Taiteilija taiteesta.

"I want the last check I write to bounce."
("Oceans 12")

Yllättävän usein kirjoissa on kyseessä eräänlaisesta "metakirjallisuudesta". Tässä kohden kysymys ei ole neljännen seinän rikkomisesta, jossa kirja ikään kuin kertoo hahmojensa kautta olevansa kirjallisuutta.
1: Toki tälläisiäkin reagointeja tunnetaan. Esimerkiksi Jostein Gaarderin "Sofian maailma" sisältää hetken, jossa kirjan hahmot tiedostavat olevansa kirjallisuutta, sepitettä. Nämä eivät vain ole suoraan aiheena tässä.

Sen sijaan näissä kirjailija, lukija tai kirjallisuus itsessään on aiheena. Esimerkiksi Hemingway kirjoitti kirjoittamisesta lähes yhtä paljon kuin härkätaisteluista ja kuolemasta.

Kun aiheeksi otetaan taide, muistetaan että kirjallisuuskin on eräs taiteenlaji. Näin ollen saadaan ilmi laajempi teema, "metataide". Tämäkin on ollut suosittu aihe.

Eräällä tavalla katsoen tässä voidaan nähdä perinteitä: Kirjailijat eivät ole ikään kuin olleet ajastaan irrallaan, vaan esittäneet tiettyjä asioita jotka olivat olennaisia juuri tähän aikaan.

Suuret tarinat taistelevat.

"And then suddenly, I realized that he was actually right. It is impossibIe to compare one theft to the other. So I guess the only way to know who's the best of us for sure ... is to go after the same object. Do the same job. Don't you think that would be fun?"
("Oceans 12")

1800-luku oli kirjallisuudessa ja taiteessa hyvin kova asia. Silloin erilaiset näkemykset riitelivät keskenään. Taiteen rooli, tehtävä ja taiteen rajat kiinnostivat. Aiheesta debatoitiin laajasti ja asia oli tapetilla. Tämän vuoksi esimerkiksi kirjallisuudessa oli useitakin kertomuksia joissa taiteilija ja taide olivat keskeisiä. Esimerkiksi Gogol kirjoitti tuohon aikaan "Muotokuvan", joka sisälsi paljon melkoisen alleviivattujakin kannanottoja siihen onko taiteen tehtävä olla realistista vai ihanteita lietsovaa. Myös Honoré de Balzacin "Tuntematon Mesteriteos" sisälsi kannanoton taiteesta jossa abstrakti muoto nähtiin johtavan pirstaloivaan ja kaaoottiseen lopputulokseen.

Molemmissa on mielenkiintoista tuhoaminen : Balzacin mestaritaiteilija tajuaa tehneensä sekasotkun ja tappa itsensä ja taiteensa. Gogolilla taideteos syöksee ympärilleen tuhoa ja turmelusta. Ajankuvalle olikin tyypillistä tuottaa teoksissa joissa taidesuuntaus vie tekijänsä taiteen rajoille jossa se kohtaa "epätaiteen". Taide tuhoutuu.

Tässä vaiheessa kirjailijat ottivat kantaa siihen mitä taide on. Keskiössä oli luomisprosessi ja lopputulos. Katselijoiden rooli oli vain toimia kannanoton esittäjinä. He kokivat taiteen, joka oli ikään kuin taiteilijan aikaansaannoksena.

Lukija imee.

"He's the modern man : disconnected, frightened, paranoid, but with good reason ... It's too sad to be funny. Unusable ... I think I can get 20 minutes out of it."
("Oceans 12")

Myös nykyaikana on yllättävän suosittua kirjoittaa taiteesta. Postmodernismin ollessa muodissa "suuret tarinat" ovat eräällä tavalla kuolleet. Ja tätä kautta on käynyt niin että kaikki entiset "suuret tarinat" esitetään rinta rinnan. Kokonaisuutena syntyy tietysti sirpaleinen yleiskuva. Kaikki erilaiset tarinat ovat tätä kautta "pienentyneet". Mutta ei hätää, sillä ne kaikki ovat tarjolla lukijoiden valinnan kautta. Tätä kautta kaikki keskenään ristiriitaiset "suuret kertomukset" leviävät ympäriinsä myynnin mukaan - kaupallisuudesta on tullut hallitsevaa. Tämä taas ikään kuin "siirtää vastuun maksajalle", ja lukijan rooli korostuu.

Italo Calvinon "Jos talviyönä matkamies" kertoo lukijasta joka yrittää saada käsiinsä kirjaa jonka on aloittanut. Matkaan tulee mutkia. Kirjaa ei tahdo löytyä, kunnes lopputuloksena salapoliisireissusta on kirjan ymmärtäminen. Osat peräkkäin muodostavat kirjassa kirjan. Aivan kuten kyseinen kirja "tosielämässäkin". Tässä taiteilija on vaihdettu lukijaan. Hän on keskeisessä roolissa, eikä vain passiivisena taiteen kohteena, vaan aktiivisena tutkijana ja salapoliisina.

Stephen King taas on kirjoittanut kirjailijatarinoita hyvinkin ahkerasti. Voisi suoraan sanoa, että hän on tavallaan "ylikäyttänyt kirjailijoita" teoksissaan. Häneltä voidaan kuitenkin löytää yllättäviä määriä "juttuja" liittyen nimen omaan taiteen ja ihmisten suhteeseen.

Keskiöön voisi nostaa "Piinan" (engl. "Misery") joka kertoo - yllätys yllätys -kirjailijasta. Kirjailija Paul Sheldon joutuu onnettomuuteen, josta hänet pelastaa Annie Wilkes. Wilkes on psykopaatti - tämähän on Kingin kirja joten mitä muuta odottaa - joka kahlitsee Sheldonin valtansa alle. Hän kun haluaa että Sheldon kirjoittaa taas yhden kirjan. Kirjassa on paljon henkistä ja fyysistä väkivaltaa.

Wilkes voi tuntua destruktiiviselta psykopaatilta, mutta kuitenkin hän on eräällä tavalla verrattavissa hindulaisten Kali (काली) -jumalattareen, joka on samanaikaisesti rakentava että tuhoava. Sillä Annie Wilkes on myös rakentava voima.
1: Hän pelastaa Sheldonin henkiin, että nostaa Paulin kirjoittamaan jälleen kirjasarjaansa, jonka hän on lopettanut. Kirjasarja, jonka pääosassa on Misery Chastain -hahmo on Wilkesin suosikki. Sheldon elää vain sen vuoksi että vain hän voi kirjoittaa kyseistä kirjasarjaa. Tätä kautta Sheldon elää Misery Chastainin vuoksi. Ja Wilkes on äitihahmo.
2: Annie käyttää kirjassa väkivaltaa vain jotta kirjoittaminen jatkuisi. Huolenpidotta jättäminen taas on tehty sitä varten että hän näyttää että hänen teoillaan on merkitys. Ruokkimatta jättäminen näyttää vammautuneelle kirjailijalle että Wilkesin puuha huolenpitäjänä on olennaista.

Näin syntyy maailma jossa Wilkes eliminoi kaiken häiriön. Hän synnyttää suljetun maailman, jossa vain yksi asia merkitsee.

Wilkes on selvästi "vakilukija". Hän on se ostaja, jonka kaltaiset tuovat kirjailijalle leivän pöytään. Ilman ostamista kirjailija on hyvin köyhä, joten on syytä miettiä lukijaa. Muuten lukija "näyttää muskelia" ja jättää aktiivis-passiivisesti ostamatta kirjoja. Yleisö taas vaatii tietynlaisia asioita. Wilkes onkin tavallaan "nykyaikaisen kirjailijan" onnistumisen täyttymys. Kirjailijahan haluaa koukuttaa ja addiktoida lukijan. Tätä kautta pakkomielteinen lukija on "äärimmäinen onnistuminen". Pakkomielle syntyy ja Ka-chink -sanoo kassakone.

Sheldon onkin luultavasti onnistunut kirjoittamaan koukuttavaa kirjallisuutta, koska King on laittanut kirjaan tietoa kirjallisuuskriitikoiden asenteista : He ovat kritisoineet Sheldonin luovuutta ja rohkeutta, koska hän on juuttunut turvalliseen ja suosittuun genreen, ja kirjoittaa hyvin kliseistä materiaalia, jossa ei oteta riskejä, tätä kautta omintakeisuus jääkin puuttumaan ; Pakkomielteisyydestä huolimatta Wilkes nimittäin on tiukka lukija. Mikään tahansa paitsi täydellisyys ei kelpaa hänelle. Fanit eivät vaadi luovuutta, mutta heillä on sen sijaan odotukset jotka tulee täyttää. Tätä kautta Sheldon pakotetaan konventionaalisuuteen.

Mielenkiintoista kyllä, kirja loppuu siihen että kirjailija tappaa Wilkesin ja julkaisee Wilkesin painostuksen ja suoran kritiikin kautta kirjoitetun teoksensa, joka saa kehuja ja siitä tulee suosittu. Syntyvää kirjaa pidetään luovana ja se on lukijoiden suosiossa. Tosin auki tässä kohdin jää se, ostetaanko ja arvioidaanko kirjaa sen takia että se itsessään on hyvä. Vai vakuuttaako tässäkin lähinnä kirjan syntytarina.

Kirjailija on kuollut.

"Protect your fake baby, protect your fake baby!"
("Oceans 12")

Postmoderni kirjantulkinta, jonka Derrida pisti alulle, on korostanut "suurten kertomusten kuolemaa", jossa kirjailija on peräti kuollut - Itse asiassa yhtä kuollut kuin Nietzschen Jumala, ja paljolti samoista syistä. On vain tulkitsija. Jopa kirjailija kun on muuttunut matkan varrella, ja häneltä saa vain yhden tulkinnan asiaan.
1: Ja asiaan usein liittyvät "psykologiset tulkintatavat" korostavat tulkinnassa tiedostamattoman roolia, jolloin kirjailija ei voi tietoisesti ottaa kantaa omaan teokseensa välttämättä yhtään muita paremmin.

Tätä kautta sisältö tuleekin lukijalta, tulkitsijalta. Kirjailijan osa tässä latistuu. Kun suosittu interkontekstuaalisuus "ja sen lievemmät johdannaiset" otetaan mukaan, jossa kirjailija ottaa, havaitsee ja toisintaa asioita ja vain yhdistää vanhoja asioita yhteen, kenties hieman uudessa järjestyksessä, jää kirjailijan osaksi helposti sama kuin ryövärille. Kirjailijan puolella tässä "postmodernissa lukijakeskeisyydessä" on vain kirjanostoihin liittyvien maksumääräysten suunnat ja tekijänoikeuslainsäädäntö.

Langennut mutta ei enkeli.

"Esiin nostetaan aina se, mille vähiten huomiota haen. / Minussa ei mitään vikaa, se mitä näet on pintalikaa vain." ... "Kevät peittää, kevät paljastaa, ehdin kesän alta pois. / Perustun uskomuksiin - nauran lapsellisuudelleni."
(Absoluuttinen nollapiste, "Jälkivaatimus")

Ihania naisia verrataan usein enkeleihin. Minäkin ajattelin tehdä tämän. Ja koska olen minä, kertomukseni ei aiheestaan huolimatta ole kovin ihastuttavaa. Minulla on toisenlaista, astetta synkempää, kerrottavaa. Ja tässä käytän apunani kahta kertomusta.

Ensimmäinen kertomus.

Televisiosarjassa "Life" on erinomaisen hieno jakso "the Fallen Woman" , jossa Charlie Crews tutustutetaan muun muassa sarjan pahaan mafiapäällikköön. Keskitän huomioni jakson erääseen keskeiseen henkilöön, nimittäin jaksossa murhattuun jonka murhaa ollaan selvittämässä. Hänen tarinansa on hyvin keskeinen ja tarinan kannalta tämä tekee hänestä yhden jakson elävimmistä hahmoista.

Tarina alkaa sulasta. Se leijailee maahan. Pian taivaalta tipahtaa nainen jolla on enkelin siivet. Charlie Crews miettii missä määrin kyseessä on aito enkeli. "Maybe it's a real angel with fake wings." Sillä eihän se, että hänellä ei ollut siipiä tarkoittanut että hän ei olisi enkeli. Crewsiä kuitenkin kiinnosti enkeliys ikään kuin symbolisena. "I know she wasn't an angel, on-a-cloud-with-a-harp-angel, but maybe she was angel in the way we all might be angels."

Tarinan edetessä selviää että nainen oli naimisissa, mutta pian selviää myös että nainen oli mafian maahantuoma prostituoitu. Prostituutiosta Crews muistutti että että "I knew a prostitute at Pelican Bay whose name was Angel." Murhattu nainen oli lisäksi naimisissakin ns. "maksua vastaan". Mies maksoi kuukausimaksuja ja avioliitto jatkui, jos maksut jätetään maksamatta, lähtee nainen toiselle aviomieheksi.

Mafialla ei tietenkään ollut syytä tappaa tuottavaa rahanlähdettä. Ja mies maksoi tunnollisesti. Taiteilijamies oli kuitenkin nähnyt naisen kauneuden ja hyvyyden ja maalasi hänestä kuvia enkelipuvussa. Nainenkin oli lämmennyt. Tarkoituksena rakastavaisilla oli paeta. Siksi mafia tappoi naisen.

Loppujen lopuksi jäi auki se, missä määrin nainen oli ollut enkeli. Symbolisesti.

Toinen tarina.

Tämän tarinan vastapainoksi haluan tuoda Gogolia. Tarkemmin sanoen hänen tarinansa "Nevsky Prospect". (Joka on eräs Pietarin iso katu.) Tarinassa esiintyy nimittäin taiteilija, joka näkee kadulla ihanan naisen. Hän seuraa tätä ja paljastuu että kyseinen nainen on huora.

Tämä on taiteilijalle kauhea, koska hän on kaunosielu hän idealisoi asioita hyvin vahvasti : Hänelle kauneus tarkoittaa samaa kuin hyvä ja jalo. Ja kyseinen nainen on todella virheetön. Prostituutio taas on tahra, joka edustaa rumuutta.

Taiteilija assimiloi tilanteen uskottavasti : Hän alkaa näkemään unia tästä naisesta. Unissa nainen on enkeli, joka on langennut kohtalon julman kolhun vuoksi, eikä suinkaan omasta tahdostaan.

Unet kehittyvät ajan kanssa, ja pikku hiljaa naisesta muotoutuu hänen vaimonsa, joka maalaa. Taiteilija vakuuttuu naisen ihanuudesta ja "syvästä puhtaudesta". Prostituutio onkin tässä erikoistapauksessa vain pintalikaa.

Siksi taiteilija menee ja pitää pitkän moraalisaarnan naiselle. Hän muistuttaa paheellisuudesta hyvin pitkästi, vuolasti ja monisanaisesti ja päättää tämän kosimalla huoraa. Hän kuvaa mitä hän voisi tarjota ja kuvaa vaimonsa tekemässä sieviä käsitöitä. Nainen loukkaantuu siitä että häntä verrataan ompelijaan. Taiteilija järkyttyy tästä voimakkaasti ja tappaa itsensä.

Idealisoitu ihanne.

Yllä olevissa tarinoissa on molemmissa tärkeä teema. Ihmiset muodostavat toisista hyvin nopeasti erilaisia mielikuvia. Ja he odottavat jotenkin että nämä ihmiset noudattavat niitä. Kummassakin esiin tulee esimerkiksi oletus "noin hyveellinen ja ihana ei ole huora".

Ja kun todellisuus näyttää että ihminen on kompleksisempi kuin mikään näistä kuvitelmista, ihminen loukkaantuu helposti - etenkin jos kuvitelmat ovat kovin ruusuisia. Kun ihminen kokee itsensä petetyksi joko vihastuu ja haluaa tuhota ideaalin kohteen, koska tämä ei ole ideaali. (Kuten mafiapomo.) Tai sitten hänen oma maailmankuvansa romahtaa. (Kuten taiteilijalla.)
1: Tästä löytyy tavallaan esimerkki kristinuskon puolelta. Demoni, äärimmäistä pahaa palveleva voima, on nimen omaan langennut enkeli. Alkuperä tekee pahuudesta tavallaan entistä pahempaa: Demoni kun ei ole syntynyt pahaksi, vaan on luopio. Tätä kautta petturuus on lisätty ominaisuuslistaan.
___1.1: Tavallaan tässä näkyy myös se, että kyseessä ei ole sävyltään kauniista luopumisesta, vaan luopiona olemisesta. Eikä asian katsota olevan pettymystä Jumalaan, vaan petturuudesta Jumalalle. Näin paha saadaan kuvattua entistä pahempana.

Tämänlainen ideaali on tavallaan toisen ihmisen luoma rooli, josta ei välttämättä ole edes kerrottu asianomaiselle. Tälläisten stereotypioiden käyttö on tietenkin jossain määrin arkipäivää, ja niiden kenties valheelliset ihmiskuvat kuitenkin helpottavat elämää. On kätevää ajatella kaupan kassa asiakaspalvelijan roolissa eikä koko monimutkaisena itsenään. Ja kenties maailmassa on tälläisen epätoden kuvittelun ja luokituksen kautta enemmän enkeleitä. Tosin kenties siellä on samalla enemmän pirujakin.

Ah, kuinka hienostunutta!

Melko usein antiikkia ihaillaan. Klassista taidetta arvostetaan. Jo se, että käy oopperassa, on hienompaa kuin se että harrastaa jotain rahvaanomaista teeastiastonmaalaamista työväenopistolla. Samoin löytyy ihmisiä jotka arvostavat ns. korkeakulttuuria tavalla joka tekee heistä parempia - tai oikeastaan hienompia - ihmisiä. Paketissa näille tulee siis mukana ylenkatse populaarikulttuuria kohtaan.
1: Esimerkiksi eräs tietämäni ihminen -jonka poliittista vakaumusta minun ei liene tarpeen erikseen mainita- arvostaa venäläisiä klassikoita mutta jo ajatus fantasia- tai kauhugenreen tutustumisesta on kauhistus. Fantasia on (1) satua joka tarjoaa helppoa eskapismia lapsille mutta ei vakaville ihmisille, joiden tarkkaavuutta ei hämätä (1.1) ja lisäksi kaupallista ahneutta joka ylläpitää edellistä (2) mahdollisesti todellisuudentajua vääristävää, mahdollisesti riski. Venäläinen kirjallisuus taas (1) opettaa ihmiselle todellisuudesta, niistä saa ymmärrystä muun muassa köyhien kohtelusta. (2) Ja ne eivät ole populaarikulttuuria vaan vaativampaa taidetta joka pakottaa lukijansa miettimään enemmän, ei vähemmän

Tämän kaiken vuoksi ajattelin manata esiin yhden kirjan. Se on Nikolai Vasiljevitš Gogolin (Николай Васильевич Гоголь) "Muotokuva".

Teos on fantasiasävytteinen kauhukertomus, jossa tärkeää osaa esittää taulu joka esitetään luonteeltaan hyvin yliluonnollisella tavalla. Tarinassa taide ja intohimo uhrataan ahneuden, mukavuudenhalun ja tekosivistyneistön edestä.

Muotokuvassa on itse asiassa kaksi kertomusta. Molemmat sidotaan yhteen samalla taululla. Ensimmäisessä kuvataan taulun ostanutta taiteilijaa ja toisessa osassa kerrotaan taulun synnystä.

Ensimmäisessä osassa köyhä mutta lahjakas nuori taiteilija joka on juuri lentämässä maksamattomien vuokriensa vuoksi asunnostaan ostaa muotokuvan. Muotokuva kummittelee ja esiintyy rahojen kanssa. Pian taulun raameista löytyykin rahaa. Taiteilija miettii että noilla rahoilla hän voisi elää pitkään ja omistautua taiteelle, mutta rahat polttelevat taskussa. Siksi hän vuokraakin itselleen hienon talon ja tekee itsestään mairittelevan mainoksen joka houkuttaa rikkaita aatelisia tilaamaan häneltä muotokuvia itsestään.

Taiteilija yrittää ensin tehdä vakavaa taidetta, kuluttaa aikaa ja tuoda teoksiin elävyyttä. Asiakkaat kuitenkin moittivat tätä, jos maalaukseen maalaa finnin tai laittaa luonnetta tuovaa keltaista vivahdetta, se ei ole imartelevaa. Ja moni muu taiteilija ei lisää tälläisiä yksityiskohtia ja saa taulun valmiiksi nopeammin. Mallina kun on ikävää ja tylsää olla. Kun hän sitten yrittää tehdä toista taideprojektiaan, innostuneena tästä, hän yhdistää Psyyken kasvoihin erään hänen asiakkaansa kasvonpiirteitä, koska hän haluaa käyttää siihen asioita joita hän ei itse teoksessa saanut. Asiakas, joka esiintyy innokkaana taiteenharrastajana joka on muun muassa matkustellut italiaan katsomaan kuuluisia tauluja, näkee tätä ja innostuu. Syynä on se, että taulus hivelee egoa : Siinä ei ole kauneusvirheitä. Ja henkilö yhdistyy jumalaan.

Taiteilija ajautuukin tuottamaan "hienoston taiteenystäville". Taiteilijalta alkaa syntymään klassisen virheettömiä mutta hengettömiä tekeleitä ; Maalaaminen on vain sitä, että ammattisotilaalliseen upseeriin liitetään "Marsin katse" eli tietynlainen asento ja silmät. Ja sen verran henkilökohtaisia piirteitä että näkee että kyseessä on juuri tuo tietty henkilö. Mutta ei liikaa, koska muutoin kaavamainen jumalallisuus katoaa.

