Mika Kiikerin ja Petri Ylikosken "Tiede tutkimuskohteena" kertoo kokeesta. Siinä ensin kuvaittiin sanallisesti henkilöä. Kerrottiin että hän oli nainen, että hän oli poliittisesti aktiivinen. Ja monia muita vastaavia asioita. Tämän jälkeen ihmisiltä oltiin kysytty kysymyksiä jotka viittasivat esimerkiksi kyseisen kuvatun henkilön ammattiin ja poliittiseen vakaumukseen (joita teksti ei suoraan kertonut.) Erikoista oli, että kysymyksien määrästä riippumatta erittäin usea esitti että kuvattu henkilö oli todennäköisemmin "feministi ja pankinjohtaja" kuin pelkkä "pankinjohtaja". Vaikka luettelosta poistettiin muut kysymykset kuin nuo kaksi, suosion vaihtelu pysyi yhä samana.
Syynä on tietysti se, että ihminen ei ajattele evidentiaalisesti ja kriittisen ajattelun kautta, vaan enemmänkin analogioiden kautta. Kaikki kuvatut piirteet viittasivat ominaisuuksiin joita liitetään usein feministeihin. (Jos kerrottaisiin vaikka tasa-arvoesitelmästä jonka on pitänyt kymmenvuotiaana, ja että on opiskellut naistutkimusta, on sinkku...mielikuva feminististä vahvistuisi) Koulutetutkaan ihmiset eivät osaa kovin hyvin huomata tämänkaltaisia ongelmia. Analogisuuksien ajattelu johtaa siis tässä kohden ihmiset vahvasti harhaan. He ajattelivat että jokainen feminismiin liitetty piirre antaa todistetta feminismille, ja sitä kautta väite "feministi ja pankinjohtaja" sai tukea, kun taas pelkkä "pankinjohtaja" ei saa.
Heiltä jäi tämän vuoksi huomaamatta se, että vaikka siinä oltaisiin suoraan sanottu että hän on feministi, se olisi tehnyt "pankinjohtajasta" ja "feministi ja pankinjohtajasta" yhtä todennäköisiä. Ja jos feminismi on vain "hyvä arvaus" eli kaikista kuvatuista ei tulisikaan feministejä, niin mahdollisuus olla vain pankinjohtaja on aina suurempi kuin olla sekä pankinjohtaja että feministi. Kysymys on yhdistetyistä todennäköisyyksistä.
Tämä liittyy melko vahvasti assimilaatioon. Ihmisillä kun on ennakkoasenne, joka joko on valmiina tai sitten se syötetään samalla tavalla kuin tuossa esimerkissä. Kyseessä ei tällöin ole varsinainen todiste, vaan kyse on eräänlaisesta pseudoevidenssistä. Feministeihin liitetyt kuvaukset nostivat mieleen feminismin ja sitten tästä assosiaatiosta tulee oletustila. Ja näin syntyneestä mielikuvasta oli todella vaikeaa päästä irti.
Eräänlaista "pseudoevidentialismia" on myös se, että ihmiset eivät ymmärrä erottaa teoriaa ja evidenssiä toisistaan. Deanna Kuhn tutkimusten mukaan ihmiset osaavat erottaa teorian ja sen todisteet toisissaan vain 8-30% ajasta. (Osa aiheista oli vaikeampia kuin toiset.) Ihmiset sekoittivat teorian, "voi ollan", keskustelun, vakuuttamisen, mielipiteet ja todistamisen ristiin:
1: Evidenssi sekoitettiin tunteisiin vetoamiseen esimerkiksi siinä, että kun aiheena oli rikollisuuden yhteys huonoihin oloihin ja sen todistaminen, osa asetti "todisteeksi oman elämäntarinansa" tai suunnitteli luovan filmin jossa näytettiin tarina jossa joku ajautui rappiolle. Kun heiltä kyseltiin minkälaista kritiikkiä tämä todistamistapa voisi saada, vastauksena oli ihmettely siitä että "en keksi".
2: Yleinen oli myös "en voi vakuuttaa" -asenne, jossa oli sinänsä realistinen oletus että ihmiset uskovat eri asioihin. Tämä ei kuitenkaan liity siihen että evidenssiä ei voitaisi saada: Osa ihmisistä vain on jääräpäisesti jotain mieltä todisteista huolimatta.
Kriittistä testiä, jossa on teoria, sen seuraukset ja näiden yhteys havaintoihin oli harvinainen. Esimerkiksi vastaus "otan aineiston jossa otan köyhien alueiden ja vaikeuksissa olleiden asujaimistosta otoksen ja vertailen niitä parempiosaisten alueisiin siten että heijastelen niitä rikollistilastoihin" oli harvinainen. Kriittinen ajattelu kuitenkin nojaa juuri tälle erottelulle.
Tämä tuo esiin sen, miten tarinankerronta ja tunteisiin vetoaminen toimivat. Toki tilastotkin koostuvat yksittäisistä elämäntarinoista. Mutta yksittäin kerrottuina tai painotettuina ne ovat perusluonteeltaan tunteiden kautta vakuuttavia, kun taas kriittisen testaamisen kautta ne muuttuvat intellektuaalisesti vakuuttaviksi.
Kaikki tämä liittyy siihen että olemme lapsellisia. Kaikki. (Ja tarkoitan tässä kirjaimellisesti "lasten kaltaisia", enkä mitään metaforaa jossa lapset lasketaan herjatermiksi.)
Hakkarainen, Lonka ja Lipponen esimerkiksi kertovat "Tutkiva oppiminen" -kirjassa kuinka koulussa on yleistä että oppilaat tekevät erikoisia yleistyksiä. Esimerkiksi he voivat muistaa Galileo Galilein kokeen kappaleiden pudottelusta, mutta uskoa silti että painavat esineet putoavat nopeammin. He muistavat sisällön valmista näkemystään tukien, eli he muistavat sen tuloksen väärin. He eivät muista että Galilei tiputti eripainoisia esineitä ja sai ne putoamaan samanaikaisesti, vaan muistavat että painava putoaa nopeammin. Nyt heillä on peräti Galilein koe tukenaan. Tämä liittyy tietysti käsitteellisen muutoksen ongelmaan, assimilaatio kun on ihmiselle luontaista. Todistusaineistoa pidetään joko turhana, se muistetaan väärin, tai omaksutaan se osittamalla tietoa niin että se koskee vain tiettyä kohtaa eikä muuta, ja tämänkin jälkeen tehdään vain mahdollisimman pieniä muutoksia.
Siksi lapselle maapallo on ensin levy, ja sitten pyöreys voidaan ymmärtää että maapallo on kuin kolikko. Ja tämän jälkeen voidaan miettiä että maapallo on kupla, jossa maa on pohjalla ja taivas kaartuu pallona ympärille. Ja vasta pitkän ajan päästä ymmärretään mitä maapallo tarkoittaa. Tämä on normaalia. Ja me aikuiset kuvittelemme pääsevämme tästä sekasotkusta eroon aikuisina. (Emme. Teemme tuota vain vähemmän ilmiselvästi, koska olemme jo tehneet typerimmät virheet.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti