Tapanani on ollut kirjoittaa blogaamisfilosofiaa aina kun olen saanut pyöreät sataluvut täyteen. Tämä ei ole poikkeus. [No:1800]Tällä kertaa, koska olen yrittänyt eräänlaista oman kirjoitustahdin maksimaalista tehokkuustestiä, on syytä tutustua hieman siihen mitä voisi sanoa filosofiseksi työnteoksi. Voidaan sanoa että blogi ei kirjoita itseään. Mutta olen silti ehdottoman ylpeästi amatööri. Lähestyn asiaa aluksi anekdootin kautta.
Wittgensteinin palkanmaksu.
Wittgenstein kieltäytyi yliopiston tarjoamasta palkasta. Syyksi hän esitti sen, että hän ei kuitenkaan voisi olla filosofioimatta. Hän siis tekisi samaa ilmaiseksi, joten maksaminen oli turhaa. Tämä sisältää erikoisia ajatuksia työn suhteesta. Työn ajatellaan olevan ikävää. Tähän asenteeseen liittyy jopa leikkimielinen aforismi "Jos työnilo yllättää, niin istuudu kunnes kohtaus on ohi."
1: Wittgensteinin näkemys eroaa vahvasti Aristoteelisestä käsityksestä ; Hän korosti tilannetta jossa yksilön ja yhteiskunnan halut kohtaavat. Onnellisin tavoitetila on siis se, että tekee työtä josta pitää. Aristoteleen mukaan Wittgensteinille olisi pitänyt maksaa palkkaa. Wittgenstain olisi ollut palkansaanin jälkeen ihannetilassa, toteuttamassa omaa tärkeää osaansa, telostaan, tässä maailmassa.
2: Feyerabend olisi varmasti kannustanut Wittgensteiniä. Hän korosti sitä että ei tarvita erityisiä professionaalisia filosofeja, sen sijaan jokainen ihminen olisi riittävän järkevä. Hän oli elämässään kokenut natsismin vaikutukset ja tajusi luultavasti tätä kautta varsin konkreettisesti erilaisten instituutioiden mukanaan tuomat ongelmat. Tälläisessä asenteessa on tietysti roppakaupalla valistusajan ihanteita. Jokainen ihminen on potentiaalisesti järkevä ja heidän kohtelunsa ei siksi saisi olla kuin sylilapsen neuvomista. Tässä mielessä Wittgenstein toimi oikein, hän ei ottanut ammatillista auktoriteettiasemaa, hän filosofioi kunnioitettuna amatöörinä, ei ammatin tuomalla auktoriteetilla.
3: Perinteisen kristillisessä asenteissa mukaan tulee tietysti myös filosofioinnin velvollisuus. Jos filosofia olisi ammattimaista, niin sitten voitaisiin viitata Paavaliin, joka sanoi että "Kuka ei tahdo tehdä työtä, hänen ei syömänkään pidä". Tosin kristillisessä maailmassa abstraktit ajatukset ovat usein olleet arvostettuja. Itse asiassa voidaan sanoa että maallisella työllä on arvoa, mutta teologinen mietiskely on ollut kaikista arvostetuin asia. Tätä kautta filosofia olisi ehdottoman professionaalista toimintaa. Wittgensteinin tulisi joko saada palkkaa tai mennä kunnon töihin jos ei itseään palkkansa arvoiseksi katso.
Amatöörinä minulla ei tietysti ole mitään suoranaisia velvoitteita. Minun on haettava paikkaani blogielämän ulkopuolelta. Leipä on saatava toisaalta. Tätä kautta minulla on jotain muita yllykkeitä. Joku voisi sanoa että yllykkeet eivät ole taloudellisia joten olisin intresseiltäni puhtaampi. Raha olisi riski joka muuttaisi filosofioinnin välinearvoksi. Aito filosofi taas tekisi asiaa itseisarvona. Olisivatpa asiat näin yksinkertaisia.
Yllykkeiden puhtaus.
Minua on tuoreesti ihastuttanut Alasdair MacIntyren näkemys. Hän korostaa erikoisella tavalla yhteisöllisyyttä. Hänen mukaansa ihminen on laumaeläin. Hänestä tässä on mukana myös kilpailuelementti. Yhteistoiminta on siis ikään kuin peliä jossa on sääntöjä. Hän korostaa sitä että jos sääntöjä pitää itseisarvona, ei huijaa. Sen sijaan jos ne ottaa välineiksi, voi keksiä erilaisia porsaanreikiä ja tekosyitä. Näin esimerkiksi urheilu voisi tahrautua, jalo kilpa jäisi syrjään ja käytettäisiin esimerkiksi doupingia, ja yritettäisiin vain varmentaa että tästä ei jäädä kiinni.
MacIntyren mukaan on korostettava hyveitä. Hän jakoi sääntöjen kunnioittamisen seuranlaiseen kolmikantaan:
1: Oikeudenmukaisuus, jossa keskiössä on se miten arvioimme pelitapahtumia, siirtoja ja "manöövereitä". On säännöt joita sovelletaan kaikkiin.
2: Rehellisyys, jossa omat siirrot asetetaan vastapuolen ja tarkkailijoiden arvioitavaksi. Itseä ei siis vain määritellä "voittajaksi".
3: Rohkeus jossa sääntöjä puolustetaan ulkopuolisia vastaan. Tässä koko peli sääntöineen myös itse asiassa asetetaan keskustelunalaiseksi.
Tässä mielessä on helppoa huomata, että raha on vain yksi intressi. On itse asiassa vaikeaa olla filosofi. Ammattilaisen toiminnan taustalla on se, että omasta innostuksesta voidaan aina kertoa. Jos filosofiaa harrastaa sen itsensä vuoksi, näin voi tietysti ollakin. Kuitenkin samalla on kirjoja myynnissä ja yliopistolta tipahtaa palkkaa. Ja ulkopuolisten kanssa sidotaan erilaisia sopimuksia joissa pyörivät akateeminen kunnia, yliopiston uskottavuus ja maine, tutkimusmäärärahat ja niiden jakaminen ja moni muu asia. En usko että olisi moraalitonta esimerkiksi pyrkiä pois Itä-helsingin oloista ja velkakierteen köyhyydestä lukemalla itselle akateeminen arvosana. Silloin filosofia voi olla etupäässä väline, mutta olisi hieman kornia syyttää tälläistä toimijaa moraalittomuudesta.
Joka tapauksessa uskallan olla sitä mieltä että "ulkopuolelta saa huudella". Perustelen itse asiassa tämänlaisen amatöörikirjoittelun aivan muuta kautta. Syynä on se, että filosofia on - osittain juuri yllä mainittujen määrärahojen joihin virtaa verorahojakin, sekä sen vuoksi että yliopisto ja ennen kaikkea heidän työntekijänsäkin ovat myös yhteiskunnallinen toimijoita. Instituutioita ja äänioikeutettuja. Tätä kautta tilanen on sama kuin esimerkiksi uskontokritiikin kanssa. Mielestäni sitä ei pidä jättää pelkästään uskovaisten ja teologien asiaksi. Se kun vaikuttaa yhteiskunnassa, ja sitä pidetään tärkeänä asiana johon vaaditaan suhtautumista. (Ei vain pidetä jos se suhtautuminen ei ole jokseenkin tietynlainen.) Samoin urheilun dopingiin pitää ottaa kantaa vaikka ei olisi urheilija tai urheilumanageri. Ei itse asiassa tarvitse olla edes penkkiurheilija, koska urheilukin on yhteiskunnallista toimintaa. Samoin politiikka on liian tärkeää ollakseen vain poliitikkojen asia.
Tätä kautta tämänlainen aktiivinen amatöörifilosofiointikin on täysin rinnastettavissa moneen ilmiöön. Toki kaikissa ylläolevissa on voimakas riski. Sitä voi olla inttäjä-huutelija joka ei vain osaa. Siksi filosofioinnissakin pitäisi kenties katsoa intressien ja palkanmaksun taakse. Katsoa sitä, miten sitä hommaa tekee, eikä sitä millä vaikuttein.
Muiden arvio.
Koska itseä on vaikea arvioida. Olemme yllättävän sokeita omille virheillemme, on minun tietysti konsultoitava tässä suhteessa itseäni viisaampia. "Unkuri" lähestyi blogiani "omaelämänkerrallisena". Blogini nimessä oli peräti "&" -merkki, joka viittaa synteettisempään näkemykseen kuin oma analyyttisempään ja pilkkovampaan suhtautumiseen viittaava "/" merkkini jolla on vakiintuneessa www -osoitteiden tavaamissäännöissä peräti väkivaltaisella kuvatti "slash" -sana. Tämäkin korostaa sitä että blogini on itseni näköinen. Ja toisaalta että en saa tekstiä nousemaan itsestäni irralleen.
1: En ole tässä suhteessa suinkaan yksin. Ja jostain epäeettisestä syystä muiden epäonnistuminen tekee asiasta lohdullista, vaikka maailma onkin näin pahemmin fucked up.
Tosin unkurin kuvaus saa sen näyttämään melkein kauniilta : "omaelämänkerrassa ainutkertainen ja erityinen henkilö kertoo totuuden omasta elämästään - miten ja miksi hänestä on tullut se joka hän on. hän haluaa itse tunnustaa, laittaa itsensä peliin, tulla myös itse omaksi aineistokseen, toteuttaa jokaisen elämänkerturin unelman siitä että teksti ja sen kirjoittaja sulautuisivat toisiinsa ja olisivat yksi ja sama"
Toinen kuvaus on "Count Up" -blogissa. Hän käyttää katalyytti -ajatusta. Eli blogini on kimmoke joka ei itse kulu. Toisin sanoen tekstejäni voi käyttää irrottautumiseenkin. Asioista on kenties voimakkaastikin erimielinen, mutta niihin reagoinnista on apuja omalle ajattelulle. Sekin tuntuu miltei hyvältä.
Ikään kuin en olisikaan se "alati oikeassaoleva" nörtti joka lähinnä brassailee yleissivistyksellään. Joka taas on se itsereflektiivinen näkemykseni blogini luonteesta. Tosin aika usein minulla on selässä sellainen pelko että en tiedä siitä viisaudesta niin paljon. Yritän siksi olla enemmän älykäs, ja välttää pahimmat tyhmyydet. Onneksi minulla on sentään hyviä lukijoita jotka osaavat laittaa ideointini siihen sopivaan kontekstiin. Näin kostonhimoisesta mielisokeasta vihaisesta ei_eää_kauan_edes_nuoresta miehestä saa jotain irti.
Näin ollen voidaan sanoa että jos onnistun, niin kirjoitan apulantaa. Eli jotain sellaista paskaa, joka saa kukat kasvamaan. Varoitukseksi pitää muistuttaa "Apulanta" -bändin laululla "Viisaus ei asu meissä" .
Otsikko viittaa tietysti maailman huonoimpana laulajana pidettyyn mutta aktiivisen laulajanuran tehneeseen Florence Foster Jenkinsiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti