Lopun alku ; Tarina vailla loppua

Fanart -konsepti perustuu siihen, että kirjan, televisiosarjan, elokuvan tai vastaavan henkilöhahmoille kuvitellaan elämää joka ylittää varsinaisen teoksen rajat. Monen mielestä tämä on varsin typerää. Että ei pidä miettiä vaikka sitä, mitä sankareille tapahtuu kirjan jälkeen. Sillä hahmoilla ei ole elämää teoksen ulkopuolella.

Pelkkä muistutus fanartista antaa tälle tulkinnalle arvokkuutta. Mutta muutoinkin on hyvin perusteltua pitää teosta "omana kuplanaan". On turhaa miettiä miten "kaunis ystävyys" jatkuu "Casablancan" päätteeksi. On turhaa miettiä mitä "Tuulen viemään" Scarlett O'Hara tekee "huomenna olevana uutena päivänään". Ja ennen kaikkea kun "Once upon a time in West" -elokuvassa soperrus-muristaan jostain yhdestä päivästä, tiedetään että tämän päivän tuleminen murtaisi elokuvan ajaman tunnelman. Jatkon ajattelu selvästi pilaa näiden elokuvien sanoman.

Sadut itse asiassa rakentavat jo kliseillään selkeän satutilan ; "Olipa kerran" ikään kuin avaa eskapistisen kuplan toiseen todellisuuteen ja "Elivät elämänsä onnellisena loppuun asti" sulkee sen. Tätä rakennetta käytetään usein niissä tarinoissa joissa sankari ratkaisee konfliktin. Silloin henkenä on ikään kuin korostaa, että seikkailu on se mielenkiintoinen vaihe, ja sen jälkeen tarkkailijan mielenkiinnon voi siirtää jonnekin muualle. Jäljellä ei ole enää ainakaan mitään kiinnostavaa. Tämän vuoksi elokuvien loppuun tarvitaan erityisiä häivytyskohtauksia ; "Viimeisessä mohikaanissa" konflikti päättyy ja tarina loppuu varsin pian lopputaistelun - loppukaksintaistelun, eli parhainta mallia olevan - jälkeen. Ja jos asia jäisi vain siihen, ratkaisu tuntuisi tarinankerronnallisesti samalta kuin seinää päin juokseminen parkourissa. Elokuvan lopussa katsellaankin hieman vuoristomaisemaa ja kuunnellaan musiikkia, jotta päästäisiin ikään kuin astettain ja lempeän ohjatusti irtautumaan elokuvan maailmasta.

Joskus lopunjälkeisen miettiminen on kuitenkin oleellista. Joskus elokuvan koko idea on siinä, että elokuva ikään kuin virittää miettimään myös lopun jälkeistä aikaa. ; "Unkurissa" oli sitten siitä toisenlaisesta lopettamistavasta. Ja nimenomaan westernien yhteydessä. "yksi parhaita on tietysti clint eastwood. hän on yleensä hiljainen, juro ja tympeä, joka ei etsi ongelmiin yhteiskunnallisia ratkaisuja, vaan antaa järeän revolverin pyhittää keinot ja tarkoituksen. eastwoodissa on muutenkin jotain perushämäläisen lohdutonta; paksu siivu vähäpuheista jurottajamiestä, jonka tunnevammaiset tunnustukset typistyvät tyhjiksi tuijotteluiksi tai jäyhiksi murahduksiksi. silti on aina äärettömän mieltänostattavaa, kun hän pyyhkäisee pahan voimat maan päältä ja katoaa taivaanrantaan." Hyvin usein lännenelokuva poistuukin konfliktin ratkeamiseen. Näen että poistuminen voi tarkoittaa sitä, että lännensankari on eräässä mielessä muuttumaton. Vapauden ideaalia ei voi kahlita. Klassisesti lännemies onkin vapaa indiivi.

Näkisin kuitenkin että on tilaa myös sille toiselle kulmalle. Revolverisankari edustaakin siinä vapauden sijasta villeyden ideaalia. Hän on toimija joka purkaa sivistynyttä maailmaa kohtaavia ongelmia. Henkenä on tällöin se, että sivistynyttä yhteiskuntaa - tai ainakin yhteisöä - uhkaa jokin barbaarinen voima joka ei tottele sivistyneen maailman kielipeliä. Lännenmies taas pelaa barbaareiden kanssa samalla menetelmästöllä, ainoastaan paremmin ja viattomia vahingoittamatta. ; Siinä missä aseseppä voi lopettaa miekantaonnan - mitä tuhlausta - ja ryhtyä aurasepäksi, on revolverimiesten taidot hyvin kontekstisidonnaisia. Taidoilla ei ole mitään osaa tai arvoa sivistyneessä vakaassa yhteiskunnassa. Lännenmies on siis myös osaton ja osaamaton. Häntä tarvitaan konfliktin purkamiseen ja ratkaisemiseen, mutta tämä ratkaisu tekee sankaristakin turhan. Ilman vihollista lännenmies on korkeintaan antisankari, hän näyttäytyy paheiden pesänä.

Tästä onkin henkevämpää astua vielä syvemmälle. Poistuuhan myös Kuningas Arthur ja Väinämöinenkin näyttämöltä. He kuitenkaan eivät oikeastaan pura ongelmaa. Päin vastoin. Heitä kuvaa se, että he lupaavat tulla takaisin, kun tarve on taas kova. Poissaolo on väliaikaista. Maailmassa ikään kuin vallitsee välirauha. Jos sekään.

"Bonuskaupungissa järjestetään suuret hautajaiset kun Lauri Kenttä kuolee. Lauri asetetaan kylmään holviin. Siellä hän saa nukkua maailman loppuun saakka. Manan majoilla surulliset henget vaeltavat autioita rantoja. Pahasti pitkästynyt supermies murtautuu ulos kuoleman valtakunnasta. Styx -virta on halvinta ylittää uimalla. Kolmantena päivänä Lauri Kenttä nousee kuolleista ... 26 vuotta aiemmin Matti Hagelbergin ongelmat alkavat, kun hänen huulensa jäätyvät maitotonkkaan."
(Matti Hagelberg)

Kuitenkin ongelmallisin lopettamistyyppi löytyy "Raamatusta". Tämä ei yllätä koska tässä tarinassa koko voima kumpuaa siitä että kaikki merkittävä tapahtuu vasta kirjan loppumisen jälkeen. Arjessa Jeesuksen imitaatio johtaa What Would Jesus Do -kysymykseen. Mietitään miten Jeesus ratkaisisi ongelman. Merkittävin osio rinnastetaan elämään kirjan ulkopuolella. Ja tietysti se ihan ehdottomasti kaikista tärkein osio tapahtuisi elämän jälkeen, kuolema olisi oman tarinan loppu ja se tärkein tapahtuisi oikeasti vasta sen jälkeen. Koko konsepti perustuu lopun kadottamiseen ja levittämiseen. Ilman laajentamista lopun ulkopuolelle jää vain tarinakupla jossa ei juurikaan mitään sisältöä edes ole. ; Jopa maailmanloppuprofetiat voidaan nähdä jonain jossa maailmanloppua odotetaan iloiten siksi että kristinuskon koko idea on laajentaa merkitys loppunsa ulkopuolelle.

Jeesus on erikoinen. Hän samanaikaisesti ratkaisee ongelmat, poistuu että lupaa tulla takaisin. Tästä syntyy helposti hyvin omituisia tunnelmia. Unkurin kommenteissa tätä puolta valaistiin seuraavalla tavalla ; "jos ajattelee raamatun tapahtumia pelkkänä tarinana, näkee kertojan ongelman: miten juoni voisi jatkua tästä, upean pääsiäisdraaman jälkeen? eihän kuolleista noussut sankari voi jäädä elelemään meidän muiden joukkoon ja joskus kuolla luonnollista kuolemaa. miten tällaisen tarinan saa loppumaan? sankarin on noustava hevosen selkään ja lähdettävä pois. elokuvissa tässä kohdin seuraa lopputasaantuminen: kerronnan rytmi rauhoittuu, aurinko laskee ja musiikki alkaa enteillä loppua."

Loppu on tarinankerronnallisesti toimiva. Mutta se valitettavasti kuoleentuu välittömästi jos tarinaa aletaan ikään kuin elämään omassa elämässä. Tarinankerronnallisesti Jeesuksen puute on siinä, että;
1: Ristinkuoleman jälkeen ylösnoussut ei voi vain jäädä elämään kuollakseen sitten joskus. Tämänlaisen esimerkin kanssa hänestä tulisi jonkinlainen supersankari. Kenties Deadpool. Deadpoolkin kykenee regeneraatio -ominaisuuksiensa avulla palaamaan hyvin brutaalista murskautumisesta. Sarjakuva on tehnyt tästä jopa jonkinlaisen tyylikeinon. Esimerkiksi Deadpool saattaa pudota pitkiin piikkeihin ja kiivetä piikeistä ponnistellen työläästi ylös. Tarinankerronnallisesti Jeesus ei tee mitään sellaista nähtävissä olevaa superihmettä, mitä Deadpool tai muut supersankarit eivät olisi tehneet monta kertaa. Tai puolijumalat ennen häntä. Jeesuksen poistumaa selvästi tarvitaan, koska vasta se tekee hänestä Jumalisen hahmon eikä vain jotain maagikkoa. Vasta ylösnousemukseen liittyy väite siitä että muutkin ihmiset voivat tehdä mitään samanlaisia ihmetekoja kuin hän itse on tehnyt.
2: Poistuva sankari taas yleensä poistaa konfliktin. Mutta kuten jokainen kristitty tietää, Saatana on maailmassa ja syntiä pitää varoa joka päivä. Poistuva sankari, joka nousee hevosen selkään, on ongelmanratkaisija joka on hoitanut ongelmat pois. Kun ihmiset on pelastettu he eivät enää tarvitse pelastajaa. Kristinopin ytimessä on taas se, että Jeesus on pelastanut jollain sellaisella tavalla, että tarvitsemme vielä pelastusta ja elämme uhassa joka ikinen päivä. - Nähdäkseni tämä tarkoittaa sitä että Jeesus ei ole ihmiselämän kannalta mikään pelastaja vaan enemmänkin suojelija.

Jeesus on siksi poistunut, kuten tarinankerronta vaatii. Mutta odottamisen tunne on kova ja täät kautta tilanne on jotenkin antiklimaattinen. Unkurissa asia kuvattiin näin "muistan yhden kohtauksen, jossa jeesus ristiinnaulittiin, ja minä jäin siihen käsitykseen, että jeesuksen piti vain piipahtaa taivaassa ja tulla heti kohta takaisin. hän sanoi menevänsä edeltä järjestämään asioita. mutta mehän olemme odottaneet jo kaksi tuhatta vuotta. juoni muistuttaakin niitä kertomuksia , joissa mies sanoo vain käväisevänsä kioskilla. veisi samalla loton. kortti tulee sitten etelä-amerikasta."

Armoton

Clint Eastwoodin monissa elokuvissa käsitellään kostamista ja vääryyksien kohtaamista maailmassa. "Mythopoeiassa" kuvataan miten hänen elokuvansa "Gran Torino" on siirtynyt "vanhatestamentillisesta maailmasta" "uuden testamentin maailmaan". Kontrastina ovat Eastwoodin perinteiset hahmot "Eastwoodin esittämät sankarit ovat tyypillisesti vanhatestamentillisia hahmoja. Silmä silmästä, hammas hampaasta: heidän sankaruutensa on oikeuden veristä toteutumista. Väärintekijät eivät pysty pysäyttämään Jumalan vihaa eikä ylivoimaiselta vaikuttava paha pysty nujertamaan eastwoodilaista sankaria. Walt Kowalski näyttää olevan menossa samaan suuntaan: ensialkuun hän pelastaa yhteisön nimenomaan voimankäytöllä uhkaamalla. Kun paha iskee uudelleen, kaikki (niin elokuvan sivuhahmot kuin Eastwoodin tunteva elokuvayleisökin) odottavat häneltä hirvittävää kostoa, jonka jälkeen pahaa ei enää olisi. Toisin kuitenkin käy. Kowalski kyllä tarttuu toimeen, mutta vihollisten tappamisen sijasta hän antaakin oman henkensä toisten suojelemiseksi."

Näkemys ei ole huono. Kuitenkin näkisin että Eastwoodin elokuvissa on monesti hyvinkin erilainen pohjasävy kuin niissä voisi odottaa. Malliesimerkkinä tästä voisi olla vanha, vuonna 1968 ilmestynyt, elokuva "Hirttäkää heidät". Tämä elokuva on toki kostoteema jossa pahaa vastaan törmätään ja sitten sitä ei enää ole. Ensimmäisellä katsomiskerralla syntyi olo, että tässä aluksi kohdataan vääryys ja sitten kostetaan se joko itse tai lakituvan kautta.

Toistuvammat katsontakerrat kuitenkin paljastavat asioita tapahtumien takaa ; Tässä elokuvassa on kuitenkin kysymys pääasiassa ja etenkin armosta. Elokuvassa kostonhimo toki tehdään samastuttavaksi, mutta nähdäkseni tämän pääfunktiona on - paitsi saada oikeutus elokuvaväkivallalle joka taas auttaa lipputloissa niin myöskin tai ellei peräti eniten - se, että katsoja pääsee samastumaan painiskeluun jota käydään oikeudentajun ja kostonhalun sekoittumisessa. Elokuva on itse asiassa tulkittavissa vahvaksi kannanotoksi kuolemantuomioihin ja koko kuolemanrangaistuksen ideaan. Tämä elokuva vastustaa sitä. Tässä elokuvassa hirttäminen - olipa kyseessä yksilöiden tekemä lynkkaus tai juridisesti valtion tekemä teloitus - esitetään negatiivisessa sävyssä. Väkivalta kostetaan karnevalistisella väkivallalla. Kostoa tehdään oikeuden nimessä.

Eikä tämä elokuva jää ainoaksi.

Clint Eastwoodin "Armoton" on sekin elokuva joka ensikatsomalta näyttää lähinnä kostotapahtumana jossa kokeillaan rajoja. Että kun tietyn rajan ylittää, olisi kosto oikeutettu. Aluksi lähdetään tappokeikalle, mutta sitten paha sheriffi julmuuksillaan pakottaa tilanteen sellaiseksi että muiden suojelemiseksi ja pahojen tekojen hyvittämiseksi on ladattava aseet ja tapettava lauma ihmisiä. Tarkempi useamman kerran kanssa käyty katsominen kuitenkin on johtanut ainakin minut tulkitsemaan elokuvaa nimenomaan armottomuutena.

Ei kuitenkaan siten että William Munny olisi paatunut tunteeton tappaja. Vaan siten että paatuneen historiansa kanssa elänyt parannusta kohtaava William Munny kohdataan ilman että hänelle annetaan anteeksiantoa tai armoa. Elokuvan englanninkielinen nimi "Unforgiven" tavallaan vihjaakin tähän suuntaan. (Kaksoismerkitys on myös suomen kielessä, kiitos hyvän kääntäjän tai sattuman.) Hänet nähdään vain pahojen tekojensa kautta. Munny kykenee elämään etäällä muista ihmisistä, sikafarmarina, pääasiassa siksi että hän elää etäällä ihmisistä. Aiemmin hän pystyi perustamaan perheen koska hänellä oli ollut vaimo joka oli selvästi ollut hänelle armollinen. Jopa elokuvan kostoreissulle päädytään siksi että Munnyllä on maine ; Ilman menneisyytensä taakkaa mukaan ei oltaisi rekrytoitu mitään vanhaksi käynyttä sikafarmaria. Näin "Unforgiven" kuvaakin sitä miten yhteisö itse asiassa pakottaa rooliin. Lopun ammuskelukohtaus voidaan jopa nähdä päähenkilön epäonnistumiseksi ; Tätä korostaa se, että kun ammuttava paha sheriffi Daggett toivottaa "I'll see you in Hell" vastaus on myöntävä, "Yeah". Munny jää armon kokemuksen ulkopuolelle, ja täten hän on armoton loppuun asti (sanan kaikissa merkityksissä).

Tämä vetää mietteitä esimerkiksi "Mahdollisuus Muutokseen" -kampanjan suuntaan. Metro livessä oli tähän kampanjaan liittyvä henkilöhaastattelu. Entinen NBK -lainen ja kolmoismurhaaja Late Johansson esittää siinä omaa suhtautumistaan syyllisyyteen ja armoon "Enää ne ei tule uniin, mutta painaa toki. Eihän niitä kukaan unohtaa voi. Katson kuitenkin, että henkirikostapauksissani syyllisyyteni on sellaista 50-60 prosentin luokkaa. Osallisina olivat myös muut, se maailma missä elettiin ja sen lainalaisuudet. Tein väärin, mutta Jumala on antanut mulle anteeksi. Antavatko muut ihmiset enää anteeksi, on oikeastaan mulle samantekevää. Se lämmitti kyllä mieltä, kun sain kortin eräältä naiselta, joka ilmoitti olevansa Sami Huhtimon entinen tyttöystävä (toim. huom. Johansson ampui Huhtimon vuonna 2001). Hän kirjoitti tulleensa itsekin uskoon ja antaneensa minulle anteeksi." On toki hieman erikoista että hänen roolinsa kampanjassa on sitä että hänen entinen paha elämänsä halutaan esittää mahdollisimman rajuna jotta saadaan suuri muutos, iso kontrasti, Jeesuksen suuri muutosvoima. Toisaalta hän haluaa selvästi etäännyttää itseään teoistaan esittämällä syyllisyysastetta vähentäviä elementtejä. Myös lausunto jossa yleinen paheksunta teosta "ei kiinnosta" on nähtävissä ideologisena ylenkatseena.

Tämänlaiset tasapainottelut voivatkin kaiken kaikkiaan tuntua lukijasta pikkupetoksilta, tekopyhyydeltä tai ainakin kummalliselta. Mutta se on syylliselle mutta inhimilliselle ihmiselle tavallista. (Kenties siksi että inhimillinen tarkoittaa usein "virheitä tekevää", myös näissä itsenpuolustelutilanteissa.) ; Johanssonin valinta kampanjaan on aikaansaanut paljon valituksia. Ihmiset eivät pidä ajatuksesta jossa murhista ja muita teoista saa armon. Itsestänikin tuntuu erittäin omituiselta että murha olisi "millä tahansa relevantilla oikeudentajun käsitteellä" murha olisi anneksiannettavampi kuin Pyhän Hengen tematiikalla pilailu.

Mutta armo onkin aina jonkinlaista mielivaltaa. Enkä koe tätä valintaa oikeastaan pahana, se on kampanjan rohkein kannanotto. Se ei ehkä ole oikeustajultaan aivan tervein mahdollinen valinta, eikä varmasti ole hyvä myyntikikkakaan kun valituksia ja huonoa PR:ää tämänlaisista valinnoista on taatusti luvassa. Mutta on kuitenkin hyvä että se on uskallettu tehdä.

Johansson on "tosielämän William Munny".

Spontaanin nautinnan peruskurssi.

Koulussa oppilaita kannustetaan arvioimaan esimerkiksi elokuvia ja kirjoja. Tätä tehdään ihan lapsesta asti. Ainakin minä kirjoitin aluksi, jossain ekaluokalla, jonkinlaisia juonireferaatteja. Huonolla käsialalla. Myöhemmin mukaan tulivat myös kuvaukset siitä pidinkö siitä vai en. Tai tottakai pidin, koska vain niistä on syytä kirjoittaa. Lisäksi lukemiseni oli erilaista. Esimerkiksi kirja tarkoitti tapahtumia ja hahmoja. Juoni on tässä keskeinen. En edes miettinyt onko juoni tai hahmot onttoja. Riitti että ne olivat uusia.

Tein tätä vielä lukiossakin. Esimerkiksi kirjoitin elokuvasta Clint Eastwoodin hyvästä länkkäristä "Unforgiven" arvioinnin. Se oli eräänlainen juonireferaatti. Käsialani oli yhä huono. Tein arvostelun siitä koska pidin elokuvasta.

Tätä voisi katsoa spontaaniksi nautinnaksi, jossa saavutetaan pinta. Tällöin pitäminen ja juonen pintamuoto ratkaisee.

Myöhemmin mukaan on tietenkin tullut tulkinnan riemut. Etsitään juonesta tyypilliset rakenteet, etsitään metaforia, symboleja ja rinnastetaan sitä erilaisiin filosofisiin järjestelmiin. Tämän jälkeen mietitään minkälaista interkontekstuaalisuutta tai remediaatiota teoksessa on. Jo varhain kuvioon tulevat lauseen eri tulkinnat. Onko mukana ironiaa, sarkasmia. Ja ovatko sen eettiset implikaatoit mitäkin.

Kirjoittelin esimerkiksi "Unforgivenin" juttuuni lännen maailman julmuudesta. Otin esimerkin, jossa paha mies oltiin juuri ammuttu huussiin. Sitähän siinä elokuvassa oltiin siihen asti tehty. Kirjoitin kuinka ampuja siirsi aiheen siihen kuinka tämä oli ansainnut tämän. William Munnyn kommentit kuinka "Kaikki me sen ansaitsisimme" oli tulkinnassani eräänlainen lupa. Opettaja raapustikin marginaaliin, että eikö se voisi olla myös kannustin muuttua paremmiksi. Että ei oltaisikaan pahoja ja tehtäisi tekoja jotka kaikki ansaitsisivat, vaan tehtäisiin niin että itse ei ansaitsisi.

Tässä tulkintatavassa olen kohdannut mielenkiintoisen ongelman. Sitä kutsutaan elitismiksi. Se on sitä ilmiötä, joka television kohdalla esittää halveksuntaa. On ihan OK sanoa että ei katso televisiota lainkaan. Mutta entä jos sanoisi että ei lue kirjoja? Tässä elitismissä elokuvan tai korjan kohdalla spontaania katsomista ei pidetä kovinkaan suuressa arvossa. Vasta kun osaa heittää lainauksia Shopenhauerista ja puhua siitä punaviinin ääressä, on hyvä tulkitsija.

Tähän taas liittyy arvovalta. Itse asiassa kahdenlainen. (1) Se korostaa "hienostuneisuutta" mallilla jolla kliseetarinoiden rikkaat käyvät oopperassa tai (2) "taiteellisuutta" sekä "intellektuelliutta" mallilla jolla kliseiset köyhät hampuusitaiteilijat ja humanistisia aineita sekä äärikommunismia opiskelevat tekevät pariisilaisissa kahviloissa pienessä sievässä hengaillessaan ja pummaillessaan toisiltaan ristiin kuin skientologien verkosto.

Tätä kautta siitä tulee haluttua ja mukaan tulee myös teeskenneltyä elitismiä. (Tai sitten minä olen ekslusivisti, joka haluaa rajoittaa eliittiä, jotta se olisi "oikea eliitti", ja viittaan samalla olevani korkeammalla.) Siinä yritetään imitoida elitismiä, mutta sen sijaan että "syötäisiin kaviaaria", "mussutetaankin hiilellä värjättyä riisipuuroa":
1: Henkilö voi kehua katsovansa vain hienoja klassikkoelokuvia ja lukevansa vain arvostettuja kirjoja, mutta joka samalla sanoo että ei voi lukea samaa kirjaa kahdesti koska sen jälkeen "siitä on jo saatu kaikki". Samoin elokuvissa sankarin puhtoisuus voi samalla ratkaista. Sankarihahmojen on oltava tietynlaisia, ja edustettava juuri tiettyä arvomaailmaa.
2: Lisäksi osa tuntuu keksivän yhteyksiä aina yhteen tai kahteen suosikkiteemaansa asiasta riippuen, ja usein jopa tavalla joka tuntuu "after the fact" -liimaamiselta. Silloin tulkinta tuntuu kuluneelta leimasimelta.

Kertakatsominen tai lukeminen taas viittaa nimen omaan spontaaniin kuluttamistapaan. Mielestäni syvemmät tasot vaativat aikaa, katselukertoja ja miettimistä. Ensimmäisellä kerralla mieleen jää katsomisen tunnetila, jännitys kun ei tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. Siksi elokuvan voi helposti katsoa spontaanisti vain kerran. Ehkä tarina pitääkin nauttia ensimmäisellä kerralla spontaanisti.

Esimerkiksi "Unforgivenissä" on melko brutaalia väkivaltaa, johon ensimmäisilä kerroilla reagoin melko voimakkaasti. Kun on kokemuksia siitä mitä on olla lyömisen kohteena, se ei välttämättä ole mikään erityinen ihme. Tarina on myös hieman yllättävä, ja tätä kautta siinä on tulitaisteluja ja muuta jännää. Ensimmäisillä kerroilla ei tiedä mitä tapahtuu seuraavaksi, joten sankareita kohtaan tuntee erilaista suojeluhaluista jännitystä, joka esimerkiksi viidennellätoista kerralla puuttuu.

Tunteiden analyysi voi olla jopa erityisen vaikeaa. Ja siitä voisi tehdä jopa arvosteluja. Jos esimerkiksi esittää yleisfiilistä, jonka sai elokuvasta. Miettimättä mikä elokuvan sanoma tai sisältö tai teema on. Kertoisi vain, miltä tuntui ja erittelisi tätä esimerkiksi kohtausten kohdalla. Tämän, kuten tulkinnankin, voi tehdä pliisusti. Kaikki tulkinnatkaan eivät ole hyviä. Itse asiassa tunteiden käsittelyn kohdalla hyvän ja laadukkaan tuotoksen tekeminen voi olla jopa vaikeampaa. (Jota taas pidetään tasojen analysoinnin hienouden takaavana voimana. Tulkitseminen nähdään tällöin taidollisena ajatteluprosessina, ei kokemusta syventävänä tunneprosessina.)

Kirjoitin "Unforgivenistä" koska siinä kostoteema, minun lempiaihe. Ja siinä ammuttiin haulikolla kulmasta, jossa katsoja samaistui uhriin. Sain arvioinnistani numeroksi 8½. Ehkä ansaitsemisella ei ollut juuri mitään tekemistä asian kanssa. Se oli huonolla käsialalla kirjoitettukin.

Kierre

"Kun minä olin nuori, kiusaajaa lyötiin takaisin."
(Clint Eastwood arvioi että Amerikka on muuttunut pehmeämmäksi, Metro 16.12.2008.)

Tämän päivän aikana luin Gunnar Höistadin "Irti kiusaamisen kierteestä" -kirjan. Sen tarkastelunäkökulmana oli opettajan ja kouluttajan rooli. Vähäisemmässä määrin sitä voidaan katsoa vanhempien apuvälineeksi. Näkökulma oli joka tapauksessa eikiusatun aikuisen suhde kiusattuun lapseen. Itselleni oli hieman erikoista lukea kiusaajan näkökulmaa asiasta. Sarjakuvahahmon Punisher -asennetta tuppasi hieman tulemaan mukaan. Kuitenkin selvinnen asiasta ilman jalkajousen latailuja ja luotiliivien tuunaamisia. Ja pääkallotunnuskin kuuluu enemmän mustanaamiolle.

Kirjan määritelmä kiusaamiselle on seuraava: "Kun yksi tai useampi ihminen toistuvasti ja pidemmän ajan kuluessa kohdistaa tietoista ja aktiivista kielteistä käytöstä yhtä tai useampia kohtaan tai sulkee heidät joukostaan." Sellaisenaan hieman epämääräinen määritelmä, mutta kirjassa määritellään myös toimintatapoja:
1: Hiljainen kiusaaminen, jota on esimerkiksi katseen välttely, halventavien eleiden käyttä ja muu vastaava. Tätä on vaikeaa havaita.
2: Sanallinen kiusaaminen, jossa kuiskutellaan, levitetään juoruja ja huhuja, haukutaan, käytetään pilkkanimiä, kirjoitetaan lappuja, sähköpostia tai soitetaan pilasoittoja puhelimeen ja muita vastaavia keinoja.
3: Fyysinen kiusaaminen jossa toista vahingoitetaan lyömällä, potkimalla, puremalla, kampittamalla tai muulla vastaavalla keinolla. Tämä on yleensä helppoa havaita, mutta usein se naamioidaan "vain leikiksi" tai urheiluksi tai vahingoiksi, jolloin sitä on vaikeaa havaita: Voi olla niinkin että vasta kun toistuvasti sattuu vahinkoja samaa tyyppiä kohtaan, voidaan ruveta miettimään vakavammin.

Kirjan mukaan kiusaamisessa on olennaisesti kyse kuulumisesta. Ja kaikki ovat uhreja.
1: Kiusattu esimerkiksi hakiessaan seuraan ja tullessaan torjutuksi hän tarjoaa luottamustaan ja kun tämä torjutaan, torjutaan koko ihminen. Tämän vuoksi osa aktivoituu klovnistrategiaan, jossa nauretaan ja herätetään huomiota. Ihminen on mieluiten rakastettu, tämän jälkeen ihailtu, tämän jälkeen kunnioitettu ja pelätty. Vasta viimeisellä sijalla on mitättömyys. Kiusatulla voi aluksi ola itsekunnioitus tai olla olematta, mutta olennaista on se, että se menee kiusaamisen aikana.
2: Kiusaaminen ovat kirjoittajan mukaan yleensä ryhmätoimintaa. Tyypillistä on että on yksi johtaja, joka katsotaan pääkiusaajaksi. Lisäksi hänellä on ryhmä, jonka suhteen kiusaaja saa joko kunnioitusta tai valtaa. Tyypillistä kiusaamisessa onkin se, että ryhmä antaa oikeuden kiusaajalle, mutta yksittäinen ryhmän jäsen kokee että häntä ei hyväksytä jos hän vastustaa ryhmää. Ja kun kaikki ajattelevat samalla tavalla syntyy huviretki Abileneen ; Tehdään jotain koska luullaan että muut haluavat sitä, vaikka loppujen lopuksi kukaan ei halua sitä. Kiusaamisen syvin seuraus on syyllisyys.

Merkittävää on myös se, että satunnaiset ihmiset eivät kiusaa eivätkä satunnaiset ihmiset joudu kiusatuiksi, eivätkä satunnaiset kiusaajat kiusaa satunnaisia kiusattutyyppejä : Kiusaajalla on aggressio joka vaatii purkautumista ja kiusattu on se, joka aktivoi tämän aggression. Kirjan oppi on, että kiusaajan aggressiivisuutta ei voida kieltää ja poistaa. Ongelmat on ratkaistava, ei kiellettävä. Maton alle lakaiseminen ja kieltäminen voi jopa johtaa huonoihin tuloksiin. Olennaista on, että piirteet ovat ikään kuin rikostutkimuksessa tehty profilointi: Se on nyrkkisääntö, josta on valtavasti poikkeuksia. Siksi piirteet eivät tarkoita että olisi kiusaaja tai kiusattu, eikä niiden puute sano että henkilö ei ole kiusaaja eikä kiusattu. Kyseessä on tavallaan riskiarviointi, toisia kiusataan ja toiset kiusaavat todennäköisemmin kuin toiset taas eivät.
1: Kiusaajan tavoitteet on joku tai useampi seuraavista piirteistä:
___1.1: vallanhalu yhdistyy aggressioon, jolloin hän saa otteen muista ihmisistä. Hän kiusaa joko sellaista joka ei pistä vastaan tai sellaista joka on kilpailija. Tämän tyypin kiusaaja kokee että hänen pitää jatkaa toimintaa tai hän menettää kaiken.
___1.2: Pelko on yleinen motivaatio, ja se on aika usein pelkoa siitä että itse joutuu kiusatuksi. Etenkin pääkiusaajan mukana pyörivällä porukalla on vaikeaa koska he kokevat sympatiaa myös uhria kohtaan.
___1.3: Ryhmäpaine johtaa tunnetusti ihmisellä sellaisiin tekoihin joita hän ei muuten tekisi. Jos esimerkiksi pahan puhuminen saa vastakaikua, tämä johtaa helposti siihen että saadakseen lisää vastakaikua tehdään lisää vastaavia asioita, ja ajan mittaan toiminta muuttuu "rohkeammaksi".
___1.4: Kateus on yleinen motiivi, ja tällöin kiusaaja kokee että häneltä puuttuu jotain joka toisella on. Tämän vuoksi toista alistamalla tämä kateuden syy muuttuu ikään kuin vähäksi aikaa merkityksettömäksi.
___1.5: Projektio, jossa kiusaajalla on ongelma jonka hän siirtää uhriin. Kiusattu herättää hänessä epämiellyttäviä tunteita esimerkiksi siitä että hänellä on jokin piirre josta kiusaaja ei pidä itsessään. Kiusaaja siirtää vihansa toiseen ja selittää itselleen erilaisia syitä minkä vuoksi toinen on niin "ärsyttävä".
___1.6: Heikkouden halveksiminen näkyy monessa kiusaamisessa. Jotain kiusataan siksi että hän näyttää tunteita tai nähdään mielistelijänä tai tyhmänä. Kiusattu nähdään heikkona ja tätä kautta huonona. Usein tälläinen kiusaaja elää epävarmoissa oloissa, jossa pärjääminen on paljon itsestä kiinni.
2: Kiusatut taas ovat
___2.1: ylisuojellut lapset jotka näkevät kiusaamista lähes kaikessa innostaa kiusaamaan myös oikeasti, koska hän näkee aluksi kiusaamista siellä missä sitä ei ole ja aikaansaa perätöntä hälyä. Tästä seuraa maine, että "paitsei se myös sen perhe" on "lälläri" ja niin kiusaaisesta tulee yllättäen oikeaa kiusaamista.
___2.2: Luottamukseen kykenemättömät; Esimerkiksi kun joku pyytää tämän tyypin ihmistä seuraan, hän epäilee että häntä itseään ei haluta, vaan takana on pahoja ajatuksia ja seuraamisesta siksi luvassa pettymystä. Kaveri, joka ensin näyttää ylimieliseltä "en halua" -tyypiltä, joka sen jäljkeen näyttää paranoidilta ja epäluuloiselta tyypiltä ja joka tämän kaiken jälkeen sitten ripustuu ystävään ja tätä kautta ikään kuin pyrkii omistamaan kaverin on juuri sitä mitä kukaan ei halua kaverikseen.
___2.3: Itseensä kielteisesti suhtautuvat ikään kuin antavat luvan muille siihen että he ovat polkemista varten. Ongelmana tämän tyypin kanssa on se, että he alkavat uskomaan (lisää) sitä mitä heistä sanotaan, ja tästä tulee heille helposti rooli josta ei päästä sitten irti.
___2.4: Alistuvat lapset. He eivät puolustaudu ja ovat siksi "helppoja uhreja". Näiden kohdalla yllättäen pahin virhe on antaa heille neuvoja "Älä väitä vastaan niin ne lopettavat", koska tämä innostaa juuri sitä piirrettä joka aktivoi kiusaamisen. Alistuminen aktivoi paitsi vallanhalua, myös vieraannuttaa; Kun kiusaaja ei saa reagointia kiusatulta, hän voi myös kauhistua tästä; Kiusaaja ei ikään kuin saa inhimillistä kontaktia vaan on niin arvoton että ei saa responssia edes aggressioon. "Reipastu" -käskyistä ei ole myöskään apua näiden kiusattujen kohdalla, koska se on heidän roolinsa, ja tästä on vaikeaa päästä irti.
3: Tytöt ja pojat lisäksi kiusaavat hieman eri tavoin. Poikien kiusaaminen on fyysisempää ja äänekkäämpää. Heillä uhkailu esimerkiksi eleillä ja käytännölliset kiusaamiset, kuten töniminen ja vaikkapa laatikkoon työntäminen on yleisempää. Tytöt taas ovat kielenkäyttöön ja kieroiluun keskittyvämpiä. Toisista puhutaan pahaa ja heitä eristetään.

Kiusaamisen tunnistaminen on kirjan mukaan vaikeaa, koska
1: Kiusaaja mielellään salaa asian; Kirjassa jopa suositellaan että pitäisi ilmaista että tietää kiusaamisesta. Muutoin kiusaajan kommentti on kiistäminen ja tämän jälkeen vähättely; Se oli esimerkiksi vain leikkiä. Tai vahinko. Ja se oli vain oikeutettu reaktio toisen tekoihin. (Tekoa ei ole tehty eikä sillä ollut mitään merkitystä - ja sitäpaitsi se sika ansaitsi sen kaiken millä ei ollut väliä ja mitä ei tehty!)
2: Kiusatulle tilanteeseen liittyy yllättävän kovaa häpeää. Siksi suora kysymys "kiusataanko sinua" on suunnilleen väärin mahdollinen. Siihen saa aina vastaukseksi "Ei:n", eikä voida sanoa onko se "aito ei" vai "valehdeltu kyllä". Lausunto on yhtä arationaalinen kuin oikeustuvassa syytetyn penkiltä kuultu "olen syytön". Tyypillistä on että kiusattu myös vähättelee teon merkitystä. Tyypillinen piirre on se, että kertomisen katsotaan pahentavan kiusaamista.
3: Myös kiusaajan vanhemmilla on usein joko vaikeaa uskoa että heidän lapsensa kiusaa tai sitten he puolustavat lastaan ja katsovat että kiusaaminen oli ansaittua. Toisaalta joissain perheissä saatetaan ottaa kiusaaminen "liian vakavasti" ja pahentaa kiusaajan huonoa oloa itseensä. Tämän vuoksi kirjassa suositellaan miettimään onko juuri tämä tilanne ja ajankohta hyvä kotiin ilmoittamiseen. Usein se kuitenkin toimii, koska vanhemmat eivät muuten tiedä asiasta ja pitävät lastaan sellaisena kivana ja mukavana mitä hän kotonaan on.

Tunnistamiseksi pitäisi siksi käyttää muita keinoja. Onneksi ihmiset ovat fysikaalisia kappaleita, joten heidän toiminnastaan ja tätä kautta motiiveistaankin saa tiettyjä viitteitä kun osaa katsoa ja tulkita. Lasten kehon kieltä seuraamalla, luokan keskittymisilmapiiri, se mitä tapahtuu juuri kun tulet luokkaan, poissaolot, myöhästely ja muut vastaavat ovat hyviä merkkejä joita tarkkailla. Runsas terveydenhoitajalla pää- tai mahasäryn tai vastaavan "turhan takia" käyviin keskittyminen on kiusatuilla yleistä - ja kiusaajillakin, jos he häpeävät toimintaansa mutta eivät voi lopettaa sitä. Levottomuus ja alenevat numerot ja ryhmäpeleihin valitsematta jäävät ja ne jotka eivät pidä välitunneista ovat myös "kiinnostavia tarkkailtavia". Toisaalta myös muut luokassa ovat olemassa ja he eivät ole sokeita eivätkä kaikki mukana kiusaamisessa. Heiltä voi kysyttäessä saada kommentteja, jotka kertovat asian oikeasta laidasta.

Kiinni jäädessä syyllistäminen on huono strategia ja kirja moittiikin yleisiä kysymyksiä kuten "Mitä pahaa kiusattu on tehnyt ansaitakseen teon?" ja "kiusaaja on paha, eikö hän muka ymmärrä miten pahalta toisesta tuntuu?" . Ne muut vastaavat ovat juuri niitä taikasanoja joilla tilannetta ns. "ei ratkaista", vaan niitä jopa pahennetaan. Samoin yleinen ensireaktio, jossa molemmat osapuolet pistetään samaan tilaan ja sitten jutellaan on "big no-no"; Se on vasta kenties niitä loppuvaiheen juttuja josta ei pitäisi aloittaa. Kiusattua pitäisi tukea muuttamaan toimintaansa, esimerkiksi katsomaan silmiin. Kiusaajan kanssa pitäisi jutella vakavasti. Lisäksi kirjassa muistutetaan myös siitä, että jos puhe ei auta, ei kiusaajaa voida päästää vastuusta : Kun rikosoikeus muutoin tuomitsee pahoinpitelystä, ei voida samanlaista toimintaa sallia koulun sisällä siten että tekijä vain kävelee ilman sen kummempia ongelmia. Tässäkin on huomattava että esimerkiksi syrjimistä ei voida aidosti ratkaista käskemällä muut ottamaan eristettyä seuraan. Hänestä tulee tällöin halveksittu "pakkokaveri" eräänlainen "kiintiö/elintasopakolainen", jota halveksitaan nyt ei enää sen vuoksi mitä hän on vaan sitä miten isoja erityisoikeuksia hänelle itse asiassa annetaan: Normaalistihan ihmiset saavat valita ystävänsä eli sen keiden kanssa viihtyvät ja joista pitävät, itse. Sen sijaan esimerkiksi sitä jos kiusattu tai kiusaaja on jossain lahjakas, tätä voidaan kenties käyttää apuna tilanteen korjaamisessa. (Tosin kirja muistuttaa että vaikka ratkaisu on helpompaa näin, se ei tarkoita että heikompilahjaisia jotenkin saisi kiusata. Ongelman ratkaiseminen vain on vaikeampaa.)

Kun selvittää missä toinen asuu ja käy siellä illalla kun kiusaaja on yksin vanhempiensa kanssa yllättäen soittamassa ja kertomassa asioista, tilanteeseen tulee mielenkiintoisia sävyjä. Mielestäni kirjan rohkeuteen painostamisessakin voi olla tiettyjä vaikeuksia: Kun aluksi sinua on kiusattu siksi että et pistä vastaan vaan olet varmaa valtapistettä, muuttuminen voi johtaa siihen että kiusatun katsotaan kilpailevan ja sotivan auktoriteettia vastaan joka pahentaa tilannetta. Myös fyysisen itsepuolustuksen - joka on Suomessa ja Ruotsissakin lain mukaan sallittua toimintaa tiettyjen ehtojen toteutumisessa, ja lyöminen koulukiusaamisessa on pahoinpitely kuten kadullakin lyöminen, kuten kirja toisaalla muistuttaakin - vaihtoehdot jäivät kirjassa hiljaisuudella kuitatuiksi, vaikka omakohtaisten kokemusten mukaan juuri ne toimivat näihin hankaliin tapauksiin aivan erityisen hyvin.

Kirjan kenties tärkein opetus oli kuitenkin mielestäni siinä, että kiusaaminen jättää jälkensä molempiin: Se ei vahvista luonnetta. Päin vastoin kiusatut useimmiten kestävät tavallista vähemmän hankaluuksia. Kivirekeä kuljetetaan aina mukana. Tämä heijastuu myös vankiloihin: Vangit ovat tavallista useammin olleet joko kiusattuja tai kiusaajia. Minulle tuli onneksi vain Punisherhenkeä ja kyynisyyttä.