Ampuuko "lihatehdas" -metafora eläinten oikeuksien puolustajien omaan nilkkaan? - Ja miksi tällä olisi yhteiskunnallinen merkitys?

Eläinten oikeuden puolustajissa on kasvissyöntikeskeinen aktivismiryhmä. He puhuvat mielellään "sikatehtaista". Joskus heidän kuvissaan näytetäänkin sikaloita nimenomaan tehdasmaisina. Suuria rivejä, kaavamaisuutta. Esteettisesti asian voi ymmärtää ; Tehdas ei ole ympäristönä pittoreski. Toisaalta minun on kuitenkin ollut vaikeaa uskoa tämän tehokkuuteen.

Esimerkiksi oma suhtautumien teurastusta kohtaan lieveni kun näin kuinka juuri tapettuja ja nyljettyjä lehmiä meni halki vannesahalla. Tehdasmaisuus ja kliinisyys ja tehokkuus loi vahvan mielikuvan. Samalla eetoksella Terry Pratchett korosti että hänen Kiekkomaailman Kuolema -hahmonsa on kaikkea muuta kuin julma. Ja tämän vuoksi hän käytti erittäin terävää viikatetta.

Itse asiassa voi olla että tehdasmaisuus on ongelma. YLE tiedeuutisoi siitä miten lihansyöjät helposti esineellistävät eläimiä. He myös pitivät lihansyöntiä luonnollisena, normaalina, tavallisena ja mukavana. "Tutkijat panivat merkille, että "neljän n:n" (natural, normal, necessary, nice) porukka esineellistää eläimiä kasvissyöjiä enemmän. Esineellistämisellä viitataan tässä yhteydessä taipumukseen vähätellä eläinten olemusta ajattelevina olentoina." Tämä esineellistämien onnistuu kun eläimiä ei kuvata yksilöinä vaan massana. Ja tällä on suuri vaikutus siihen mitä haluamme syödä ja mitä emme.

En malta olla huomauttamatta että tähän liittyvät asiat eivät ole mitenkään erikoista. Vastaava ilmiö tunnetaan myös ihmisten kanssa ; Jos meidän ystävämme kuolee auto-onnettomuudessa, itkemme. Mutta jos luemme auto-onnettomuustilastoja emme itke vaikka tämä meidän ystävämme olisi mukana tässä lukujoukossa. Josif Stalin käytti tätä jopa hyväkseen saadakseen teoilleen oikeutuksen ; "Yksi kuolema on tragedia, miljoona kuolemaa on tilasto". Ihmisillä on valitettavasti tapana jaotella merkityksiä ex post/ex ante -jaottelun mukaan. Välitämme yksilöistä joilla on nimi, naama ja yksilötiedot. Nimetön massaan kuuluva ei eriytetty ei luo syviä tunteita. Ilmiö on siitä valitettava, että meillä on rajallinen kyky luoda merkityksellisiä suhteita yksilöihin. Dunbarin luku antaa rajoitukset jotka vaikuttavat esimerkiksi siihen miten maalaisien ja kaupunkilaisten sosiaalisuus toisiaan kohtaan on oleellisesti erilaista.

Siksi onkin oleellista luoda ilmiö joka roolitetaan ja liitetään johonkin yhteen esimerkkiin. Eläinaktivistin tavoitteiden kannalta on strategisesti kätevämpää kuvata eläinyksilöitä kärsimässä. Se iskee tehokkaammin kuin kliininen panoramakuva kettutarhasta. Vaikka kyseisen yksilökuvan kettu olisi detaljina tuossa kuvassa.

Koulutus-Kasvatuskysymys

Asia on siitä ajankohtainen että eläinten kohtelukysymykseen on nyt tartuttu kouluopetuksessa. Näkökulmavalinnat eivät siis koske enää pelkästään aktivismia ja siihen liittyvää kampanjointia. Kouluissa joissa ideologinen kasvatus on toki ollut Suomessa aina keskeisessä osassa (enkä puhu pelkästään uskonnonopetuksesta vaan muustakin tapakasvatuksesta) on ottanut eläinten hyvinvoinnin osaksi opetusta. "Eläinten hyvinvointi ja oikeudet mainitaan ensimmäistä kertaa peruskoulujen uudessa opetussuunnitelmassa. Eläinten hyvinvointia pohditaan vuodesta 2016 eteenpäin alakoulussa ympäristöopissa ja yläkoulussa biologian, uskonnon ja elämänkatsomustiedon tunneilla. Käytännössä kouluissa selvitetään, millaisissa oloissa ruokaa tuotetaan." Tavoitteena on kasvattaa lapsille luontosuhde. "Opetussuunnitelmaan eläinten hyvinvointi päätyi kun suunnitelmaluonnoksen palautteessa nousi esiin ihmisten huoli lasten suhteesta eläimiin ja luontoon." Tämä asennekasvatus on varmasti mahdollista. Ja kenties sillä voidaan vaikuttaa myös ei-ruokateemaiseen asiaan, eläinrääkkäykseen. Tai kesäkissoihin liittyvään eläinten heitteellejättöön (johon minulla on hämmästyttävän epäsuosittu kanta).

Internetkeskustelun puolella asiassa on nostettu esiin myös se että lapset oppivat eläinten kautta olemaan ystävällisiä toisille ihmisille. Tämä on jossain määrin uskottavaa. Eläimet ovat ensinnäkin mukavampia ja vähemmän paskiaisia kuin suuri osa ihmisistä. Lemmikkieläimiä on yleensä ottaen domestikoitu olemaan sosiaalisesti helppoja ja miellyttäviä. Yleinen mielikuva on myös se että esimerkiksi mies kohtelee naisia kuten mies kohtelee eläimiä. Ja toisaalta julmuus eläimiin nähdään varoitusmerkkinä, osana ns. Maconaldin triadia. (Ei sentään McDonald'sin triadia, joka markkinavoimien vastaisista kasvinsyöjistä tuntuisi olevan sopiva nimitys asialle...) Tunnettua on myös se, että etologian suuria haasteita on se että ihmiset antropomorfistavat eläimiä, eli tulkitsevat eläinten käytöstä ihmisten käytöksen kautta. Ja tämä voi johtaa sekaannuksiin esimerkiksi siinä että ihmiset mielellään halailevat koiria vaikka koirat eivät itse asiassa yleensä pidä halailusta. Tai ostavat koirilleen timanttikaulapantoja lahjaksi vaikka timantit kiinnostavat koiraa mitättömän vähän. Antropomorfismi tuntuu ilmiselvältä mutta siinä on filosofisia haasteita mutta jota voidaan kyllä myös lähestyä ihan kokeellisestikin.. Nämä toki astuvat myös siihen etiikan soveltamiseen arkielämässä.

Ajatus voi tuntua joillain muotoiluilla joltain poppauskolta ; Joku voisi esimerkiksi miettiä että onko eläinten kohdalla ajatus siitä että kasveilla ei ole sielua mutta eläimillä on. Ja tätä kautta kohtelu siirtyisi kaltevaa pintaa ihmisiin. ja tässäkin on jotain perää mutta samalla yhteyksiä on ylitulkittu. Eläimiin julmuutta harjottavilla lapsilla on monenlaisia motiiveita. Ja vain osa niistä on laajemmin huolestuttavia. "...most parents have been upset by some form of childhood cruelty to animals - whether it's pulling the legs off of a bug or sitting on top of a puppy. We struggle to understand why any child would mistreat an animal. And when should we worry? Where's the line between a budding serial killer like Jeffrey Dahmer and normal curiosity and experimentation?" Kun eläinnrääkkäys on liitetty em. Macdonaldin triadiin, syntyy turhankin vakava varoitusmerkki ; Eläinrääkkäys nähdään psykopatiana, ja varoitusmerkkinä kenties jopa sarjamurhaamiseen asti. Samalla eläinten kaltoinkohtelu on yllättävän yleistä, tarpeettoman yleistä ja häiritsevän yleistä. Ja samanaikaisesti sarjamurhaajia on kuitenkin tilastolliessa mielessä aika vähän.
1: Varoitusmerkki jota pelätään tarpeettomasti  muissakin yhteyksissä, koska ne nähdään turhankin determinoivana slippery slopena vakavaan rikollisuuteen. En vähättele tässä eläinrääkkäystä vaan sitä että eläinrääkkäys nähdään uhkana johonkin muuhun ja tämä muu on itse asiassa se pääsyy jonka vuoksi eläinrääkkäystä pelätään. Minusta eläinrääkkäys, eli eläinten kidutus, on huolestuttavaa itsessään.

Voidaan jopa nähdä että ajatus siitä että mitään yhteyttä eläinten ja ihmisten välillä ei ole on jotain joka taatusti vaikuttaa siihen miten suhtaudumme eläinrääkkäykseen ja miten näemme eläimet. Mieleeni tulee esimerkiksi William Lane Craigin näkemys siitä että eläimet eivät oikeasti kärsi. Tämänlainen "eläin on kellokoneisto" -ajatus on varmasti jotain joka asenteensa kautta voidaan liittää Descartesin vaimon koiraan, ja itse asiassa Craigin asenteessa on suoraan argumenttejensa kautta kytkös eri tavoilla vammaisten ihmisten kohteluun. Craig ei toki tee kuten Descartes eli mene argumenttejaan loppuun asti sielläkin missä niiden johtopäätökset ovat epämieluisia. Tämä argumenttien ja valikoinnin yhdistelmä tietenkin johtaa siihen miten Craig suhtautuu hyviin kansanmurhiin ja holokaustiin. Craig hyväksyy Jumalan komentamat kansanmurhat. Tämä suhtautuminen ihmisiin voi kertoa että hän välineellistää ihmiset jonkinlaisiksi Jumalan tehtaan rattaiksi. Ja kun hänen asenteensa eläimiin on sekin mikä on, ei voi olla miettimättä sitä että onko näiden kahden asenteen välillä jokin yhteys. Siihen ei ole helppoja vastauksia. Tai on, mutta ne ovat asenteellisia eivätkä perusteltuja.

Päivät ennen kuolemaa

"Iltalehti" kuvasi Oulussa tapahtuneita ns. "Oulun vauvasurmien" tapahtumia (joissa surmattiin vauvoja). Tartuin tähän vastenmieliseen sosiaalipornoon lähinnä siksi että otsikossa kuvattiin "Lapset elivät päiviä ennen kuolemaansa". Oma intuitioni sanoi että tämä tarkoittaisi jotenkin sitä että teko olisi jotenkin montaa astetta pahempi kuin pelkkä hengariabortti, siis jokin jota olin tapahtuman taustaksi enemmän epäillyt. (Tämä ei ole ensimmäinen kerta kun olen ollut väärässä.)

Tämän intuitioni varmasti jakaa moni. Sillä on kuitenkin hämmentäviä implikaatioita. Jos se nimittäin pitää paikkaansa, niin voidaanko minun kohdallani sanoa että "jässikkä eli vuosia ennen kuolemaansa". Ja siksi asia olisi jotenkin pahempi asia.

Tästä kulmasta abortti ja eutanasiakysymys alkavat näyttämään kummallisilta. Jos on parempi kuolla nopeasti, on eutanasia aina vain eettisempi ratkaisu. Mutta jos elämä on arvokasta ja kiduttavakin elämä on parempaa, olisi Oulun tapahtunut eettisempää kuin pelkkä hengariabortti. Molemmissa päätelmissä tuntuu intuitiivisesti olevan jotain vikaa.

Tällä on tietenkin merkitystä lähinnä niille jotka kiemurtelevat ihmetyksessä. Tämä vuosi näyttää nimittäin muotoutuneen kohdalleni jonkinlaiseksi syöpävuodeksi. Hyvin usealla lähisukulaisella ja vastaavilla perhepiirin ihmisellä on joko tunnistettu tai epäilty syöpää. He ovat olleet ikähaitariltaan hyvin vaihtelevia. Mutta yhdistävänä elementtinä on se, että he ovat elämäniloisia. Heillä olisi ilman syöpäepäilyjä ja diagnooseja varmistettua hyvää elämää. Minä taas en täällä olemisesta niin hirveästi nauti. Ja iskeekö se vitun syöpä minuun? Ei varmasti iske! Koska siitä sentään voisi seurata jotain hyvää. Se tarjoaisi kunniakkaan tien pois, sellaisen jossa ei jää jälkeen sitä syyllisyyshärdelliä mitä jostain itsemurhasta seuraa.

Oulun vauvasurmissa kuten maailmassakaan ei ole usein mitään järkeä. Enough is enough. I have had it with these motherfucking snakes on this motherfucking planet!

Do no harm

Eutanasia voidaan nähdä itsemurhaksi, mutta kaikkia itsemurhia ei voida laskea eutanasiaksi. Siksi onkin hyvä ottaa esille se, miten aikaisemmin argumentoin että itsemurhaa vastustetaan yleensä anti-individualistisin argumentein.

Eutanasian kohdalla tämä on tietysti hyvin vahvasti läsnä. Tämä oikein kumpuaa tuoreesta sosiaalisessa mediassa levinneestä sosiaalipornosta. "Opposing Views" -sivusto (joka edustaa varsin valtavirtaista ja konservatiivista ajattelua) otti talteen ja jatkolevitykseen ns. avoimen kirjeen jonka kuolemansairaat naiset lähettivät ihmiselle joka oli myös kuolemansairas ja joka halusi kuolla. Teksti pursusi ajatuksia joissa itsemurha nähtiin hyvin eieutanasiahengessä. Että yksin mennään hirteen. Näkökulma oli vahvan sosiaalinen ja anti-individualistinen. "In your choosing your own death, you are robbing those that love you with the such tenderness, the opportunity of meeting you in your last moments and extending you love in your last breaths." Tähän ei tietenkään voi sanoa oikein muuta kuin että
* Eutanasiassa viimeisen hetken ihanuus voidaan jakaa. Mikään ei periaatteessa estä että eutanasialiemen juomisessa ei olisi läsnä yleisöä, ystäviä, tuttavia ja kylänmiehiä. - Tämä todennäköisesti jopa estäisi sen että lääkäri byrokraattisesti manipuloisi ja maanittelisi tekemään itsemurhan kauniimmalla nimellä.
* Itse asiassa kuoleminen tuskaisasti ei ole mitään kivaa ja henkevää seurattavaa omaisille, ja Sokrates oli tässä mielessä onnekas voidessaan kuolla myrkyllä ennakoituna aikana jotta hän voi hyvissä ruumiinvoimissa sanoa hyväiset ja älykkäät lohdulliset viimeiset sanat ystävilleen. Tähän ei suustaan paskova tuskissaan kieriskelevä terminaalisyöpäpotilas kykene.
* Viime hetken privaattius riippuu muutoinkin "ihan sikana" siitä miten itsemurhan tekee, yksin hirteenmenolla on vaihtoehtoja. Ja nämä huomioiden voidaan jopa huomauttaa että kenties itsemurhan estäminen ja yleinen negatiivisuus itsemurhiin estää itsemurhaajia jakamasta viimeisiä hetkiään muiden kanssa. Jolloin itsemurhaa vastustavat asennevammat estävät tätä arvokasta asiaa jota nuo kuolemansairaat eutanasia/itsemurhan vastustajat tuossa kuvaavat.
* Miksi omasta kuolemasta ylipäätään pitäisi tehdä jokin julkinen performanssi. Miksi kuoleva hyötyy viime hetkiensä yleisöstä? Kuolema voi olla nolo, paskainen, verinen ja muutenkin sellainen että erilaiset särkylääkkeet ja muu on vienyt kyvyn koherenttiin itseilmaisuun. Nämä nähdäkseni iskevät niihin asioihin jotka olisivat omassa itsessäni oman identiteettini kanssa kohtuu oleellisia. En tiedä miksi haluaisin jättää muille sellaisen muiston että "siinä oli tyyppi joka ei kuollut kuten pyrki elämään".

Mutta samalla tässä korostetaan että itsemurha ei olisikaan yksinäinen piilossahirteenmeno vaan juuri sellainen jossa viimeisen hetken asiat voitaisiin jakaa, ja viimeiset sanat sanoa ja viimeinen halutunlainen ateria syödä. (Ja muita kuolemantuomioanalogioita.) "The doctor that prescribed you that pill you carry with you that will hasten your last breath has walked away from the hippocratic oath that says, “first, do no harm.” He or she has walked away from the oath that has protected life and the beautiful dying we are granted. The doctors agreeing to such medicine are walking away from the beautiful protection of the hippocratic oath." Tämä kyllä riippuu melko suuresi siitä mikä lasketaan haitaksi - ja laajemmin mikä on tappamista.
* Eutanasian perusideanahan on yleensä se, että potilas itse nielee pillerin. Tällöin tohtori ei tapa potilasta, vaan antaa potilaalle tämän pyynnöstä ainetta jota potilas pyytää tietäen mitä lääkeaineen syömisestä seuraa. Potilas tappaa itsensä tietäen tekonsa, ei lääkäri.
* Ja toisaalta haitan aikaansaaminen ei välttämättä tarkoita elämän väkisin pitkittämistä kiduttavissa olosuhteissa. Kenties voidaankin ajatella että juuri subjektiivinen kärsimys vailla toivoa paranemisesta on se ratkaiseva haitta jota lääkärin täytyy estää. Do no harm ei tarkoita sitä että saisi kävellä kärsimyksen ohi passiivisesti kuten laupiaan samarialaisen leeviläinen. Mutta aika usein näissä Hippokrateen väkisintulkinnoissa on sellainen henki että tekeminen on aktio ja passiivisuus ei olisi haitantekemistä. Itse näen että kärsimyksen pitkittäminen ilman eutanasiamahdollisuuden sallimista tekee lääkäristä kiduttajan. Ja kiduttaja on haitantekijä par excellance.

Miksi on tärkeää että lapset oppivat vaanimaan?

Ylläoleva video on hieman erikoinen löydettävä huumoriin keskittyvältä kanavalta. Sen perusviesti on kuitenkin tärkeä. Se viittaa siihen miten media vaikuttaa keskittymiskykyymme. Olen itsekin ollut tässä mielessä "Nicholas Carrin hengessä" liikenteessä. Hänestä internet on viestintäkanava joka kannustaa lyhyttempoisuuteen ja poukkoilevuuteen. Ja että tämä vaikeuttaa pitkien keskittymistä vaativien toimien tekemistä. Eli internetin helppo tiedonhaku - yhdessä sen kanssa että sivupoluille houkuttelevia häiriöitä on koko ajan läsnä ja viihdettä on aina hyvin nopeasti saatavilla - johtaa siihen että ihmiset ovat itse asiassa pinnallisia.

Tässä on toki sekin puoli, että ihminen on hyvin huono sietämään tylsyyttä. Tästä hyvänä esimerkkinä on se, että ns. white torture on kidutusta. Tässä kidutuksessa ihminen laitetaan äänettömään täysin valkoiseen huoneeseen, ja jopa hänen ruokansa on täysin valkoista. Kidutettava ei saa puhua. Tämä ei kuulosta juuri miltään, mutta huoneen teho perustuu sensoriseen deprivaatioon. Hallusinaatiot, joissa nähdään ja kuullaan harhoja, alkavat jo varsin pian tämänlaiseen huoneeseen laittamisen jälkeen. Ajantaju sotkeutuu. Tämä muistuttaa että ihminen vaatii jonkin verran jotain virikkeitä pysyäkseen lainkaan toimintakuntoisena.

"Rillit huurussa" -sarjan henkeen voisi jopa todeta että jos ulkomaailma olisi niin hieno, niin miksi ihmiset sitten ovat tehneet sisätiloista ja virtuaalitodellisuudesta niin loppuunsa asti hiotun. Ja syy miksi ei mennä esimerkiksi lapsena ulos leikkimään, on siinä että tietokonepelit tekevät sen kaiken paremmin. (Jossain mielessä.)

Kuitenkin keskittymiskyky olisi sekin hyödyllinen taito. Mutta en kuitenkaan pidä puhdasta tylsyyttäkään hyödyllisenä. Kuitenkin, ainakin omalla kohdallani, on yksi tilanne jossa hyvinkin rajua tylsyyttä voi kestää. Se on vaaniminen. Tätä taitoa voi soveltaa luontokuvaamisessa.

Otan tästä esimerkiksi sisiliskon. Ne ovat kooltaan pieniä ja kohtuullisen vikkeliä. Tässä mielessä ne ovat hankalia kuvauskohteita. Kuitenkin ne ovat samalla yllättävissäkin määrin paikkauskollisia. Esimerkiksi meidän lähellämme sisilisko on aina vähänkin aurinkoisina päivinä erään betonisen ojavesiputken päällä. Se syö hyönteisiä jotka erottuvat putkella ja paistattelee putkeen suoraan paistavassa valossa, putken päässä ei ole varjoja. Tämä tarkoittaa sitä että kun on kerran nähnyt sisiliskon, sen jatkolöytäminen on todella helppoa.

Sen lähestyminen ei kuitenkaan ole mikään yksinkertainen temppu. Sillä liian nopea tai äkkinäinen liike saa sen pakenemaan. Lisäksi liskot ovat sen verran älykkäitä että ne selvästi tiedostavat ihmisen vaikka tämä liikkuu hiljaa. Siksi lähestymisessä pitää olla hyvin rauhallinen. Toisaalta liskot tuntuvat jotenkin myös "kesyyntyvän" siinä mielessä että ne tottuvat tietynlaisiin ärsykkeisiin ja oppivat että ne eivät ole vaarallisia. Siksi liskosta pääsee kärsivällisellä lähestymisellä melko helposti ottamaan superlähikuvia niiden silmästä.

Vaanimisessa tuntuu olevan jotain sellaista jossa on helppoa ylläpitää tarkkaavuutta pitkiä aikoja ilman että oikeastaan mitään tapahtuu. (Joka taas on yleensä vaikeaa kaikessa muussa.) Vaikka mitään ei tapahdu, se ei ole pitkästyttävää. Siinä menee pitkiä aikoja tarkkaavaisessa ja keskittyneessä tilassa ollessa. Ja toisin kuin onkimisessa, jossa opetuksena on se, että onki laitetaan ja sitten odotetaan sellaisella tavalla jossa voi miettiä omiaan, ei vaanimisessa ole tämänlaatuiseen varaa. Vaaniessa mieli ei voi lähteä vaeltelemaan sivupoluille. Ja tämän vuoksi kannustankin ihmisiä siihen että lapsia, tietokonepelaamisen lisäksi, käytettäisiin luontokuvaamassa, metsästämässä - tai minun puolestani vaikka harjoittelemassa tarkkuuskivääriammuntaa - jossa on jonkinlainen vaanimiselementti. (Onkiminen ei kelpaa vaanimiseksi, syistä jotka aiemmin ilmaisin.) Vaaniminen tekee ihmeellisiä asioita keskittymiskyvylle muuallakin. Jota sitten tarvitsee esimerkiksi opiskelussa, pitkien tiedekirjojen pänttäämisessä tai naisten kanssa ostoksilla käydessä.

Pieni ajatus (vaatimus) ; Älkää!

Suisidaaliset ihmiset saattavat huomata, että ihmisillä on mallivastauksia kyseiseen aiheeseen. Perhe, ystävät, sosiaaliviranomaiset, helvetin kusipäät, ja monet muut kansanryhmät ovat sen verran hyväntahtoisia että ajattelevat että ongelmallesi on tehtävä jotain. Ja tätä varten heillä on mallivastauksia.

Jostain syystä erittäin suosituksi kliseeksi on muodostunut jokin jota voi kutsua "katumusargumentiksi". Sen muotoilu vaihtelee, mutta sisältö on aina sama. Siinä korostetaan miten väliaikainen tilanne on. Miten tulevaisuudessa asiat voivat olla hyvin. Ja miten tulisi katumus jos eläisi tätä onnellista elämää sen jälkeen kun on tehnyt sen itsemurhan.

En puutu tässä pelkästään rakenteen omituisuuteen. On omituista että kuolemaan voisi liittyä katumusta, koska sitä sattuu olemaan kuollut. Siinä ei kaduta mitään vaan eletään tuskattomassa maailmassa. Joka suisidaaliselle ihmiselle riittää. Hän ei odota maailmalta suuria, voi olla että hän ei odota siltä mitään. Jonkin enemmän lupaaminen on utopian tarjoamista joka vaikuttaa yhtä uskottavalta kuin se, että sitä kuulisi menevänsä ladalla kuuhun.

Näkisin että tässä mallivastauksessa taustalla on vahva ajatus ihmisestä jonka onnellisuus redusoituu olosuhteisiin, ja jossa ikään kuin eletään hetkessä. Oikein millään muulla tavalla tätä on vaikeaa selittää, sillä ihmisillä on muisti. Ja ihmisillä on myös aivot jotka muistavat ne suisidaaliset ajatusradat. Niille palaaminen on helppoa.

Tämä liittyy melko tiiviisti masennukseen liittyvään aforismiin jossa "masennus on vanha ystävä". Se ei väitä että ihminen nauttisi masennuksesta tai haluaisi olla masentunut tai hakeutuisi masennuksen avulla marttyyriksi. Vaan siitä, että se on sentään tuttua paskaa. Tämä on melko yleinen tilanne masennuksen kanssa, olen kuullut siitä monelta joka on käynyt masennuksen kanssa terapiassa. Sitä kuvaa esimerkiksi "Tuumasta taiteeseen" -blogisti. "Pelottavinta parantumisessa on se, ettei tiedä mitä itsestä jää jäljelle, jos masennus/ahdistushäiriö/pelkotilat jne otetaan pois. Mitä onnellinen ihminen tekee illalla sängyssä jos hän ei itke ja murehdi? Onko onnellisen ihmisen pakko mennä joka päivä töihin ja minkä verran onnellinen ihminen suuttuu tai ärsyyntyy eri asioista? Millainen on onnellisen ihmisen huono päivä? Mistä tiedän mikä on tervettä ja mikä ei?"

Suisidaalisuus on tässä astetta ikävämpi. Sillä se on aktio, joka enemmänkin vaanii jossain nurkan takana. Sen tietää, että se on siellä jossain. Ikään kuin vaanimassa. Tässä mielessä elämänhalu vaikuttaakin olevan jotain sellaista, joka on suurimmalla osalla ihmisistä vahva, mutta sitten kun ne ruuvit saa jotenkin pois, niitä ei niin vain laitetakaan takaisin.

Tässä mielessä suisidaaliselle puhuminen tulevaisuudesta on myös lööperiä. Ei tule olemaan mitään turvallisia aikoja ikinä. Tämän vuoksi tämä mallivastaus, kaikista sanojansa hyvistä intentioistaan huolimatta, on sama kun selitettäisi kidutettavalle, että kidutus kestää vain vähän aikaa. Että puoli vuotta ja vuoden kun jaksaa, niin sota varmaan jo loppuu. Sitten pääsee kotiin. Pääsee kotiin nauttimaan elinikäisestä PTSD:stä. Sillä muistiaan ei pakoon pääse.

Siinä missä masennuksesta voi päästä eroon, suisidaalisuuden kanssa tulee tulla toimeen. Sillä ajatus on aina korkeintaan mutkan takana, valmiina kuin "se oikea" epätoivoisten sinkkujen parisuhdehaaveissa - paitsi tietysti siinä, että se suisidaalisuus on siellä oikeasti.

Tämä mallivastaus ei siis oikeastaan toimi oikein millään tasolla. Se nojaa tavallisen ihmisen elämänhaluiseen tapaan olla olemassa, joten viesti ei ole uskottava joten toivoa se ei anna. Se on lisäksi mitä todennäköisemmin epätotta. Joten kannattaa käyttää jotain muuta mallivastausta. Tai sitä, että vie huomion  ... katso, tuolla on jänis!

Syvyyksiin, syöveriin

Aiemmin kirjoitin maailmanpyöristä ja näköaloista. Tornit ovat kapuamista ja maisemien seuraamista varten. Mutta sen vastakohdaksi voidaan laittaa toinen pikkupoikain suosikkiteema, kellareihin ja muihin meneminen. Toki sekä korkealle kiipeämisessä että kellariin menemisessä on usein samoja elementtejä kuten (a) uteliaisuus (b) eskapistinen arjesta poikkeaviin tiloihin (c) oman rohkeuden osoitus. Mutta paikkana luolilla on hyvin erilainen atmosfääri kuin vaikkapa vesitornin huipulla.

Kukaan ei mene kellariin, luolaan tai vastaavaan katsomaan maisemia. Kellari tarjoaa pimeyttä, näköalojen vastakohtaa. ; Pimeys on tavallisesti epätiedon symboli. Esimerkiksi Platonin luolavertauksessa ei ole sattumaa, että paikaksi on valittu pimeä luola, jossa ei havaita kaikkea mitä luolan ulkopuolella oleva havaitsee. Pimeys on tietämättömyyttä ja valo tietoa. Siksi kirkon korkeat tornit kuvaavat henkistymistä kun taas kirkkojen kryptat ovat lähinnä kuolleita varten.

Ajatus pimeästä epätietona ja huonona ei ole huono. Pimeän pelko on ihmisillä hyvin yleinen. Ja syynä on varmasti ollut se, että valoisana aikana uhat ovat olemassa mutta niistä ollaan tietoisia. Pimeys tarjoaa tuntematonta uhkaa. Asioihin ei voi valmistautua ja ne ovat siksi vaarallisempia. On toki ymmärrettävää pelätä leijonaa nuotion ääressä. Ja kummittelevissa paikoissakin kysymys on usein tilanteesta, jossa mennään pimeyteen, jossa joku ikään kuin vaanii. Kellari on juuri tämän vuoksi pikkupoikain rohkeudennäyte. Vaikka pimeys on itse asiassa aivan erilainen vaara kuin vaikka korkealta puusta putoaminen. Kellarissa uhat ovat usein symbolisia ja enemmän mielessä. (Ellei pimeydessä olevia avonaisia kaivoja ja vastaavia surmanloukkuja lasketa. Niitä on, mutta aika harva pelottava pimeä paikka kuitenkaan pitää niitä sisällään.)

Mutta toisaalta pimeään menemistä voidaan pitää vähemmän pahana. Aistien uudelleenorganisointina. Kun näköaistimukset puuttuvat, muut aistit tarkentuvat. Toki pimeys tuo esille myös esimerkiksi sen, miten tasapainoaisti on osittain näkökeskeistä ; Sisäkorvan lisäksi tasapaino on näkemiskysymys. Jos ei jaksa leikkiä Pertti "Spede" Pasasta ja laittaa silmiä kiinni nyt ja jalasta kiinni nyt, niin johonkin vähänkin muhkuraisempaan pimeyteen mennessä huomaa miten vaatimatonkin kivi tarjoaa uhan kompastumiselle. Esteitä ei näe, ja tasapainoaisti ei osaa korjata tilannetta yhtä tehokkaasti.

Toisaalta luola on mainio paikka mennä turvaan. Pommisuojat eivät koskaan ole tornien huipuilla, vaan yleisesti ottaen aina maan alla. Luolan pimeys tarjoaa myös suojan itselle. Kun näkö tottuu hämäryyteen, muut ovat häikäistyneitä eivätkä näe samaa kuin pimeyteen tottunut. ("Jostain syystä" Platon ei kertonut luolavertauksessa siitä miten ulkomaailman ideat nähnyt mies ei näe enää liikkua luolassa.) Pimeys on siis paitsi helposti suojaavien rakenteiden tuottama sivutuote, että itsessään lisäsuoja. (Luolat ovatkin erilaisten salamurhaajien ja rosvojen asuinalueita. He ovat tälläisissä kotonaan. He siis tekevät enemmän kuin elävät pimeydessä, he tekevät pimeydestä kotinsa, turvansa ja aseensa.)

"Luolamiehen blogi" lähestyy muinaisluolia selkeästi esoteerisesta näkökulmasta. Luola on siis enemmän kuin turva. Eräässä mielessä voidaan sanoa että luolassa mennään syvemmälle. Syvyys voidaan nähdä jopåa syvällisyytenä. Luolissa kulkeminen on usein vaikeaa, vaivalloista ja ahdasta. Tämä tunkeutuminen voidaan nähdä myös metaforana siihen että ihminen tunkeutuu tuntemattomaan. (Enkä edes puhu tässä luolasta jonain freudilaisena symbolina. Vaikka siihenkin voitaisiin ehkä mennä. Kohdunkaipuusta ja penetraatiokeskeisyydestä vääntäminen kuitenkin kuuluu jossain määrin luolien symboliikkaan.) Pimeys itse asiassa tarjoaa halukkaalle mahdollisuutta lähestyä sensorista deprivaatiota sellaisella tavalla, joka kenties muistuttaa siitä miksi jotkut meditaatiopiirit ovat innoissaan sensorisesta deprivaatiosta henkistymisen apuvälineenä, vaikka tavallinen ihminen kokeekin sen julmana kidutusmenetelmänä. Tästä saadaan tietysti vaikkapa näkemys meditaatiosta jonkinlaisena rohkeudennäytteenä.

Pistosahapalapeli

Kauhuelokuvissa on yllättävän usein pinnallinen juoni. Tämä on korostetusti läsnä gorekauhuelokuvissa. Tämä vieläpä korostuu jatko-osissa, joissa jokaisessa on huonompi juoni kuin edeltäjässä. Ja päästäkseen monistumaan kauhuelokuvan pitää olla kohtuullisen huono. Näillä taustaodotuksille kun minulle näytettiin elokuva nimeltä "Saw II" en odottanut hirveästi mitään.

Elokuvassa on yksinkertaisesti se, miten kovasti ihminen arvostaa omaa elämäänsä ja mihin hän on valmis sen puolesta. Ja elokuva tekee tämän hyvin erikoisella tavalla. Pinnallisesti katsoen "Saw II" tuo mieleen omituisen elokuvan nimeltä "Cube". Itse asiassa "Saw" on "Cube" ilman kuutiota. Siinä on omituisia esteitä, joiden kiertäminen ja purkaminen ja uhraukset ovat tärkeitä.

Elokuvan ytimessä onkin se, että Eric Matthews niminen etsivä on sarjamurhaaja Jigsawin kanssa keskustelussa ja käsitellään sitä, miksi hän on tehnyt kammottavia murhia. Tavallisesti lain puolella oleva voisi olla etuasemassa, mutta tässä tapauksessa etsivän poika on kolmen naisen kanssa vangittuna ja myrkytettyinä. Jigsaw esittää erilaisia pakotteita jotta nämä saisivat vastamyrkkyä. Etsivä joutuukin seuraamaan miten toiset, Jigsawin ansaluolastoon laittamat henkilöt pyristelevät (ja koska kyseessä on gorekauhuelokuva, niin myös kuolevat yksi kerrallaan).

Tämä voisi olla lähtökohta klassiselle "järjen ylittävälle pahalle" jossa psykopaatin toimia ei oikein selitetä mitenkään. Tässä elokuvassa ei kuitenkaan ole näin.

Jigsawin moraali kumpuaa Heideggerin ajattelua mukailevasta fenomenologiasta ja eksistentialismista. Jigsaw tarjoaa uhreilleen aitoa elämää. "Most people have the luxury of not knowing when that clock's going to go off. And the irony of it is that that keeps them from really living their life. It keeps them drinking that glass of water but never really tasting it." Hän pitää itseään tässä mielessä valaistuneena koska hänelle itselleen on diagnosoitu tappava syöpä. Tämä selittää olennaisesti sen, minkä takia Jigsaw ei vain tapa uhrejaan vaan päinvastoin tekee ihmeellisen mutkikkaita ansoja jotka vaativat työtä ja vaivaa. Ja näiden ytimessä on se, että uhri voi periaatteessa selvitä.

Jos Jigsaw haluaisi vain tappaa uhrinsa, hän luonnollisestikaan ei laittaisi henkilöä tilaan jossa hänen päässään on ajastimella laukeavat karhunraudat ja tieto siitä että avain joka vapauttaa hänet tästä loukusta on kirurgisesti asetettu hänen silmänsä taakse. Hän haluaa että henkilöt tajuavat elämän arvon ja näyttävät tämän tajuamisen sillä miten kovasti he ponnistelevat ja tekevät vakaviakin uhrauksia asioiden eteen. Jigsaw itse asiassa on niin oman näkemyksensä lumoissa, että hän kertoo etsivä Matthewsille eksplisiittisesti että hän ei ole koskaan elämänsä aikana murhannut ketään.

Ja tämäkin on oikeastaan vasta puolet. Jigsaw on analysoinut ja tätä kautta valikoinut uhrinsa. Jokaista uhria kuvastaa se, että he ovat jotenkin kahlittuja. He ovat jonkinlaista "roskasakkia" joka tuhoavat elämäänsä ja jotka ovat jonkin elämäntapaansa liittyvän asian kontrollissa. Jigsaw ei kuitenkaan tee tämänlaisten uhrien valikoijien "klassisinta klisettä" jota gorea tarjoavat sarjamurhaajaelokuvat tekevät. Eli Jigsaw ei näe siivoavansa yhteiskuntaa tai tekevänsä yhteiskinnalle palveluksen hankkiutumalla eroon ihmishaaskoista. Hän sen sijaan on omassa päässään "pelastuslinjalla". Siksi hänen ansansa ovat yksilöllisesti valikoituja.
1: Näin esimerkiksi Jigsaw laittoi karhunrautoihin silmäansaan pikkurikollisen miehen jonka elämäntapana oli kieliä lähipiirinsä rikollisista. Oli selvää että jos hän olisi valmis uhraukseen, hän ei voisi jatkaa vanhaa elämäntapaansa.
2: Perheensä kanssa vaikeuksissa oleva pakotetaan tilanteeseen jossa on valittava luottamus yhteistyöhön tai kuolema. Tämä taatusti havahduttaa hyväksymään asian arvon.
3: Huumediileri Xavier taas laitetaan ryömimään neuloissa jotka ovat voimakkasti symbolisia hänen elämäntapaansa nähden.

Nämä kaikki näyttävät että Jigsaw ei toivo ainoankaan uhrinsa kuolemaa vaan pikemminkin haluaa heidän havahtuvan autenttiseen elämään. Ollakseen täysin erimielinen Jigsawin kanssa joutuisi olemaan samalla erimielinen Sokrateen kanssa, koska hän esitti että tutkimaton ja kyseenalaistamaton elämä ei ole elämisen arvoista. Ja Heideggerin mukaan jonka mukaan kuolema on Jumalan lahjoista arvokkain koska se antaa ihmisen elämälle horisontin ja kontrastin.

Tämä tarkoittanee sitä että hyvin moni joutuu olemaan vain osittain erimielinen. Esimerkiksi Sartrea lainaten Jigsaw voisi olla havahtumisessaan puolitiessä. Hän olisi siinä oksettavassa havahtumisen tilassa, jota hän kuvaa kirjassaan "Inho" ensimmäisenä maailmaan heitettynä olemisen tuntemuksista. Jigsaw onkin siksi jäänyt tämän tunteen vangiksi ja siitä on tullut hänelle traumaattinen ja liian suuri taakka. Hän ei ole vapautunut mies vaan epätoivoinen mies, joka ei itse asiassa levitäkään vapautta vaan epätoivoa. ~ Tämänlaisia asioita tuppaa tapahtumaan helposti silloin kun oma havahtumiskokemus lavennetaan koko inhimillisen kentän jaettavaksi, ja lähtee sitten innoissaan levittämään tätä sanomaa.

Luultavasti elokuva ajaakin juuri tätä sanomaa. Sillä murhaajan "Jigsaw" -nimessä on ovela kaksoismerkitys. Se kuvaa sekä sahaa joka pistää palasiksi (tässä tapauksessa ihmisiä) että palapeli (hän onkin itse palasina).

Kun jotain pyytää ja sen saa

Noitavainot ovat jotain joka liitetään taikauskoiseen elämäntapaan. Itse asiassa valistusaikana sivistyneistän piiri on jopa liioitellut keskiajan noitavainojen hirveyttä jotta saisivat lisää vaikuttavuutta sille miten järki jyrää taikauskoisen julmuuden. Kuitenkin se, mitä me tiedämme ihmisistä, on se että uskomukset ja vakaumukset välittävät yllättävänkin vähän tiedosta. (Even I have doxastic bias when I see doxastic biases everywhere...)

Täsä hyvänä esimerkinä onkin tuore "noitavainotapaus" joka tapahtui Ruotsissa ; Esa Turkulainen "Skeptics United" -blogissaan kuvasi joihinkin muihinkin lehtiin. Tapaauksessa oli osana nälässäpitämistä, kidutusta ja valvottamista jotta pahat henget voitaisiin manata pois. Lopulta ratkesi että noidaksi epäillyllä oli vain flunssa. Tapauksessa merkittävää on se, että tätä ei voi selittää pois "yksilön hulluudella" ja viittaamalla että kaikissa ideologioissa on mielenvikaisia ja hulluja. Sillä tähän toimintaan oli osallistunut useita ihmisiä, yhteisö oli siis (a) tietoinen tästä noidasta ja (b) siitä mitä tälle tehtiin että moni heistä (c) paitsi hyväksyi teon ikävänä pakkona myös (d) osallistui itse kiduttamisen aktioon.

Ruotsissa ja pohjoismaissa on menneinäkin aikoina osattu noitavainota. Tästä on kirjoitettu kohtuullisen paksu kirja "Synnin palkka on kuolema" joka käsittelee Suomessa tapahtuneita noitavainoja 1500-1700 -luvuilla. Kirjassa huomautetaan että noitavainojen aktiivialueilla ja nykyään hurmoshenkisemmillä alueilla on maantieteellinen yhteys (ne ovat samoja paikkoja). Samat alueet joilla noitavainoihin on osallistuttu aktiivisesti ovat nykyään aktiviisia herännäisten alueita. ~ Tämä yhteys ei tietenkään ole kuitenkaan aivan suora syy-yhteys ; On väärin sanoa että uskonnollinen voimakas vakaumus johtaisi suoraan fanatismiin - pikemmin on niin että fanaattisilla on aina voimakas vakaumus mutta kaikki voimakkaasti vakaumukselliset eivät ole fanaatikkoja.

Yhteys on mielenkiintoinen, koska noituudessa on huomioitava monia pikkuasioita. Nykyään ajattelemme että noitavainoissa uskovaiset vainoavat noitia. Mutta omaa lastaan kiduttava uskovainen ja muut noitia tuomitsevat päin vastoin uskovat että noidat vainoavat heitä. Ulkopuolinen pitää noituutta "mahdottomana rikoksena" kun taas sisäpiiriläinen näkee noituuden olevan "vaikeasti todistettavana rikoksena".

Uskoisin että ero löytyy yhdestä ajatteluasenteesta. Joka on herännäisyyden ulkopuolella lähinnä epäuskottavaa satuilua mutta joka on sen sisäpuolella kaiken ydin.

"Synnin palkka on kuolema" -kirjan kuvaaman noidan tuomitsemisen ajatteluprosessi on itse asiassa tuttu jokaiselle joka on tutustunut vaikkapa uskovaisten muutoskertomuksiin ; Noitavainoajien ja herännäisten ajattelutavat ovat hyvin samantapaisia. Kun katsoo noitavainojen tuomiokuvauksia, on Post hoc ergo propter hoc päättelyvirhe yhdistettynä erilaisiin anekdootteihin. Ja että näissä anekdooteissa korostetaan usein lausujan "yleistä luotettavuutta". Toisin sanoen noituutta on tapahtunut jos joku on uhannut jostain pahasta ja jotain pahaa on sen jälkeen tapahtunut. Näin esimerkiksi riidassa lausuttu, pikaistuksissa sanottu, uhkaus voi muuntua noituudeksi jos vaikkapa riitelykaverin vasikka sattuu kuolemaan lyhyen ajan sisällä riidasta. Tästä kerrottu tarina jonka lausuja oli luotettavan maineessa ja jos syytetty oli vielä "noidanmaineessa", oli lopputulos raskauttava.

Täsmälleen tämä sama rakenne taas näkyy esimerkiksi rukousparannuskertomuksissa. Niissäkin rukoilun ja paranemisen välille vedetään syy-yhteys. Rukouksia tehdään paljon (jopa itse olen päässyt niistä osalliseksi) joten ei ole ihme jos vain harvoinkin paranevia tauteja saadaan mukaan kuvioihin. (Paranemistarinoita on toki monia mutta ottaen huomioon se, että rukouksia tehdään paljon on niitä kuitenkin yllättävän vähän.) Jos epäile että ei ole tapahtunut koko parantumista, esille nostetaan lääkärintodistusten ja muiden konkreettisten faktojen sijasta kertojan luotettavuus, ja että epäily on tämän luotettavan ihmisen kunnian herjaamista.

Siksi ruotsissa tapahtunut noitavainotapaus ei ihmetytä. Sen tapaiset noudattavat yleistä ajatteluprosessia. Ja jos ihminen joutuisi hyväksymään tämän ajatteluprosessin olevan huonoa metodiikkaa, surkeaa päättelemistä, hän joutuisi todennäköisesti luopumaan koko uskonnosta ; Valtaosa koko herännäisten uskontoideologian dogmien ytimestä kun on "muutostarinoissa" ja "ihmekertomuksissa". Niillä (a) osoitetaan henkilön oma kokemus, joka näyttää että hän on henkilökohtaisesti sitoutunut tähän uskontoon ja on vakaumuksellinen uudelleensyntynyt kristitty (b) todistetaan että tämän vakaumuksen kohde on myös Totta ja että vakaumus on siksi järkevä ja hyvin perusteltu ja uskottava.

Jos kertojan auktoriteettia korostavan tarinan jättää pois, uskonto muuttuu kuplaksi. Tämä tarkoittaa tietysti myös sitä että näissä uskonnoissa on yhä jäljellä pieni riski eskaloitua noitavainoiksi. Tästä riskistä on muistettava vain kaksi asiaa. Se on todellinen riski jota ei saa kiitää ja selittää pois uskonnon "yleishyvään" viitaten. Ja se riski on pieni, jolloin ei ole syytä myöskään lähteä vainoamaan.

City of the Hounting Hillbillies

Amerikoissa kiduttamisen kannattaminen ja vastustaminen jakaa yllättävän kovasti mielipiteitä. Tästä hyvän esimerkin saa tuoreesta presidenttipelistä. Nykyinen presidentti Obama vastustaa kiduttamista, myös ns. waterboardingia. Monesta tämä kidutuksen salliminen on virhe joka perustuu erehdykseen. Obaman todennäköisin haastajan, Romneyn, kanta selviää "Romney moitti tv-väittelyssä Obamaa siitä, että tämä on erehtynyt pitämään Yhdysvaltoja samanlaisena kuin muutkin maailman valtiot. Romneyn mielestä Yhdysvallat on poikkeus, itsestään selvä vapaan maailman johtaja, jonka arvot ovat vahvemmat kuin muilla ja jonka ulkopolitiikan keinona ja päämääränä on sen oma voima."

Suomeen tämänlaiset puheet tuntuvat omituisilta. Mutta USA:ssa kristityt konservatiivit harjoittavat ajatusta jossa Amerikoilla on privileegio. Se on "maailmanpoliisi", joka saa käyttää voimaa joka on muilta kielletty - samaan tapaan kuin poliisit ja sotilaat ovat voimankäytössä erityisasemassa. Heillä on vanha sanonta "City upon a Hill" joka kuvaa sitä miten Amerikka on "One nation under God" ja tässä viitataan Matteuksen evankeliumiin (Matt 5:14) joka ilmenee Englanninkielellä muodossa "You are the light of the world. A city that is set on a hill cannot be hidden." Tämä tekee USA:lle erikoisaseman, se antaa itselleen luvan olla toimija jonka ei tarvitse välittää muiden pelisäännöistä.

City upon a Hillin ajattelusta on johdettu suuntaus "American Exceptionalism" joka on voimakas ulkopoliittinen kannanotto ; Sen rakenne on kuvattu muodossa "American ideology, based on liberty, egalitarianism, individualism, populism and laissez-faire." Tässä näkemyksessä valtion kontrolli yksilöistä halutaan minimoida. Näin yhteiskunnassa vastustetaan elitismiä kaikissa muodoissaan. Yhdistettynä "House upon a Hill" -ajatteluun onkin jotain joka värittää kristillistä oikeistokonservativismia. Joten ei olekaan ihmeellistä että konservativismi liittyy sellaisiin ilmiöihin kuin dominionismi ja "anti-intellektuellista eliittiä" vastustava denialismi. Samoin ei yllätä että moraalin nimessä USA:ssa voidaan kannattaa lujastikin kuolemantuomiota ja kidutusta.

Tämä voisi tietysti olla vain Amerikkaa. Mutta tosiasiassa elämme globaalissa maailmassa. Siksi esimerkiksi USA:n konservatiivisten oikeistofundamentalistien lempilapsi, (evoluutiodenialistinen) kreationismi on Suomessakin yllättävän yleistä. USAn "ekseptionalismista" voidaankin nähdä - jopa olennaisena - osana suomalaista fundamentalistien keskustelutapaa. ~ Kun olin lapsi, kehuttiin että Suomi oli Euroopan Amerikkalaisin maa. Tällä korostettiin sitä että esimerkiksi tuotteita voitiin laittaa koeluonteiseesti Suomeen ja jos ne pärjäsivät täällä, ne pärjäsivät todennäköisesti myös USA:ssa. Nyt fundamentalistit ovat Suomen USA:laisimpia konservatiiveja.

Moni ei ehkä huomannut että "homoillan" jälkimainingeissa oli jotain yllättävää. Silloin kun minä olin lapsi, fundamentalistit käyttivät ensisijassa oikeaoppisuusargumentaatiota. Eli he vetosivat siihen että Raamattu vain kieltää jotkin asiat. Nyt kuitenkin esiin nousi vahva uskonnonvapauden ja sananvapauden sävy. Homoseksuaalisten naimisiinmeno esitettiin fundamentalistien uskonnonvapauden häirintänä. "Suvaitsemattomuuden suvaitseminen" nousi keskustelun ytimeen. Tässä on hyvä huomata, että fundamentalistit vaativat kirkolta joko fundamentalistien oikeaoppisuutta tai sitten he vaativat että kirkko noudattaa laissez-faire -menettelyä. Eli joko ollaan fundamentalistien puolella tai sitten ollaan estämättä fundamentalistejen vapautta toimia. Tämäntapainen toimintastrategia on tavallista USA:n "American exeptionalisteilla". - Eikä sen pitäisi modernissa globalisoituneessa maailmassa yllättää ketään muuta kuin niitä jotka muistavat "klassisen jaon" jossa USA on kalvinistinen ja esimerkiksi Suomi luterilainen.

Kuitenkin in facto elämme pienessä maailmassa. Esimerkiksi valtionkirkkomme on muuntunut mukailemaan "USA:lta yllättävänkin paljon maistuvaa" keskustelutapaa. Kirkon "suvaitsevaisto" on passiivista enemmistöä joka antaa vallan fundamentalistiselle vähemistölle. Kun tilanne on se mikä se on, eli fundamentalistit ajavat omia arvojaan koska ovat "House on the hill" ja leppoiston "suvaitsemattomuuden suvaitseminen" on sitä että he nysväävät suvaitsevaisuudesta ja kannustavat fundamentalisteja huutamalla että "laissez-faire", on kirkosta muodostunut juuri sellainen rasittava mätäpesäke joka se on ~ Joko siellä pelataan fundamentalistien ehdoilla (exeptionalism) tai sitten fundamentalismi ehdoilla (laissez-faire).

Tässä valossa on hauskaa katsoa miten Pasi Turunen on suhtautunut tuoreeseen valtionkirkon päätökseen olla tukematta tahoja jotka vasustavat naispappeutta tai seksuaalivähemmistöjä. Hän kuvasi sitä sanomalla että syrjimisdiskurssissa on huomattava että syntiä saa syrjiä. Hän kuvaa että jos tuomitset fundamentalistit niin syrjit syrjijöitä "Lähetysjärjestöt tekevät Simolan mielestä syntiä pitäessään homosuhteita syntinä ja sellaista ei ilmeisesti tarvitse suvaita mikä on syntiä. Syntiä saa syrjiä. Vaikkapa ottamalla lähetyskannatuksen pois. Tältä osin Simolan teksti tuo mieleen kivuliaan spagaatin. Hän ei itsekään pysty olemaan niin absolutisti kuin mitä konservatiiveilta edellyttää."

Samalla linjalla ollaan yleisemminkin, kuten esimerkiksi kirjoituksessa "Selkeä viesti - mutta mistä?" jossa sanotaan "Mikäli päätoimittaja Simola tarkoittaa hurskastelulla ulkokultaisuutta tai teeskentelyä, niin ehkäpä hän on tässä oikeammassa kuin tarkoittikaan. Vaikuttaa siltä, että Helsingissä torjuntaan ihmisten lajittelu elämäntavan perusteella kelvottomiin ja kelvollisiin Kristuksen lapsiin, siis parannuksen tehneisiin ja parannusta tekemättömiin. Tämä on aivan oikein. Mutta samalla vaikuttaa kuitenkin myös siltä, että Helsingin seurakuntayhtymän valtuusto torjuu koko parannuksen tarpeen." ... "vapahtajamme ei hylkinyt ketään, ei publikaania, porttoa eikä spitaalista. Synnin hän kuitenkin torjuu jyrkästi. Vapahtajamme torjuu siis synnin, ei synnin turmelemaa ihmistä. Tämä on tärkeä viesti kaikille, jotka yrittävät jo tässä ajassa jakaa ihmisiä pelastettuihin ja kadotettuihin. Mutta myös niille jotka julistavat pelastusta ilman parannusta." Tämä kehuttu analyysi muistaa mainita myös seuraavan "Seurakuntayhtymä hallinnollisena yksikkönä voi toki määritteellä itselleen ihan omat arvonsa, mutta kirkon opin määrittely ei sille kuulu. Seurakuntayhtymän valtuusto ei esimerkiksi päätä miten katekismuksen sisältöä opetetaan alueen paikallisseurakunnissa. Jokainen valtuutettu erikseen uskovana kristittynä, sikäli kun sitä on, tekee toki itse omat johtopäätöksensä yhdessä Herran kanssa rukoillen. Näin siis ketään erikseen osoittamatta, saati ennalta tuomisematta." Tämä on sinällään mielenkiintoinen keskustelunaihe, koska Seurakuntayhtymä on vain määrännyt määrärahoista, se ei ole tehnyt noita tuossa määriteltyjä asioita. Se ei kiellä vakaumusta, vaan pelkästään kieltäytyy maksamasta jos joku todella edustaa niitä. Ajatus muuttuu vielä kieroutuneemmaksi kun muistetaan että homoseksuaalien avioliittoonmeno kirkossa on jotain jota ei selvästi jätetä pelkäksi "omiksi johtopäätöksiksi jotka tehdään yhdessä Herran kanssa rukoillen". Ei, ne pitää kieltää ja tätä kautta määrittää konkreettisesti kirkon opin ja sallitut käytänteet. Näin ollen koko jutun sävystö muuttuukin varsin omituiseksi ; Tempun nimi näyttää olevan "syytetään muita jostain jota he eivät tee, mutta jota me tarkalleen ottaen teemme". Ja tämänlaista kehutaan sitten hyväksi ja laadukkaaksi ajatteluksi ; Tekstin jonka laatu on sillä tasolla että sitä voi käyttää akateemisesti hyödyllisesti ja rakentavasti vain yrittämällä julkaista sitä ns. "Sokal -testinä".

On selvää että tässä on takana ajatusta siitä että jos fundamentalisti tuomitsee syntinä on kyseessä "oikeutettu syrjintä". Mutta samalla "syrjintää voidaan jakaa hyväksyttävään ja eihyväksyttävään" -asennetta ei voida sitten soveltaa fundamentalisteihin itseensä, tällöin vaaditaan laissez-faire -asennetta. Fundamentalistit saavat siis tuomita ja syrjiä syntiä ja asettaa juridisia esteitä vakaumuksensa pohjalta yhteiskunnassa laajemminkin - edes eikristitty homoseksuaali ei pääse normaaliavioliittoon koska se loukkaisi fundamentalistia. Mutta fundamentalistien omaa toimintaa ei saa rajoittaa. On selvää että tässä on kyseessä "Fundamentalist exeptionalism". Fundamentalistit ovat ihmisryhmä joka saa syrjiä pahaksi näkemäänsä asiaa. Mutta toiset eivät omista lähtökohdista saa tuomita heitä.

Tämä toki näkyy yleisemminkin kansankirkko-asenteessa. Kirkkoa pidetään autonomisena yhteisönä jonka arvoja yhteiskunnan jäsenet eivät demokraattisesti saa päättää. Eli esimerkiksi homoseksuaalisuuskysymys on määritelty "kirkon sisäiseksi asiaksi". Kuitenkin samanaikaisesti kirkkoa pidetään erityisasemassa. Tapa käyttää "kansankirkkoa" jonain "valtionkirkkoa isompana" joka nousee instituutiotasolta ja "kantaa kansan ideaalia" on tuttu ; Päivi Räsänen ja muut vastaavat ovat hyvinkin ajamassa näkemystä jonka mukaan Suomen laki on kristillisyyden läpitunkevaa ja että arvomme ovat siksi ensi sijassa kristinuskon arvoja.

Näin autonomia saadaan tunkea politiikkaan mutta "ei oikein toiseen suuntaan". Tässä on kysymys olennaisesti samanlaisesta luokittelutavasta ja argumentaatiostrategiasta joka on tuttu USA:n kiduttamisenoikeuttajilla. Turunenkin suostuu puhumaan hyväksyttävästä ja pahasta syrjinnästä vain kristinuskon termein. Arvokeskustelu jääkin fundamentalisteilla "fundamentalististen kristittyjen sisäiseksi diskurssiksi jota käydään fundamentalististen kristittyjen ehdoilla". Tämän ulkopuolelle ei osata eikä suostuta menemään. Näin meillä onkin kirkkokolhoosi, joka on inkompetentti käymään keskustelua muulla tavalla. On syntynyt sloganoitu puhe jossa on vain "totaalinen sosiaalinen fakta".

Tässä ei tarvitse huomata kuin se, että tosiasiassa kirkkopuheessa on kysymys siitä että kirkollisvero on edellytys kirkkoyhteisömme olemassaololle ja sen konkreettiselle toimintakyvylle. Näin ollen ihmisten vapaus valita uskontonsa johtaa eroamismääriin. Keskustelussa on siis myös siitä millä kirkko ja kristinusko oikeuttaa itsensä valtiossa. Moni ajattelee että jos valtionkirkko syrjii naispappeja ja homoseksuaaleja "kristillisen uskon nimissä" niin "sitä pahempi kristinuskolle". Hekin muistuttavat että suvaitsemattomuus ei ole vielä samaa kuin asioiden jakaminen eettiseen ja epäeettiseen. Heidän mukaansa syrjintä on sitä että luokittelevaan arvioon lisätään termi "pahuus". Näin kaikki eriarvoittaminen ei ole syrjintää. Näin se onkin konnotaatioiltaan "oikeuttamattomuutta vaativa" ; He huomaavat että koko sanaa "syrjintä" ei itse asiassa voi sanoa ottamatta jonkinlaista eettistä kannanottoa. Jos syrjintä tarkoittaa mitä tahansa arvovärittämistä, niin sitten koko sana olisi sisäisesti ristiriitainen. ~ Näin ollen syrjintää voidaan käyttää esimerkiksi koulukiusaamisessa. Jos vastustaa koulukiusaajaa ja hänen toimiaan ei suinkaan "ole suvaitsematon suvaitsemattomuudelle" sillä suvaitsemattoman vastustaminen nimenomaan on sitä suvaitsevaisuutta ja sen ajamista. Suvaitsemattoman suvaitsemattomuus on jopa sisäisesti ristiriitaista.

Siksi syrjintä on hieman kuten Pasi Turusen synnin syrjintä ; Vaikka Turunenkin näkee että jokin syrjintä on pahuutta, syntiä saa silti syrjiä. Turunen määritteleekin siksi koko suvaitsevaisuuden ja syrjinnän totaalisesti eri tavalla. Näin ei ole ihme jos keskustelua ja ymmärtämistä ei tapahdu. Valitettavasti jos tämä ymmärrys tapahtuu koko "suvaitsemattomuuden suvaitseminen" romahtaisi. Kenties siksi tätä ymmärtämistä ei myöskään tule tapahtumaan. Sillä "kalvinistinen" argumentaatio on vallannut suomalaisen fundisskenen ikään kuin "pakan alta" ja "pikku hiljaa" alkaen 1980 -luvun ensimmäisistä vakavasti otettavista "laajemmista kreationismin maahantuonneista". Lopputulemana on privileegio/kaksoisstandardiasenne jossa fundamentalismi on "itsestäänselvä objektiivisen moraalin ohjaaja ja määrittäjä" ja erimielisten on otettava "laissez-faire" jotta eivät vastustaisi vapautta (kuten uskonnonvapautta), eli keskustleukyvyttömiä yksille napeille tehtyjä pikkunatseja jotka kykenevät oikeuttamaan homoseksuaalien ajon yhteiskunnan roskasakiksi ja oikeuttamaan samalla kidutuksen tai vastaavat asiat, ilman että he kokevat että heidän omaan eettisyysleimaansa on tullut mitään säröä tai tahraa tämän "synnin vihaamisen" vuoksi.

---

Otsikon takana on tietysti "City over the Hills" -slogan yhdistettynä kauhuelokuvaan nimeltä "House of the Hounted Hills" sekä huonoon puujalkavitsiin.

Mätä omena vs. mätä kori.

Uskonnot liitetään käytännössä aina moraaliin, tavalla tai toisella. Uskontoa kannattavat viittaavat esimerkiksi hyvin usein teologisesti korrektiin tasoon. Heistä uskonto määrittelee objektiivisen moraalin, joka on vastaansanomattomampaa kuin subjektiivinen moraali. Tiukimmat linjat johtavat tästä päätelmän että ateismi on totaalisen moraalitonta ja pahaa.

Osa on lievempiä ja esittää ympäripyöreämpiä lauseita. Tälläinen epämääräisempi löytyy esimerkiksi siitä kun Juha Leinivaara viittaa Pasi Turusen lausuntoon ; Vastaus objektiivisen moraalin ympärillä pyörivään lausuntoon on se, että kun haasteena on "Pysy ihmeessä kristittynä, jos se on ainut asia, joka saa Sinut olemaan tappamatta muita ihmisiä." on vastauksena "Ei se varmaan ainut asia ole, mutta antaa materialistista ateismia paremman perustelun sille miksi murhaaminen on objektiivisesti väärin eikä vain sosiaalisesti epäsovinnaista käytöstä." Uskonto olisi siis moraaliltaan vastaanpanemattomampaa. Ja vähentäisi rikollisuutta.

Myös ateistit osaavat olla tässä suhteessa tarpeettoman tiukkoja. Uskonto rinnastuu usein esimerkiksi uskonnon nimissä tehtyyn terrorismiin. Uskonnon epämoraalinen vaikutus nousee tässä esiin. Uskonnon nähdään oikeuttavan ja lietsovan väkivaltaisuuteen. Henkenä on usein sisäänpäinlämpiävyyden ajatus : Vääräuskoiset ovat vähemmän kuin ihmisiä, jotain jonka tappaminenkaan ei ole niin väärin. Uskovaiset puolustautuvat tällä muistuttamalla että muutama mätä omena pilaa helposti koko korin maineen. Mutta usea ateisti näyttää olevan sitä mieltä että kysymys on enemmän siitä että koko kori on mätä ja sieltä vain pompahtaa joskus esiin erityisen supermätiä omenia.

onneksi asiaa on tutkittu. "Epiphenom" näyttää tähän liittyvän ovelan tutkimuksen. Siinä selvitetään onko objektiivinen moraali todella jotain jota ihmiset vain seuraavat. He katsoivat miten uskonto vaikuttaa siihen miten ihmiset suhtautuvat kidutukseen. Kidutushan on huolestuttava ja yleisesti epämoraalisena pidetty asia. Voidaan sanoa että tämä jos jokin on "yleisinhimillistä". Aihevalinta on tätä kautta hyvin valikoitu. Jos tässä olisi valittu vaikka kosherlaki siitä saako lihan kanssa juoda maitoa, olisi koko asian eettisyys kyseenalaista. Tässä apuja haetaan laajemmalta rintamalta.

Havainnot olivatkin sitten outoja. Uskonnolla oli nimittäin vaikutusta. Vaikutukset taas olivat aivan eri suuntaisia. Uskonto todellakin samanaikaisesti vaikuttaa kidutuksen kannattamista todennäköistävänä että sitä epätodennäköistävänä. Syynä on se, että uskonnolla on suoria vaikutuksia ja epäsuoria vaikutuksia. "religious Americans were actually slightly less likely than the less religious to condone torture (they measured religion using a composite of attendance, prayer, and subjective ratings of importance). But that's only half the story" ... "What they found was consistent with a set up where religion makes people conservative, and that in turn makes them support torture. In other words, religion has a direct and an indirect effect. Basic religion (in their model) opposes torture, but it also religion increases support for conservative politics. As a result, it indirectly increases support for torture."

Ihmiset tulkitsevat uskontoa itsensä kautta. Tämä ei tietysti ole hyvä uutinen konservatiiveille kristityille. Kuten Pasi Turuselle ja hänen murhaajavideonlevittelylleen ja siihen liittyvälle vihjailulleen...

---

Kuvassa on syntisen hyviä omenia. Tuollaisia se Aatami varmaan varasteli. Mätiä ne eivät kuitenkaan ole.

Ultraväkivaltaa.

"Mahtuisitko tähän, tulisitko tänne asti. / Tietäisit kulkeneesi liian pitkän, liian pitkän matkan."
(CMX, "Surunmurhaaja")

Katsoin kohutun "Marttyyrit" ("Martyrs") -elokuvan. Elokuva on lajityypiltään kauhuelementeillä maustettua väkivaltaelokuvaa. Elokuvan juoni keskittyy kidutuksen ja siitä selviämisen ympärille. Ja sen ympärille kuinka siitä ei selvitä.

Elokuva alkaa kun kuvataan sitä, miten Lucie juoksee kadulla. Tässä vaiheessa ei vielä tiedetä, minkä rikoksen uhri hän on. Miltei heti huomataan, että hän on selvinnyt systemaattisesta kidutuksesta. Laitoksessa hän saa ystäväksi seksuaalisesti hyväksikäytetyn Annan. Elokuvassa on itsemurhayrityksiä, viiltelyä sekä koston vuoksi tehtyjä raakoja murhia.

Seuraavaksi voidaan nähdä episodi, jossa Lucie löytää perhekulissin, jonka takana on hänen kiduttajiaan. Hän kostaa hyvin julmasti. Tekoja koristetaan sillä, että kidutuksesta selvinneen psykoositila kuvataan hirviömäisenä riivaajahahmona.

Seuraavan jakson aikana selviää että Lucien kidutus on ollut systemaattista. Lucie ei ole ollut ainut kidutettu. Löydetään valokuvia ja toinen kidutettu, jonka auttaminen ei oikein suju. Itse asiassa Anna jää vangiksi ja saa selville, että systemaattisen kidutuksen takana ei ole psykoottinen yksilö, vaan ryhmä. Sillä on ikään kuin tutkimusohjelma, jossa kidutuksella on päämäärä.

Ryhmän ideaalina on se, että maailmassa on liikaa uhreja, mutta ei tarpeeksi marttyyreita. Uhrit jäävät vaikeuksiinsa ja valittavat. Sen sijaan osa muuttuu kidutuksen jälkeen erityisen valaistuneeksi. He pääsevät tuskan toiselle puolelle. Heistä tulee valaistuneita. Sen näkee heidän katseestaan. Pahan ongelmalle tulee tätä kautta ratkaisu sitä kautta että kärsimys jalostaa. Nuoret naiset ja tytöt on valittu koska he ovat valaistumiselle herkempiä kuin toiset.

Tätä paljastusta seuraa systemaattinen kidutusjakso, jossa Anna murretaan vähän kerrallaan. Loppukohtaus jättää tilanteen taidokkaasti -joskaan ei mukavasti- auki.

Elokuva on hyvin raakaa katsottavaa. Väkivaltaa ei etäännytetä tai akrobatisoida tai irrelevantisoida, mutta sitä näytetään melkoisen paljon, joten elokuva tarjoaa tätä kautta "periaatteessa perusteltua teemaan vahvasti sidottua gorea". Ei ole ihme, että siitä nousi kohu, koska sen juonena on naisen kiduttaminen. Sen voi oikeuttaa sillä, että sen teemana ei ole sen oikeuttaminen.

Marttyyrius on nyky -yhteiskunnassakin tärkeää. Myös uhrikertomukset ovat hyvin myyviä. Tämän tajuamiseksi ei tarvitse kuin vilkaista muutama jakso "Oprahia". Vaikeuksien kautta voittoon -ajattelu on hyvin vahvasti mukana. Tuskalle nähdään vahvistava voima. Monissa puheissa myös rikollisia säälitään koska he ovat itse olleet ennen uhreja, heidät ymmärretään esimerkiksi onnettoman lapsuuden kautta.

Historiallisesti marttyyrit ovat olleet hyvinkin keskeisiä. Pyhä Lucia sokaisee itsensä jotta säästäisi neitsyytensä. Tämänlaisia kärsiviä ihanteita tarvittiin, jotta riviuskovalla olisi ihanne, jota kohtaan kokea sellaisenaan ihailua ja vertailun kautta saada itseensä synnintuntoa. Tai kuten Kuittinen asian ilmaisi "luodaan äärimmäisiä ihanteita ja idoleja, joita katolinen kirkko ei voisi sietää jäseninään - mutta se luo tavallisille jäsenille sopivasti riittämättömyden tunteita."

Teologisesti tämä tietysti maksimoituu Jeesuksessa. Hänen kuolemauhrinsa ja tuskansa on ihmiskunnan jalostava ja pelastava voima, joka tiivistyy pääsiäiseen. Toki uhrauksia ja marttyyreitä on kaikkialla. Mutta kristinuskon teologiassa uhraus oli kuitenkin teologisesti varsin omintakeinen. Kun normaalisti uskonnoissa uhraus tarkoittaa aina sitä, että vaakoja tasataan jollekin, kristinusko ei lainkaan vastaa kysymykseen siitä kenelle uhri annettiin. Kristinusko keskittyy vain vastaamaan miksi Jumala uhrasi poikansa. Uhrin kohde jää auki.

Sinänsä marttyyreitä voi kuitenkin aina pitää myös epäonnistuneina sankareina, jopa eräänlaisina antisankareina. Sillä normaalisti sankari ottaa riskin ja päihittää vaikeudet. Marttyyri sen sijaan ottaa riskin ja vaikeudet päihittävät hänet. Marttyyrius latistuukin näin lähinnä tavaksi saavuttaa suuruus ilman kykyjä, tai saavuttaa kykyjä pelkällä pakkomielteellä taidon sijasta. Tältä kulmalta voidaan mennä jopa niin pitkälle, että marttyyrit tiivistyvät lähinnä vapaaehtoisiksi uhreiksi. Joskus yhteisö voi jopa luoda uhrit pakottamalla ja ryhmäpaineella, jolloin kyseessä on jo vapaaehtoinen pakko.

Tämänkaltaiset elokuvat ovat tietysti minulle tärkeitä, koska niissä on sellaisia teemoja kuin kosto ja itsemurha. Kyseisessä elokuvassa lähestymistapa on sinänsä mielenkiintoinen, että sekä väkivalta joka oikeuttaa koston näytetään, mutta näytetään myös koston julmuus. Elokuva näyttää varsin vahvasti sekä syyn, miksi kostoon mennään. Että sen hulluuden, joka vaaditaan jotta koston voi tehdä ja joka näyttää että kostolla ei ehkä sittenkään ole oikeutusta, vaikka syy olisi kovin voimakaskin. Elokuvassa kostoteemassa mielettömyys synnyttää mielettömyyttä eikä mikään väkivalta ole oikeutettua tai kaunisteltua. Sama idea toistuu itsemurhan kanssa : Koston ja itsetuhon ilmeneminen johtuvatkin elokuvassa samasesta asiasta ja ne nivoutuvat elokuvassa, ja miksei todellisuudessakin, vahvasti yhteen.

Ajamassani (ja määrittelemässäni) kyynisessä optimismissakin ajatuksena on se, että pitää iloita pienistä asioista koska juuri muutakaan ei ole luvassa, eivätkä pienetkään ilonaiheet ole itsestäänselvyyksiä eikä niitä sellaisena saa ottaa. Tässä tuska antaa realiteetin, eikä jalosta. Samanlaisuutta löytyy siitä, että tuska voi auttaa huomaamaan sen, että asiat eivät ole itsestäänselviä. Mutta toisaalta tuska voi ajaa myös pessimismiin, jossa nämä pienet ilot kielletään täysin. Kun odotetaan pahinta, ei nähdä sitä, mikä saadaan. Kun samanaikaisesti ihminen kuitenkin elää ainutkertaista elämäänsä, joka kulkee ohitse odottamatta sitä, että ihminen "pääsisi jaloilleen."

Tyhjät haudat kolisevat koviten.

Jouduin hieman erikoiseen tilanteeseen, kun minun piti selittää pääsiäisen ideaa muutamalle ulkomaalaistaustaiselle, jotka olivat eri uskonnon piirissä. Syynä oli se, että perjantai on vapaapäivä. Ja he halusivat tietää miksi ihmeessä heillä on vapaapäivä. Minun roolikseni jäi tämä, koska olen se "goofy guy", jolta tulee kaikkea joka on "both informative and silly".

Tämä alla oleva on suunnilleen se, minkä kehittelin luovasti ex tempore ja tankeroenglannilla. Enjoy.

Aloitin sen lauseella että pääsiäisenä iloitsemme syyttömän kidutusteloituksesta. Tämä voi kenties kuulostaa joltain joka on varsin morbid, mutta että sellaisia me eurooppalaiset olemme. Yrittämässä nähdä edes jotain hyvää kaikissa pahoissakin asioissa. Siksi olemme tehneet kidutuksesta jotenkin iloittavaa sitä kautta että kyseessä on sovitus.

Kidutettu ei ole syyllinen, vaan syytön eli emme tee "kauniin näkemistä rumassa" "helpoimman kautta" ja selitä että kidutus oli jotenkin ansaittu, se ei siis ole rangaistus. Ja mikä oudointa, tuomittu ottaa roolinsa vapaaehtoisesti. Hän olisi voinut estää tapahtuman. Siksi hän tekee tavallaan avustetun itsemurhan. Ja kuten käy aina, kun syytön tuomitaan : Aito rikollinen pääsee pälkähästä.

Jutun teologinen juju on siinä että aito rikollinen olet sinä. Siksi tästä kidutuksesta iloitaan. Ja koska egomme niin sanoo, tätä kutsutaan oikeudenmukaisuudeksi, emmekä ihmettele että miten ihmeessä tälläinen on sitä, mitä kaikkihyvä Jumala voisi tehdä. Toki kidutus ja kuolema ovat siitä outoja että ne ovat väliaikaisia. Siksi syyttömänä teloitetun kuolema kestää vain vähän aikaa.

Toki pääsiäinen olisi tässä muodossaan kovin raskas, joten olemme itse asiassa jakaneet juhlan kahtia. Perjantaina surraan kidutusta ja kuolemaa ja sunnuntaina iloitaan ylösnousemuksesta. Ja moni pyrkii pitämään nämä erillään. Mutta laajempi ymmärrys tulee siitä että ymmärtää että ei ole yhtä ilman toista. Tätä kautta perjantaina on mukana sunnuntaita ja voidaan sanoa että iloitsemme kidutuksesta. Ja sunnuntaina myös hieman suremme sitä että olemme syyllisiä.

I hope they asked a second opnion.

Haastattelu

Suoritin opponointia henkilölle, joka käytti tiedonhankintakeinonaan haastattelua. Tätä varten jouduin hieman ottamaan selvää työtavasta laajemmin. Tietysti, kun olen toiminut tutkimushaastattelijana, osa näistä on ylikorostetusti hallinnassa. Muista en sen sijaan tiennyt mitään. En ole niiden sorttista tyyppiä muutenkaan, joten en luultavasti olisi ikinä muuten joutunut miettimään koko asiaa. Tätä kautta on luultavasti hyvä että sain opponoida juuri tätä ihmistä. (Levinasia mukaillen voisi sanoa että ihmisen todelliset kasvot paljastuvat sen kasvoista, joissa hän on äärimmäisen toinen.)

Tätä kautta ajattelin että osan työstä voisi koostaa joksikin joka ehkä kiinnostaisikin ihmisiä. En tässä keskity tekniseen suorittamiseen kovin paljoa. Tämä osa huvittaa itseäni enemmän.

Haastattelu on humanistisissa tieteissä paljon käytetty tiedonhankintakeino. Siinä keskitytään siihen että kommunikaatiolla saadaan tietoa asioista. Haastattelu on luonteeltaan kuitenkin melko laaja, ja siihen kuuluu muutakin, myös yhteenkuuluvuus, yhteisen kokemisen tunne ja kiinnostavan ihmisen kuuntelu ylipäätään ovat arvoja joita siihen liittyy. Haastattelun päätunnuspiirteitä on se, että se on (1) ennaltasuunniteltua, se myös (2) käsittelee yleensä vain yhtä aihetta, ja se (3) perustuu vuorovaikutukseen. On merkittävää huomata, että keskustelun ja haastattelun välinen ero on joskus vaikea, koska haastattelu voi olla rakenteeltaan hyvinkin joustava, jopa hyvin lämpöisestä tiukkaan journalistin ristikuulusteluun.
1: Malliesimerkkinä tästä on varmasti Sokrates. Hänen toimensa olivat välistä keveämpiä, välistä ne olivat selvästi kyseleviä ja joskus niillä pumpattiin näkemystä. Tätä kautta huomataan että haastattelussa "aggressiivisemmassa päässä" se liittyy kuulusteluun, joka taas on tietojen esiin onkimista. Yleensä haastattelu on vapaaehtoinen, mutta Sokrates näytti että vapaaehtoisuuden rajat ovat häilyvät. Osa tietysti odottaa kohteliaasti että toinen suostuu ennen kysymyksiä ja mahdollisesti kertoo jopa kysymykset ennalta. Sokrates sen sijaan pumppasi ja ärsyttikin jopa hyvin tiukasti. "Vapaaehtoisuus" tarkoitti siis suunnilleen sitä että henkilö ei vetänyt Sokratesta turpaan tai juossut karkuun.
2: Journalistinen haastattelukin voi muuttua tällaiseksi tietojen hankkimiseksi. Noitavainoista kuuluisuutta saaneen katolisen kirkon inkvisiitio käytti hyvinkin erilaisia kanssakäymismenetelmiä, he ovat tunnettuja kidutuksesta, ja kovennetusta kuulustelusta, mutta he hakivat tietoa useimmiten asiallisemmilla tavoilla. Tätä kautta voidaan saada kasaan kaiken kaikkiaan seuraava jatkumo:

Haastattelu on siis melko kepeä kanssakäymisen muoto, voisi sanoa että aggressiivisuus ja toiseutus kasvavat kun juttelusta mennään kohti kidutusta. Haastattelu on lievimmästä päästä. Itse asiassa jopa jutustelu jossa kysellään kuulumisia sisältää pienen haastatteluelementin, vaikka tosin tähän odotetaankin etiketinmukaista "ihan hyvää" -vastausta, vaikka asiat olisivatkin muutoin.
1: Vaikeutena haastattelussa on se, että kysymyksien valinta ja/tai kysymysavaruuden valinta ja haastattelun etukäteissuunnittelu on haastavaa. Niitä pitää tehdä ennalta. Kysymykset voivat huolimattomasti tehtynä olla johdattelevia, jolloin niistä leviää joko tarkoituksettomia haastattelijan asenteita, tai tarkoituksellista asennevammaa, jolloin ihmiset vastaavat niihin tietyllä tavalla. Haastattelija voi kysymyksessä äänensävyillä vaikutta toisiin. Haastateltavan kannalta ongelmallista on se, että hän voi haluta tuoda itsestään jonkun kuvan jolloin hän ei kerro sitä miten hän asiat näkee vaan vastaa sen mukaan mitä uskoo muiden haluavan. Samoin haastattelutilanne voi olla stressaava, jo sen vuoksi että siinä jutellaan vieraan ihmisen kanssa, jolloin vastaukset voivat muuttua. Yksi haaste on se, että joskus tärkeitä asioita ei nosteta esille, ja tätä voi olla mahdoton huomata edes jälkikäteen.

Ilmiönä haastattelut voivat olla keveitä, mutta aika usein niitä käytetään tiedon hankintaan. Tiedonhankintahaastatteluissa tavoitteena on löytää asioita. Usein takana on saada tietoa jonka avulla asioita muutetaan toimivammaksi. Taloudelliset tavoitteet ovat yleisiä, ja maatalouselinkeinoissa tämä on luultavasti yksi tärkeimpiä asioita. Tietoa voidaan kuitenkin haastatteluissa saada muutenkin, esimerkiksi kyläsuunnitelmien yhteydessä on joskus saatu kimmoke paikallishistoriaa käsittelevään kirjaan, jossa paikallista väestöä, yleensä vanhuksia, on haastateltu. Näissä tavoitteena on saada näkemystä, ei niinkään saada jotain keinoja joilla parantaa maailmaa. Usein takana on kuitenkin tutkimus ja tällöin haastatteluja on käytännässä kahdenlaisia (1) Käytännönhaastattelussa haetaan jo tiedettyyn ongelmaan ratkaisua. (2) Tutkimushaastattelussa taas tietoa voidaan käyttää vasta kun aineisto on käsitelty, jolloin se voi esimerkiksi tuoda uusia aiheita joista tehdä käytännönhaastattelua.

Haastattelutilanteessa on erilaisia menetelmiä. Menetelmällisesti ne voidaan jakaa seuraavasti:
1: Lomakehaastattelussa on tiettyjä kysymyksiä. Haastattelu eroaa käytännössä kyselystä vain siten että kysely tehdään paperilla kun taas haastattelussa kysyjä kysyy ne suullisesti. Ne voivat olla suljettuja "rasti ruutuun" -tyyppisiä kysymyksiä tai avoimia kysymyksiä. Ne on valittu valmiiksi jo ennen haastattelua. Tyypillisesti aineisto käsitellään tilastollisesti, jolloin tarvitaan isoja otoksia. Tavoitteena on tätä kautta saada yleistyksiä asioista. Menetelmä vaatii sen, että tutkittavan asian kananalta keskeiset kysymykset ja luonne ovat tiedossa ennalta. Lisäksi niitä voidaan käyttää eräänalaisena kokeena: Jos on jokin ennakkoteoria ihmisten reagoinneista, niihin voidaan saada testi pistämällä heidät vastailemaan tiettyihin kysymyksiin.
2: Teemahaastattelussa kyselyn teema on hyvin tarkasti rajattua. Eli haastateltukin tietää, mistä näkökulmasta asioita halutaan katsoa. Tässä on joustavuutta eli kysymykset eivät välttämättä ole identtisiä. Kysymykset voivat olla avoimia tai suljettuja. Tätä voidaan käyttää kun osallistujia on melko vähän. Tämän aineiston käsittely vaatii paljon työtä ja se voi antaa uutta syvyyttä itse aiheeseen, eli voidaan löytää uusia asioita jotka ovat aiheelle tärkeitä.
3: Avoin haastattelu on hyvin vapaamuotoinen haastattelun muoto. Psykologit ja papit ovat perinteisesti käyttäneet tätä tapaa kommunikoinnissaan, mutta muutkin haastattelevat tietysti näin. Avoimelle haastattelulle tyypillistä on se, että saadut vastaukset vaikuttavat myös haastattelijan kysymyksiin, eli asioihin haetaan tarkennuksia. Haastattelun lopputilanne voi siis olla hyvinkin erilainen kuin voisi luulla. Tässä aineiston käsittely on hyvinkin kohdekohtaista, ja yleistettävyys ei ole kovinkaan usein edes tavoitteena. Tätä käytetään silloin kun haastateltavat eroavat toisistaan hyvin paljon, tai haastateltavia ei ole paljon. Arkaluonteisuus, henkilökohtaisuus tai vaikeasti tiedostettu aihe ovat myös hyvä syy ottaa menetelmä käyttöön Menetelmä näyttää keveältä, mutta tätä pidetään yleisesti haastavimpana muotona tehdä hyvin.
4: Laajemmin voidaan ottaa kaksikin kovasti haastattelua muistuttavaa tapaa lähestyä ihmistä tiedonhankinta ja ymmärrys mielessä. (1) Tilannetutkimuksessa tietoa kerätään haastateltavan/tutkittavan omassa ympäristössä. Tässä keskiössä on tasavertainen suhde. Tässä mukana on haastatteluja, joista on yleensä jonkinlainen siirtymä tekemiseen. Tässä selvitetään toiminnan asetelma, rajat ja tärkeät näkökulmat, joita syvennetään kyselemällä. (2) Etnografiassa taas haastattelu tehdään ikään kuin osallistumalla, eli pelkkien kysymysten sijasta tarkkaillaan toisen tekemisiä tämän normaalissa ympäristössä. Asiaa yritetään ymmärtää tarkkailtavan kannalta. Tämä on hyvin avoin, joustava ja haastava menetelmä.

Yleisesti ottaen mitä tiukempi käsittely on, sitä vähemmän yksilöllisyyttä asiassa on ja sitä sovellettavampia yleistyksiä asioista syntyy. Avoimuus lisää kuitenkin mahdollisuutta selvittää asiaa laajemmin ja syvemmin. Toisaalta avoimuus tuo mukanaan riskin turhaan lörpöttelyyn: Haastattelijan käsittely vaikeutuu jos mummon serkun saunakaverin koiran sipulinmakuisen purulelut tulevat sotkemaan. Joskus näitä kautta saadaan tietoa, ja saadaan uutta ja yllättävää tietoa joten lörpöttelystä oleellisen löytäminen vaatii näkemystä.

Avoimuuden ja kysymysten joustavuuden lisäksi haastatteluissa on tietysti eri määrä osallistujia.
1: Yksilöhaastattelu on tilanne jossa haastateltava ja haastateltava ovat kahdestaan. Tätä kautta keskustelun etenemiseen vaikuttavat vain nämä tekijät eikä muu olosuhde ohjaa sen suuntaa. Tämä tarkoittaa sitä että mitä vapaampi muoto haastattelulla on, sitä enemmän keskustelun etenemisen suunta on haastattelijan vastuulla. Tosin myös haastateltavalla on suuri osuus. Esimerkiksi nähdessäni televisiossa (tarkemmin määrittelemättömän) Andy McCoyn haastattelun, huomasin että haastattelija oli melko huono, mutta Andy osasi vastata niihin niin että niistä tuli mielenkiintoisia.
2: Ryhmähaastattelu perustuu siihen että haastatellaan ihmisiä joita jokin yhteinen asia sitoo. Haastattelu voi olla fokushaastattelu, jossa työyhteisö tai harrastus tai muu vastaava elementti sitoo heidät yhteen. Tässä haastateltavat voivat vaikuttaa paljonkin kysymyksien suuntaan. Ryhmässä tapahtuvaa toisiinsa vaikuttamista käytetään hyväksi. Keskustelu etenee hyvin dynaamisesti, joten se on haastava että tilanne ei sortuisi kaaokseksi. Tietoa saadaan nopeasti useilta ihmisiltä. Vaikeuttavina asioina on tietysti elekieli, sekä ryhmän valtasuhteet, esimerkiksi jos pomo ja alainen ovat keskustelussa se voi olla erilainen kuin muutoin. Myös persoonat vaikuttavat: Ujo ja/tai hiljainen ihminen voi jäädä muiden jalkoihin, olipa hänen statuksensa korkea tai matala.

Musta psykiatria

Olen jo aika paljon kirjoitellut erilaisista "mind control" -asioista aivopesusta (joka on vaikeaa) kulttien (joita on) kautta "totuusseerumiin" (joka ei toimi toivotusti). Aihe on minulle tärkeä, koska ajattelen että filosofia ja rationaalisuus jne. on aina mielellistä toimintaa, joten aivojen, käytöksen ja ajattelun toiminnan eli sen virheiden ja vahvuuksien punnitseminen on oikeastaan olennaisin asia, jota tehdä.

En kuitenkaan ole vielä eriyttänyt sen eri aspekteja, sitä mitä sillä voi tehdä milloinkin, ja miksi mitäkin tehdään. Nyt olisi tavoite muuttaa tämä. Pääasialliset lähteet ovat Streatfeildin "Brainwash" ja Hannu Lauerman "Huijaus" -kirjat. Ne ovat molemmat melkoisen uusia, ja ne edustavat uusimpia näkemyksiä, ja niitä myös pidetään hyvinä, joten valintani ei ole tältä kohden huono. Syy reagointiini on kuitenkin "Tieteen Kuvalehden 2/2009" ollut juttu "Aivopesu antaa uhrille uudet ihanteet". Siinä nimittäin oli näkökanta, joka oli hieman omastani poikkeava ja joissa oltiin korostettu eri asioita. Huomasin, mitä olin jättänyt sanomatta.

Mind controllissa olennaista on kolmivaiheisuus:
1: Murtamisvaihe eli sulattamisvaihe, jossa henkilön mielen vakaus rikotaan. Lievemmillään hänet saadaan aikaan herättämällä epäilystä ja vakavimmillaan tämä käsittää fyysistä väkivaltaa, valvottamista ja vaikka huumausaineilla mielen särkemistä. Tähän sopivat myös kaikki kidutuksen keinot. Tämä tila ei tee kohdetta myöntyväiseksi tai saa häntä kertomaan totuutta. Tavoitteena on mielen tasapainon rikkomisen. Samoin esimerkiksi huumeilla voidaan särkeä mielen eheys, mutta ei sellaisenaan saada kertomaan totta.
2: Muutosvaihe tai muuttamisvaihe, jossa uusi kuva syötetään. Olennaisia keinoja ovat uhrin syyllistäminen hänen elämästä ja tähän tai muuhun liittyvä solvaaminen, toistuvat saarnat siitä miten tulisi elää, sosiaalisen eristämisen hyväksikäyttö joko ulkopuolisen maailman kanssa kommunikointia estämällä, välttämällä, tai tämän luonteen muuttamalla jolloin ulkopuoliset ovat "käännytettäviä" tai ne kohdataan muuten eriarvoisena. Tähän liittyy myös informaation kontrollointi. Henkilöille annetaan kielletoja esimerkiksi siitä, mitä asioita ja mitä näkökantoja ylipäätään lukea. Kontaktissa kontrolloidaan "Mitä saadaan, keneltä saadaan, koska saadaan ja miten tätä saa käsitellä". Kontrolloijan tahtoon mukautumitsa tarjotaan ainoaksi ratkaisuksi tässä vaiheessa koettuun stressiin.
3: Rakennusvaihe tai uudelleen jäädyttämisvaihe, jolloin henkilöä kohdellaan ystävällisesti, tämän oloja selvästi parannetaan,uusia näkemyksiä opetetaan ja asenteita testataan. Valvontaa voidaan lieventää asteittain.

Kolmiportaisuutta voidaan harjoittaa
A: Kuulusteluissa, jolloin tavoitteena on totuuden selvittäminen. Tällöin 1. vaiheen päätarkoitus on saada etulyöntiasema: Ensisijainen persoona ohitetaan ja saadaan varsinainen persoona esiin. Kohde on väsynyt, heikko eikä oveluutensa huipulla, kun taas kuulustelija on. 2. vaiheessa "tarinat loppumaan". Henkilöltä kysytään ristiin ja tarinoista etsitään ristiriitaisuuksia, ja kun hän on väsynyt hän tekee virheitä jos hän keksii niitä. Näin hänet saadaan kiinni selvistä valheista. Ristiriitoja voidaan myös keksiä ja katsoa miten tähän reagoidaan. Lopulta kohde ei keksi. Streatfeildin mukaan tämä ei onnistu kaikille. Osaa pitää kohdella silkkihansikkain. Osaan toimii keksipaketti, kiltteys tai hyvä poliisi/paha poliisi. Totuuden kertominen ja valehtelun lopettaminen on se "uusi ideologia", jota 2 kohta ajaa. Osalle pitää olla ovelampi ja pistää poliisi teeskentelemään lehtimiestä tai ilmoittaa että vanki pääsee vapaaksi ja että vain tämä muodollinen loppulomake tulee täyttää, jossa sitten kysytään strategiset kysymykset. Hyvä kuulustelija tietää mitä käyttää kehenkin. Väärin käytettynä ja etenkin pelkkään 1 kohtaan jämähtäminen aikaansaa vaikeuksia, koska henkilö voi kertoa mitä vain jotta kiusaaminen loppuu.
B: Aivopesussa tavoitteena on henkilökohtaisten uskomusten muuttaminen. Tällöin reagointi noudattaa samankaltaista vaiheistusta. Toiminta ei ole välttämättä niin väkivaltaista, kuin luulisi koska se voi aikaansaada vastustamista. Kuitenkin eheyden rikkominen kuuluu olennaisena osana proseduuria.
C: Monesti kuitenkin tavoitellaan vain toiminnan muutosta. Tämä noudattaa samankaltaista käsittelyvaihetta, ja se on tuttu esimerkiksi inkvisiition noitienkäsittelytoiminnasta ja Stalinin teoista. Pinnallisesti voisi ihmetellä, miten ihmiset eivät oikeudessa kerro siitä että heitä kidutetaan ja kieltäydy, mutta kun muistetaan että molemmissa tapauksissa kidutus oli "ylimmän portaan hyväksymää" ja tuomio oli jo ennalta selvä, vaihtoehtoina on joko kuolla siististi tai kuolla hitaasti kituen. Kun jälkimmäisestä on annettu riittävästi esimakua, ihminen valitsee ensimmäisen luultua helpommin. Näin esimerkiksi sotavangit saadaan tunnustamaan rikoksia, joita nämä eivät ole tehneet, ja vaatimaan oikeudessa ääneen kuolemanrangaistusta itselleen tai perheensä jäsenille ja jopa kiittelemään tuomaria.

Olennaista on siis, että ei jäädä liikaa yhteen vaiheeseen. Kaikki kolme porrasta käydään oikeassa järjestyksessä läpi. Lisäksi on hyvä huomata, että vaikutukset eivät usein säily, jos olosuhteet normalisoidaan. Siksi esimerkiksi kulttilaiset voivat saada hyvinkin vapauksia kun ovat "valmiita", mutta olosuhteet eivät ole normaaleja. Muita ei pidetä tasa -arvoisina, vaan he ovat joko tuhoamisen kohteita, väärässäolijoita joiden kanssa läheisempi kontakti on käännytys ja heidän parantamisensa virheistään tai merkityksettömiä. Pahimmillaan ulkopuolista valvontaa ei tarvita, jos valvonta tulee jo henkilön sisältä, ja kontakteja systeemiin on sen verran että sen seura on "riittävän merkittävää".

Vaikeutena tässä on tietenkin rajanveto. Streatfeildin kirjassa kerrotaan, että kuulustelutilanteessa yleistä onkin se, että henkilölle 1. kohdan hoitaa pidätys. Ei se, että poliisit saavat hänet kiinni, vaan se, että rikollinen keskimäärin ei ajattele kiinnijäämistä. Jos poliisi osaa käyttää tätä kiinnijäämisshokkia hyväkseen, tilanne on samankaltainen. Toisaalta myös uskonnollisessa käännytyksessä 1. kohta selvästi jätetään usein pois, mutta toisaalta jos maailman murheissa kolhiutuneille saarnataan, tavoitemielentila on jo saavutettu. On itse asiassa aika vaikeaa sanoa, missä vaiheessa tarkalleen ottaen tilanne on "liian rankkaa" ja missä "hyväksyttävää". Toisaalta kidutus voi toimia vaikka se jää vain 1 portaaseen, ja muutenkin tuntuu että eri vaiheet ovat pahuudessaan eri tasoisia. Ja nekin voidaan toteuttaa julmina, ilkeinä ja vähemmän ilkeinä tapoina. Kokonaisuus on siksi etenkin eettisesti melko monimutkainen.

Vuohia ja ihmisiä.

"Something in your eyes / it seems / Is all I've ever wanted / (And) Something in your smile / for me / Is calling out my name / Your eyes / it seems / Are mirrors of my dreams / In ways I can't explain / And my heart will never be the same"
(Karen Carpenter, "Something in your eyes")

Vanhassa vitsissä kerrotaan tilanteesta jossa katsotaan karhua. Siinä suomalainen miettii "mitäköhän tuo karhu ajattelee minusta?" USA:laiset sotilaat, jotka tuijottavat vuohia miettisivät sen sijaan "onko tuo vuohi kuolemassa?" Likimain näin karkeasti voisi sanoa, ainakin mikäli meidän on uskominen Jon Ronsonin "Vuohia tuijottavat miehet" ("The Men Who Stare at Goats") -kirjaan. Kirjailija Ronson on brittiläinen toimittaja, joka kirjoittelee muun muassa "The Guardianiin".

Kirjassa kerrotaan monista mielenkiintoisista Yhdysvaltojen armeijan projekteista. Niiden tutkimuskohteet ovat "vähintäänkin erikoislaatuisia". Listaan muutamia tälläisiä tutkimuskohteita, jotka on otettu vakavasti.
1: Voidaanko vihollinen päihittää esittelemällä heille suloisia karitsoja ja soittamalla heille rauhoittavaa henkistä musiikkia.
2: Voidaanko tiedustelua tehdä psyykkisin PSI -voimin, esimerkiksi voidaanko pelkällä ajatuksen voimalla löytää etsitty henkilö Saddam Hussein tai joku muu tavoiteltu, voidaanko saavuttaa kyky tuntea uudet paikat opettelemalla ympäristö etänä ajatuksen voimalla.
3: Voidaanko ajatuksen voimalla muuttua näkymättömäksi.
4: Voidaanko taistelukentällä haavoittuneiden ensiapu suorittaa shiatsuhierontana
5: Voidaanko sotilaat harjoittaa oikeille kvanttivärähtelytasoille niin että heidät voidaan opettaa kävelemään seinien läpi. Atomeissa kun on enin tila on tyhjää, joten sotilaat voivat kenties harjoittaa lomittamaan atominsa oikein. (Kirja alkaa kertomuksellä tästä, ja koevuosi oli 1982.)
6: Voidaanko katseella tappaa. Tätä tarkoitusta varten Fort Braggiin laitettiin vuohia. Näissä kokeissa itse asiassa kuoli vuohi. Sääli että se oli väärä vuohi, ei se joka piti tappaa vaan toinen. Aluksi kokeissa käytettiin koiria, mutta kun ne eivät kuolleet, tilalle laitettiin vuohia koska selitettiin että sotilailla oli liian kova tunneside koiriin. Vuohet olivat sopivan neutraaleja uusiksi ehdokkaiksi. (Cruel for the goats: They are such a splendid animals!) No, ehkä niitä ei tuijotettu tarpeeksi kauan?
7: Voidaanko henkilöitä kuulustella ajatuksenlukukyvyllä.
8: Voidaanko kuulusteltavat henkilöt kertomaan tietonsa viihdemusiikilla jonka sisällä on salattuja viestejä.

Vastuussa näistä Ensimmäisen Maailmanpataljoonan opeista olisi peräisin yhdeltä tyypiltä: Ohjeistuksen sisältö kun on everstiluutnantti Jim Channonin käsialaa. Vietnamveteraanit halusivat voittaa rauhanomaisesti ja verettömästi. Kun New Age -aate ja erikoisjoukkojen taistelijat lyömättömäksi yhdistelmäksi, voisi tuntua että odotettavissa on vähintään hyvää viihdettä. (Vahingonilo on paitsi paras ilo, toisten mukaan myös ainut ilo.)

Kirjassa Ronson käy lävitse tuollaisia Yhdysvaltojen armeijan tekemiä tutkimuksia. Aluksi kirja tuntuu viihteeltä, mutta lopulta se tuntuu viittaavan muuksi, ja lopuksi se alkaa tuntumaan vakavalta viihteeltä. Alkupuoli kirjasta kun lähinnä huvittaa, mutta pian ymmärtää että tavoitteissa ollaan tosissaan. Alun sekavat ja toisistaan irralliset tarinat ikään kuin kietoutuvat tässä puolivälin vaiheessa yhteen, eikä juttu enää siinä vaiheessa juurikaan naurata. Tarinat eivät enää olekaan irrallisia, vaan kokonaisuus rakentuu näiden päälle. Lopputulos ei ole niin hauska.

Kirjassa viitataan myös moniin levinneisiin juttuihin: (Tämä olkoon ennen kaikkea liittymäkohta siihen elämysmaailmaan, joka kuvastaa kirjan luonnetta ja sitä emootiota jonka se minussa synnytti täsä vaiheessa lukuprosessia.)
1: "Heavens Gate" sai oudon ideansa komeetan pyrstöstä "kirjassa käsiteltyä kautta".
2: LSD ei saanutkaan ihmisiä lentämään, tosin jos LSD ei toimi kokeessa ja koehenkilöä lyödään aseen perällä päähän, ilmalentoja ikkunasta on odotettavissa.

Kirjan tavoitteetkin paljastuvat. Abu Ghraibin ja Guantanamo Bayn uutisiin levinneet kidutustapaukset liittyivät Irakin sotaan, ja vähintään PR:älle oli ikävää, että Yhdysvaltojen kaltainen sivistysmaa eikä mikään barbaarivaltioksi leimattu, oli näiden tapausten takana. Näissä paikoissa vankeja kidutettiin, kiusattiin ja häväistiin jopa oudoilla tavoilla: Kidutuskeinona oli muun muassa Metallican "Sandman" ja lastenohjelma "Barney the Dinosaur" -tunnusmusiikin soittaminen välkkyvaloissa vangituille. Amerikkalaiset tiedotusvälineet pitivät tätä Strobo-Discoa hauskana, mikä rinnastuneena inhimillisen kärsimyksen kanssa ei tuo hyvää mieltä. Etenkään, kun ainakin kirjan haastattelujen mukaan näissä paikoissa nöyryytettiin vankeja paljon pahemmillakin tavoilla, sellaisilla että edes minun kaltaiseni kyyninen koomikko ei keksi niistä vitsiä. Tai keksisi, mutta niiden kirjoittaminen ja esittäminen olisi "very low".

Näistä tempauksista oli kirjan mukaan vastuussa PsyOps (psykological operations) yksikkö. Erikoiset projektit saivat nousua kun 11/9 2001 kaksoistornien tragedia johti epätoivoiseen tilanteeseen ; Osama bin Ladenhan on yhä karkuteillä. Pakon edessä oli sitten syytä heittäytyä vähemmän nirsoiksi keinojen suhteen ja sekoittaa mukaan hieman epämääräisempiäkin aineksia. Ronsonin kirja yrittääkin pääasiassa ymmärtää tai ainakin selitellä sitä, miten Abu Ghraib ja sen käyttämät kuulustelumetodit yhdistyvät psykologiseen sodankäyntiin jota on kehitelty 1950 -luvusta asti. Henkenä on, se että alussa koomisesti alkaneet jutut johtavatkin siihen, että alussa veretöntä sodankäyntiä tavoitelleet koomiset metodit johtivat absurdiin ahdistamiseen, koska kirjaa koristavat projektin jäsenten joutuminen mielisairaalaan tai hiljaisesti eläkkeelle. Ja kun kukkaislapset lakoontuvat, alkavat rikkaruohot rehottaa. Kirja mainitsee nimeltä Pete Brusson, joka esitteli tapaamisessaan lelun näköistä kidutuslaitosta, jolla sai aikaan paljon kipua olemattomilla vammoilla.

Kirja toi kuitenkin esiin sen mielenkiintoisen asian, että sotilastoiminta ei ole tiedettä vaikka molemmissa tehdään tutkimuksia.
1: Asevoimia kiinnostaa toimivuus, tiedemaailma on enemmän teoriakeskeistä.
2: Armeijaa ei sido tiedemaailman eettiset säännöt: Jos jokin koe ei saisi tutkimuslupaa koska se on "liian julma", asevoimilla vastaavia juttuja ei niinkään ole.
3: Tiedemaailmassa keskeistä on avoimuus, eli tutkimuksia julkaistaan. Armeijassa taas arvokkaimmat toimivat projektit saavat leiman "Classified", "Top Secret".
4: Asevoimia kiinnostaa koko ajan uusien entistä tehokkaampia ja huomaamattomampia menetelmiä nopeasti, ja raha ei ole ongelma. Tiedemaailmassa uudet teoriat korvaavat vanhat hitaammin, ja taloudessa on ainakin nykyaikana enemmän rahapulaa kuin sotaintoisessa USA:ssa, joten armeijan tutkimuksen ei tarvitse olla keskittynyttä tai edes uskottavasti tuottaa tuloksia
→ Kaiken kaikkiaan; Armeija voit kokeilla enemmän, erikoisempia, epävarmempia, epätieteellisempiä ja sairaampia asioita.

Ja sitten siihen kirjan aineistonkäsittelypuoleen. Tämän kirjan kohdalla pitää nimittäin olla tarkkana: Lähteidensä kannalta kirja on ongelmallinen. Se kun on muodostettu vanhaan kunnon gonzo -tyyliin ; Kirjassa aineisto on lähes täysin haastattelupohjaista, jotka on laitettu kirjaan sellaisenaan. :
1: Ronson on koonnut tiedoilleen monikohtaisen lähdeviitteistön. Moniin kohtiin löytää virallista vahvistusta myös muualta, ja asiat ovat asian sisällön, argumentoinnin kautta pätevää ja lähteidensä kautta luotettavaa tavaraa.
2: Ja osa on ennästään aihepiiristä kiinnostuneille tuttua juttua, mikä on toisaalta "sitä luotettavaa mutta toisaalta asiaa tunteville tylsää tavaraa."
3: Osa on myös Yhdysvaltojen hallituksen myöntämää.
4: Toisista asioista ei voi olla niin varma, esimerkiksi virallinen USA:n kanta ei ole se, että se olisi mitenkään autorisoinut kidutukset. (Tässä kohden syyllinen ja syytön tietenkin esittävät että ovat syyttömiä, joten asiasta ei pääse varmuuteen.)
5: Toiset lähteet taas ovat erikoisia, esimerkiksi eläimiä tuijottamalla tappava taistelulajimestari Guy Savelli on sellainen, että hänestä ei tule määrite "selväjärkinen ja luotettava lähde" ihan ensimmäisenä mieleen.

Kirjassa on kuitenkin salaliittoteoreetikoiden käyttämiä kikkoja ja elementtejä, ja jos niihin ei ole ennalta tutustunut kirjan lukeminen vaatii erityistä taitoa nähdä outouksien läpi. Kirjaa lukiessa pärjää, jos ja vain jos muistaa "kriittisen lukutavan", eikä "pidä mieltään niin avoimena että aivot valuvat korvista". Pahempiakin on nähty, ja aihepiiri on siihen liittyvän "perustellusti olemassaolevan salailun" vuoksi hankala ylipäätään.

Itseä, joka on tutustunut mielenhallintaa koskeviin juttuihin muutenkin, suorastaan ärsyttää se, että Ronsonilla on välistä tapa esittää väite ja esittää tätä sen jälkeen faktana, ja näitä kasataan siten että lukijaa menee helposti sekaisin, jos ei ole tarkkana. Palaset yhdistämällä syntyy lisäksi sen verran aukkoinen kudelma, että kokonaiskuvassa on helposti mukana "fiilistulkintaa". Esimerkiksi kirjasta saa vahvasti sellaisen kuvan, että kidutuspaikoissa vierailleet tai muuten poliittisesti tärkeässä asemassa olevat henkilöt Rumsfeld, Rice, Gonzalez ja Bush olisivat jotenkin tienneet ja salaisesti hyväksyneet vankien kidutuksen. En välttämättä ihmettele jos näin on, mutta kirjan todisteet eivät vielä minusta ole sellaisia että laskisin ne "todisteiksi". Ne ovat korkeintaan "aihetodisteita". Minä jos kuka olen periaatteessa halukas kuulemaan kuinka USA:n tilanne ja kidutuksen kulttuurispoliittinen selitys voitaisiin tiivistää muotoon "an elected leadership waging a messianic war." Mutta en ole valmis tekemään sitä ihan näillä todisteilla. Kutsun tälläistä menettelyä johdatteluksi (joka aikaansaa ärsyyntymistä, toisin kuin vetoaminen jossa henkilö perustelee vain miksi jokin asia voi mahdollisesti olla jotenkin - joka kykkö aikaansaa joskus mutta ei aina myötähäptää - tai perustelu joka sanoo miksi asian pitää olla jotenkin eikä muuten, joka on hyvä.) Tosin nämä keinot tietenkin iskevät salaliittojen ystäviin kuin Wincapitan osakkuus 10 000:lle.

Kirjassa on toki myös valtava määrä varmoja tietoja, kuten nimiä ja päivämääriä ja yksityiskohtia ja tutkimussuunnitelmia. Ongelma ei synny niinkään asiavirheistä, vaan siitä että aktuaalisen datan lomaan jätetään tilaa "arvauksille", joihin vielä hieman johdatellaan. Isoin aukko on siinä, että varsinaisten New Age -joukkojen olemassaoloa ei todisteta. Tietenkin salainen ei olisi salaista, jos se olisi julkista, mutta harppaus olemassaolevasta vuohilaboratoriosta katseentappojoukkoihin joita pistetään salaisille missioneille, on aikasmoisen iso. Ja jopa minun sinällään vakaa luottamus ihmisten epärationalisuuteen on tässä kohdin rajallista.

Mutta tietenkin voi olla että new -age sotilaat ovat fakta ja tämä kirja vain vuodatusteos, jossa kaltaiseni skeptikot saadaan vakuuttamaan että tälläinen on huuhaata, jolloin esimerkiksi "Suomen Uljas Soturi Iliit" ei testaisi näitä oikeita toimivia katseellatappamiskeinoja ja vastaavia Pyhän Jääkiekon nimeen ja saisi sitä kautta keksittyä sotilasmahtiasioita joiden Ainoa Oikea Paikka Tämän Hetken Osaajien Mukaan On Vain USA:n Mahtava Armeija. Tai sitten minä olen yksi niistä! Eräiden mukaan tämä olisi jopa mahdollista, koska olen hyvä tuottamaan pienillä vammoilla paljon kipua, nimittäin puujalkavitsieni kautta: Jos niistä yrittäisi jotenkin uuttaa jonkinlaista tylsyysseerumia, sitä voisi käyttää vaikkapa amputoitujen sotavankien hoitamiseen? Perhaps God don't heal amputees, mutta puujalkaseppää aina tarvitaan.

Voin pistää tälläisen lopetuksen, koska kirjan kirjoittaja selvästi hyväksyy että aihe on outo, ja lähestyminen puutteellista, ja esittää juttua siksi humoristisessa sävyssä. Kyseessä on siis eräänlainen itsehuvittunut salaliittokirja, josta kuitenkin myös oppii joitain asioita.