Melko yleinen tapa on rinnastaa sankari ja tämän vastavoima, riivaaja tai pahis. Tällöin yhtäläisyydet kertovat jotain asioita ja erilaisuudet kertovat omiaan.
Toinen tapa on tietysti katsoa sankaria uhrien kautta. Tämä kattaa tietenkin vain rajatun määrän tarinoita koska kaikissa niissä ei esiinny suoranaista uhria tai edes uhrautumista.
Sankarin ja uhrin erottaminen toisistaan on melko vaikeaa. Tämä on ehkä isoiten näkyvissä marttyyreissä. Esimerkiksi äidinrakkaudesta kertovissa saduissa on yleistä että lapsi on sairas ja kuolemassa ja äiti saa tehdä sopimuksen kuoleman tai Jumalien kanssa. Niissä äiti uhraa vaikka jäseniään, terveyttään ja jopa elämänsä lapsen puolesta. Nämä kuvataan tarinoissa yleensä sankareina. Myös Jeesus on yksi tämänkaltainen sankari. Uhrautuva sankari.
Hajanaisemmin tämä näkyy niissä tarinoissa joissa sankari kohtaa ylenmääräisiä vaikeuksia. Silloin häen voidaan nähdä riskeeraavan: Tämä vertautuu esimerkiksi "Xenaan", jossa hän saa tietoja paikasta koska on valmis uhraamaan kokeessa kätensä. Riski vain jää realisoitumatta, koska koettelijat halusivat vain nähdä kuinka paljon tai vähän sankari hän on. Monissa tarinoissa asia ei ole tietenkään näin konkreettisesti esitetty. Mutta niissäkin rohkeus on jonkinlaista uhrautumisvalmiutta. Uhrin arvo nähdään, koska oltiin valmiita antamaan jos on tarve. Tarve ei vain ollut.
1: Tämä on tavallaan kliseinen tapa poistaa marttyyrijännite sankarista. Hieman sama kuin vanhoissa Suomi-Filmeissä jossa ydinkysymys on luokkatasojen välinen kiista, rikas tyttö rakastuu renkiin. Lopulta renki paljastuukin ylioppilaaksi- kun aika otetaan huomioon, "herrahississä" olevaksi. Näin ongelma ratkeaa ilman että tarvitsee ottaa kantaa "kumpi on parempi". Tietenkin tämäkin voidaan nähdä kannanottona siitä että paras tilanne on se, että ei tarvitse uhrata ajatusta koko kysymykselle.
Tämä on tietenkin ongelmallista koska uhrin kautta sankari muttuu eräänlaiseksi uhriksi ja uhrautuvaksi. Tarinoissa molempiin tietenkin liittyy jonkinlaista ylevyyttä. Käytännössä tarinoiden sisällössä ero uhrin ja sankarin välillä on se, että sankari hoitaa asiat taidolla ja/tai vapaaehtoisesti, kun taas uhri on haluton uhri ja/tai hän joutuu pulaan vasten omaa tahtoaan.
Kuitenkin uhrautuminen voidaan aina nähdä aina kahdella tavalla. Esimerkiksi sadun uhrautuvaa äitiä voidaan esittää vaikkapa maskuliinisen ideologian ihanteen syöneenä tai tarinan kohdalla tämän ihanteen ja vainon levittäjänä. Silloin äidin uhraus voidaan nähdä kannanottona siitä että äiti ja äidin elämä on vähemmän tärkeä kuin lapsi. Tai että äiti on olemassa vain lapsen kautta. Tai että äiti oli säälittävä, joka on suorastaan tyhmä koska ei ymmärrä arvostaa omaa elämäänsä.
1: Tämä on hieman sama kuin "lesken ropon" tulkinta, jossa lesken luopumista ei nähdä ihanteena, vaan tekoa pidetään osoituksena ropon ottajan pahuudesta. Lesken marttyyriys ei muutu "roolimalliksi", eikä hänestä tehdä ihailtavaa marttyyrisankaria, vaan hänet nähdään "uskontojen uhrina". Uhrin antava voidaan nähdä jopa ajattelemattomana tai ylitottelevaisena ideologian lampaana. Amerikassa on tähän hengeltään juuri sopiva sana "ignorance" joka on samanaikaisesti sekä tyhmyyttä että miettimättä jättämistä ja tietämättömyyttä. Tässä mukaan voisi vetää jopa siivun Antti Kylliäistä, jonka teesi "Kaikki pääsevät taivaaseen" -kirjassa on se, että synti on aina pohjimmiltaan sitä että jättää joitain asioita miettimättä. (Olipa sitten teologisista totuuksista ja kohtalostamme kuoleman jälkeen sitten mitä mieltä tahansa.)
Yleensä tulkintaerot ovat erittäin tilannekohtaisia. Eli tulkinnan muoto ei muotoudu niinkään "sen mukaan mitä tapahtuu" vaan sen mukaan mitä tunnelmakuvauksia tai "sankarin sisäistä monologia" mukaan laitetaan
1: Tästä saa ehkä helposti esimerkin neuvonantajien kautta. Tämä tuli mieleeni, kun seurasin "Kuolleen miehen saari" -elokuvaa. Elokuva oli muuten tylsä suljetun huoneen murhamysteeri, mutta siinä alun tietäjä -intiaani esiintyi varoittajan roolissa. Sankaritar, naisjournalisti, osoitti rohkeutensa ottamalla tietoisen riskin ja oli tottelematta käskyä. Ero oli "sisäisessä monologissa." Perinteisesti saduissahan on ollut "kolme prinssiä", joista kaksi ensimmäistä on ylenkatsonut neuvoja ja on siksi joutunut vaaraan, kun taas kolmas prinssi, se nuorin, kuuntelee tätä tiedottajaa ja tottelee tätä. "Kuolleen miehen saaressa" tilanne nähtiin tietoisena riskinä. Ja voidaan tulkita että intiaanikin ajoi journalistimme veneellä saareen, koska jos kyseessä on ylenkatsova konna, tämä kohtaa ikävän kohtalonsa ja jos sankari, tietoinen riski kertoo urheudesta.
___1.2: Tämä oli tietenkin enemmän konnan ja sankarin erottelua, mutta vastaavanlaista tunnelmakuvauksen eroa voidaan tehdä uhrin kohdalla. Sama teko voidaan kuvata uhkarohkeutena tai vaikka liikana tottelevaisuutena.
Toki tässäkin kohden voidaan kysyä että kertooko sisäinen monologi muuta kuin sen, mitä tekijä on halunnut kertoa. Entä jos tekijän oma arvomaailma onkin sävyttynyt väärin? Tässä kohden juonianalyysi kertoo melko hyvin niistä arvoista joita kertojalla joko on tai joita hän on halunnut uskotella olevansa. Ja/ tai jotka ovat olleet vain yleisiä sen ajan arvoja. Toisaalta tarinan juonenkäänteiden voidaan silti katsoa viittaavan myös siihen että ohjaajasta tai tekijästä tämä on väärin. Mikä kyllä yleensä on enemmän tai vähemmän selvää kun hieman keskittyy. Mutta tämäkin on mietittävä kun tulkintaansa rakentelee.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti