Ultraväkivaltaa.

"Mahtuisitko tähän, tulisitko tänne asti. / Tietäisit kulkeneesi liian pitkän, liian pitkän matkan."
(CMX, "Surunmurhaaja")

Katsoin kohutun "Marttyyrit" ("Martyrs") -elokuvan. Elokuva on lajityypiltään kauhuelementeillä maustettua väkivaltaelokuvaa. Elokuvan juoni keskittyy kidutuksen ja siitä selviämisen ympärille. Ja sen ympärille kuinka siitä ei selvitä.

Elokuva alkaa kun kuvataan sitä, miten Lucie juoksee kadulla. Tässä vaiheessa ei vielä tiedetä, minkä rikoksen uhri hän on. Miltei heti huomataan, että hän on selvinnyt systemaattisesta kidutuksesta. Laitoksessa hän saa ystäväksi seksuaalisesti hyväksikäytetyn Annan. Elokuvassa on itsemurhayrityksiä, viiltelyä sekä koston vuoksi tehtyjä raakoja murhia.

Seuraavaksi voidaan nähdä episodi, jossa Lucie löytää perhekulissin, jonka takana on hänen kiduttajiaan. Hän kostaa hyvin julmasti. Tekoja koristetaan sillä, että kidutuksesta selvinneen psykoositila kuvataan hirviömäisenä riivaajahahmona.

Seuraavan jakson aikana selviää että Lucien kidutus on ollut systemaattista. Lucie ei ole ollut ainut kidutettu. Löydetään valokuvia ja toinen kidutettu, jonka auttaminen ei oikein suju. Itse asiassa Anna jää vangiksi ja saa selville, että systemaattisen kidutuksen takana ei ole psykoottinen yksilö, vaan ryhmä. Sillä on ikään kuin tutkimusohjelma, jossa kidutuksella on päämäärä.

Ryhmän ideaalina on se, että maailmassa on liikaa uhreja, mutta ei tarpeeksi marttyyreita. Uhrit jäävät vaikeuksiinsa ja valittavat. Sen sijaan osa muuttuu kidutuksen jälkeen erityisen valaistuneeksi. He pääsevät tuskan toiselle puolelle. Heistä tulee valaistuneita. Sen näkee heidän katseestaan. Pahan ongelmalle tulee tätä kautta ratkaisu sitä kautta että kärsimys jalostaa. Nuoret naiset ja tytöt on valittu koska he ovat valaistumiselle herkempiä kuin toiset.

Tätä paljastusta seuraa systemaattinen kidutusjakso, jossa Anna murretaan vähän kerrallaan. Loppukohtaus jättää tilanteen taidokkaasti -joskaan ei mukavasti- auki.

Elokuva on hyvin raakaa katsottavaa. Väkivaltaa ei etäännytetä tai akrobatisoida tai irrelevantisoida, mutta sitä näytetään melkoisen paljon, joten elokuva tarjoaa tätä kautta "periaatteessa perusteltua teemaan vahvasti sidottua gorea". Ei ole ihme, että siitä nousi kohu, koska sen juonena on naisen kiduttaminen. Sen voi oikeuttaa sillä, että sen teemana ei ole sen oikeuttaminen.

Marttyyrius on nyky -yhteiskunnassakin tärkeää. Myös uhrikertomukset ovat hyvin myyviä. Tämän tajuamiseksi ei tarvitse kuin vilkaista muutama jakso "Oprahia". Vaikeuksien kautta voittoon -ajattelu on hyvin vahvasti mukana. Tuskalle nähdään vahvistava voima. Monissa puheissa myös rikollisia säälitään koska he ovat itse olleet ennen uhreja, heidät ymmärretään esimerkiksi onnettoman lapsuuden kautta.

Historiallisesti marttyyrit ovat olleet hyvinkin keskeisiä. Pyhä Lucia sokaisee itsensä jotta säästäisi neitsyytensä. Tämänlaisia kärsiviä ihanteita tarvittiin, jotta riviuskovalla olisi ihanne, jota kohtaan kokea sellaisenaan ihailua ja vertailun kautta saada itseensä synnintuntoa. Tai kuten Kuittinen asian ilmaisi "luodaan äärimmäisiä ihanteita ja idoleja, joita katolinen kirkko ei voisi sietää jäseninään - mutta se luo tavallisille jäsenille sopivasti riittämättömyden tunteita."

Teologisesti tämä tietysti maksimoituu Jeesuksessa. Hänen kuolemauhrinsa ja tuskansa on ihmiskunnan jalostava ja pelastava voima, joka tiivistyy pääsiäiseen. Toki uhrauksia ja marttyyreitä on kaikkialla. Mutta kristinuskon teologiassa uhraus oli kuitenkin teologisesti varsin omintakeinen. Kun normaalisti uskonnoissa uhraus tarkoittaa aina sitä, että vaakoja tasataan jollekin, kristinusko ei lainkaan vastaa kysymykseen siitä kenelle uhri annettiin. Kristinusko keskittyy vain vastaamaan miksi Jumala uhrasi poikansa. Uhrin kohde jää auki.

Sinänsä marttyyreitä voi kuitenkin aina pitää myös epäonnistuneina sankareina, jopa eräänlaisina antisankareina. Sillä normaalisti sankari ottaa riskin ja päihittää vaikeudet. Marttyyri sen sijaan ottaa riskin ja vaikeudet päihittävät hänet. Marttyyrius latistuukin näin lähinnä tavaksi saavuttaa suuruus ilman kykyjä, tai saavuttaa kykyjä pelkällä pakkomielteellä taidon sijasta. Tältä kulmalta voidaan mennä jopa niin pitkälle, että marttyyrit tiivistyvät lähinnä vapaaehtoisiksi uhreiksi. Joskus yhteisö voi jopa luoda uhrit pakottamalla ja ryhmäpaineella, jolloin kyseessä on jo vapaaehtoinen pakko.

Tämänkaltaiset elokuvat ovat tietysti minulle tärkeitä, koska niissä on sellaisia teemoja kuin kosto ja itsemurha. Kyseisessä elokuvassa lähestymistapa on sinänsä mielenkiintoinen, että sekä väkivalta joka oikeuttaa koston näytetään, mutta näytetään myös koston julmuus. Elokuva näyttää varsin vahvasti sekä syyn, miksi kostoon mennään. Että sen hulluuden, joka vaaditaan jotta koston voi tehdä ja joka näyttää että kostolla ei ehkä sittenkään ole oikeutusta, vaikka syy olisi kovin voimakaskin. Elokuvassa kostoteemassa mielettömyys synnyttää mielettömyyttä eikä mikään väkivalta ole oikeutettua tai kaunisteltua. Sama idea toistuu itsemurhan kanssa : Koston ja itsetuhon ilmeneminen johtuvatkin elokuvassa samasesta asiasta ja ne nivoutuvat elokuvassa, ja miksei todellisuudessakin, vahvasti yhteen.

Ajamassani (ja määrittelemässäni) kyynisessä optimismissakin ajatuksena on se, että pitää iloita pienistä asioista koska juuri muutakaan ei ole luvassa, eivätkä pienetkään ilonaiheet ole itsestäänselvyyksiä eikä niitä sellaisena saa ottaa. Tässä tuska antaa realiteetin, eikä jalosta. Samanlaisuutta löytyy siitä, että tuska voi auttaa huomaamaan sen, että asiat eivät ole itsestäänselviä. Mutta toisaalta tuska voi ajaa myös pessimismiin, jossa nämä pienet ilot kielletään täysin. Kun odotetaan pahinta, ei nähdä sitä, mikä saadaan. Kun samanaikaisesti ihminen kuitenkin elää ainutkertaista elämäänsä, joka kulkee ohitse odottamatta sitä, että ihminen "pääsisi jaloilleen."