Uhripuhe.

"Se on kuin tuttu tarina vakoojasta: vakooja soluttautuu vihollisen salaiseen palveluun, opettelee ajattelemaan niin kuin vihollinen ajattelee, selviää hengissä jos oppii sen, ja siirtyy ajan mittaan vihollisen puolelle, siitä ilmiselvästä syystä, että se on nyt hänen omansa. Tai kuin ihminen, joka asuu yksin koiransa kanssa, puhuu sille päivittäin, yrittää ensin ymmärtää miten koira ajattelee, sitten alkaa uskoa, että koira ymmärtää häntä, se ujostelee, se on kateellinen, se on herkkätunteinen, ja hän alkaa kiusoitella koiraa, tulee mustasukkaiseksi, saa kohtauksia, kunnes on varma siitä että koira on samanlainen kuin hän itse, ja ajatellessaan tyytyväisenä inhimillistäneensä koiran hän onkin itse muuttunut koiraksi."
(Umberto Eco, "Foucaultin heiluri", sivu 511)

Arhi Kuittinen kirjoitteli perhestatuksesta. En ehkä ole ihan samaa mieltä kaikesta, mutta esiin nousi kuitenkin tärkeä asia : Uhripuhe. Tai Marttyyridiskurssi. Tälle toiseksi tukipisteeksi otan Jukka Hankamäen kirjoituksen siitä miten vihapuheessakin voi olla hyviä piirteitä. Eli miten uhridiskurssissa voi olla vapautumisen piirteitä. En ehkä ole hänenkään kanssaan ihan kaikesta samaa mieltä. Mutta molemmat näistä sopivat esitykseni "ääripäiksi" tai ehkä paremminkin "raameiksi" aika hyvin. (Molemmistahan armopuhe on tietyllä tavalla sairastuttava prosessi.) Tätä kautta he esittävät sen, mitä minä en itse osaa.

Pohjalla on se, että uhriudesta saadaan sankaruutta. Ei tietenkään mistä tahansa uhriudesta. Pitää lisäksi olla hyvä uhri, sellainen jonka uhrius on uhrautuvaisuutta, koska vain tätä kautta saadaan marttyyriasema. Esimerkiksi anteeksiantaminen, joka sinällään on hyve, asetetaan usein ennakkoehdoksi. Jos et anna anteeksi, olet huono uhri. Ja tämä taas tarkoittaa sitä että teko on vähemmän paha. Jos ei anna kiusaajille anteeksi, on "tapahtumassa rypevä". Jolloin keskiö siirtyy tapahtuneesta pahanteosta ja tekijästä siihen miten uhri on ollut huono uhri.

Tästä saa melko helpohkosti kuvan perheen kautta : On tavallista että perhearvojen kunnioituksen vuoksi ollaan avioliitossa, jossa toinen on esimerkiksi alkoholisti tai lyö. Uhripuheessa korostuu tietenkin se, että uhri kertoo kokemuksistaan, joka korostaa hänen kovien kokemuksiensa tuomaa asemaa. Hänestä tulee marttyyri, koska on kestänyt puolison lyömistä jo niin ja niin monta vuotta. Ja tätä kautta häntä ei päätellä typeräksi vaan sankariksi. Kenties siksi että hän on tilanteessa omasta vapaasta tahdostaan : Kaikki järki sanoo että olisi vähemmän riskialtista, viisaampaa, tehdä toisin. Jäljelle jääminen on rohkeutta, ei tyhmyyttä. Sankaruudessa niitä onkin tavallaan vaikeaa erottaa toisistaan. (Elokuvissakin se mitataan lähinnä onnistumisen kautta. Joko riski ei realisoidu tai se realisoituu.)

Marttyyridiskurssi kuitenkin sallii myös enemmän. Se mahdollistaa sen, että uhri ottaakin uuden rikoksentekijän sijan. Roolit vaihtavat paikkaa. Joko vaatimalla ylipaljon kompensaatiota jolloin voidaan puhua ylikostamisesta. Mutta tämä voidaan tehdä pelkällä määrittelyllä. Asiat kuvataan tietyssä valossa, joten mitään ei tarvitse muuttaa. Rikosta ei edes tarvitse tapahtua, jotta uhrista saataisiin marttyyri. Tai sitten rikokseen pakotetaan.

Kuittinen kuvaa viimeisintä tilannetta sillä että "Kuitenkin tosiasiassa marttyyripuoliso saa itselleen sitä suuremman vallan ja lasten ihailun mitä enemmän antaa häirikön jatkaa toimintaansa. Hän saa osakseen marttyyrin kruunun ollessaan kärsijä ja lasten ainoa turva, "ymmärtäjä", vaikka tosiasiassa tukee ja mahdollistaa mm. alkoholistin ja narsistin vuosien vapaan terrorin lapsia kohtaan. Kuninkaan/kuningattaren viitan kantaja saa makoisia muruja pöydältä. Useinmiten kuitenkin lapset ovat toimineet alkoholistin tai moralistin marttyyripuolison kilpenä, suurimpien (henkisten) iskujen vastaanottajina. Marttyyri voi järjestää jopa suloisen asetelman, jossa voi kokea lasten rakkautta lasten puolustaessa häntä fyysisesti." Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että jos perheriitatilanteita jatketaan viikkokaupalla niin että ainut tie ulos perheriidasta on lyöminen, on selvää että tilanne eskaloituu joko loputtomaksi mekastukseksi tai lyömiseksi. Kun marttyyristatuksesta halutaan pitää kiinni, ei eroaminen tule kysymykseenkään. Sehän kertoisi epäonnistumisesta, marttyyristatus menetettäisiin. Siksi on uhrauduttava lasten puolesta, jotta heillä olisi sekä isä ja äiti. Jos erotilanteessa lapsi tietenkin syyttää itseään, tässä tapauksessa hän tietää olevansa syyllinen perheriitaan, jonka pohjimmainen syy on vanhempien "vääränlaisessa ja samanaikaisessa läsnäolossa".

Kun lapset houkutellaan puolustamaan vanhempia, saadaan lapsillekin sankaristatusta, ja itselle kokemus siitä miten koko perhe puolustaa. Tässä tilanteessa on vaikeaa sanoa onko lapsen lyöminen kenen vika. : Peräti lapsen oman typeryyden, onhan tulos ennalta –arvattava, ja voittajakin selvillä. Jos ei muuten, niin toistuvuuden tuoman kokemuksen kautta.

Tämä tekee myös koulukiusaamisesta vaikean ilmiön opettajalle. Kiusattuhan voi vaikka ärsyttää. Tai jotenkinhan hän ärsyttää. Mutta syyt voivat olla monenlaisia. Ilkeä ja teräväkielinen koululainen voi olla verbaalisesti voittamaton, joten häntä lyödään koska sitä hän ei osaa. Lisäksi on vaikeaa tietää kuka on "lyönyt ensin takaisin", joskus vaikka olisi ollut paikan päälläkin, saati jos on ollut sivummalla.

Uhristatus voidaan myös rakentaa. Tässä ideana on sekä samastumisen että toisentamisen hyväksikäyttö. Tällöin ei tarvita rikosta jotta voitaisiin olla uhreja. Tämä perustuu yleensä sille että eriytetään "me" ja "muut" vahvasti toisistaan. Tämä tarkoittaa sitä että niiden välille vedetään kuilua. Osoitetaan että ryhmien välillä on epäanalogisuutta, ja että toisella puolella ei haluta olla. Tämän vuoksi toiset nähdään hahmoina, joihin ei pinnallisesti katsoen samastuta. Siksi näitä voidaan syyttää teoista, joita ei voi itse kuvitellakaan tekevänsä.
1: Helppo - ja ehkä hieman halpakin - esimerkki tästä on ottaa kristitty fundamentalisti, joka esittää että usko kieltää tappamisen, vihjaa että ateistit voisivat tappaa muita koska heiltä puuttuu tämä este. Kuitenkin tässä ei onnistu aivan mikä tahansa perustelu. Sillä teon täytyy olla jotenkin sellainen, että sen haluaminen on uskottavaa. Fundamentalisteilla on aggressiviisia tuntemuksia, kuten kaikilla ihmisillä. Tätä kautta ateistit ikään kuin omien halujen kautta. Tätä kautta on vaikeaa sanoa onko kyseessä enemmän omien syntien näkeminen muissa, projektio, vai se että toista ei ymmärretä lainkaan samanlaisena kuin itseä, ja samastumisen puutteen kautta syntyy epäymmärrystä ja syyttelyä.

Vielä pidemmälle tämän vievät tietenkin salaliittoteoreetikot. Niissä kun voidaan hakea syitä "omien virheille" ulkopuolelta. Näin esimerkiksi pörssiromahdus, joka johtuu siitä että syntyy tapahtuma joka saa kaikki tekemään saman virheen, ja tämä virhe ruokkii ihmisiä lisää tekemään saman virheen. (Eli kaikki haluavat myydä mutta kukaan ei halua ostaa, jolloin tarjonta kasvaa ja kysyntä pienenee. Kupla puhkeaa.) Salaliittoteoreetikolle virheidenteko ja siihen meneminen eivät ole selitys, koska se vaatisi sen tunnustamista että "meidän systeemissä" on suuri vika, joka tuottaa riskejä joista osa realisoituu silloin tällöin. Siksi pankkijärjestelmää ohjaamaan onkin hyvä kuvitella vaikkapa avaruusolennot tai "Illuminati" (You just name it.) Kun salaliitosta haetaan merkkejä kaikesta, saadaan tilanteelle "ymmärrystä", joka on emotionaalisesti erittäin palkitsevaa. Koska silloin vika on joidenkin "muiden", ja pörssinotkahduksen aikaansaamista yleisistä aikaansaamisista kärsivän kulttuurin edustaja voikin olla syyllisen sijasta uhri. Peiliin katsomisen ja häpeämisen sekä virheistä oppimisen sijasta saadaankin vihata jotain muuta - samalla kun saadaan itselle vahva tunne asioiden paremmasta ymmärtämisestä, joka on niin suurta että "muut ei kykene nousemaan sen nerouden tasolle".

Lisäksi uhristatuksessa on ei -ihailtava puoli. Se on joskus ihan asiallisessa mittasuhteissakin kuitenkin rooli. Tämä tuli esiin kun katsoin jotain "Big Brother" -talon poistoäänestyksen jälkeistä haastattelua. Siinä oli henkilöitä joiden nimiä en - kunniakseni - tiedä. Siellä oli haastattelussa henkilö, joka oli ilmeisesti talossa koko ajan pyydellyt anteeksi olemassaoloaan. Hän tiesi olevansa ärsyttävä, ja osittain hän olikin luonteeltaan provosoiva. Hän oli sitä mistä häntä syytettiin. Tunnistin tässä paljon itseäni. Se on kuitenkin rooli, ja tätä kautta sinulla on sija yhteisössä. Sekin on parempi kuin täydellinen ignoraatio. Statuksesta on vaikeaa päästä irti. Kun mukaan liitetään se, että uhrina olemisella saa sympatiaa ja arvostusta, on siitä irtipääseminen mahdotonta. Sitä ollaan "ulkoisesti ohjatusti mutta sisäisesti seuratuksi" anteeksiantamisen mutta juoruilussa toistamisen kierteessä. Teoista kerrotaan toistuvasti, jolloin niissä rypemällä osoitetaan oma uhrin asema, ja teot anteeksi antamalla saadaan korostettua omaa erinomaisuutta ja laupeutta. Elämästä tulee tätä kautta esitettynä tietysti jännittävää melodraamaa.

Vaikeaksi asian tekee se, että asian käsittely vaatii asioista puhumista. Tai kuten Hankamäki sen aika hyvin ilmaisee: "Vihaaminen tarjoaa hyvän ratkaisun epäoikeudenmukaisuuksiin, sillä se vapauttaa vahinkoa kärsineet osapuolet täydelliseen piittaamattomuuteen toisesta osapuolesta: yhtä täydelliseen, millä heitä itseään on kohdeltu. Lisäksi se antaa asioihin moraalisesti siedettävän ratkaisun: jos itseä ei hyväksytä, itsen ei tarvitse myöskään sietää muita. Päätös on totaalinen, mutta se tasapainottaa tilanteen. Avoin vihaaminen vapauttaa vahinkoa kärsineet myös niistä tuskista, joita huonoon asemaan alistuminen tuottaisi. Vihaaminen on siis alisteisuudesta vapautumisen muoto ja ensi askel tiellä sovituksen hakuun eli kostoon. Vihassa on paljon voimaa. Huikeimpiin inhimillisiin ponnistuksiin on ylletty vihan vallassa. Vihaamalla on päästy olojen oikeudenmukaistamiseen. Vihalla onkin merkillepantavan usein pystytty edistämään oikeudenmukaisuutta. Toisaalta tämä saattaa johtua "vihaajiksi" leimaamisen yleisyydestä: melkein jokainen ihminen, joka kieltäytyy alistumasta mielivaltaan, leimataan vihaajaksi, vaikka hän olisi järjen tai jonkin muun tärkeän asian puolustaja."

Kaiken kaikkiaan tilanteen purkamista, tapahtumasta vapautumista, on etenkin ulkopuolisen lähes mahdotonta erottaa "asiassa rypemisestä", joka ei perustu vapautumiseen vaan roolin ylläpitämiseen. "Perinteestä vapautuminen" ja "perinteen seuraaminen" näyttävät tässä kohdalla hyvin samanlaisilta. Tämän eron mukana syntyy tietysti uusi valtadiskurssi, jossa uhrista tehdään "marttyyrikompleksin" edustaja, säälittävä rypijä. Näiden erottelua ei kuitenkaan yleensä tehdä. Siksi vastkkain viuhuukin uhrin ja syyllisen leimaus. Jos uhrista ei pidetä, tästä tulee säälittävä rypijä joka ei osaa päästää irti, henkisesti huono ihminen. Jos taas tekijästä, on helppo heittää "narsismista". Ja kaikki ovat tietenkin egoisteja. (Mikä on tietenkin totta. Mutta kyse onkin tavallaan egoismin määrästä ja laadusta.)