Koulussa oppilaita kannustetaan arvioimaan esimerkiksi elokuvia ja kirjoja. Tätä tehdään ihan lapsesta asti. Ainakin minä kirjoitin aluksi, jossain ekaluokalla, jonkinlaisia juonireferaatteja. Huonolla käsialalla. Myöhemmin mukaan tulivat myös kuvaukset siitä pidinkö siitä vai en. Tai tottakai pidin, koska vain niistä on syytä kirjoittaa. Lisäksi lukemiseni oli erilaista. Esimerkiksi kirja tarkoitti tapahtumia ja hahmoja. Juoni on tässä keskeinen. En edes miettinyt onko juoni tai hahmot onttoja. Riitti että ne olivat uusia.
Tein tätä vielä lukiossakin. Esimerkiksi kirjoitin elokuvasta Clint Eastwoodin hyvästä länkkäristä "Unforgiven" arvioinnin. Se oli eräänlainen juonireferaatti. Käsialani oli yhä huono. Tein arvostelun siitä koska pidin elokuvasta.
Tätä voisi katsoa spontaaniksi nautinnaksi, jossa saavutetaan pinta. Tällöin pitäminen ja juonen pintamuoto ratkaisee.
Myöhemmin mukaan on tietenkin tullut tulkinnan riemut. Etsitään juonesta tyypilliset rakenteet, etsitään metaforia, symboleja ja rinnastetaan sitä erilaisiin filosofisiin järjestelmiin. Tämän jälkeen mietitään minkälaista interkontekstuaalisuutta tai remediaatiota teoksessa on. Jo varhain kuvioon tulevat lauseen eri tulkinnat. Onko mukana ironiaa, sarkasmia. Ja ovatko sen eettiset implikaatoit mitäkin.
Kirjoittelin esimerkiksi "Unforgivenin" juttuuni lännen maailman julmuudesta. Otin esimerkin, jossa paha mies oltiin juuri ammuttu huussiin. Sitähän siinä elokuvassa oltiin siihen asti tehty. Kirjoitin kuinka ampuja siirsi aiheen siihen kuinka tämä oli ansainnut tämän. William Munnyn kommentit kuinka "Kaikki me sen ansaitsisimme" oli tulkinnassani eräänlainen lupa. Opettaja raapustikin marginaaliin, että eikö se voisi olla myös kannustin muuttua paremmiksi. Että ei oltaisikaan pahoja ja tehtäisi tekoja jotka kaikki ansaitsisivat, vaan tehtäisiin niin että itse ei ansaitsisi.
Tässä tulkintatavassa olen kohdannut mielenkiintoisen ongelman. Sitä kutsutaan elitismiksi. Se on sitä ilmiötä, joka television kohdalla esittää halveksuntaa. On ihan OK sanoa että ei katso televisiota lainkaan. Mutta entä jos sanoisi että ei lue kirjoja? Tässä elitismissä elokuvan tai korjan kohdalla spontaania katsomista ei pidetä kovinkaan suuressa arvossa. Vasta kun osaa heittää lainauksia Shopenhauerista ja puhua siitä punaviinin ääressä, on hyvä tulkitsija.
Tähän taas liittyy arvovalta. Itse asiassa kahdenlainen. (1) Se korostaa "hienostuneisuutta" mallilla jolla kliseetarinoiden rikkaat käyvät oopperassa tai (2) "taiteellisuutta" sekä "intellektuelliutta" mallilla jolla kliseiset köyhät hampuusitaiteilijat ja humanistisia aineita sekä äärikommunismia opiskelevat tekevät pariisilaisissa kahviloissa pienessä sievässä hengaillessaan ja pummaillessaan toisiltaan ristiin kuin skientologien verkosto.
Tätä kautta siitä tulee haluttua ja mukaan tulee myös teeskenneltyä elitismiä. (Tai sitten minä olen ekslusivisti, joka haluaa rajoittaa eliittiä, jotta se olisi "oikea eliitti", ja viittaan samalla olevani korkeammalla.) Siinä yritetään imitoida elitismiä, mutta sen sijaan että "syötäisiin kaviaaria", "mussutetaankin hiilellä värjättyä riisipuuroa":
1: Henkilö voi kehua katsovansa vain hienoja klassikkoelokuvia ja lukevansa vain arvostettuja kirjoja, mutta joka samalla sanoo että ei voi lukea samaa kirjaa kahdesti koska sen jälkeen "siitä on jo saatu kaikki". Samoin elokuvissa sankarin puhtoisuus voi samalla ratkaista. Sankarihahmojen on oltava tietynlaisia, ja edustettava juuri tiettyä arvomaailmaa.
2: Lisäksi osa tuntuu keksivän yhteyksiä aina yhteen tai kahteen suosikkiteemaansa asiasta riippuen, ja usein jopa tavalla joka tuntuu "after the fact" -liimaamiselta. Silloin tulkinta tuntuu kuluneelta leimasimelta.
Kertakatsominen tai lukeminen taas viittaa nimen omaan spontaaniin kuluttamistapaan. Mielestäni syvemmät tasot vaativat aikaa, katselukertoja ja miettimistä. Ensimmäisellä kerralla mieleen jää katsomisen tunnetila, jännitys kun ei tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. Siksi elokuvan voi helposti katsoa spontaanisti vain kerran. Ehkä tarina pitääkin nauttia ensimmäisellä kerralla spontaanisti.
Esimerkiksi "Unforgivenissä" on melko brutaalia väkivaltaa, johon ensimmäisilä kerroilla reagoin melko voimakkaasti. Kun on kokemuksia siitä mitä on olla lyömisen kohteena, se ei välttämättä ole mikään erityinen ihme. Tarina on myös hieman yllättävä, ja tätä kautta siinä on tulitaisteluja ja muuta jännää. Ensimmäisillä kerroilla ei tiedä mitä tapahtuu seuraavaksi, joten sankareita kohtaan tuntee erilaista suojeluhaluista jännitystä, joka esimerkiksi viidennellätoista kerralla puuttuu.
Tunteiden analyysi voi olla jopa erityisen vaikeaa. Ja siitä voisi tehdä jopa arvosteluja. Jos esimerkiksi esittää yleisfiilistä, jonka sai elokuvasta. Miettimättä mikä elokuvan sanoma tai sisältö tai teema on. Kertoisi vain, miltä tuntui ja erittelisi tätä esimerkiksi kohtausten kohdalla. Tämän, kuten tulkinnankin, voi tehdä pliisusti. Kaikki tulkinnatkaan eivät ole hyviä. Itse asiassa tunteiden käsittelyn kohdalla hyvän ja laadukkaan tuotoksen tekeminen voi olla jopa vaikeampaa. (Jota taas pidetään tasojen analysoinnin hienouden takaavana voimana. Tulkitseminen nähdään tällöin taidollisena ajatteluprosessina, ei kokemusta syventävänä tunneprosessina.)
Kirjoitin "Unforgivenistä" koska siinä kostoteema, minun lempiaihe. Ja siinä ammuttiin haulikolla kulmasta, jossa katsoja samaistui uhriin. Sain arvioinnistani numeroksi 8½. Ehkä ansaitsemisella ei ollut juuri mitään tekemistä asian kanssa. Se oli huonolla käsialalla kirjoitettukin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti