Todisteiden puute ja todiste puutteesta

Sagan lausui vanhaa aforismia siitä että "absence of evidence is not evidence of absence". Idea on siitä hyvä että monesti skeptikoilta ja tiedemiehiltä vaaditaan aika erikoisia asioita. James Randi on käyttänyt ajatusta sitä kautta että hän ei voi todistaa että telepatiaa ei olisi ja siksi olisi nimenomaan todistettava että telepatiaa tapahtuu.

Kenties tämä ajatus ei ole niin yksinkertainen. Voidaan nimittäin ottaa esimerkiksi looginen päätelmä. Sellainen että jos minä nyt, sanotaan hankkisin kotiini norsuvaroittimen joka varoittaa aina kun talossani teutaroi elefantti, niin se että elefantista ei ole havaintoja on itse asiassa nimenomaan todiste siitä että elefanttia ei ole. (modus tollens ; P ⇒ Q, ¬Q ⊢ ¬P)

Voidaan kuitenkin muistaa että nykyajattelu keskittyy tieteessä matemaattisen ja loogisen todistamisen sijaan induktioihin joita testataan. Tällöin esille nousee fallibilistisia ajatuksia. Ajatuksia siitä että tosiasissa mitään ilmiötä ei voida lopullisesti todistaa mutta sen sijaan ne voidaan falsifioida. (Itse asiassa juuri edellämainitsemani modus tollens -periaatteen myötä.)

Tässäkin voidaan jatkaa norsuesimerkilläni. Voidaan ajatella että norsu olohuoneessa on jokin joka vaikuttaa ympäristöön. Monillakin tavoilla. Jos näitä merkkejä ei löydy, niin että taitavimminkaan tehty huipputekninen norsuvaroitin ei huuda, niin se on itse asiassa todiste siitä että teoria elefantista on kumottavissa tai ainakin vahvasti kyseenalaistettavissa. Kysymys ei tavallaan ole siitä että olisi todisteen puute elefantista. Vaan siitä että on itse asiassa nimenoamaan evidenssiä puutteesta.

Itse asiassa asian voisikin tiivistää niin että jos väittäisin että elefantteja ei ole olemassa, niin minun olohuone olisi yksi paikka katsoa norsua. Toki sweeppaus ei olisi kovin vakuuttava jos katsoisin kovin ahkerasti vain huoneestani. Ja yksi vastaesimerkki voisi kumota tämän teoriani. (Mikä tekee siitä falsifioitavissa olevan.) Tässä mielessä se että havaitaan jonkin asian puuttuminen itse asiassa on evidenssiä sille että asiaa ei ole. Kysymys on enemmänkin vain siitä, kuinka vahva tämä todistaminen on. (Ei kovin vahva ; Mutta jossain mielessä maapallo on vain todella paljon suurennettu taloni.) Voidaankin sanoa että todisteiden puute ei ole todiste puutteesta mutta sen sijaan havaitsemattomuus on evidenssiä puutteesta.

Tämä tietenkin jää monilta huomaamatta. Kenties siksi että heillä on kova kiire leikkiä kahdella ajatuksella (a) sillä että todisteiden puute ei ole todiste puutteesta ja (b) sillä että olemassaolemattomuutta ei voi todistaa. Joka tietenkin on tärkeää ja filosofista koska näin he voivat kritiikki-immunisoida sen oman pienen lempiuskomuksensa.

Empiristin evidenssistä?

Empiristit luottavat todisteisiin. Tämä on hieman eri asia kuin se, että he luottaisivat puhtaisiin faktoihin. (Vaikka nämä kaksi ovatkin usein aika lähellä toisiaan ; Tosin monesti näyttää että Totuuteen ja puhtaisiin faktoihin luottavat ovat luottavat enemmän intuitioihinsa ja pitävät uskomiaan premissejä hyväksyttävästi tosina lähinnä siksi että he ovat sitoutuneet niihin.)

Monesti kysymys onkin siitä että jos ajatellaan evidenssiä, todennäköisyyksiä ja uskottavuuden lisääntymistä empiristin tasolla olisi tässä kohden tarjolla karkeasti ottaen kaksi kilpailevaa näkemystä sille miten e hyväksyttäisiin evidenssiksi näkemykselle h;
1: Ensimmäinen todennäköisyyttä koskeva näkemys sanoo yksinkertaisesti että e on evidenssiä h:lle silloin kun e nostaa todennäköisyyttä. Tässä korostetaan vertailua jossa taustalla on itse asiassa jonkinlainen tausta. Vertailua ei siis tehdä tyhjiössä vaan ikään kuin kahden maailman välillä. Verrattavan maailman kaikkia muuttujia ei tarvitse tuntea, mutta olisi hyvä jos vertailtavassa maailmassa eroaisi vain mahdollisimman vähälukuinen määrä muuttujia. (Ihanteellisesti vain yksi.) e on evidenssiä h:lle iff P(h|e&b) > P(h|b).
2: Toinen malli sanoo että e on h:n evidenssiä jos h:n ehdollinen todennäköisyys e:lle on suurempi kuin jokin uskottavuusraja k. ; e:n suuri todennäköisyys on h:n evidenssiä iff P(h|e) > k.

Kuvan mahti, somekohinat - ja internettarinat

Olli Immosen kohun kanssa oli selvää, että valokuvilla oli merkittävä rooli. Immosen itsensä julkaisemat kuvat Schaumanin haudalta ja suunnittelutalkoissa ovat olleet hyvin keskeisessä roolissa. On luultavaa että niistä tulee jollain tavalla ikonisia. (Kenties niitä jopa mukaellaan erilaisissa tilanteissa.)

Kiinnostavinta tässä onkin se, että ihmisillä on hyvin voimakas suhde kuviin. Immosen itsensä kannalta kuvat ovat varmasti olleet hyvin lähellä lomakuvia. (Noita eimukanaolleista helposti unettavia asioita.) Kuvien kohdalla on itse asiassa hieman epäselvää että onko kuva auttamassa muistia niin että matkan muistoihin on helpompi palata, vai ovatko kuvat itse asiassa sitä varten että niillä todistetaan että ollaan oltu paikalla. Luultavasti nämä asenteet jossain määrin kietoutuvat yhteen. Kuvan katsominen uudestaan palauttaa muistoja mutta toisaalta auttaa meitä luomaan tarinaa tapahtumien ympärille.

Internetissä on jopa "somesanontoja" kuten "kuva tai ei tapahtunut". Ja toisaalta salaliittoteoriat koostuvat usein juuri siitä että eri asioiden valokuvista etsitään samanlaisia detaljeja joita sitten nähdään evidenssinä jonkin tietyn tahon läsnäolosta. Nämäkin omalta osaltaan kertovat miten ihminen on visuaalinen eikä loogisesti pyörittelevä olento. (Emme intoile ääninauhoista yhtä vahvasti.) ; Ja interenetissä valokuvien takana on varmasti se huomio että kirjoitettuja väitteitä voi tehdä kuka tahansa. (Hyviä argumentteja kun voi kirjoittaa kuka vain?) Ja tämän epäluotettavuusongelman kiertämiseksi tarvitaan evidenssiä, varmistelua. (Koska kukaan ei osaa käyttää photoshoppia?)

Jopa monet nettiskeptikot mieluummin katsovat youtubevideoita kuin lukevat kirjoja. Ja he tekevät näin vaikka videoiden kohdalla lähteistys jne. kirjoihin onkin usein hieman hankalaa. Ruutuun voi toki kirjoittaa tekstiä joka näkyy muutaman sekunnin. Kaavat ja kaaviot muuttuvatkin erilaisiksi infografeiksi. Jotka taas ovat alttiita kaikenlaisille psykologisille illuusioille. Datan näyttämisen tapa vaikuttaa vahvasti siihen miten uskottavina datan sisältöä koskevat väitteet nähdään. Josta seuraa se, että "sosiaalinen totuus" ei ole täysin eri asia kuin evidenssi mutta se ei ole kuitenkaan ihan samakaan asia.

Tästä voi jossain määrin tulla jopa ongelma. Valokuvaaminen on siitä näppärää että teknologia nykyään tekee siitä halpaa. Ja kameran mukanaolo voi motivoida tarkkailla ympäristöä. Samalla se voi opettaa dokumentoimaan asioita. Probleemana saattaa sitten olla se, että menee tilaisuuteen käyttämään kameraa jolloin todistat että "se tapahtui" mutta oikeasti kamera ja muu tekninen häiritsi olemista niin että "oikeasti sitä ei tapahtunut". (Siitä huolimatta sinulla on siitä vakuuttavaa evidenssiä. Mahdollisesti rakeinen kuva antaa myös todisteita siitä että sukulaisesi on kuin onkin reptiliaani - aivan kuten pitkään oletkin uskonut!)

Joka tapauksessa Immosen kuvista on nyt syntynyt tarina joka ei ole enää hänen itsensä hallinnassa. Ja jotenkin kaksi hyvin yksinkertaista kuvaa tuntuu evidenssiltä paljon enemmän kuin vaikka kirjoitettu teksti tai muunlaiset dokumentit. Valokuva on jonkinlainen "sosiaalisen totuuden" perustavanlaatuisin todiste.

Ja tämä tarina noudattaa "jonkinlaisia internetlakeja".  (Jotka ovat "Amerikoissa astetta pahempia ja kaupallistetumpia kuin meillä". Ainakin mikäli Crackedin artikkelia on uskominen.)
* Immosen tapauksessa on tärkeää huomata että tarinoita syntyy kaksi. Ja ne ovat melko yksinkertaisia mutta keskenään vastakkaisia. Somekohu nykyään näyttää vaativan sen että asia tiivistyy pariin yksinkertaiseen tarinaan. Ja nämä tarinat on jotenkin sidottu identiteettien väliseen kilpailuun ja maailmankuvaan. Somekohu nykyään tuntuu vaativan - paitsi kannattajaryhmän joka pitää sanomaa arvokkaana - myös kisaamistarpeen jonkun kanssa joka on vahvasti erimielinen. Tässä mielessä en olisi "kansankirkon puolella" huolissani ateisteista jotka puhuvat uskonnosta vaan niistä jotka ovat hiljaa uskonasioista elämässään.
* Somekohussa tärkeintä ei ole vedota tai suostutella vastapuolta omalle puolelle vaan nimenomaan korostaa että ollaan eri puolilla. Tehtävänä ei ole vastapuolen saaminen omalle puolelle vaan tämän ärsyttäminen.

Haasteena onkin nähdä tarinoiden taakse mitä kuvat todella kertovat. (Itse asiassa kohtuu vähän. Niistä saa ajan ja paikan ja sen että ollaan samassa paikassa samaan aikaan. Tämä voi olla evidenssiä ideologisista yhteyksistä. Mutta on itse asiassa vaikeaa nähdä miten voimakkaasti valokuva todistaa. Ainakin minulle joku jäsendokumentti olisi huomattavasti vakuuttavampi todiste natsiudesta kuin oleminen samassa paikassa samaan aikaan, toistuvasti. Jos ei muuten niin siksi että käyn monissa nettiateistien nettimiiteissä ja minut voitaisiin olemassaolevalla materiaalilla todistaa ateistiksi. Tosin minulla on kieltämättä vahva yhteys kyseiseen alakulttuuriin vaikka en olekaan ateisti.)

Toisaalta somekohu on siitä mielenkiintoinen asia, että niitä voi lähestyä massahysterian käsitteen avulla. Ja tätä käsitettä voidaan liittää asiaan riippumatta siitä onko itse levietty tarina tosi vai ei. Valokuvat joka tapauksessa luovat "sosiaalista totuutta" jossa on kenties jotain evidenssiä johonkin. Joko leviävä tarina on tosi toiselta puolelta (jolloin kyseessä on "oikeassaoleva ja väärässä oleva") tai sitten totuus on jotain näiden välistä ja molemmat puolet esittävät puolitotuuksia. Tai kaikki ovat väärässä. Mitä tähän voi sanoa? "Truth- lies, it's all irrelevant. The Best Story Wins."

Vaimoon luottamisesta - ja siitä miten minusta saisi teistin.

Ray Comfort on hyvin erikoinen kristitty. Hänellä on eräänä valttikorttinaan argumentti josta häntä ei tunneta kovin hyvin. Sitä voisi kutsua "vaimoargumentiksi". Tässä hän kysyy ateistilta että "Do you have faith in your wife?" Ja tuo on sitten se voitto. Argumentti kokonaisuutenaan on tuossa. Retoriseen kysymykseen muotoiltu vittuilu on siitä erikoinen, että Comfort tuntuu luottavan siihen hyvinkin lujasti.

Ideana on tietenkin korostaa, että ihmisellä on "faith" ties mihin. Ja sitten uskontokin olisi fiksu asia. On kuitenkin hyvin vaikeaa nähdä mikä tässä argumentissa on hyvää. Kykenen, melko lailla lonkalta, heittämään muutamia hyvin oleellisia puutteita.
1: Comfort on itse asiassa tässä sanavalinnassa maksimaalisen hölmö. Sillä jos hän käyttäisi tässä sanaa "belief" se sentään viittaisi siihen että uskon tueksi olisi jotain. Faith on nimenomaan sokeaa uskoa ilman todisteita. Tosiasiassa ihmiset kuitenkin luottavat puolisoihinsa kaikkea muuta kuin ilman todisteita. Tai en tiedä mennäänkö Comfortin kotipiireissä siveästi naimisiin Las Vegasissa pikaisissa Elvis -häissä tuntematta edes siipan etunimeä. Suurin osa luottamuksesta ja mustasukkaisuudesta rakentuu evidenssin varaan.
2: Argumentin voisi kenties hyvällä tahdolla nähdä "et voi lukea ajatuksia" -tyylisenä versiona. Joka on melko heikko argumentti koska tosiasiassa sen peruspremissit ovat nimenomaan sellaisia että ateistilla ei ole oikein mitään syitä hyväksyä niitä.
3: Mutta Comfort sekoilee melko pahasti ja syvemmällä tasolla. Jos minulta kysytään "Do you have faith in God?" hän itse asiassa kysyy että uskonko että Jumala on olemassa. Sen sijaan vaimon kohdalla kysymys ei ole olemassaolokysymyksestä vaan siitä paneeko hän vieraita miehiä. Ihmisillä on melko hyvä evidenssi sekä naisen että avioliittotodistuksen olemassaolosta.
4: Ja siltikin, vaikka kaikki ylläoleva pitäisi paikkaansa, niin avioeroprosentit ovat melko suuria. Samoin kuin on tiedossa että syrjähyppyjä tapahtuu, peräti melko usein. Mikä viittaa siihen että tosiasiassa aika moni ihminen luottaa vaimoonsa vaikka se on todisteiden viitatessa epätosi uskomus. Uskomus siis olisi nähtävissä irrationaalisena. Ja tätä kautta sama voitaisiin laajentaa myös Jumalauskoon.

Tämä oikeastaan kategorisoikin sen, mikä uskonnon kohdalla usein on vialla. Apologetiikka on enemmänkin kokoelma temppuja. Monet niistä ovat retorisia. Älyllisimmätkin niistä ovat "voi olla" -tarinoita joissa ei todisteta Jumalaa ja anneta tälle evidenssiä vaan sen sijaan selitetään miten Jumala ei ole tosiasioiden vastainen. Ja sitten ensin oletetaan Jumala ja selitetään miten tosiasiat voidaan sovittaa tähän. Ja kun Jumalaa ei koeteta falsifioida, nämä rakentavat erilaisia argumentteja joiden premissit ovat enemmän tai vähemmän yhdentekeviä asian lopullisen ratkaisemisen kannalta.

Kenties uskovaisten pitäisikin tehdä se mikä heidän pitäisi. Eli se sama mitä ihmiset tekevät vaimojensa kanssa. Ei pidä vain puhua vaimosta vaan tuoda tämä joskus näytille. Kaikkivaltiaalta voisi luulla liikenevän aikaa muutamalle sanalle ja kenties parille demonstroivalle ihmeelle. Ei tiedettäkään tehdä nojatuolissa argumentoiden. Ja jopa vaimo joutuu näyttämään luonteensa tarjoamalla tekojensa kautta evidenssiä itsestään. Kaiken on joutunut tekemään jotta tietäisit ensin että hän on olemassa ja sen jälkeen saanut jopa aavistuksen siitä minkälainen hän on ominaisuuksiltaan, muun muassa luotettavuudeltaan. Poikamies ei voi istua nojatuolissa ja määritellä itselleen vaimoa. Teologit ja apologeetikot taas eivät tunnu oikein muuta tekevänkään.

Ne uskovat jotka tätä tietä väistävät joutuvat tunnustamaan että Comfortin vaimoargumentissa on vielä yksi puute. Koko lähtökohta siitä että uskolla Jumalaan ja vaimoon olisi analoginen yhteys. Jos Jumalaa ei voi tuoda evidenssiksi, ei ole enää mitään metodista yhteyttä jolla naureskella.

---

Määrittelen että pihalla oleva mutakuoppa on agnostikkovaltio. Määrittelen että olen sen asukas. Määrittelen että olen nainen. Määrittelen että edessäni oleva pölypallero on lihaksi tullut Jumala Kristus. Määrittelen että nenästäni valuva räkä on juridisesti avioliittotodistus. Kykenen havaitsemaan agnostikkovaltion, itseni, pölypalleron ja rään. Olen siis Kristuksen morsian. Voisin määritellä itseni mieheksi tai Jeesuksen naiseksi, mutta en siedä homoliittoja enkä naista johdossa.

Minkä virheen valitset?

Skeptikko Agrippa (Ἀγρίππας) eli ensimmäisellä vuosisadalla. Hänen skeptisminsä ytimessä oli kaiken tiedon kiisto. Tässä mielessä hänen oppinsa oli melko lähellä monia buddhalaisia näkemyksiä. Siihen aikaan skeptismi ei vielä ollut pääasiassa "skientistien hommaa". Agrippakin oli tavallaan "anti-skientisti".

Hän esitti arvoituksen. Se oli arvoitus joka koski tietämistä. Jos peruskysymykseksi asetetaan episteeminen taso ja kysytään "mistä tiedän, että tämä on totta?" päädymme argumentaation tasolle. Esille vaaditaan jokin logiikka, perustelu, evidensssi, todiste tai jokin joka vihjaa että ratkaisu on parempi kuin sen vaihtoehto. Itse asiassa valtaosa filosofiasta ja perusteluista on annettu juuri sen vuoksi, että asioille vaaditaan perustelua. Agrippa esitti että silloin kun meillä on olemassa perustelu, se itse asiassa ajautuu väistämättä johonkin seuraavista kategorioista;
1: Kehäpäätelmä ; Tässä mallissa teoria ja todiste tukevat toisiaan. Ne päätyvät toistamaan toistaan, ja tästä syntyy tautologisuus, joka on ristiriidatonta, mutta sen ongelmana on yleisesti ottaen se, että jos kehäpäätelmät sallitaan, lopulta ihan mitä tahansa voidaan perustella. Kehäpäätelmä onkin yleisesti ottaen nähty logiikassa eräänä vahvimmista ja perustavimmista argumenttivirheenä.
2: Päädytään regressiveen argumenttiin jossa kehäpäätelmä vältetään. Jokainen asia kuitenkin tällöin vaatii todisteekseen jotain. Eli loppujen lopuksi joko jokin näkemys otetaan ilman todisteita - ja voimme kysyä miksi vaadimme todisteita ensinkään - tai sitten päädytään ikuiseen regressioon jossa ei ikinä päästä lopputulokseen, eli tieto kenties täsmentyy uuden perustelun myötä, mutta ei kuitenkaan edes lähesty valmiina olemista.
3: Rakennetaan aksiomaattinen rakenne, jossa johtopäätös nojaa esioletuksille, jotka taas ovat itsessään ilman perusteita eikä ole oikein mitään velvollisuuksia hyväksyä niitä.

Agrippan ideana oli osoittaa että kaikki mahdolliset tiet olivat tukossa. Vaihtoehtona olikin tiedon hylkääminen. Modernina aikana tämänlaiset asiat otetaan kuitenkin hieman toisin. Niitä pidetään todisteena siitä että tieto ei ole täydellistä. Se ei tarkoita että sitä ei olisi ollenkaan tai sitä ei voitaisi hankkia. Näin ollen on olemassa kolme päästrategiaa, jotka nojaavat juuri Agripan oivaltamaan aivan fiksuun rakenteeseen. Tässä yhteydessä puhutaan puolileikillisesti Münchausenin trilemmasta, koska tässä ikään kuin nostetaan argumentti suosta sen itsen avulla samaan tapaan kuin Münchausen nosti itsensä ja hevosensa suosta vetämällä itseään hiuksista ylös. Epistemologiasssa asia on huomioitu seuraavalla tavalla:
1: Koherenssia puolustavat näkemykset hyväksyvät kehäpäätelmät. Tässä on olemassa niitä joista kehäpäätelmiä tulee mukaan. Ja on olemassa niitä, jotka korostavat sitä että empiirisissä teorioissa koherenssi ei itse asiassa ole ongelma, jos kaikki mukana olevat teoriat läpikäyvät fallibilistista testiä. Kun jokaista toisiinsa nivoutuvaa osa-aluetta testataan erikseen, ne ikään kuin varmistavat "kaavanmukaisuutensa". Teoriat ikään kuin tukevat toisiaan. Siksi, että vaikka koherenssi nivoo loogiset konseptit yhteen, luonnon ei tarvitse niin tehdä.
2: Infinitivismissä hyväksytään että perusteluketju voi olla äärettömän mittainen. Peter Klein korostaa että tässä vain kierretään kehäpäätelmäisyyttä ja toisaalta mitään premissiä ei oteta vain otettuna. Kaikki on kyseenalaistamisen ja tutkimisen alla. Näin syntyy erittäin epädogmaattista filosofiaa, jonka ainut ongelma on oikeastaan keskeneräisyys jota ei voida koskaan korjata.
3: Foundationalistit taas nojaavat aksiomaattiseen todistamiseen ja hyväksyvät että jotkut premissit ovat "ilmasta otettuja" ja täysin metafyysisiä. Premissejä pyritään lähinnä minimoimaan ja asettamaan ne sellaisiksi että mahdollisimman moni hyväksyy ne. Premisseistä tehdään eräässä mielessä käsiäänestyskysymyksiä ja luotetaan että intersubjektiivisuus on parempi kuin mielivaltainen dogma.

Jos minulta kysytään - ja miksi en kysyisi omassa blogissani itseltäni kun en muultakaan voi - kannatan sekakäyttöä. ; Jokaisessa vaihtoehdossa on heikkoutensa ja vahvuutensa. Ne myös sotivat osittain toisiaan vastaan, joten niiden heikkoudet ja vahvuudet eivät osu yhteen, kasvattamaan yhä suurempaa virhettä yhteisvaikutuksen kautta. ; Psykologiassa on huomattu, että ihmiset luottavat mieluusti yhteen tai muutamaan argumenttiin. Jos sepustus on pidempi, mukaan tulee epäilystä siitä että miksi on täytynyt korostaa asiaa ja tehdä siihen lisää mittaa ; Yksittäisen argumentin taso laskee siitä että puolustuksia on monia. Näin ei tietysti ajatella tietoisesti, mutta näin tapahtuu. ; Oma tieni on tälle päinvastainen, arkijärki on nähdäkseni tässä(kin) enemmän väärässä kuin haluamme tunnustaa. En siis juurikaan luota yksittäisiin argumentteihin.

Koko ajatus siitä että olisi yksi idea jota toistettaisiin sopii kenties uskonkäännyttäjille, mutta minulle se ei sovi. Nähdäkseni kokonaisuutta arvioidaan "hedelmällisyyden" perustella. Käytännössä pirunmoisella kasalla argumentteja joita on tehty erilaisin metodein. Usein tässä näkee, miten jotkut näkemykset ovat argumentteineen melko hedelmättömiä. Ne eivät tarjoa lähtökohtaa jatkamiselle, ne tarjoavat usein hyvin keinotekoiset ehdot ja muutaman puolustuslähtökohdan. En luota tämänlaisiin. Tämänlaista lähestymistapaa sanotaan holismiksi.

Korppeavaa logiikkaa (gruesome logic)

Kuvassa : Empiiristä evidenssiä sille että kaikki korpit ovat mustia?

Ihmisillä on yleensä jonkinlainen idea syy-seuraussuhteesta. Ihmiset käyttävät myös luontevasti monenlaisia analogioita joissa verrataan asioiden samanlaisuutta ja erilaisuutta. Näin ollen perusajatuksena onkin helposti se, että induktioon perustuva ajattelu olisi jotenkin erityisen voimakkaasti intuition mukaista. Kaikki ihmiset tuntevat käyttävänsä järkeä joten he kokevat itsensä myös loogisina olentoina. Arkijärjen valossa jos halutaan todistaa että kaikki korpit ovat mustia, olisi tutkittava korppeja. Näin ollen väite siitä että löytäisi jotain joka ei ole korppi eikä väriltään musta ei ole vakuuttava todiste haetulle. Näin esimerkiksi ylläolevat ruskeat kengurut eivät mitenkään todistaisi korppien mustuudesta.

Carl Hempel, kuuluisa loogikko, nosti esille sitä miten induktiivinen logiikka on itse asiassa kaikkea muuta. Hän rakensi tätä hyvin demonstroivan Hempelin paradoksin joka käsittelee hyvin yksinkertaista induktiota "Kaikki korpit ovat mustia". Tämä on loogisesti ekvivalentti lauseen "Kaikki mikä ei ole mustaa ei ole korppi" -kanssa. Tämä yhteys on logiikan kannalta ilmiselvää, koska lauseet ovat toistensa kontrapositioita. Ja tämän seurauksena käy todellakin niin että ylläolevat kengurut olisivat luonnontieteellistä evidenssiä siitä, että korpit todella ovat mustia.

Tähän tilanteeseen on suhtauduttu monella tavalla. Esimerkiksi Maher on käyttänyt bayesilaista lähestymistapaa ja osoittanut että kengurut olisivat tasan yhtä vahvaa evidenssiä korppien mustuudelle kuin yksittäisen korpin näkeminen. Hänen laskelmiensa tulokset johtuvat kahdesta syystä "A non-raven (of whatever color) confirms that all ravens are black because (i) the information that this object is not a raven removes the possibility that this object is a counterexample to the generalization, and (ii) it reduces the probability that unobserved objects are ravens, thereby reducing the probability that they are counterexamples to the generalization." Fitelson taas on tehnyt erilaisen lähestymistavan joka todistaa että korppien havaitseminen antaa enemmän evidenssiä korppiteorialle kuin eimustan eikorpin havaitseminen, mutta tämäkään ei kumoa sitä että kenguruilla ei olisi jonkinlaista todisteen voimaa.

Tämänlaiset tulokset vihjaavat että yhtenä syynä epäintuitiivisuuteen voi olla se, että ihmiset painottavat korppeja siksi että he ovat "arkipositivisteja eivätkä empiristejä". Tavallisesti ihminen yrittää hakea vahvistusta omalle näkemykselleen.
1: Korppien mustuutta tarkastellessa he helposti yhdistävät että tämä on evidenssiä ja unohtavat että Popperin mukaan mustien korppien tarkastelu ei ole ehdotonta todistusta, että itse asiassa mikään määrä mustien korppien havaitsemista ei todista induktiota korppien mustuudesta, musta korppi on vain korroboraatiota teorialle, eli se tekee siitä vain rippusen luotettavamman. (Popperhan korostaa että induktiot ovat epäsymmetrisiä : Mikä määrä tahansa teorian mukaisia näkemyksiä ehdottomasti  todistetuiksi mutta jo yksi valkoinen korppi voi tämän teorian kumota.) Näin ollen korppien mustuus tuntuu todisteelta.
2: Eimustia eikorppeja tarkastellessa he helpommin muistavat että tämä todistus ei ole ehdotonta. Positivistinen mieli hakee automaattisesti yhteyttä itse ilmiön ja havaitsemisen välille. Siksi jonkin muun kautta saadut epäsuorat todisteet voivat jäädä arvostamatta. Eimusta eikorppi voi silti olla evidenssiä (joka ei todista ehdottomasti mutta antaa luotettavuutta.)

Quine lähestyy asiaa toiselta kannalta. (Eikä minun välttämättä edes tarvitse mainita olevani samaa mieltä hänen kanssaan.) Hän rinnastaa Hempelin näkemyksen Goodmanin grue -näkemykseen. Goodmanhan näkee että voidaan kuvata induktioita joissa vihreä on vihreä koko ajan. Tai sitten voidaan kuvitella että väri onkin ennen ajanhetkeä X vihreä ja muuttuu ajanhetkellä Y (joka voi olla vaikka 21. joulukuuta 2012) siniseksi. Molemmat on kuvattavissa "kaavana" eli ne molemmat selvästi ovat induktiivisia. Quine korostaa että grue -näkemyksessä ja vihreässä on oleellinen ero ; Värien on havaittu olevan tavallisia, kun taas ajanhetkellä X värinsä vaihtavat ovat jotain muuta kuin usein havaittuja.

Näin ollen vihreä on kenties puhtaasti analyyttisenä konseptina, logiikan tasolta, sama. Mutta Quinen mukaan tieteessä ei ole olemassa sellaista asiaa kuin puhtaasti analyyttinen konsepti ; Quinen ratkaisu positivismin vaikeuksiin onkin se, että hän tunnustaa että ei ole olemassa sellaista kuin puhtaasti synteettinen konsepti. Ja hoitaa asiaa sillä että tieteessä ei voida hyväksyä puhtaasti analyyttisiäkään konsepteja. Siksi kiven massa voi pysyä samana ja se todistaa että kiven massa on jatkossakin sama koska muutkin kivet ovat tehneet niin. Sen sijaan ei ole järkevää että kivet yht'äkkiä (vaikka 21 joulukuuta 2012) vaihtaisivat massaansa oleellisesti koska tämänlainen yht'äkkinen massanvaihdunta on jotain jota ei tapahdu (ei edes radioaktiivisissa aineissa).

Quine esittääkin että samana pysyvät massat ja vastaavat testejen vahvistamat teoriat ovat luonnollisia ("natural kind") ja tämä tekee niistä etuoikeutettuja puhtaasti määriteltyihin logiikkaleikkiluomuksiin verrattuna. Quinesta Goodmanin grue -näkemys on näennäisparadoksi joka johtuu siitä että tätä eroa ei ymmärretä. Quine huomauttaa että empiirisesti mitataan asioita ja että Hempelin korppiongelmassa ongelmana on se, että se soveltaa termiä ei-korppi ("non-raven"). Tämä on toki predikaatti ja jos käsitellään logiikkaa logiikkana niin se voi toimia predikaattina tässä mielessä. Mutta se ei toimi empiristisessä yhteydessä ; Ja koska logiikan käsittely joka tähtää siihen että se käsittelee induktiivista perustelua sille mikä on evidenssiä ja mikä ei, Hempelin näkemys "menee tässä kohden väärään paikkaan". Ja paradoksi johtuu tästä.

Koska nähdäkseni Quinen tapa suhtautua asiaan on "The Oikea", en luota puhtaaseen logiikkaan empiriassa. (Ja korostankin että logiikka on tieteenfilosofiassa enemmänkin "empirian orja" ja rationalistit jotka näkevät vain että teoria on induktiomuodossa kuvattuja syllogismeja ovat väärässä koska he unohtavat oleellisen asioiden testaamisen joka on yllätysten lähde jota mikään a priorinen nojatuolifilosofiointi ei voi täysin estää.) Erilaiset loogiset rakenteet ovat toki tarjonneet muitakin ratkaisuja Hempelin korppiongelmaan. Monet näistä ovat loogisia. Oleelliseksi tuleekin se, että logiikan avulla voidaan saada erilaisia tuloksia ottamalla hieman erilaisia premissejä. (Selkeästi korppiongelmaan on haettu innokkasti ratkaisuja siksi että ne sotivat intuitiota vastaan. Tai ainakin enemmän näin kuin se toinen tilanne jossa logiikka olisi järkevyydessään ehdottomasti kieltänyt korppiongelman tai ehdottomasti todistanut sen. Loogikot suhtautuvatkin hyvinkin eri tavoin Hempelin paradoksiin.)

Kirjoitin tämän ylös kuitenkin lähinnä sen vuoksi että usein arkijärki yllättää tyhmyydellään. Tämä kyseinen tilanne näyttää että joskus arkijärki toimii hyvin. Logiikka on joskus jossain tilanteissa huonompi (työläämpi, vaikeampi ja jopa virheitä tuottavampi) työväline kuin intuitio.

Humehtuneita argumentteja

"Those who are familiar with the law will immediately recognize what Dawkins is doing: he's trying to exclude evidence from consideration whenever it challenges his case. He's acting more like a lawyer who's been paid by a party to vigorously defend one particular position than someone who is dispassionately seeking truth."
(Casey Luskin, "The Magic of Reality: Richard Dawkins's Latest Attempt to Produce Young, Angry, New Atheist Clones")

Ylläolevassa sitaatissa voisi havaita ironiaa, jos vain muistaa että Casey Luskin on lakimies "Discovery Institutella", jonka tavoitteena on edistää teististä maailmanymmärrystä ja vastustaa naturalistista todellisuuskäsitystä niin että tämä saataisiin peräti pois tieteestä ja mielellään yhteiskunnastakin. Tämä on hauska, hieman häijykin, tapa rakentaa kiinnostuksen herättävä koukku joka ei ole aivan irrelevantti, mutta joka kuitekin enemmänkin johtaa varsinaiseen asiaan.

Luskin nimittäin viittaa tässä myös johonkin on kuitenkin jotain joka on pienen filosofisen analyysin paikka. "Dawkins then feeds kids shaky logic about why they should never believe in miracles. Taking the tired old Humean approach, he claims that if someone seemingly trustworthy tells you about a miracle, your first inclination should be to believe the person is lying because "the 'miracle' of their lying would still be a smaller miracle than the [miracle] they claimed..." (p. 255) But doesn't this simply assume that miracles don't happen?"

Luskinin kannanotto viittaakin selvästi Humen ajatteluun. Humen suhtautumistapa ihmeisiin onkin jotain jota Discovery Institute vastustaa hyvin usein, ja jonka he katsovat romuttaneensa. Hume näyttääkin olevan Intelligent Designin kananttajien inhokkifilosofi, siitä huolimatta että hänen induktion ongelmansa lienee yksi tärkeimmistä - ellei peräti tärkein - loogisen positivismin kumonnut yksittäinen argumentaatiorakenne - ja loogisen positivismin kritiikkiä Intelligent Designistit käyttävät skientismin, naturalismin ja ateismin moittimisessa. (Esimerkiksi ihme+analogiakombinaation kohdalla heidän argumentaationsa on Humea vastustavaa ja voitonriemuista retoriikkaa sisältäviä mutta läheisempi tarkastelu näyttää tämän kompleksisemman argumentaation varsin ontoksi.) Humen keskeisyys lieneekin riittävä syy sille että katsoa mitä Hume on väsyneessä ja ehdottomasti esimekriksi Discovery Instituten lakimiesten kumoamassa argumentaatiossaan sanonut. Discovery Instituten mukaan anekdoottien hylkääminen suoralta kädeltä on samaa kuin maailmankuvallinen ennakko-oletus siitä että ihmeitä ei ollenkaan ole.

Tässä blogauksessa katson vain sitä, miten Hume on käsitellyt ihmettä. Ja kurkistan hieman mihin sitä on muokattu ja sovellettu nykyaikana. Mielestäni tämä on hyvin relevanttia kun arvioidaan esimerkiksi ID -skenen onnistumista JumalanSuunnittelijan tutkimisen tutkimusohjelmanrakennusprojektissaan.

Tässä mielessä Humen "On Miracles" on hieman hankala. Se on luettava melko tarkasti ja mietteen kanssa, koska ilman sitä on aivan normaalia että järkeväkin ihminen voisi ajatella että Hume todellakin ennaltamäärittelee ihmeen epätodennäköiseksi. Kuitenkin tarkkaavainen lukija voi huomata esimerkiksi sen, että Humen argumentti ei itse asiassa suoraan kumoa tai sulje ihmeitä mahdottomaksi - tai edes väitä että analyysi olisi virheetön. Kysymys on siitä, mikä on evidenssin nojalla järkevää uskoa. Tästä mielestäni valaisevaa on viitata Humen kertomukseen Intialaisesta prinssistä joka on ihmeissään kun hän kuulee matkamiehen kertovan että pohjoisessa on talvisin kiinteää ja kovaa vettä. Intialaisen prinssin on vaikeaa uskoa tätä, koska häneltä puuttuu kokemusta, jos hän tietää siitä miten neste muuttuu kiinteäksi, suhde uskomiseen muuttuu.

Tämä kuvastaa sitä, että Humen argumentaatio onkin luonteeltaan hyvin tietynlaista:
1: Se pitää pelkkää tarinaa ja anekdoottia itsessään arvottomana. Tarinat täytyy aina tukea jonkinlaisella evidenssillä.
2: Se ei pidä analyysiä erehtymättömänä, vaan myöntää erehtymisen mahdollisuuden. Näin se tarjoaakin tilaa korjata virhe. Intian prinssin fysiikan opissa käyminen avartaa hänen mieltään veden uusista ominaisuuksista ja hän oppii asioita. Hän oli aikaisemin perustellusti väärässä ja nyt hän on perustellusti oikeammassa - ei kuitenkaan kenties lopullisen oikeassa. Hän ei kuitenkaan ala uskomaan "ihan mitä tahansa" ja tieto eroaa tätä kautta olennaisella tavalla pelkistä uskomuksista, joissa pohjana on tiedon sijasta (silminnäkijään) luottamisen tunne.
3: Humen argumentaatio ei perustu suoralta kädeltä kumoamiseen a priori - kuten Discovery Instituten ihmiset väittävät aina - vaan onkin itse asiassa todennäköisyysarvio joka tehdään a posteriori, todistusaineiston jälkeen. Ihmisen elämänkokemus koostuu havainnoista, ja Intian prinssillä on kokemusta esimerkiksi uimisesta ja juomisesta. Näin on implisiittisestikin selvää että veden nestemäisyys ja eikiinteys on hänelle kokemuksenvarainen tieto, ei ehkä erehtymätön totuus mutta ei taatusti mikään nojatuolissa ilman tietoja tehty premissi.

Dawkinsin "The Magic of Reality" viittaa tähän "Hume didn't come right out and say miracles are impossible. Instead he asked us to think of a miracle as an improbable event - an event whose improbability we might estimate. The estimate doesn't have to be exact. It's enough that the improbability of a suggested miracle can be roughly placed on some sort of scale, and then compared with an alternative explanation such as hallucination or a lie." ja Luskinkin myöntää tämän linkkini takana. Luskin on lakimiehenä ei kuitenkaan näytä huomaavan tämän hänen esillelaittamansa lauseen sisältöä vaan esittää maailmankuvallisen vastalauseen joka ohittaa todennäköisyysarvion luonteen. "Of course it's good advice not to simply accept without investigation every claim of a miracle. But under all other circumstances you can think of, you would consider the testimony of a sane, credible witness trustworthy. Why not about miracles too?" Hän siis väittää että Humen epätodennäköisyys on luonteeltaan apriorista ja että hänestä anekdootteihin on aina luotettava jos ei muuta anneta.

Mutta kun mietitään minkälaista evidenssiä meillä on maailmasta, voimme sanoa melko yksikantaan seuraavanlaisesti. Ihmeiden todennäköisyys arvioidaan kokemuksen kautta. Hume perustelee ihmeiden epätodennäköisyyttä sellaisella tavalla joka näyttää Discovery Instituten veikoilta aina unohtuvan ja hän tekee sen tavalla joka on erittäin relevantti yhä tänäkin päivänä. Meidän kokemusmaailmamme ihmisistä nimittäin tietävät että kun kyseessä on ihmeiden, kummituskertomusten ja avaruusolioiden kaappaamisen kaltaiset ilmiöt, ne ovat kaukana arkikokemusmaailmastamme. Ihmiset kertovat anekdootteja koirista ja Loch Nessin hirviöistä, mutta näihin tarinoihin ei tarvitse suhtautua samalla tavalla, koska ns. muu todistusaineisto tekee koirista paljon tavallisemman ilmiön.

Kun katsotaan todellisuutta, tiedetään että vain hyvin harvaa ihmekertomusta on tuettu uskottavalla todistusaineistolla. Tämä tarkoittaa sitä että arjen kokemuksen mukaan ihmeet ovat hyvin harvinaisia. Kokemuksemme on näyttänyt myös että ihmiset voivat nähdä kaikenlaista mielenvikaisuuksissaan, huumeissaan tai puoliunissaan. Ihmiset voivat myös väärentää todistusaineistoa, valehdelleet muuten, ovat erehtyneet ja luulleet jotain tavallista ilmiötä ihmeeksi, ja joskus käy niinkin että vain tarinana kerrottu on otettu todesta ja tätä levitetään tositarinana, joskus jopa omakohtaisena sellaisena. Ja monissa ideologioissa kannustetaan siihen, että uskonnonlevittämisen puolesta on ikään kuin lupa valehdella. (Lying for Jesus) Valehtelu ihmeasioiden kohdalla on vähintäänkin tavallista. Näin ollen on aivan rationaalista uskoa että jos meillä on pelkkä tarina ihmeestä on nimenomaan kokemusmaailmamme antama tieto siitä että ihmetarinat ovat todennäköisemmin puppua kuin totta.
1: Casey Luskinkin tietänee että lakituvassa kaikkia silminnäkijäkertomuksia ja todistajanlausuntoja ei katsota automaattisesti tosina. Ristikuulustelulla ja muilla vastaavilla voidaan päinvastoin kaivaa maata todistajan jalkojen alta. Jokainen lakimies tietää että näin tuleekin voida tapahtua. Mutta yleisesti ottaen tiedemaailma ei ole lakitupa, joten vertaus on tässä lähinnä vastavinoiluna Luskinille, jolle näiden kahden ero näyttää olevan vähintään hämärä.

Tämänlaista tilannetta vastaan ID -puolelta voidaan selittää että tässä tehdään virhe ja käsitellään kaikkia ihmetarinoita ikään kuin ilmiönä. Silloin vastaan tulee ainakin "uniikki vs ilmiö" -tilanne. Tässä tilanteessa riittää kenties kuitenin se, että:
1: Jos ihme onkin uniikkitapaus, niin tarinat ihmeistä ovat hyvinkin kulttuurillis-sosiologinen ilmiö. Jos ihmeet ovat pistemäisiä yksittäistapauksia, on selvää että tästä ilmiöstä vain hyvin pieni osa on aitoja ihmeitä. Muutenhan ei olisi ainutlaatuisia yksittäistapauksia vaan laajempi ilmiö josta voitaisiin tehdä tutkimusta frekvenssianalyysin keinoin. Humen argumentin oikeutus rakentuu tällöin suoraan aineistosta, joka antaa meidän käsitellä tarinoita siten että ne peilataan kulttuurillis-sosiologiseen taustailmiöön ; Kun meillä on tarina, on selvää että se kuuluu sarjaan kulttuurillista narraatiota, ja tämä ilmiö on nimenomaan laajempi ilmiö. On mahdollista että se on myös aito ihme, mutta koska aidot ihmeet ovat pistemäisiä uniikkitapahtumia, on selvää että tämän todennäköisyys on huomattavasti pienempi. Siksi on todennäköisempää että juttu on vain tarina.
2: Jos ihme onkin aito ilmiö, eli toistuva, sitä pitää voida tutkia tilastollisin keinoin. Meidän tulee tämän väitteen todistamiseksi tehdä tutkimusta joka vaatii muuta kuin maailmankuvallisen todennäköiseksi olettamisen. Ilmiötä tulee silloin voida mallintaa ja tätä Luskin ei suostu tekemään vaan käsittelee tarinaa vain anekdoottina ilman siihen liittyvää tukevaa evidenssiä. Pelkillä väitteillä ja oletuksilla ei kuitenkaan voida tehdä tiedettä ja tutkimusta.

Humen ajattelu on tietysti vain lähtökohta, josta hienostuneempia kulmia löytyy esimerkiksi Quinen ajattelusta. Sillä on samantapaista ajattelua joka johtaa samantapaisiin tuloksiin. Olenkin huomannut että Duhemin-Quinen teesiä kohdellaan ID -puolella hyvin samalla tavalla kuin Humen argumenttia. Se valitettavasti ohittaa kuitenkin valtaosan Quinen argumentaatiosta, eli tämä kritiikki on Humen kohdalla kenties vielä suurempi olkiukkoargumentti kuin Humen kohdalla.

Tällä argumentaatiolla on mielenkiintoinen suhde myös uusateismin ymmärtämiseen. Sillä moni ajattelee että uusateismi kieltää Jumalan maailmankuvallisesti, eli että kyseessä olisi jonkinlainen puhtaasti oletuksenvarainen uskomus joka premissinomaisesti sulkee Jumalan mahdottomana ja kiistää sen mahdollisuudenkin. Moni ei tunnu huomaavan sitä mitä uusateistit pitävät tärkeänä. Eli sen, mikä löytyy heidän bussikampanjoistaankin "THERE'S PROBABLY NO GOD. NOW STOP WORRYING AND ENJOY YOUR LIFE" Tämä on varsin konkreettinen muistutus siitä että uusateistit eivät sulje vaihtoehtoja suoralta kädeltä pois. Epätodennäköisyyden mainitseminen onkin kahdella tavalla merkittävä oivallus ja parannus perinteiseen ateismiargumentaatioon nähden;
1: "Entinen ateismi" perustui alkuoletukseen "Jumalan kuolemasta", eli ne ovat puhtaasti presuppositionistisia ; Eksistentialistinen ateisti oletti olevansa maailmaan heitetty ja jatkoi sitten tästä oletuksesta unohtamalla delegaationäkökulmat ja tekemällä itse. Nykyinen taas perustuu todennäköisyyden arvioimiseen.
2: Perinteinen Jumalan puolustus on nojautunut siihen että Jumalsta on tehty falsifioimattomissa ja kumoamattomissa oleva kritiikki-immuuni konsepti. Ja tästä on sitten jatkettu siihen että ateismi on naurettavaa koska se ei ole suinkaan kumonnut Jumalan olemassaoloa. Uusateismi sen sijaan viittaa siihen että Jumalaan uskomisesta ei ole minkäänlaista a posteriorista evidenssiä, ja se päinvastoin rakentuu esimerkiksi juuri sellaisiin anekdootteihin joiden taakse ei ole muuta voimaa kuin sanojan sana. Vanhassa ateismin mallissa oli mahdollista uskovainen vetosi kunniaansa ja siihen että tarinan epäily olisi epäkunnioittavaa. Uusateistinen malli rakentaa tässä sen, että tutkimus katsoo asiaa ja kritiikki ei koske ihmistä vaan hänen esittämäänsä väitettä.
+: Nämä parannukset jäävät tietysti huomaamatta jos jämähdetään - Luskinin tapaan - pelkästään premissientuijottamisluulon tasolle. Oletus "jumala on epätodennäköinen" olisi sellaisenaan alkoletus joka ei ole sen vähemmän mielivaltainen kuin olettaa suoraan että "Jumalaa ei ole". Mutta kun näkökulmaksi valitaankin se, että apriorisen sijaan nojataan aposterioriseen todistusaineistoon jolla asioita tuetaan, käykin niin että Luskinin ja valtaosan muidenkin uusateistin kriitikoiden lausunnot näyttäytyvät olkiukkojenrakentamiseen perustuvaan red herringiin.

Itsekin joudun agnostikkona ottamaan tämän huomioon. En suinkaan nojaa Jumalan olemassaolossa tai uusateismin hylkäämisessäni mihinkään apriorisiin oletuksiin. Sen sijaan korostan tutkimusaiheen harvinaisuutta ja sitä että Humekin näyttää että todennäköisyydestä ei kannata mennä ehdottomuuteen. Agnostismini onkin sellaista ihmeitä kiistävää laatua ; Jumalaa ei kenties ole "pistetty filosofialla ihan päiviltä", mutta saatanan laiskaa nykyelämää viettäväksi hänet on ainakin osoitettu. Casey Luskinilla ja Intelligent Design -ihmisillä ei liene tämänlaiseen luksukseen tilaa, koska heidän koko antievolutionistinen retoriikkansa nojaa ajatukseen jossa epätodennäköinen on mahdottoman synonyymi (tai ainakin melkein). He päättelevät että jos jokin on epätodennäköistä, voidaan suoraan oikoa ajattelemaan että asia on epätosi. Dawkins tekee samanlaisen ajattelun. Ja kumpaakaan näistä en komppaa. Minulle epätodennäköinen ei ole mahdottoman synonyymi - epäuskottavan tai lisätodistusta taakseen vaativan synonyyminä sitä kuitenkin voidaan minustakin pitää.

Tässä mielessä Luskiniin voidaan jopa suhtautua tietyllä huvittuneisuudella. Hänen kirja-arvionsa onkin siksi nähtävissä osana sitä valtavahkoa todistusaineistoa joka viittaa että Casey Luskin, joka on monin muin paikoin viisas ja oppinut mies josta lakimiehen tutkintokin on näytteenä, on juuri tässä kyseisessä aiheessa hahmo jonka loogis-filosofinen oivaltavuus on, jos ei olematonta, niin ainakin hyvin harvinaista, pientä, epätodennäköistä. Näin voi tietysti käydä jos tekee sitä mitä lakimiehet tekevät 50% ajasta. Eli ovat häviäjän ja väärässäolevan puolella.

Logiikka ja todistaminen.

Luonnontieteissähän luotetaan evidenssiin ja matematiikassa ja logiikassa todistetaan. Tästä tietenkin voi tulla harhakäsitys siitä että jos jokin asia "todistetaan matemaattisesti" se tarkoittaa että ilmiö tapahtuu oikeasti. Tai että loogisuus tarkoittaa samaa kuin olemassaolo.

Matematiikka ja logiikka käsittelee kuitenkin enemmän asioiden suhdetta. Eli matematiikka ja logiikka osoittavat että jostain lähtötilasta jossa on joukko valittuja päättelysääntöjä ja perussväitteitä, seuraa jotain.

Aksiooma on tätä kautta tiivistettävissä premissiksi, alkuoletukseksi, todistamattomaksi väitteeksi, joka otetaan vain selviönä, uskon kautta. Aksiooma ei siis ole loogisesti perusteltua. Ja niiden epäily vain "kielletään" päättelyketjussa. Tätä kautta logiikalla voidaan perustella ja todistaa monenlaisia asioita. Voidaan todistaa miltei mitä vain.

Logiikan ja aksioomien suhde "todellisuuteen" on sisi mutkikas: Logiikan avulla ei voida todistaa että perusväitteiden joukko on tosi. Kuuluisaa lausahdusta "Garbage in - Garbage out" (roskaa sisään - roskaa ulos) kuvaa juuri tätä. Logiikan avulla on nimittän mahdollisuus tehdä muodollisesti virheettömiä päättelyketjuja jotka ovat keskenään aivan päinvastaisia : perusoletukset ja säännöthän voidaan valita eri tavoin. Tätä kautta onkin selvää että kelvollisesti muotoillut perustelut jollekin asialle ei todista että päinvastainen olisi väärässä.

Logiikan tehtävänä onkin arvioida onko päätelmän muoto oikea vai väärä. Logiikka siis tarkoittaa "vain sitä" että valituista perusoletuksista todellakin seuraa lopputulos. Logiikka on siis vain työkalu. Päätelmä taas rakentuu valittujen aksioomien varaan. Ja tässä on matematiikan ja logiikan heikkous ja toisalta voima.

Logiikalla voidaan käsitellä kuviteltujakin tiloja "Jos näin ja näin on, tästä seuraa että". Tätä kautta voidaan miettiä keinoja vaikkapa avaruusolentojen todistamiseksi. Mitä alkuoletuksia tarvittaisiin. Tätä kautta tietysti aivan kaikkeen saadaan kaivettua oletuksia. Koska ollakseen looginen, sen täytyy olla yhdistettävissä aksioomiin. Tätä kautta gravitaation taakse voidaan etsiä siinä olevia oletuksia. Näin saadaan selville mihin ollaan sitouduttu. Tai mihin uskomuksiin gravitationistit ovat sitoutuneet.

Toisaalta logiikka on vain järjestelmä joka kertoo että uskomus on koherentti alkuoletusten kanssa. Mutta itse oletukset jäävät todistamatta, eikä niitä vahvisteta logiikalla.

Siksi aksioomeista koostuvaa järjestelmää arvostellaankin usein osana järjestelmää. Tätä kautta sitä ei käsitellä niinkään yksittäisten aksioomien tai päättelyketjujen kautta. Idea perustuu siihen että jokaisen aksiooman perustelu vaatii että tiedetään toisten väitteiden olevan tosia. Me taas voimme tietää näiden olevan tosia vain kuten muutenkin. Siksi on hyvä katsoa minkälaisen toisiinsa nivoutuvan verkon aksioomat muodostavat.

Jotkut ihmiset tietysti vetoavat intuitioonsa perusteluna maailmankuvansa alkuehdoille. Mutta se ei ole luotettava. Gödelin epätäydellisyysperiaatteen mukaan aksiomaattinen syteemi voidaan näyttää ristiriidattomaksi vain laajemman aksiomaattisen järjestelmän sisällä. Tämä tarkoittaa muun muassa sitä että moni matemaattinen ja looginen järjestelmä on aina joko ristiriitainen tai kesken.

Siksi hyvä verkko onkin "virheetön tai vain vähän virheellinen", eli se ei sisällä ristiriitoja omien aksioomiensa kanssa sekä "laaja", eli siinä on paljon verkostoituneita päätelmiä.

Tämä tarkoittaa sitä että joka väittää että hänen maailmankuvansa mahtuu analyyttisen, luokitellun tiedon, piiriin, lopullisesti todistettuna ja varmana tietona, on pakosti väärässä. Tätä ei auta luonnontieteeseen vetoaminen, koska luonnontieteellinen menetelmä itsessään nojaa oletuksille siitä minkälainen on maailman perimmäinen luonne. "Kaiken Teoriakin" perustuisi alkuehtojen varaan. Systeemissä olisi jokin "ulkopuolinen oletus tai oletusjoukko" joka oletettaisiin ja sen sisällä teoria olisi koherentti ja hieno, kattava ja elegantti.

Tätä kautta systeemi palautuu luottamukseen ja luotettavuuteen. Tavallaan kyse ei siis ole "ontologiasta", joka taas on se miten ihminen kokee tilanteen. Kyse on siis enemmänkin systeemin tarkkuudesta, laajuudesta ja ristiriidattomuudesta. Kun kokonaisuutta arvioidaan aksioomien systeeminä, siinä voi olla osia jotka ovat keskeisempiä ja käytetympiä kuin toiset. Ne ovat eräässä mielessä tässä maailmankuvassa keskeisiä ja niitä tuskin muutetaan. Tätä kautta usko gravitaatioon, usko kirahveihin ja usko tonttuihin tai Jumaliin ovat erilaisia. Jos ottaa sisäänsä tieteellisen systeemin perusoletukset (kuten oletuksen siitä että on kokijan subjektiivisen mielen ulkopuolinen kaikille yhteinen maailma) ja pitää niitä "valmiina", on tietysti selvää että toiset ovat siihen paremmin sopivia.

Uskominen olisi parempi korvata sanalla "olettaminen". Matematiikassakin voidaan käsitellä "millä aksioomilla 3+3=1". Tämä voidaan tehdä, mutta se eroaa vakiosta matemaattisesta ajattelusta, eikä sitä pitäisi opettaa esimerkiksi koulussa. Samoin jos väittää että jokin näkemys on "tieteellinen", on perusasiana tietysti se, että tämä väite todellakin on sitä mikä sitoutuu tieteessä käytettäviin aksioomiin. Niitä on tietenkin pakko olla, koska muutenhan tiede olisi sanana merkityksetön.

---

Tämän jutun ovat innoittaneet ne ihmiset, joiden mielestä jotkin asiat ovat vääriä koska niissä on "alkuoletuksia". Tässä innoittajina ovat myös ne, jotka väittävät että he hylkäävät ontologian ja jotka samalla puhuvat "faktoista", "tosiasioista". Se on tarkoitettu niille, joista se että kaikki loogiset näkemykset sisältävät "uskoa" tarkoittaisi että mitä tahansa saisi sanoa, ja että jonkun näkemyksen kieltäminen olisi "vainoamista" ja "puupäisyyttä". Se on tarkoitettu niille, joilla vain muilla on alkuoletuksia. Se on tarkoitettu niille jotka luulevat että heidän maailmankuvansa on ehyt, virheetön ja valmis. Sen innoittajina ovat myös ne, joista oman näkemyksen looginen todistaminen on vastatodiste erimielisille ja/tai joita jonkun mielipiteen edustajien huono argumentaatio vahvistaa oman näkemyksen oikeudellisuutta. Ennen kaikkea se kuitenkin kohdistuu niihin, jotka rakentavat pelkän abstraktien matemaattisten teoreemien joukon, jonka avulla määrittelevät omilla ehdoillaan abstraktin matemaattisen todellisuuden, ja jotka sanovat että tämä hänen luomansa todellisuus on reaalitodellisuutta, joka kaikkien on pakko hyväksyä. Eli: Tämä on tarkoitettu kaikille ihmisille.

Pseudoevidentialismi.

Mika Kiikerin ja Petri Ylikosken "Tiede tutkimuskohteena" kertoo kokeesta. Siinä ensin kuvaittiin sanallisesti henkilöä. Kerrottiin että hän oli nainen, että hän oli poliittisesti aktiivinen. Ja monia muita vastaavia asioita. Tämän jälkeen ihmisiltä oltiin kysytty kysymyksiä jotka viittasivat esimerkiksi kyseisen kuvatun henkilön ammattiin ja poliittiseen vakaumukseen (joita teksti ei suoraan kertonut.) Erikoista oli, että kysymyksien määrästä riippumatta erittäin usea esitti että kuvattu henkilö oli todennäköisemmin "feministi ja pankinjohtaja" kuin pelkkä "pankinjohtaja". Vaikka luettelosta poistettiin muut kysymykset kuin nuo kaksi, suosion vaihtelu pysyi yhä samana.

Syynä on tietysti se, että ihminen ei ajattele evidentiaalisesti ja kriittisen ajattelun kautta, vaan enemmänkin analogioiden kautta. Kaikki kuvatut piirteet viittasivat ominaisuuksiin joita liitetään usein feministeihin. (Jos kerrottaisiin vaikka tasa-arvoesitelmästä jonka on pitänyt kymmenvuotiaana, ja että on opiskellut naistutkimusta, on sinkku...mielikuva feminististä vahvistuisi) Koulutetutkaan ihmiset eivät osaa kovin hyvin huomata tämänkaltaisia ongelmia. Analogisuuksien ajattelu johtaa siis tässä kohden ihmiset vahvasti harhaan. He ajattelivat että jokainen feminismiin liitetty piirre antaa todistetta feminismille, ja sitä kautta väite "feministi ja pankinjohtaja" sai tukea, kun taas pelkkä "pankinjohtaja" ei saa.

Heiltä jäi tämän vuoksi huomaamatta se, että vaikka siinä oltaisiin suoraan sanottu että hän on feministi, se olisi tehnyt "pankinjohtajasta" ja "feministi ja pankinjohtajasta" yhtä todennäköisiä. Ja jos feminismi on vain "hyvä arvaus" eli kaikista kuvatuista ei tulisikaan feministejä, niin mahdollisuus olla vain pankinjohtaja on aina suurempi kuin olla sekä pankinjohtaja että feministi. Kysymys on yhdistetyistä todennäköisyyksistä.

Tämä liittyy melko vahvasti assimilaatioon. Ihmisillä kun on ennakkoasenne, joka joko on valmiina tai sitten se syötetään samalla tavalla kuin tuossa esimerkissä. Kyseessä ei tällöin ole varsinainen todiste, vaan kyse on eräänlaisesta pseudoevidenssistä. Feministeihin liitetyt kuvaukset nostivat mieleen feminismin ja sitten tästä assosiaatiosta tulee oletustila. Ja näin syntyneestä mielikuvasta oli todella vaikeaa päästä irti.

Eräänlaista "pseudoevidentialismia" on myös se, että ihmiset eivät ymmärrä erottaa teoriaa ja evidenssiä toisistaan. Deanna Kuhn tutkimusten mukaan ihmiset osaavat erottaa teorian ja sen todisteet toisissaan vain 8-30% ajasta. (Osa aiheista oli vaikeampia kuin toiset.) Ihmiset sekoittivat teorian, "voi ollan", keskustelun, vakuuttamisen, mielipiteet ja todistamisen ristiin:
1: Evidenssi sekoitettiin tunteisiin vetoamiseen esimerkiksi siinä, että kun aiheena oli rikollisuuden yhteys huonoihin oloihin ja sen todistaminen, osa asetti "todisteeksi oman elämäntarinansa" tai suunnitteli luovan filmin jossa näytettiin tarina jossa joku ajautui rappiolle. Kun heiltä kyseltiin minkälaista kritiikkiä tämä todistamistapa voisi saada, vastauksena oli ihmettely siitä että "en keksi".
2: Yleinen oli myös "en voi vakuuttaa" -asenne, jossa oli sinänsä realistinen oletus että ihmiset uskovat eri asioihin. Tämä ei kuitenkaan liity siihen että evidenssiä ei voitaisi saada: Osa ihmisistä vain on jääräpäisesti jotain mieltä todisteista huolimatta.

Kriittistä testiä, jossa on teoria, sen seuraukset ja näiden yhteys havaintoihin oli harvinainen. Esimerkiksi vastaus "otan aineiston jossa otan köyhien alueiden ja vaikeuksissa olleiden asujaimistosta otoksen ja vertailen niitä parempiosaisten alueisiin siten että heijastelen niitä rikollistilastoihin" oli harvinainen. Kriittinen ajattelu kuitenkin nojaa juuri tälle erottelulle.

Tämä tuo esiin sen, miten tarinankerronta ja tunteisiin vetoaminen toimivat. Toki tilastotkin koostuvat yksittäisistä elämäntarinoista. Mutta yksittäin kerrottuina tai painotettuina ne ovat perusluonteeltaan tunteiden kautta vakuuttavia, kun taas kriittisen testaamisen kautta ne muuttuvat intellektuaalisesti vakuuttaviksi.

Kaikki tämä liittyy siihen että olemme lapsellisia. Kaikki. (Ja tarkoitan tässä kirjaimellisesti "lasten kaltaisia", enkä mitään metaforaa jossa lapset lasketaan herjatermiksi.)

Hakkarainen, Lonka ja Lipponen esimerkiksi kertovat "Tutkiva oppiminen" -kirjassa kuinka koulussa on yleistä että oppilaat tekevät erikoisia yleistyksiä. Esimerkiksi he voivat muistaa Galileo Galilein kokeen kappaleiden pudottelusta, mutta uskoa silti että painavat esineet putoavat nopeammin. He muistavat sisällön valmista näkemystään tukien, eli he muistavat sen tuloksen väärin. He eivät muista että Galilei tiputti eripainoisia esineitä ja sai ne putoamaan samanaikaisesti, vaan muistavat että painava putoaa nopeammin. Nyt heillä on peräti Galilein koe tukenaan. Tämä liittyy tietysti käsitteellisen muutoksen ongelmaan, assimilaatio kun on ihmiselle luontaista. Todistusaineistoa pidetään joko turhana, se muistetaan väärin, tai omaksutaan se osittamalla tietoa niin että se koskee vain tiettyä kohtaa eikä muuta, ja tämänkin jälkeen tehdään vain mahdollisimman pieniä muutoksia.

Siksi lapselle maapallo on ensin levy, ja sitten pyöreys voidaan ymmärtää että maapallo on kuin kolikko. Ja tämän jälkeen voidaan miettiä että maapallo on kupla, jossa maa on pohjalla ja taivas kaartuu pallona ympärille. Ja vasta pitkän ajan päästä ymmärretään mitä maapallo tarkoittaa. Tämä on normaalia. Ja me aikuiset kuvittelemme pääsevämme tästä sekasotkusta eroon aikuisina. (Emme. Teemme tuota vain vähemmän ilmiselvästi, koska olemme jo tehneet typerimmät virheet.)

Premissinlaskijat.

Yksi tieteenfilosofian käytetyimmistä periaatteista on tavoitella yksinkertaisuutta. Tämä periaate on esimerkiksi Occamin partaveitsessä, jossa esitetään että kahdesta yhtä laajasti selittävästä näkemyksestä yksinkertaisempi on tosi. Samoin se on tärkeää Einsteinin kovasimessa, jossa taas sanotaan että asiat on esitettävä niin yksinkertaisesti kuin voidaan, mutta ei sitä yksinkertaisemmin. Se on epäsuorasti mukana jopa todistuksen taakassa, jossa asioille vaaditaan todistamista olettamisen sijasta.

Moni kuitenkin lähtee tässä kohden premissinlaskentalinjalle. Alkuoletusten määrä tietenkin liittyy vahvasti yksinkertaistamiseen, mutta itse asiassa se ei ole kaikki. Premissinlaskentaa sotkee oleellisesti muutama seikka:

Ensimmäinen on viitatut oletukset. Esimerkiksi voimme tehdä yhden oletuksen, jonka mukaan Raamattu on totta. Tämä on laskennallisesti yksi premissi. Tämä toisin sanoen näyttää todella pieneltä oletukselta. Mutta se ei ole. Vastineeksi voisi sanoa vaikka että "Oletan että Wittgensteinin "Tractatus logico-philosophicus" on oikeassa. Tällöin on selvää että itse asiassa teen valtavan määrän väitteitä: Itse asiassa jokainen kirjan premissi on viitattu mukaan. Voin jopa joutua opiskelemaan ahkerasti saadakseni kaikki tuohon yhteen väitteeseen tiivistämäni premissit luetelluksi, joudun siis ahkerasti opiskelemaan niitä väitteitä joita olen sisällyttänyt tuohon oletuksen. (Tämä ei tee siitä "asiaa perustelevaa miettimistä", se on vain työtä, joka sisältää tietysti lukemista ja kirjallisuustutkimusta. Mutta mikään määrä tutustumistyötä ei tee siitä enemmän evidenssin tukemaa..)

Sillä jos kasaat valtavan määrän väitelauseita yksiin kansiin ja sitten referoit siihen, oletuksesi ovat täsmälleen yhtä oletettuja. Ne ovat oletuksiltaan identtisiä. Valtaosa niistä on vain piilo -oletuksia. (Esimerkiksi oletus kaikkivaltiaasta itse asiassa sisältää äärettömän määrän oletuksia.) Monet asiat sisältävät tämänkaltaisia sivuoletuksia.

Toinen on tietenkin se, että evidenssi tekee toisista oletuksista parempia kuin toisista. Oletus "takapihallani on kissa" ja "takapihallani on lohikäärme" ovat oletusmäärällisesti luultavasti melkoisen yhtä oletettuja. Kuitenkin kissojen evidenssi on sen verran vahvempaa että se on paljon järkevämpi oletus. On viisaampaa olettaa (kahdesta vaihtoehdosta) että pihallani on vaikkapa koira, kissa, marsu ja kultapanda, kuin että siellä olisi lohikäärme.

Tämän vuoksi en luota siihen kun joku esittää että "siinä ja siinä teoriassa on niin ja niin monta oletusta". Pääasia on niiden oletusten luonne. (Ja se, ovatko ne todella niiden oletuksia.) Tähän vaaditaan niiden oletusten kirjaaminen, sekä evidenssi niiden takana. Itse asiassa tämä yhteys vaatii hyvin paljon työtä ja ajatusprosessointia.

SETIäisiä

Tutkimuksen, tiedon ja kohteen olemassaolon asiat koetaan usein olevan sama asia. Pienellä miettimisellä onneksi huomaa, että näin ei ole.

Esimerkiksi pulsareita on ollut olemassa kauan, mutta ne havaittiin ensi kerran vasta 1967. Sitä ennenkin ne tietysti olivat olemassa, ja havainto ei muuttanut tätä asiaa. Tiedollinen ero on sen sijaan suuri. Ontologia on tietenkin pysynyt; Olemassaolon tila ei ole muuttunut. Mutta episteemisesti ilmiö on muuttunut, tietomme siitä on muuttunut olennaisesti. Vaikka pulsari on (nykytieteen mukaan) ollut olemassa kauan, sen käsittely ennen 1967 löytöä ei olisi vielä ollut "evidenssin tukemaa", tieteellistä. Se olisi ollut joko satuilua tai hienostuneimmillaankin kaavoitettua spekulointia, joka vaatisi vahvistamista.

Niiden etsiminen sen sijaan voisi olla aiheellista, jos (1) nykyiset teoriat olisivat näyttäneet "kiintoisan vaihtoehdon", jolloin siitä olisi "hienostunut spekulaatio". (2) Tai jos löytyisi jotain outoa, jolle sitten rakennettaisiin "hienostuneita spekulaatioita", joita sitten koeteltaisiin, kunnes löytyisi hyvä (tai paras, jos useita hyviä).

Pulsareiden löytäminenhän perustui siihen että 1964 huomattiin epäsäännöllistä vaihtelua radioaalloissa. Näytti lisäksi siltä että tuikkivat kohteet olivat pieniä. Näitä häiriöitä alettiin tutkimaan tarkemmin, ja Jocelyn Bell teki 1967 ensimmäisen havainnon jota hän ei osannut luokitella. Luokittelu on tärkeää, koska esimerkiksi radioasemien radioaallot ovat nekin radioaaltoja, eikä niitä kannata sekoittaa avaruuden lähteisiin. Ilmiötä tutkittiin ja huomattiin että kohteet lähettävät epäjatkuvia säteilypulsseja, ja pulssit olivat säännöllisesti 1,33 sekunnin välein Konsultoitu professorit oli aluksi sitä mieltä että pulssin luonne kertoisi sen olevan ihmislähteistä. Tätä kautta etsittiin virhelähdettä, aina laboratorion johdotuksia myöten. Tätä kautta löydettiin uusi ilmiö. Nykyisin tiedetään että pulsarit ovat tähtitieteellisiä kohteita, neutronitähtiä jotka pyörivät. (Mistä seuraa säännöllinen pulssi.) Kuitenkin ensimmäinen pulsari sai nimen LGM-1 (Little Green Man, Pieni Vihreä Mies)

On hyvä huomata, että tutkimusprosessi oli monivaiheinen, ja erilaisia "normaaleja" elementtejä esitettiin ensin. Vasta niiden jälkeen voitiin ruveta kehittelemään "jotain muuta". Ja mukana ollut ajatus avaruuden muukalaisistakin osoittautui liian aikaiseksi heitoksi. (Se oli aikanaan kuitenkin "hienostunut spekulaatio". Ei enempää, ei vähempää.)

Nykyisin SETI etsii ulkoavaruuden olentoja. Sen ideana on saada "viesti avaruudellisilta radioinsinööreiltä": He etsivät erittäin lainomaisia, kapeakaistaleisia signaaleja. Tämä ei tarkoita sitä että ulkoavaruuden olennot olisi todistettu. Itse asiassa Horowitz on esittänyt SETI:n "positiivisen" signaalituloksen löytymistä seuraavasti : "If we find nanosecond pulses, we can’t lose. If it’s not from an alien civilization, at least we will have discovered an astrophysical phenomenon that no one anticipated. Not a bad consolation prize." Eli lähde voisi olla fysikaalinen eiälyllinen ja luonnollinen, uusi, ilmiö. Samoin kuin LGM -tilanteessa, ilmiölle voitaisiin keksiä uusi selitys. Silloin oltaisiin vain löydetty uusi ilmiö, samantapainen kuin pulsari. Tämä ei tietenkään ole SETI –projektille tappio, koska joka tapauksessa löytyisi uusi tieteellinen ilmiö. Ja tietenkin se voisi olla aito avaruudellisen radioinsinöörin lähetys.

Tämä on siitä mielenkiintoinen, että Intelligent Designin kannattajien mielestä SETI etsii älyä heidän kriteereillään eli "eliminoimalla luonnolliset tekijät ja jatkamalla analogialla", kun taas esimerkiksi Richard Dawkins on "Intelligent Thought" -kirjassa sitä mieltä että siinä etsitään tunnettuja lainomaisuuksia jotka luonnonvalinnan tuottamien olentojen tiedetään tuottaneen. Eli etsittäisiin epäsuoria merkkejä luonnonvalinnan aikaansaannoksista, jotka taas olisivat eläviä. Josta seuraa analogisuus ihmisten radiosignaalejen kanssa. Ja erottuvuus tulee tietenkin siitä että kohdistetaan sellaisiin piirteisiin jotka eivät liity mihinkään muuhun tunnettuun asiaan kuin luonnonvalinnan tuottamiin kohteisiin. Tällöin on tietysti selvää että siinä erotetaan tunnettuja häiriötekijöitä, jotta jäljelle jäisi olennainen osa ilmiötyypistä ja olisihan se aika erikoinen tapa tunnistaa älyä, jos meidän älyllä tuottamamme asiat eivät missään olosuhteissa voisi tuottaa samanlaisia merkkejä. Näin toteutuu kriittisyyden ehto, eli varmistetaan että ilmiö ei ole jotain muuta, ja osuvaa, jotta ilmiö myös "positiiviselta määritelmältään" kuvaa juuri haettavaa ilmiötä.

Etsiminen ei vielä tarkoita todistettuna olemista. Vaikka SETI etsii avaruuden älyä, avaruusolentoihin uskominen on "hienostuneimmillaankin spekulaatiota". Tämän unohtavat esimerkiksi ne parapsykologit, jotka voivat muistuttaa siitä miten esimerkiksi armeija on tutkinut siihen liittyviä ilmiöitä. Parapsykologien kannalta oleellista olisikin se, että tästä olisi saatava myös tuloksia. Vaikka armeija korvattaisiin tieteellisellä yhteisöllä, tilanne ei tietenkään muuttuisi: Parapsykologia ei muutu todistetuksi sillä että sitä on yritetty tutkia. Monia asioita, kuten flogistonia on tutkittu ja yritetty löytää, siinä onnistumatta. Sen olemassaoloon ei silti uskota. (Juuri siksi että tutkimus ei johtanut pitkässä tähtäimessä hedelmällisiin tuloksiin, toisin kuin happeen liittyvät näkemykset.)

Tutkimuksen teko nimittäin kieltää "tieteen nurkkakuntaisen norsunluutornissa olemisen." Se on yrittänyt ottaa selvää asioista. Karkeasti voisi sanoa, että tutkimus joka ei ole tuottanut tuloksia on riskaabelia puuhaa. Se voi olla jopa haitallinen yhdistelmä. Esimerkiksi SETI:ä verrataankin sen vuoksi lottoarvontaan. Siihen osallistuvien ei välttämättä odoteta löytävän mitään, mutta jos se löytää, tulossa on jättipotti. Kuitenkin ennen lottovoittoa ei auta muuta kuin riskeerata ja pelata, tai sitten säästää rahat johonkin muuhun.

Tietoa.

"Do you know?"
(DJ Melody, "Do You know")

Yleisesti ottaen ihmisen ei tarvitse paljoa miettiä siitä mikä asia on tieteellisestu perusteltua ja mikä ei. Se ei ole heidän murheensa. He ovat järjestäneet koulutettuja eksperttejä niihin asioihin. Koska tiedemaailmassa on autonomisuusehto, oikea keskustelukenttä ei ole esimerkiksi maallikoiden foorumi. Siellä ei ole väliä voittaako vai häviääkö. Siellä mikään ei muutu koskaan.

Joskus on kuitenkin hyvä miettiä perusteltavuusasioita. Yleensä asioihin liittyy evidenssi, jolloin ajatellaan että tieto tulee siitä mitä saadaan testattua.
1: On hyvä katsoa ensin millä se selittää: Mitä se esittää tutkivansa. Tutkimuksella on aina kohde. Tällöin on katsottava ovatko ne luonteeltaan ymmärrettävissä. Tämä ei tarkoita sitä että ne tulisi havaita suoraan, myös epäsuorat todistamiset kelpaavat. Tärkeintä on, voidaanko ilmiöt jotenkin kaavoittaa. Kyllä tässä kohdassa puhun matematiikasta. Jos tämä ei onnistu, on syytä ruveta epäilemään asioita. Sillä esimerkiksi astrologia, eli horoskooppien tekeminen täyttää tämän ehdon: Sehän esittää että taivaankappaleilla on yhteys onneen. Se väittää että tässä välissä on kaava, jonka mukaan esimerkiksi vesimiehet ovat tietynlaisia ja kalat päätyvät usein niihin töihin mihin ovatkin liittyneet. Näin mystisestä ulottuuvuudesta jäisi jälki, vaikka itse ilmiö olisi yliluonnollinen. Sekä ammatinvalintataipumukset, että taivaankappaleiden paikat kyetään pistämään tutkimuksen kohteeksi. Siksi jos tämä ehto ei täyty, se kertoo itse asiassa harvinaislaatuisesta puutteesta. Monissa UFO -uskonnoissa ja muissa vastaavissa älykkäisiin toimijoihin keskittyvässä ilmiöissä tämä ilmiö usein puuttuu. "Ihmeellisiä ovat avaruusolentojen tiet".
2: Toinen asia on se, mitä kohteita se yrittää selittää. Onko selitettävä asia totta. Onko se sellainen asia joka tiedetään olevaksi. Astrologiakin täyttää tämän ehdon, koska se selittää ihmisten käyttäytymistä. Tämä taas ei ole mitenkään erityisen mystistä. Monissa ihmistieteissä etsitään yhteyksiä ihmisten mieltymyksiin ja esimerkiksi syitä sille miksi ihmiset ovat uskonnollisia voidaan tutkia - riippumatta siitä onko Jumalaa sitten olemassa tai ei. Sen sijaan esimerkiksi New Agen energiakenttä ei täytä tätä ehtoa. He voivat esimerkiksi selittää energiakenttien muutoksilla kummituksia, jolloin he selittävät 1 kohdan rikkeen 2 kohdan rikkeellä. Tämänkaltainen toiminta ei vie pitkälle.
3: Synnyttääkö se testattavia ideoita. Tämä tarkoittaa usein samaa, kuin kyky itsekriittisyyteen. Tämä syntyy siitä, miten tiukkoja ennusteita todellisuudesta se tekee. Tämä liittyy melko lujasti edellisiin vaiheisiin, sillä tämä on se joka liittää nämä kaksi asiaa yhteen. Tämä on kuitenkin todella mutkikas asia, koska astrologia sekä täyttää että ei täytä tätä ehtoa: Jos puhutaan astrologiassa jossa selitetään miksi ennuste ei toteutunutkaan: Esimerkiksi henkilö on vastustellut "oikeaa minäänsä vastaan". Tällöin se ei täytä testattavuuden ehtoa. Sen sijaan astrologia täyttää tämän ehdon, jos se ennustaa todella että jos kalat eivät keskimäärin useammin tee niitä asioita mitä heidän pitää tehdä, niin se kumoutuu ja osoittaa astrologian vääräksi. Tämä tarkoittaa sitä että ennusteen osoittautuminen oikeaksi tukisi astrologiaa.
4: Ja vasta tämän jälkeen kannattaa ruveta miettimään sitä, mikä jokaisella tulee ensimmäisenä mieleen: Sopiiko se havaintoihin ja tutkimuksiin. Jos tässä oiotaan, käy helposti niin että mietitään vain sitä miten aineisto sopii, eli ei ole ristiriidassa asian kanssa. Tällöin perustelua ei ole, asia ei ole "hyvin perusteltua" vaan saivartelua "voi ollalla". Nämä ovat kuitenkin aivan eri asia. Kun koko ketju käydään läpi, on selvää että vain ne aineistot jotka täyttävät ennusteen, eli teorian riskinotot, ovat "todisteita". Kuten huomataan, tämä kriteeristö ei ole kovin ilkeä, koska astrologiakin selviää sen monista kohdista. Tässä kohdassa se kuitenkin kaatuu, koska tutkimukset eivät näytä että astrologian ehdot toteutuisivat. On kuitenkin hyvä huomata, että astrologia pärjää paremmin kuin monet muut näkemykset. Sillä on parempi tehdä sellaisia arvauksia, joissa sitten paljastuu että asia on väärin. Sillä näistä asioista opitaan jotain. Sen sijaan asiat, jotka eivät ennusta mitään maailmasta eivät tietenkään kumoudu mistään. Ne ovat kuitenkin vielä huonompia kuin astrologia. Ne eivät ole niinkään vääriä. Ne ovat turhia.

Tämänkaltaisia mietintöjä luonnollisesti vastustetaan usein. Niiden toimesta, jotka eivät niitä täytä. He moittivat usein että tässä on takana skientistin ylpeyttä. Minun on kuitenkin vaikeaa nähdä tätä ylenkatsetta ja arroganssia, koska loppujen lopuksi skientistit vaativat vain todisteita. Se, että joku ei niitä kykene antamaan - eikä halua antaa niitä koska moittii tätä vaatimusta - tarkoittaa sitä että he väittävät että heillä on tietoa jota ei voida saada ellei ole jokin erikoisihminen. Tämä on ylpeyttä. Mielestäni perustelun vaatiminen ei ole ylpeyttä. Sillä nakkikioskin pitämistäkin valvotaan, otetaan hygieniapassia ja vaikka mitä. Tämä ei ole ylenkatsetta eikä välttämättä edes epäluottamusta kioskinpitäjiä kohtaan. Sen sijaan se, että kioskinpitäjä ei suostuisi hygieniapassia käymään eikä suostuisi valvontaan ja vaatisi silti kioskin pitämistä. Tätä voisi sanoa ylpeydeksi. Ja tästä voisi herätä tiettyjä epäilyjä.

Mitä vanhat silmäni näkevätkään?

"Ennen avaruuden, kuun ja planeettojen tutkimista ihminen uskoi, että taivaalla asui voimakkaita jumalia, jotka hallitsivat sekä valtavaa taivaankantta että Maan ihmisten kohtaloa, ja että voimakkaat sotivat jumalat aiheuttivat ihmisten olosuhteet, menneet ja tulevat. Heille tehtäisiin isoja muistomerkkejä maahan ja taivaaseen. Mutta ajan myötä ihminen alkoi uskomaan uusiin jumaliin ja uskontoihin, jotka eivät tarjoneet varmempaa vastausta kuin ne joita kreikkalaiset, roomalaiset tai egyptiläiset palvoivat. Olemme valinneet yhtenäiset ja suopeat jumalat ja löytäneet varmuutta tieteestä, mutta uskomme silti ja odotamme merkkiä tai paljastusta. Katsomme taivaalle valmiina hyväksymään täysin uskomattoman, löytämään kohtalomme tähdistä. Mutta miten voimme parhaiten katsoa? Uusin vai vanhoin silmin?"
("X -files", jakso "Patient X", prologi)

Melko usein asioita perustellaan perinteisiin vedoten. Tämä on fiiniltä nimeltään argumentum ad traditionem, perinteisiin vetoaminen. Tämä on erittäin läheistä sukua auktoriteettiin vetoamiselle, erona on vain se että auktoriteetti voi olla historian hahmo, tämän hahmon seuraajien näkemys historian hahmon sanomisista tai jokin perinne.

Argumentti ei ole virheellinen sen takia että ihmiset olisivat ylpeitä, tai suhtautuisivat ennen eläneisiin jotenkin halveksuen ; Itse asiassa menneisyydessä on elänyt monia viisaita ihmisiä. Heillä on ollut hyviä näkemyksiä. Moni on tietysti ollut tyhmäkin, mutta joka tapauksessa on muistettava että perinteisiin on kuitenkin uskonut myös viisaita ihmisiä. Tämä vain ei tee heistäkään erehtymättömiä. Syynä on siis niinkin yksinkertainen asia, kuin se, että lähde ei muutu luotettavammaksi sillä, että hänen kuolemastaan kuluu paljon aikaa. Menneisyyden viisaat ovat olleet yhtä ihmisiä kuin minäkin. Hekin voivat erehtyä ; Heidän kohdallaan ihmiset vain näyttävät muistavan sen, että he voivat toki olla jossain oikeassakin. Toisin sanoen, perinteiden hylkääminen ei tarkoita sitä että mollattaisiin ennen eläneitä ihmisiä tyhmäksi, vaan että heitä kohdellaan juuri samalla tavalla kuin ihmisiä nykyäänkin.

Ja tätä kautta perinteitä seuraamattoman muistuttaminen auktoriteeteista ja heidän älystään vetoaa joko auktoriteetteihin tai sitten se vihjaa erimielistä tai "modernia/uutta" edustavan tyhmäksi, jolloin kyseessä on ad hominem, herjaus. Tietenkin nämä voidaan myös yhdistää auktoriteettiin vetoamisessa.

Tavallaan tämä ihmisiin keskustelun vetäminen on erikoinen, mutta käytetty strategia: Siinä asia viedään pois olennaisesta. Tämä olennainen on evidenssi, todisteet, loogisuus ja niin edespäin. Sen sijaan aletaankin puhumaan keskustelijoista asian sijasta. Tämä siirtostrategia toimii psykologisesti toisissa asioissa, mutta se ei toimi kaikissa. Sillä on voimaa metafyysisissä asioissa, uskonnollisissa aiheissa, henkisissä aiheissa ja muissa vastaavissa asioissa. Sen sijaan harva varmaankaan olisi sitä mieltä että jonkun poliittisen kannanoton vastustaminen loukkaisi : Päin vastoin, jos osallistut vaikka vasemmistopoliittiseen vuoropuheluun, oikeistolaiset eivät sano että vasemmistopuolueen erimielisyys loukkaisi heidän älykkyyttään ja että erimielisyys on herjaamista, josta vasemmistolaisia pitäisi vaikka vetää oikeuteen, tai ainakin heidän pitäisi vaieta. Samoin esimerkiksi yhteiskuntamme uskonnonvapaus ei tuomitse islaminuskoisia jumalanpilkasta, vaikka nämä ovatkin erimielisiä uskonkysymyksissä.

Perinteisiin vetoaminen onkin edustava esimerkki yleisestä virheargumenttityypistä. Se ei ole sellainen virheargumentti, jota ihmiset yleensä ymmärtävät virheargumentilla. Normaalistihan ihminen ajattelee että virheargumentti tarkoittaa sitä, että joku sanoo että 1+1=3, eli antaa vastauksen joka on logiikaltaan täysin väärin tai että ihminen sanoo että jotain joka on täysin ristiriitaista. Se on argumentaatiovirhe, joka on väärin koska se (1) siirtää keskustelun epäolennaiseen, ei keskustella asiasta vaan henkilöstä (2) ei lisää asian totuusarvon kannalta uutta informaatiota keskusteluun = ei kerro onko asia totta vai eikö ole ja (3) sisältää mielikuviin ja tunteisiin vaikuttavia elementtejä, jotka manipuloivat ajattelua tiettyyn suuntaan, vaikka tähän ei ole loogisia tai empiirisiä perusteita.

Siksi vampyyrejä ei perustella sillä, että niitä esiintyy kansantarinoissa ympäri maailman. Siksi Zeuksen palvonnan välttäminen ei kerro että herjaisimme kreikkalaisia. Siksi kristinuskon hylkääminen ei ole velvoite vaikka viisaiden miesten historia onkin sitä kannattanut. Ja siksi UFOja ei hyväksytä tosiksi vain sillä, että voidaan kertoa miten kansanperinne tai Jumalat voivat olla Jumalia vain koska muinaiset ihmiset eivät ymmärtäneet mitä hieno avaruusteknologia voi tuottaa, että enkelten tuliset miekat olisivatkin säteilyyn ja hienoon superteknologiaan liittyviä laseraseita, ja että Jumala ei olekaan partainen, vaan harmaa, nelisorminen ja joka lentelee metallisilla aluksilla.

Pidämme kreikkalaista filosofiaa hienona, mutta emme silti usko oraakkeleihin tai kerro totena kertomuksia siitä kuinka rietasteleva dionysos syntyi pohkeesta hallitsemaan "eläviä ja juopuneita". Emmekä ota vakavasti jos joku kertoo meille vuosituhansien perinteistä ja luettelee listan sivistyneistä filosofeista jotka uskoivat että maailmankaikkeuden ymmärtämiseksi olisi tajuttava kuinka Kronos kuohi Uranoksen sirpillä. (Ei vaikka löytäisi kannanottoja että nämä uskoisivat vahvasti että järkeä ilman kreikkalaisiin Jumaliin uskomista ei voisi olla. Ad hominem ei muutu argumentiksi sillä että sille laitetaan kuuluisa sanoja tai se liitetään perinteeseen. Se on tämän jälkeen vain "lähteistetty" herjaus.) Samoin emme välitä jos joku muistuttaa että tiedemiehet uskoivat flogistoniin tässä "ei niin kauan aikaa sitten", ja kuinka nämä tiedemiehet olivat viisaita.

Valikoimme uskomuksemme (tavoite/ihannemaailmassa) siksi että toisille asioille on perusteita, ja hylkäämme asioita koska ne ovat täysin todistamattomia tai peräti vääräksi todistettuja. Se, että on jossain oikeassa ei tarkoita että olisi kaikessa oikeassa. Se että on jossain väärässä ei tarkoita että olisi kaikessa väärässä.

Ja tämä koskee jokaista, elipä hän nyt, eilen tai tuhat vuotta sitten.

Koko filosofian ja järkeilyn perusta lepää siinä, että luotamme esimerkiksi tieteilijä -auktoriteettiin vain, jos hänellä on evidenssi ja koulutus käsitellä ja käsittää näitä. Mutta vaikka luotamme heihin, emme pidä heitäkään erehtymättöminä. Hekin ovat vain "toistaiseksi oikeassa", moni näkemys osoittautuu vääräksi tulevaisuudessa, mutta näidenkin kriitikot ja erimieliset joutuvat todistamaan kannanottonsa. Esitän tästä karkeat pääpiirteet:
1: Yleensä tämä koskee sitä joka esittää "positiivisia olemassaoloväitteitä", eli jos väittää että jotain on, olisi syytä hankkia sille todisteita. Syy on se, että olemassaolottomuuden todistaminen ei ole mahdollista, muuta kuin niissä harvinaisissa tapauksissa, joissa teoriasta on tehty falsifioitavissa oleva. Sen sijaan esimerkiksi uskonnot pyrkivät päin vastoin immunisoimaan näkemyksensä niin, että mikään todistusaineisto ei voisi olla ristiriidassa niiden kanssa, keksimään tekosyitä esimerkiksi sille miksi UFOista (kaukana, käyvät harvoin, hallitus piilottaa ja salailee, näkymättömyysteknologia, vaikuttaneet vain elämän syntyyn ja muihin harvinaisiin tapahtumiin...) tai Jumalista (yliluonnollinen, ei halua sekaantua...) ei ole todisteita. Positiivisen todistamisen taakka eli todistuksen taakka on kuitenkin hieman eri asia kuin väittää että teorian olisi pakko olla kumottavissa aineistolla. (Tosin falsifioitavuus ei ole yhdenkään tiedekäsityksen mukaan huono piirre, päin vastoin; Mahdollisuutta tähän itsekriittisyyden ekstreemeimpään muotoon arvostetaan. Osa on vain sitä mieltä, että se ei ole välttämätöntä.)
2: Joissain tilanteissa on sen sijaan osoitettava asia joka on epätodennäköinen. Tämä tehdään yleensä konsilienssin kautta; Tämä korostuu vertailussa jossa on erilaisia positiivisia väitteitä eli ei "onko X vai ei X", vaan onko "X vai Y". Tällöin on katsottava, kumpi noudattaa paremmin muita tieteen löytöjä, eli kuinka yhteensopiva se on muiden teorioiden kanssa. Jos se sen sijaan on ristiriidassa, se on kilpailijaansa heikompi. (Näin on hyvä tehdä, koska ontologisen todennäköisyyden päättäminen asioihin tapahtuisi helposti ennakkonäkemyksen pohjalta päättämällä niille todennäköisyydet.)

Eli lyhyesti: On sama katsotaanko maailmaa vanhoin vai uusin silmin, kunhan asiat tehdään perustellusti. Jos sen sijaan katsotaan vain siksi että silmät ovat vanhat tai jos ne ovat uudet, käy helposti niin, että kyky nähdä se, miten asiat ovat, vaarantuu. Virhestä oppiminen ei ole mahdollista, jos sitoutuu asioihin valmiiksi, vaikkapa sen kautta miten vanha keksintö jokin juttu on. Ja tätä kautta pelkän "silmien iän" katsominen johtaa siihen, että henkilö on lähtökohtaisesti enemmän väärässä, kuin ne jotka tekevät virheitä ja oppivat niistä. Sillä se olennainen "oppimiskohta" puuttuu.

Kvalitatiivinen, kvantitatiivinen ja evidenssi

"Homeopathy is compatible with science ; As far as I know, it proposes only natural causes for its alleged effects. It just failed to be evidentially confirmed, as so many other pseudoscientific propositions have."

Todisteiden vaatiminen on normaalia, koska muutoin voisimme vain esittää mielipiteitä totuuksina ilman sen kummempaa miettimistä. Kuitenkin tiedämme, että tästä seuraisi ongelmia elämässä, kun esimerkiksi huijaria ei voisi mitenkään erottaa lääkäristä ; Ja kun puhutaan kuinka evidenssi suhtautuu teoriaan pääasiassa on se, että jos uskotaan todistamiseen, tarvitaan heti jokin tapa, jolla voidaan sanoa että jokin tietynlainen evidenssi oikeuttaa teoriaan uskomista.

Ensin kannattaa lähestyä asiaa helposta päästä : Tieteessä on tietynlaisia tutkimusperinteitä, joten evidenssin määritelmät ovat luultavasti niihin sopivia. Ihan sen takia, että joko tieteenteon metodiin on tehty vaatimuksia, jotka on täytettävä. (Mitä evidenssin olisi oltava.) Tai sitten tieteenfilosofit ovat tarkkailleet mitä tieteenteko on ja ottaneet määrittelyn toisin päin. (Mihin tyydytään käytännössä.) Tutkimusmenetelmät voidaan jakaa karkeasti kahtia:

1: Kvantitatiivinen tutkimus eli määrällinen tutkimus kuvaa ja tulkitsee ilmiöitä tieteen yleisen logiikan mukaisesti kehittämällä mahdollisimman tarkkoja mittausmenetelmiä. Tyypillisesti siinä tutkimusaineistot käsitellään tilastotieteen menetelmin.
2: Kvalitatiivisessa tutkimuksessa eli laadullisessa tutkimuksessa annetaan enemmän sijaa esimerkiksi tutkimuskohteena olevien henkilöiden omille tulkinnoille. Tässä näkökannassa esimerkiksi naistutkimus voi tutkia sitä, miten naiset kokevat asemansa yhteiskunnassa ilman biologista näkemystä sukupuolesta, ilman että mitään "biokieltoa" tai asioiden unohtamista tapahtuu. Tutkimukseen osallistuvat henkilöt saavat myös melko vapaaesti kertoa aihealueeseen liittyvistä kokemuksistaan ja mielipiteistään.

Näitä ei kuitenkaan pidä pitää aivan eri asioina: Jos tutkimustavat saadaan yhdistettyä, se on erittäin hedelmällinen tutkimustapa, kun tarkka mittaristo yhdistyy analyysissä vapaamuotoisen aineiston käsittelyyn.

Evidenssin kannalta voidaan jakaa myös suhteessa todennäköisyyksiin:

1: Propabilistiset näkökannat: Näistä yleisin on "increase-in-probability" tai "positive- relevance account" -näkemys, jossa evidenssin luonne on oltava sellainen, että se tekee jonkun tietyn tapahtuman todennäköisemmäksi. Eli jos tapahtumalla ilman evidenssiä olisi jokin tietty tapahtumistodennäköisyys, se on evidenssin kanssa jokin muu, suurempi. Tässä näkemyksessä jos jokin teoria saa haittaa, se tarkoittaa että evidenssi tekee tapahtuman epätodennäköisemmäksi. (Jos joku väittää hypänneensä rajan toiselle puolelle, tämä muuttuu epätodennäköisemmäksi jos rajalla onkin valtavan korkea muuri ja aseistetut vartijat.) Tässä näkemyksissä on tietysti jatkokäsittelyjä, joissa oletetaan että on kaksi erilaista näkemystä, jotka kilpailevat keskenään, ja se joka parantaa todennäköisyyttä enemmän, on parempi; Tällöin toisella teorialla voi jopa olla evidenssinä yksityiskohtia, jotka toisessa näkemyksessä eivät sovi kuvaan, kunhan toinen on kokonaisuutena parempi. Tässä kohden ratkaisee kokonaisuus, eikä välttämättä edes mietitä "kaataako yksittäinen havainto teorian vai ei". Toisaalta tässä näkemyksessä ei välttämättä hankita uutta evidenssiä, vaan ajatellaan että oli ihan sopivaan, että Einstein sovitti teoriaansa tunnetun anomalian, Merkuriuksen radan kulun, joka ei sopinut aikaisempaan näkemykseen.
2: semipropabilistiset näkökannat. Vaikka todennäköisyysmäärittelyissä on eksakti luonne, moni ei kuitenkaan pidä niitä riittävänä. Esimerkiksi Achinstein, joka on kritisoinut todennäköisyyttä sillä, että jos olympiauimari hukkuu harjoitellessaan uimahallissa, esitetty taustatieto antaisi todistetta ja uskottavuutta hukkumiselle, koska henkilöt hukkuvat uidessaan useammin kuin ollessaan kuivalla maalla, ja että olympiaumiarius ei poista tätä asiantilaa, ainoastaan pienentää tätä eroa. (Ja faktojen valikointihan olisi cherry - pickingiä, eli huono asia, päättelyvirhe.) Hän ei kuitenkaan ole hylännyt todennäköisyyttä kokonaisuutena, vaan hänestä se ei ole yksinään riittävä komponentti ollakseen todiste. Hänen tavoitteinaan on ollut varmistaa evidenssin ja hypoteesin yhteyden järkevyys. Tähän hän käyttää vaatimusta korkeasta todennäköisyydestä; Jotta jokin voisi olla todiste, sen täytyy nostaa todennäköisyyttä paljon. Deborah Mayos taas on kehittänyt "error-statistical account" -mallin, jossa lähdetään Popperin ajatuksesta, jossa "any support capable of carrying weight can only rest upon ingenious tests, undertaken with the aim of refuting our hypothesis." Eli toisin sanoen asiaan sopiva todiste voi olla evidenssiä vain, jos se läpäisee kriittisen testin. Tämä tarkoittaa sitä, että jos meillä on potilas, jota testataan sitä onko hänellä tauti. Ja sitten meillä on evidenssi, eli diagnoosi testistä joka on tietyllä todennäköisyydellä oikeassa: Jos testi antaa 95% oikean tuloksen kun tauti on, ja jos sitä ei tule se antaa 99% varmasti oikean tuloksen. Tämä tarkoittaa sitä, että tämä on todiste, koska se täyttää kahdet ehdot: Se sopii, ja lisäksi jos tautia ei olisi, olisi epätodennäköistä että se antaisi väärän tuloksen. Sen sijaan testi, joka antaisi vääriä positiivisia (engl. false positives), eli se tunnistaisi tautitilaa myös silloin, kun sitä ei ole, vaikka 99% tapauksista, toki evidenssi tässäkin tilanteessa sopisi, mutta ei olisi todiste sen puolesta että tauti olisi uskottava..
3: ei_propabilistiset näkökannat. Kaikki evidenssilähtökohdat eivät (ainakaan suoraan) käsittele todennäköisyyksiä. Niitä käytetään kuitenkin paljon, ja monelle voi jopa olla yllättävää, mitä mielenkiintoisia ja käytettyjä menetelmiä siihen liittyy.
___3.1: Hypoteettis-deduktiivinen menetelmä on tunnettu ; Monet ovat sitä mieltä että tämä on jopa tieteellisen tutkimuksen eräs tärkeimmistä menetelmistä. Tässä ei ajatella sitä, kasvattaako evidenssi teorian tapahtumistodennäköisyyttä, vaan mieluummin voisi sanoa että se sanoo pikemminkin "aikaansaako teorian luonne evidenssin ilmestymisen". Havaintoaineisto voi tukea tai haitata teoriaa, sen mukaan miten siitä johdetuille ennusteille käy. Tässä mallissa sama tapahtuma voi olla evidenssi useammalle erilaiselle teorialle: Jos teoria 1 ja teoria 2 ennustavat saman tapahtuman ja se tapahtuu, molemmat saavat tukea. Ongelmana tässä on tietenkin se, että vaikka meillä olisi miljardeja eri havaintoja, silti voisi olla useita eri teorioita, joille kaikille ne kaikki antaisivat tukea. Monen mielestä voimme valita näistä teorioista minkä tahansa yhtä hyvin. Toisaalta tätä valintaa on useimmiten täydennetty Okhamin partaveitsellä, jonka mukaan tässä tilanteessa yksinkertaisin teoria on paras. Tämä onkin tärkeä täydennys, koska muutoin voisimme vain ottaa jonkun ytimen ja rakentaa tämän ympärille äärettömän määrän alkuoletuksia ja saada näin mistä tahansa lähtökohdasta sellainen, jolle kaikki havaittu olisi evidenssiä.
___3.2: Carl Hempel esitti hypoteettis-deduktiiviselle lähestymiselle vaihtoehtoja. Hänestä evidenssi oli "a Positive-Instance". Tässä lähestymistavassa esitys on evidenssiä universaalille väitteelle kun se kuvailee jonkin väitteen esittämän positiivisen ominaisuuden tai tapahtuman. Evidenssi voi olla todiste vain jos ne on kuvattu samalla kieliopilla. Hempelin näkemystä ei siis voida käyttää tilanteissa, joissa käytössä on erilaisia teoreettisia termejä, eli käsitteitä jotka eivät ole suoraan tulkittavissa semanttisten sääntöjen avulla, eikä siksi ole suoraan havaintotermejä, mutta on järkevässä suhteessa korrespondenssisääntöjen kautta yhteydessä havaintotermeihin (Esimerkiksi "valta" on tälläinen, kun puhutaan ihmisyksilöiden vuorovaikutuksesta.)
___3.3: Bootstrapping. Glymourin bootstrapping -teoria on yksinkertaisuudessaan seuraava: Jotta voitaisiin testata hypoteesia teoriassa, jossa on useita hypoteeseja, joissa kaikissa on teoreettisia termejä, voimme käyttää näitä muita hypoteeseja ja hankkia todisteita niiden kautta. Kun tätä prosessia toistetaan joka ikiselle hypoteesille, me saamme todisteita teorialle kokonaisuutena. Vaikka lähtökohdassa onkin teoreettisia sanastoja, todisteet ovat kuitenkin havaintojen avulla saatuja. Toisin sanoen teoriassa käytetään tiettyjä osia jotta voitaisiin hankkia todisteita toiselle osalle sama teoriaa. Tätä kautta koko teoria voidaan kumota tai antaa sille evidenssiä. Glymour käytti historiallista esimerkkiä siitä miten tämän kaltaista ajattelua on käytetty: Newton oli aikanaan esittänyt että kappaleet johtavat tietyn kaavan mukaisen voiman toisiin kappaleisiin. Hän keksi käyttää hyväkseen Keplerin lakia, jossa oli teoreettinen termi "voima". Ne tarjosivat vain havaittavan ja testattavissa olevan säännönmukaisuuden, jonka takana ei ollut minkäänlaista mekaanista selitystä. Kuitenkin kun Keplerin teoreettinen termi "voima", sidottiin yhteen ajatuksen kanssa, jossa massa liittää mitattavan voiman tietyllä kaavalla toiseen suuntaan, saatiin aikaan testattava teoria. Tässä lähestymistavassa tehtiin se, mikä Hempelin lähestymistavassa ei ollut mahdollista: Kaksi eri kielioppia käyttävää kohdetta yhdistettiin. Glymourin näkemykseen liittyy kuitenkin kehäisyysongelmia. Tämä onkin odotettavaa, kun "henkilö nostaa itsensä omista kengännauhoistaan ilmaan."

Näitäkin menetelmiä voidaan luonnollisesti yhdistää.

Tieto.

"He deals the cards as a meditation / And those he plays never suspect / He doesn't play for the money he wins / He doesn't play for respect / He deals the cards to find the answer / The sacred geometry of chance / The hidden law of a probable outcome / The numbers lead a dance"
(Sting, "Shape of my heart")

Epistemologiassa tärkein asia on selvittää, miten ja millä ehdoilla asiaa voidaan sanoa tietämiseksi. Se siis eroaa olennaisesti ontologiasta, joka selvittää sitä miten asiat ovat. Epistemologia ei siis käsittele niinkään olemista kuin tietämistä. Voi siis olla jotain, jota ei voida todistaa. Tämmöinen on kuitenkin olemista, ei sellaista jota perustellusti voitaisiin sanoa olevaksi. Ontologinen kannanotto voi olla mahdollinen, mutta ei hyvin perusteltu. Epistemologian kenties keskeisin elementti on siksi evidenssi. Tyypillisesti se määritellään tärkeäksi jotta uskomus voidaan oikeuttaa tiedoksi. Tämän vuoksi evidenssin konseptin ymmärtäminen on tärkeää; Sen avulla voidaan
1: Miettiä sekä sitä millä ehdoin tiedämme
2: Edellisen avulla tarkastaa onko jokin väite tietoa vai vaan perustelematon kannanotto.

Käytän jutussa säännönmukaisesti anglismiin vivahtavaa sanaa "evidenssi" sanan "todiste" sijasta, koska sana "todiste" ymmärretään usein väärin. Epistemologiassa ja tieteessä harvemmin "todistetaan" mitään, eli esim. sanotaan jokin olemassaoloväite lopullisesti. Vain matematiikassa todistetaan tälläisiä absoluuttisia totuuksia. Tässä jutussa en siis käsittele matemaattista todistamista. Epistemologian lisäksi käsittelen mielestäni tärkeitä muita tietämisen tapoja.
1: Arkipäivän tieto. Kun otetaan esimerkiksi jokapäiväinen elämää ja katsomme mikä siellä on todistettua, se koskee jotain kohdetta. Ajattelemme esimerkiksi että fossiilit ovat toditeita siitä minkälaisia eläimiä maan päällä on elänyt, ja että röntgenvalokuva on todiste siitä potilaalla on murtunut jalka. Hyväksymme myös tietynlaiset epäsuorat todisteet, eli sen että kuume kertoo sairaudesta. Emme näe sairautta, mutta kuumeen näemme. Lisäksi kutsumme todisteiksi esimerkiksi silminnäkijän lausuntoja. Tosin lausunnot eivät ole yhtä helposti "objekteja", kuin esimerkiksi savuava ase, se on enemmän kielellinen entiteetti, emmekä miellä niitä yhtä konkreettisiksi. Arkipäivässä luotetaan yleensä havaintoihin ja jopa intuitioon sekä uskomuksiin, eikä juurikaan mietitä ovatko todisteiden takana olevat tavat eksakteja, aina samoja. Tämä onkin hyvä asia, sillä arkielämässä tärkeintä on selviäminen, ei takana olevien tietojen autenttisuus. Riittää että tulokset ovat "riittävän hyviä" ja "riittävän uskottavia". Aina niiden ei tarvitse olla sitäkään. Arkielämässä evidenssi on usein, joskaan ei aina, laadultaan melko kevyttä. Mutta sekin on usein jonkinlaista havaintopohjan logiikalla käsittelyä. Arkielämän evidenssi näyttää koostuvan konkreettisista kappaleista, joiden yhteydet ovat kaikille ilman muuta selvää.
___1.1: Arkielämän tietoa ei usein pidetä tärkeänä tai hyvänä. Arkielämässä kohdataan kuitenkin aina silloin tällöin tietoon, joka on hyvinkin hienostunutta. Tämä on hiljaista tietoa. Tämä on yleistä tietoa, jota on esimerkiksi monilla taitavilla käsityöläisillä. Tämä tieto koostuu työmenettelyistä ja tiedoista, joita ei voida tai ei ole helppoa ilmaista sanallisesti. (Hiljaisen tiedon ymmärtämiselle on keskeistä se, että jos henkilö osaa, mutta ei halua kertoa asiaa kielellisesti, kyseessä on protektionismi, ei hiljainen tieto.) Tämä liittyy olennaisesti ammattitaitoon. Hiljaista tietoa ei ole filosofiassa hylätty. Muun muassa Ludwig Wittgenstein tuotti käsitteen unsagbar, joka tarkoitti sanomattomissa olevaa tietoa. Myös Michael Polanyilla on käsite tacit knowledge, jolla tarkoitetaan piilevää tietoa. Hiljaisen tiedon ajatus perustuu sille, että tiedämme enemmän kuin osaamme sanoa. Hiljainen tieto voi olla käytännöllistä, jolloin se on taito. Sen merkitys koskee silloin vain jotain suoritetta, eikä päde sen ulkopuolella. Hiljainen tieto on usein sellaista, jossa kirjoissa oleva, kielellisesti esitetty tai kirjoitettu, ohjeistus on harjoittelulla saatu hallintaan. Esimerkiksi kiertopotkun voi kirjata kirjaan, mutta sen opettelu käytännössä on vielä jotain muutakin. Lisäksi kaikkia asiaan liittyviä yksityiskohtia olisi todella hankala listata kirjaan, joten kiertopotkunkin opetteluun olisi hyvä saada joku joka arvioi asentoa ja korjaa esimerkiksi polvien taivutuksia ja askellusta. Lisäksi hiljainen tieto on voinut herättää erittäin hienostuneen kyvyn tehdä tarkkoja arvioita: Englannin kielellä tunnetaan erityisiä connaisseureja, joilla on jokin erityinen taito esimerkiksi tunnistaa taideväärennöksiä tai viinejä. Näiden sanomisilta ei vaadita kielellisiä perusteluja, ja tietojen tarkastaminen ei onnistu samaan tapaan kuin tieteelliseltä tiedolta. Tosin osa on sitä mieltä, että connaisseurejen tieto on tarkistettavissa muilta alan asiantuntijoilta, ja että tiedemaailmassakin kyseessä on samantapainen ilmiö: Vain toinen huippufyysikko voi tarkistaa toisen huippufyysikon työn.
_____1.1.1: Taitotieto on muusta hiljaisesta tiedosta poiketen kielellä ja asioita koskevilla väitelauseilla esitettävää proseduraalista tietoa, jossa kyseessä on tietoa koskeva taito. Tämänkaltainen tieto voidaan Ilkka Niiniluodon mukaan esittää myös sanallisesti. Taitotiedon tunnistamisessa tärkeä ero on kuitenkin siinä, että sanallisesti esitetyssä, propositionaalisessa, tiedossa kysymys on enemmän know that, jossa siis tiedetään että on jotain. Taitotiedon kohdalla kyseessä on know how, jossa siis tiedetäään kuinka.
2: Havaintopohjainen, propositionaalisesti käsitelty tieto, joka perustuu deduktiivisen päättelyn avulla induktiosta nostettuun selitysarvoon ja todennäköisyyksiin. Tämä on kenties yleisin tapa lähestyä tietämistä, ja sitä käytetään esimerkiksi empiirisessä tieteessä. Tässä on käytössä tietyt päättelyt. Esimerkiksi Timothy Williamson on päätynyt johtopäätökseen siitä, että perustellun evidenssin on oltava luonteeltaa propositionaalista. Eli että se edellyttää kieltä, jonka merkkien avulla voidaan muotoilla erilaisia väitelauseita. Tavallisin propositionaalisen tiedon ilmaisukeino on luonnollinen kieli, mutta se voidaan ilmaista myös merkeillä, piirroksilla ja äänillä. Karkeimmillaan tämä tarkoittaa sitä, että ollakseen evidenssi, sen täytyy käsitellä väitelausetta, jonka mukaan joku joko on totta tai epätotta. Tämä taas rakentuu alkuoletusten ja jonkinlaisen lain tai säännön tai loogisen käsittelytavan päälle. Williamsonin mukaan evidenssi esitetään usein päättelynä, johon liittyy selitysarvoa ; ts. se rakentuu deduktiivisesti teoriasta nostettavien hypoteesien totuudellisuuden koettelusta. Williamsonin mukaan evidenssi on siis mitä hypoteesien kautta voidaan testattavasti selittää teorista. Ja Williamsonin mukaan tämä on nimen omaan propositionaalista. Hypoteesi on väite, joka nostetaan propositioiden avulla ja jota koetellaan ; Se, mitä hypoteesit olettavat ovat erilaisia propositioita. Objektien selittäminen taas ei ole kovin järkevää. Emme voi päätellä että veitsi on esimerkiksi verinen, jos meillä ei ole jonkinlaista propositionaalista kuvausta, eli määrittelyä, veitsestä ja verestä. Objekteihinkin rakentuva tieto on hänestä siis luonteeltaan propositionaalista. Williamsonin mukaan käytämme evidenssiä todennäköisyyksien kautta. Eli vertailemme vaihtoehtoisia malleja keskenään. Eli meillä on kaksi epäiltyä murhaajaa, ja vertailemme sitten evidenssin kautta, kumpi on todennäköisempi. Tämän taas voimme tehdä vain jos annamme todisteille jonkinlaisen todennäköisyysarvon itse vaihtoehtoisille malleille. Eli jos Pekka on murhaaja, hän käyttäisi veistä jossa on hänen sormenjälkensä todennäköisyydellä X ja jos Matti, hän käyttäisi veistä jossa on Pekan sormenjäljet jollain toisella todennäköisyydellä Y. Kuitenkaan havainnot ja kokemukset eivät itsessään ole luonteeltaan propabilistisia, ne joko ovat tai ne ovat havaitut. Tämä tarkoittaa sitä, että evidenssille antamamme arvo on luonteeltaan deduktiivista, se on propositionaalista. Williamson esitti myös, että ajattelemme usein että jokin todiste falsifioi, tai muutoin kumoaa tietyt hypoteesit: Jos tekijä on havaittu Amerikoissa, hän tuskin on samanaikaisesti tehnyt murhaa Helsingissä. Tämä tarkoittaa sitä, että voidaan päätellä että tietyt asiat eivät tapahdu jos tietty taustateoria on voimassa. Voimme siis vetää näissä tapauksissa "ei X" -tyyppisiä hypoteeseja. Tämä tarkoittaa että nämäkin päättelyt ovat luonteeltaan propositionaalisia. Eli validi päättely on sellainen, jossa seuraa se että jos alkuoletukset ovat tosia, johtopäätöskin on tosi.
___2.1: Ongelmana tässä on se, että tämä vaatii aina uskomuksia, jotain jota ei ole perusteltu. Lähes kaikki hyväksyvät miettimättä sen, että henkilön uskomusten järkevyys riippuu siitä, mitä evidenssiä hänelä on. Jos siis esimerkiksi vaimo epäilee että hänen miehensä käy vieraissa, tämä ei ole perusteltua jos hänellä ei ole muuta todistetta kuin intuitionsa. Toisin sanoen, todisteiden puute ei tarkoita sitä että olisi hyväksyttyä pitää väitettä pätevänä. Kuitenkin itse tapahtuma tapahtuu siitä huolimatta, että onko petetyllä siitä todisteita vai ei. Vieraissa käyvän vaimo voi autuaan tietämättömänä kokoata kokouksessa olevalle miehelleen, eikä tämä tee itse tapahtumaa siitä että mies käy vieraissa olemattomaksi. Tässäkin tilanteessa tyhjästä epäileminen, eli ilman todisteita epäileminen, on perustelematonta. (Joskin esimerkissämme silti valitettavasti totta.) Toisin sanoen evidenssillä oikeutetaan ihmisten uskomukset. Evidenssi ei koske asioita, vaan uskomuksia. Toisaalta voidaan ihmetellä, että jos puolison uskollisuus on toinen vaihtoehto, eikö sillekin pitäisi olla todisteita? Jos vaimo uskoo uskollista miestään uskolliseksi, se ei ole perusteltua, jos uskollisuudesta ei ole todisteita? Toisaalta myös kaikki ne evidenssit perustuvat uskomuksiin. Induktion ongelma takaa sen, että jos päättelen että jos tapahtuu asia X, niin se tarkoittaa että on pätevää uskoa että puoliso on uskollinen, voidaan kysyä millä oikeutan X:än? Minulla voi olla tähänkin jonkinlainen evidenssi, teoria A josta on vedetty hypoteesi Y, jonka toteutuminen on vahvistanut sen, joka taas taroittaa että X on pätevä. Mutta entäs millä oikeutan tämän teoria A:n? Luultavasti hypoteesilla Z, joka on vedetty... tämä johtaa ikuiseen regressioon. Vaaditaan ääretön määrä todisteita voidaksemme sanoa yksinkertainen asia perustellusti. Lopullinen kysymys onkin: Missä vaiheessa ketjua todistusketjun varmuus on riittävä? Jossain vaiheessa se on joka tapauksessa, koska muutoin evidenssiä ei voisi tässä maailmassa olla, jolloin perusteleminenkin muuttuu turhaksi. Tämä tarkoittaa sitä, että jotta voisimme päätellä mitään, joitain uskomuksia on vain oletettava.
3: Subjektiiviset kokemukset, ja niiden pohjalle rakentuva tieto. Monissa tilanteissa, ja hermeunetiikassa, turvaudutaan henkilön omiin kokemuksiin. Ongelmana tässä on tietysti se, millä tiedämme että voimme luottaa kokemuksiimme. Voimme ajatella, että logiikan ketju päättyy siihen, mihin asti henkilön on järkevää uskoa. Se, missä loppuu havainnoinnin raja ja metafysiikka astuisi mukaan kuvioihin, olisi raja jota ei itse asiassa saisi ylittää. Tämän näkemyksen ymmärtämiseksi on tärkeää ottaa pari esimerkkiä: näkemyksessä ajatellaan että uskon että minulla on selkävaiva. Viime kädessä oikeutan selkäkipuni sillä että selkäni on kipeä. Mikään ei tietenkään takaa sitä, että en kokisi harhoja. Selkäkipuni ei myöskään lakkaisi, jos lääkäri ei löytäisi syytä kivulle. Oikeuttaisin itselleni kipuni omalla kivun tuntemuksellani ; Lääkärin taas olisi ihan rationaalista uskoa että vikaa ei ole, että teeskentelen että saisin sairaslomaa. Mutta hänellä ei olekaan minun settiäni evidenssistä, joka on oma selkäkivun kokemukseni. Samoin jos kuulen salaman ja näen pisaroita ikkunasta, päättelen että ulkona ukkostaa. Tämä todiste taas tulee silmieni kautta. Mikään ei tietenkään takaa sitä, aistinjärjestelmäni eivät olisikaan hairahtuneet juuri hetkellisesti, tai ne ovat aina olleet epäluotettavia - kuten muidenkin "kehojen havaintolaitteistot". Tästä siis päästään siihen, että molemmissa tapauksissa, sekä selkäkivussani että ukkosessa epäilyksen alle tulee asioita, jotka eivät ole hevin testattavissa. Tämä tarkoittaa sitä, että näiden väitteiden takana olevat "kritiikit" ovat pohjimmiltaan metafyysisiä. Tämä tarkoittaa sitä, että luotamme vain jonkinlaiseen (ei välttämättä eksaktiin, mutta niiden kaltaisiin asioihin.)
___3.1: Foundationalismiin, jossa odotetaan että takana on kaikille sama todellisuus, ja että esimerkiksi kemisti Matti Möttönen tutkii samaa maailmaa kuin fyysikko Pekka Perkele.
___3.2: Naiiviin tai tieteelliseen realismiin, jossa oletetaan että maailma on sellainen kuin havaitsemme tai laitteemme havaitsevat.
Voidaan jopa perustella, että näiden rakennetta ei voida eikä tarvitse miettiä, eikä sen takana olevaa syytä voida tietää koska ne ovat metafysiikkaa. Jos siis syyttää näitä uskomuksia "vain arvauksiksi", syyllistyy eräänlaiseen saivarteluun, jossa perusteiden kysely muuttuu merkityksettömäksi uteluksi. Eräällä lailla siis Wittgensteinilaisittain sanoen "Wovon man nicht sprechen kann, darüber muss man schweigen." (Se, mistä ei voida puhua, siitä on vaiettava.) Syynä on se, että jos logiikan kohdalla regressio hyväksytään ja päätetään että johonkin on vedettävä joka tapauksessa raja, niini miksipä ei vedettäisi sitä juuri tähän, jossa sille sentään on perustelu? Monet hyväksyvät rajanvedon, mutta kuitenkin ovat sitä mieltä että subjektiivisen kokemuksen ja uskomukset eivät sisällä perusteltua yhteyttä : On vain subjektiivinen kokemus, joka sitoo ne yhteen. Kokemus on tällöin vain eräänlainen mielipide, tunne, joka voi hyvinkin olla pelkkää arvaamista. Nämä kriitikot kannattavat sellaista näkemystä, jossa ei hyväksytä biljardipöytää, jossa palloja liikutellaan, vaan että selittämisen on jatkuttava kaikkialla samanlaisena, jolloin maailma koostuu aina palloista, jotka liikuttavat toisia palloja, ja kaikki pallon liikkeet on selitettävä pallon liikkeillä. Näin uskovatkin voivat kuitenkin hyväksyä subjektiiviset havainnot ; Jos he esimerkiksi kannattavat näkemystä, jonka mukaan uskomuksilla itsellään on tietty propositionaalinen rakenne, kokemuksien käyttö on rationaalista koska se on loogisen rakenteen kautta esitettäviä väitelauseita ; Jos kokemus voi syntyä siitä kun tietty lähtötila käy läpi jonkun käsittelytavan, joka koostuu eräänlaisista säännöistä eikä ole luonteeltaan mielivaltainen. Tällöin kokemus on todiste, sen kaavaa vain ei ole välttämättä (vielä) tiedostettu. Tällöin he eivät välttämättä ole sitä mieltä, että henkilön uskomukset olisivat irrelevantteja sille evidenssille, joka heillä on. Tällöin hekin ovat sitä mieltä, että subjektiiviset kokemukset ovat yhtä propositionaalisia kuin heidän omatkin näkemyksensä.