Tarinoiden lonkerot ; eli Mitä yhteistä on Tapio Puolimatkalla, Milo Yiannopouloksella ja Jordan Petersonilla?

Oletteko koskaan miettineet miltä näyttää liberaalien vapaa ajatusten markkina. Siis sellainen paikka jossa mikään ei pakota jotain ideaa pysymään pystyssä vaan niiden on tultava toimeen omalla vahvuudellaan. Tämänlainen paikka ei nojaisi auktoriteettiin tai perinteisiin. Monista tämä on ihanteellinen paikka. Dialogisessa pluralismissa jopa ajatellaan, erilaiset maailmankatsomukset, todellisuus- ja tietokäsitykset kilpailevat toistensa kanssa ja kilpailevien tutkimusohjelmien paremmuus selviää tätä kautta. Millsin filosofiassa on ajatus että sananvapautta tarvitaan tämänlaatuisessa paikassa jopa sen vuoksi, että se palvelee totuutta.

Vanhassa perinteisessä valistuksessa vapaa ajattelu on totuuden väline ja se vaatiikin jotain tämänlaista yhteyttä. Mutta sitten kun katsotaan miten maailma menee niin voimme löytää paikkoja jotka ovat lähes maksimaalisen kontrolloimattomia. Ja kun katsomme näitä voimme huomata että paikat joissa sananvapaus on kaikista rajoittamattominta syntyy erikoinen juttu. Kun katsomme sensuroimattomimpia paikkoja päädymme jonnekin ylilautaan ja muihin lautakulttuureihin. Niissä ei ole sensuuria ja jokainen idea leviää vain omalla voimallaan ja ansioillaan tai unohtuu.

Ja kun katsomme näitä paikkoja niin niitä yhdistää se, että ne ovat itse asiassa kaikkea muuta kuin tieteellisen syvän ajattelun huipentumia. Totuudellisin ja parhaiten perusteltu ei leviä. Sen sijaan meemit leviävät jos ne ovat cringejä. Samanaikaisesti kun katsotaan tiedettä niin arvostetuimmissa tiedelehdissä tuppaa olemaan kaikista tiukin vertaisarviointi aka standardit jonka alittavia ei päästetä edes luettavaksi ja arvioitavaksi. Jotain jota joka ikinen pseudotiede ikinä sanoo sensuuriksi. Tajuten jotain. Jokainen standardi on rajoittava. Jos meillä on kaikkia ajatuksia niin vain osa niistä on esimerkiksi loogisia. Joten logiikan vaatiminen on tavallaan sensuuria. On kiehtovaa miten ideoiden vapaa markkina ei kuitenkaan vastaa valistusihannetta. Siellä kyky tahalliseen väärinymmärtämiseen on siis ilmeisimmin ehtymätön luonnonvara. Väärinymmärtäjät puolustavat tuskin mitään asiaa yhtä kiivaasti ja sitkeästi, kuin tekemäänsä väärää tulkintaa.

Huumorissa hienostuneempi huumori korvautuu helposti. Oikeastaan ainoa sallittu huumorin laji on se vihollisen pilkkaaminen, jota he itse harjoittavat. Ad hominem yhdistettynä laajaan sanavarastoon jolla muotoilla sitä on se jolla pärjää. Ja jos laajaa sanavarastoa ei ole niin miltei yhtä hyvään pääsee jos yhdistää ad hominemia vakiintuneisiin ideologista puolenottoa alleviivaaviin pilkkanimityksiin. Tämäntyylinen on pakottanut minut ottamaan käyttöön sanan "jauhotus" teknisenä terminä. "Sargon of Akkad" eli Carl Benjamin on kanssa hyvä esimerkki. Hän oli vaalikampanjassaan kertomassa vitsiä siitä miten ei harrastaisi seksiä naispuolisen poliitikon kanssa. Ja kun häntä pyydettiin täsmentämään vastaus oli että "se oli vitsi, sinun kustannuksellasi". Myöhemminhän hän täsmensi että ehkä hän harrastaisikin seksiä tämän poliitikon kanssa mutta tämä vaatisi aika paljon viinaa ja pitää miettiä voiko niin paljoa olla olemassa. Hauskointa on että vitsinkertoja luulee että vitsi on osunut ja uponnut kun ei koira muuten älähdä. Siksi sen seksinharrastuspohtimisen poliittisessa kontekstissa täytyi olla osuva vitsi. Mitä enemmän sitä sanoo asiattomaksi sitä varmemmin se ei ollut sitä. Lisäksi tässä usein vaihdetaan aihetta eli aletaan puhumaan sananvapaudesta. Eli keskustelu siirretään syrjään siitä onko vitsi hauska tai oivaltava ja siirrytään siihen että mistä tahansa aiheesta voi vitsailla. Mikä kertoo siitä että tässä poliittisen epäkorrektissa vapaudessa vaaditaan osallistumispalkintoja. Vitsin pitää olla hyvä ja sitä ei saa moittia vaan siksi että sen vitsin saa sanoa ääneen.

Samalla huomaamme että ylilaudoissa itse asiassa tapahtuu helposti keskustelun syvä degneroituminen. Ja tämä itse asiassa muistuttaa siitä miksi yhteiskuntatieteissä on usein peloteltu anarkiasta. Esimerkiksi Thomas Hobbesin Leviathanissa ollaan varsin tiukasti selittämässä kuninkaanvallasta koska hänelle maksimaalisen vapaa ja rajoittamaton luonnontila ei ole totuutta ja laatua ja sitä että parhaat menestyvät vaan se on nimenomaan vain kaaosta. Hänestä vallitsevaa vahvimman oikeutta tuli hallita ja ohjata valistuneen yksinvaltiaan johtamalla väkivaltakoneistolla.

Tämä on itse asiassa hyvin tärkeä asia siinä mielessä että liberalismin vapaiden ajatusten markkina nojaa tavallaan optimistiseen ihmiskuvaan. Poliittinen epäkorrektius voi palvella totuutta jos ihmiset ovat fiksuja ja asiallisia. Tässä mielessä poliittista epäkorrektiutta ja totuutta samanaikaisesti kannattavan tulee tavallaan olla sellainen jota moni – esimerkiksi minä – kutsuisin sinisilmäiseksi. Ja itse asiassa jos asiaan liittää vielä massat eli ryhtyy demokraattiseksi – tai jopa populistiseksi – niin silloin taakse nousee ajatus jossa ”kansa tietää” ja tällöin massasta tulee olla hyvinkin optimistinen kuva. Demokratiassa massojen viisaus on parempaa kuin viisaan yksilön ja populismissa kansa on niin hyvä ett hoitaa asiansa parhain päin pahaa eliittiä vastaan.

Tosin siis kun nykyaikaa katsoo niin usein poliittisesti epäkorrektit ovat niitä joilla on kyyninen ihmiskuva kun taas suvaitsevaiset tahot ovat usein vaatimassa poliittista korrektiutta ja rauhan konteksteja. Mikä tavallaan kertoo siitä miten jännittävästi ja syvällisesti ihmiset tavallaan eivät ole maailmassa välttämässä kaksoisstandardeja ja sisäistä koherenssia.

Mutta jos otamme nykynetin kulttuurin niin voimme huomata siellä erikoisia asioita. Ja se on se, että traditionalismi näyttää valtaavan alaa alueilta joiden ytimessä on sananvapauden korostaminen, jopa ylikorostaminen. Laudoilla suositut alt-rightiläiset ja monet muut toimijat näyttävät kovasti olevan jossain määrin traditionalismin perään. Tätä voisi kutsua jopa ”internetajan hengeksi”. Lauta-ajankulun henki on yhdistelmä jossa korostuu traditionalismi

Sanotaan näin, että jos otamme vaikkapa Tapio Puolimatkan tittelin, niin voimme huomata että hän on kasvatuksen teorian ja tradition professori. Tradition kohdalla vastaan tulee kyllä vahvasti sellaisia sävyjä joita voi saada jos katsoo vaikkapa Yhdistyneiden Arabiemiraattejen kulttuuria. Siellä on esimerkiksi shariapankkeja, virallisesti niitä nimitetään tietääkseni islamilaiseksi pankkijärjestelmäksi. Tätä ja sen kaltaista voi odottaa uskonnollisilta tyypeiltä. Samanaikaisesti hän kuitenkin kannattaa dialogista pluralismia, joka on nimenomaan jotain joka hyppää kohti ajatusten vapaita markkinoita.

Samoin jos mietimme Milo Yliannopoulosta niin hän on kannattanut äärimmäistä poliittista epäkorrektiutta. Mutta samanaikaisesti hän on korostanut saaneensa paljon vaikutteita Julius Evolalta joka on traditionalisti. Muutenkin kun katsoo alt-right -skeneä tai skenestöä – kyseessähän on löyhä ja epäorganisoitunut meteliverkosto jota yhdistää lähinnä yhteinen vihollinen – niin sen taakse on aika helppoa sovittaa Julius Evolaa. Pahat kielet voisivat tästä luoda salaliittoteorian siitä miten poliittinen epäkorrektius on vain keino käyttää liberalismia ja demokratiaa hyväkseen. Eli liberalismin ja valistuksen hengessä kaikkia tulisi kuunnella ja tätä käytettäisiin sitten liberalismin ja demokratian tuhoamiseen. Toisin sanoen liberalismin vapaan ajattelun sisällä olisi nihilismin ja anarkismin siemen joka synnyttäisi luonnontilan. Ja tässä kaikki eivät pärjää. Mutta se joka pärjää ei ole laatu, tiede ja totuus vaan raaka voima. Totalitaristiset kulttuurit voisivat toki käyttää tätä hyväkseen juuri näin. Joku voisi jopa sanoa että tämä on tahallista.

Minä en. Itselläni on vähän sellainen ajatus että kokonaisuus on liian ”orgaaninen”. Esimerkiksi on aika selvää että suuret valtakeskittymät kuten Trump ovat enemmän nousseet järjestelmästä kuin luoneet sen. Aina ei pidä selittää intentioilla ja pahuudella sitä minkä voi selittää puhtaalla massojen tyhmyydellä. Samoin tahdon tietysti täsmentää, että oikeasti jos ajatellaan ajatusten vapaita markkinoita niin liberalismin avoin yhteiskunta usein itse asiassa pitää sisällään oikeutetun väkivallan siemenen. Esimerkiksi Karl Popperin avoin yhteiskunta ja sen viholliset kuvaa suvaitsevaisuusparadoksiksi kutsuttua tilannetta. Joka siis hänen mielestään ei ole ristiriita vaan paradoksi. Eli jos tavoitellaan vapautta täytyy torjua ne jotka yrittävät tuhota vapautta. Koska jos näin tapahtuu niin sitten vapautta ei ole yhtään. Tämä todistaa että liberalismi ei yleensä ole läpeensä naivia ja sinisilmäistä. Popperin maailmassa selvästi haetaan enemmän käytännössä suurinta määrää vapautta eikä maksimaalista ja absoluuttista vapautta. Tässä mielessä se maistuu tavalliselle ihmiselle lähemmäs pragmaattiselta eikä puhtaan abstraktin idealistiselta.

Mutta oikeastaan asia alkaa saamaan selkeyttä jos mietimme Julius Evolaa. Hän on hyvin hämmentävä ajattelija sillä hän ei ole kovin relevantti, hyvä tai muutenkaan onnistunut ajattelija. Hän kuitenkin viehättää lautakulttuurissa.

Evolalla on jotain ajatuksia jotka voivat vaikuttaa jopa monikultturistisen suvaitsevaisilta. Kunnes ne eivät ole. Evolan ajattelussa on kyseessä traditionalismi. Ja sen takana taas on minusta ihan järkeenkäypäkin idea siitä että kulttuurit ovat fiksuja. Eli kun on optimistinen ihmiskuva siinä mielessä että ajatellaan että ihmiset ovat aina olleet fiksuja voidaan ajatella että jokaisessa kulttuurissa on jotain hyviä ajatuksia jotka toimivat.

Mutta asia ei jää tähän. Jos konservativismi muuttaa tämän idean siihen että ei pidä rikkoa jotain joka ei ole rikki, ja pyrkivät tutuuden säilyttämiseen, on traditionalismissa mukana annos nostalgiointia. Siinä pitäisi palata juurille ja puhdistaa kulttuuria muutoksista ja mutaatioista. ; Toisin sanoen jokaisessa kulttuurissa on totuuden siemen. Mutta jos liberaali kehittää ja hioo eteenpäin – mahdollisesti hylkääkin vahoja ennen suosittuja osiakin kuin tiedemaailma flogistonteorian – on traditionalismissa enemmänkin halu mennä taaksepäin, alkuun. Tästä synty nostalgiaa aikaan jota ei ole elänyt ja jota ei usein ole edes koskaan kuvitellunmutoisena ollut olemassakaan. Tämä taantumus on tietenkin suosittu twisti heille jotka ovat pettyneet nykyaikaan. Eli on asioita joista he eivät pidä ja he kutsuvat tätä yhteiskunnan rikkimenemisenä. Homoseksuaalit ovat omasta mielestä iljettäviä ja sitten he pääsevät naimisiin. Yhteiskunta on rikki! Samanaikaisesti jos hänen kanssaan erimielisiä ärsyttää jokin asia niin heidän pitäisi olla hiljaa koska he yrittävät korjata jotain joka ei ole rikki. Vaikka tavallaan se tyytymättömyys kyllä johtuu jostain epätäydellisyydestä.

Tässä kiinnostavaa on se, että Alt Right ja evola ovat tavallaan tilanteessa jossa historialla on erityinen rooli. Traditionalismin koko ydinidea on se, että kun kulttuuria puhdistetaan, niin siitä saadaan arvoneutraalia ja järkevää eikä tunteilua siten että esitetään että ei välitetä mikä on vallitseva tila. Vaan Evolan ideana on juuri se, että kun puhdistetaan kulttuuria ja selvitetään alkuperää ja puhdistetaan kohti sitä, saadaan takaisin kulta-aika. Toisin sanoen menneisyys on mittari joka oikeuttaa tulevat yhteiskuntajärjestykset. Ja tästä päästään siihen, että jos aiotaan palata takaisinpäin täytyy olla jonkinlainen kriteeristö jotta voidaan mahdollisimman tarkasti tutkia historiaa.

Mutta kun sitten katsotaan Evolaa – ja suoraan sanoen myös tahoja jotka tykkäävät Evolasta – niin tosiasiassa esiin nouseekin twisti. Kun Evola miettii miten tunnistetaan mitkä ovat autenttisia traditioita – siis traditioita - joita ei olla sössätty jollain kulttuurisella rikastuksella – niin arvojen täytyy sopia kulttuuriimme ja arvoihin joita nyt on. Toisin sanoen se outo ongelma – eli se, että vaikka filosofisesti traditionalistin ja konservatiivin erot ovat aika suuria, näiden kannattajien erottaminen toisistaan nykyaikana on vaikeaa jopa konservatiiveille ja traditionalisteille. Tästä syntyy laaja kehäpäätelmäasenne jossa Evola oikeuttaa tulevaisuutta traditiolla ja kun hän valitsee mitkä traditiot ovat aitoja hän valikoi niitä niiden arvojen perusteella jotka hänellä on sillä hetkellä. Ja menneisyyden traditio sitten oikeuttaa sekä tulevaisuuden että nykyhetken mielipiteen. Tämä on varsin kehäistä päättelyä. Mutta jos asiaa ei pysähdy katsomaan argumenttirakenteiden kanssa, syntyy salaliittoteorioille tyypillinen rakennelma jossa ”kaikki viittaa toisiinsa ja missään ei ole ristiriitaa”: Kas kun yhteenkietoutuminen ja ristiriidattomuushan on kehäpäätelmän perusolemuksessa.

Tässä kulmassa ei tavallaan ole ihme, että alt-right tykkää myös Jordan Petersonista. Sillä Petersonissa suosituinta ei ole itse asiassa hänen kliininen psykologiansa vaan arkkityyppiajattelunsa. Jungilainen psykologia ei ole kovin empiiristä mutta sillä ei ole väliä koska sillä pääsee valikoimaan mitkä tarinat ovat soveliaita ja mitkä eivät. Petersonin seuraaja voi hymähdellä hyväksyvästi että Frozen on propagandaaj a siksi objektiivisesti alempaa taidetta kun taas perinteisiä kristillisiä arvoja tukeva ”Pieni merenneito” on sitten arkkityyppistä korkeakulttuuria. Tajuamatta että kristillinen sensuurimoralismi on tehnyt täsmälleen samaa paheksuntaa. Ja että esimerkiksi feministit saattavat paheksua moralismia siten että pieni merenneito sisältää suutelukohtauksia joissa Arielilta ei pyydetä suostumusta ja he nauttivat Frozenin vahvoista naishahmoista. Ja Petersonilainen arkkityypistäminen on tavallaan vaan valtaa kohden näiden ihmisten kokemusta. Olemme oikeasti päässeet aikaan jolloin alt-right -kulmassa elokuvamakuakin koskevat oikeat mielipiteet joissa ei ole makuasioita.

Jordan Petersonin arkkityyppi on mainio traditionalistiseen maailmankuvaan ympättäväksi vaikka Peterson itse ei tietääkseni ole traditionalisti sanan oikein missään järkevässä mielessä. Mutta kysymys ei tavallaan ole traditionalismista vaan ajan hengestä.

"Klassinen kristinusko" Päivi Räsästen ja muiden suusta luo vivahduksen sivistyksestä. Mutta on traditionalismia vähän kuten Julius Evolan ajatukset. Ei ihme että on jotain Puolimatkoja jotka haluaa olla "tradition professoreja” koska tässä keskiössä on se,kenen tarinaa luetaan (kristittyjen) ja kuka pääsee valitsemaan kenen historia merkitsee (kristittyjen) ja miten se luetaan (kristillisestä näkökulmasta) ja mikä maailmankuva tarjoaa mittarin sille mikä ylipäätään on onnistuminen (kristillinen). Minusta kiinnostavaa on että Puolimatkan kytkökset kreationismiin voivat olla kätevä. Sillä kreationistit ovat oikeasti korostaneet että tiedettä on kahdenlaista. Kokeellista tiedettä ja alkuperätiedettä. Eli on suoraa empiiristä tiedettä johon he laskevat teknologian jne. Kun taas menneisyyttä tutkivat tieteet, olipa kyseessä astronomia, evoluutioteoria, laattatektoniikka tai kreationismi, on se tulkinnanvaraisempaa.

Ja tätä tarvitaan jotta he voivat nostaa esiin sanan ”maailmankuva”. Sillä että menneisyydessä on tulkinnanvaraisuutta antaa heille ikään kuin tekosyyn avata portit läpiauki relativismille tunnustamatta että se on relativismia. Kriteerit eivät saa olla tiukkoja koska koko juttu on tulkintaa. Ja samanaikaisesti koko kreationismi itse asettautuu nimenomaan alkuperäistieteeksi.

Olen joskus aikanaan selittänyt esimerkiksi evoluutiosivuilleni miksi näen että tämä tieteenlajien ajoitus on hoopo. Ehkä helpoin ja selvin on se, että jos puhumme teknologiasta niin historiatiedejaottelu ei osaa selittää että putoaako pallo huomenna maahan gravitaation vaikutuksesta ja toimiiko kellosi huomenna. Ja jos annetaan lupa laajentaa lakeja sellaisenaan huomiseen niin se sama toimii eiliseenkin. Ja tämä avaa porttikongit esimerkiksi sille, että maiden liikkeitä mittaavat tutkimukset nykyajassa laajenevatkin induktioiden kautta laattatektonikaksi ja selkeää eroa kokeellisen ja alkuperätieteen välillä ei ole.

Mutta tämän vlogauksen kannalta tärkeää on vain todeta, että he uskovat tähän kahtiajakoon. Ohessa kreationistinen flaijeri tämän vuoden kirjastokeikaukseltaan.

Mutta tärkeää on että historiasta ei haluta objektiivista vaan tarinallista. Kulttuuri on keskiössä. Siksi evoluutioteoriasta kertova saattaa kuulla ”vastustavansa länttä” ja olevansa ”evopunikki”. Helvetin absurdia mutta ymmärrettävää. Tarinanvalitsijoiden keskeisyys tuntuu olevan nykyään "se juttu". (Esim Jordan Peterson luokittelee tarinat siten että mitkä ovat ja eivät ole "arkkityyppisiä". Ja feministinen Frozen ei siksi ole kulttuuria vaan ideologiaa kun taas kaikki mikä rapsuttaa hänen omaa maailmankuvaa on symbolisesti todempaa kuin tosi.) ; Ei ihme että alt-right tykkää Petersonista ja monet sen keskeiset toimijat on viitanneet Evolaan tärkeänä ajattelijana. (Ei tosin Peterson.) Ja Puolimatka ei tiettävästi kannata Evolaa eikä Petersonia. Mutta hänelläkin on alussa mainitsemani erikoinen vapaan sanan ja tradition kombinaatio.

Näkisin että tämän takana on tavallaan se, että tiede on vaikeaa ja tarinat ovat helppoja. Ei ole sattuma että lapsille kerrotaan satuja joissa on opetuksia. Traditionalismi on vain tämän siirtämistä kaunokirjallisuuteen ja sitten meillä on Evola. Ja kun tämä pistetään ylilautaan alkaa memeily. Ja meno on siinä vaiheessa sellaista että Hobbesia hirvittäisi. Jos hän siis vielä eläisi.

Kun sanoin aluksi että intentioita ei aina pidä käyttää jos voi asioita selittää tyhmyydellä niin oikeasti kenties tässä pitää korostaa että salaliittoteorioiden sijaan täytyy vaan tunnustaa että ihmiset eivät ole luonnostaan ja harjoittelematta hyviä järjessä, logiikassa ja tieteessä. Mutta olemme hypersosiaalinen eläin jonka tärkein oppimiskeino pitkään ovat olleet tarinat. Tarinat eivät ole tiedettä ja logiikkaa. Mutta en kutsuisi niitä kuitenkaan ihan tyhmyydeksikään.

---

Viitteet:
John Stuart Mill, ”On Liberty” (1859)
SciManDan, ”Freshly Brewed Comments!!”
Ryan Harrington, ”Right-wing thinker is getting recognized more and more, I notice”
Creationist Cat, ”Sargon of Akkad: This Life In Stupid”
Independent, ”Ukip candidate who repeatedly joked about raping Labour MP has YouTube account stripped of ability to earn money”
Allum Bokhari & Milo Yiannopoulos, “An Establishment Conservatives Guide to the Alt-Right” (2016)
Thomas Hobbes, ”Leviathan or The Matter, Forme and Power of a Common-Wealth Ecclesiasticall and Civil” (1651) [suom. ”Leviathan”]
Karl Popper, ”The Open Society and its Enemies” (1945) [suom. ”Avoin yhteiskunta ja sen viholliset”]
Julius Evola, ”Rivolta contro il mondo moderno” (1945) ”Revolt against the modern world”
Philosophy Tube, ”Steve Bannon” 
Lorkappo, ”Jordan Peterson - "Frozen is Propaganda"” 
Kupuramiekka, ”Vitsin anatomia ; Eli miten "naturalismi" ymmärretään väärin”
Kupuramiekka, ”Mennyt vs. Historia” 

Normalisoidaanhan kannibalismiakin

Netissä kiertää kuva jossa on afrikkalainen lapsi jonka molemmat kädet on amputoitu. Kuvatekstinä on ”afrikkalaisella ei mene sormi suuhun”. Tämä on materiaalia joka on tavallaan hauskaa, mutta sellaisella tavalla jota ei tavallaan halua jakaa vaikkapa sosiaalisessa mediassa. Tämänlaiset mustan huumorin jutut ovat sosiaalisesti vaikeita. Ja nimenomaan sellaisella tavalla että niihin ei oikein osaa suhtautua. Usein ihmiset osaavat selkeästi loukkaantua tai pitää jotain tiettyä vitsiä harmittomana. Mutta mainitsemani vitsi on selvästi monille vaikeasti tulkittavissa.

Ja onkin syytä kysyä miksi. Koska kuulin että huumorin analysoiminen olisi jotenkin mystistä, jotain jota ei voi tehdä koska huumori pakenee kaikkia määritelmiä, olin erimielinen. Päätinkin perustaa huumorilaboratorion. Ja koska kuulin että huumorin selittäminen on kuin sammakon dissektoimista, päätinkin tehdä juuri tämän. Dissekotoituani todella todella monta sammakkoa, joista osat ovat putkahtaneet erilaisten ihmsiten suista, päädyin esittelemään löydöksiäni tähän.

Ja tässä voidaan aloittaa huumorista joka herättää pahastumista.

Jos mietitään sellaisia vitsejä kuin ”Minne Amelie Ernhart katosi – toivottavasti keittiöön jonne nainen kuuluukin” on kyseessä selkeästi loukkaava vitsi. Tämänlaisten lausumisia vastaan nouseekin kiukkua. Tämänlaisten vitsien kertomista halutaan usein vastustaa. Ja tässä käytetään argumentteja.

Yleisimmät kritiikit tälle huumorille ovat se, että;
1: Tämänlainen on haitallista siksi että vitsi samanaikaisesti esittää avoimesti hostiilin ja ennakkoluuloisen viestin mutta se lähettää sen mukanaan implisiittinen viesti jonka mukaan sitä ei saa laskea hostiiliksi ja ennakkoluuloiseksi koska se ei merkitse mitään koska se on vain vitsi.
2: Vitsit, vaikka niihin ei uskottaisikaan, toistavat normalisoivat vitsin takana olevia asenteita ja sosiaalisia rakenteita. Selvästi tämä toimiikin melko vahvasti. Psykologian puolella puhutaan halventavasta huumorista (disparagement humor) jossa itse asiassa aika vahvasti uskotaan olevan perää. Selvää on ainakin että tämä on keino kritiikki-immunisoida sanomaa. Sillä jos vitsistä loukkaantuu niin jutun kertoja ei argumentoi miten hän ei ole ennakkoluuloinen vaan selittää että kriitikoiden tulisi ”hankkia huumorintaju” ja ”lopettaa olemasta niin herkkähipiäinen”. Toisaalta vaikka asiaan ei uskoisikaan, niiden sanominen toistuvasti ääneen muuttaa mielipiteitä niiden mukaisiksi joten periaatteessa tämä voi todellakin normalisoida

Tämä kaikki voidaan yhdistää vahvasti Thomas Hobbesin "Leviatanissa" olevaan teoriaan huumorista. Hobbesin mukaan huumorin tehtävänä on osoittaa ylivaltaa. Ja näiden vitsien rakenne ei todellakaan toimi siten että asiaan ei uskottaisi. Esimerkiksi Amelie Ernhart -vitsini toimii vain jos elää maailmassa jossa naisten tasa-arvoasiat otetaan vakavasti totena. Mutta niitä ei pidetä kahlitsevina. Tällöin vitsi kuvaa ihmisen mielipidettä eikä se tavallaan enää olekaan oikeutus kiertää asia.

Käytämme kulttuurissamme huumorin kaapuun verhoutumista aivan liian usein ikään kuin se, että sanoisi vitsi vitsi tarkoittaisi että ei tarkoita mitä sanoo. Kuitenkin vitsit ovat usein nimenomaan sitä että joku muotoilee liioittelevasti jotain joka on rehellisesti hänen oma mielipiteensä. Ja tämä vitsi menee läpi vain siksi että joku toinen uskoo tähän vitsiin. ; Disparagement humouria on käytetty paljon propagandassa ja täytyy muistaa, että esimerkiksi natsien valtakunnassa juutalaisten vainoja alkulämmiteltiin nimenomaan pilakuvilla, joissa juutalaisia esitettiin juuri niin vastenmielisinä kuin natsit heidät näkivät. Vaikka ne olivat teknisesti ottaen tunnistettavissa muodoltaan varsin perinteiseksi huumoriksi. ”Vitsi vitsi”ei ole sama kuin ”ei ole totta”. Ja jokainen joka rakentaa näiden välille yhteyttä tekee kikkailuja joka ei sellaisenaan ole loogisesti tai rationaalisesti perusteltavissa.

Tässä mielessä olisi syytä tuntea ironia ja sarkasmi. Ja niiden välinen ero. Samoin täytyy muistaa, että satiiri, ollakseen satiiria on jotain jossa täytyy olla kohde ja pointti. Näin kansankielellä ilmaistuna. Mutta mihin satiirin kärki kohdistuu ja mitä siitä halutaan sanoa. Aina kun joku sanoo ”vitsi, vitsi” täytyisi avata myös sitä mitä tällä vitsillä on sitten ajanut takaa. Ei ole mitään motiivien väärinymmärrystä jos oikeita motiiveja ei voida esilletuoda. Olkiukottamisen todistaminen vaatii kritiikin oikein kuvaamisen sekä alkuperäiseen vitsiin sopivan erilaisen tulkintaviitekehyksen esilletuomisen ja sen miten nämä kaksi ovat aivan eri asiaa. Napoleonin Komplekseissa on tästä mainio esimerkki; Hän rinnastaa Swiftin kannibalistisen ”Vaatimattoman ehdotuksen” ja Halla-ahon sotilasjunttaheiton. Ja näyttää että vaikka Swiftillä oli itse asiassa törkeämpi aihe kuin Halla-aholla niin se oli selvästi muotoilultaan että etiikaltaan ylivertaista huumoria.

Mikä ei siis tarkoita sitä, että tässä ajettaisiin sensuuria ja poliittista korrektiutta. Sen sijaan rehellisyyttä ja vastuunkantoa. Ja tästä päästään siihen ongelmaan että tässä yllä käytettyä huumorimallia ja siihen liittyviä onglemia käytetään usein nimenomaan siihen että kielletään eri aiheita. Ja tässä ilmapiirissä esimerkiksi Swiftin ”Vaatimaton ehdotus” muuttuisi joksikin joka normalisoi kannibalismia enemmän kuin mikään Leppävaaran alkon houkutteleva tarjous jostain kivasta Chiantista. *tstststststs*

Hobbesin kuvaama huumori ei kuitenkaan ole kaikki huumori. On tavallaan virhe kuvitella että olisi vain yksi huumoriteoria. Ja tässä yhteydessä on pakko ottaa iso nimeltämainitsematon esille. McGraw ja Warren ovat tulleet tunnetuiksi Benign violation -huumoriteoriastaan. He tutkivat paljon asioita jotka ovat hauskoja. Ja he huomasivat että suuri osa hauskoista asioista vaatii sen, että vitsi rakennetaan sellaisella tavalla, että siinä on samanaikaisesti jonkinlainen rikkomus ynnä se että se on jotenkin harmiton.

Siksi perinteisessä slapstickissa liukastutaan banaaninkuoreen ja kaatuu persielleen tai mahdollisesti suttaa itsensä. Jos tyyppi vain kävelee, se ei sellaisenaa ole hauskaa. Mutta jos tyyppi kaatuu ja kuolee, se ei ole hauskaa, koska se ei ole harmitonta. Tässä yhteydessä rike voi olla mikä tahansa rike. Looginen, moraalinen ja muuta vastaavaa. Usein moraaliset rikkeet aiheuttavat närkästystä, mutta jos se kontekstoidaan oikein johonkin harmittomaan, tämä närkästys muuttuu hauskaksi.

Tässä yhteydessä voitaisiin rakentaa vitsejä jotka koskevat myös sorrettuja vähemmistöjä, mutta tavalla jotka vaativat myötätuntoa. Jos esimerkiksi kerrotaan vitsi, jossa kysytään ”Monta poliisia tarvitaan vaihtamaan hehkulamppu – ”He eivät vaihda lamppua. He vain hakkaavat tummuuden.”” Joka itse asiassa on sellainen vitsi että se närkästyttää kahdenlaisia tyyppejä
1: Moraalisesti yksioikoisia tyyppejä jotka eivät erota poliittista epäkorrektiutta ja moraalittomuutta. Ja joista rodullinen poliisiväkivalta on kielletty aihe.
2: Tyyppejä jotka eivät erota poliittisesta korrektiudesta kuin sen vapausaspektin. Eivätkä siksi erota poliittista epäkorrektiutta moraalittomuudesa. Heistä tummien hakkaaminen ei ole oikea ongelma lainkaan ja joista on väärin lietsoa tämänlaisia harhaluuloja koska jos poliisit hakkaavat tummia niin se johtuu tummista. Sen sijaan tavallinen ihminen joka suhtautuu negatiivisesti rodulliseen väkivaltaan pitää tätä hauskana koska siinä tummien hakkaaminen kohdistuu absurdisti johonkin joka ei vahingoitu pamputuksesta. Tai sitten he pitävät tätä ymmärrettävästi huonona vitsinä koska se ei ole kovinkaan luova.

Tämä vaatii tietenkin sitä, että vitsissä on pointti. Siksi vitsissä täytyy olla jonkinlainen set-up, jossa vitsin kertoja ohjaa katsojien ajatuksia tiettyyn suuntaan. Ja punchline joka sitten luo jännitteen joka rikkoo sääntöjä joihin ihmiset on viety.

Eli;

Kaikki syyt satiirin tunnistamisen vaikeutumiseen eivät piile vain siinä, että sähköinen tiedonvälitys on mahdollistanut tekstin julkaisemisen marginaalisille hörhöille, joilla ei aiemmin ollut sellaiseen taloudellisia edellytyksiä. Satiiria itsessään on yritetty tarkoituksella raiskata ja sen tilannekohtainen uudelleenmäärittely on näinä päivinä muodostumassa niin sanoakseni lurjuksen viimeiseksi (tai ensimmäiseksi) pakopaikaksi. Tämän pakopaikan muurilta hän kaataa laskiämpärillisen lokaa kriitikoidensa niskaan, kun nämä eivät hänen mukamas nokkelaa huumoriaan tajua. Kuitenkin täytyy kysyä; Onko väärinymmärryksen takana se, että vitsiä ei ole rakennettu oikein.

Puuttuuko siitä set-up tai punchline. Onko se itse asiassa rakenteeltaan huumoriksi tunnistettavaa? Ja sitten se vaoikein. Jos esimerkiksi nimetään poliitikkoja, joista sanotaan, että olisinpa pelkästään iloinen, jos suvakkifeministejä raiskattaisiin ja hän puolustautuu että ”tää oli sellainen humoristinen heitto” niin mitä se merkitsee? Sitä että raiskaus ei olisi jotenkin oikeudenmukainen ironinen kohtalon kosto? Sitä että on? Sitä että ei oikeasti olisi iloinen vaan surullinen raiskauksesta? Tämänlainen epäselvyys, tilanteen hämärrys ja pointin puute tekee vitsistä satiirina surkeaa. Asiaa pahentaa se, että joskus ”Kännissä ja läpällä” onkin tullut sanottua oma mielipide ilman että siinä on mitään vitsiksi tunnistettavaa kontekstia tai tilannetta.

Miksi huumoriin verhoutuminen olisi puolustautumista? Moni stand-up koomikko joka on erityisen poliittisesti epäkorrekti on nimenomaan ansiokkaasti väistänyt tätä huumorin taakse menemistä. Sen sijaan he ovat esittäneet sen avoimesti rehellisenä. Esimerkiksi Monty Pythonin ”Brianin elämä” oli selkeästi huumoria ja sarkastinen. Ja juuri siksi siitä olikin debattia. Pappishenkilöt asettuivat kritisoimaan elokuvaa vahvasti. Ja Monty Pythonit olivat esimerkiksi debattiohjelmissa tämän vuoksi. John Cleese esimerkiksi korosti miten ristiinnaulitsemiskohtauksessa ei ole kyse siitä että nauretaan ristiinnaulitsemiselle vaan siinä on kyse suhtautumisesta kuolemaan. Koska tällä kohtauksella oli pointti. Myöskään sandaali-kalebassikohtauksessa ei kierretä että ”se on vaan vitsi” koska selvästi siinä isketään kriittisesti ja aika terävästi uskontojenharjoittajien käytöstä kohtaan. Ja tämä pointti ja rehellisyys oli juuri se joka teki poliittisesta epäkorrektiudesta tärkeää; Huumori ei ollut keino siistiä itseä kritiikiltä vaan nimenomaan keino siihen että voitiin sanoa oma mielipide ja tuoda se rehellisesti ja avoimesti esiin. Tämä tosin vaatii vastuunkantokulman joka näkyy siinä että joutuu reagoimaan ties keiden idioottipiispojen avautumisiin. Poliittinen epäkorrektius toimiikin juuri siten että rohkea ihminen avaa suunsa asioihin ja uskaltaa seisoa niiden takana vaikka jotkut idiootit saavatkin raivoreaktioita. Eikä mene ”vitsi, vitsi” -tasoisen käsienheiluttelun taakse piiloon. Kertoo mikä oli vitsin pointti ja miksi sen teki ja miten seisoo vitsin sanoman takana.

Vitsiä ei saakaan ohittaa. Vitsit ovat tärkeitä. Vitsit voivat olla rehellisiä ja avoimia. Ja oikeasti rohkeaa ei ole heittää asioita ja sitten olla seisomatta niiden takana. Tai puhtaasti uhriutua. Sanotun takana kannattaa seisoa – etenkin jos vastapuoli vainoaa ja asiasi on oikea. Koska tällöin strategia on poliittisesti menestyksekkäämpi. Ja vaikka ei olisikaan niin olet itse eettisesti korkealaatuisempi kuin sellainen joka ohittaa vastuunkantoa mitätöimällä vitsejä. Joka on ongelma koska tässä helposti vähätellään narreja ja narreista saatavaa viisautta. Jolla on arvo.

Siksi tulee miettiä että onko vitsissä vitsirakenne. Jos ei, se on vain mielipide. Jos se on vitsi niin pitää katsoa onko se rakenteeltaan hyväntahtoinen, eli luoko se kauhistettavalle asialle jotenkin harmittoman kontekstin. Kuten huoneen tummuuden pieksemisessä. Ja jos se on ilkeämielinen niin onko se jotain jonka takana uskalletaan seistä. Seistä kuten minä seison sellaisten halventavien vitsien takana kuin ”Kreationistit ovat sitä mieltä että he eivät ole kehittyneet apinoista. Ja niin muuten olen minäkin”. Siinä vitsirakenne tulee kehitys -sanalla leikkimisestä. Vitsi on selvästi asenteellinen eikä perustu mihinkään hyväntahtoiseen tai vaarattomaan kontekstiin. Mutta siinä rehellisesti hyökätään kohdetta vastaan ilman että pelkurimaisesti selitetään että ”se on vaan vitsi, kreationisti voisi hankkia paremman huumorintajun ja pyytää enemmän ja uusia keinoja joilla halveksun häntä ja kaikkea mitä hän pitää tärkeänä”. Sen sijaan sanon että tällä vitsillä on pointti. Ja kohde. Joka myös ymmärrettävästi minusta ansaitsee tämän pointin.

Mitä tämä tekee sille alun afrikkalaisvitsille?

Nähdäkseni paljonkin. Siinä on selkeä vitsirakenne. Sanaleikki joka viritetään. Kuva tuo tiettyjä mielleyhtymiä. Samoin kuin se, että meillä on sanonta sormien suuhun menemisestä. Näiden välille tulee ristiriita ja jännite joka tekee jutusta tunnistettavasti huumoria. Toisaalta kuva on siitä hankala että siinä on todellisen maailman todellinen ongelma. Ja joku voisi pitää aihetta liian provokatiivisena. Mutta kuitenkin itse viesti on tavallaan voimauttava. Siinä ei pidetäkään afrikkalaista jotenkin heikkona ja typeränä tai jonain joka olisi ansainnut tilanteensa. Itse asiassa lause sormien suuhun menemättömyydestä voi olla jopa voimauttava. Näkisin että aihe on poliittisesti epäkorrekti aihevalintansa kautta. Mutta se ei ole moraalisesti ala-arvoinen, rasistinen tai rasismia normalisoiva. Sen sijaan jos se tekee jotain, niin inhimiliistää todellisen maailman todellista ongelmaa. Toki ihmiset ymmärrettävästi pelkäävät idioottien raivoreaktioita eivätkä siksi jaa tämänlaista materiaalia. Mutta minusta tuo oli varsin mainio vitsi.

Vitsistä saisi kenties vähemmän provokatiivisen jos sen kontekstoisi vaikka käsityöopettajakontekstiin. Ainakin itselläni oli yksi puukäsityönopettaja jolta puuttui sormia. Ne tosin saattoivat päätyä jonkun suuhun härkäpapujen ja kivan chiantin kanssa. *tststststs*

---

Viitteet:
Psychology Today/Shawn Burn, ”If You Laugh Does It Mean You’re Prejudiced?”
Thomas Hobbes, ”Leviathan” (1651)
Napoleonin Kompleksit, ”Vaatimaton ehdotus” 
TEDxBoulder, ”What makes things funny”
McGraw & Warren, "Benign Violations" (2010)
TEDxUniversityofNevada, ”More than Funny” 
”Friday Night, Saturday Morning”, ”Monty Python's Life of Brian” 

Moralismin määrittelyn alustamista

Moralismia moititaan. Moraalista pidetään. Toisaalta moralismista valittamista rakastetaan. Ja joskus kysytään että onko moralismista moralisointi sekin moralismia. Tämänlaisien kysymysten taa piiloutuu sellainen kysymys, että mitä moralismi on. Ja se miksi se on vastenmielistä.

Yleisesti ottaen moralismissa nähdään ärsyttävänä muutama seikka.
1: Puuttuminen. Ihminen ikään kuin on ”parempi ihminen” joka sitten tulee puuttumaan toisten ihmisten asioihin. Tämä näkökulma esittää, että moralismin ongelmien ydin ei ole eettinen tai moraalinen vaan sosiaalinen ; Moralisti on elitistisesti parempi ja asettaa itsensä hierarkiassa ylemmäksi. Tämä osuu sitten tilanteeseen riippumatta siitä onko moralistin oma näkemys moraalisesti perusteltu vai ei.
2: Näkemys siitä, että moralismi on sitä että moralisti korostaa eettisen ongelman sijaan omaa erinomaisuuttaan. Joka sanoo, että moralismin ongelma on se, että se siirtää moraalisen kysymyksen sosiaaliseen kysymykseen ja aiheesta keskustelijaan. Joka on tietenkin ongelmallista. Moralisti on keskustelussa tällöin red herring joka vie asian pois asiasta. Ongelmana tässä näkökulmassa on se, että usein (1) tulkinta motiiveista tulee muilta kuin ihmiseltä itseltään ja (2) tämä selitys on itse asiassa ytimeltään ad hominem ja red herring joka kannanottona nimenomaan siirtää keskustelun asiasta yksiloihin, moralistiin. Usein moralisti esittää eettisperustaisia argumentteja ja itsekorostusteema tuodaan keskusteluun. Ja tämä tapautuu riippumatta siitä onko moraalisen argumentoinnin taustamotiiveissa itsekorostusta tai ei. Moraaliargumentit ei sinällään välitä taustamotiiveista. Ne ovat perusteltuja tai eivät. Tämä selitys asettaa moralisteista moralisoijat vaikeaan paikkaan.
3: Ajatus siitä, että moralisti joko keskittää huomionsa ulos tai on peräti kaksinaismoralisti, eli hän keskittyy enemmän muihin kuin itseensä. Moralismi on moraalia jossa ei välttämättä eletä omien normien mukaan tai puututa omiin puutteisiin vaan kiinnitetään huomiota ulkopuolelle ja muihin ihmisiin kuin itseen. Tässä näkökulmassa moraalia koskevat syytökset moralistin suusta voi kuitenkin olla perusteltua ja kysymys on lähinnä sen kohdistamisesta ja siitä kehen se pitää kohdistaa ensin.

Nämä näkökulmat korostavat sitä että moralismi on itse asiassa moraalisuutta joka tuodaan esiin huonolla tavalla, moralisti ei noudata niin sanottuja hyviä tapoja. Joka nostaa esiin sen kysymyksen että onko moraalisuus itse asiassa tärkeämpää kuin hyvät tavat vai toisin päin. ; On selvää, että suurelle osalle ihmisistä on olemassa moraalikysymyksiä ja ne voivat vaatia myös moraalivaateiden kohdistamista oman elämän ulkopuolelle. ; Harva esimerkiksi näkee että olisi ongelmallista jos joku puuttuu vaikka lapsen kohtaamaan pahoinpitelyyn vaikka ei olisikaan mitenkään virheetön ihminen itsekään. Tai tekee tämän voidakseen kehua netissä jälkikäteen olevansa hyvä ihminen. ; Toki ihanteellisinta voisi olla jos ihminen olisi moraalisesti korkealaatuinen eikä rehentelisi teoillaan. Mutta jos vaihtoehtona on tehdä tai jättää tekemättä niin vaaka helposti kallistuu epäkohteliaan moraalin puolelle.

Tällä on tietenkin implikaatioita jos puhutaan vaikka poliittisesta korrektiudesta joka enimmäkseen käsittelee niinsanotusti erilaisia hyviä tapoja koskevia vaatimuksia. Kuten sitä millä nimityksillä ihmisiä tulee kutsua.

Ja tästä herääkin kysymys siitä että ovatko moralistit vain ihmisiä jotka ovat herkkiä moraalisille normeille ja jotka mielellään nostavat esiin toisten puutteita näiden noudattamisesta. Ja jotka ovat rohkeasti valmiita ottamaan kantaa epämoraalisuuksia vastaan vaikka moraalisten impulssien sensurointi olisikin hyvien tapojen odottama, ellei peräti vaatima.

Näkisin, että tätä voidaan täsmentää. Moralismi ei ole pelkkää epäkohteliaisuutta. Siihen voidaan liittää myös ajatus siitä että moralismi itsessään epäonnistuu paitsi etiketin niin myös moraalisuuden kannalta.

Ehkä helpoiten huomattava asia on se, että moralismi on usein sidoksissa siihen että eri ihmisillä on erilaiset moraalikäsitykset. Kun moralisti siirtää omaa moraalimalliaan toisen yli, hän tekee usein – ei aina, mutta usein - asioita jotka ovat ärsyttäviä juuri sen vuoksi, että hänen esittämää moraalia ei itse asiassa edes pidetä moraalisena. ;

Tämä näkyy siinä että jos minulle tulee kristitty sanomaan, että uskonnottomat voivat vain mennä ja tappaa ja pahoinpidellä ihmisiä, se on loukkaavaa koska hyvin ankarasti koen – ja pelottavan usein myös joudun yrittämään aktiiviesesti sitä – että olen väkivallaton. Tämä on loukkaus jossa minua syytetään tai vihjaillaan moraalirikkeistä jotka eivät osu minuun. Se on toisin sanoen perätön loukkaus. Mutta sitten jos kristitty tulee minulle sanomaan miten minun on kohdeltava homoseksuaaleja, niin tyrmistys on sitä että kuvaus homojen oikeuksista osuu mutta sillä ei ole minulle samaa merkitystä kuin kristitylle. Kummassakin tapauksessa peruskokemus on se, että minun moraaliani ei edes viitsitä ottaa harkintaan. Samalla kun tullaan sitten neuvomaan minulle. ; Joka korostaa tietenkin sitä moralismiin aika kiinteästi kuuluvaa sosiaalista puolta. Mutta nostaa esiin sen, mitä asioita eri moraalimalleissa on eri tavalla. Ja tätä kautta voidaan rakentaa jotain nyrkkisääntöjä jotka ovat itse asiassa sellaisia että ne eivät ole yhtä maailmankuvasta toiseen vaihtuvia – ainakaan käytännön tasolla.

Moralistin voidaan katsoa olevan toiminnassaan epämoraalisia seuraavilla tavoilla;
1: Moralisti vaatii että muut ottavat osaa hyveellisiin toimintoihin jotka ylittävät velvollisuudet. Toisin sanoen moralisti esittää että jokin sinänsä moraalisesti korkeatasoinen teko olisi velvollisuus vaikka se onkin jotain joka olisi vain hyvä tehdä. Tästä erosta klassisin ero näkyy sodankäynnissä. On nähty usein tärkeäksi korostaa, että sotilaalla on velvollisuus puolustaa maataan, mutta sen sijaan sankarillinen uhrautuminen sodassa vaikka tovereiden henkeä pelastaen oman hengen kustannuksella ei voi olla velvollisuus. Vaikka sellaisesta teosta sitten kuitenkin palkitaan mitalein joko ennen tai jälkeen kuoleman. Tätä kautta voidaan esimerkiksi ymmärtää miksi uskonnollinen toiminta edes kulttuurilla glorifioituna ei ole kaikista osallistuttamisen arvoista; Kysymys ei ole välttämättä suorasta uskonnon halveksunnasta vaan siitä että virsilaulut ja muut vastaavat ovat hyvä asia jota voi tehdä mutta sen ei pitäisi olla velvollisuus.
2: Moralisti vaatii muita ottamaan osaa toimintoihin jotka ovat moraalisesti neutraaleja tai merkityksettömiä. Asialla ei ole moraalista arvoa mutta siihen kuitenkin velvoitetaan. Tämä on luultavasti hyvä lähestymistapa katsoa miksi poliittista korrektiutta monesti vastustetaan. Kyse ei ole välttämättä siitä että ei ymmärrettäisi että hyvien tapojen mukaan homoja ei kutsuta hinttareiksi eikä mustia neekereiksi. Mutta sanojien mielessä nämä ovat ”neutraaleja termejä” joita on kouluaikana luettu oppikirjoista. Ja kun tälläinen armoitettu jästipää ei ole pysynyt yleisen kielenkäytön mukana hän kokee, että tässä velvoitetaan pikkuasioihin,
3: Moralisti syyttää muita moraalittomista teoista, vaikka näillä ihmisillä on legitiimi syy olla toimimatta jotenkin. Tälläisen voisi nähdä liittyvän perhejuhliin joihin on luvattu mennä mutta jonne ei voidakaan mennä vaikka lapsen sairastumisen vuoksi. Lupauksen rikkominen, pettymys ja mahdollinen juhlien järjestelyihin liittyvät käytännön työt tuovat riesaa tilanteessa ja tässä voidaan intoutua.
4: Moralisti asettaa tiukkoja syytöksiä ja ylilyöviä rangaistuksia pienistä moraalisista rikkeistä. Toisin sanoen suuttumuksen ja rangaistuksen määrää ei ole mitoitettu aikaansaatuun vahinkoon tai pahaan tekoon. Massiiviset nettiraivokampanjat ovat tästä varmasti hyvä esimerkki. Moralisti toisin sanoen tekee pahaa sen vuoksi että hän antaa itselleen tekosyyn tehdä pahaa. Mutta oikeutus on pienempi kuin paha jonka hän tekee.

Tätä kautta voidaan nähdä, että moralismissa on itse asiassa moraalinen puute. Joka tekee siitä ongelmallisen koska voidakseen moralisoida tulee asettaa moraali tärkeään sijaan. Moralismi, toisin kuin moraali, on jotain joka liiallisena uhkaa moraalisuutta.

Sosiaalinen ja moraalinen kulma yhdistettynä voi johtaa jopa siihen, että on otettava esiin vielä yksi näkökulma. Ajallinen näkökulma. Voidaan nimittäin jopa nähdä että sosiaalisessa ympäristössä ajan mittaan moralismin ongelmat voivat paisua. Kun kritiikkiä voimistetaan syntyy erilaisten moralististen ryhmien polarisoitumista jossa ihmisille tulee yhä äärimmäisempiä näkemyksiä. Kuuntelu, konsensus ja ylipäätään kohtuu unohtuvat helposti. ; Kun vastapuoli moralisoi tätä on entistä vaikeampi ottaa vakavasti edes kuunteluun. Moralisti ampuu siis omia joukkojaan jalkaan.

Selvästi tälläinen äärimmäistyminen voi aikaansaada riskejä; Esimerkiksi takavuosina maahanmuuttokritiikin pääteema oli, että he vastustavat vain haittamaahanmuuttoa. Korostettiin että ei vastusteta kaikkea maahanmuuttoa, etenkään työperäistä. Kuitenkin viime aikoina on entistä vahvemmin esitetty näkökulmia jossa hyötymaahanmuutto on kyseenalaista koska eihän niitä maahanmuuttajia tarvita kuin tulkeiksi joita tarvitaan kun maassa on niin paljon maahanmuuttajia. Ja että Oulun näkökulmassa on vain torjuttava laajasti kaikkea maahanmuuttoa – tuomittujen rikollisten karkotus ei alleviivatusti riitä – ja lisäksi tässä on korostettu että suvakit ja liberaalit ovat hekin syyllisiä. ; Toisin sanoen eletään yhä vahvemmin maassa jossa ”suomalaisten suojelu haittamaahanmuuttoa vastaan” tarkoittaa yhä useammalle ja yhä vahvemmin sitä että puolustetaan ”ei-liberaaleja suomalaisia” ”kaikelta maahanmuutolta ja suvakeiltakin”. Suvakkejen raiskaaminen taas sitten on jotain jota pidetään peräti toivottavana koska sellainen olisi seurauksiltaan käännyttävä aktio.

Tässä ongelmana on tietenkin se, että äärimmäistyminen sisältää helposti ajatuksen siitä että olisi ”objektiivinen normaali”. Minulle se on tietenkin aika luonteva ajatus. Mutta monille ei. Enkä puhu tässä avoimesti moraalirelativisteista. Vaan moraalirelativisteista jotka kamppailevat nimellisesti moraalirelativismia vastaan; Nykyään moraaliasioissakin pitää saada olla erilaista mieltä ja muu torjutaan ”poliittiseksi korrektiudeksi”.

Ja tämä tavallaan avaa ongelmia soveltamiselle.

Voidaan nimittäin sanoa, että tiedämme että jos moralisti jatkuvasti ylireagoi, ylivaatii ja käyttää voimaa legitimoidakseen moraaliset kannanottonsa kaikkien yhteisiksi käytösnormeiksi, on moralisti taistelemassa moraalia vastaan. Ongelmaksi tuleekin se, että käytännössä kaikki ajattelevat että juuri heidän moraalinsa on se kohtuus. Maahanmuuttokriitikot kokevat että on rationaalista ja kohtuullista torpata lapsenraiskarit ja pitää nollatoleranssi lasten seksuaaliselle hyväksikäytölle ja että tämän motiivin edellä on sitten kohtuullista rangaista ”suvakkeja” joko lailla ja jossain erityistapauksessa jopa lynkkauspartiolla. Heistä tämä on ”tilanteen vaatimaa joskin epämiellyttävä uhraus”. Tai jopa jokin josta voi nauttia sadistisesti koska se on oikeudenmukainen rangaistus.

Minusta näin aggressiiviseen ja käsittämättömän ylimieliseen materiaaliin ei voi suhtautua muutoin kuin kertomalla, että totean, että jos kansallismielisyys ja Suomen puolustaminen on todella tätä niin en näe mitään syytä kenellekään henkensä kaupalla puolustaa näin ajattelevia ihmisiä ja heidän perheensä jäseniä matkalta pakolaisleirinomaisiin asumusoloihin Siperiaan. Mutta tämä on vain minun näkemykseni kohtuudesta. ; Kaiken voi relativistisoida kun mietitään sitä miten jokainen aidosti ja rehellisesti sanoo mielipiteensä välittämättä poliittisesta korrektiudesta.

Jos on selvää että moralisti ylireagoi, pitäisi tietää mikä on kohtuus. Jotta voidaan puhua velvollisuuksien ylilaajentamisesta olisi tiedettävä asialliset velvollisuudet ja erotettava ne asioista jotka ovat vain moraalisesti toivottavia. Jos rangaistukset ovat liiallisia olisi tiedettävä mikä on sopiva rangaistus. Ilman kriteereitä käy helposti niin että jos voimme pitää mitä tahansa kohtuutena ja asiallisena ja järjenmukaisena niin sitten mikään ei tavallaan ytimeltään ole perustellusti sellaista. Jolloin kaikesta tulee vain moraalista hälinää jossa kritiikki hukkuu hälinään sen vuoksi että emme osaa enää sanoa mitkä moraalivaateet ovat asiallisia ja mitkä eivät.

Joten ei ihme, että käteen jää vain sosiaalinen. Kuka edustaa mitäkin valtapeliä ja intressiä. Sillä jos otetaan kaikista lujinta moraalia edustava klassinen objektiiivinen moraali, niin sellainen moraali on ehdottomasti olemassa ilman ihmisiä. Mutta se ei välttämättä ilmene ilman ihmistä. Vahvinkaan ja ehdottominkaan moraali ei välttämättä toteudu. Muilla moraaleilla tämä on tietenkin vielä vaikeampaa. Ihmisten valtapeli ja poliittinen metelöinti sen sijaan toteutuu joka tapauksessa. Se on olemassa niin kauan kuin on ihmisiä toimimassa. (Koska kaikessa ihmisten valintojen ja päätösten toteutusavaruuksissa on valtaa olipa se sitten metafyysiesti olemassa tai ei.)

Ja tämä voidaan tavallaan nähdä moraalin ja moralismin väliseksi kaikista oleellisimmaksi eroksi. Miksi ne ovat kaksi eri asiaa. Ja pelottavinta on, että moralismi useimmiten naamioituu ja valehtelee olevansa moraalia. Tai mikä pahempaa: Emme edes valehtele.

Henkilökohtaisilla välihuuteluillani koristeltua Milliläistä sananvapautta

Nykyajan netissä liberaali ja liberalismi ovat miltei kirosanoja. Itse asiassa poliittinen epäkorrektius on mennyt niin pitkälle, että ”suvakkiliberaaliksi” syytäminen on monille argumentin loppuminen. Vihollinen on identifioitu joten argumentaatiossa voidaan siirtyä puheeseen siitä miten tälläistä kansanpetturia tulisi kohdella. Koska se on se vapaan sanan henki monesti nykyään.

Itse asiassa liberaalin osa on hankala; Koska he eivät ole filosofisesti vasemmistoa mutta heitä kohdellaan niin, saattaa syntyä tilanteita joita monin paikoin vähintään liberaalihko Jiri Keronen kuvasi omasta kohtelustaan;

Mutta sitten toisaalta nämä ihmiset nojaavat hyvin klassisen liberalismin ajatuksiin joka ikisen kerran kun puhuvat sananvapaudesta.

Itse harjoitan aktiivisesti ignorointia, kuten blokkaamisia mutta vain hyvin harvoin sensuuria, kuten ilmiantoja. Painostamiskampanjointia eli ihmisen näkemysten jakamista jotta moni näkisi ja lietsoutuisi vain hyvin ankarista syistä tai pakon edessä. Näiden välillä on oleellisia eroja; Ignoroinnissa huolehdin siitä mihin minä käytän tietoisuuttani. Mikä on oman arvioni mukaan aikani arvoista. Sensuuri on sitä että estän muita puhumasta. Ja painostaminen on sitä että nostetaan vihamyrskyjä ja aktiivikampanjoita tilanteessa jossa joku ilmaisee asioita.

Nykyaikana harva välittää tai osaa erottaa sensuurin ja sanomisten seuraukset toisistaan. Itse näen, että monesti sensuristi on ihmisen kunnian syvin ystävä. Sillä kun suunsa avaa vapaassa maailmassa, muut synnyttävät tästä mielipiteen. Ja he voivat sanoa tämän ääneen – jopa joukolla – vaikka se ei olisikaan mairitteleva. Sensuurissa on usein suojelun henki. Mikä on ymmärrettävää, kun huomioi monien järjenlahjat. Sensuuri on kuitenkin yleensä hyvin yleistä jolloin prosessissa kielletään mieheltä pihvi, koska vauva ei pysty pureksimaan sitä.

Tämä tekee minusta ei-traditionalistisen sananvapaudesta huutajan. Joka tekee minusta liberaalin. Koska jos olisin traditionalisti ja näkisin että olisi sensuroitava lähinnä poliittisesti epäkorrektin liberaaliston propagandaa, olisin alt-rightiä tai jotain vastaavaa. Ja kyllähän minä olen liberaali. Oikein ärhäkkä sellainen. Peräti klassinen liberaali.

Ja tämä ajatussuuntaus on jotain joka olisi syytä opetella.
- Joko siksi että sitä kannattaa.
- Tai siksi, että asiallisen kritiikin minimivaatimus on kritiikin kohteen ymmärtäminen. Joka näkyy esimerkiksi olkiukottomissa argumentaatioissa.

Siksi otankin tähän käsittelyyn klassisen liberaalin, John Stuart Millin, ajatuksia sananvapaudesta. Hänen tunnetuin, kenties myös keskeisin, lähestyminen aiheesta löytyy ”On Libertyn” toisessa luvussa. Jossa hän on kärsimätön sensoreiden ja vainoajien kanssa. Jossain määrin hänen sanomisensa on hyvin tärkeää nykyaikanakin.

Sananvapaus oikeutetaan jollain, ei ole ensimmäinen oikeutettu peruskannanotto

Mielestäni tärkeää on huomata sekin, että Mill ei lähesty sananvapautta absoluuttisuuden kautta. Eli tavalla jossa sananvapaus vain määritellään keskeisemmäksi dogmaksi jonka rikkominen olisi rike. Sellainen synnyttää hyvin asenteellista ja argumentitonta sananvapauden puolustamista.

Sen sijaan Mill asetti keskiöön totuuden. Ja sananvapaus oikeuttui sitä kautta, että se oli jossain suhteessa tähän totuuteen. Hänen argumenttinsa on moniosainen; Ensimmäisessä osassa hän sanoo, että sananvapaus on tärkeää jos mielipide on totuudellinen. Tässä sananvapauden perustalla olevana oikeutena on se, että
1: Totuus ja sen selkeä ja elävä esittäminen ja tiedostaminen ovat arvokkaita ihmisiä. Joten meidän täytyy sallia ja mahdollistaa ihmiset siihen, että he voivat kohdata ja löytää totuuden.
2: Vapaa sana mahdollistaa sen, että ihmiset saavuttavat selkeät ja elävät ymmärrykset totuuksista ja maailmasta. Sensuuri estää tosi mielipiteitä.
J: Josta seuraa se, että vapaan sanan tukeminen on jotain jota on tärkeää puolustaa.

Tämä taso on se, jolle suuri osa keskustelusta yltää nykyään. Jos me katsomme sitä millä ”poliittista korrektiutta” vastustetaan on nimenomaan se, että ajatellaan että ihmiset puhuvat asioista niiden oikeilla nimillä. Suoraan puhumista pidetään tärkeänä. Se on selkeämpää kuin kiertoilmaukset joita halveksutaan. Millin valossa poliittisen korrektiuden vastustamisessa keskitytään pääasiassa kahteen pääteemaan;
1: Oma näkemys nähdään tosiasiana jota liberaalit vääristelevät. Ja tästä syntyy epäsymmetria. Liberaalien ”propagandaa” halutaan melko usein jopa rajoittaa. Esimerkiksi sukupuolisuutta koskien esitetään että sukupuoliasia on biologinen tosiasia joten on ikään kuin valehtelua ajaa toisenlaista sukupuolen lähestymistä. Ja siksi sananvapautta pidetään totuuden puolella.
2: Selkeys on mukana. Sillä periaatteessa jos joku sanoo, että ”varusmies” korvataan ”varushenkilöllä” ei tosiasiassa juurikaan muuta asiasisältöä. Ja näin ollen ei voi olla kysymys sanomisen sisällöstä. Millin ajatus siitä, miten ajatuksen on oltava paitsi sisällöltään tosi, niin myös elävä ja ymmärrettävä johtaa siihen että on ymmärrettävä miksi synonymisaatio on niin vahva ivan ja vastustamisen kohde poliittisen korrektiuden kritiikeissä.

Mill kuitenkin jatkaa;

Jos sensuroimme epätoden kertomista niin ihmisiltä torjutaan tilaisuus jossa heille paljastetaan heidän ajattelunsa heikkoudet ja onttoudet. Siksi sananvapaus oli tärkeää myös väärässäoleville. Toki tässä olisi toki mahdollista, että totuutta ylläpitävä sensori. Haasteena Millin mukaan on se, että tämä vaatisi erehtymättömän sensorin. Erehdys tarkoittaa sitä minkä historia Millille opetti; Se, että ennen torjuttiin jokin asia epätotena on paljastunut myöhemmin todeksi. Jolloin totuutta arvostavat sensorit ovat torjuneet ajatuksia joiden tiedämme nyt, myöhemmin, olevan totta. Tai ainakin, jonka nykyään hyväksymme todeksi samaan tapaan kuin menneinä aikoina se jokin aivan toisenlainen totuus.

Tämäkin taso on tavallaan tuttua. Mutta enemmänkin kreationismipiireissä tutussa hengessä; Esimerkiksi Tapio Puolimatka on tunnettu dialogisen pluralismin kannattaja. Ja tässä kannatetaan nimenomaan ajatusta jossa keskustelu johtaa siihen, että totuus voittaa. Ja tässä on usein ajatus siitä että vastapuoli keskustelee väärin kun ei vain ymmärrä valistua annetusta argumentistosta Herraan Kristukseen ja Jumalaan. Josta seuraa turhautumista ja ajatusta siitä että jokin on aivopessyt ja vääristänyt itse keskustelukulttuurin. Kun se oppi ei selvästi mene perille. Ja Puolimatka itse tuntee olevansa ns. totuuden asialla mietityn keskusteluprosessin kautta.

Mutta Mill menee vielä pidemmälle. 

Hän näkee että kriittisyys ei ole pelkästään sitä että epäilee vallitsevien tahojen näkemyksiä. Hän näkee että ainoa tapa olla kunnolla kriittinen on olla itsekriittinen. ”Omilla aivoilla ajattelu” onkin korvattava asenteella jossa korostetaan omaa erehtyväisyyttä. Tässä asenteessa on vaikeaa asettua sensoriksi koska oma totuus voi olla erehdys.

Mielipiteiden esittäminen muuttuukin hyvin erikoisesti; Jos se näissä ylläolevissa vaiheissa on vielä hyvin tuttua siinä mielessä että korostetaan että mielipiteen esittäjä haluaa valistaa muita, on Mill asettanut tässä mielipiteenilmaisun arvokkaaksi nimenomaan sen vuoksi, että se asettaa meidän omat ideamma arvioon. Vapaa ilmaisu on tulta jolla koetellaan omia erehtyväisyyksiä.

 Tässä tasossa Mill jopa esittää sen, joka tekee hänestä minulle tärkeimmän sananvapausfilosofin. Sillä Mill ei näe ihmiskuntaa jonain totuusmoottorina. Monet esimerkiksi esittävät että totuus voi voittaa vainosta huolimatta. Mill näkee että tästä ei itse asiassa ole mitään taetta. Mill näkee että ihmiset ovat usein kiivailijoita. Ja he eivät ole vahvimpia kiivailijoita totuuden koettelulle. Sen sijaan ihminen voi kiivailla ja propagoida ankarasti virheen puolesta ja ovat valmiita sammuttamaan totuutta esimerkiksi sensuurilla.

Toiseen osaan;

Mill eteneekin vaiheittain. Ja tämä paljastaa miten Mill ei ole naivi siitä että totuus todella voittaisi ajatusten markkinapaikalla. Hän näkee että ihmisillä on vinoumia ja he ovat erehtyväisiä. Millin lopullinen näkemys sananvapaudesta ei ole myöskään mikään glorifioitu rationaalisen ihmiskunnan ylistys. Vaan yksinkertaisesti se, että se on vähemmän huono kuin vaihtoehtonsa.

 Millin toinen osa koskee sitten sitä jos ihmisellä on väärä mielipide. Toisessa argumentissaan Mill’s ehdottaa kuvittelemaan, jos ei muuten niin argumentin vuoksi, uskomaan että eletään yhteiskunnassa jossa jokainen vallassaoleva mielipide on tosi. (Ajatus joka on aika monelle nykykonservatiiveille yllättävän vakavastiotettava.)

Koska olemme olettaneet erehtymättömän sensorin, voimme ohittaa Millin aiemmin esittämän ajatuksen ihmisen rajallisuudesta. Tässä tilanteessa voisimme ajatella, että olisi oikein sensuroida valehtelua ja propagandaa. Ja siksi sitä ei koskisi samat oikeudet kuin niitä näkemyksiä joissa puhutaan suoraa, kiertelemättä ja valehtelematta minkä oikeaksi tietää. Tässä Mill korostaa nimenomaan sitä, että ihmisille syntyy elävä kuva totuudesta.

Sananvapaus ei tässä enää tarkoitakaan pelkästään sitä että olisi oikeus sanoa tosia asioita. Tässä Millillä on ajatus siitä, että ihmiset ovat siinä mielessä rationaalisia olentoja, että kun ideat laitetaan markkinoille, tosimmat kestäisivät. Toisaalta hän näki myös ihmiset siinä mielessä sosiaalisiksi, että keskustelu on totuutta lähentävä moottori siinäkin mielessä että erimielisyys täsmentää ymmärrystä siitä miksi se totuus on totuus. Millin mukaan vain aidon debatin kautta voimme syventää kokemusta ja ymmärrystä totuudesta. Ilman tätä se jää vain kuolleeksi dogmaksi.

Tämä on minusta ainakin siinä mielessä ymmärrettävää, että debatointi antaa asioille merkitystä. Riitely tekee asiat, paitsi ulkoa opituksi liturgiaksi, myös kiehtovaksi ja tärkeäksi. Mill näki että lähinnä matematiikassa voitiin todistaa näkemyksiä sellaisella tavalla jossa tämänlaista prosessia ei tarvita. Niissä totuudesta varmistutaan katsomalla sen todistusta. Mutta ihmisten kiistakysymykset ovat tavallisesti mutkikkaampia – vaikka niitä monesti typistetäänkin kuin ne olisivat yksinkertaisia.

Entäs fisuimmanvalta?

Voitaisiin kuitenkin ajatella, että kenties ajattelu ja mielipiteily tulisi yhdistää. Etenkin kun puhutaan totuudesta, on selvää että kyseessä on meritokraattinen asia. Kaikki ihmiset eivät yksinkertaisesti ajattele yhtä hyvin. On jopa mahdollista että osa ajattelee niin heikkotasoisesti että on kyseenalaista ajattelevatko he ollenkaan; Heillä kenties on vain kokoelma mielipiteitä ja asenteita.

Mill ei taatusti vastustanut ajatusta tietoeliitistä. Hänhän on itse asiassa jopa puolustanut ajatusta jossa korkeakoulutetut saisivat vaaleissa useampia ääniä koska he olivat tavallista tallaajaa fiksumpia. Siksi voitaisiin kuvitella maailma jossa vain eliitillä on sananvapaus ja muut sitten saisivat niellä älymystön tuottamat totuudet. Hieman kuin entisessä koululaitoksessa jossa arvostettava maisteri ulkoluku-pänttäytti faktoja oppilaidensa päähän.

Mill kuitenkin näki että jopa tolloimmat tarvitsisivat omaa ajattelun harjoittamista jotta he voisivat kokea merkitystä siitä totuudesta joka heille esitetään. Tämä olisi hyväksi heidän itseaktualisoitumisellekin siinä mielessä, että he voisivat olla vähemmän tolloja tämän jälkeen. Jokaisen tulisi saada harjoittaa älyllisyyttä sillä tasolla mille hän yksilönä kykenee, vaikka tämä olisi joskus rajoittunutta. Ja lisäksi olisi ajateltava että ihmiset voisivat kehittyä.

Loppuosa

Mill tarjoaa tämän päälle kolmannen osan jossa hän ei lavenna argumentistoa, vaan tarkentaa sitä miten hänestä suurin osa tilanteista ei ole sitä, että tarjolla on ehdoton totuus tai ehdoton vale, vaan usein ihmiset käsittelevät osatotuuksia ja osavalheita.

Hän korostaa myös pessimismiään ”ideoiden markkinapaikalle”. Hän korostaa että ylevän totuuden sijaan usein päädytään joka tapauksessa kiistoihin ja mielipidekonflikteihin. Eli vaikka näkemys lähti ajatuksesta jossa sananvapaus on väline totuudelle, Mill korostaa että lopputulos on usein sellainen että totuus torjutaan aggressiivisesti koska sen esittänyt ihminen nähdään viholliseksi. Se, että sanoja edustaa jotain tahoa joka yleisesti sotii asioita jotka uskot absoluuttiseksi totuudeksi riittää syyksi ohittaa näkemys.

Millin näkemys tässä on lähinnä sen korostamista että on aina toivoa jos ihmiset ovat pakotettuja kuuntelemaan molemmat puolet. Vain silloin kun vastapuoli voidaan tuhota ja piilottaa johtavat hallitsemattomaan ennakkoluuloon.

Toisin sanoen Millille sananvapaus on perimmiltään vain kahdesta pahasta pienempi.

Ei mikään kovin suuri ihanuus. Tämä on hyvin kiehtovaa koska sananvapaus ja liberalismi leimataan usein yhteen ajatuksella jossa sananvapautta pidettäisiin absoluuttina. Ja jonka pohjalta rakennetaan ajatuksia joissa olisi jotenkin syvästi ristiriitaista ”olla suvaitsematta suvaitsemattomuutta”. Millin tekstissä maailmassa kuitenkin tunnetaan esimerkiksi sellaisia ajatuksia kuin ”enemmistön tyrannia”.

Itse näen että Millin näkemys on valaiseva. Lisäksi se näyttää eräänlaisen ymmärryshierarkian joka demonstroi monisäikeisen ja aika runsaiden nyanssejen täyttämän sananvapauden puolustamisen. Joka on peräti jäsennetty tavalla jossa alussa on yksinkertaisia asioita joista sitten laajennetaan eteenpäin. Tavalla jossa voidaan nähdä mille tasolle ajattelun monimutkaisuutta yltää se henkilö joka sananvapauteen vetoaa ja missä tilanteissa hän jättää siihen vetoamatta.

Puhutaan sanoista niiden Orwellilaisessa merkityksessä

Jouko Piho piti uudenvuodenpuheensa. Siinä hän nosti esiin sen miten nykyaikana on määritelty asioita niin että musta on valkoista ja hyvä on pahaa ja niin edespäin. Hän korosti tässä konservatiivisia perinteisiä arvoja.

Tässä lainatessaan hän ei maininnut ääneen George Orwellia. Tässä voitaisiin viitata Orwellin teokseen ”Vuonna 1984” joka on arvostettu kaunokirjallinen teos totalitarismista ja propagandasta. Siitä ovat lähtöisin yleiseen kielenkäyttöön vakiintuneet ennen kirjan kirjoittamista olemassaolemattomia käsitteitä, sellaisia kuten "isoveli valvoo", ”ajatuspoliisi/ajatusrikos”. Ja se muistetaan sloganeista kuten "sota on rauhaa, vapaus on orjuutta, tietämättömyys on voimaa". Vastakohdat tuovat vahvasti mieleen Jouko Pihon puheen.

Pihon viittaus ei ole satunnainen. Ja hänen seuraajakunnasta moni varmasti viittaisikin liberaalejen ”uuskieleen” ja ”aivopesuun”. ”Orwellilaisena”. Orwellin teos on siitä kiinnostava että Orwellilaisuudesta syytetään erilaisia asioita niin liberaalien kuin konservatiivien ja oikeistolaisten kuin vasemmistolaistenkin parista. Tässä mielessä Orwellin kirja voidaan nähdä universaalina totalitarismin vastustamisena.

Kuitenkin Orwellin käsitykset on näissä kuvauksissa nähty hieman erikoisesti. Teoksen sanoma, Orwellin teoria kielestä ja sen suhteesta propagandaan, on hyvin kiinnostava. Ja sitä voidaan tarkastella lähemmin. Tässä mielessä Philosophy Tuben Olly tekikin vähän aikaa sitten hyvän videon jossa hän kuvasi juuri sitä miten Orwell kuvaa kielen ja aivopesun suhdetta.

Videon pohjalta on selvää että Orwellin näkemys eroaa aika vahvasti siitä missä mielessä häneen tässä yhteydessä usein viitataan. Itse asiassa monin paikoin Orwellin käsitys on nimenomaan vastateesi sille mitä häneen viittaamalla haetaan. Tämä ei toki sinällään yllätä. Sillä kun ei-oppineet puoluerajalinjojen kaikilla puolilla syyttävät toisiaan orwellilaisiksi ja orwellilaisuutta nähdään joka paikassa, on luultavaa että jossain on ongelma.

Tässä korostettiin erityisesti väärinkäsitystä joka koskee ns. uuspuhetta. Perinteisesti ajatellaan että sanoilla on ”oikea merkitys”. Ja että Orwellin maailmassa uuspuhe tarkoitti sitä että nämä termit määriteltiin uusiksi. Tämä on se viesti joka nähdään jopa tuon kuuluisan Orwell -lainauksen taakse. Eli ihmisiä ohjailtiin vääntämällä määritteet uusiksi. Toisin sanoen totutusta määritelmäsisällöstä poikkeaminen nähdään uuspuheena.

Orwellin uuspuhesanakirjoissa merkityksellinen huomio on nimenomaan siinä, että niissä pyrittiin vähentämään käsitteitä.

Orwellin teema oli nimenomaan se, että käsitteistöä pyritään vähentämään. Kritiikkiä torjuttiin poistamalla käytettävissä olevia käsitteitä kielestä. Koska erimielisyyttä on mahdotonta jakaa jos sille sopivaa käsitteistöä ei ole. ; Rajoittamalla sanoja ja määräämällä niille ylhäältä yksi merkitys oli juuri se voima jonka Orwell näki kielessä. Jos sanalle annetaan ylhäältä määritelmä joka ei vastaa koettua ”totuutta” vaan sen vastakohtaa, eikä määritelmää saa muokata uusiksi, rajoitetaan ajatuksia joita ihmiset voivat saada. Sananvapauden rajoitteista lujin on ajattelun rajoittaminen. Ei puheen rajoittaminen vaan se että ihmiset eivät edes ajattele niitä.

Tässä mielessä moni käsiteanalyyttinen filosofia onkin monille vaikeaa. Se nähdään yrityksenä määritellä termejä uudestaan. Olen itse huomannutkin että kun kirjoitan käsiteanalyyttisiä asioita jotka eivät olekaan poliittisia, ne tulkitaan helposti poliittiseksi kannaotoksi. Olkiukottaminen ja pettymys orwellilaisuudesta ovat ne sävyt jotka tulevat itsellenikin usein vastaan. Philosophy Tuben videon tekeminenkin on asetettava tähän kontekstiin. Se on nimenomaan reaktio siihen että analyysejä on tuomittu ”uuskielisyydestä”.

Käsiteanalyysissä onkin kysymys siitä että ensin termit määritellään ja sitten katsotaan mitä niistä seuraa. Tässä analyyttisyys painottaa loogista ja käsitteellistä erittelyä. Toisin sanoen asioita pilkotaan niiden osatekijöihin, attribuutteihin ja kriteeriattribuutteihin.

On tavallaan kiinnotavaa huomata että analyyttinen filosofia asetetaan usein vastakkain mannermaista filosofiaa vastaan. Mutta tässä yhteydessä nimenomaan ne jotka eniten vastustavat ”mannermaista ajattelua” ovat moittimassa käsiteanalyysiä ”uuskielisyydestä”. Tässä mielessä onkin usein niin että orwellilaisuudesta syyttävät ovat itse orwellilaisia juuri siinä mielessä kuin tämä kirja sanoo.

On kuitenkin kiinnostavaa tarttua kysymykseen. Itse tarkastelen tätä ottamalla ytimeen käsiteanalyysin jossa Orwellin huolestumat piirteet on määritelty yllä. Tätä kautta voidaan saada huomioita poliittisesta korrektiudesta. Tätä kautta syntyy poliittisia ilmiöitä koskevia huomioita. Joka on eri asia kuin se että tämä blogaus olisi poliittinen.

Jos tartutaan poliittisesti epäkorrektiin kieleen, sen ytimessä on usein ilmiö joka on tuttu esimerkiksi ”hikipedian” ”poliittinen korrektius” -artikkelissa. Siinä korostetaan että ”ei saa sanoa näin vaan näin” -kaavaa. Toisin sanoen ei saa sanoa ”hihhuli” vaan pitää sana ”väkevän uskon ihminen”. Ei ”Terrorismi” vaan ”Amerikkkalaisuutta kritisoiva uskontopohjainen toiminta, jossa radikaalisti lakkautetaan amerikkalaisia henkilöitä ja rakennuksia poliittisista syistä”. Tai ”Lumikki ja seitsemän kääpiötä : Kaukaasialainen henkilö ja seitsemän pituudeltaan erikoislaatuista Y -kromosomilla varustettua erityishenkilöä.”

Näitä yhdistää sellainen asia että ne eivät ole vastakohtaisuuksia.

Silti poliittista korrektiutta pidetään ”uuskielenä”. Jossa korostuvat ne Pihon puheesta tutut vastakohtaistamiset. Hikipedian poliittisessa korrektiudessa olevat esimerkit ovat lähempänä synonyymejä. Tässä mielessä onkin hyvä huomata että siinä yleisessä väärinkäsitysopissa poliittista korrektiutta olisi hyvin vaikeaa nähdä ”uuspuheena” tai ”ajatusrikoksen rakennusmateriaalina”. Synonyymeissähän ei rajoiteta mitään mielipiteitä tai käännetä käsitteitä päälaelleen.

Ironista kyllä oikeassa Orwellilaisessa uuspuheessa nämä kielenkorjaukset voidaan itse asiassa nähdä nimenomaan ”uuspuheena”. Sillä sanoilla on denotaatioiden lisäksi konnotaatioita. Denoataatio on semiotiikassa, logiikassa ja kielitieteessä käytetty käsite, jolla tarkoitetaan merkin ensisijaista, ilmeistä tai pinnallista merkitystä ilman tulkitsijan antamia subjektiivisia lisämerkityksiä. Konnotaatiot taas ovat juuri näitä lisämerkityksiä.

Tästä hyvän esimerkin saa tarttumalla poliittisesti tulenarkaan termistöön puhtaan analyyttisesti. Jos meillä on käsissä sana ”pakolainen” siinä viitataan ihmisen poistumisen syyhyn. Jos taas ”maahanmuuttaja” korostetaan helposti enemmän hänen saapumistaan. Näiden viittaama ihminen on suurelta osin sama mutta välissä on pieniä denotationaalisia ja suuria konnotaatioihin liittyviä eroja. Vielä suuremmaksi erot muuttuvat kun otetaan käyttöön uusi, MV -lehden kielenkäyttöön levittämä termi ”maahantunkeutuja”. Tämä on ”maahanmuuttajan” kanssa hyvinkin denotaatioiltaan identtinen. Mutta ”maahantunkeutuja” on sanana konnotaatioiltaan korpilaillisempi.

Voidaan sanoa että ei ole sama puhutaanko ”pakolaisista”, ”imigranteista”, ”maahanmuuttajista” vai ”matuista”. Niiden takana on erilaisia asenteita. Tässä mielessä Orwellilainen kielenkäyttö kohdisti huolta ennen kaikkea sensuuriin eikä väärien tai vaarallisten mielipiteiden leviämiseen, joten tässä mielessä poliittista korrektiutta huutavilla voi olla syy pitää uuskielenä.

Jos sitä voikin kieltämättä olla vaikeaa ymmärtää miten sananvapaus on uhattuna kun vaihtoehtomedioiden kommenttipalstoilla erilaiset pelkäämättömän oloiset ja karskin oloiset kaverit eivät pelkää sanoa ääneen vaiettuja vaikeita asioita. kuten esim. "vitun neekerit", niin tässä mielessä voidaan kuitenkin kenties huomata että kenties näissä sanomisissa todella onkin jotain mitä ei lievemmillä termeillä voi sanoa. Synonyymejä ei voi käyttää koska niissä on erilainen sisältö. Synonyymejen rajoittaminen on tässä mielessä näiden ajatusten ja asenteiden ja toimintatapojen rajoittamista.

Tämä tietenkin johtaa konnotaatioiden kautta tunneilmaisuihin. Tätä kautta on pakko ymmärtää että kenties syytökset rasismista ja vihapuheesta ovat vähintään jokseenkin perusteltuja. Sillä konnotaatiot elävät asenteista. Tätä on aivan asianmukaista ja rationaalista taustatäsmennyskysellyttää kysymällä esimerkiksi että ”varmastiko et tuntenut vihaa ja suuttumusta kun jaoit facebookiin ja netin täyteen linkkiä jossa kerroit miten islamistit naivat alaikäisiä lapsia – ai et, minkälainen tyyppi sinä oikein olet”.

Mutta kenties järkevintä on kuitenkin todeta se, että nämä ilmaisut ovat enimmäkseen sitä että ilmaistaan eitoivottavuutta, koetaan vastenmielisyyttä tai antipatiaa. Puheet rasismista ja vihapuheesta kun menevät helposti leimakirveilyn puolella. Ja tämäkin on osa Orwellilaista uuskielisyyttä. Ihan sen vuoksi että niiden avulla vihollisista syntyy yksinkertainen lokero johon heidät voi sovittaa ilman että kiinnittää huomiota siihen miten heidän näkemyksensä eroavat toisistaan.

Tässä mielessä riskinä on sama mitä on käynyt termille ”fasismi” ; Toisaalta kyseessä on tietty poliittinen suuntaus jonka tutkiminen on historiallisesti tärkeää. Ja sille on järkeviä merkityssisältöjä. Sille voidaan antaa useitakin hieman keskenään erilaisia määritelmiä ja tätä kautta se on analyyttinen työkalu. Sitä voidaan vaikka katsoa miten hyvin asia sopii Umberto Econ malliin fasismista. (Umberto Eco, ” Eternal Fascism: Fourteen Ways of Looking at a Blackshirt”, 1955)

Otan tämän esiin siksi että pidän Umberto Econ määritelmästä, olen siis tavallaan ”eekkofasisti”. Ja toisaalta siksi että yhdeksi fasismin tunnusmerkiksi Eco antaa ”Fasismi tekee parhaansa muuttaakseen sanojen merkityksen. Esimerkiksi "kulttuuri" muutetaan merkitsemään mitä tahansa. Sanojen merkityksen muuttuessa kielioppi oiotaan siten, että asiat voidaan esittää pelkillä päälauseilla.” On asia siinäkin mieelstä relevantti että hänestä fasismiin liittyy negatiivinen suhtautuminen kriitikoihin, populistinen ja yksinkertaistettu viestintä, nationalismi jota lietsotaan myös vieraanpelolla, vetoaminen nimenomaan keskiluokkaan, vähemmistöjen oikeuksien käsittely jonain jossa suuret massat hallitsevat koska "kansa on puhunut ja pulinat pois". Näitä voidaan nähdä tunnusmerkkeinä. Joihin voi sitten päättää reagointitavan kun sen on ensin tiedostanut.

Mutta sitten toisaalta fasismi on vain typistynyt haukkumasanaksi. Itse asiassa juuri George Orwellin mukaan fasismi -sana on menettänyt merkityksensä. (George Orwell, ”What is Fascism?”, 1944) Sanan käyttäminen on vesitetty. Näin ollen kun sanaa on ylikäytetty, sen tehokkuudesta on menetetty oleellinen. Vastaava ongelma on myös sanan ”fundamentalismi” -kohdalla. Kyseessä on ilmiö jota voidaan ja pitää tutkia - luultavasti jopa kritisoida ja vastustaa. Mutta ”fundamentalismi” on muuttunut käsittelemään toisaalta lähes mitä tahansa ”dogmaattista” ja toisaalta lähes mitä tahansa ”uskonnollista”. Termien ylikäyttäminen on johtanut niiden lientymiseen ja ongelmana onkin se että niitä voidaan käyttää lähes miten tahansa.

Voidaankin nähdä että jos analyyttinen ihminen näkee fundamentalismin vaikka ”Raamattua kirjaimellisesti totena uskovan dogmaattisen kristillisen oikeiston” kautta, on näkemys analyyttinen. Ja usein termi saa tässä muodossaan vahvimman voimansa. Itsetään varma uskonto joka on liitoksissa politiikkaan on aivan omanlaisensa ilmiö. Mutta jos näistä attribuuteista yhä pienempi määrä riittää että tulkitaan mukaan sitä epämääräisempi ja laajempi se on leimakirvessanana.

Tästä rasismi -sanasta päästäänkin sitten twistiin.

Kun katsotaan maahanmuuttokriittisiä, ei ole vaikaa huomata että heillä on usein hyvinkin ankaria tarpeita määritellä asiat. Tämä koskee erityisesti heidän vastustajiaan. Tässä ei ole vaikeaa huomata että heidän asenteensa on se, että laajennetaan käsitteitä ja tehdään niistä synonyymejä. Tätä kautta käsitekirjastosta poistetaan osia.

Kun esimerkiksi puhutaan ”punavihermädättäjistä” ei taustalla ole ajatus että otetaan kohde jolla on kolme kriteeriattribuuttia, kommunistisuus, vihreät arvot ja ”mädättäjyys”. Ei. Tässä ei analysoida osaa joka pitää sisällään vain osan ”kommunisteista”. Tässä on nimenomaan ideana se, että luodaan mahdollisimman laaja leimakirvesvihollisuus joka kattaa sisäänsä kaikki jotka ovat vihreitä, punaisia tai muuten ”mädätystä edustavia” keskustaa äänestäneitä agrologi-filosofi-miekkailunharrastajia. Tässä mielessä on selvää että tässä tehdään juuri sama temppu josta ollaan – mielestäni osittain ymmärrettävästi – kun heitä itseään kutsutaan rasisteiksi vain siksi että he ovat ”maahanmuuttokriittisiä eivätkä rasisteja”.

Samoin heillä on hyvin vahva halu määritellä sanat joita on soveliasta käyttää. Ei ole vaikeaa esimerkiksi löytää ihmistä joka kritisoi maahanmuuttokriittistä siitä että tämä ei käytä oikeita sanoja. Oikeaa mieltä olevat tunnistetaan siitä että he eivät käytä vanhahtavaa ”MAMU” -sanaa vaan puhuvat rehdisti asiasta sen oikealla nimellä ”MATU”.

Prosessi on siitäkin kiinnostava että vaikka vihollisille keksitäänkin miljoonia nimiä, niin olipa kohde mikä tahansa niin ne ovat lähinnä vain toinen termi jolla sanoa ihan samat denotaatiot ja konnotaatiot. Siksi ”karvaranne” ja ”partalapsi” ovat keinoja leimata samaa ihmisryhmää. Ja ”suvakit” ovat ties mitä ”stalinistimädättäjiä” tai ”vassaripaskoja”. Viestissä synonyymin voi vaihtaa toiseen eikä asenneilmapiiri tässä prosessissa muutu. Joten näillä synonyymeillä luodaan tilanne jossa erimielisten käsitteistön analyyttisyys ohentuu. Toisto luo rakenteen jolla leimataan samaa vihollista.

Tässä mielessä ei olekaan vaikeaa huomata että tosiasiassa poliittista korrektiutta ei kaikesta huolimatta useinkaan puolusteta etikettipuheessa mukana olevan ja ajatuksia ja sanomisia rajoittavan orwellilaisen luonteen vuoksi. Päinvastoin ; Itse asiassa on havaittavissa juuri se että takana ei ole ajatus sananvapauden ja käsitteiden määrän mahdollisimman suuresta laajuudesta. Kysymys on päinvastoin siitä että ”asioista on puhuttava niiden omilla nimillä”. Toisin sanoen on yksi oikea Totuudellinen määritelmä jonka mukainen asia on sanottava ääneen. Väärää mieltä olevat eivät edusta sananvapautta vaan vääristelyä ja propagandaa ja siksi tätä on aivan asiallista sensuroida ja siihen liittyviä käsitteiden käyttöä on heistä syytä rajoittaa.

Tässä voidaan nähdä itse asiassa vahva anti-intellektuellinen sävy. Jopa hikipedian ”etsi-korvaa synonyymistössä” on havaittavissa sitä, että moni termi on inhottava siksi että siinä on vaikeita sivistyssanoja eivätkä ne mahdu ”kansanomaiseen suuhun”. Ja näin ollen asia meneekin helposti siihen että ”jos synonyymiä ei kutsu kansan suuhun mahtuvalla versiolla niin sitten puhuu väärin”. Eli sananvapautta rajoitetaan täsmälleen samalla tavalla. ”Ei näin” ja ”vaan näin” vaan vaihtavat päikseen paikkoja.

Tämä asennoituminen voi selittää osaltaan senkin miksi maahanmuuttokritiikissä niin usein sanotaan sen tyylisiä asioita kuin että ”asioista ei saa puhua”. On aina jotenkin suloista kun joku kertoo tälläisiä internetissä. Etenkin kun viimeisiä vuosia ei oikein mistään muusta ole puhuttukaan. Ja kaikki tietävät maahanmuuttokriitikoiden pääargumentit sekä tuntee ison kasan ”hommasanastoa” tai ”kansallismielistä sanakirjaa”. ; Sananvapaus sekoittuukin siihen että ”ollaan huudeltu asiasta vuosia eikä yhteiskunta noudata meidän mielipidettä”. Toisin sanoen sananvapauden sijaan kismittää se, että yhteiskunta ei toimi kuin heidän ajatuksensa olisi niin oikeassa että keskustelua sen kyseenalaistamissta ei edes tarvita.

Toisin sanoen

Kysymys on enemmän siitä että kun he itse näkevät että asia on jollain tavalla, siitä mielipiteenilmaisu on ”asioiden kutsumista niiden oikealla nimellä”. Joka vertautuu Orwellin kuvaamaan tilaan jossa joku keskusorganisaatiotaho ottaa vallan määrittää kielen eikä tästä päätöksestä saa olla erimielinen tai tehdä erilaisia mielipiteitä siitä mitä tämä käsite ylipäätään pitää sisällään. Ja tähän liittyy vastapuolen leimaaminen koska tärkeintä on ”suojella valtakuntaa eikä ole tarpeen osallistua intellektuellin norsunluutornissa olevan käsitesaivarteluun ja muuhun näpertelyyn”. Ja siksi kaikki erimielisyys voidaan tunkea yhteen nippuun.

Tämä on nähtävissä siinäkin miten moralistisin konservatiiviskene on kritisoinut eräitä sanakirjoja siitä että se on painanut seksuaalivähemmistöihin liittyviä käsitteitä kansiinsa ; Heidän näkemyksensä on se, että sukupuolisuuteen liittyvät asiat ovat ”biologinen tosiasia” ja tätä kautta erilaisille mielipiteille ja niiden käsitteille ei pidä antaa tilaa sanakirjoissa ”koska ei niitä ole olemassa”. Sanakirjoissa, jotka pitävät sisällään myös esimerkiksi uskonnollista käsitteistöä jonka olemassaolosta ei ole mitään todisteita.

Aivan lopuksi sanonkin että oletan että moni näkee tämän vlogauksen joko vastustavana tai tukevana näkökulmana maahanmuuttopolitiikkaan. Se on sitä kuitenkin korkeintaan muutamien sivuhuomautusten tai asioiden kohdalla. Nämä koskevat detaljeja, mutta eivät pääargumenttia. Pääargumentti on yksinkertaisesti se, että Orwellilla oli teoria siitä mitä propagandistinen puhe on ja miten se toimii. Ja sen valossa propagandistisuutta löytyy ja ei löydy hyvin erikoisissa paikoissa. Luultavasti tässä tuli esiin ajatuksia jotka eivät ole tavallisia ja jotka voivat olla yllättäviä. Näihin huomioihin syntyy tietenkin tunnereaktioita koska propaganda ja orwellilaisuus ovat itsessään jokseenkin ladattuja termejä. Ja niiden käyttäminen analyyttisesti on vaikeaa, etenkin kun niitä usein käytetään lähinnä ad hominem -pohjaiesti.

Itse sanon aivan suoraan että en ole koskaan ymmärtänyt sitä miksi kaunokirjallisuuteen vetoamista ylipäätään käytetään argumenttina. Olipa kyse sitten uskonnollisesta keskustelusta jossa Tolstoin kirjat toimivat jonain jolla yritetään osoittaa ateismi epätodeksi. Tai ylipäätään mikä muu tahansa. Sanon aivan suoraan että minun silmiini kaunokirjallisuus kuvaa kirjoittajan tuntemuksia. Ne voivat kuvata maailmankuvia. ;Mutta ne enemmän kuvaavat näitä tunteita kuin todistavat että maailma toimii juuri siten. Näin ollen koko lähestymistapa on itsessään sitä että vedotaan eikä argumentoida.

Tässä mielessä voidaan kuitenkin sanoa että Orwellilaisuuteen viittaavat ovat itse tehneet tästä lähestymistavasta relevantin. Ja tässä yhteydessä on nähtävissä että orwell kuvaa sitä miten propaganda hänen maailmankuvansa mukaan ilmenee ja toimii. Jos jotakin kutsutaan orwellilaiseksi niin voidaan katsoa sitä mitä orwell sanoo. Ja aivan selvästi orwellin teoksista kumpuaa jotain sellaista joka on hyvinkin antiteesi sille miten moni asiat kokee. Tässä kohden voidaan sanoa että he viittaavat orwelliin tavalla joka ei ole ainakaan Orwellin kirjoista peräisin. He varmasti heijastavat näissä kohden sitä mitä heidän oma maailmankuvansa on mieltä propagandasta ja sen toimintaperiaatteista.

Toisaalta tässä yhteydessä on selvää että tämä heidän terminsä on kenties itsessään sen ytimessä mitä Orwell vastusti. ; Anti-intellektuellismi jota selitetään sillä että halutaan ”rehellisesti puhua asioista niiden oikeilla nimillä sen sijaan että saivarrellaan elitistisesti käsitteillä” ja käsiteanalyysin tuomitseminen orwellilaiseksi uuskieleksi on tässä mielessä oireellista. Se on juuri jotain josta orwell oikeasti varoitti. ; Se, onko orwell tämän jälkeen oikeassa tai väärässä on sitten aivan oma kysymyksensä. Samoin se miten politiikkaa pitää tämän tiedon pohjalta tehdä – tai tarvitseeko asiasta edes välittää. Uskon silti että jos tämä tuottaa kommentteja, saan tästäkin vlogauksesta vihaista palautetta jossa orwellin teorian kautta mallinnettua tilanneaanlyysiä katsotaan puolueelliseksi. Haluan olla sen verran poliittisesti epäkorrekti että kutsun jo valmiiksi näitä ihmisiä ”helvetin idiooteiksi”.

Saako demokratiassa hävinnytkin sanoa mielipiteensä?

Trumpin vaalien jälkeen hävinneet puolet ovat tehneet monenlaisia. Eräs tapaus on erikoinen. Se oli omituinen ja kiehtova. AIheena on "HE WILL NOT DIVIDE US" -viestiä toistava taideprojekti. Viesti oli selvästi myös ns. poliittista taidetta. Ja Trumpin vastaista. Viesti on tietenkin jossain määrin hävinneiden karkeroitumitsa joka on naamioitu optimismiksi. Virallinen viesti onkin jotain joka selvästi yrittää optimismilla reagoida jakautumisen ja vihollisuuden uhkaan jota koetaan olevan ilmassa. "Open to all, 24 hours a day, seven days a week, the participatory performance will be live-streamed continuously for four years, or the duration of the presidency. In this way, the mantra "HE WILL NOT DIVIDE US" acts as a show of resistance or insistence, opposition or optimism, guided by the spirit of each individual participant and the community. "

Mutta sitten nörtit ja trollit iskivät. 4CHAN, joka on Suomalaisen ylilaudan suurempi ja vielä aavistuksen verran mielipuolisempi paikka on jokin jossa ei saa kertoa että jokin on "mahdotonta". Kun nörtit uskovat tieteellisiin induktioihin rukouilun sijasta, ja heillä on käsissään ns. aivan liikaa vapaa-aikaa, tapahtuu hyvin ällistyttäviä asioita.

Alun perin "HE WILL NOT DIVIDE US" -kuvaa laitettiin kameroihin. Ja sen paikka oli tiedetty. Siksi trollit menivätkin sen lähelle tuottamaan Trumpia tukevaa iskulausetta. Näin ollen yhtenäisyyttä korostavaa viestiä ei sensuroitu mutta taideprojektia katsovat kuulivat videoissaan Trump -myönteistä viestintää. Tämä on tietenkin jossain määrin kiusaannuttavaa heille joille koko projekti oli hengeltään Trumpinvastainen ja reagointi Trumpiin liitettyyn uhkaan.

Ja niin kävikin että viestin paikkaa ja sitä kuvaavaa kameraa siirrettiin. Tällä kertaa tuntemattomaan paikkaan. Viestiä ei muutettu. Se liehui lipussa joka oli vedetty salkoon. Videokamera kuvasi tyhjää taivasta. Kuvassa ei ollut maamerkkejä tai mitään muutakaan jotta sen paikkaa voitaisiin selvittää.

Tähän liitettiin viesti jossa luvattiin että viesti pysyisi salossa koko Trumpin vallassaoloajan. Tämä koettiin haasteena ja haastamisena. Ja tästä alkoi ns. projekti ; 4Chanilaiset tarkkailivat videota. Siinä tapahtui asioita. Aurinko nousee ja aurinko laskee ja tätä kautta voidaan tietää millä aikavyöhykkeellä lippu sijaitsee. Tätä tietoa yhdistettiin siihen minkälainen sää kuvissa oli ja näin saatiin rajattua aluetta pienemmäksi. Nörtit tutkivat myös kuvassa näkyviä lentokoneita ja niiden lentoreittien kautta saatiin rajattua hyvinkin pieni alue. Tätä täsmennettiin yöaikana saaduilla tähtitieteellisillä tiedoilla yhdistettynä satelliittien lentoaikoihin. ; Tilanne huipentui siihen että vieläkin liian suurta aluetta rajattiin siten että eri paikoilla soiteltiin kovaäänistä torvea samalla kun nettikameran toisessa päässä kuunneltiin kuuluuko sitä soittoa juuri sillä hetkellä. Lopuksi lippu vedettiinkin salotsa ja sen tilalle vedettiin Pepe -aiheinen T -paita ja "Make America Great Again" -lippis.

Olen luonnollisesti hyvin vaikuttunut.

Vaiva ja työ ja nerokkuus joka yhden lipun etsimisessä on on mielestäni uskomattoman kova temppu. Tätä ei voi olla ihailematta. Samalla on selvää että itse teko on hyvinkin siinä mielessä absurdi ja pikkumainen että sen kohdalla tekisi mieli sanoa että "no harm done". Teko oli seurauksiltaan hyvinkin mitätön eikä kukaan vahingoittunut.

Mutta sitten on se toinenkin puoli. Vaivan takana on toinenkin puoli ; Ryhmäpaine ja kiusaaminen on huolestuttavaa nimenomaan silloin kun se yltää hyvin kaikenkattavaksi. Kaikenkattavuus näkyy siinä että myös pieniin asioihin nähdään tarpeelliseksi puuttua.

Kuten kirjoitin, ensimmäisen lipun kohdalla toiminta oli mielestäni soveliasta siinä mielessä, että siinä vastustajan viestiä ei poistettu. Se ei ollut sensuuria. Sen päälle ja oheen liitettiin muita asioita. Mutta lipun kohdalla itse alkuperäinen viesti otettiin pois. Toisin sanoen haluttiin korostaa sitä että tämänlaisia viestejä ei oikein haluta nähdä. Ja tämä tarkoittaa sitä että lippu voidaan käydä varastamassa toisen ihmisen lipputangosta. Kyseessä on symboliin isketty varkaus joka itse asiassa antaa viestin siitä että "hävinneiden tulisi pitää turpansa kiinni" ja noudattaa jotain Trumpin määrittämää asiasisältöä joka määrittää mikä on poliittisesti korrektia ja mikä valeuutisointia. (Jotain jota monet Trumpin epäkohteliaisuutta kannattavat trollit ovat yleensä vastustaneet ennen hänen valintaansa.)

Toisin sanoen tässä puututaan väärää mieltä olevan omistusoikeuteen ja sananvapauteen. Tässä kohden tosin vastaan saattaakin tulla Streisand -effect. Juuri kukaan ei tosiasiassa olisi välittänyt jostain hyvin helposta sanaleikistä. (HE WILL NOT DIVIDE US voidaan käsittää siten että jakaminen koskee joko "Meitä" tai "Amerikkaa".) Kun se koettiin ärsyttäväksi ja sitä ryhdyttiin jahtaamaan siitä tulikin kiinnostavaa.

Samalla jotenkin alleviivattiin sitä että Trumpin kannattajat eivät olekaan sananvapauden ja poliittisen epäkorrektiuden vastustajia vaan nimenomaan sensuroimassa for lulz. Ja heitä naurattaa kovasti se että sensuuria tapahtuu heidän kanssaan erimieltä olevalle. ; Ei ole sattumaa että vitsit ovat pikkumaisia ja niiden kieltäminen ja sensuuri "ei vahingoita paljoa". Mutta pahat johtajat ovat tupanneet ns. keräämään vitsinkertojia. Erimielisyyden ilmaisu häiritsee näiden johtajien johtajuudestaan nauttimista ja ne halutaan siksi torjua ja torpata.

Näin siitä huolimatta että temppu oli omalla tavallaan hyvinkin vaikuttava.

Tuskin olisin itse onnistunut vastaavassa. En vaikka minulle annettaisiin kaikki ylimääräinen vapaa-aika. ; Toisaalta olisin tekemisen lisäksi suhtautunut onnistumiseeni eri tavalla. Tästä hyvänä esimerkkinä on se, kun taannoin selvitin "hyvin todennäköisesti rajaten" sen kuka tietty yksilö "Takkirauta" -blogia pitänyt Ruukinmatruuna oli irl. (Toki on teoriassa mahdollista että osittain induktiivisia päätelmiä sisältävä tutkintalinjani sattui löytämään jonkun joka vain sattuu sopimaan ihan näihin kaikkiin attribuutteihin. Mutta tämä on melkoisen epätodennäköistä.)

Tämä onnistui koska hänen anonyymiytensä oli ns. "varsin näennäistä".  Hän kertoi elämästään ja jotkin yksityiskohdat toistuivat. (Ja jos se toistuu 3 kertaa se ei enää ole sattumaa, kuten "Ruukinmatruuna" itsekin sanoisi.) Hän tuli paljastaneeksi aika paljon yksityiskohtia blogissaan. Aviosääty, lasten lukumäärä, jopa se millä viikolla hänen nimipäivänsä on. Harrastuksista selvisi joitain varsin harvinaisia harrastuksia joihin liittyy ns. paperijälkeä ja lehtikuviin pääsyä - historian elävöitys jossa opetellaan Liechtenaueria, purjehdus, laskuvarjohyppy. Tätä voitiin yhdistää ammattiin metallialalla ja Diplomi-Insinöörin tutkinto. Hän oli myös nainen ja omien sanojensa mukaan blondi. Näillä tiedoilla pääsin "uskottavaan lopputulokseen". Jota en paljasta tässä, sillä kokisin tämän tarpeettomaksi. Minulle riittää se että selvitin tiedon jota on salattu ja haluttu salata. Mutta en näe mitään tarvetta puuttua toisen ihmisen autonomiaan siinä mielessä, että erikseen paljastaisin työni lopputuloksen kaikille. Minusta olisi ilkeää paljastaa ihmisen identiteettiä kaikille kun hän selvästi on halunnut pitää sen salattuna. Anonyymiys on valinta ja minusta olisi pikkumaista vuotaa tieto julkiseksi vain siksi että en satu olemaan poliittisesti samaa mieltä monessakaan asiassa hänen kanssaan.
1:  Sitäpaitsi tämänlaiset asiat tarjoavat ns. leaveria. Hän on tavallaan palveluksen velkaa omasta huolimattomuudestaan ja voin varmistaa että hän kohtelee minua jatkossakin asiallisesti ; Vihjeeksi voisin sanoa että asiat voi hoitaa hyvinkin "Hikipedian" ja "Raivon Ensyklopedian" Napoleonkin on kiinnostanut minua mutta tiedän hänestä, lukemiensa ja seuraamiensa lehtieä kautta, että hän on Turkulainen homo. Ja jälkimmäinen ei jätä paperijälkeä. Hän on vuotanut itsestään tietoa tämän verran ja olen sentään ollut hänen kanssaan tekemisissä tavallaan "vain vuosia". Ruukinmatruuna tykkäsi omasta äänestään ja itsestään ja näistä kertomisesta. Sinänsä ymmärrettävää. Mutta jos haluaa pysyä anonyyminä...

Toisaalta toivoisin että 4Chan valitsisi oikeasti hyviä ja merkittäviä kohteita seurattavaksi. Se voisi tarkastella esimerkiksi ISISin julkaisemia videoita ja selvittää niistä missä nämä paikat tarkalleen ottaen sijaitsevat ; Jos ensimmäinen mielleyhtymä on "ei ole mahdollista", niin tiedän että 4Chanille mahdoton on vain tavallista kovempi haaste. ISIS -videoissa on sentään enemmän vihjeitä kuin tyhjässä taivaassa...

Yhtenäinen Suomi

Kansallismieliset korostavat puheissaan hyvin usein yhtenäistä Suomea. He esimerkiksi ovat pahoillaan siitä että maahanmuuttokeskustelu ja liberaalien ja konservatiivien väliset väännöt tuottavat kansaan hajaannusta.

Tässä kohden utopiana ja unelmana on Yhtenäinen Suomen Kansa. Kansa jolla on hyvin tietynlainen mielipiteistö. Onkin sanottava että nähdäkseni maahanmuuttokritiikin suurin ydin ei ole rasismissa tai rodussa. Vaan nimenomaan siinä että islam on ulkopuolista ja väärää kulttuuria. Sama nähdään myös liberaaleissa. Heillä on vääriä mielipiteitä joten he ovat väärää kulttuuria.

Tässä kohden onkin hyvä huomata että mielipiteiden koheesio ja samanlaisuus nähdään hyvin oleellisena. Ja tässä mielessä onkin ymmärrettävä miksi noissa piireissä on niin omituinen suhtautuminen poliittiseen korrektiuteen; Sama ihminen voi selittää että kaikkea tulee voida sanoa mutta sitten hän voi itkeskellä kun hänen pyhien arvojensa päälle "kustaan ja paskotaan" olemalla niiden kanssa erimielinen.

Taustalla on juuri se, että väärää kulttuuria edustava tuottaa säröä. Ja poliittinen korrektius on vain siellä missä on vaarallisia vääriä mielipiteitä tukevaa valtarakennetta. Näin selittyy miksi kun PS oli vähemmistö, valitettiin kuinka YLE on kauhea hallituksen komppauskone. Korostettiin että median pitää tuoda esiin myös toiset puolet jotta se olisi vapaa ja riippumaton. Mutta nyt sitten kun PS on vallassa valitetaan kun se ei ole, on noussut intoilua siitä että sen julkaisulinjan pitäisi tukea poliittista valtaa, onhan se valtion maksama media ja kaikkea.

Tässä kohden unohtuukin se, mitä yhtenäisyys vaatii. Etenkin viimeisen 10 vuoden aikana konservatiivit ovat valinneet poliittisen epäkorrektiuden välineeksi. Tämä sopii hyvin huonosti yhteen yhtenäisyyttä korostavien asioiden kanssa. Poliittinen epäkorrektius nimittäin todellakin lisää sitä mitä pidetään asiallisena vapautena. Ja tämä lisää sitä monikulttuurisuutta ja konflikteja jotka konservatiivit ymmärtävät niin hyvin pelottaviksi monikulttuurisuuden kohdalla.

Tämän hetken kansallismieliset eivät tule toimeen edes keskenään. Puheet Kansasta ja sen Yleistä Tahdosta ovatkin yhä vahvemmin utopistisia haihatteluja heidän päässään. Edes kansallismieliset eivät saa rakennettua yhtenäistä puoluetta joka puhaltaisi yhteen hiileen. Sen sijaan sitä fragmentoidutaan ties mihin.

Liberaalien kohdalla ei näytetäkään ymmärtävän sitä että jos ensin pilkataan ja haukutaan tunteilijoiksi ja leimataan kansanpettureiksi että miksi seuraavaksi nämä liberaalit eivät kuuntele, ota agumentteja vakavasti ja tule samalle puolelle kaveriksi. En tiedä miten kansallismieliset saavat toisensa kaveriksi? Vittuilemalla humalassa nakkikiuskojonossa ja vetämällä toisiaan turpaan jotta saavat parhaan kaveruuden saippuantiputtelusuihkussa? En tiedä.

Kovaa sadattelua

"Kova sade" on depressiivis-aggressiivinen peli joka on periaatteessa miniepisodeista koostuvan kliseisen sarjamurhaajasarjan kaltainen. Toki tässä pelissä on hyvin useita lopetuksia ja tarinat etenevät valintojen mukaan hyvin paljon. Joten peli on kokonaisuudessaan enemmänkin "valitse oma seikkailusi" -kirjan ja "Saw" -elokuvasarjan yhdistelmä. Peliä pelataan useilla eri hahmoilla.

Tässä pelissä huomiotaherättävin ratkaisu on tietenkin se, että pelaaja laitetaan pelaamaan myös sitä sarjamurhaajaa jota kaikki pelihahmot etsivät. Tämä on toki selvää pelin alusta lähtien. Mutta sarjamurhaaja ei ole kuitenkaan se pelihahmo jota pelaaja ensimmäisellä pelikerralla olettaa olevan murhaaja.

Pelin tärkein idea onkin se, että se on hyvin "noir". Siinä sarjamurhaaja on tavallaan koko pelin sympaattisin ja oikeamielisin hahmo. Ja hänen toimensa selittyvät tällä sympatiakyvyllä. Murhaajalle kysymys ei ole lasten hukuttamisesta vaan testeistä joissa uhrit onnistuvat tai epäonnistuvat. Murhaaja toimii kuten toimii koska hän käsittelee hylätyksi tulemista ja rakkautta.

Heavy Rain onkin hyvä esimerkki siitä miten kristilliset konservatiivit käsittelevät perinteisesti ihanteellisia tarinoita väärin ; Heille kysymys on ideaalista. Ajatus on toki peräisin antiikin kreikasta. Aristoteles esitteli "Runousopissa" idean että samastuttava sankari on hyveellinen. Sankari olikin jotain joka oli tavallisen ihmisen ja Jumalan välimaastossa. ; Samassa mielessä antagonisti edustaa selkeää pahaa.

Tästä on kasvanut konservatiivinen idea jossa taiteen tulee edustaa jotain ideaalia. (Näin valtion tulisi tukea vain kansallismielistä taidetta tai vastaavaa.) Antisankareiden käyttö tässä yhteydessä nähdään moraalittomuuden lietsomisena ja moraalin turmelemisena. ; Tällä halutaan tukea ajatusta objektiivisesta moraalista jossa hyvä on hyvää ja paha on pahaa ja erityistapausten ymmärtäminen on irrelevanttia korkeampien hyveiden rinnalla. Tarinan pitää alleviivata sitä onko hyvä hyvää ja paha pahaa. ; Tarinassa pitää olla kauneutta joka kiinnostaa ihmisiä ja estää heidän katsettaan harhailemasta kyseenalaistaiseen ja pahuuteen.

"Heavy Rain" demonstroi sitä että osa tästä on aika totta. Lihava yksityisetsivähahmo on sympaattinen ja empaattinen ja on hyvin vaikeaa olla samastumatta häneen kun hänen tehtävänsä sisältävät esimerkiksi vauvan vaipanvaihtoa. Pelin sankariksi valittua isää on sen sijaan vaikeaa sympatisoida tilanteissa jossa hän ampuu huumediileri-isän. (Pelissä tapetaan aika vähän verrattuna normaaleihin peleihin mutta niihin ladataan tunnetta.)

Kuitenkin "Heavy Rainin" hahmojen uskottavuus syntyy juuri heikkouksista. Yksityisetsivähahmon hyvyys on uskottavaa vain kontekstissa. Maailma ympärillä on kyyninen ja tätä kautta hahmo tuo maailmaan pieniä hyviä ja kauniita asioita. Hahmolla on muita heikkouksia. Puhtaasti hyveellinen hahmo ei olisi samastuttava ollenkaan samalla tavalla.

Tässä mielessä tarinan ei pidäkään heijastella Platonin perustavaa arvoa nimeltä hyve vaan perustavaa arvoa nimeltä Totuus. Ja tässä mielessä kuvitteelinen hahmo voi paljastaa monia asioita. "Heavy Rain" on peli joka muistuttaa siitä että tosielämässä ei ole yleensä puhtaasti sankarillisia tai puhtaasti paheellisia hahmoja. Antisankareiden maailma on jotain joka muistuttaa siitä että ulkonäkö saattaa pettää ja asiat eivät ole ensivaikutelmien mukaisia. On kyettävä kyseenalaistamaan. On kyettävä arvioimaan asioita tilannekohtaisesti.

Konservatiivinen tarina tukee ennakkoluuloja ja ennakkokäsityksiä. Niissä seurataan itseä suurempia voimia ja sankari on sankari koska on oman elämänsä sivuhenkilö. Tämänlaisessa tarinamaailmassa on vaikeaa muuttua. Antisankareiden kohdalla kyse on usein alleviivatummin tilannetajusta ja valinnasta kuin kohtalosta ja tottelemisesta. Jos perinteisessä tarinassa väkivalta on jotain joka oikeutetaan jollain suuremmalla ideaalilla, on antisankareiden maailmassa tappaminen aina ennen kaikkea valinta jolla on ultimaattisia lopputuloksia siitä huolimatta että niiden lähde on oma itse. Jopa silloin kun paperiorigami käskee.

Propaganda onkin usein kitchiä ; Tämä ei ole sattumaa. Kauneuden, hyvyden ja totuuden halutaan olevan selkeitä ja sellaisia että ne ovat ensivilkaisullas selvää. Sanoisin jopa niin että konservatiivinen elämäntapa nojaa uskontoon ja isänmaahan ja vastaaviin konsepteihin jotka heidän käsissään ovat enemmän ideaalinarraatioita kuin jotain joka huomioi mitään tosielämän piirteitä. Tässä mielessä onkin tavallaan piristävää että konservatiivit ovat muuttuneet. Poliittinen korrektius on hylätty ja nojattu rehellisyyteen ja totuuteen.Tämä on toki muuttanut heidät totaalisiksi antisankareiksi. Jopa siinä määrin että he itse käyttävät tästä epäkohteliaampaa "L" -sanaa...