus joka on sekä hyvin perusteltu että tosi.

Ajattelutapa on kätevä. Silllä sitä kautta voidaan ymmärtää vaikkapa agnostismia. Useinhan moni ajattelee että uskomus olisi jatkumo ateismi-agnostismi-teismi. Mutta tosiasiassa kysymys ei ole näin yksinkertainen. Usein agnostismi onkin käsitettävä nimenomaan suhteessa useampaan teemaan.

Tämän takana on tietenkin jo se, että hyvin usein olemassaolo ajatellaan ehdottomana ja dikotomisena. Toisin sanoen asia joko on olemassa tai ei ole. Koska Jumala ei ole ”puoliksi olemassa”, agnostismi koskee nimenomaan Jumalasta olevaa tietoa. Ja tämä tarjoaa erikoisia tilanteita. On esimerkiksi mahdollista olla teisti ja agnostikko samanaikaisesti tai ateisti ja agnostikko samanaikaisesti. Itse asiassa se on filosofisesti katsoen hyvin yleistä.

Kysymys on siitä että uskomukset voidaan jakaa. Englannin kieli on tässä kätevä koska siinä on erilliset sanat ”faith” ja ”belief”. Suomessa uskomus -sana on sellainen että se ei ole yhtä hienovarainen. Karkeasti ottaen belief on mielipide tai arvostelma johon henkilö on vakuuttunut. Toisaalta faith taas on näkemys joka ei perustu todisteisiin vaan luottamukseen ja sitoumukseen.

Tätä kautta agnostismi on usein epistemologiapainottunutta. Tässä mielessä osaa häiritsevä käsitys teistinen agnostismi. Voisi ajatella, että tämänlainen ajatustapa olisi mahdottomuus. Kuitenkin jos asiaa lähestytään perinteisen tiedon määritelmän kautta voidaan huomata mistä on kysymys. ; Agnostikolla voi olla uskonnollinen vakaumus yhdistettynä tietoon siitä että juuri mitään muuta kuin tämä vakaumus asian puolelle ei ole.

Tässä mielessä onkin syytä huomata että ”uskomus” koetaan usein jonain joka tarkoittaa sitä että ihmisellä on maailmankuvallinen sitoumus. Kuitenkin filosofiassa on tavallista että otetaan premisseihin uskomuksia joita argumentin esittäjä itse ei usko. Niistä voi kuitenkin syntyä mielenkiintoisia argumentteja. Filosofeille syntyykin tätä kautta usein ns. ”virallinen kanta” jota he puolustavat ja tämä voi jonkin verran erota siitä mitä he ovat yksilöinä mieltä. ; Analyyttisessä filosofiassa uudet argumenttirakenteet ovat kiinnostavia, eivät yksilöt.

Tästä ajatuksesta on kuitenkin usein etäännytty. Edmund Gettier aloitti tähän liittyen epistemologisen keskustelun. Hän esitti kritiikkiä edellä olevaan tiedon määritelmään.
Gettierin ongelmat ovat rakenteeltaan seuraavanlaisia;
1: Ensin otetaan sellainen uskomus, joka on perinteisen tiedon analyysin nojalla oikeutettu, mutta joka normaalisti olisi kuitenkin epätosi.
2: Sitten lisätään käänne, jonka ansiosta uskomus on sittenkin tosi, mutta syystä, joka ei liity mitenkään alkuperäiseen oikeutukseen.

Perinteisen tiedon määritelmän mukaan tämänlainen tilanne täyttää jokaisen kriteeriattribuutin, mutta tämä perustelu on ristiriidassa arkijärjen kanssa. ; Emme koe että kyseessä olisi tieto. Näistä yksi tunnetuimmista on seuraavanlainen; ”Smith ja Jones ovat hakeneet samaa työpaikkaa ja istuvat nyt johtajan toimiston ulkopuolella odottaen kutsua haastatteluun. Työpaikan saaja päätetään välittömästi haastattelun jälkeen. Smith on johtajan hyvä ystävä ja Jonesia kokeneemmaksi tunnustettu työntekijä, joten Smith uskoo saavansa työpaikan Jonesin sijaan. Odotellessaan Smith hypistelee taskussaan olevia kolikoita ja toteaa, että hänellä on täsmälleen 3 kolikkoa taskussaan. Hetken kuluttua Smith ja Jones kutsutaan haastatteluun, erikseen kuten tapana on. Smithin haastattelu sujuu normaalisti. Kun molemmat haastattelut ovat ohi, ei työpaikan saajan nimeä syystä tai toisesta ilmoiteta heti. Silti Smith uskoo, että työpaikan saajalla on täsmälleen 3 kolikkoa taskussaan.” Sitten Jones saakin työpaikan ja hänellä sattuu olemaan kolme kolikkoa taskussaan. Smithin arvio kolmesta kolikosta työpaikansaajan taskussa oli tosi ja siihen oli perusteita. Mutta tätä on vaikeaa pitää tietona.

Tässä mielessä onkin hyvä miettiä mitä gettierin ongelma tarkoittaa. Selvästi määritelmässä on jotain vikana. Tämänlaisia asioita on tavattu ratkaista filosofiassa muutamalla tavalla (1) poistamalla jokin kriteeri tyystin. (2) Muuttamalla mitä osiolla tarkoitetaan (3) lisäämällä lisäehtoja.

Tässä mielessä esimerkiksi pragmaattinen reliabilisti saattaisi sanoa että Gettierin ongelma on totuusjämähtäminen. Että olisi oikeasti vain katsottava tietoa. Ja että tieto on kontekstissa. Esimerkiksi ennen työpaikkailmoitusta arviontekijällä oli tietoa siitä miten hänen haastattelunsa menee ja tietoa siitä mitkä yleensä vaikuttavat työpaikan saantiin. Tässä kontekstissa hänen arvauksensa oli ei-satunnainen. Tämä painottuminen teki siitä sillä hetkellä tietoa. Työpaikan saaminen avaa tilanteeseen lisää tietoa joka muuttaa arvioita. Usein Gettierin ongelmissa onkin takana jonkinlainen tiedonsaantieste.

Mutta muitakin ratkaisuja on Esimerkiksi gettierin ongelmaa tutkinut Timothy Williamson on esittänyt että Gettierin ongelma on hyvin vahva. Kaikki yritykset muuttaa tieto peruskonsepteiksi olisi hänestä mahdottomuus. WIlliamsonin mukaan tieto (knowledge) on peruskonsepti jonka kautta uskomus, totuus ja perustelu tulisi nähdä.

Ja toista ääripäätä taas edustaa Stephen Hetherington joka on tutkinut Gettierin ongelmaa ja tuottanut runsaasti julkaisuja aiheesta. Hänestä Gettier ei onnistunut kumoamaan hyvin perustellun toden uskomuksen määritelmää. ; Tässä kohden perinteisenä ongelmana on ollut se, että ei ole ollut kunnollista selitystä sille miksi Gettierin kuvaama tilanne ei olisi tietoa. Tämä haaste on Gettierin ongelman parissa ollut aina kun on oletettu että arkijärjen käsitys tiedosta on oikea ja että Gettierin prosessin läpikäynyt tieto ei olisi tietoa.

Hetheringtonin mielestä ”Gettieröity” uskomus on siitä hankala että gettieröity ongelma koskee vain sellaisia kysymyksiä joissa on vahva totuuden henki. Gettieröity ongelma ei koskaan voi olla epätosi. Kuitenkin usein näissä on kuviteltavissa vaihtoehtoisia maailmoja joissa gettieröinti ei onnistuisi. (Kuten vaikka siten että työnhakijoilla sattuisi olemaan eri määrä kolikoita taskuissaan.) Tätä kautta siinä on aina metaepistemologinen elementti. Ja tätä kautta Hetherington esittää että erilaiset ei-onnea vaativat haasteet toimivat hyvin Gettierin ongelmaa vastaan:

Hetheringtonin argumentin ytimessä on se, että Gettierin ongelma vaatii tietynlaisen kontekstin ja ympäristön. Ja samalla se vaatii metatiedottomuutta; Toimija joka kohtaa Gettierin kontekstin ei saa olla tietoinen näistä ympäristöistä. Niiden tulee olla epätodennäköisiä ja odottamattomia ja harvinaisia. Tieto ja analyysi ympäristöstä muuttaisi arvioita ja vaikuttaa tätä kautta suoraan siihen miten mikäkin asia on hyvin perusteltua. Ja tätä kautta Gettierin ongelmat ovat kyseenalaisia. Hetheringtonin mukaan Gettierin tilanteessa ihmisillä ei ole tietoa. Gettieröidyt uskomukset eivät ole koskaan tietoa. Mutta tämä haaste ei iske perinteiseen tiedon määritelmään. Hän esittää että Jotta uskomuksesi olisivat tietoa, evidenssisi tulisi olla hyvää. Ja se että olet riittävästi perillä ympäristöstäsi on vaatimus jotta voisit saada tämänlaisen hyvän evidenssin ja käsityksen. Tätä kautta hämmennystä syntyykin siitä että Gettierin tapaukset nojavaat narraatiota sen varaan että uskomus on tosi. Ja tämä tilanteen totuudellisuus ja se että on jotain perusteita johtavat mieltä. Gettieröidyt tilanteet ovat rakennettu siten että on välttämätöntä että esitetty uskomus on tosi tosiasioista huolimatta. Ja kun katsomme gettieröityä uskomusta, näemme että se on tosi emmekä uomaa että ne ovat hyvin monessa vaihtoehtoisessa maailmassa epätosia. Kun mietimme näitä ”vaihtoehtoisia maailmoita”, voimme huomata että perusteltu uskomus joka viittaa epätoteen tilanteeseen, kuten vaikka siihen että palkattu olikin tyhjätasku, kiinnittäisimme huomiota enemmänkin siihen että lähtötietomme olivat riittämättömät. Gettierin ongelmissa näihin ”vaihtoehtoisiin maailmoihin” meneminen jätetään tekemättä.

Viitekehyistymisestä

Quinen kannattajana korostan ajatusta jossa käsitteet ovat merkityksellisiä vain suhteessa muihin käsitteisiin. Ei ole mitään suoraa ja ehdotonta totuutta johon voitaisiin olla suorassa viittaussuhteessa sellaisenaan. (Jos perinteinen totuusfiksoitunut viittaussuhde on, se on abstrakti ja ihmisen tekemisistä riippumaton.) Tästä seuraa myös se, että olen syvästi epäluottavainen kaikkiin sellaisiin ajatusjärjestelmiin jotka yhtäällä väittävät olevansa luonnontieteellisiä ja sitten toisaalla kannattavat "toisenlaisia tietämisen tapoja". Minulla, kuten Quinellakin, ei ole mahdollista luoda ehyttä ja laajaa selitysjärjestelmää jossa olisi jotain osia jotka olisivat käsiteverkon ulkopuolella.

Tämän ajatuksen voi kenties tuoda esiin erikoisesti toisten filosofien kautta.

Otan tässä blogauksessa erityisesti esiin Carnapin. Hän tiivisti reaalisen idean seuraavasti ; "To recognize something as a real thing or event means to succeed in incorporating it into the system of things at a particular space-time position so that it fits together with the other things as real, according to the rules of the framework." Viitekehys on tässä yhteydessä mielenkiintoinen. Lauseessa voi aistia pragmatismia ja koherentismia. Ja tämä on melko tärkeä huomio koska nämä ovat niitä keinoja joilla "totuusfiksatiosta" voidaan selvitä niin että kyetään puhumaan tiedosta sen jälkeen kun klassiset mahtipontiset ajatukset metafysiikattomasta tieteestä, jostain jossa havainto yhdistää konseptit suoraan Totuuteen ja Todellisuuteen. (Isoilla kirjaimilla, erotuksena realistisemmille ja uudemmille naturalistisen tieteenfilosofian suuntauksille.)

Carnap -sitaatissani on erikoisia kohtia.
1: Siinä "tunnistetaan" asioita. Kuitenkin tiedetään että on mahdollista rakentaa koherentteja ajatuksia jotka eivät ole tosia. Teoreettisessa fysiikassa on totuttu siihen että ihmiset laskevat nykyiseen malliin sopivia asioita ennen kuin niitä havaitaan. Ja osa niistä on niin lennokkaita että niitä ei havaita ikinä. Osa kumoutuu mahdottomiksi tulevissa tutkimuksissa joiden havaintoaineistoa ja koejärjestelyinformaatiota ei ole ollut läsnä silloin kuin konseptia on keksitty.
2: Ja toisaalta kun Carnap puhuu sijainnista, ei olemassaoloon aina tarvita sijaintitietoa. (Vaikkapa Heisenbergin epätarkkuusperiaatteen kautta sijaintitiedot voivat kadota koska asiasta tiedetään jotain muuta.)
+: Nämä ongelmat ovat tuttuja koherentismin ja verifikationismin klassisesta kritiikistä. Eli ongelmat ovat varsin hyvin tunnettuja.

Mutta tässä on lisäksi muutakin

Carnap puhui "tavallisen kontekstissa", eli hän käsitteli "tavallisia" havaittavia fyysisiä kappaleita ja maailmaa jossa elämme arkeamme yrittäen selvitä siinä tarkoituksenmukaisesti. Tai kuten Carnap asian muotoili ; "the simplest kind of entities dealt with in the everyday language: the spatio-temporally ordered system of observable things and events."

Tässä voisi tulla mieleen jopa foundationalistinen asenne. Toisin sanoen tavallisille asioille luotetaan erityinen rooli johon maailmaa halutaan sitoa ; Jos todellisuus otetaan foundationalistisesti premissoiden, on koko foundationalismin idea by definition että näitä asioita ei kyseenalaisteta vaan ne otetaan dogmaattisesti annettuina. (Koska muuten se ei olisi foundationalismia.) ; Foundationalisti toimii tässä hieman kuten oikeuslaitoksen lakimies tai tuomari. Hän käsittelee lakia kuin se olisi ehdoton todellisuus ja oikeus. Kuitenkin lakituvan ulkopuolella lakien legitiimiyttä voidaan kyseenalaistaa, jopa tehdä lainmuutoksia - tai ankarammissa tapauksissa jopa vallankumouksia.

Vierastuksesta

Tosin itse vierastan puhdasta foundationalismia. (Samoin kuin vierastan puhdasta koherentismia. Jos mukana ei ole jotain "fallibilistista efektiä" joka pakottaisi muuttamaan jotain käsiteverkossa, se voi olla koherentti mutta se ei ole riittävän hyvä. Minulle koherenttius on välttämätön mutta ei riittävä ehto.)

Ja tässä edelle kirjaamani "lakitupaefekti" on tavallaan kätevä ; Kun puhutaan erilaisista viitekehyksistä, voidaan huomata että tosiasiassa niitä on usein monia ja ne ovat päällekkäisiä ja osa niistä on keskeisempiä kuin toiset. (Toki joku naïvi fundamentalisti saattaa kuvitella että laki ja oikeus ovat sama asia ja että yhteiskuntamme lait ovat kristinuskon ansiosta Oikeat Lait. Mutta.) Suurin osa kohtaa sen että kyseenalaistamme osan viitekehyksistä. Ja tämä tehdään yleensä katsomalla "kokonaiskuvaa". Joka tarkoittaa "laajempaa viitekehystä". Lakejen oikeudenmukaisuus voi olla "epäeettistä jossain laajemmassa mielessä". (Tai laki voi olla "vanhentunut koska teknologia on muuttunut", kuten itseohjaavien autojen rajoitukset nykylaissa monista ovat kun tehokkaat tekoälykuljetusjärjestelmät kehittyvät nopeasti ja ovat jo nyt hämmentävän hyviä.)

Toki monesti kohtaamme Quinen korostaman ja alleviivaaman ongelman siitä että mitä ristiriitatilanteessa tarkalleen ottaen on korjattava; (Jos oikeustaju homojen avioliitosta on ristiriidassa uskonnon kanssa, yksi haluaa dumpata homojen oikeudet ei-oikeiksi-oikeuksiksi kun taas toinen sanoo että sen pahempi uskonnolle.) Ristiriita ja se että "jotain on tehtävä" on kuitenkin tässä onneksi universaali ja tätä kautta päästään siihen että mikä tahansa käsiteverkko ei vaan ole "tietoa". Ja tätä kautta voidaan tietenkin lähestyä sitä että mikä on kun jostain asiasta on tietoa. ; Tieteessä tätä ongelmaa vastaamaan on kirjattu esimerkiksi Duhemin-Quinen teesi, eli ajatus siitä että ristiriitatilanteessa on korjattava tilanne siten että se vaatii vähiten muutoksia käsiteverkkoon. (Joidenkin vaikutukset ovat laajoja ja muuttavat esimerkiksi useiden tieteenalojen tuloksia joten niitä muutetaan vaikeammin kuin jotain triviaalimpia huomioita tai yksittäisiä tutkimuksia joiden P-arvosta selviäminen on hyväksyttävyyden rajoilla.)

Toki Carnap itse korosti että hänen näkökulmansa oli tieteenfilosofinen eikä metafysiikkaa (scientific, non-metaphysical) joten se käsitteli etiikan sijasta nimenomaan havaittavia kappaleita ja vastaavia. Mutta oikeusvertaus on mielestäni hyvä analogia jonka voi sitten siirtää toisenlaiseen konseptiin. (Sama perustelujärjestelmä toimii tässä linkkinä.) ; Kun katsotaan jonkin entiteetin olemassaoloa ja ajatellaan että tämä on jotain jota lähestytään empiirisesti - eikä puhtaasti a priori - tavalla joka ei ole triviaali, törmäämme siihen että tosiasiassa lähinnä sidomme asiaa viitekehykseen joka on sitten "hyvin laaja kokonaiskuva".

Soveltamista.

Ongelmana on tietenkin se, että ihmisen mieli ei estä menemästä viitekehysten ulkopuolelle a priori puhtain väitelausein. Osa vaan voidaan ajatella "eri asioiksi". Ja moni pitää tämänlaista aidosti tietämisenä. Jopa niin että erilaisia toisiinsa nivoutumattomia "reaalisesta olemassaolemisesta" tietämisen alueita olisi.
1: Itselleni puhdas matematiikka ei käsittele olemassaoloa - tai tarkemmin "reaalisesta olemassaolosta tietämistä sanan empiirisessä-eimetafyysisessä mielessä. Tieteessä käytetään hyvin marginaalista määrää matematiikoista ja aksiomatisointimenetelmistä. Emme vain ehkä kiinnitä huomiota niihin geometrioihin joista ei ole hyötyä maanmittauksessa. Ja toisaalta olemme panostaneet niihin tiettyihin geometrioihin koska siitä on ollut kokemusperäisesti a posteriori hyötyä maanmittauksessa.

Rationalismin perinteen meille suoma kirous on se, että mistä tahansa voi tehdä premissin. Ja johtopäätöksen voi aina muotoilla argumentiksi kunhan valitsee premissinsä huolellisesti. Onelinerit ovat rationaalisia mutta eivät hyviä. Lisäksi teepussiaforismeja ei tavallaan voi voittaa millään puhtaasti rationaalisella väittelytekniikalla. Toinen vaan asettaa vakaumuksensa kovaksi ja se on siinä. Voit vain olla erimielinen siitä että et hyväksy niitä premissejä. Ja jos premissit määritellään a priori muusta tietämisen käsiteverkosta "erilaisiksi", et voi kumota asioita sillä tavalla millä niitä yleensä tehdään - eli nimenomaan laajemman viitekehyksen kautta.

Onkin tavallaan ovelaa että arvostettu ja vähän moitittu moderni "sofistikoitunut teologia" ja NoMa -periaatteet ovat kritiikki-immunisoinut itsensä nimenomaan siten että se on eristänyt Jumalajärjestelmän muista viitekehyksistä. Ikään kuin aina "eri jutuksi". Kritisoi sitä miten tahansa niin se on tehty väärästä viitekehyksestä, josta voidaan sanoa aina että "Jumala-ajatus on ymmärretty väärin". Samalla monet tieteestä pitävät ovat voineet korostaa sitä että he pitävät tieteestä vaikka kannattavat Jumalakonseptia. Tämä on järkevää koska niitä ajatellaan "eri viitekehyksinä".

Itse kuitenkin näen että tässä maailmankuvan kattavuus ja koherenttius kärsivät. Viitekehykset muuttuvat suppeammiksi ja ihmisellä on tavallaan kaksi maailmankuvaa tai kaksoisstandardi jolla hän käsittelee asioita tilanteen mukaan. Näin toiset asiat saavat erioikeuksia ja ovat "aivan järkeviä" ikään kuin helpommin ja pienemmällä vaivalla ja vaatimustasolla kuin muut. Tässä on minusta syvää epäreiluutta että älylliseen laiskuuteen kannustamista. ; Tässä mielessä kunnioitan enemmän jopa niitä kristittyjä joista luonnontiede on alisteista teologialle. Heillä ei ole eri viitekehystä. Heillä on "Jumala-järkevyys" joka sitten osoittaa ristiriitatilanteissa mitä dumpataan. (Evoluutio on kakkaa ja jos naturalistinen tiede tuottaa evoluutiolle todisteita niin sen pahempi evoluutiolle.)

Samoin minulla löytyy syvempää sympatiaa myös niille joista koko tiede on vaan roskaa eivätkä halua sellaiseen törkkiä. Minulla on toki aika vähän heidän kanssaan keskusteltavaa koska tämä tarkoittaa että mitään kiinnostavaa referenssipistettä ei ole. He ovat omien ambitioideni kannalta epäkiinnostavia ja turhia, ansiostaan ignoroinnin kohteita. Mutta ainakaan he eivät kulje kaksilla rattailla jotka kulkevat eri suuntiin aina sen mukaan miten heitä - ja heidän maailmankuvaansa - itseään sattuu huvituttamaan.

kefalo-kausaalinen

Perinteisessä kartesiolaisessa dualismissa on relevanttia kysyä sen tyylisiä kysymyksiä, kuin että hallitsetko sinä aivojasi vai aivot sinua. Sen sijaan monistis-naturalistisemmissa mielenfilosofian suuntauksissa tämänlainen kysymys muuttuu mielettömäksi; Ei ole mitään aivojen ulkopuolista osaa joka olisi komentaja tai komennettava. Tästä esiintyviä näkemyksiä voidaan tiivistää esimerkiksi siihen että sanotaan että sinä olet aivosi.

Oletetaan, että tämä on totta. Ja jatketaan tästä ajatuskokeella. Ajatuskokeella joka on mielenfilosofinen klassikko, mutta joka on vasta nyt lähestynyt lääketiedettä. Neurokirurgin Sergio Canavero yrittää kohutusti päänsiirtoleikkausta. Tässä tilanteessa lääketiede onkin usein mielenfilosofialle hieman kuin empiirinen fysiikka laskelmille ; Fysiikassa on usein laskettu monia asioita, kuten neutroneja, ennen kuin ne on havaittu. Tässä näyttää olevankin enemmän niin että ennen mittauksia on enemmän erilaisia tulkintoja ja laskelmia.

Jos olemme aivomme, Canavero ei suorita päänsiirtoleikkausta. (Vaikka se tälläisenä uutisoidaan.) Hän tekee ruumiinsiirtoleikkauksen. Jos olemme aivomme, on ruumis epätasa-arvoinen siinä mielessä että jos voimme ryhtyä sydämenluovuttajiksi, niin emme voi ryhtyä aivojenluovuttajiksi. Ja vaikka "päänsiirtoleikkauksessa" pää on pienin siirrettävä kappale, on kuitenkin ruumis se joka annetaan tälle tietoiselle päälle.

Eikä siinä kaikki. Jos mietitään mitä tapahtuu tämänlaisen leikkauksen hypoteettisesti onnistuttua. Ja oletetaan että se onnistuu hyvin. Onko päänsiirrossa uuden ruumiin saaneen ruumis hänen omansa? On varmasti helpompaa sietää sitä että ruumiissa on vikoja ja kauneusvirheitä kun ne eivät tavallaan ole omia virheitä. Oletetaan tämänlainen ulkoistamishypoteesi.

Ja toisaalta masturbointi muuttuu omituiseksi. Jos ruumiinsiirtoleikkauksen kokenut masturboi, harrastaako hän homoseksuaalista aktiota toisen ihmisen kanssa? (Oletetaan että ruumiinsiirtoa ei tehdä sukupuolesta toiseen vaikka se kieltämättä tarjoaisi mielenkiintoista kokemuspohjaa ikiaikaiseen kysymykseen siitä kumpi oikeasti nauttii seksistä enemmän, mies vai nainen.) No tietenkään ei! Sillä ruumiinsiirron tehnyt ei tee tätä omilla käsillään! Toisin sanoen hän lähinnä katsoo erikoisesta näkökulmasta homopornoa. Ihan eri juttu kuin fyysisempi homoseksuaalinen aktio! Tämän me nyt tiedämme filosofian avulla varmasti jo ennen kuin mitään leikkausta on edes aloitettu, parin hassun premissin avulla!

Kuinka testata sitä oletko robotti vai ihminen?

Usein jos filosofeille annetaan tehtäväksi kysymys miten tiedetään onko joku robotti vai ei, he ehdottavat vaikeita testijärjestelmiä ja vaikkapa Turingin testiä. Tai sitten menevät mahdottomuusteemaiseen filosofiaan jossa tärkeintä on että vastausta ei voida antaa.

Mutta kun kysyy kahdeksanvuotiaalta, tämä tietää että pitää vain leikata pää irti. Robotit voivat selvitä tämänlaisesta, ihmiset eivät. Toki tässä on mahdollista että osa roboteista on liharobotteja. Mutta silti voidaan sanoa että jos oletuksena on teoria että ihminen on ihminen, on tämä teoria mahdollista falsifioida kurkunleikkuulla. (Ja jos kysymyksenasettelu on määritelty dikotomiseksi jossa on vain vaihtoehdot ihminen ja robotti, niin sitä vahvemmin tämä tieto on kunnon tietoa siitä onko robotti...) Näin ollen koejärjestely tuottaa todella tietoa. Ei täydellistä tietoa. Mutta selvästi sellaista tietoa jota voi kutsua jopa tiedehenkiseksi - ellei peräti täysin tieteelliseksi - lähestymistavaksi kyseiseen ongelmaan.

Aikuiset ihmiset eivät välttämättä mieti episteemisiä kysymyksiä episteemisinä kysymyksinä vaan lataavat mukaan eettisiä taustaoletuksia. Kuten oletukset siitä, että ihmisten toivotaan jäävän henkiin ja että ne robotit ne enemmänkin halutaan tuhota.

---

Itse tosin olen hieman turhautunut kun ihmiset katsovat liikaa videoita. Ystävät tuppaavat viemään toistuvasti hiukkaskiihdyttimeen eivätkä mieti sitä miten vaivalloista on koota itsensä sulasta lammikosta uudestaan ja uudestaan.

Sokraattinen viisaus ei ole sitä mitä sinulle on todennäköisesti kerrottu

Platonin "Sokrateen puolustuspuhe" on kenties tärkein yksittäinen lähde Sokrateen viisauskäsitykseen. Sitä kautta on tiedostettu esimerkiksi se, että Sokrates oli viisas koska tiesi että ei tiedä. Tästä on syntynyt jopa jonkinlainen nöyryysteoria siitä että viisaus eroaa tiedosta sitä kautta että viisas tietää että ei tiedä mitään. Joka esiintyy jopa siinä muodossa että viisas on se joka tietää että kaikki tieto on mahdotonta.
1: Tämä ajatus on sittemmin johtanut esimerkiksi tiukkaa agnostismia koskeviin paradokseihin. Siihen että jos sanotaan että Jumalasta ei voi saada varmaa tietoa niin tämä on itsessään varmaa tietoa jonka aiheena on Jumala. (Paradoksi ei koske omaa agnostismiani koska en kiistä että Jumalasta ei mitenkään voisi tietää. Sen sijaan kantani on että ei ainakaan toistaiseksi ole tiedossa mitään jonka avulla Jumalasta tai hänen olemassaolostaan olisi saatavilla jotain tietoa.) Koska tietoa tässä yhteydessä aika usein esitetään mahdottomana Sokrateen näkemys olisi siis sisäisesti ristiriitainen. Agnostismin paradoksi tulisi vastaan. Tämä voi tarkoittaa sitä että Sokrates olisi väärässä tai tehnyt vakavan virheen päättelyissään. Mutta tässä tapauksessa se ei tosin sano tätä. Sillä oikeasti Sokrates ei sanonut mitään tämänlaatuista.

Nämä tulkinnat Sokrateen nöyryydestä ovat kuitenkin varsin anakronistisia. Ja muutenkin sellaisia että niitä on vaikea ottaa kovin vakavasti. Siitä huolimatta niitä esitetään aika usein. Syynä on varmasti se, että nykyään aika monesti jaotellaan oppineisuus ja viisaus toisistaan erilleen.
1: Jaottelu on toki melko oleellinen ja järkevä. Itse esimerkiksi pidän siitä että Michel de Montaigne korosti että monet oppineet eivät ole viisaita. Hänestä oppineisuus koski esimerkiksi vieraita kieliä, latinaa, matematiikkaa, logiikkaa ja muita vastaavia taitoja. Viisaus taas oli taitoa elää onnellisesti ja hyveellisesti. (Joista onnellisuus on helppo tunnistaa kun se on saavutettu ja hyveellisyys taas jotain niin epämääräistä että moni uskoo aivan päinvastaisin syin saavuttaneensa sen.) Hän ei kuitenkaan ollut Sokrates.

Ihmisten olisi syytä tiedostaa että Sokrates oli ennen kaikkea hahmo joka taisteli sofisteja vastaan. Sofistit taas olivat relativisteja. Sokrateen kyselyyn perustuva sokraattinen metodi ei itse asiassa ollut hänelle lainkaan relativisoiva. Se toki voi muistuttaa sitä mitä anakronistisesti nykyään voidaan käyttää dekonstruktiossa ja siihen liittyvässä "relativisoinnissa". Mutta Sokraattinen metodi korostaa "tiedon kätilöintiä". Taustalla on teoria siitä että jokainen tosiasiassa jo tietää miten asiat ovat ja kyselemällä lähestytään ja kenties jopa saavutetaan Totuus. Tämä on antirelativistista.

Kun "Sokrateen puolustuspuhetta" katsotaan tarkemmin voidaan katsoa mitä Delfin oraakkelin luona vierailu tarkoitti. Oraakkeli kertoi että Sokrates oli viisain ihminen. Ja Sokrates otti kantaa siihen etä hän oli hämmentynyt vastauksesta koska moni viisaana tunnettu ihminen ei tullut mainituksi kun taas hän itse kiisti omaavansa moista tietoa, taitoa ja viisauta. Tämä Delfin oraakkelin tapaisen auktoriteetin kyseenalaistaminen voidaan nähdä osana Sokrateen yleistä tutkimusotetta. Hän yrittää päästä ongelman juureen. Muutoinkin Sokrates oli tunnettu siitä että hän kuulusteli poliitikkoja, runoilijoita ja taitavia käsityöläisiä. Ja haastattelut paljastavat että nämä tietäjät ja taitajat esittävät yliyksinkertaistettuja tai vääriä kanannottoja. Ja huomaavat tämän itsekin. Sokrates ei relativistisesti esitä että kaikki mielipiteet ovat samanarvoisia tai puolustettavia. Osa niistä on yksinkertaisesti väärin.

Sokrates ei ollut relativisti. Sen sijaan hän ei välittänyt auktoriteettiasemasta. Tiedon kätillöntinäkemyksensä kautta hän piti jokaista ihmistä järkevyyteen kykenevänä. Siksi hän saattoi kyselymetodillaan saada orjan ymmärtämään trigonometriaa. Sokrateen mukaan auktoriteettiasema ei taannut että ihminen olisi oikeassa. Se, että auktoriteetit ovat väärässä ei tarkoita että kukaan ei voisi olla oikeassa.

Sokrateen mukaan jos auktoriteetti olisi oikeassa, hän olisi oikeassa auktoriteetistaan huolimatta. Totuuteen täytyy olla peruste. Sokrates onkin siitä mielenkiintoinen hahmo että hänen filosofiassaan on epistemologian ja ontologian välisen eron siemen. Sokrates kun puhuu perustelujen tärkeydestä. Sokrateelle ihminen jolla ei ole argumentteja asiansa puolesta on oikeassa korkeintaan hyvällä tuurilla. Toisin sanoen Sokrateen esityksissä on jaoteltu erikseen tosi mielipide ja tieto. Tieto on ymmärrystä siitä miksi jokin vaihtoehto on tosi tai jokin toinen väärin. Sokrateen maailmassa intuitioon ja auktoriteettiasemaan ja kuuluisuuteen ja arkijärkeen perustuvat asiat ovat heikoilla kantimilla.

Sokrates vertaakin toden mielipiteen ja totuuden eroa kahteen Daidaloksen patsaaseen. Hänen mukaansa jos näkemys perustuu järkeen ja tietoon mahdollisista vasta-argumenteista, patsas on tuettu. Voidaan olla varmoja siitä että patsas kestää myös myrskyssä. Mutta jos patsas on vain asetettu näytteille ilman tukemista, voi näkemys kaatua seuraavaan vastaväitteeseen tai myrskyyn.

Tämänlaatuisen tiedon asettaminen oli sitä viisautta jonka esiinkaivamiseksi tarvittiin tenttaavia kysymyksiä. Sokraattinen metodi on rakenteeltaan sellainen että hän ensin kysyy että mitä jokin asia tarkoittaa. Tästä saadaan teoria. Sokrates etsii vastaesimerkin annettuun teoriaan joka demonstroi että tämä teoria oli ainakin osittain virheellinen. (Esimerkiksi jos rohkeus tarkoittaa sitä että ei peräänny taistelussa, niin rohkeutta ei voisi olla taistelukentän ulkopuolella. Tai taktinen peräytyminen ja rohkeus olisivat toisensa poissulkevia. Johon teorian antaja ei tietenkään itsekään usko.) Jotenkin tästä on sitten rakennettu relativistinen "tiedon kiistäminen on viisautta" -näkemys. Joka kertonee siitä että Sokrateen auktoriteetti on monille niin tärkeä että he ajattelevat että Sokrateen täytyy hivellä modernin ihmisen omia käsityksiä siitä mitä hän on kuullut tiedosta ja viisaudesta.

Totuudesta, uskomuksista ja perusteluista

Perinteisesti tietoa on lähestytty siten, että siinä on erilaisia alakriteereitä. Kaikista klassisin tiedon määritelmä sanoo että "tieto on tosi, hyvin perusteltu uskomus". (~justified true belief.) Jaottelun osat vaikuttavat aivan järkeviltä.
1: Tosi. Jotta jokin olisi tietoa, sen täytyy olla totta. Emme esimerkiksi voi tietää että kuu on juustoa.
2: Uskomus. Sinun täytyy uskoa että lausunto on tosi. Voi esimerkiksi olla totta, että Helsingissä on tasan 100 000 polkupyörää. Mutta koska kyseessä on arvaus, se ei ole tietoa. Voin olla oikeassa, mutta en luota arvaukseeni joten se ei olisi tietoa vaikka se osuisikin oikeaan.
3: Hyvin perusteltu. Toisaalta tiedossa täytyy olla myös jonkinlainen oikeutus. Esimerkiksi jos joku käy ennustajalla ja saa tältä ennustuksen, ennustuksessa käynyt voi uskoa että ennustus pitää paikkaansa. Usein jopa käy niin että ennustus osuu oikeaan. Mutta silti ei ole kovin perusteltua nähdä että ennustajalla käynyt olisi tästä huolimatta tiennyt lopputuloksen.

Tämä määritelmä on monin paikoin ongelmallinen. Modernina aikana erityisesti Gettierin ongelma iskee tätä hyvin opeteltua perinteistä näkemystä vastaan. Gettierin ongelmassa on kysymys siitä että ihmisillä on perusteita joiden avulla he ovat sattumalta oikeassa. Tähän voidaan liittää yksityiskohtien tasolla esimerkiksi ajatuksia tieteen edistymisestä, eli näkemysten muuttumisesta.

Tästä on esitetty jopa plutovertaus. Pitkään uskoimme että aurinkokunnassa on 9 planeettaa. Sitten planeetan määritelmiä hiottiin ja Pluto menetti planeetan statuksensa. Ja viime aikoina osa on arvellut että aurinkokunnassa saattaisi olla yksi planeetta enemmän. Olisimme olleet 9 planeettaan uskoessamme olleet vahingossa oikeassa. Se olisi true justified belief. Mutta oleellisesti eri tavalla ja tässä syntyy sellainen ajatus että jokin on melkoisesti syrjässä siitä ajatuksesta joka tiedosta noin ylipäätään on.

Uskallankin sanoa, että perinteisessä tiedon määritelmässä on seuraavia haasteita;
1: Totuus on siitä hankala, että siihen ei usein ole pääsyä. Empiristeillä on ylipäätään ajatus siitä että kaikkia asioita pitäisi päästä tökkimään. Näin ollen se mille on perusteita on totta. Ja tämä näyttää joko tietämättömissä olevalta, rendundantilta tai kehäiseltä. (Riippuen miten asiaa lähestyy ; Jos totuus ei ole tiedettävissä sellaisenaa, siihen viittaaminen ei auta selvittämään onko jokin asia tietoa vai ei, eli se on kriteerinä absurdi. Jos oikeutus on jotain jolla syntyy totta, se on identtinen perusteluosan kanssa. Ja jos .) Tieteen itseäänkorjaavuus vihjaa pikemminkin että mitään verifioitua varmistettua Totuutta ei ihmisillä ole. Joten on kenties tarpeen muistaa että menneisyydessä voitiin tietää flogistonteoriasta. Tämä tieto on sittemmin vaan korjattu ja muuttunut. Tätä kautta tiedon ei välttämättä tarvitse olla totta, vaan sen hetkistä parhaiten perusteltua näkemystä.
2: Uskomus taas on psykologinen konsepti. Tämä on tavannut jakaa filosofeja. Vuosituhannen alkupuolella käytiin syvää keskustelua siitä, että onko niin, että hyvä filosofi esittää vain sellaisia perusteita joiden oikeutukseen hän itse uskoo. Itse olen sitä mieltä että jos minä kirjoitan jonkin argumentaation, se olenko itse sen johtopäätösten kanssa samaa mieltä tai en on melko merkityksestöntä. Se on turhin osa koko prosessia. Toki voidaan nähdä että ihanteellinen filosofi on sellainen joka ei valehtele. Ja että ihanteellinen filosofi on myös sellainen että jos hänelle esitetään järkevä argumentti jonkin näkemyksen puolesta, niin hän muuttaa mielipidettään tai esittää argumentin joka on parempi kuin esitetty ja oikeuttaa tätä kautta hänen eriävän mielipiteensä ja tekee täten vähemmän vakuuttavaksi. Toisaalta näen että psykologisena olentona ihmiset voivat pitää uskomuksistaan aika tiukasti kiinni, joten on usein parasta että artikkelit arvioidaan niiden prosessin hienouden mukaan. Jos jokin argumentti on rakennettu hyvin, ei tunteilulle pitäisi antaa tilaa.
3: Perusteluissa ongelma eroaa muista. Se on jotain joka selvästi kuuluu tiedolle. Perusteluissa ongelmat ovat sitten se, mikä on se metodi jolla perusteluja tuotetaan ja minkälaista varmuutta tai uskottavuusastetta ja perustelua pidetään riittävänä. (Onko se absoluuttista, vai pitääkö sen olla suhteellista eli vaikka parasta sen hetkistä tietoa.) Nämä seikat ovat toki sen verran kaikenkattavia että jopa tässä blogauksessa antamani "ennustajaeukkoesimerkki" on sellainen että joku pitäisi ennustajaa nimenomaan jonain joka tuottaa perustaa ja oikeutusta uskomukselle..

Siksi onkin kenties syytä tiivistää oma näkemykseni siitä mitä tarkoittaa että tietää. Se on sidoksissa jossain määrin siihen minkälainen on hyvä kriittinen filosofi. Lipmanin määritelmä kriittiselle ajattelijalle on tässä mielessä yllättävän käytännöllinen ; Hän on kertonut, että nuorempana hän liitti kriittiselle ajattelulle piirteitä jotka hän sen jälkeen liitti nimenomaan ajattelijan itsensä attribuuteiksi. Kummassakin tapauksessa ytimessä on asioita joita on syytä korostaa kun puhutaan siitä miksi pitäisi luottaa johonkin lausuntoon enemmän kuin eiluottaa. Niin että esimerkiksi normaaliolosuhteissa onnistuisi jossain asiassa useammin kuin toisilla metodeilla. (Tai useammin kuin ei, jos ei pidä suhteellisesta tiedosta jossa vertaillaan eri tiedonhankinnan tapoja jostain aiheesta.) Lipmanin määrittelyssä (1) esitetään arvostelmia, joita tuotetaan siten että on (2) jotain kriteereitä ja mittapuita joissa on (3) osattu ottaa huomioon arvostelman konteksti ja (4) jossa ollaan valmiita ja joudutaan korjaamaan käsityksiä jos tilanne ja tulevat havainnot niin vaativat.

Tämä lähestymistapa korostaa hyvin vahvasti osaa "hyvin perusteltu". Ja osana hyvää perustelua on kriittisyys. Eikä kriittisyys sillä tavalla jota Totuuteen ja Uskomuksiin fiksoituneet usein tekevät. He kun tietävät arvostelmien ja perusteiden ulkopuolelta mikä on uskottavaa. Ja he uskovat tähän niin lujasti että heille uskomus on synonyymi totuuden kanssa. Ja ajavat tästä sitten sen, että vain näiden kanssa yhteensopiva voi olla sellainen peruste joka päästää aitoon tietoon jossa on kaikki osat. Tämä joustamaton totuuden ja uskomusten painotus johtaa siihen että kriittisyys on sitä että vastustetaan itselle epämiellyttäviä johtopäätöksiä hyvinkin tiukasti. Tässä kriittisyys on sitä että osaa kyseenalaistaa kaiken omasta näkemyksestä ja varmuuksista poikkeavan. Lipmanin kriittisyys taas on jotain joka ei ole negatiivisuutta, vihollisille esitettyjä kovia vaatimuksia tai torjuvaa asennetta jossa ei hyväksytä asioita. Se on nimenomaan sitä että ollaan itsekriittisiä ja demonstroidaan kykyä korjata havaintoja uusien havaintojen myötä.

Mielestäni tämä näkökulma auttaa suhteuttamaan Gettierin ongelmaa tavalla joka on hedelmällistä.

Laatikkoni sisällä, Omissa ympyröissäni (Joita ei ole paree sotkea...)

Olen pitänyt omaa blogiani jonkinlaisena "opiskelublogina" tai "harjoittelublogina". Tämä erottaa sen vahvasti ns. asiantuntijablogeista. Asiantuntijablogeissa on yleensä hyvin rajattu aihe, ja sen kirjoittaja kirjoittaa omasta erikoisalastaan. Minä olen harrastelija. Kun kirjoittaa joka päivä, tulee harjoitelleeksi. Kun rastit ovat julkisia, ne vaikuttavat vaikka kukaan ei katsoisi. Toisaalta tästä samasta syystä en ole yhtä kommunikatiivinen kuin ne pätijäblogistit jotka haluavat vaikuttaa asioihin. Niihinkin blogillani on ero. (Ainakin minun päässäni.)

Mielestäni olen rytmittänyt harjoitteluni hyvin. (Ja harjoitteluasioihin joudun kiinnittämään huomiota sillä en tässä usko valtavan eron tekeviin sisäsyntyisiin kykyihin näissä asioissa. Älynlahjat tuntuvat annettuna tulleilta niistä jotka eivät mieti mitä taitojen hankkimiseen vaaditaan ja heille on varmasti helpompaa ulkoistaa kunnia harjoittelun sijasta johonkin jonka puutteeseen he eivät ole voineet aktiivisesti vaikuttaa.)

Kun katsotaan John Danaherin ajatuksia syvän tekemisen rytmittämisestä, näkyy että tekeminen voidaan jaotella kahtia On syvää (aivo)työtä (Deep Work) jota kuvaa häiriötön ja keskittynyt tekeminen jossa taitoja viedään äärimmilleen: "...activities performed in a state of distraction-free concentration that push your cognitive capacities to their limit. These efforts create new value, improve your skill and are hard to replicate." Sen vastakohtana on pinnallinen (aivo)työ (Shallow Work) jossa ei olla yhtä rasittuneita. Näitä voi tehdä kiireessä ja häirittynä. "Non-cognitively demanding, logistical-style tasks, often performed while distracted. These efforts tend not to create much new value in the world and are easy to replicate." Teen molempia. Danaher luokittelee erilaisia tapoja rytmittää tekemistä näiden eri työasenteiden kautta. Ja oma "filosofiointiasenteeni" on "The Journalistic Philosophy". Olen toki strategiassani tavoitellut jotain muuta, olen yrittänyt olla "The Rhythmic Philosophy". Etenkin viime aikoina minulla on ollut elämässäni varsin erikoisia haasteita ja se on itse asiassa vahvistanut.

Olen tietenkin pyrkinyt täydentämään tietojani. Ja tietojani nimenomaan sanan episteemisessä mielessä. Sellaisessa mielessä jossa voi olla erikoistakin lähestyä esimerkiksi Kari Turusen "Tieto ja Tiede" -kirjaa jossa tieto karkeistetaan kolmeen lokeroon joita teos esittelee tiedon kolmijakoisena. Tieto voi hänestä olla positivistista, fenomenologista ja hermeneuuttista. Ja näitä pidetään samanarvoisina, ei kilpailijoina vaan yhtä tärkeinä eri näkökulmina samaan asiaan. (Pidän tätä luokittelua moottorisahalla tehtynä, osittain virheellisenä, mutta on siinä kuitenkin monia hyviä ajatuksia. Ja koska kyseessä on populaariteos ymmärrän että moottorisahakäsittely on helposti tarpeen. - Se tosin helposti muuttaa teoksen "pinnalliseksi (aivo)työksi...

Tässä mielessä en ole ehkä täysin hyvä filosofina. Filosofi joutuu helposti hyvin erikoiseen tilanteeseen. Kuten em. Danaher muistuttaa siitä miten naturalistina tunnettu Daniel Dennett on nostanut esiin ajatuksia "faustisesta sopimuksesta". Filosofin rooli eroaa jossain määrin tiedemiehen roolista siinä mielessä että filosofit eivät tee empiirisiä löytöjä vaan enemmänkin vastaavat kysymyksiin. Ja tässä dilemmana on se, haluaako filosofi olla Totuudessa vai Vaikutusvallassa. Syntyy dilemma "(A) You solve all the major philosophical problems of your choice so conclusively that there is nothing left to say (thanks to you, part of the field closes down forever, and you get a footnote in history) (B) You write a book of such tantalizing perplexity and controversy that it stays on the required reading list for centuries to come." Filosofit voivat pärjätä pelkästään sillä että ovat kontroversiaaleja, provokatiivisia, ärsyttäviä ja haastavia. Itse asiassa Dennettin mielestä juuri näin tapahtuu.

Olen toki itsekin provokatiivinen, ärsyttävä ja haastava vähintään persoonana. Silti katson että esimerkiksi vakiintuneet tieteenalat ovat usein vakiintuneita syystä. Toisin sanoen kaikki uudet paradigmat ovat mullistavia. Mutta kaikki mullistava tideat eivät ole uusia nousevia paradigmoja. Itse asiassa suurin osa ei ole. (Jokaista neroa väärinymmärrettyä Uus-Galileita kohden on ainakin tuhat aivan oikein ymmärrettyä jästipäätä.) Tässä mielessä voinen unohtaa vähintään maineen ja kunnian. (Joka tietenkin on oikea paikka harrastefilosofiblogaajalle.)

Mutta toisaalta Turunen näkee että tiedon kannalta tieteen ymmärtäminen vaatii hyvin laajan kulttuurin ymmärtämistä. Ja tässä mielessä tieteellisestä ajattelusta tulee perinteitä jotka lähestyvät hermeneutiikkaa. Jotain jossa jokainen oppi vahvistaa merkitystä. Sen mitä minä psykologiasta tiedän, tämä vaikuttaa jopa uskottavalta. Kun jokin tukee omaa näkemystä se vahvistaa omia tunteita ja omaa maailmankuvaa. Jos ei, sitä helpommin selittää parhain päin. Tässä mielessä pitää kenties eniten haastaa itseään. Mutta toisaalta tämä voi olla vaikeaa koska on kuitenkin itse sisällä siinä laatikossa jonka ulkopuolelta pitäisi ajatella.

Kenties blogeissa on tämän vuoksi toinen laatikko. Kommenttiboksi. Sen hyödyntäminen on ainakin itselläni heikkoa. Koska en halua vaikuttaa enkä väitä olevani asiantuntija, minulta puuttuu näihin liittyvät sosiaaliset ambitiot. Enkä oikein jaksa välittää muista. Kenties siksi että he eivät elä minun elinpiirissäni eivätkä tätä kautta kuulu minun laatikkooni.

Ennen - Jälkeen -ongelma

Suurin osa filosofiasta kiinnostuneista(kin) tuntee jaon a prioriseen ja a posterioriseen. Jaottelu onkin tärkeä. Suurin osa kunnon filosofeista(kin) hyväksyy myös seuraavanlaatuiset väitelauseet:
* 1+1=2 on tietoa a priori.
* Se, että gravitaatiovakio maan pinnalla on 9.81 tietoa a posteriori.

Kun katsotaan näitä kysymyksiä metaisesti syntyy erikoinen tilanne. Ehkä tiedämme mitä fysiikka ja matematiikka ovat. Mutta tiedämmekö niiden luonteet ja väitelauseidemme oikeassaolot a priorisesti vai a posteriorisesti? Eli jos matematiikka pitää sisällään a priori -tietoa, niin olemmeko oppineet sen a priori vai opettaako kokemus meille että loogiset teoreemat tunnetaan kokemuksesta riippumatta? Filosofit ovat tässä hyvin jakautuneita. Esimerkiksi logiikan taustaa miettiessä Carnap näki että logiikan tausta olisi analyysissä ja a priorisessa ajattelussa. Quine taas näki siinäkin ainakin synteettisen taustan, ja mukana olisi ainakin jonkin verran a posteriorista tietoa.

Esimerkiksi matematiikan kohdalla on jopa sanottu, että kenties syy miksi meillä on matematiikkaa johtuu siitä että elämme säännönmukaisessa universumissa jossa tapahtuu laskentaa ; Ihmiset ovat esimerkiksi voineet mitata vaikka peltoja ja huomata a posteriori että laskelmat ovat kätevä tapa arvioida pinta-aloja. Eli vaikka matematiikka olisi loogista a priori, niin siihen voitaisiin päästä a posteriori.

Toisaalta monia tuntuu viehättävän ajatus että empiiriset tieteet olisi itse asiassa löydetty filosofisesti nojatuolissa istuen. Eli esimerkiksi teologiset näkemykset Jumalan luonteesta voisivat johtaa siihen että hakisimme maailmasta säännönmukaisuuksia ja kokisimme induktiot tärkeiksi. Jolloin empiria opettaa meille a posteriori -asioita. Mutta ilman maailmankuvien kautta johdettua a priori -tyylistä rakentelua emme olisi koskaan kehittäneet empiriaa.

Jos taas katsotaan sitä empiiristen kokemusvaraisten tietojen metakysymykseen, on syytä huomata että Bas van Fraassen on kuitenkin siinä mielessä kiinnostava että hän on esimerkiksi esittänyt että empirismi ei ole tavallaan lainkaan väitelause (assertion), vaan asenne (stance). Hän ei katso logiikan syntyä vaan empirian syntyä. Hänestä empirian perusongelma on siinä että "All knowledge about the world is a posteriori" -tyylisiä lauseita itsejään on vaikeaa todistaa empiirisesti. Toisin sanoen niiden tausta olisi a priorisessa ajattelussa eikä a posteriorisessa ajattelussa. Näin ollen puhtaasti väitelauseena tämänlainen ehdoton kaiken kokemusvaraisuus olisi itsensätuhoava vaan vaatisi a priori tapahtuvaa ajattelua. Näin ollen empiria pitää muotoilla uusiksi ja pitää sitä asenteena, joka ei koostu tämänlaisista ehdottomista kaikenkattavista väitelauseita. Tosin sekin tekee työnsä jos ja vain jos a priorinen tieto ei ole perimmiltään taustaltaan a posteriorista...

Onko tarpeen arvostaa tiedettä ja rationaalisuutta?

Nuorempana minulla oli monista hämmentävä iskulause koskien kreationismia. Kun aiheena oli kreationismin tieteellisyys, moni korosti että kantani olisi että "se on sitten siinä". Sanoin kuitenkin että ei minua haittaa kreationisti joka tunnustaa että hänen näkemyksensä ei ole lainkaan tiedettä. Monella on vahva ajatus siitä että Tiede Ja Totuus kulkevat yhdessä. Itse toki luotan tieteeseen. Mutta sillä mihin luotan ja en luota on hyvin vähän tekemistä oikein minkään kiinnostavan ja tärkeän kanssa.

Taustalla on varmasti ajatus joka voidaan kuvata siten että tieto olisi ihmisen ulkopuolinen konsepti. Eli tieto vaatisi jonkun sopivan yhteensopimisen. Ja tämä yhteensopiminen sitten tekee vaikuttamisesta todellisuutta. Joka tietenkin tarkoittaa että saadaan tilaa ajatukselle jossa tieto on jotain mikä ei ole vain oman pään sisällä. Näin ollen pään sisäinen olisi subjektiivista ja salaista mutta tieto olisi objektiivista ja ulkopuolista. Tämä tuntuu olevan yleinen ja suosittu tapa ajatella asioita.

On toki hyvä ajatella siten että jos uskot asiaan x ja sinulla on evidenssiä asiaan x, siihen uskomisessa on jotain todellisuutta. Ja tämä pätisi vaikka voisit erehtyäkin, ja jokin tuleva evidenssi osoittaisikin x:n virheuskomukseksi. Jos kaikki tiedetty tukee tai sopii asiaan x, siihen on pätevää uskoa. Kuitenkin on periaatteessa ongelma näyttämisen ja todellisuuden välillä ja tätä voidaan pitää potentiaalisena uhkana tiedolle.

Tätä ongelmaa on lähestytty Descartesin ajoista. Ja oma tapani on ottaa asia pragmatistien tapaan, josta seuraa että kaikki on phaneronia ja sen ulkopuolista todellisuutta koskevat kysymykset ovat yksinkertaisesti pseudokysymyksiä joiden lähde on itseriittoinen pömpöösiys ja halu tarpeettomaan mahtipontisuuteen, kaipuu hybrikseen. Minusta on luonnollista ajatella että ero mielen ja ulkoisen välillä on evidentialismi, ei mielen sisä tai ulkopuolisuus. (Aika monesta tämä taas on kaikkea muuta kuin luonnollista.)

Kykenen ymärtämään, että rationaalisuus ja empiiriset havainnot ovat inhimillisen ymmärryksen ja hallinnan sisällä tapahtuvia reaktioita. Ja tiedemieskin on ainakin jossain määrin yksin päänsä sisällä. (Ehkä hänen kollegansa ovatkin hallusinaatioita ja hän oikeasti tempoo lepositeitä pehmustetussa huoneessa? Kelle tahansa voi käydä niin! Tai no, siis ei minulle tietenkään, mutta sinulle ja kaikille muille lukijoille. Etenkin minulle tulee mieleen muutamia naapureita ja puolituttuja joille voisi käydä niin useamminkin!)

Mikä tarkoittaa karkeasti sanoen sitä että mielentilat määrittävät mikä koetaan rationaaliseksi. Mielentilat hyväksyvät myös logiikan periaatteet ja sen milloin nämä periaatteet täyttyvät. Voidaan kuitenkin sanoa että olipa todellisuus mitä tahansa, niin jos asiat ovat rationaalisia niin se johtuu siitä että ne vastaavat ainakin jonkin inhimillisen rationaalisuusehtoja. (Sellaisella omituisella tavalla jossa hallusinaatiot ovat olemassa koska niitä hallusinoidaan. Se ovatko ne sitten totta-totta jollain syvemmällä tasolla on aivan toinen asia.) Jossain määrin evidentialismin ja rationalismin kiista menee siihen että onko evidenssi jotain joka oikeasti ylittää subjektiiviset mielentilat. Ja tämä on omalta kannaltani tarpeetonta. (Se on pseudokysymys.) Osa kokee tämänlaisen vääntämisen kiinnostavaksi.

Voidaan lähestyä asiaa muutamallakin tavalla: Jos meillä on ajatus että Descartesin demonin vuoksi meillä on vain subjektiivinen inhimillinen pespektiivi, se otetaan yleensä haasteena. Eli jonain jossa voidaan tietää joitain asioita. (Jopa pahin relativistihipsteri uskoo että homoseksuaalien avioliitto on sekä olemassaoleva sosiaalinen konstrukti että hyvä ja eettinen asia. Paitsi se yksi solipsisti, joka lienee henkisesti turskas ja vandaalismielinen trolli.) Haasteeseen voidaan vastata muutamallakin tavalla.
1: "Objektivistit" hamuavat ehdotonta Totuutta, joka on yleensä muuttumaton Platonin ideamaailman ideoiden kaltainen asia, ikuinen, muuttumaton. Ensimmäinen tapa on katsoa että se että asia on ihmisen (tai sinun) pespektiivisi tekee siitä sellaisenaan hyvän. Tällöin voidaan ajatella vaikka niin että Jumala on luonut meille luotettavat aistit. Tai että evoluutio on adaptaatioiden kautta antanut meille aistit jotka toimivat erittäin tarkoituksenmukaisesti. Näiden kautta se, että meillä on oletettu luotettavuus, on vain ajateltu että kuilu on looginen mahdollisuus joka ei vain toteudu tosimaailmassa. (Mikä on sellaisenaan looginen mahdollisuus sekin.) Emme ehkä havaitse kaikkea, muttaa se mikä havaitsemme on joko Totta tai Käytännöllistä jolloin sitoutumiseen on perusteita.
2: "Perspektivismissä" taas katsotaan enemmänkin sitä että on tarpeetonta ajatella ihmisestä liikoja. Tiedolle asetettavat vaatimukset on sen sijaan ymmärrettävä täysin uusiksi. Järkevyys on uudelleenmääriteltävä. Se vaatii vain sen, että jokin asia täyttää rationaalisuuden ehdot. Eli ihminen on järkevä niin kauan kuin hän katsoo että hän on rationaalisesti velvoitettu uskomaan asiaan x, mutta sitten samanaikaisesti ei kuitenkaan suostu uskomaan asiaan x. Järkevyys ei siis olekaan mikään mitä verrataan johonkin ei-inhimilliseen tietoon. Ja jos uskot että rationaalinen ihminen on velvoitettu uskomaan asiaan x, se uskomus on, ei kenties totta, vaan rationaalisesti oikeutettu.

Kaikista suurimpia ongelmia tulee tietenkin siitä, että moni ihminen ei pidä yllätyksistä ja epäonnistumisista. Ihmiset voivat kuitenkin tehdä rationaalisia ja perusteltuja erehdyksiä. Jos paras mahdollinen hallussa oleva evidenssi onkin harhaanjohtavaa, voi tapahtua kaikkea ikävää, kuten paradigmanmuutoksia.
1: Tässä kohden osa ottaa "inkoherentistin" kannan. Nämä ihmiset ajattelevat että paradigmanmuutokset olisivat uhka tiedolle. Jolloin he tietenkin voivat uskoa asioihin ilman perusteita.
2: "Koherentisti" voi sen sijaan nähdä että uusi tieto johtaa oppimiseen jolloin jokainen paradigma on todiste siitä että evidentialistinen näkemys voikin kehittyä eteenpäin ja tulla paremmaksi. Eli se mikä on "inkoherentistille" todiste ongelmasta, on "koherentistille" jokin josta pitäisi antaa mitali.

Tämän vuoksi sallin ihmisten olla aivan niin kreationisteja kuin haluavat. Kunhan vain tunnustavat että heillä on varsin mielenkiintoinen, irtautuva, tapa suhtautua asioiden todistamiseen. Minua kiinnostaa vain se, onko heidän ajatusmaailmansa tieteellinen vai ei. Kaikki muu on sotkuista ja sosiaalista. Sellaiset on hyvä jättää itseäni rohkeammille.

Aku Ankka ja deskriptiivinen tieteenfilosofia

"Aku Ankka" on sarjakuva. Siksi sitä ei pidetä minään oppimateriaalina. Kuitenkin jos katsotaan vaikkapa klassikkosarjakuvaa joka on suomennettu kahdellekin nimelle "Tieteen ydin" ja "Tieto on tieteen ydin" kertoo monia hyvin oleellisia seikkoja tieteenteosta. Sarjakuvan otsikko on tietetenfilosofinen. Ja se kuvaa Aku Ankkaa joka toimii siivoojana jonkinlaisessa tarkemmin täsmentämättömässä kemian laboratoriossa.

Kyseinen sarjakuva ei toki vastaa ns. demarkaatiokysymykseen normatiivisen tieteenfilosofian mukaisella tavalla. Se ei luo loogis-empiriisiä menetelmiä jotka olisivat tiedettä. Se ei kuvaa falsifioitavuutta tai muita vastaavia ehtoja. Sen sijaan se on deskriptiivistä tieteenfilosofiaa. Sellaista jossa katsotaan tieteentekoa tieteentekijöiden toimien kautta. Ja siinä se tekee yllättävän hyvää työtä. Siinä on jopa pari erikoista oivallusta.

Sarjakuva alkaa sillä että Aku Ankka puuhaa omiaan laboratoriossa. Hän ottaa lorauksen "sinistä nestettä" ja sekoittaa siihen "keltaista nestettä" ja keksii vihreän. "Jo ensimmäisenä laboratoriopäivänä", Aku Ankka iloitsee. Laboratorion parrakkaan tiedemiehen mukaan Aku on vain keksinyt uuden tavan sotkea paikat. Hänestä Aku ei myöskään tehnyt tiedettä koska vaikka hän oli tehnyt muistiinpanot, niin niissä oli tarkasteltu irrelevantteja piirteitä. "Täällä on satoja sinisiä nesteitä, mikä niistä muuttui vihreäksi?" ... "Tuherruksesi perusteella olisit voinut sekoittaa maaleja". Tämä näkemys on paljon keskusteltu ongelma tieteenfilosofiassa. Muistiinpanojen osuudessa on tarkasteltava myös sitä mistä näkökulmasta asiat kuvataan. Aku Ankan muistiinpanojen ongelmana oli tietty ylimalkaisuus, täsmällisyyden puute. Ja näin tehtyä toimenpidettä ei voida toistaa sellaisenaan muualla. Joka on ongelma sovellusten kannalta.  ; Jossain mielessä kuitenkin maalit ovat kemianteollisuuteen liittyvä innovaatio. Mutta toisaalta kaikki värit eivät toimi kuten vesivärit ja keltainen kemikaali ei aina tuota sinisen kemikaalin kanssa vihreää väriä.

Aku Ankka yrittää tehdä parannusta tältä osin. Hän ottaa professorin suuttuneen huudon rakentavana kritiikkinä. Että seuraavassa kokeessa hän tekisi toisin, paremmin. Professori on sen sijaan vihainen ja kertoo että Aku Ankka on palkattu siivoojaksi. "Tulevat kokeesi, siivooja Ankka, suoritat luudalla ja sangolla. Sinut palkattiin puhdistamaan tämä paikka". Tässä kohden oikeastaan ylikorostuu se, mikä usein tulee vastaan kun normatiivinen tieteenfilosofia hylätään ja näkökannaksi valitaan deskriptiivinen tieteenfilosofia. Kun "science is what scientists do" voidaan  nähdä että tieteenteko on sitä että tiettyyn tehtävään palkattu ihminen tekee asioita. Halu oppia ja into toimia eivät tässä ole tärkeitä. Keksimisen halu ja into oppia ovat tiedemiesten imitointia - joka kenties jopa rakentavan kritiikin kautta lähestyy hyvinkin täsmällistä imitointia - mutta koska se ei ole tiedemies joka tekee, se ei ole myöskään tiedettä. Normatiivista tieteenfilosofiaa moititaan usein dogmaattiseksi ja rajoittavaksi. Mutta sen vaihtoehtona näyttää olevan puhtaasti statuskeskeinen tiedekuva.

Siivousnäkökulmaa kuitenkin laajennetaan argumentissa hyvin mielenkiintoiseen suuntaan. Aku Ankka arvostaa tieteentekoa enemmän kuin siivoamista. Tieteellä on gloriaa. Mutta professori on täsmälleen erimielinen. Hän kertoo että laboratorion omistaja on tulossa tekemään tarkastusta paikkaan. Ja tutkimusmäärärahat riippuvat hänen päätöksestään. Yhden, eitiedemiehen, mielipide on se joka perimmiltään ylläpitää palkatun tiedemiehen pestin. "Enkä voi toimia ilman varoja! Raha on tieteen ydin!" esittää professori teesinsä. Tieteensosiologisesti tämä on hyvin suuri ongelma jonka katsotaan uhkaavan tieteen itsemääräämisoikeutta. Sitä että tiedeyhteisö päättää mikä on tiedettä.

Aku Ankka ei kuitenkaan tyydy siivoamiseen, koska se olisi hänen tieteellisten kykyjensä haaskaamista. Hän kehittelee uutta kylpysuolaa. Ja koska kuumissa lähteissä on rikkiä hän ottaa sitä. Hiilen terveellisyys ja myrkkyjä sitovat ominaisuudet valitaan hyvinvointi mielessä. Ja lopuksi sekaan laitetaan jotain jolla on hieno nimi ja jolla saadaan tuotteelle karismaa. Hän valitsee kaliumnitraattia. Hän kirjoittaa reseptin kemialliset nimet ja vastaavat talteen. Valitettavasti tuote on ruutia, joka peräti räjähtää sarjakuvassa. "Senkin sohertaja! Olet keksinyt ruudin! Se onkin tunnettu vasta pari tuhatta vuotta!" Tässä korostetaan sitä että tieteellinen löytö on neofiilistä. Innovaation pitää olla oma. Ja tieteenteon ydin on siinä että kehitetään asioita. Professori tosin korostaa tässä muiden tekemisen tuntemisen tärkeyttä osana tieteenteon asiantuntijuutta. "Tieto on tieteen ydin." Aku Ankan olisi siis pitänyt tuntea muiden kemistien tuotoksia jotta voisi sanoa että jokin on todella hänen, eikä jonkun toisen, kehitelmä. Toiseksi tullut ei saa mitään.

Sitten seuraa sarjakuvan tieteenfilosofisesti köyhin jakso jossa Aku tuottaa vahingossa unikaasua ja päihdyttää professorin ja päätyy käyttämään hienoa laitetta, koska hänen siivoojanpaikkansa on olemassa vain siksi että laitos toimii kemianalallaan. Ja jos demonstraatio ei vakuuta laitoksen omistajaa, Roope Ankkaa, ei rahaa tipu. Tästäkin tosin irtoaa "Tehokkuus on tieteen ydin" ajatus. Jossa mikä tahansa satunnainen räpeltäminen ei ole tiedettä. Vaan siinä pitäisi olla päämääräsuuntautuneisuutta ja ahkeruutta. Nämä ovatkin itse asiassa hyvän tieteenteon hyveitä. "Poissaolo on riittävä syy hylkäykseen" sanovat Roopen palkkaamat asiantuntijat. Ja jumankekka sentään, deskriptiivisessä tieteenfilosofiassa korostetaan hedelmällisten tutkimusohjelmien merkitystä ; "Publish or perish" sanoo tiedeyhteisökin. ; Sarjakuvalta nerokasta on kuitenkin antaa tämä sanoma tiederahoittajien, eikä tiedeyhteisön itsensä, suuhun.

Sitten Aku Ankka koheltaa. Hän polttaa itsensä ja päihdyttää itsensä aiemmin tuottamallaan nukutuskaasulla. Tuotos syttyy palamaan ja hän sammuttaa sen satunnaisilla kemikaaleilla. Ensin tarkastajat eivät ole vakuuttuneita. "Aito keksijä ilmoittaa räjähdyksestä etukäteen." Eli kyky ennakoida kokeiden tuloksia on oleellinen osa tieteenteon asiantuntijuutta. Mutta tämä paljastuu vain nyrkkisäännöksi. Sillä innovaatio on aidosti hyödyllinen ja nerokas. Se maistuu kirsikkapiiraalta, siitä muotoiltu tuoli on mukavampi kuin mikään sohva, ja se on kuitenkin rakenteeltaan terästä vahvempaa. "Se jopa paransi astmani!" Näin Akusta tehtäisiin palkittu keksijä. "Tähtioppilaani, tunnistin hänen lahjansa alusta alkaen" kehuu laboratorion professorikin. Tiedeyhteisöön kuulumisen statuksen saa tiedeyhteisön statuksen kautta. Ja tässä lopputulos painaa eniten. "Lahjakkuus on tieteen ydin." kehuvat Akun tuotosta ihailevat.

Kuitenkaan Aku Ankka ei ole tällä kertaa tehnyt muistiinpanoja. Hän ei voi siksi toistaa tekosiaan ja ryhtyä massatuottamaan ihmevaahtoaan. Ja siksi laitos laitetaan kiinni ja professori ja Aku Ankka päätyvät kadunlakaisijoiksi. He listaavat työssään joka ikisen tupakantumpin ja purukumipalan luetteloon. Ohikulkevat ihmiset pyörittävät sormea ohimoillaan.

Kaiken kaikkiaan professoria voisi käydä sääliksi. Hänen tajuttomuutensahan ei ole hänen oma vikansa. Mutta sarjakuva kertoo hieman enemmän. Aku Ankka nimittäin leikkii hienolla laitteistolla. Ja aiemmin tähän laitteistoon on viitattu. "Enhän minäkään huolehtisi apurahoista, jos osaisin käyttää näitä upeita laitteita, ja teollisuusjohtajat olisivat laumana ovellani." Siivoukseen ja kahvinkeittoon sorrutaan siksi että tieteenteko vaatii sitä että osaa käyttää tiettyjä teknisiä laitteistoja. Merkittävää on myös se, että rahoittajat eivät lankea kahviin ja siivoukseen vaan vaativat nähdä. Intressien suhteen on siis tilanne jossa rahoittajaa ei nähdä puhtaasti pahana. Eitieteelliset keinot vaikuttaa intresseihin voivat kenties toimia, mutta ne ovat silti petosta. Jossa rahoittaja ei ole se huijari. Toisaalta tiukka rahoitus on voinut olla se syy että kemiaa selvästi muutoin osaava professori ei ole ehtinyt opetella uudenaikaisen laitteiston käyttöä. Ikää ja partaa kun on kertynyt ja maailma juoksee koko ajan eteenpäin. Roope Ankan tiukka rahoitusstrategia on siis tavallaan syönyt maata hänenkin jalkojensa alta. Näin tiedemiehen ammattitaidon ja työn kannalta tärkeiden teknologioidenkin osuus tulee esille.

Sarjakuva on kaiken kaikkiaan äärimmäisen samantapainen kuin mitä Ilkka Niiniluoto on esittänyt. Hän korostaa että tieteenteossa avoimuus ja toistettavuus ovat tärkeitä. Eli tutkijan täytyy kertoa mitä on tehnyt. Ja olla niin tarkka että muut voivat toistaa saman. Muistiinpanot ovat siksi oleellisia. Hän korostaa että tiedemaailman on myös oltava autonominen. Eli tiedeyhteisö päättää mikä on tiedettä ja mikä ei. Tieteenteon kontrolloitavuus ja vuorovaikutus tuleekin hyvin selväksi. Tieteentekijän on tunnettava alansa ja jaettava innovaationsa. Kunnia kuuluu keksijälle. Niiniluodon mallissa tätä kuvaa myös tietty säännöttömyys, jossa lopputulos ja hyödyllisyys korostuvat. Ulkopuolinen rahoituskulma tosin lisäsi Aku Ankkaan kriittisyyttä tavalla joka Niiniluodolta helposti puuttuu. Ne painottavat tutkimusohjelman rivakkuutta, tehokkuutta, hallinnassaoloa ja sitä että tuotoksesta olisi myös jotain hyöty muulle maailmalle, eitiedeyhteisölle. Ja tunnustavat rahan mahdin tieteen teossa käytännön tasolla.

Mielestäni jos ihmiset ymmärtäisivät sen kaiken mitä tähän yhteen sarjakuvaan on tiivistetty, he ymmärtäisivät tieteenteosta oikeastaan kaiken sen mitä eitieteentekijän jossain mielessä tarvitsee tietää.

Yliopistolaisista ja innovaattoreista

Takkiraudassa kirjoitettiin taannoin siitä miten osasta yliopistotutkinnosta on tullut Veblenin hyödyke. Tämänlainen hyödyke olisi sellainen jonka hinnan kasvattaminen lisäisi niiden kysyntää. Tämä viittaa yleensä jonkinlaiseen statusesineeseen, joka ostetaan juuri sen vuoksi että se on kallis.

Toki tuossa tekstissä oltiin hieman yksioikoisia. Yliopistotutkintojen määrän kasvu ja yliopistotutkintojen hinnan kasvu liitettiin yhteen lähinnä ajallisesti. Tutkintojen hinnat ovat kiistatta sekä nousseet että yliopistotutkintojen määrät kasvaneet. Ja samanaikaisesti työmarkkinoilla on ylitarjontaa koulutetuista ihmisistä. (Minun lapsuuteni aikana oli ilmeisesti vielä rationaalista uskoa että kun kouluttautuu niin saa hyvän työpaikan. Nykyään asia ei ole näin yksinkertainen.) Mutta toisaalta autismidiagnoosien määrä on kasvanut samaa tahtia ilmastonmuutoksen kanssa, mutta korkeat lämpötilat eivät silti suoraan korreloi keskenään.

Mutta ajatus kuvaa jotain oleellista nykyajasta.

Nassim Taleb on "Antihauras" -kirjassaan lähestynyt tätä täsmälleen samaa aihetta korostaen että nykyaikana yliopistotutkinto on muuttunut hyvin suuresti statusesineeksi. Etenkin nimekkäistä yliopistoista saadut tutkinnot ovat kuin Vuittonin laukkuja. Tutkinto on kallis, ja sen hankkiminen on osoitus siitä että päivisin on aikaa tehdä muutakin kuin kääntää McDonaldsin purilaisia vuokransa ja ruokansa eteen käytännössä kaikki valveen tunnit. Joten siitä on tullut statusesine. Tutkinnoilla voidaan pröystäillä vaikka se ei hyödyttäisikään yhteiskuntaa tai edes omia palkkasaatavia.
1: Mikä nähdäkseni korostaa sitä että yliopistotutkintoa ei enää haeta (a) klassisen sivistysihanteen mukaisen tiedon (b) työelämän tarvitsemien taitojen (c) alalle oleellisien ihmisten kanssa verkostoitumisen vuoksi. Eli niistä syistä joilla yliopisto on perinteisesti ollut kannattavaa käydä. Status on todellakin tullut mukaan kuvioihin. Ja nimenomaan yliopistojen maksullisuus on ajanut niitä tähän.

Siinä missä Takkiraudassa humanismi on se tärkein vastustettava asia, Taleb ottaa kuitenkin tärkeimmäksi moitteen kohteekseen jotain aivan muuta. Osansa saa tietenkin taloustieteet. Mutta osansa saavat myös fysiikan ja insinööritieteiden suhde. Talebin ajatukset tieteen kehittymisen historiastakin ovat varsin omanlaisiaan. ; Karkeasti sanoen Taleb on sitä mieltä että "teoriat ovat hauraita". Viisaus ja tieto voi kasautua virheistä ja näin tiede voi olla hyvinkin "antihauras" tai ainakin "elinvoimainen".

Ja Taleb on tässä kohden hyvin pragmaattinen. Hän korostaa että yhteiskunnan taloudellinen hyöty ja toimivien inovaatioiden määrä on se mihin pitää keskittyä. Teoreettinen totuus on tässä prosessissa sivutuote, jos sekään. Ja tässä kohden hän tekee sen jota useimmat pragmaatikot eivät tee. Vaikka se oikeastaan on pragmatismin kanssa se kaikista koherentein ja järkevin tapa toimia. Hän korostaa että kysymys ei ole mistään Perimmäisestä Totuudesta. Taleb ei jaa maailmaa "toden ja epätoden" kautta vaan ottaa ytimeksi vastakohdat "käytännöllinen ja jymäytettävä". ; Usein pragmatisti ei tee näin vaan hän ajattelee että Totuus on kätevää. Ja oikea maailmankuva on siis paitsi kätevä niin myös tosi. Talebin mukaan tämä ei ole ilmiselvää. Mutta jokainen joka tietää miten lapsia ohjaillaan pelottelemalla näkistä tietää että pragmaattisesti se että lapsi ei huku ei tarkoita että näkki olisi todellinen olento. Näkki vain tehoaa paremmin koska ihmisaivot luonnostaan käsittelevät riskejä eri tavoin, eivätkä aina kovin hyvin.

Tieteen norsunluutorni edelläkävijänä eikä edelläkävijöiden jälkien selittäjänä

Hän korostaa että teoreettiset fyysikot ovat usein vallanneet tieteen narratiivin tarpeettoman laajasti.
1: Hän kaivaa esille esimerkiksi lentokoneiden moottoreiden keksimisen. Usein kuvataan että kaavat olivat ensin ja näiden pohjalta sitten mietittiin lentokone. Kuitenkin tosimaailmassa ensin oli moottoreiden esiversioita, ja ne toimivat vaikka ei tiedetty miksi. Insinöörit tekivät kokemuksellaan korjauksia ja säätöjä joiden avulla moottorit rakennettiin ja hienosäädettiin toimimaan. Ja vasta kun tämä piti selittää, kaavat astuivat mukaan. Käytännöllisyyden kannalta fysiikka on siis aina jälkijunassa. Teoria voi falsifioitua havaintoaineistolla joten se on haurasta. Sen sijaan tiede ja koneet ovat jotain joita kehitetään vasta kun joko opitaan virheistä tai tehdään toimiva muutos vahingossa. Ja näin tiede on vahvempi kuin hauras teoria. Taleb nostaakin tärkeiden temppujen kärkeen innovaattorit jotka ovat ottaneet riskejä ja kokeilleet.
2: Toisaalta Taleb korostaa että tämä vaatii vapaa-aikaa. Ja siksi teollisen vallankumouksen takana eivät olleet teoreettisesti ajattelevat tiedemiehet vaan usein takana oli enemmänkin joku pastori jolla oli pöydässä aina hentusia, varallisuutta riittävän mukavaan elämään ja elämässä riittävästi vapaa-aikaa. Talebin selitys on siitä kiinnostava että hän nostaa esille kirkonmiesten suuren osuuden tuolloin, mutta tekee tämän viittaamatta uskontoon ideologiana. Samalla tulee selitettyä se miksi kirkonmiehet nykyään eivät yleisesti ottaen ole niitä jotka useimmiten kehittävät uutta huipputeknologiaa tai "pragmaattisia tieteellisiä sovelluksia".
3: Taleb huomauttaa että islamilainen tiede pärjäsi vain lyhyen aikaa ja se ajautui syvään epäonnistumiseen. Syyksi Taleb näkee sen että siinä nojattiin liiaksi teoriaan. Tärkeimmäksi muutokseksi tarvitaan syvää asennemuutosta. Esimerkiksi lääketieteessä hän mainitsee että lääkehoitoja empiirisesti kokeilleet olivat klassisessa sivistyksessä vaarallisia puoskareita, koska parantumisen keinojen oli sovittava lääketieteen teorioihin. Humoraalioppi oli kuvaus ihmisen toiminnasta ja hoidon oli sovittava tähän muottiin ennen kuin lääkettä edes kannatti kokeilla. Nykylääketieteessä onkin sitten käytössä asenteellisesti tärkeämpiä ajatuksia kuten kaksoissokkokoe, jossa teho on se joka ratkaisee. Selitys lääkkeen toimintaperiaatteesta voi tulla myöhemmin.

Minusta Talebin ajatus on huikea ...

Koska se sopii nähdäkseni siihen että kaikenmaailman puoskareilla on aina teoria. Homeopaateillakin on teoria jossa oireiden samanlaisuus ja laimentaminen ovat mekanismi, teoria, johon parannuksen on sovittava. Kaikki puheet veden muistista ja vastaavista ovat heille tärkeitä, koska he kertovat tarinaa miten heidän lääkkeensä voisi toimia teoriassa. Mutta kaksoissokkokokeita ja niistä selviämisiä sitten pidetään todellakin irrelevantteina. Samalla rationalismi, teorian ja sen sisäisen koherenssin ylipainottaminen, on varsin läpitunkevaa esimerkiksi jos katsotaan kreationistien suosimia näkemyksiä tieteen kehittymisestä. Selityksissä jää vaivaamaan yleensä se miksi tieteen vallankumous ei tapahtunut varhaiskeskiajalla ja miksi nykyajan kreationistit eivät oikein saa tehtyä valtaisan hedelmällistä tutkimusohjelmaa.

Samalla korostuu sekin että postmodernismissa korostuva intressi on oikeastaan hyvin väärässä. Korostaessaan maailmankuvia ja intressejä huomio on aina teoriassa. Joka on väliaikainen ja kumoutuva ja hauras. Tiede on kuitenkin oppimisprosessi jossa kaikki maailmankuvat ovat pidemmän päälle jarru. Teoria auttaa korkeintaan keksimään uusia ajatuksia. Niiden varmistaminen tekee asiasta tiedettä. Ja kun ideologian perusideat on kierrätetty on yhä vaikeampaa ja  vaikeampaa lypsää tästä ajatuksesta jatkossa tiedettä. Se, että teoria toimi menneisyydessä hedelmällisten juttujen lähteenä ei tarkoita että se olisi hedelmällinen huomenna ja ikuisesti. Ideologian assosiaatioita tuottava keksintöpooli kutistuu oivallus oivallukselta ja se voi estää uusien ajatusten kehittelyä. Tutkimusohjelman hedelmällisyys, ei maailmankuvan dogmejen rationalistinen tulkinta on tärkeintä. Ja jokaisen maailman pienen kreationistin pitäisi ymmärtää tämä selittäessään sankaritarinaa kristillisistä tieteen supersankareista jotka muka jotenkin takaavat sen että nykyID:n starat olisivat jotain muutakin kuin informaatiotieteen Paris Hiltoneita. Talebin ajatus on siis suurelta osin mainio.

... mutta tietyin varauksin.

Tosin otan Talebin ajatukset kuitenkin tietyllä varovaisuudella. (Vaikka pidän hänen usein moititusta tyylistään. Miehen retoriikka on asenteeltaan sellaista että sitä olisi piristävää nähdä enemmänkin.) Sillä tosiasiassa muuttujia yhteiskuntatieteiden kohdalla on aina paljon. Ja Taleb, vaikka ei pidäkään teorioista, on tässä esittämässä uudenlaista mallinnustapaa, eräänlaista "yhteiskuntatieteiden kaiken teoriaa".
1: Ensinnäkin Talebin tekniikkaa koskevat esimerkit ovat siitä jännittäviä että niissä on syviä historian kaikuja. Jos mietimme entisaikojen innovaattoreita voimme oppia että nykyään ei esimerkiksi uusia kännyköitä keksitä innokkaasti jossain takapihan verstaassa. Syynä on nähdäkseni juuri se että on tapahtunut oleellinen muutos. Nykyään se, että voi tehdä parannuksen vaatii hirvittävästi paljon enemmän informaatiota. Toki tämän kaiken voisi keksiä itse, mutta se olisi hirvittävän työlästä. Olen hieman ihmeissäni että Taleb ei nosta tätä puolta esiin. Sillä hänen esimerkkinsä ovat selvästi hyvinkin vanhoja. Ja hän toisaalta koko ajan korostaa sitä että epäonnistumisista ja yrittämisistä opitaan. Ja hän kirjassaan levittää tietoa joka vihjaa että tätä opittua voi välittää esimerkiksi kirjoittamalla teorioita tai tekemällä kuvauksia laitteista. Siksi amatööri voi päästää alan alkuun mutta ei tekemään pitkälle vietyä tutkimusohjelmaa. Alan aloittava innovaattori ei ole se joka hioo perustieteen sen hienoimpaan ja täsmällisempään loppumuotoonsa. Tieteen historia toki tässä onkin hämännyt meitä. Se palvoo kieltämättä innovatiivisia aloittajia neroina ja sankareina. Valtaosa oppimisesta on hidasta, työlästä ja tylsää perustieteen puurtamista.
2: Toisaalta jos puhutaan teoreettisesta tiedosta, ei sovellus ole välttämättä se mitä tässä ensisijassa edes haetaan. Toki norsunluutorneissa jotain fyysistä ongelmaa ratkova ei ole kovin käytännöllinen. Mutta toisaalta hän ei ole jymäyttäjäkään. Ja jymäytettävä hänestä tulee vain vaikeasti jos hän on kiinnostunut vain teoriasta ja on itsekriittinen ja pedantti. Poliittisessa järjestelmässä voidaan toki tuottaa rahalla tuettuja koijareita kuten Lysenko. Mutta tieteen kohdalla tilanne
3: Ja jos mietimme atomipommia, voimme huomata että se syntyi siksi että haluttiin rahoittaa tieteen soveltamista. Ennen radioaktiivisen hajoamisen tuntemista ajatus olisi tuntunut perin naurettavalta. Aineen ja energian säilymislaki olisi kertonut tämänlaisen olevan houkan hommaa, ellei oltaisi huomattu että atomit voivatkin hajota ja että tässä syntyy säteilyä juuri sen vuoksi että aineen ja energian säilymislaki ei salli atomin hajoamista vain siten että atomi vain hajoaisi. Sen ylijäämäenergian pitää mennä johonkin. Ja näin pommi oli edes teoriassa mahdollinen. Joskus teoria on todellakin ensin. Joskin ydinase on hieman eettisesti ongelmallinen sovellus. Mutta pragmaattiselta kannalta se on silti sovellus.

Yliopisto-opintojenkin kohdalla kysymys Veblenin hyödykkeestä on tätä kautta mutkikas. On itse asiassa selvää että sillä on monissa maissa statusesineen leima. (Ja on kohtuullisen selvää että yliopistojen kilpailuttaminen avoimille markkinoille on luonut tämän lieveilmiön. Suomen mallissa maksut pysyvät kurissa ja yliopisto on yksiselitteisesti liian halpa jotta se edes voisi muuntua statusesineeksi. Jos kuka tahansa alemman keskiluokan valkoista roskasakkia edustava rahvas voi sellaisen hankkia, se ei ole luksusta.) Mutta toisaalta myöskään yhteiskunta ei ole identtinen. Teknologia on muutakin kuin pragmaattisesti tiivistynyttä viisautta. Se myös muuttaa maailmaa.

Ja eräs tärkeimmistä tempuista jota se on tehnyt, on se että se on muuttanut sitä mitä töitä on tehtäväksi. Teknologia on iskenyt etenkin voimaa vaativaan mekaaniseen ja toistuvaan työhön. Ne voidaan tehdä roboteilla. Näin on ollut pakko kouluttautua jotta saa edes jotain työtä. Näin ollen työmarkkinoiden suurempi ja syvempi muutos on johtanut siihen että yliopistotutkinnolla ei saa välttämättä töitä. Näin ollen yliopistojen "norsunluutornius" ei kenties olekaan se joka on lopulta ajanut sen eliitististen statuskiipijöiden kohteeksi. Vaan se että ollessaan sekä "hankittavana kallis" että "elintason kannalta turha" yliopistotutkinto omaa kaikki statusesineen vaatimat ominaisuudet. Kun tämä lähtee käyntiin, ihmiset tekevät usein loput ihan itse.

Taleb on kyyninen ja opportunistinen, mutta ei tarpeeksi, tai väärällä tavalla.

Taleb on oikeassa siinä että akateeminen loppututkinto ei takaa että ihminen on pragmaattinen. Itse asiassa itse omilla opiskelukokemuksillani uskallan jopa esittää että kognitiotiede - jota pidetään innovatiivisena ja kokeilevana sateenvarjotieteenä - ei ollut niin kovin heittäytyvää. Akateemiset alat kutsuvat tässä kohden turvallisuushakuisia nörttimäisiä tyyppejä. Sen sijaan agrologikoulutuksessa kohtasi riskiäkin ottavia syvyydellä heittäytyviä tyyppejä, sellaisia yritteliäitä yleensä keskustalaisia kavereita. Maalla on jotenkin luontevampaa että kaikki yrittävät. (Suuri määrä tosin myös epäonnistuu. Paitsi jos alkoholismi lasketaan onnistumiseksi.)

Oma nyrkkisääntöni on kuitenkin kavalampi. Nykyajan maailmassa generalisti ja amatööri ei käytännössä koskaan ole huipputason kehittäjä. Tämänlaiset innovaattorit voivat toki keksiä jotain uusia juttuja ja pärjätä jollain kohtuullisen uudella alalla. Tai taiteissa. (Etenkin viihteessä.) Jos tälläistä tarvitaan sitä on pakko etsiä akateemisten joukosta. Ja heistäkin suuri osa on pielessä. Toki tämä ärsyttää kouluttamattomia anti-intellektuelleja, etenkin niitä joilla on ties mitä "kaiken teorioita". Mutta heidän omanarvontuntoaan kohottaakin kompetenssin sijasta Dunning-Kruger -efekti. Ja minä taas en nyrkkisääntöineni katso maailmaa "totuus-epätotuus" -kulmalta tai "kätevyys-höynäytettävyys" -kulmalta. Vaan katson asioita tietotaidon kautta "kompetentti-tumpelo" -akselilla. Ja tässä kohden kaikki aito kompentenssi vaatii ankaraa harjoittelua. Kaikki eivät vain saa sitä silläkään.

---

Karuus sikseen. Mielestäni itselleni eduksi on se, että en tee kuten valtaosa. Eli laita itseäni siihen "parhaiden tyyppien luokkaan". Kaikki eugeniikan kannattajat pitävät itseään huippurodun edustajina. Kristillisen tieteenhistorian kannattajat ovat itse kristittyjä ja kokevat olevansa nykyään nokkelia ja päteviä. Ja anti-intellektuellit pragmaattisuutta korostavat kokevat itse olevansa elämänkoulussa lähes kaiken oppineita. Minä taas olen generalisti amatööri, tunnettu tumpelo, tyyppi jolla on kokemusasiantuntijuutta korkeintaan luuseriuteen.

hypostasioijat

Syksy Räsänen kirjoitti "Helsingin Sanomiin" siitä miten "Todellisuus on outo". Hän edustaa tieteen edistymisestä kulmaa joka eroaa monien ns. skientistien vastaavasta. Hän toki näkee tieteen jonkinlaisena arkijärjen jatkeena. Mutta korostaa tieteen tulosten epäintuitiivisuutta. "Päättely, jossa jokainen askel on arkijärjellä ymmärrettävissä, on vienyt meidät sen tosiseikan äärelle, että todellisuus on perusteiltaan arkiajattelulle vieras. Fysiikan suurimpien saavutusten, kvanttifysiikan ja suhteellisuusteorian, mukaan arkiset käsityksemme jopa sellaisista perustavanlaatuisista asioista kuin ajasta, avaruudesta ja olemisesta ovat pohjimmiltaan virheellisiä." Tämä tietysti korostaa ihmisen nöyryyttä. Ihmisen käsityskyky on pienempi kuin hän itsekään uskoo.

Itse sanoisin asian niin, että ihminen ei ole järjen huippu vaan idiootti. Räsänen sanoo asian hieman koristeellisemmin "Maailmankaikkeutta ei ole rakennettu meidän säännöillämme, me olemme sattumalta syntyneet epäinhimilliseen todellisuuteen. Tämä on vapauttava totuus, jonka edessä sopii olla nöyrä. Olemassaolollamme ei ole kosmista tarkoitusta, teoillamme on vain se merkitys, minkä niille annamme, ja olemme vastuussa niistä vain toisillemme." Tämä teksti on ilmeisesti ärsyttänyt hyvin monia uskovaisia. Otan tästä nyt vain yhden karkean esimerkin alle;

Kommentti on hyvin klassista kristillistä eksistentialistissävyistä ajattelua. Eikä se ole saanut kovin suurta tukea. Lausunto onkin enemmänkin statement kuin argumentaatiota. ; Siinä henkenä on että ilman kosmista tarkoitusta ei ole mitään tarkoitusta. Ja tämä argumentaatio ei ole kovin laadukasta. Itse asiassa se on yleisyydestään huolimatta yllättävän asenteellista ja huonoa. (Eikä Syksy Räsänenkään aseta nihilismiä kosmisen merkityksen automaattiseksi seuraukseksi. Hänellä on humanistinen ihmislähtöinen merkitys.) Ja eettisesti ikävin asia siinä on se, että se vaatii ihmisen merkityksen itseisarvon hylkäämisen. Usein korostetaan että teismissä ihmisillä on absoluuttinen itseisarvo, mutta tosiasiassa jos Jumalan puute tuhoaa itseisarvon, on selvää että ihmisen arvo on alisteinen jollekin muulle, joten se on perimmiltäänn by definition välinearvoa. Ja onkin hyvin ihmeellistä olettaa että merkitys voi syntyä vasta jos Jumala sen antaa.
1: Se, että kysytään "kuka sen moraalin säätää" ei ole muuta kuin moraalin premissointia jossa väitetään että moraali on mahdollista vain auktoriteettiin vetoamisen kautta. Että ilman tätä kysymystä ja siihen vastauksen saamista ei ole moraalia. Ja jos tämän jälkeen väittää että johtopäätöksenä on että moraali voi tulla vain Jumalalta ollaan syvissä kehäpäätelmällisissä vesissä.

En kuitenkaan tartu tähän tämän enempää tällä kertaa. Sillä olen mielestäni käsitellyt tämän "Jumalan puute johtaa nihilismiin" -väitteen riittävän hyvin. Sen sijaan tartun Syksy Räsäsen tekstistä asiaan jota on itse asiassa hyvi vaikeaa demonstroida juuri minkään muun kautta.

Nimittäin usein ihmiset elävät maailmassa jossa "käsitettävä" ja "ymmärrettävä" ovat "samoja asioita". Tällöin "epätodennäköinen", "yllättävä" ja "outo" viittaavat hyvin samanlaisiin käsitteisiin. Eli jos jokin rikkoo arkijärkeä se on myös ihmeenomaista ja tieteelle vaikeaa. Syksy Räsänen kuitenkin demonstroi että tiede, joka selvittää mitkä asiat ovat todennäköisiä, on toistuvasti epäintuitiivinen. Eli yllättävä (counterintuitive/surprising) ja todennäköinen (impropability) eivät oikeastaan ole sama asia.
1: Kvanttifysiikka tunnetusti sopii heikosti ihmisten arkijärkeen. Se mikä on tieteen mukaan todennäköistä on silti arkikokemusmaailmassa yllättävää. Toisaalta kääntäen salaliittoteoreetikoista UFOjen ystäviin ja pseudotieteilijöihin sopii ylipäätään se, että heistä ilmiselvää ja arkijärjenmukaista on jokin joka on tieteen mukaan hyvinkin epätodennäköistä.

Kemppinen demonstroi asiaa mielestäni hauskasti tuoreessa blogauksessaan kun hän käsitteli hypostasian käsitettä.

"Ajatus oli kohdata erämaa erämaan ehdoilla, mutta ilman hypostasiointia. Pyydän anteeksi tuota teologian ja filosofian termiä. Se tarkoittaa, että pidetään olemassa olevana jotain sellaista, joka on vain ajatuksissa. Meidänkin aikamme hypostasioitu kohde on ”Luonto”. Mennään luontoon. Ihaillaan luontoa. Kirjoitetaan luonto isolla alkukirjaimella, koska se on joknkun nimi. Luonto kostaa. Luonto palkitsee. Luonto lääkitsee. Takaisin luontoon. Ei ”luontoa” ole olemassa. Tuo sana tarkoittaa sitä vähää, minkä käsitämme ympäristöstämme, ja romantiikan aikakaudella sille on kehittynyt sivumerkitys eli ilmiöt, jotka eivät ole ihan selvästi ihmisen tekoa. Järvi on luontoa, säännöstelyallas ei. Tuo ajatusvirhe aiheuttaa jatkuvasti hirvittäviä onnettomuuksia esimerkiksi asussa ”kansan tahto” tai ”historiallinen välttämättömyys” tai ”luonnonlaki”."

Kemppisen käsitettä mukaillen voidaankin sanoa että hyvin vahvasti intuitioidensa varassa elävä saattaa elää koko elämänsä hypostasiamaailmassa. Utopia, mielikuvat ja toivekuvitelmat sävyttävät maailman. Tässä maailmassa on hyvinkin helppoa vajota ajatukseen jossa omat ennakkokäsitykset voittavat tieteen totuudessa ja varmuudessa. Tässä maailmassa Jumalan olemassaolo muuttuu hyvin helposti joksikin asiaksi jonka on oltava tosi koska se on toivottavaa. Tämän seurauksena syntyy helposti antitieteellistä ajattelua jossa maailmankuvaa ei korjata tieteen tulosten mukana. Ja jossa tietoa saatetaan rakastaa, mutta ehdoin. Sillä kaivataan enemmänkin varmuutta.

Eli kaiken kaikkiaan arkijärkensä varassa hyppivien päätelmissä syntyy helposti nimenomaan aluksi lainaamaani Syksy Räsäsen moittimista. Sellaista, jossa henkenä on se, että helposti vedotaan tieteen puutteellisuuteen, koska Jumala ylittää tieteen. Samanaikaisesti omalta maailmankuvalta ei sitten kuitenkaan odoteta nöyryyttä vaan siltä haetaan nimenomaan hybristä, sitä että syntyy varmuuden tunne. Että yksilö saa kokemusmaailmaansa ajatuksen ikuisuudesta ja erehtymättömyydestä, että heillä on Totuus Absoluuttinen.
1: Suhtaudun asiaan huvittuneisuudella. Minulla on immersiivinen suhde todellisuuteen, ja nauran liian pömpööseille kysymyksille ja hybristä odottaville vaatimuksille. ; Suoraan sanoen tiedon puoliintumisaika kertoo asian varmistelusta, ja jos jokin perinne ei muuta faktojaan ripeästi, se on todennäköisesti ideologiaa. Jos rakastat tietoa, sinun on päinvastoin vihattava hybristä, jopa halveksittava sitä halaavia hupsuja olentoja joiden toiveet vääristävät havainnot ja saa heidät halaamaan epätotuutta vain koska intuitio ja lapset ovat luotettavimpia. Intuition kohdalla helpot asiat on jo toistuvasti keksitty ja ne ovat todennäköisesti jo koetellusti hedelmättömiä.

Jostain syystä se, että tiede on epäintuitiivinen eikä tarjoa lopullista varmuutta nähdään siten että tiede on epäonnistunut. Että se ei tarjoa ihmiselle merkitystä tai mitään muutakaan. Mutta sitten toisaalta jos joku selittää että todellisuus on mysteeri jossa pitää katsoa syvemmin ja syvemmin että saa vihjeitä jostain ikuisesta Platonin ideamaailmaan verrattavasta asiasta, se nähdään syvällisenä ja henkisenä. Kuitenkin "luonnonlaki" on myös nähtävinä ajatuksena tämänlaisesta Platonisesta ideasta.
1: Ajatuksen summan voi tiivistää hyvin avaruusolentoihin uskovien perusteluista. Kun he näkevät jotain mitä he eivät ymmärrä, he kutsuvat sitä UFO:ksi ja seuraavaksi he olettavat että sen täytyy viitata vahvasti avaruusolentoihin. Eli joksikin joka tunnettaisiin. Eli se, että ei tiedetä varmistaa että todellakin tiedetään. Teismin kohdalla vastaavaa roolia ajaa ns. aukkojen Jumala -argumenttivirhe. UFO:n ja Jumalan kohdalla yhteistä on se että "outo", "yllättävä" tai "mysteerinen" "ymmärretään" intuitiolla ja näin syntyy ristiriita. Siitä että ei tiedetä päätellään että tiedetään. Logiikkaa tästä on tietysti turhaa hakea ; Kontradiktio ei yksinkertaisesti ole argumentteja arvostavien tie.

Syynä on todennäköisesti juuri se, että tässä ollaan konservatiiviselle ajattelulle tyypillisellä "think less" -asenteella liikenteessä. Asioita ei mietitä vaan uskotaan intuitioihin, joten konsistenttiutta ei ikään kuin viitsitä tarkistaa kun asiat tuntuvat omaan mieleen järkeviltä ("make sense"). Kuitenkin perusnäkemys on sidottavissa hieman eri tavalla kuin voitaisiin ajatella. Itse kritisoisin Räsäsen ajatusta siten, että hän korostaa "Kosmoksen tarkoitusta" kun se mihin hän tosiasiassa viittaa on se, että kosmoksen lait eivät sovi kovin hyvin yhteen arkijärjen kanssa. Tässä kohden Syksy Räsänen sitoutuukin lähinnä sellaiseen teologiaan joka on Alvin Plantingalle tyypillistä ; Hänen mukaansa luonnontieteet ovat mahdollisia koska Jumala on antanut meille luotettavat aistit ja järjen joka sopii hyvin kosmoksen ymmärtämiseen. En itsekään toki luota Plantingan päättelyyn oikeastaan yhtään. Mutta Räsänen tekee sen virheen minkä moni muukin tekee. Eli pitää tätä warrantinkaltaisuutta kriteeriattribuuttina "kosmoksen tarkoitukselle". Tämänlainen ajattelu on samaa kuin jos sekoittaisi epistemologian ja ontologian täysin yhdeksi ja samaksi. Niissä kuitenkin on eroa. Kenties meillä on kosminen tarkoitus. Mutta kosmos ei selvästi sovi yhteen ymmärryksemme kanssa joten meille ei selvästi ole annettu järkeä joka sopisi hyvin maailman tieteelliseen selittämiseen. Jumala ei siis ole antanut meille luontaista tieteellistä ajattelua.
1: Toki Quinelaisena pidän tätä jaottelua epistemologian ja ontologian välillä harmaasävyisenä, en kannata tiukan dikotomista analyyttiseen ja synteettiseen jakamista mutta se on silti olemassa juuri harmaansävyisenä. "Vaalea ja tumma ovat jossain määrin arvioitavissa". Joten vaikka ne eivät tiukassa mielessä ole eri asioita, niin eivät ne tiukassa mielessä ole sama asiakaan.