Yhteiskuntia tehdään toimiviksi, ja tätä varten politiikka ja lainsäädäntö ovat olemassa. Tässä säännökset ovat yleisiä. Euroopassa korostetaan laajoja sääntöjä. On ideaaleja, joita seurataan. Vain poikkeustapaukset vaativat tämän vuoksi merkintöjä.
Japanissa tilanne on toinen. Tästä hyvän kuvan saa lukemalla "ylioppilaslehti 11/09" jutun "Kontrollia ja kirsikankukkia", jonka kirjoittaja on Raisa Porrasmaa. Siinä kuvataan kuinka japanissa kaikki paikat koristellaan varoitus ja kehoituskylteillä. Siellä kaikkialla kylttien lisäksi myös kovaäänisiä jotka varoittavat milloin mistäkin mihin liittyy sanat abunai (vaarallinen) tai kiken (vaara).
Jutussa konsultoidaan tietoa Miika Pölkiltä, joka kertoo, että japanin tapa toimia on yksityiskohtiin perustuva. Siellä ei ole yleissääntöjä.
Jutusta tulee selväksi se, miten japanilaista ahdistaa euroopassa, jossa esimerkiksi polkypyörätelineissä ei lue muistutusta valojen sytyttämisestä. Se on kuin "vanhemman ohjauksen" puuttumista. Tämä on selvää, koska tatemaea, kasvojen säilyttäminen on tärkeää. Japanissa kylttejen seuraaminen on sitä että ei näytä typerältä tai kiinnitä muiden huomiota itseensä, häiritse, menetä kasvojaan. Japanissa eurooppalaista taas ahdistaa informaatioähky. Kaikkialla on kylttejä.
Tämä kuvastaa tietyllä tavalla myös kulttuurejen olennaista eroa. Euroopassa ollaan sisäisesti sitouduttuja yhteiskunnan arvomaailmaan, ulkoisesti ollaan vapaampia. (~ Jos ei ole erikseen kielletty, se on laillista.) Japanissa taas japaninlainen elintapa ja käytösmallit sitovat ulkoisesti, mutta vapauttavat ihmiset sisäisesti toimimaan intuitiivisesti "rajatussa, mutta sisäisesti avoimessa ympäristössä." Japanilainen on ulkoiseti sidottu tiettyihin raameihin, joiden rajoissa hän on sisäisesti vapaa.
Tietenkään asia ei ole näin yksinkertaista. Syynä on se, että euroopassakin on korjaavaa logiikkaa. Lakeihin kirjataan esimerkiksi poikkeuksia. Joku tuomitaan jostain teosta johonkin, paitsi jos on vaikkapa tietyllä tavalla mielenvikainen, alaikäinen tai jotain muuta, jolloin hän saa eri tuomion. Tätä kautta länsimaissakaan lainsäädäntö vaatii yksityiskohtienkin opettelua. Tämä vertautuu melko lujasti siihen kun japanilainen läimii varoitus merkin, kuten "hella voi polttaa".
Toisaalta japanissakin korostuu eräänlainen ritualisoitu toiminta. Tästä esimerkkinä Ylioppilaslehdessä oli lakaiseva mummo, joka tiettyyn aikaan joka päivä lakaisi samanlaisilla lakaisuliikkeillä portaansa. "Pohdin kuinka monta vuotta hän on toistanut samaa kaavaa". Japanilainen kulttuuri itse asiassa kananttaa tämänkaltaista toimintaa. Jopa kukkien asetteluun on taito, ikebana, jossa on ritualisoitua kukkakimpun tekemistä. Niihin rituaaleihin liittyy tietyt kulttuuriset liitteet, kuten ZEN -filosofia. Tätä kautta japanilaisellakin on sisäinen elämä, joka peräti on japanissa keskimäärin tietynlaisempi kuin jossain muualla taas ei.
Japanilainen kulttuuri onkin valtavan byrokraattinen. Kirjastoissakin on joku valvomassa että ikkunaverhot ovat sopivasti ja ilmankosteus tietty. Kontaktit on tehtävä tietyn kaavan mukaan. Karaokessa saa sentään joustaa, koska se on maan tapa. Sisäisesti japanilaiselta ei kuitenkaan vaadita tietynlaista ideologiaa. Tosin Markus Kajon "Nousevan auringon Kajo" -dokumentit (monen muun ohella) näyttävät että japanissa on erikoinen tapa rakentaa yhtenäisiä alakulttuureita, joiden sisällä ollaan "yhdessä samalla tavalla erilaisia."
Tietenkin, minäkin olen nähnyt punkkareita. Suomessa. Ja esimerkiksi roolipelaajat kokoontuvat erilaisiin tiloihin olemaan samalla tavalla erilaisia. Suomessa kuitenkin korostetaan enemmän vapautta, ja punkkari on usein punkkari koulussakin. Kuitenkin tiettyjä paineita siihen että tämän punkkarin "tulisi olla" kristitty, on. No, onhan japanissakin vastaavanlaisena hiljaisena perinteenä esimerkiksi samurai -ihanteet. Onhan tatemaeakin ihanne.
3 kommenttia:
Jahah, onpas omituista. Toisaalta tuo ulkoinen vapaudenrajoitus voinee vaikuttaa myös sisäisesti.
Eli he eivät olekaan sisäisesti vapaita. Erään tutkimuksen mukaan luovemmat ajatukset syntyi talossa/huoneessa, jossa oli korkeampi katto.
(Montako kuulua luovaa säveltäjää, kuvataiteilijaa, ohjelmoijaa tunnemme Japanista ?)
Täkäläisessä ylkkärissä oli myös japanilaisista kerran. Piti siellä mennä videokuvaamaan paikallisen koulun katolle, mutta eipä tullut kuuloonkaan että voisi mennä kysymään suoraan rehtorilta. Piti tuntea joku joka tuntee jonkun ... joka tuntee jonkun.. joka tuntee rexin. Kankeaa..
Totta. Japanissa perinteessä ei kieltämättä ole "luovuusihannointia", vaan "mestari -ihannointia". Ritualisoitua osaamista esimerkiksi teebileisiin. Jeejee.
Harmoniaa, sanoo joku. Minä sanon siihen että "seppuku". Ja muistutan että samuraisoturi laittoi hajusteita kypäräänsä, jotta hän saisi kunniaa siitä kun on huomioinut vastustajansakin. Jos pään lyö irti, ei lemua.
Harmoniaa, jossa murskataan paikkoja.
Lisäksi pieni dekonstruktionisti herää mielessäni. Suomessahan korostetaan sisäisiä sääntöjä, kuten luterilaista työmoraalia, tai sitä miten pitäisi olla harras, ahkera ... jopa kristitty.
Japanissa säännöt on joka paikassa, mutta ei isoina ääneen lausuttuina induktioina.
Japanissa on siis potentiaalia valtaviin hegemonioihin. Niin isoihin, että kukaan siellä ei edes ota niitä vaihtoehtoina joita voisi miettiä. (VRT. Suomi, jossa ei ole kuin kristittyjä, eikä mahdollisuutta edes kuulla että jotain ateismia jne. olisi olemassakaan.) Tätä kautta voidaan saada "mielenkiintoisia" sille sisäiselle vapaudelle. (Jonka idean sain ylioppilaslehdestä.)
Lähetä kommentti