Lopulta taiteilija kutsutaan katsomaan taidetta, joka oli niin onnistunut että kun taiteilija yritti löytää siitä kateuksissaan jotain moitittavaa, hän ei voinut kuin purskahtaa itkuun. Tämän jälkeen hän lopetti maalaamisen ja keskittyi taiteen ostamiseen. Hän osti onnistuneita maalauksia ja repi ne kappaleiksi. Näin taiteenrakastajasta oli tullut taiteenvihaaja.

Toisessa osassa kerrotaan miten taulu on ahneen koronkiskurin muotokuva. Malli oli auliisti jakanut lainoja, mutta lainaajille oli käynyt huonosti. Korkoakin oli peritty huimaavin ehdoin. Paikalliset kuulivat maineesta ja moni kuoli nälkään ennemmin kuin otti lainaa häneltä, koska he eivät halunneet luopua sielustaan. Maalari pakotettiin tekemään muotokuva ja hän teki sen silmistä niin ahdistavat että pelotti. Koronkiskuri kuoli ja maalari ahdistui kokemuksestaan niin että vaadittiin pitkän aikaa ja hengellisyydelle omistautumista ennen kuin hän toipui.

Gogolilla on tavalliseen tapaansa mukana satiirisia sävyjä. Kirja ivasi hienostoa, joka sanojen tasolla arvosti taidetta. Mutta vain kulttuuriin liittyvän statuksen vuoksi. Samalla esiin tulee nykyaikanakin ajankohtainen piirre: Jo esimerkiksi "Cosmopolitan" -lehden kannet kuvaavat juuri sitä mitä taiteilija teki.

Teos oli hyvin tavallista Gogolia. Häntä pidetään usein puhtaasti realistina ja satiirikkona; Tämä on helppo ymmärtää kun katsoo sitä miten "Muotokuvassa" kehutaan lahjakkaan taiteilijan kuvia joissa on sotkuinen huone, tai jossa on maalattuna arkinen palvelijatar kauneusvirheineen, aitona. Samoin tätä löytyy kohdasta jossa kehutaan miten taulussa linjoissa on pyöreyttä, siitä puuttuvat suorat linjat joita luonnossa ei ole. Kuitenkin hänen genrevalintansa opettaa muutakin. Hän valitsi keskiöön surrealistisen taulun : Unimaailmasta tuttu esineen henkiin herääminen ja aktiivinen vaikuttaminen herättää epäilyjä joko tarkastelijoiden objektiivisuudesta tai sitten taulu on peräti yliluonnollinen.
1: Surrealistisia sävyjä voidaan itse asiassa löytää muistakin Gogolin teoksista. Esimerkiksi Nabokov on esittänyt että "Reviisori" on unenomainen näytelmä, jossa tärkeässä roolissa on irrationaalinen joka vain esitetään arkisten asioiden läpi.
___1.1: Yhtenä syynä tähän voi tietysti olla myös satiirin luonne itsessään. Siinähän kohdetta ivataan tekemällä siitä karrikatyyri, jonka järjettömyys tuo esiin asioita joita ei muuten huomattaisi koska ollaan niin innokkaita näkemään ilmiö järkevänä ja tärkeänä. Tämä "epäloogisuus loogisessa" -tilanne itsessään ajaa kohti outoa ja surrealistista. En pidä tätä "riittävänä" siihen miksi "Muotokuvassa" on niin paljon korostettu taulun paranormaalia aktiivisuutta ; Taidetta "arvostavan" ylimystön pikkusieluisuus tulee esiin suunnilleen kaikessa muussa paitsi tässä.

---

Minun piti kirjoittaa täksi päiväksi muuta. Mutta sitten tuli Esa Turkulainen. Hän halusi kepeästi naureskella "Big Brotherillle", ja siksi kehitti rinnastuksen "Antiikin kreikan rituaalisista ja paikoin kauniista ja edistävistä jumalanpalveluksista (olympialaiset) ja taiteen harjoittamisesta hienostuneilta hienostuneille patsaiden, arkkitehtuurin ja teatteritaiteen kautta ---> Big Brother." Ja tämän idean kokoon parissa minuutissa, kuin itsestään. Tämä juttu toimii samalla kuitenkin enemmän kohteena muille kuin Turkulaiselle. Ivan kohteena olevaa - tietyn ideologiansävytteistä arvomaailmaa jossa on juuri tietty asenne - minun ei liene tarpeen erikseen nimeltä mainita.