Pieni ajatus ; Poliittisen korrektiuden asteet

Poliittinen korrektius on hyvin yleistä. Ja yleensä sitä myös vastustetaan. Itse jakaisin sen kahteen alatyyppiin. Ja nämä alatyypit eroavat toisistaan hyvinkin dramaattisesti.
1: Ensimmäinen poliittinen korrektius on eufemismien keräämistä. Tällöin asiasta ei puhuta sen oikeilla nimillä, tai asiasta puhuminen muotoillaan. Kysymys on usein kohteliaisuudesta ja diplomaattisuudesta joka koetaan elitistisenä ja vieraannuttavana, mutta joka ei oikeastaan rajoita sananvapautta mistään aiheesta.
     1.1: Esimerkiksi Franz Ferdinandin sensuroimaton matkapäiväkirja koostui lähinnä eri kulttuurien halveksunnasta. Ja se korjailtiin muotoon joka ei aikaansaanut diplomaattisia skandaaleja. (Muotoilussa "saastaiset kanavat" muutettiin muotoon "kanaviin joissa virtaa likaista vettä".) Tällöin voidaan puhua "tummaihoisista" eikä "neekereistä" ja "homoseksuaalisuudesta" "iljettävän suoleenmöykytyksen" sijasta.
2: Toinen poliittinen korrektius taas on sitä että asiasta tehdään ikään kuin "kulttuurisesti tosi". Tällöin kritiikkiä usein sensuroidaan tai sitä pidetään lähtökohtaisesti epäkunnioittavana. Tällöin tietyt mielipiteet määrittyvät lähtökohtaisesti epäkohteliaiksi, tai sellaisiksi joita yksilöidenkään ei toivota kannattavan tai harjoittavan oikein edes yksityisesti, saati julkisesti.
     2.1: Tässä kohden näyttää olevan niin, että miksi ideasta tehdään poliittisesti korrekti. Nykymaailmassa, jossa kritiikkiä kohdistuu aiheeseen kuin aiheeseen, kritiikkiin vastaamisessa tavoitellaan usein hyvää laatua. Ja tästä seuraa se, että puolustusstrategiat voidaan jakaa siihen että (1) perustellaan että asia on totta. Ja demonstroidaan miksi asia toimii, on tieteellinen ja järkevä, jolloin se saa rationaalista valtaa ja tätä kautta sivutuotteena syntyy poliittista valtaa (2) tehdään siitä poliittisesti korrekti, jolloin riittävän moni toimii kuin se olisi totta, ja siten ajatus voi kestää aikaa sillä että se on suosittu. Silloin se saa poliittista valtaa.

Itse asiassa näyttää siltä että
1: Ensimmäinen poliittinen korrektius on jossain määrin toivottavaa. Eufemismien käyttö osoittaa että elät yhteiskunnassa jossa kieli ja konnotaatiot elävät. Ja osoitat että haluat olla kohtelias ja ystävällinen. (En ymmärrä miksi haluta tätä, mutta jos sitä pitää tärkeänä, se voidaan kyllä laskea hyveellisyydeksi.) Konnotaatiot ovat yhteisiä ja niiden merkityskenttä on laaja, yhtä alakulttuuria suurempi. Ja jos sensuuri koskee sanoja ja mielikuvia mutta ei faktuaalisia sisältöjä, ei argumenttitasolla ja tieteellisellä analyysitasolla tapahdu merkittäviä muutoksia.
2: Toisen tyyppinen poliittinen korrektius taas näyttää liittyvän lokeroituneempiin poliittisiin ideologioihin, uskontoihin ja erilaisiin kulttuurillisiin liikehdintöihin ja alakulttuurien käytänteisiin ja muihin dogmiin. Ja poliittiseen korrektiuteen, vaikka "perinteen" ja "kulttuurin" tai "kunnioituksen" hyveisiin vedoten, on esillä käytännössä jos ja vain jos tämän parempia argumentteja ei ole. Josta seuraa se, että todennäköisesti asia jota poliittisella korrektiudella suojataan on epätosi. Tämä on sinänsä erikoista, että poliittinen korrektius ei itse asiassa suoraan itsessään liity toteen tai epätoteen. Tämä syvä epätotuus vain näyttää syntyvän sivutuotteena siksi, että kaikkiin asioihin kohdistuu niin asiallista kuin asiatontakin kritiikkiä. Perusteet nousevat tälläisessä kulttuurissa esiin jos niitä on. Ja vain jos niitä ei ole, tarvitaan "maailmankuva-smaailmankuvaa" ja niiden tabuiksi julistamista.

Homorunkkausta ja trollin logiikkaa

Olen usein moittinut postmodernismia. Joku voisi kokea tämän joksikin jossa sitä pidetään turhana. Päin vastoin. Nähdäkseni postmodernismia pitäisi opettaa pakollisena koulussa. Jo ensimmäiseltä luokalta lähtien. Sillä nykyaikana postmodernismi on ehdottoman tarpeellista. Siitä ei saa iloa, saati viisautta. Postmodernismi ei tarjoa käytännön taitoja.

Tärkein asia joka postmodernismilla on opetettavanaan on se, että Foucault lokeroituu homoksi, Deleuzen identiteetti huutaa runkkariutta ja Merleau-Ponty lihallistuu homorunkkariksi.¹ Ja en sano tätä sillä että näissä asioissa olisi mitään pahaa, päinvastoin. Molemmat ovat minusta hyviä ja kauniita asioita. Sen sijaan se korostaa sitä, että kaikki postmodernismiin liittyvä on tutustumisen arvoista. Koska nykyään ei ole tärkeämpää taitoa kuin opetella vääntämään retorisesti erilaisten sosiopaattien kanssa.

Sillä yllämainitsemani filosofit ovat niitä joiden positivismin ja semiotiikan parissa painivat tekstit tuppaavat latistumaan "postmoderniksi keveydeksi". Ja postmodernistit itse eivät kiistä tätä. Sillä esimerkiksi Derrida ei seiso puheidensa takana, koska kirjailija on kuollut ja sanojen takana ei ole mitään ; Derridahan filosofioi siinä strukturalismin haarassa, jonka looginen päätös on historian hylkääminen ja loputon käsitteiden ja kielen pyörittely prosessissa jossa strukturalismi ja filosofia menettävät merkityksensä.

Postmodernistit itse asiassa voivat korostaa että nykyajan maailma toimii postmodernilla logiikalla. Ja he ovat oikeassa. Minun sukupolveni kokemusmaailmaa aivan oikeasti kuvaa lyhytaikaisuus ja kaaoottisuus siinä määrin että postmodernismiin liittyvä "fragmentaarisuus", "keveys" ja "metaisuus" liittyvät oleellisesti kokemusmaailmaan.

Postmodernismin keveys johtuu nimenomaan siitä että siinä ei edes yritetä ymmärtää vaan ollaan ikään kuin vapaita totuuden vaatimuksesta. Itse, modernistina, kaipaan tietysti sekä totuutta että vapautta että kauneutta. Ja osittain se, että en ole itse postmodernismi latistuu mieltymyskysymykseksi. Haluan tekijän jolla on sanoma. Kenties sanoja jopa kantaa vastuunsa ja seisoo sanojensa takana. Toki olen klassista modernistia pehmeämpi ; Mutta siitä huolimatta siinä missä omaa filosofiaani kuvaa hapuilu ja epäonnistuminen ja kokeilu, on postmodernismilla tarjota vain haahuilua. Fragmentaarisuuteen, heittäytymiseen, kokeiluun ja ehdottoman absoluutin hylkäämiseen ei tarvita postmodernismia. Postmodernismin hengeksi jääkin keveys.

Eikä mikä tahansa keveys, vaan "keveys" heittomerkeillä. Heittomerkit tarvitaan sillä ilman niitä keveys kuvaa juuri modernismia. Milan Kunderan "olemisen sietämätön keveys" esiintuo sen, miten että esimodernissa maailmassa ihmisillä oli kahleita. Ja monesti nämä olivat kahleita merkitykseen. Modernismissa näitä kahleita sitten puretaan. Postmoderni ylittää keveyden ja siitä tulee tyhjää, keveyttä joka täytetään korkeintaan tulkinnoilla koska muutakaan substanssia täytemateriaaliksi ei ole. Suoraan sanoen postmodernismissa lopputuloksena on jotain jota internetissä kutsuttaisiin trollaamiseksi. Tosin sillä erolla että trollaaminen on joskus hauskaa, kun taas postmodernismi jotenkin ikään kuin dissektoi vitsin dekonstruoidessan sen ja näin se kuolee kuin aukaistu sammakko.

Postmodernismissa ei ole Derridan oppia vaan Derridan tulkintoja. Kukaan ei voi haukkua yleissivistyksen puutteesta koska se kertoisi että (a) väittää tietävänsä oikean tulkinnan Derridasta (b) esittää että Derrida on osa institutionalisoitua tietoa ja että tämä ei ole makukysymys siinä määrin että asiasta pitäisi tietää. Ja jos seuraa Paul Feyerabendin tietä metodia vastaan "Against method" -teoksessa, ei voi olla huomaamatta miten on vaikeaa tietää missä vaiheessa promootio loppuu ja filosofinen sisältö alkaa. Feyerabend kun korosti että kirjan syntytaustassa vahvana vaikuttimena oli rahoituksen puute ja se, että hän mietti mikä olisi mahdollisimman provokatiivinen ja mahdollisimman myyvä lähtökohta.

Feyerabendin ajatuksena oli asiantuntijuuden ja metodin hylkääminen. Populistinen lähestymistapa jossa vastustettiin "elitismiä" ja annettiin jokaiselle yksilölle valta olla elämänsä filosofimestari. Hänen oppinsa sävyttää nykymaailman. Nykyään ihmiset voivat katsoa Youtubesta suoraa lähetystä, kiakkovieraista. Twitteristä kuulee juoruja jotka on unohdettu jo ennen iltauutisia. Paperinen sanomalehti lojuu eteisessä avaamattomana. Vanhassa maailmassa jossa postmodernismia vasta tavoiteltiin "Juice" Leskinen lauloi "Ajan hengessä" siitä miten televisio latistaa. Siihen aikaan uutisten katsominen nauhalta uusintoina oli utopiaa. Nykyisin nauhottaminen on turhaa, ja uutinen vanhentunut jo ennen kuin se on ehdinyt magneettinauhalle. Ennen eksperttien kyseenalaistaminen oli provosoivaa, mutta nykyisessä todellisuudessa pelätään jopa koko eksperttiyden kuolemista. Ihmiset tulkitsevat omat uutisensa ja valikoivat omat arvonsa, näkökulmansa ja jopa faktansa. "I fear we are witnessing the “death of expertise”: a Google-fueled, Wikipedia-based, blog-sodden collapse of any division between professionals and laymen, students and teachers, knowers and wonderers – in other words, between those of any achievement in an area and those with none at all." Kaikki on tulkintaa ja totuus on kuin mielipide. Tämä muutos on äärimmäisen postmodernia.

Ja tästä päästään suoraan edellämainitsemaani painimiseen. Sillä postmoderni maailma toimii "keveydellä" ja "huomiohuoraamisella". Ja internetissä tämänlaatuiseen elämänasenteeseen törmätään usein. Nimittäin trollaamisessa. Trollit provosoivat ja lisäväät jännitteitä ja luovat uusia jännitteitä. Trollit eivät noudata tavanomaista logiikkaa vaan kulkevat omia teitään. Tähän keveään asenneilmapiiriin liittyy tuore psykologinen tutkimus trolleista. Tulos ei yllättänyt ketään. Havaittiin että se mikä monista on häiritsevää ja jopa ilkeää kiusantekoa, on trolleista itsestään lähinnä hauskaa leikittelyä. Trollaukseen liittyi myös varsin ikäviä persoonallisuuspiirteitä. "... doing so was correlated with sadism in its various forms, with psychopathy, and with Machiavellianism. Overall, the authors found that the relationship between sadism and trolling was the strongest, and that indeed, sadists appear to troll because they find it pleasurable. “Both trolls and sadists feel sadistic glee at the distress of others,” they wrote. “Sadists just want to have fun ... and the Internet is their playground!”" Sillä keveys syntyy siitä että merkitys ignoroidaan.

Tässä mielessä trollaaminen ilmiönä on vähän kuin kaapisi esiin sairaimmat puolet kirkollisesta toiminnasta. Ja pahentaisi sitä. Nykyäänhän kirkossa Kirkkoviestinnässä viestii yrittää olla välittäminen ja moniarvoisuus. Sellaisella omituisella tavalla jossa ihmisarvokysymykset on haudattu kätevästi työryhmiin ja tätä on alettu kutsumaan työrauhaksi. Moniarvoisuus tarkoittaa kirkon työryhmälle työrauhaa ja kilttiä vaivihkaista kirkollisveron maksua. Kirkko on "Kunhan vaan maksat" -kirkko. Pastorit toivovat että mahtuisimme samaan yhteisöön. Nimenomaan silloin kun ei puhuta raivokkaista fundamentalisteista, kirkon ongelmana on se, että kuulumisen käsitteeseen viittaava yhtenäisyyden teeskentely on tärkeämpää kuin sanoa selvästi se, mikä itsestä on oikein. Ja on aivan oikein kysyä sitä miksi yhtenäisyys on tärkeämpää kuin oikein tekeminen? Trollaaminen on kuin tätä, mutta fundamentalistien aggressioarsenaalilla. Ja sillä että yhtenäisyys ja siihen liittyvä periaatteessa sosiaalisuutta tavoitteleva suvaitsevaisuus on korvattu sillä että merkitys on illuusio. Trolliutta kuvaa juuri tämänlainen ignoranssi. Trollaus on trollaajalle kevyttä ja hauskaa ja kenties älyllisesti innostavaa. Muut sitten maksavat tästä hinnan.

Ja uskokaa, että tiedän mistä puhun. Olen nimittäin itse hyvin tottunut ja harjaantunut trollaamisen metodiikan soveltaja.² Ja tämä on aivan varmasti liitoksissa tiettyyn julmuuteen. Metodeja opetellessa on tullut selväksi että trollit ovat äärimmäisen postmoderneja hahmoja jotka elävät "postmodernismin "logiikalla"". En kuitenkaan oikeuta fragmentaarisella ja "keveydeksi" kutsuvalla hengellä. Sen sijaan korostan, että minulle trollaamisessa ei ole kysymys maailmankuvasta tai etiikasta. Kysymys on selviytymisestä. Sillä trollit ovat kaikkialla - jopa monet trollaamista vastustavat ja trolleja haukkuvat ihmsiet ovat niin postmodernisteja ja oman näkökulmansa vankeja että he ovat de facto trolleja - ja trollit ovat kuten sosiopaatteja. He pelaavat eri säännöillä. Ja jos pelaat normaalisäännöillä, olet jo yhtä kuin tuhottu ja "hävinnyt". Internetissä tiedetään että trolleja ei tule ruokkia. Tämä on oikeansuuntainen huomio joka johtuu juuri siitä että et voi keskustella trollin kanssa normaalin inhimillisen kommunikaation keinoin ilman että lopputuloksena on lihava trolli. Trollin, kuten sosiopaatinkin, päihittää vain toinen, taitavampi, ovelampi ja vahvempi trolli.³ Ja koska oman julman persoonallisuuteni takana on Martti Lutherin henkeä lähestyvä aggressiotyyppi, jonka tapana on pelata toisen pelikentällä kovemmin kuin tämä itse ja jonka tapana on myös antaa vähintään samalla mitalla takaisin, on selvää miksi olen päätynyt nimenomaan siihen miten trollausta käytetään esimerkiksi kuulustelumetodina.

Sillä trolli on vähän kuin postmodernisti joka sanoo ensin hylkäävänsä absoluuttisen totuuden ja varmuuden ja jolta kysytään että onko tämä kannanotto absoluuttinen. Ja kun hän vastaa nauraen, että kyllä. Ei siihen voi vastata muuta kuin sanomalla että tämä relativismi on kenties totta hänelle.. Naurun voittaa vain toinen nauru. Viimeksi naurava nauraa parhaiten, ja siksi firsterien lisäksi netti onkin täynnä trolleille kostavia joiden on pakko saada viimeinen sana, mutta joilla on vaikeaa koska hyvin trollattu trolli provosoituu hakemaan itsekin viimeistä sanaa.

---

1 Näistä ensimmäiset lienevät ilmiselviä, ja viimeisimmän tulkinta syntyy siitä että tiedostaa Merleau-Pontyn keskenjääneen "The Intertwining–the Chiasm":an. Tämä keskenjäänyt arvoituksellinen teos joka on lähempänä runoutta kuin analyysiä luo koskettavista käsistä ajatuksen. Ajatuksen siitä, että käsi samanaikaisesti koskettaa että tulee kosketetuksi. Ruumiillisuuden filosofiaan keskittynyt herra otti esimerkiksi kun ihminen koskettaa omaa kättä toisella kädellään ja että havainnoinnissa käsi on jokin joka tuntee ja toisaalta se myös tulee tunnetuksi. Runkkari siis koskettaa itseään itsellään ja kiihottuu omasta ruumiistaan joka sattuu olemaan samaa sukupuolta kuin on itse.
2 (Itse asiassa voit huomata miten olen täyttänyt itsetarkoituksellisesti tämän blogauksen erilaisilla trollauksessa käytetyillä metodeilla. Se demonstroi koko pointtini, eli sen että postmodernismi on perseestä mutta sen oppiminen on tärkein kansalaistaito.
3 Trolli on siis vähän kuin ninja, joiden päihittämiseen tarinoiden mukaan tarvitaan toinen ninja.

Debattiturhaumasta ja laumahenkisyydestä

Olen toistuvasti saanut ns. mukavilta ihmisiltä lausuntoja joiden mukaan heille keskustelu ei ole setvimistä. Että on mielenkiintoista ja hauskaa nähdä eri näkökulmia. Heille debatti on riitelyä ja egoilua. Eli väittely on yksi keino harrastaa itsekorostamista. Tässä on helppo nähdä totuutta. Väittelyssä menestyminen kouluttaa paremmaksi väittelijäksi ja se vaikuttaa itsetuntoon kohottavasti. Sitä voi tulla ylpeäksi. Tunnistankin näitä piirteitä itsessäni.

Lisäksi debatointi erimielisten kanssa tuottaa konflikteja. Vääntöä ja loukkaantumisia syntyy väistämättä. Ja jos minä olen paikalla, niitä syntyy jo ihan yleisen keskustelusanavalintavarastoni ja yleisen vittupäisyyteni vuoksi.

Kuitenkin "Tiedemies" kirjoitti hieman asian varjopuolesta. Hän keskittyi rasismiaiheeseen, mutta idean voi laventaa kaikenlaiseen. "Toisin kuin tavanomaisessa sodassa. ns kulttuurisodassa taistelut riehuvat ankarimmin kaukana sieltä missä oikeasti vihollisia kohdataan. Kiista "mokuttajien" ja "rasistien" välillä on aina kovimmillaan siellä, missä a) ei ole oikeasti ulkomaalaisia - tai ainakaan varsinaisia ulkomaalaisia - ja b) missä ei ole erimielisiä ihmisiä kuin korkeintaan jonkinlaisina nimellisinä narreina. Oikeamieliset rasisminvastustajat sulkevat "persut" pois tuttavapiiristään ja ns kansallismieliset puolestaan paranoidisti sulkevat silmänsä ja korvansa Etelän Metialta ja sen mokutusagendalta. Kun on täysin samanmielisten ympäröimänä, ei mielipiteenmuodostus tapahdu niin, että tarkastellaan omaa välitöntä ympäristöä ja siinä eläviä yksilöitä, ja laajennetaan sitä asteittain, bayesilaisittain päivittäen ennakkoluuloja. Sensijaan se tapahtuu niin, että otetaan ennakkoluulo lähtökohdaksi, ja sitten kilpaillaan siitä, kenen mielipiteet ovat puhtaimmat ja oikeimmat."

Tämä kohta muistuttaa siitä että tosiasiassa kaikki väittely on paitsi egoilua, myös egoilua ehdoilla ja riskeillä. Erimielisten kanssa debatoidessa ylilyönti egoilussa kostautuu. Näin siinä on itse asiassa itseään jarruttava ketju ; Mitä kovemmalla tasolla ja kovemmalla ehdottomuudella ja rajulla kielenkäytöllä pelaa, sitä isommat riskit ovat. Kun on heittäytynyt koko olemuksella ja raivolla ja omanarvontunnolla puolustamaan jotain koka paljastuu tyhmyydeksi, ego rapisee maahan.

Sitten on tietysti "mukavia ihmisiä" (heittomerkeillä) jotka ovat keskustelijoiden sijasta julistajia. Heistä vastaanpaneminen on inhottavaa. Ei siksi että he vihaisivat konfliktia : Heidän koko ideansahan on juuri käännyttää, kritisoida ja kumota jotain jota he pitävät vastustajanaan. He ovat rintamalinjassa siellä missä on erimielisiä. Ja tämä aiheuttaa vääntöä jossa on riskejä. Siksi he haluavat muuttaa keskustelun yksisuuntaiseksi, sellaiseksi jossa he eivät joutuisi ottamaan riskiä. Vaikka monilla on mielikuva jossa julistaja on vaahtoisuisin käännyttäjä, onkin huomattava että he saavat tilaa vain rajallisesti joten he ikään kuin saavat "yksisuuntaisuutta" ehdoin. Yleensä nämä ehdot ovat hyviä tapoja koskevaa. Julistus ei ole itseäänruokkivassa egoiluketjussa.

Osa on sitten vain sisäisesti vastustava. Tällöin omassa piirissä lietsotaan vihaa ja vastustusta. Sisäpiirissä on tälläisissä asioissa helposti itseään ruokkiva ketju. ; Näin ollen pidänkin oleellisena että käydään uskovaisten tilaisuuksissa. Mutta ei siten että olet siellä vieraana vaan siten että olet siellä tuttuna. Esimerkiksi on virhe mennä Jehovan Todistajien tilaisuuteen kutsuvieraana. He välttelevät konfliktia koska kyseessä on joko erimaailmankuvallisen kohtaamistilanne tai vähintään käännytystilanne. Nämä tarjoavat tilaa näyttelylle ja kikkailulle. Sen sijaan kannattaa mennä vierailulle vieraan kaupungin Jehovan Todistajana. Tai kertoa olevansa uskosta karkotettu luopio joka harkitsee paluuta. Tämänlaiset kohtaamiset kertovat oleellisia. Sillä pahimmat karvat näytetää "omilla omien keskellä". Tämä voidaan tehdä koska viha kohdistetaan poissaoleviin. Tämän tapainen on näkymätöntä mutta julkista aggressiivisuutta.

Tämän vuoksi ei pidäkään ihmetellä että Pascal Boyer pitää uskonnon huolestuttavuuden mittarina nimenomaan sitä miten uskonto suhtautuu apostaatikkoihin, uskosta luopuneisiin. Sisäpiiri joka tietää miten ulkopiiriä kohdellaan on haasteellisin mahdollinen. Tämä on myös syy, miksi minä yhä väännän esimerkiksi kreationistien ja uskovaisten kanssa. Tätä kautta he eivät ole pelkästään jokin poissaoleva abstraktio jota on mukavaa haukkua poissaolevana. Sen sijaan haukun heiltä silmät korvat päästä päin naamaa. Se ei kenties ole kaunein tapa viettää elämää yhdessä ihmisten kanssa. Mutta aina silloin tällöin kun herään "debattilaarin lattialta" nenä veressä se opettaa minulle aimo annoksen nöyryyttä. Nöyryyttä joka on ilmiönä itselleni muutoin niin vieras.

"Kuka ei kuulu joukkoon?" (Niin se käy!)

Isäni oli aikanaan erityisopettajana. Hän oli aikaansaanut provokaatiota sillä, että eräässä joulujuhlassa "tarkkispojat" olivat yhteislaulaneet Juicen "Sian". Tuohon, kahdeksankymmentäluvun aikaan, koulun rehtori oli uskonnollinen. Ja joulutunnelma tarkoitti jotain muuta kuin monokulttuurista suomalaista tunnelmaa jouluun, se oli vielä tätäkin tiukempi, se tarkoitti yhdenlaisen suomalaisen tunnelmaa, uskonnollisen harrasta tunnelmaa. Siksi laulu herätti tunteita, provosoitumista ja vastaanpanoa. Siinä metelin ohessa - jos minäkin sen muistan, niin jotain sekin jo kertoo - oli vaikeaa huomata sellaisia pikkuasioita, että häiriintyneiksi eriytetyt oppilaat siinä tekivät yhdessä jotain.
1: Isäni oli sinänsä mielenkiintoinen (~lue : provokatiivisuuteen asti rempseä) valinta tarkkailuluokan opettajaksi. Hän meni sinne suoraan vankilasta. (Hän oli kyllä vartijana eikä asiakkaana.) Ja häntä kutsuttiin Chuck Norrikseksi. Tämä oli aikaa ennen niitä Norrisvitsejä. Sittemmin hän on rauhoittunut ja seestynyt ja kuluttaa aikaansa rauhanomaisesti esimerkiksi leikkelemällä sormiaan sirkkelillä.

Tästä loukkaantuminen nähtiin siis sitä kautta että se rikkoi uskovaisen omana pyhäksi pitämää asiaa vastaan. Tämä on yleinen loukkaantumisen muoto jota yhteiskunnassamme suvaitaan yllättävän paljon. Tämän edessä joustaminen tarkoittaa sitä, että suojellaan "uskonrauhaa", ollaan "avomielisiä" ja "kunnioittavia". Samalla tämä on kuitenkin aina sitä, että jotain syytetään saastaiseksi. Esimerkiksi rehtorin oli pakko halveksua Sikaa kulttuurisena ilmiönä voidakeen tuohtua tällä tavalla. Tämän epäkunnioittavaa (jne.) henkeä ei tunnusteta koskaan kun tälläistä tuohtumista tapahtuu. Ja sitä tapahtuu aika usein.

Tämä muistuttaa siitä, että kulttuurissa pitää joustaa ja kestää joskus itsestä nolojakin juttuja. Tai oikeastaan koulussa ei pidä.

Esimerkiksi äidinkielen kohdalla luetaan klassikoita joita on yleisesti ottaen valikoitu siten että ne eivät ole kovinkaan kiinnostavia. Syynä on se, että näitä kirjoja on selkeästi valikoitu siten että ne olisivat mahdollisimman poliittisesti korrekteja. Oppilaita ei siis pakoteta lukemaan raskaita kirjoja joissa on julmiakin teemoja. En esimerkiksi voisi kuvitella että Vonnegutin "Teurastamo 5" päätyisi pakkolukulistalle, siitä huolimatta että se on hyvä teos. Valittujen kirjojen yleinen itsetarkoituksellinen loukkaamattomuus onkin se pinnallisin kokemukseni koulujen lukuohjelmistoista. Asiaa on selkeästi mietitty huolella. Tätä sensuuria pidetään kunnioittavana. Että ei osallistuteta ketään tutustumaan kirjallisuuteen joka esimerkiksi ravistelisi ellei peräti murskaisi omia vallitsevia uskomuksia.



Ai, Jeesuslaulu?
Vain kuolleen ruumiisi yli!



Nostin tämän esiin sillä, että joulujuhlissa ja koulussa on toinenkin kinanaihe. Etenkin näin joulun alla korostuu se, että joulukirkko ja uskonnolliset kappaleet joulujuhlissa häiritsevät ateisteja. (Tai teknisesti ei kaikkia heitä vaan osaa heitä.) Tässä kohden alustuksestani ei ole vaikeaa huomata, että asiaan voi ottaa kaksi kantaa. Ravistelevan kannan, jossa häiriötä ja ärsytystä pitää kestää koska se nyt kuuluu ihmisenä olemiseen. Jossa vaaditaan muutosta äidinkieleen ja muuhun sensruuritoimintaan. Tai jossa sitten hyssytellään ateistit suojaan koska kaikkien näkemyksiä pitää suojata järkytykseltä.

Tosiasiassa liian moni ei suostu kumpaankaan edellämainitsemistani strategioista. Syynä on yleensä juuri se, että loukkaantumisen syyksi sallitaan vain Pyhäksi Määritellyt arvot. Näin esimerkiksi uskovaista ei voi pakottaa vapaa-ajattelijoiden rituaaleihin koska se loukkaa hänen pyhäksi näkemäänsä asiaa. Mutta koska ateisti ei usko Jumalaan, ei kirkossa mikään olematon tietysti voi hyökätä päähän. Pohjimmiltaan tämä tarkoittaa sitä että ateisti ei siis saa välittää asiasta ja loukkaantua mistään tämänlaisesta - se oikeus on vain uskovaisilla. (Minusta on aivan yksi sama miten asia korjataan kunhan se korjataan.)

Yleensä ottaen kirkossakäymistä on helppo puolustaa korostamalla sitä että se on vain kulttuuria. Kirkko on teknisesti ottaen vain kasa tiiliä. Uskonnon rituaalit ovat ihan samanlaista ritualisoitua hoopoutta kuin rivitanssi - jota sitäkin joudutaan katsomaan esityksissä vaikka nukuttaisi. Lisäksi kirkossa ei vaadita asioihin uskomista, riittää että istuu kohteliaasti kirkon penkissä eikä mölyä älyttömästi. Tämä nojaa siihen että kirkko on vain talo ja uskonto vain kulttuuria. Kristinuskon oma perusta on tietysti siinä että juuri näin ei ole. Ja itse asiassa aika harva ateistikaan asiaa tänä pitää. Kirkko että sen rituaalit liittyvät nimittäin Jumalan sijasta ihmisjoukkoihin ja valtainstituutioihin jotka ovat hyvinkin todellisia. Se, että instituutiolla on niin paljon valtaa että se voi pakottaa erimieliset istumaan oman valtansa symbolina toimivaan rakennukseen kuutnelemaan hoopouksia on jo itsessään monille symbolinen alamaisuuden osoittaminen.

Liian vähän aseita.
Ihan alastomalta tuntuu.

Itselleni kirkossa käyminen ei ole ollut yhtä verevää kuin tämä. Kuitenkin siinä on aina jonkinlainen pieni hermostuneisuuden olo. Syynä on se, että siellä ei ole mitään lappuja joissa lukisi että "olen ateisti". Näin ollen kaikki ihmiset näkee helposti uskovaisina. Ja tällöin syntyy helposti "kuka ei kuulu joukkoon" -tunne. Se ei synny siitä että muut vaatisivat. Vaan se tulee siitä että on erilainen. Jokainen joka on joutunut sosiaaliseen tilanteeseen joka alleviivaa että on erilainen (eikä missään positiivisessa kehuvassa mielessä jossa olet tohtorintutkintoa saamassa tai muuten juhlakalu) tietää että tämä synnyttää omituisen viheliäisen kaikerruksen. Kirkkorituaali on korostetusti tehty muita varten.

Monesti uskovaiset ovat hyvin kiinnostuneita muista uskonnoista. He voivat riemumielin tutustua vieraisiin kulttuureihin ja käydä niiden tilaisuuksissakin. Tämä on kulttuurinvaihtoa joka muistuttaa lähinnä turismia. Rituaalit ovatkin turismissa suosittuja koska ihmiset haluavat hakea tälläistä eksotiikkaa. Tässä mielessä kirkkoon meno ateistille voisi olla juuri tämänlaista eksotiikkaa. Kuitenkaan en tiedä ketään uskovaista joka riemumielin rientäisi minun komentamina päivinä vapaa-ajattelijoiden tilaisuuksiin kaksi kertaa vuodessa. Eksotiikka karisee tälläisessä. Ja koulukirkko ja joulujuhlien uskonkappaleet ovatkin juuri tämänlaisia.

Tosin tässä on hyvä huomata, että jos vaikka kerran vuodessa kaikki koululaiset kokoontuisivat buddhalaistemppeliin kuuntelemaan munkkia, niin moni menisi mukaan kiinnostuneesti. Mutta aivan varmasti mukana olisi monia sellaisia kristittyjä jotka kieltäytyisivät kovasanaisesti mukaan menosta. Tämä ymmärretään mutta tätä ei liitetä kristillisyyteen oleellisen vahvasti. Ihminen tietää tämän mutta ei pidä kristittyjä tämänlaisina. Kuitenkin ateismi ja uskonnottomuus määräytyvät usein vahvasti juuri sitä kautta että vain tämä irtautuva nähdään.

Tämä johtuu siitä että ateistit ovat vähemmistö. Harva kristitty lähtisi vähemmistöstatuksesta vierailemaan enemmistöuskonnon tiloihin mielellään ; Uskovaiset eivät olekaan ymmärtäneet sitä että mikä ero vähemmistöstatuksella on ihmisten toimintaan. ; Tontut ja buddhalaiset eivät ole vallassa, eikä heillä ole vaikutusvaltaa jolla iskeä symbolisesti esimerkiksi siihen onko joku ihminen kakkosluokan kansalainen vai ei. Sen sijaan kristityt tekevät tätä sarjatulella, enkä ole käytännössä nähnyt että "asiallinen kristitty" ateisteja puolustaisi näiltä raivoajilta. (Muutamaa aivan harvinaista yksittäistapausta lukuunottamatta.) Toiseusteema on kristinuskon kohdalla oleellinen, toistuva ja naamaanhierottu. (Jos saisin markan aina kun kuulen "arvotyhjiö-nihilisti-militantti..." olisin nykyistä rikkaampi. En toki rypisi rahassa, mutta lähettäkää minulle vain!)
1: Esimerkiksi monet homoseksuaalit ovat "ylikiinnostuneita seksistä" eli he identifioivat aihepiiriä kovasti itseensä. Syynä ei ole pervous vaan se, että tämä erottaa heidät tavallisista ja he joutuvat oikeuttamaan itseään sen alueella. Muualla tarvetta ei ole, joten näitä ei keskusteluissa kuulu. Koomisin kokemani hetki oli kun 20 -vuotispäivänäni päädyin 3 aikaan aamuyöstä kuuntelemaan kun humalaiset homoseksuaalikaverini ensin örisivät negatiivisia heteroseksuaaleista, kunnes löysivät suurimmat vihan kohteensa. Joita olivat biseksuaalit joita he pitivät pervoilijoina ja häntäheikkeinä, että "heterolisääntyjät" jotka ovat homoseksuaaleja jotka hankkivat heterosuhteen saadakseen lapsia. Voisi ajatella että vähemmistöys lisäisi suvaitsevaisuutta ja halua olla avomielinen. Mutta tosiasiassa se ajaa ihmisiä nimenomaan nurkkaan. Vähemmistöläinen joutuu oikeuttamaan ja perustelemaan olemassaolonsa aina. Aina kun esimerkiksi uskonnottouus tulee esiin, on ensimmäinen reaktio yllättyneisyys ja kysymys "miksi". Tämä on kysyjästä kenties kiinnostusta, mutta se on vastaajalle aina se, että ensireaktio on yllätys, järkytys ja kyseenalaistaminen.

Vastustavat piirteet keskittyvät vähemmistöihin aivan siksi että heille arjessa alleviivataan toiseuden kokemusta. Näistä eroista tulee identifikaatteja. Niihin puuttumiseen suhtaudutaan samalla loukkaantumisella kuin mitä kaikkiin itselle tärkeinä pitämiin asioihin. Uskonto puuttuukin sosiaalisen vallan kautta näihin identifikaatteihin. Ja tämä on loukkaantumisen lähde. Tämän ei pitäisi ihmetyttää sen jälkeen mitä psykologia on näyttänyt ryhmäpaineesta. Ei siinä mitään aktiivista ruoskasessiota tarvita, eikä ilkeitä intentioitakaan, että kirkkoreissusta saadaan ahdistava.
1: Siksi ajatus siitä että "olematon Jumala" aikaansaisi kokemuksen on hieman naurettava, juuri sellaisella tavalla joka näyttää että uskovainen itse ei ole niin avomielinen että olisi kiinnostuneesti tutustunut toisen kulttuuriin ja ymmärtänyt tämän näkökannat ennen kuin lähtee tätä kritisoimaan. Ja paradoksaalista kyllä, se että hän ei ole valta-asemasta ja enemmistöstatuksesta pystynyt tähän on hänelle vaatimus muille täytettäväksi. Hän vaatii muilta sellaista mihin ei itse pysty.

Koulukirkon kohdalla tämä loukkaavuus on usein ymmärretty. Kirkkoon ei mennä. (Tosin nostin asian tässä esiin, koska tästä kirkkoon menemättömyydestä nuristaan säännöllisesti ja nuristiin nytkin. Osalle on kammottavaa että sitä joutuu noudattamaan perustuslakia. Pikkumaisuutena pidetään jos vaatii että sen mukaan eletään. En sano muuta kuin että onneksi olkoot heille vain.) Joulujuhlissa tilanne on toinen - aivan kuten kevätjuhlissakin. Tosin tässäkin kohden on kyllä ollut kovasti keventymistä sitten 1980 -luvun. Nykyään Sika ei ole mikään suuri yllätys. Ja onpa joulujuhlissa nähty vähäpukeisia tonttutyttösiä jotka voisivat kyllä järkyttää vanhoillisemman uskovan tuntemuksia. Itse korostaisin että joulujuhliin pitäisi joko tasapuolisuuden vuoksi joko saada monikulttuurisuutta jossa olisi muutakin kuin vain se kristinusko. Pääsisivät näyttämään kristityt avomielisen kunnioittavuutensa. Tai sitten suojellaan herkkiä tunteita ja sensuroidaan rajulla kädellä. Nykyinen tilanne jossa monokulttuurista joulujuhlaa puolustetaan monikulttuurisuuden nimissä ei kestä.

Trendi on tosin oikeaan päin. Ja joululaulu nyt on aika kosmeettinen ongelma uskonnonvapauden puolella. Joten korostaisin sitä että puolin ja toisin olisi hyvä hakea kompromissia ja pyrkiä toista vastaan. Sen sijaan että olisi siinä nykytilassa jossa selittää omaa kantaa ja kritiikin tullessa selittää sitä lisää. Eikä kukaan liikahda tästä poterosta. Kyllä sitä pitää nyt kohtuudella sietää. Joku "Sika", vähäpukeiset tonttutytöt, buddhalaiset rituaalit, ja Jeesuslaulu kannattaa mennä vaikka hammasta purren läpi. Se toki vituttaa - aidosti ja syvästi vituttaa vaikka asia voi tuntua pieneltä ; Tilanne on käytännössä sitä että sitä vertautuu vegaaniin jonka suuhun pakkosyötetään siivale kinkkua.

Mutta tämä ei toisaalta eroa siitä perusarjesta joka tarjoaa lähinnä tätä. Ihmisen on vain kestettävä kaikki se vitutus mitä elämä tarjoaa. Sitä riittää. Tähän voin tarjota lohdun sanoja. Lohtuni ei ole se, että tarjolla on taidetta, urheilua ja uskonnollisia rituaaleja jotka tuottavat keinotekoista iloa jossa ihminen absurdin keinoin luo mielivaltaista estetiikkaa maailmaan joka ei sitä muuten tarjoa. Lohtuni on se, että onneksi siihen vitutukseen kuolee. Ennemmin tai myöhemmin.

---

Kirjoittajalle asia on kaiken kaikkiaan verevä ja tärkeä ; Kirkko on vain talo. Uskonrituaalit taas ovat totaalista hölmöilyä. Mutta hölmöily taas on rakas ja tärkeä osa ihmisyyttä. En siis vihaa Jumalaa, kirkkoa enkä välttämättä edes uskontoa joka on sellaisenaan vain irtoteologiaa. Ongelmana ovat ne ihmiset. Niistä kun pääsisi jotenkin eroon, niin kirkossakäyminen tuntuisi taas kivalta.

Pois silmistä, pois mielistä

"Teepussiajatuksia" -blogissa otettiin kantaa "Hotelliraamattujupakkaan" (siihen johon itsekin otin kantaa aiemmin). Kun hotelleihin ei ajateltu liittää "Raamattuja" nousi tästä melko kovaa meteliä puolin ja toisin. "Teepussiajatuksia" toi jupakkaan kulman jota en ole itse asiassa aivan hirveästi käsitellyt uskonnonvapausteemassa muutenkaan. "Hotellinjohtajan perustelut olivat loogiset: "Uskonnollisen sanoman levittäminen ei kuulu tehtäviimme." Perustelut olisi joku toinen voinut sanoa suoremminkin: eihän kukaan ole ikinä niihin kaikissa muissa hotelleissa lojuviin punaisiin kirjoihinkaan koskenut, ja monia niiden tyrkyttäminen myös loukkaa." Näin esilläoleva Raamatulla olisi likimain yksi oleellinen funktio "Niillä, jotka haluavat oikeasti lukea raamattua hotellihuoneessaan on oma mukana. Kukaan ei myöskään löydä uskontoa elämäänsä hotellin pöytälaatikosta, onneksi. Nämä ihmiset eivät vaan kestä ajatusta yhteiskunnasta, jossa uskonto on oikeasti oma valinta ja ennen kaikkea henkilökohtainen asia. Punaisen kirjan ainoa jäljelläoleva tehtävä onkin kristinuskon olemassaolosta ja asemasta muistuttaminen niin niille, jotka kyseistä uskoa tunnustavat kuin niillekkin, joita kyseisen uskonnon olemassaolo ja valta-asema harmittaa." Toki kampanjaa moitittiin siitä että kannanotto tehtiin julkisesti. Jos ääneenlausuntaa ei olisi tullut, olisi asia vain painunut kaikkeen hiljaisuuteen. "Jos näistä yöpöytäraamatuista haluaa eroon, miksi ei tajua tehdä päätöstä hiljaisesti ilman lehdistötiedotetta? Ei kai kukaan voi ajatella saavansa plussan puolelle jäävää mediajulkisuutta tällaisella kansakuntamme perustuksia repivällä päätöksellä?"

Tämä näkökulma on omalla tavallaan oleellinen. On selvää että hotelliraamatut ovat käytännössä aina "rakkaamatta", erittäin siistissä kunnossa. Jos repisit satunnaisen sivun ja laittaisit samannäköisellä tekstillä korvaavan sivun paikalle jossa lupaat ostaa uuden Raamatun jos vandalismista ilmoitetaan, ja annat mukaan yhteystietosi, olisi äärimmäisen epätodennäköistä että jäisit teosta kiinni. Hotelliraamatut ovat niin tuliteriä että on selvää että niitä ei käytännössä juurikaan lueta. Ne ovatkin käytännössä ensisijassa muistukkeena eivätkä antamassa mitään luettavaa. Se, että joku lukee kirjan on harvinaisuutensa vuoksi pakosti teoksen sekundäärinen funktio.

Ylläoleva edustaa yhtä suhtautumistapaa uskontoon. Se perustuu pseudodiplomaattiselle uskonnonvapaudelle. Pseudodiplomaattisuus tulee siitä että se kunnioittaa harmoniaa keskustelun yli. Siksi päätös joka vain tehdään nähdään parempana kuin vaihtoehtonsa. Koska keskustelu ja siihen liittyvä erimielisyys nähdään repivänä.

Tässä mielessä onkin hyvä muistaa että uskonnonvapauden rajoittamisessa ja uskonvapaudessa on ääripäät.

Aktiivinen pahanteko

Ensimmäistä ääripäätä edustakoot tuore tapaus jossa Amerikkalainen pastori edusti sitä että uskonnonvapautta suojellaan parhaiten sillä että uskovaiset pieksävät lapsia joilla on homomyönteisiä mielipiteitä. Lisäksi hän antaa erinomaisen ehdotuksen siitä jos poikalapsi alkaa käyttäytymään tyttömäisesti ja homosti "So your little son starts to act a little girlish when he is four years old and instead of squashing that like a cockroach and saying, 'Man up, son, get that dress off you and get outside and dig a ditch, because that is what boys do,' you get out the camera and you start taking pictures of Johnny acting like a female and then you upload it to YouTube and everybody laughs about it and the next thing you know, this dude, this kid is acting out childhood fantasies that should have been squashed." Tämä edustaa tietysti sitä kun uskonnonvapaus ylittää muut oikeudet. Se on hyvin väärin. Tätä voisi kutsua aktiiviseksi pahanteoksi.

Tämä on pahuutta joka on luonteeltaan sellaista että se yleensä johtaa voimakkaaseen vastareaktioon. Ja tätä kautta niiden ongelmat torjutaan.

Kun erittäin omintakeinen henkinen ja fyysinen väkivalta kohtaavat syntyy tietysti jotain. Sanotaan asia niin, että minulla on jonkinlainen pieni ote siitä mitä tämänlainen jotain voi olla. Ja se ei suinkaan ole mitään ylenmääräistä rakkautta ja kunnioitusta Jeesusta kohtaan. Se jotain on enemmänkin sitä että "Saat toki aivan rauhassa yrittää lyödä minua tuolla kepilläsi. Kunhan ymmärrät että seuraavan kerran torjun iskun syrjään, ja sitten itsesuojelun nimissä taitan kätesi yhdellä liikkeellä irtipoikki. Ja sen jälkeen oletan että noudatat kultaista sääntöä, eli olet tehnyt muille mitä toivot toisten tekevän sinulta. Ja siksi löydät lyömäkeppisi jostakin paikasta jonne kammoamasi homoseksuaalit mielellään tunkevat asioita. Ja tämä keppisikin muuten höylää kivasti edestakaisin. Ihan sen takia että tällä keinoin opitaan rakkautta. Sinäkin opit rakastamaan homoseksuaaleja sen kautta että sinua piiskataan ja sinua osallistutetaan vastustamaasi asiaan jotta oppisit ymmärtämään sitä - ja jos määrä ei riitä, niin hoitoa ei ole annettu tarpeeksi, niinhän se logiikka meni sinunkin kanssasi. Että hyvää päivänjatkoa. Mätäne Helvetissäsi." (Ja tämä jotain ei ole uhkaus vaan lupaus.)

Toisin sanoen aktiivinen pahanteko johtaa helposti kostamiseen tai herättää ihmisten oikeustajun. Näin tapaukset voivat olla ongelmallisia, mutta niihin myös puututaan. Eli nämä ovat ikäviä tilanteita joita ihmiset ns. ratkovat ja ratkaisevat. Asiat tulevat esiin ja sen jälkeen niitä on yleisesti ottaen hyvin vaikeaa puolustaa.

Passiivinen pahanteko

Toisesta ääripäästä saadaan sitten esimerkki Juha Leinivaaran esilletuomasta tilanteesta. Hän nimittäin puolusti uskovaisen lupaa pitää Jeesusta kannattavaa fanipaitaa. Amerikoissa oltiin nähty että paita jossa lukee "Life is wasted without Jesus" oli jotain jota ei saisi pitää ollenkaan koska joku voi loukkaantua. Kunnon uusateistina Leinivaara esittääkin tässä nimenomaan sananvapautta, lupaa keskustella ja olla erimieltä - johon liittyy potentiaalisia riitelyjä - vaikenemisen ja vaientamisen sijaan. "Jos joku loukkaantuu tuollaisesta paidasta, jossa ei ole rivoja kuvia tai kirosanoiksi luokiteltavia sanoja tai suoranaista katkeraa vihapuhetta (mitä hittoa se sitten tarkoittaakaan), niin hänelle täytyy opettaa itsetunnon vahvistamiskeinoja. Opettajat sanoivat, että oppilailla on oikeus pitää paitoja joissa on heidän uskontoonsa liittyviä tekstejä. Kunhan paidat eivät loukkaa muiden uskomuksia, rotuja, uskontoa, kulttuuria tai elämäntapaa." Tämä edustaa sitä että ollaan passiivisesti pahanteossa. Sensurointi on vapauksien rajoitus. Ja kun se tehdään tämänlaisissa tilanteissa, on kysymys pikkumaisuuksista.

Hyvin moni sekoittaa tässä kohden pienen asian siihen että asia olisi merkityksetön. Pienestä asiasta nouseva kina alistetaan tällöin turhaksi selittämällä että koko kina on pelkkää tyhmyyskilpailua. Toki itse kina usein onkin pikkumaisuutta puolin ja toisin. Mutta kuitekin yllättävän usein tällä ei kannattaisi irrelevantisoida kiistaa. Sillä vallankäytössä onkin juuri niin että normien kaikenkattavuus on yllättävän usein juuri se jota kautta se saa pahimmat vaikutuksensa. Kun valta on pienimmissäkin asioissa, on kontrolli totaalisinta. Tässä mielessä nimenomaan pienimmissäkin yksityiskohdissa näkyvät kontrollit kuten sensuuripyrinnöt ovat hyvinkin vakavia. Kun jokin valta dominoi irrelevanteissakin asioissa ja sillä on myös suurissa asioissa valtaa ja sen arvomaailmaa kannatetaan ja seurataan laajasti, on selvää että kyseessä on laaja ja hyvin kaikenkattava valtaverkosto joka tunkeutuu kaikille elämänalueille, myös mitättömille ja merkityksettömille.

Tässä kohden olennainen on esimerkiksi Hitchensin yksi ideoista jonka mukaan uskonto on hallitseva juuri siksi että likimain kaikki aiheet on uskonnollistettu. Eli vaikka kysymys olisi vain mielipiteestä, on uskovaisilla siihen kanannotto ja dogma ja erimieltä oleminen ei enää olekaan mielipide vaan uskonnonvastaisuutta. Tämä taas on juuri sitä että uskonto myrkyttää kaiken. Eli uskonto on totalitaarinen kaikenkattava kontrollijärjestelmä jolla hallitaan mielipiteitä, ajatuksienvaihtoa ja muuta vastaavaa. - T -paitasensuuri vain näyttää että myös uskonnoton puoli voi tehdä tämänkaltaista. Vaikka paita itsessään ei olisi syrjivä vaan enemmänkin julistaa omasta vakaumuksesta ja sen syvyydestä, se nähdään jonain joka vastustaa muiden näkemyksiä. Koska koko aihe on ideologisoitu. Kyseessä ei enää olekaan muka vakaumus ja mielipide vaan uskonnottomienvastaisuus. (Leinivaara ja monet muut uusateistit ymmärtävätkin että tämänlainen ei ole reilua tai asiallista. Heitä tarvitaan lisää.)

Passiivisen pahanteon ongelmana on se, että jo klassiset totalitarismit tuntevat sen että näkemysten sensuuria voidaan harjoittaa harmonian nimessä. Kina tuntuu aggressiolta, passivinen sensurointi ei. Näin tuntuu että tällä ajetaan rauhaa ja yhteistä hyvää. Totuus on kuitenkin yleisesti ottaen jotain aivan muuta.

Yhdistelmäongelma.

Raamattujen hotellissaolo onkin tältä osin hyvin vaikea. Sillä valta näyttää että tässä kamppaillaan laajemminkin. On selvää että uskovaisten vaatimus pitää Raamattu esillä kuvastaa pyrkimyksiä muistuttaa uskonnon vallasta. Tässä mielessä se, että hotelli taipuu kuvastaa sitä että uskonto näyttää muskelia. Ja että se voi tehdä sen siitä huolimatta että rakkaamaton hotelliraamattu muistuttaa konkreettisesti myös siitä että kyseinen teos on vierailijoille käytännössä poikkeuksetta aivan turha. Valta ilman kannattajia on jotain joka onnistuu demokraattisessa maailmassa vain harvoin ja on selvää että uskonnolla on tässä kohden erityistila. Jokin jota oikeastaan mikään muu ei voi edes toivoa ääneen ilman että sitä pidettäisiin totalitaristisena ja sortavana ja epädemokraattisena ja tätä kautta nyky-yhteiskunnassa "kaikin tavoin äärimmäisen tuomittavana".

Mutta myös se että Raamattu otetaan pois statementilla on ongelma. Se on ääneenlausuttuna lihaksenpullistelua. Ja kaikista pahin mitä voidaan tehdä on se, että kirja vain otetaan pois ilman keskustelua. Koska se näyttää että yhteiskunnassamme voidaan vain päättää asioista. Näin ollen hotellien jupakka oli selvästi kaikilla tavoilla mainitsemieni kahden pääluokan välissä. Siinä oli tarjolla molemminsuuntaista pienisieluista jotain.

Itse kannattaisin sitä että hotelleissa olisi esillä vain lahjoitettua kirjallisuutta. Näin siellä voisi olla tarjolla esimerkiksi "Raamattuja", "Koraania" tai "Sormusten Herraa" ja skientologien koottuja. Tässä on se hyvä puoli, että kirjojen lahjoittaminen maksaa aina rahaa. Ja jos uskonto antaisi Raamattuja joita kukaan ei lue, se käytännössä haaskaa uskonnon ideologiajunttailuun käytettävissä olevia rahoja. Se kuluttaisi rahaa ilman tuloksia. Minun mielestäni tämä on riemukasta ja ajaa uskonnottomien asiaa kenties enemmän kuin ensivilkaisulla luulisi. Olen siksi iloinen jokaikisestä rakkaamattomasta hotelliraamatusta joita varmasti näenkin muutaman loppuelämäni ajan. Sikälimikäli tietysti kykenen näkemään yhtään mitään sen jälkeen kun olen tutustunut hotellihuoneen minibaarin valikoimaan ja turmeltuani silmäni ja aivosoluni hotellin pornokanavilla.

---

Tekijä saa nautintonsa pienistä iloita. Kuten siitä että katsoo kun Raamattu kerää pölyä. Ja kun maalissa oleva halkeama pikku hiljaa kasvaa ... ja alkaa pikkuhiljaa muistuttamaan hirsipuuta.

killanrakentajat (tämä voisi olla avoin kirje jos harrastaisin sellaisia)

"Kirkko kuuntelee" ja "Kirkko välittää" ovat hyvin toistettuja fraaseja joita valtionkirkkomme käyttää mielellään ja toistuvasti. Se, mitä tämä sitten oikein tarkoittaa jääkin hieman vieraammaksi. Useinhan kuunteleminen ymmärretään sitä kautta, että mukana olisi mahdollisuus vaikuttaa ja tehdä muutos.

Tästä muistuttaakin filosofinen ajatusleikki yhteiskunnasta, jossa olisi palautelaatikkojärjestelmä. Siinä kuvitteellinen valtio olisi diktatuuri, joka ajaisi äärimmäistä harmonisuutta jossa riitely olisi kielletty ihmisien suojelemiseksi. Valtio kuitenkin antaisi jokaisen ihmisen olla mitä mieltä on, ja antaisi heidän täyttää palautelappuja kerran vuodessa aivan vapaasti. Mitään seuraamuksia tästä mielipiteenvapaudesta ei olisi, koska ihmiset olisi velvoitettu tottelemaan valtion lakeja ja kärsimään niistä rangaistukset. Ja valtio ei voisi sortaa ihmisiä koska palautelaatikon tekstit poltettaisiin lukematta. Harva ajattelisi että tämänlainen valtio oikeasti välittäisi tai kuuntelisi. Itse asiassa sen sisällä mielipiteenvapaus ja ilmaisunvapaus joihin se yrittää vedota tekee sen hyvin omituisesti, tavalla jota ei voi pitää kovinkaan relevanttina.

Ongelmana on se, että yleisesti ottaen se, että "Kirkko välittää" tarkoittaa sitä että se ei tuomitse juuri mitään uskonnollista näkemystä harhaoppiseksi itsessään. Kirkko ei esimerkiksi vastusta niitä uskovaisia joiden mielestä homoseksuaalien naimisiinmeno kirkossa olisi oikein. Kirkko ei estä näiden näkemysten ääneensanomistakaan. Kirkko ei vain tee mitään tällä mielipiteellä josta se on tietoinen. Toki kirkko yrittää korostaa että sen jäsenistössä on monenlaisia ihmisiä, mutta se ei valitettavasti merkitse mitään koska valtaosa tästä moniäänisyydestä jätetään impotentiksi abstraktiksi mielipiteeksi joka ei vaikuta toimintaan mitenkään mihinkään suuntaan.

Toki kirkko yrittää vakuuttaa siitä että näin ei olisi. Tämä oli helppo huomata nyt jo "esihistoriaksi ja unohdetuksi mesoamiseksi" jääneen "homoiltaa" seuranneen kohuilun jälkeen. Silloin korostettiin että ei pidä erota kirkosta koska sitä voi esimerkiksi äänestää kirkkovaaleissa. Tämä on kuitenkin melko kosmeettista, koska jos sanotaan nyt että minä haluaisin ottaa yhteen asiaan kantaa ja muutoksen ja haluaisin  antaa oman kirkollisvaaliääneni tähän tiettyyn asiaan, olisi minulla kenties mahdollisuus jos kysymys nousisi esille in first place. Mutta kun kysymys ei nouse. Valtaosa kirkon pysyvyydestä kun perustuu nimenomaan siihen että kirkollisvaaliäänet ja muut vastaavat ohittavat tyystin juuri ne kysymykset ja äänestykset jotka voisivat muuttaa tilannetta jotenkin. - Nyt, kun kohusta on mennyt aikaa hyvinkin runsaasti aikaa, ei ole vaikeaa huomata että kohun jälkeen ei ole tosiasiassa tapahtunut yhtään mitään. Kirkko onkin ohittanut "sekä fundamentalistisiiven että liberaalisiiven". Tämä on toki tasapuolista, mutta se on myös hyvin kaukana niistä mielikuvista joita "välittäminen" ja "kuunteleminen" pitävät sisällään. Kirkon pitäisikin muuttaa sloganeitaan rehellisemmäksi osuvammaksi, kuten esimerkiksi muotoon "Kirkko ignoroi Sinuakin!"

Tässä mielessä kirkko taatusti yrittää olla diplomaattinen. Ongelmana on vain se, että tämä diplomaattisuus on samantapaista kuin uskovaisten anteeksipyynnöt joita "Skeptic's Play" -blogi toi esiin. "If you look at the people behind these particular signs, you'll see that they explicitly don't take a stance on the question, "Is homosexuality a sin?" I believe they're trying to be a "bridge" between people who would answer that question in different ways. Perhaps that is a useful role to play, but it makes me feel that the apologies are dishonest. They may be sorry, but they're not really trying to be unequivocal LGBT supporters. It's like they're there just to score points without really deserving those points." Kirkon kohdalla ongelmana näyttää olevan nimenomaan tämä.

Kirkon piiristä löytyy toki "leppoiston puolelta" ihmisiä jotka viittaavat siihen että he eivät kampanjoi vaan harjoittavat ns. passiivista vastarintaa. Tämä on mielenkiintoinen terminvalinta, koska se viittaa Gandhin tapaan vastustaa väkivaltaista vastustamista. Kun he kertovat tämän, on mukana ainakin implisiittinen viesti siitä että aktiivinen vastakkaisen mielipiteen esittäminen olisi luonteeltaan militanttia. Tämä on melko lähellä syytöstä. Tämän syytöksen tekee omituiseksi se, että itse asiassa mitään passiivisen vastarinnan keinoja ei sovelleta "leppoistossa". Kykenen esimerkiksi lyömään päällä olevat kalsarini vetoa siitä että nämä passiivisen vastarinnan ystävät eivät esimerkiksi aloita syömälakkoja kirkon vanhoillisen siiven toppuuttelemiseksi. "Leppoisto" unohtaakin, että passiivisessa vastarinnassa on se "vastarinta" -osa. Ja huomattavaa on että aktiivisesti kantaa ottavien puolella erimielisyyksiä ei ole hoidettu itse asiassa militantisti vaan se itse asiassa muistuttaa juurikin sitä passiivista vastarintaa. "Leppoisto" on vain passiivista. He noudattavat ajatusta jossa "aika on kypsä" joskus tulevaisuudessa. Eli että ihmisten kannanotot lientyvät ja asiat suttaantuvat kuntoon ilman konfliktin tarvetta. Eli mitään työtä ei tarvitse tehdä kun asiat vain taianomaisesti korjautuvat itsestään ja ilman vaivannäköä kun toinen mielipide vain kuihtuu ja unohtuu muotivirtausten sammuessa ja syttyessä.

Maailmassa on monia ihmisiä (kuten esimerkiksi homoillan kohina puolin ja toisin näytti konkreettisesti) jotka haluaisivat muutosta asioihin (suuntaan tai toiseen). Kohun ollessa lehdissä ja näkyvissä kirkko korosti sitä että muutokset ja vaikuttaminen olisivat mahdollisia. Ja että kirkko ei ole ollenkaan sillälailla tuomitseva vaan on avoin eri vaihtoehdoille. Nyt kun pöly on laskeutunut, on kirkolle selvästi annettu erittäin runsaasti aikaa näyttää toteen nämä lupaukset/väitteet. Valitettavasti ainakaan minä en kykene näkemään mitä kirkko on saanut aikaan tämän asian parantamisessa näiden vuosien aikana. Näyttääkin siltä että kirkkoon kuuluminen ja äänestäminen kirkollisvaaleissa eivät ole mitään vaikutuskeinoja. Ainut hetki kun valtionkirkkomme välittää aidosti ja lähestyy ihmistä aktiivisesti ollen kiinnostunut ihmsien päätöksen syistä ja taustoista, on kirkosta eroamisensa hetki. Tämä asenne sisältää kaksi erittäin huonoa implisiittistä viestiä. (a) Kirkko ei välitä ja kuuntele jäseniään, jäsenilleen kirkko kohdistaa vain ignoroivaa hymistelyä jossa näkemyksen ohittaminen piilotetaan hymyilyllä. Ja mikä kauheinta, tämä tehdään suvaitsevaisuuden nimessä tavalla jossa ignoraatio muutetaan hyveeksi retorisella uudelleenmäärittelyllä. (b) Kirkosta eroaminen ja kirkkoboikotit ovat ainut mahdollinen keino vaikuttaa kirkon asioihin. Ne ovat peräti ainut keino saada äänensä kuuluviin.

---

Toki joku voisi sanoa että Kirkon ei tarvitse hyväksyä mitään naispappeuden ja muiden verevien aiheiden kiistakapuloita koska uskonnollinen dogmatiikka kieltää. Tämä on minusta itse asiassa ihan OK kannanotto. Sen hyväksyminen tosin tarkoittaa sitä että ohitetaan koko "kuunteleminen" ja "välittäminen" ja siihen liittyvä retoriikka vääräoppisuutena ja sanotaan että kirkon tehtävä on olla moraalinen kompassi joka ohjaa ihmisiä. Eikä vain jokin instanssi jota ihmiset ohjaavat. Tässä todellisuudessa kirkko tuomitsee vääräoppiseksi. Mutta toisaalta se myös kuuntelee joitakuita.

circumlocutionary

"yksikön genetiivi ympäripyöreän
yksikön partitiivi ympäripyöreää ympäripyöreätä
yksikön illatiivi ympäripyöreään
monikon genetiivi ympäripyöreiden ympäripyöreitten ympäripyöreäin
monikon partitiivi ympäripyöreitä
monikon illatiivi ympäripyöreihin ympäripyöreisiin"
("Suomen sivistyssanakirja", "ympäripyöreä")

Sananvapaus on kaunis asia. Samoin suvaitsevaisuus. Näiden kohdatessa syntyy monen mielestä ihannemaailma ; Kaikki saavat ikään kuin loistaa ja kaikki olisivat erilaisia mutta samanarvoisia ja asiat etenisivät. Näin voisikin olla. Kuitenkin käytännössä kun sananvapauden ihanne ja suvaitsevaisuuden ihanne kohtaavat, syntyy vain huonoutta. Huonoutta joka kuvaa sitä mallia jota "Napoleonin kompleksit" kuvasi tekstissä "Päättömät kirjoitukset". Tekstissä, jonka ääressä nauroin kerran ääneen ja kaksi kertaa huvitti enemmän ; Hän huomauttaa että "Suomessa ns. laatulehtienkin pääkirjoitukset ovat merkitykseltään hämäriä. Suomessa sanomalehdet kirjoittavat pääkirjoituksissaan poliittisista, taloudellisista, yhteiskunnallisista ja kulttuurisista aiheista, mutta välttelevät viimeiseen asti suoria kannanottoja. Tulokseksi saadaan aina munatonta molemminpuolismuminaa, joka on niin hajutonta, ponnetonta ja mautonta, että sitä voisi luulla puolueohjelmaluonnokseksi." ... "Jostain syystä Suomessa lehdellä ei saa olla pääkirjoituksissa linjaa, josta erikseen mainittaisiin, että se on lehden linja johonkin poliittiseen kysymykseen. Suomessa hukataan pääkirjoitusten potentiaali, ja ne ovatkin pääsääntöisesti sanomalehtiemme tylsintä ja mitäänsanomattominta antia."

Ja koska näyttää olevan likimain luonnonlaki, että jos jossain mainitaankin sanapari "jostain syystä", minulta ilmestyy kannanotto siihen mitä se on.

Nähdäkseni syynä on nimenomaan se, että nyky-yhteiskunta kannustaa ennen kaikkea suvaitsevaisuuteen joka ilmenee erilaisuuksien peittelynä. Kohteliaisuussyistä asioita jätetään monesti kokonaan sanomatta. Tällöin syntyy toki humaania ja ketään loukkaamatonta tekstiä, mutta sen sisältö ja vaikuttavuus katoaa samalla. Lopputuloksena syntyy nykylehdistön pääkirjoituksia joita kuvaa se, että ne ovat mielipidekirjoituksia joita paradoksaalisesti kuvaa mielipiteettömyys.

Olenkin kutsunut tämänlaista strategiaa pseudodiplomatiaksi ; Se ei nimittäin itse asiassa ole suvaitsevaisuutta vaan äärimmäistä suvaitsemattomuutta ; Kun ajetaan kohteliaisuuskulmaa äärimmilleen, saadaan aikaan tilanne jossa juuri mitään ei saa sanoa koska muutoin joku loukkaantuisi. Tätä kautta onkin helppoa esimerkiksi tarttua uskontokritiikkiin "militanttiutena". Ja itse asiassa tämä ilmiö on yleinen muuallakin. Kaikki kritiikki koetaan usein sensuristisena vastutamisena. Tämän lopputuloksena on yhteiskunta joka pelaa herkkähipiäisempien tuntojen mukaan. Tämä voisi olla kaunista, kunnes tajuaa että taktinen suuttumienn tarjoaa tässä maailmassa omituisen vallankäyttöstrategian jossa "marttyyrinkruunu" antaa valtaa ajaa omia asioita ohi keskustelun.

Pseudodiplomatia onkin Suomessa hyödyttänyt nimenomaan niitä asioita joita ei kenties pitäisi. Se on esimerkiksi suvaitsemattomien ääneenlaukojien suojakilpenä kritiikiltä. Se on myös pseudotieteilijöiden ja denialistien vakiokäytänne ; Heidän strategiansa on hyväksikäyttää systeemiä niin että heidän lausumansa pitää nostaa esille koska linjattomuuden vastapainoksi on esitettävä marginaalinenkin käsite. Ja tämänlaisten moittiminen taas on sensuuria ja vainoa.

Pseudodiplomatia on "ääripään ongelma". Toisessa suvaitsevaisuuslinjan ääripäässä on suvaitsemattomuuden suvaitseminen jossa ajatellaan että esimerkiksi natsien lausuntojen kritisoiminen olisi inhottavaa suvaitsemattomuutta ja tätä kautta kiellettyä suvaitsevaisilta ihmisiltä. Tämä taas antaa vallan niille jotka ovat valmiita menemään pisimmälle. (Jotka ovat muuten usein niitä ihmisiä jotka ovat "suvaitsevaisuushyssyttelyilmapiirissä" ovat ensimmäisenä ottamassa itselleen marttyyrinkruunua. Samat tahot ovatkin vaatimassa suvaitsemattomuuden suvaitsemista ja pseudodiplomatiaa, aina sen mukaan mikä heille paremmin sopii.)

Siksi onkin hyvä huomata että suvaitsevaisuus ei tarkoita hyssyttelyä, että avomielisyys ei tarkoita sitä että vain komppaa mitä tahansa mielipiteitä ja että kritiikki ei tarkoita sensuuria. Tai että se että mielipiteen saa sanoa ääneen tarkoittaisi sitä että se olisi samalla perusteltu mielipide. Tämän tajuamisen jälkeen lähtee ponsi sekä suvaitsemattomuuden suvaitsemiselta että pseudodiplomatialta. Suvaitsevaisen yhteiskunnan ei tarvitse - tai oikeastaan edes pidä - suojella vittuuntumiselta tai kritiikin kohteena olemiselta. Sen tulee sen sijaan suojata kiusaamiselta ja vainoamiselta.

Jos tätä ei tajuta, syntyy tilanne jossa mielipiteenvapaus tarkoittaa sitä, että ollaan vapaita mielipiteistä. Tällöin mielipide on vapaa sellaisella omituisella ja hyvin abstraktilla tavalla, vapaa siellä jossain ihmisten näkymättömissä ja kuulumattomissa.

---

Kirjoittaja tunnustaa ympyröiksi vain pyöreät.

Pelkurin merkki?

"City" -lehdessä (4/2012) -lehdessä on vakiotapaan lukijapalautesivu (sivu 6). Nyt siinä oli kommentti "Agnostikot ovat pelkureita" jossa Marko Kemppinen kertoo valitut sanansa. "Tälle ajalle on tyypillistä, että vaikka hinku jonkinlaiseen hengellisyyteen on kova, mihinkään uskontoon ei haluta sitoutua liian tiukasti. Kristillisyydestä poimitaan kivat hippiaatteet kuten rakkauden kaksoiskäsky, mutta ne kohdat joissa Raamattu puhuu vaikkapa naisten asemasta, "unohdetaan". Samalla tavalla buddhalaisuudesta otetaan uudelleensyntymä, mutta se nähdään hauskana mahdollisuutena jatkaa vielä toinen kierros. Uudelleensyntymän kierteestä ei haluta ponnistella irti, koska se vaatisi liikaa ponnisteluja. Lisäksi tulevat vielä päättämättömät, jotka uskovat että "jotain muutakin on", mutta jotka eivät vaivaudu pohtimaan, mitä tämä "muu" saattaisi olla, tai miksi he siihen uskovat. Agnostikot ovat pelkureita! Joko otetaan koko uskontopaketti tai sitten ei mitään."

Olen toki Kemppisen kanssa jostain yksimielinenkin. Ja on toki rakentavaa ottaa tämä esiin. Olen tosiaan sitä mieltä että nykyajan hengellisyys ei perustu dogmien seuraamieen tai opettelemiseen. Uskontojen dogmatiikka nähdään äärimmäisenä tylsyytenä ja epäoleellisuutena. Nykyajan "hengellisyysrenessanssi" onkin siksi omituisen epätäsmällistä ja hyvin heikosti määriteltyä. Ja tämä näkyy vahviten New Age -hrnkisessä kokoonpanossa jossa on todellakin tavallista että uskontojen muinaisuus ja eksotiikka painaa enemmän kuin näiden uskontojen sisältö. Harvassa ovat ne New Agelaiset jotka uskovat sielunkiertoon ja yrittävät etääntyä jälleensyntymänkierrosta. Sen sijaan moni uskoo sielunkiertoon ja haluaa käyttää ties mitä meditaatioterapiaa jotta heidän maalliset pinnalliset ilonsa olisivat helpompia kantaa. Eli hengellisyydellä haetaan terveyttä ja muita vastaavia asioita jotka buddhalainen voisi nähdä ennen kaikkea maailmassa riippumisena.

Olen Kemppisen kanssa yksimielinen siitä että tämänlainen on yleensä laiskaa ja mukavuudenhaluista. Ja jossa riippumattomuus on monin paikoin konfliktipakoisuutta. Esimerkiksi eräs ystäväni on ammattihomeopaatikko. Olemme käyneet useastikin yhdessä erilaisissa paikoissa. Olen havainnut että hän nauttii siitä että saa kertoa Dan Brown -tyylisiä asioita. Hän ei sen sijaan pidä erimielisyyksistä. Hän ei siksi moiti edes ateisteja, ja kun kerran tiimissämme oli teologiaa opiskeleva ateisti, jonka kanssa kävimme varsin häröä keskustelua jossa molemmat ikään kuin "vaihtoivat rooliaan" (esimerkiksi minä puolustin välillä agnostismia ja välistä fundamentalisteja koska kyseinen herra oli välillä liberaalien teologien puolella ja välillä ateistejen). Hän oli huomiotaherättävän stressaantunut tästä vaikka erimielisiä oltiin varsin hyvässä hengessä. Tämänlainen riippumattomuus jossa vältetään sitoutumista ja vältetään konflikteja on todellakin jotain jota voidaan minustakin kutsua nimellä pelkuruus.

Uskovaisen näkökantaa ymmärrän myös hieman siinä että dogma otetaan kokonaisuutena. Se nähdään ikään kuin cherry-picking tieteellisessä ajattelussa. Et voi ottaa konseptista osaa ja jättää toista. Toki vakaumusasiat ovat vähemmän eksakteja, joten käytännössä tämä oikeaoppisuusasenne on laajamittaista dogmaattisuutta jossa ei oikeasti ole kysymys mistään vakaumuksesta vaan siitä että on hitonmoinen kasa Oikeita Mielipiteitä ja että seuraa tiettyä järjestelmää. New Agelaiset nimittäin yleensä ottaen eivät usko Raamattuun vaan että kaikissa uskonnollisissa kirjoissa on osatotuus. Näin he ovat oikeaoppisia New Agen sisällä vaikka se näyttääkin kristityn silmiin kermankuorinnalta. Mutta kuitenkin ymmärrän jos uskovaisesta tämä tuntuu ikävältä. Ja onhan tämänlainen valikointi hieman huvittavaa.

Sitä en sitten ymmärrä, että miten ihmeessä tämä määrittyy agnostismiin. Itse asiassa en kykene näkemään agnostismia minään pohjasävyltään hengellisenä ilmiönä ; Siinä missä ateistisia hengellisyyksiä voidaan etsiä esimerkiksi buddhalaisuudesta, on saman tekeminen agnostismille hyvin vaikeaa. Mystiikan perinne on usein rakentanut "jonkin muun" -konseptille uskonnollis-hengellisen järjestelmän, joka tarkkaamattomalle saattaa näyttää agnostismilta, muta joka on tosiasiassa jonkinlaista teismiä tai deismiä jossa nimenomaan "uskotaan johonkin muuhun" mutta ei sitten oikein oteta kantaa että mitä tämä on. Pidän tämäntyyppistä asennetta rehellisesti sanoen hirvittävänä - ja tämä on yksi syy Intelligent Designiin kokemaani kuvotukseen, ja kenties yksi syy miksi aloitin keskittymään juuri tähän piiriin alunperinkin.

On nimittäin käytännössä mahdotonta rakentaa hengellisen kokemuksen kautta agnostistista piiriä joka ei ajautuisi joko buddhalaistyyppiseen jumalattomaan rakennelmaan tai sitten transsendentin mystiikan piiriin. ~ Kemppisen kuvaama lähestymistapa, vaikka käyttääkin "agnostismin" nimeä ei siksi käytännössä kuvaa tai osu yhteenkään agnostismin mahdolliseen ilmenemismuotoon. Toisin sanoen koko agnostismin liittäminen tuohon oikeaoppisuutta korostavaan ranttiin on ns. olkiukkoargumentti.
1: Ranttaus muuten on siitä omituista että se on tyypillistä esimerkiksi "vapaaseurakuntalaisille" ja helluntailaisille jotka korostavat sitä että usko on sisäinen asia, elävää uskoa, eikä mikään teoreettinen konsepti. Dogmatiikan rooli näyttää että he eivät usko tähän itsekään. Uskonto on heille nimenomaan mielipidejärjestlmä jossa on "nippu tiettyjä mielipiteitä" ja jotka on otettava dogmaattisen ehdottomasti tai ei ollenkaan.
2: Koomiseksi tämä käy kun muistetaan että tosiasiassa ateistit kohtaavat valtavaa dissaamista. Heidän moraalisuutensa kyseenalaistetaan toistuvasti ja heidän rationaalisuutensa kiistetään. Ei siis ole kovin järkevää sanoa että uskovaisuuspiiri kannattaisi minkäänasteista mielipiteenvapautta ; Kun vaihtoehdot ovat (a) Uskonto on kaikki tai ei mitään -periaatteella toimiva jossa on tietty mielipiteistökin mukana ja (b) ei mitään -vaihtoehto ei ole hyväksyttävä millään järjellä tai etiikalla.
___1.1: Strategiana tämä on ilmiselvää mediapeliä, eli tunnustaa ehdottomuuttaan ja ehdottomuuden laajakirjoisuutta koska sen jälkeen heitä pidettäisiin suvaitsemattomina. Siksi on hyvä aina kohdistaa suvaitsevaisuutta johonkin tahoon. Mielipiteenvapaus on tässä keskustelukentässä jokin joka ilmenee "aina jossain muualla", eli teksteissä sovelletaan suvaitsevaisuutta aina johonkin kolmanteen osapuoleen joka ei ole vastustamisen aiheena. Ja sitten kun tämän suvaitun tahon kanssa keskustellaan niin pelikenttä vaihtuu ja ollaan suvaitsevaisia jollekin muulle taholle. Tämä pseudodiplomatia on hauskaa. Agnostikot nähdään ateistien kanssa keskustellessa harkitsijoina jotka ottavat asian vakavasti. Ateistit nähdään taas agnostikkojen kanssa jonain joka voidaan hyväksyä koska he tottelevat C.S. Lewisin rajausta uskonnon perusluonteesta ja ottavat uskon joko kokonaan tai eivät yhtään. Ateistien kanssa keskustellessa ateisti on tietysti vain militantti ja vihainen. Ja agnostikon kanssa keskustellessa agnostikko on pelkuri.
___1.2: Toisaalta valinta on myös suosiopeliä. Uskovaiset ottavat agnostikot mielellään osaksi omaa poliittista agendaansa "ihmisinä joista uskonasioita on järkevää edes harkita vakavasti otettavina". Näin uskonnollisuuslinjaman puolustaminen demokraattisessa yhteisössä onnistuu. Oikeaoppisuuskysymyksissä taas agnostismi on sitten harhauskoa. Keskustelun kontekstikin vaikuttaa siis runsaasti. Tämä kertoo siitä että kaikki agnostikkojen kohtelueroista ei johdu manipulatiivisesta mediapelistä ja kikkailusta vaan osa on kontekstisidonnaisuudesta johtuvaa suhtautumistapaeroa. Toisaalta tämä alentaa agnostikot edellistä vaihtoehtoa tehokkaammin "pelinappulaksi" johon voidaan vedota ja josta voidaan irtautua aina sen mukaan mikä on oman agendan levittämisen kannalta kätevintä.

Usein ongelmana on se, että agnostismi nähdään riippuvaisena. Se on kuitenkin itsellinen ajattelujärjestelmä. Näin ollen agnostismi ei ole alisteinen uskonnolle tai ateismille. Ja jotta en korostaisi liikaa tätä uskovaisnäkökulmaa, nostan esille "Huff Postin" jutun "Two Ways of Thinking About Agnostism". Tässä aiheena on uusateismi. Sen piirissä Hitchens ja Dawkins suhtautuvat agnostismiin hyvin eri tavalla. Hitchens näkee että uusateismi ja agnostismi liittyvät voimakkaasti yhteen. Hän puhuu siitä miten samaa teemaa hakee kolme keskenään hieman erilaista tahoa "American freethinkers and agnostics and atheists." Dawkins taas on eri linjoilla ja hänestä ateistit ja agnostikot ovat eri asia. "Dawkins, by contrast, targets "faith-heads" and agnostics." Toisin sanoen uusateismin piirissäkin agnostikot ovat usein aivan samalla tavalla "pelinappuloita".

Ongelmana onkin se, että agnostismi on latistunut pelinappulaksi jota ei enää nähdä omana irrallisena kannanottonaan. Se nähdään likimain ainoastaan liitoksissa uskontoon tai ateismiin. Tämä voi selittää myös sen miksi agnostismi liitetään virheellisesti näkemyksiin jotka ovat ilmiselvässä pintapuolisessakin analyysissä teismiä, deismiä tai mystiikkaa. Agnostismin kohtaama vastustus sekä ateistejen että uskovaisten puolella onkin jotain muuta kuin agnostikkojen pelkuruutta. Huff Post esitti asian taustalle uskontokeskustelun polarisoitumisen jossa dogmaatikot raivopäät intoutuvat vaatimaan kaikilta vastaavaa dogmaattista raivopäisyyttä sitoutumiseen vetoamalla. "When a culture is polarized over such matters, however, it tends to shun the possibility of moderation through religious and intellectual doubt. And though in doing so it seems to gain an illusion of certainty, in the frequent flight to extremes it risks losing the considered center." Tämänlaisessa paikassa oleminen onkin kaikista hurjinta. Uskontokeskustelu näyttäytyy usein ateistit vs uskovaiset -teemana ja tässä unohtuu se, että agnostikot ovat vähemmistö joka on samaniakaisesti tämän kiistan myrskynsilmässä että enemmistö molemmilla rintamilla on heitä vastaan tai käyttämässä heitä pelinappuloina. Väitän että jo kyky pitää oma mielipiteensä tässä tilanteessa on nimenomaan rohkeutta.

Uskallankin sanoa että (a) pehmohengellisyys on laiskaa ja helppoa,(b) ateismi ja tiukempi uskonnollisuus nähdään helposti dogmaattisina ja julmina joten he eivät ole kovin helpoilla (c) mutta agnostismi on kaikkein vaikein ajatusmaailma jossa nykyään voi elää ja olla. Se, että agnostikko tekee valinnan vaatikin siksi sitä että on välittämättä tunteistaan. Jos niistä välittää murtuu ja sitten ei enää ole agnostikko vaan käännynnäinen. Joka asenteena taas helposti johtaa siihen että vakaumuksesta ei välitä), tunteista tai muista pikkuasioita. Lopputuloksena on helposti puhtaasti teoreettis-älylliseen tasoon menevä asenne.

Ainakin omalta kohdaltani uskaltaisin sanoa että minulta ei ole "puuttunut rohkeutta" ottaa selvää ja miettiä uskonkysymyksiä tai ateismikysymyksiä. Mielestäni olen ollut tässä jopa jankkaamiseen asti pedanttinen ja huolellinen. Laiskuus ei myöskään ole mikään sellainen termi jonka uskaltaisin omaan toimintaani liittää. Olen itse asiassa suoraan sanoen taatusti ollut ahkerampi kuin suurin osa vakaassa kristillisyydessä olevista uskonnonharjoittajista. Olen ajankäytöllisesti ja ajatusprosessillisesti aktiivisempi kuin moni. Toki on uskonnonaktiiveja jotka ovat omistautuneet asialleen vielä minuakin enemmän, mutta jos laiskuus kuvaa minua, niin se koskee kuitenkin myös esimerkiksi "rivihelluntailaista joka vihaa ateisteja ja vastustaa homoseksuaalien käyttäytymistä mutta rakastaa abstraktia mihinkään konkreettiseen asiaan tai piirteeseen liittyvää syntistä siellä jossain sen kaiken toiminnan takana".

Siksi suosittelisinkin että Kemppinen hankkisi ensin sen minimitason ymmärrystä ja osaamista jotta osaa yhdistää oikean asian ja oikean termin toisiinsa. (Ideologiamääritelmien tenttaaminen kuluttaa alle minuutin opiskelua. Tähän määrään lukutaitoa hänellä ei selvästi ole riittänyt intoa ja kykyä ja älykkyyttä.) Ja vasta sen jälkeen lähtisi leikkimään yhteiskunta -analyytikkoa jonka lausumilla on minkäänlaista painoarvoa tai perusteluvoimaa yhtään missään. Sen jälkeen suosittelen erittäin vakavasti harkitsemaan minkä kaiken kaltaisia juttuja, ideoita ja henkilöitä tämän asian piirissä on. Sen jälkeen voisi olla että ei enää olisikaan intoa esittää lausumia kuten "agnostikot ovat pelkureita" koska tajuaa miten typerä ja totaalisen väärä tämänlainen kuvaus on.

Ateismin psykopatologiaa ~ Se ei ole manipulointia kun manipulointitoimi vain tapahtuu "riittävän helposti"?

Tapio Puolimatkan kirjoitus "Kasvatus & Aika 4/11":ssä nimeltä "Uskonnollinen kognitio ja uskonnollinen kasvatus" on hyvä lukea pikaisesti läpi. Se kuvaa uskonnollisuustutkimusta. Se ottaa peruskriittiseksi näkökulmakseen indoktrinaationäkemyksen kiistämisen. Indoktrinaatio -opin lähtökohdaksi. Se esittelee tämän seuraavalla tavalla "Indoktrinaatiohypoteesin mukaan lapset alkavat uskoa Jumalaan, koska heidän vanhempansa iskostavat heidän mieliinsä uskonnollisia käsityksiä tavoilla, jotka sulkevat lasten kyvyn ajatella asioita kriittisesti ja ottaa muita näkökohtia huomioon." Sitä vastustamaan laitetaan kognitiotieteen soveltaminen uskonnontutkimuksessa "Kognitiivisen uskontotieteen keskeisenä päämääränä on löytää tieteellisiä selityksiä ylikulttuurisesti toistuville uskonnollisille ilmiöille. Kognitiivisen uskontotieteen mukaan uskonto on ihmiselle luontaista toimintaa, joka nousee ihmismielen rakenteesta."

On toki mielenkiintoista, miten suhtautuminen uskonnolliseen kognitiotieteeseen suhtaudutaan. Pascal Boyerin "Ja ihminen loi Jumalat" nimittäin ilmestyi vielä aikana jolloin teologien suhtautuminen tutkimusalaan oli huvittunut tai jopa halveksuva. Aiheen tutkiminen oli mahdotonta tai näkökulma oli väärä ja tuloksettomuuteen tuomittu. Nyt kun se on paljastunut oikein näppäräksi ja kiistatta tulokselliseksi, ollaan päästy ad hoc -selitysten tekemisvaiheeseen jossa tämä mahdoton ja ihan huono tieteenala yritetään sovittaa erityisen kristilliseksi näkökulmaksi. Tässä kohden Puolimatka nostaa esiin sen, että kognitiotiedettä kohtaan on erilaisia tulkintoja. Hän näkee vain toisen näistä hyvänä ja älykkään ihmisen esitystapana. Tämä selviää siitä miten hän kuvaa naturalistista sisäisesti ristiriitaiseksi ja teisti taas on "koherentti". Hänen henkensä on normaaliuskovaisten "Samat havainnot, eri tulkinnat mutta toiset tulkinnat ovat vääriä joten oikeasti on vain yksi tulkinta."

Ihailtava teismi.

Puolimatkan perusargumentaatio on siinä että ihmiset ovat homo religiosus ; "usko Jumalaan syntyy luonnollisena seurauksena lasten kognitiivisesta rakenteesta sen päästessä kypsymään normaalissa ympäristössä, jossa hän saa kognitiiviselle kehitykselleen tarpeellisia virikkeitä." ... "lapsen kehitystä koskevan tosiasia-aineiston valossa näyttää siltä, että "uskonto on luonnollista"." ... "uskolla Jumalaan on myönteinen vaikutus ihmisen elämän laatuun."
Näin ollen uskonto on terveen ihmisen normaalin kognition tuottama ajattelujärjestelmä. Hän näkee että intuitio on hyvin todenmukainen ja että teistinen ajattelu joka on luontevaa onkin siksi sama asia kuin järkevä ajattelutapa.

"Ihmisen älylliset rakenteet ovat äärimmäisen tarkasti hienosäädettyjä, niin että tässä yhteydessä on alettu puhua "kognitiivisesta hienosäädöstä". Ihmisen älyllisten rakenteiden hienosäätö on edellytys sille, että pystymme saamaan oikean kuvan todellisuudesta ja että tieteellinen tutkimus on menestyksekästä. "Tiede riippuu kognitiivisesta hienosäädöstä, aivan kuten olemassaolomme riippuu kosmisesta hienosäädöstä."" ... "Samat yleispätevät älylliset rakenteet, joiden avulla ihminen saa tietoa aineellisista esineistä ja toisista ihmisistä, tarjoavat myös perustavan tiedon Jumalasta."

Puolimatkan ajattelun takana vaikuttaa voimakkaasti Alvin Plantinga, jonka mukaan Jumala on hienosäätänyt meille takeen, joka tarkoittaa sitä että aistimme ja niiden prosessointi on virheetöntä. Näin voimme saada oikeaa ja varmaa tietoa. Tämä johtaa siihen että Puolimatkan pluralismin nimellä esittämä tapa katsoa on hengellistä intuitionismia, jossa ihmisen intuitio nähdään erehtymättömyyden voimana.

Tässä en malta olla viittaamatta siihen että Puolimatka itse asiassa käsittelee kognitiota hyvin epäjohdonmukaisesti. Tämä on selvää jokaiselle joka on opiskellut kognitiotiedettä, mutta voi olla että se on kaikille muille hieman ongelmallista. Puolimatka nimittäin sekoittaa keskenään kaksi hyvin erilaista maailmaa "intuitiivisesti helpon ja yleisen" ja "ihmisten kognition seuraukset".

Intuitiotasolla kognitiotiede on nimittäin opettanut että ihmisten ajattelun heuristiikat ovat itse asiassa monesti yllättävän huonoja. Jo Kahnemanin ajoista on ollut selvää että ihmisen intuitio ei suinkaan ole sellainen erehtymätön taemasiina kuin Puolimatka sen esittää ; Aivojen heuristiikat sijaan tuottavat nopeita ja kohtuu hyviä vastauksia. Näiden tarkentaminen on aivan eri kognitiivinen käsittelyluokka joka taas on työlästä ja hidasta, mutta antaa tarkempia tuloksia.
1: Itse asiassa ihmisen tiedonhankinnan ja intuition tutkimus näyttää että vaikka intuitio onkin tehokasta, se on samalla monin paikoin todella huonoa ja laadutonta. Erilaiset ajattelemisen harhat ovat niin yleisiä että kognitiotieteeseen panostaneita opiskelijoita ja ammattilaisiakin vaivaa enemmänkin "you are not so smart" -tyylinen asenne ihmisen loputtomaan viisauteen kuin mikään yltiöoptimistinen "human is so clever, almost godlike thinker."

Pascal Boyer - johon Puolimatka viittaa tekstissään - pitää itse asiassa sisällään hyvin kuvauksen siitä miten Jumalakäsitys on ihmiselle intuitiivisesti helppo. Uskovainen narraatio on helposti muistettavaa ja se vetoaa skeemojen sekoittamiseen keskenään. Ydintiedon luokkien sekaantuminen johtaa siihen että se on kiinnostava. Sama luku muistuttaa siitä että tiede on kognitionmukaista, mutta hyvin epäintuitiivista ja itse asiassa hyvin vaikeasti muistettavaa. Ja että intuitio ei suinkaan ole muuttumaton asia, vaan alan opiskelu rakentaa intuitiota niin että asiantuntija-tieteilijän intuitio on hyvin erilainen kuin lapsilla.

On toki selvää että tiede on ihmisen kognitionmukaista koska muuten ihmiset eivät oikein voisi tehdä sitä, mutta tämän ulkopuolella huomautus hienosäädöstä tuntuu ohittavan vain valtaosan kognitiotieteen tuloksista. On selvää että jos Jumala on ihmisen intuitiolle helppo, niin tiede onkin monin paikoin vain aivan käsittämättömän vaikeaa. Esimerkiksi kvanttiteorian lähestyminen arkijärjen kautta on kammottavuutta.
1: Ja itse asiassa samaan luokkaan menee termodynamiikka jonka lähestyminen metaforien kautta on johtanut vakaviin tiedevääristelyihin sellaisten kreationistien kuten Sewell toimesta. Puolimatka ei tästä huomiosta pitäne sillä hänen "Viimeaikainen tutkimus osoittaa jo 12 kuukauden ikäisen lapsen ymmärtävän, että ainoastaan tarkoitushakuiset olennot pystyvät luomaan järjestystä epäjärjestyksestä" ... "Tältä pohjalta lapsilla on taipumus ajatella, että maailma on seurausta tarkoituksenmukaisesta suunnitelmasta ja luomistyöstä." Termodynamiikan väärinymmärrys on siis ihmisen intuitionmukaista.

Muutenkin on huomattavaa, että siinä missä kognitiotiede on tavallisesti keskiarvoja tutkiva, eli se huomioi poikkeukselliset ajatteluprosessit osaksi normaalia ihmisyyttä, on Puolimatkalla hyvin essentialistinen näkemys ihmisyydestä ; On ikään kuin yksi ihmistyyppi, yksi kognitiomalli. Tämä on varsin omituista opetustieteilijältä, eli henkilöltä joka on alalla joka miettii nimenomaan erilaisia ihmisiä. Ja jonka parissa "vammaisuus" -tyyliset sanat ovat usein bannissa ja korvattu jollain "erilaisilla oppijilla". Puolimatka ei selvästi ajattele näin. Hän katsoo yleisintä osaa ja tätä kautta syntyy massa joka määrää ikään kuin Ihmisyyden. Poikkeavat eivät sitten ole ihmisiä tai ovat "vähemmän kuin" -ihmisiä. Puolimatka on siis samanlaisuuteen vangitseva aiheessa joka on tietysti esimerkiksi minulle henkilökohtainen. Autistiset ihmiset eivät ole yleisolemukseltaan peruskokemuksiltaan hengellisiä, joten vaikka he pärjäävät hyvin tieteellisessä ajattelussa, heidän kognitionsa tuomitaan tässä kohden vain vammaisuudeksi, mielisokeudeksi. On hyvä että Puolimatka käy tämänlaiseen hyökkäykseen ; Hän sekoittaa sosiaalisen ja tieteellisen. (Mikä toki näkyy jo siinä että jos massojen intuitio ratkaisee, totuus muuttuu todellakin tutkimuksen sijasta käsiäänestyskysymykseksi.)

Inhottava naturalistinen tulkintatapa.

Puolimatka tiivistää naturalistisen tavan suhtautua kognitiiviseen uskontotieteeseen seuraavalla tavalla ; "Naturalistinen perinne etsii vastausta kysymykseen, miksi uskonnolliset käsitykset leviävät hyvin huolimatta siitä, että ne eivät vastaa todellisuutta. Tähän kysymykseen naturalistit usein vastaavat sanomalla, että uskonnolliset käsitykset ovat yleisesti hyväksyttyjä, koska ne ovat "hyviä kopioitujia": ihmiset omaksuvat ne helposti ja siksi ne leviävät laajalle ihmisten parissa. Niinpä naturalistinen perinne antaa kognitiivisen uskontotieteen tuloksille tulkinnan, joka joissakin suhteissa muistuttaa indoktrinaatiohypoteesia."

Tämä onkin totta. Indoktrinaatiohypoteesi vaatii nimittäin jonkin selityksen siihen miksi ihmiset uskovat johonkin asiaan vaikka tälle ei ole perusteita. Itse asiassa koko käsite manipulaatio tarkoittaakin nimenomaan sitä että ihmiset saadaan hyväksymään jokin asia. Jos tämä asia olisi kognitiivisesti työläs, epäintuitiivinen ja vaikeasti opiskeltavissa ja omaksuttavissa, se ei olisi kovin hyvä lähtökohta manipulaatiolle.

Kritiikki on nähtävänä suorastaan olkiukottamisena. Dawkinsin uskon virus nähdään pelkästään häiritsevänä ilkeänä vertauksena joka väittäisi pelkästään että uskonto leviää koska se leviää. "Dawkinsin meemi- ja virusajattelu on potentiaalisesti itsensä kumoavaa. Ajatusvirus-ajattelusta seuraa, että on olemassa myös ajatusvirukseen uskomisen ajatusvirus. Jopa kaikki luonnontieteellisetkin teoriat olisivat lisäesimerkkejä kopioituvista meemeistä tai tarttuvista ajatusviruksista. Tällainen lähestymistapa vie pohjan älylliseltä keskustelulta, koska sen avulla voidaan aina leimata vastapuolen ajatukset vääriksi ilman argumentteja: ne voidaan tulkita pelkiksi viruksen kaltaisiksi kopioitujiksi vailla tiedollista sisältöä." Kuitenkin Dawkinsin näkemys ei ole pelkästään muistettavuuteen liittyvä kannanotto. Hän kritisoi nimenomaan sitä että Jumalauskolla ei ole minkäänlaisia uskomisen ulkopuolelta tehtyjä perusteluja ; Dawkinsin tapaa kohdella kognitiota voikin valottaa hyvin kristillisen
Lewisin kautta. Hänkin on pitänyt ideaalinaan sitä että psykologisiin syihin viitataan vasta kun asialliset kritiikit puuttuvat. Näin ollen jos jollekin asialle on järkevä syy, se, että se on intuitiivisesti helppo tai vaikea ei ole ratkaisevaa. Ratkaisevaa on se, että jos perusteluja ei löydy sen yleisyys vaatii jonkun muun selityksen. Ja silloin psykologinen näkökanta on ratkaiseva.

Dawkins ei siis perustele uskontoa pahaksi pelkän uskon viruksen kautta, vaan hänen ideanaan on nimenomaan olla monivaiheinen. Uskon virusta tarvitaan vain sen takia että uskonto ei muuten ole tieteellisesti vahvoilla, joten on selitettävä jotenkin miksi se on yleinen tästä huolimatta. Näin ollen se, että jokin tieteellinen teoria olisi helposti muistettava ei vielä merkitsisi mitään. Näin ollen uskon viruksen itsensäkumoavuus ei selvästi ole se, mikä seuraa loogisesti Dawkinsin omasta ajattelusta, vaan seurausta olkiukkomaisesta esittämisestä ja vääristelystä.

Lisäksi kun huomiona on se, että Dawkinsin kopioituja olisi jotenkin huono, on hyvä huomauttaa että Puolimatkan oma ajattelu nojaa siihen että jotkin asiat ovat helposti yleistyviä, intuitiivisia ja muita vastaavia. Ja Puolimatkakaan ei tajua että "ideoiden kyvystä levitä tai kopioitua muita paremmin ei voida päätellä mitään kyseisten ideoiden totuudesta." Hänestä kopioituminen tarkoittaa samaa kuin Totuudellisuus - sehän on jotain johon hienosäädetty kognitiomme vetää. Tällöin Dawkinsin jumalaviruksen leviäminen ei kertoisikaan siitä että Dawkinsin idea olisi manipuloiva ja huono, vaan siitä että se on nimenomaan hyvä ja kognitionmukainen ajatus. (Moni kristitty hyväksyykin tämänlaisen uskon viruksen heti kun kohteena on "väärä uskonto". Hindulainen jälleensyntymä ja muut idän harhaopit nähdään indioktrinointina helposti.)

Puolimatkan suhde Dawkinsin uskon virukseen näyttääkin jämähtävän siihen että Dawkinsin malli ohitetaan ja se otetaan pelkkänä sairausmetaforana, jossa yleistyminen tarkoittaa samaa kuin patologisuus. Tässä Dawkinsin malli poistetaan, otetaan mallin nimi metaforana ja tämä metafora nähdään mallina. Tämänlainen virheenteko on alkeellista, eikä sitä saisi odottaa professorilta. Eikä itse asiassa tältä tasoltaan edes keltään joka on päässyt peruskoulusta ja osaa itse sitoa kengännauhansa.

Kuvattuaan lasten teleologista ajattelutapaa on helppoa huomata että intuitio johtaa myös taikauskoisten ja väärien käsitysten omaksumiseen. Näin ollen Jeesuksen "lasten kaltaisuus" on monissa paikoissa intuitiivista typerehtimistä. Kun Puolimatka selittää että "Lapset esimerkiksi sanovat kivien olevan "teräviä", koska niiden terävyys estää niiden päällä istumisen tai tekee eläimille mahdolliseksi raapia itseään niiden avulla" on uskonvakaumuksesta riippumatta likimain selvää että kivien luonne ei ole tämänlainen. Kivien älyllisyys ei ole rationaalista vaikka se on intuitionmukaista, joten miksi Jumalakaan olisi? Jostain syystä tämä unohdetaan ja evoluutiokriittisyys rakentuu intuitiopohjaisesti "lapsten suusta totuus kuuluu" -tyyliseen ratkaisuun "Margaret Evans (2000, 2001) on tutkimustensa pohjalta löytänyt todistusaineistoa sen puolesta, että lapset aina myöhäiseen lapsuuteen saakka pitävät luonnostaan yliluonnollista luomista parempana selityksenä eläinten alkuperälle kuin ohjaamattomaan evoluutioon perustuvaa selitystä."

Olkaa kilttejä uskovaisille, te sairaat ihmiset.

Tällä on maailmankuvallisuutta suurempi vaikutus. Se liittyy koko Puolimatkan "keskustelevaan" lähestymistapaan. Hän kuvaa teististä maailmankuvaan a seuraavasti "Ei-pelkistävä teistinen viitekehys pyrkii kehittämään refleksiivisesti sitä uskonnollista tietoa, joka on sisäänrakennettu ihmisen kognitiivisiin mekanismeihin. Teistisessä viitekehyksessä uskontokasvatus toteutetaan dialogisesti pluralistisessa viitekehyksessä, jossa eri näkemykset kilpailevat toistensa kanssa. Dialogisesti pluralistinen oppimistilanne on edullinen teismin näkökulmasta, koska ihminen ymmärretään järkiperäiseksi ja vapaaksi olennoksi, jonka uskomusten muodostumista ohjataan järkisyillä. Kaikenlainen indoktrinaatio ja ajatusten pakkosyöttö merkitsee loukkausta Jumalan kuvaksi luotua ihmisyyttä vastaan."

Taustalla on toki se peruskäsitys että intuitio olisi ihmisen ominta itseä. Eli jos ihminen luonnostaan ja intuitioltaan seuraa tietynlaisia ajatusketjuja, hän ajattelee näin itse. Tämä luontainen ajattelu ja sen mukailu ei tietysti olisi manipulaatiota. Hän sitoo keskustelun perusteet Plantingan ajatuksiin (implisiittisesti) kun hän viittaa siihen että ihminen olisi pohjimmiltaan (intuitioltaan) hyvinkin järkiperäinen ja erehtymätön olento.

Tässä kohden on hyvä huomioida, että Puolimatkan näkemys on siksi myös sidottava taeajatteluun. Ja tämä on itse asiassa totaalisen ristiriidassa sen kanssa että uskonnotonta ajattelua voitaisiin järkevästi ottaen käyttää. Puolimatka on nimittäin ankarasti moittinut ateismia epäloogiseksi nimenomaan sen takia että Plantingan Jumala antaa ihmisille takeen, kun taas naturalisti ei voi olla varma erehtymättömyydestään. Ateisti ei voisi olla järkevä ihminen, joten hän ei voisi tietysti myöskään hyväksyä keskustelutilannetta joka perustuu väärään perusoletukseen siitä että ihmiset ovat perustaltaan erehtymättömiä.
1: Toki ajatus on korni, se vetoaa mutta ei perustele, ja perustuu väärään evoluutiokuvaankin jne. syitä joita olen tässä blogissa toistuvasti eri kulmista työtä tehden näyttänyt, mutta tämä ei ole nyt tärkeää. Tärkeää on se, että jos Puolimatka uskoo näin, hän ei voi antaa molemmille samanarvoista tilaa. Hän argumentoi niin pitkästi sitä että ateisti ei voi olla järkevä ihminen ja uskoa taenäkökulmaan, että hän ei voi ohittaa taepohjaisessa pluralistisen keskustelun kentässä sitä että jos näin todella on, niin keskustelu ei todellakaan ole mitään maailmankuvatonta ja reilua vaan rakennettu siten että uskovainen on oletettu voittajaksi ja määritelty keskustelukenttä ja siihen reagointi niin että se tukee tätä yhtä näkemystä. Näin juurikin tapahtuu se mistä hän varoittelee lainaamassani tekstissä. Eli sanomatta jääneiden perusoletusten levittämistä salassa, indoktrinoimista ikään kuin maailmankuvattomuuden ja objektiivisuuden ja totuuden kaavussa.

Onkin selvää että Puolimatka näkee että ihmiset ajattelevat luonnostaan Jumalallisesti, joten pakotetta ei tarvita. Sillä ateismin kannattaminen viittaa pakottamiseen, siihen että ihminen on onneton. Ja että hän ei ole elänyt terveessä ympäristössä ja saanut riittävästi virikkeitä. (Koska teismi seuraa luontevasti kun ihminen kasvatetaan terveesti.) Näin ollen ateismille jää säälittävän sairauden rooli, jokin jota kohdellaan ja käsitellään ikään kuin vammaisdiskurssista käsin.

Tämä näkyy toki jo ihan siinäkin että hän nostaa kaksi eri tulkintaa, mutta moittii naturalismia sisäisesti ristiriitaiseksi "ateistinen tulkinta ei siis näyttäisi olevan mielekkäin niille tosiasioille, jotka ovat kognitiotieteen pohjana" ja että teismi on jotain "kognitiotieteen perustana olevat tosiasiat sopivat hyvin yhteen sellaisen kristillisen lähestymistavan kanssa, jonka mukaan usko Jumalaan on tiedollisesti oikeutettu perususkomus, jota ei enää tarvitse perustella muilla uskomuksilla."

Valitetavasti tämä on syvemmällä. Tämä näkyy siinä miten eri premissit samaan lähtökohtaan saavat aivan erilaisen kohtelun. Jos ateisti olettaa perusoletuksen, tämä on jotain halveksittavaa ja itse asiassa indoktrinaatiota; "teoria ei ole uskonnollisesti neutraali, vaan se tulkitsee inhimillisen ajattelun kehitystä tietyn uskonnollisen olettamuksen valossa. Se pitää ateismia itsestään selvänä totuutena ja olettaa, että ajattelunsa kehittyessä ihminen tulee tietoisemmin ateistiksi. Plantingan kritiikkiä voidaan soveltaa naturalistisesti tulkitun kognitiivisen uskontotieteen vastaaviin kasvatuksellisiin sovelluksiin." Teismin kohdalla jos on vastaava perusoletus (joka värittää Puolimatkan ajattelun) jossa ajatellaan että Jumala on ilmiselvä totuus ja että ajattelun kehittyessä ihminen tulee tietoisemmin teistiksi, on kyseessä kaunis asenne "Jo uskonpuhdistajat pitivät lähtökohtanaan sitä, että ihmismielen yleispätevät rakenteet johtavat ihmisen uskomaan Jumalaan, vaikka ihminen syntiinlankeemuksen takia pyrkiikin torjumaan Jumalan pois tietoisuudestaan" on selvästi tekstissä argumentti uskon puolesta. Jos vastaa "ONKO JUMALAA?" -kysymyksen "EI", niin silloin sinulla on maailmankuvallisia perusoletuksia joita levität indoktrinaatiolla. Ja jos vastaa "ONKO JUMALAA?" -kysymykseen "KYLLÄ", niin ihmisellä onkin sitten hienosäädetyn ja luotettavan kognitiivisen järjestelmän tukema yleisinhimillinen peruskokemus.

Ja tätä todellakin kaupataan maailmankuvallisen tasa-arvoisuuden ja reiluuden ja keskustelun nimissä. Ja että tämän väitteen kyseenalaistaminen on vakava virhe ja paheksuttava synti ja muutenkin ilkeämielinen teko. Monien pseudoliberaalien kristittyjen kanta onkin se että Puolimatkan tasapuolisuus on kyseenalaistamattomissa oleva pyhä lehmä jota ei saa kritisoida ilman että on "ämmien juorukerhoilija".

Tämä epäsuhta tiivistyy siihen mitä koulussa pitäisi sanoa. Siinä missä ateistinen peruslähtökohta - ja laajennetummin uskonnosta vaikeneminen - on rajoittavaa ja maailmankuvallista vainoa. Mutta jos uskoo Jumalaan, on reiluudella aivan toiset määritteet. Jos ei puhuta tietystä Jumalasta, on Luojan mainitseminen maailmankuvavapaata. "Niin sanotun neutraalisuusoletuksen mukaan uskonnon tieteellinen tutkiminen on neutraalia sikäli kuin se ei tukeudu mihinkään ilmoitususkontoon. "Uskonnollisen aineiston tulkitseminen siitä itsestään riippumattoman teorian avulla mahdollistaa puhtaasti tieteellisen tutkimuksen uskontotieteessä."" Tämä ehto on olennaisesti erilainen ja avomielisyyden ja maailmankuvallisuuden määritelmän vaihto lennosta näyttää, että tässä piilotellaan sitä että eri maailmankuvia käsitellään eri punnuksin.
1: Mutta on hyvä huomata että Plantinga on korostetun kristitty. Hän korosta nimenomaan taetta jonka takana on hyvin tietynlainen uskonto. Islamilaisten sovellus takeesta omaan uskontoonsa on aikaansaanut skismaa jossa on lennellyt esimerkiksi sellaisia kommentteja että Plantinga on kirjoittanut kristillisestä näkökulmasta ja että islamilaisten pitää siksi käyttää jotain ihan muuta perustelumaailmaa oman vakaumuksensa ehdottomalle totuudellisuudelle. Ja se itse asiassa rajaa suuren osan jopa kristillisen mystiikan suuntauksista. Mutta Puolimatka joka unohtaa tietyn uskonnon aina kun voi livauttaa jo tässä aiheena olevaan tekstiin sanan "kristitty", ei tietysti välitä tämänlaisista pikkuasioista.

Tämä johtaa siihen kysymykseen, että kun Puolimatka selittää omasta vakaumuksesta keskustelun olevan julistamis-indoktrinaation sijasta positiivinen asia joka on maailmankuvavapaata, on selvää että se kuitenkin nojaa tietyn maailmankuvan näkemysmaailmaan. Ja itse asiassa koko pelikenttä on rakentunut tämän maailmankuvavalinnan ehdoilla. Siksi kun hän argumentoi pluralistisesta keskustelupolitiikasta, hän vedonneekin niihin joilla on jo kristillinen maailma. Kaikki muut sen sijaan ihmettelevät sitä miten Puolimatkan ajattelua vaivaa omituinen pseudodiplomaattinen dilemma ; Hän selittää olevansa yhtenäiskulttuuria vastaan ja moniarvoisuuden puolella. Eli hän ei aja tiettyä maailmankuvaa vaan vaatii keskustelua ja monien näkemysten kunnioittamista. Samalla hän on kuitenkin läpeensä monistinen, eli hän näkee että toiset maailmankuvat ovat sisäisesti ristiriitaisia ja vääriä, jolloin maailmankuvien keskustelun sijasta kysymys onkin enemmänkin siitä että ateisteja ikään kuin terapoidaan osaksi yhtenäiskulttuurista "yleisintuitiivista maailmankuvaa" joka vain sattuu olemaan kristinusko.

Jotenkin Puolimatka näyttää aina olevan moniarvoisuuden puolella silloin kun haluaa julistavalle kristillisyydelle lisätilaa (vaikka oman vakaumuksen reflektoinnin nimellä. Ja sitten kun on puhe ateistiseta vaihtoehdosta, ei voidakaan enää puhua eri maailmankuvien kunnioittamisesta vaan siitä miten tämä maailmankuva on huonompi kuin se toinen, eikä ollenkaan samanarvoinen vaan epäintuitiivinenkin. ~ Siksi jääkin auki, miksi naturalistin kannattaisi ottaa osaa Puolimatkalaiseen keskusteluun joka näyttää koostuvan uskonnollisen vakaumuksen ehdoilla uskonnollisen vakaumuksen tueksi.

Boyerillä itse asiassa onkin nimi tämänlaiselle toiminnalle. Sekin on kognitiotiedettä. Ja sitä kutsutaan nimellä teologinen korrektius. Tässä ihmiset kuvaavat Jumalan tietynlaiseksi (kuten Puolimatkan lapset selittäessään mitä Jumala tietää muropaketin sisällöstä) ja miten he sitten voivat toimia hyvinkin eri tavalla. Puolimatkakin puhuu moniarvoisuudesta ja keskustelusta ja kertoo vastustavansa indoktrinaatiota. Mutta tämä jää aina vain sanan tasolle ja tekojen ja kirjoitusten kevyempikin tarkastelu johtaa väistämättä siihen että kirjoittaja on puolueellinen. (Tämä on tietysti myös kirjoittajan intuitio ja peruskokemus joka syntyy kun hän lukee näitä tekstejä, joten miten se muka voisi olla väärä?)
1: On selvää että ajatus on peräisin Plantingalta. Plantingahan selittää että ihmisellä on perusaisteja, kuten Jumala -aisti ja että nämä tuottavat perusaistimuksia joita ei voi perustella koska ne ovat lähtökohta. Näin näiden aistien perustelu näyttää kehäpäättelyltä. On toki mukavaa että tällä tavalla voidaan leikkiä mielivaltaa. Vastustamia asioita voidaan käyttää perusoletuksina ja kehäpäätelminä ja kannattamia asioita perususkomuksina. Tämä vain ei ole mitään maailmankuvariippumatonta tai tasapuolista. Päinvastoin, tämä on kritiikki-immunisointia ja keskusteluntappoa.

Puolimatkan onkin hyvä huomata että hän on tässä kyseisessä keskusteussaankin nostanut esiin sen, että tämä hänen intuitionistinen näkemyksensä on sellainen että sen lähtökohdat ovat erittäin maailmankuvasidonnaiset. Hän huomauttaa että on kaksi tapaa tulkita kognitiotieteen tulokset. Niistä ensimmäisen mukaan kysymys on indoktrinaatiohypoteesin kumoutumisesta ja ihmisen luonnollisesta prosessoinnista. Jälkimmäisen mukaan taas tämänlainen on manipulaatiokeinojen paljastamista joka taas on indoktrinoinnin tehostamista ja maksimointia. Hän tunnustaa että eri maailmankuvat antavat eri tulkinnat.

Kuitenkin hän samanaikaisesti esittää tähän tilanteeseen rakennetun keskustelukenttäehdotuksensa ikään kuin tasapuolisena vaihtoehtona joka totaalisesti kumoaisi indoktrinaatiohypoteesin. Samalla hän esittelee vaihtoehtoisen tulkinnan samasta ilmiöstä joka taas tekee intuitioonvetoamisesta nimenomaan manipulaatiokeinon joka tukee indoktrinaatiota siten että toiset maailmankuvat saavat kulttuurista ylilyöntiasemaa, etua maailmankuvien valtapelissä joka ei perustu niiden perusteluarvoon tai siihen miten tiede niitä tutkii ja todistaa ja tukee. Hänen esityksessään on maailmankuvien tasa-arvon ja pluralismin kannalta kannattavaa että sitoudutaan yhden maailmankatsomuksellisen perusoletusverkon ympärille ja tästä peruslähtökohdin määritellään mikä on reilua keskustelua ja mikä ei. Ja sitten tunnustetaan että eri maailmankuvan lähtökohdat kuvaavat samat perustelut juuri epäreiluudeksi, mutta että tästä ei tarvitse välittää.

Puolimatkan tasapuolisuus on ilmiselvästi sitä että ollaan uskon puolella ateismia vastaan. Puolimatkan maailmassa ateismi on yhteinen vihollinen jonka taakse voidaan yhdistää kaikki maailman teistit ja että koko kulttuurin keskustelukenttä koulujen keskustelukentän reiluusmäärittelyjä myöten rakennetaan teistien ehdoilla teismiä tukevaksi. Uskovaisten yhteenliittymä tarjoaa tehokkaamman valtapeliaseman saavuttamiseksi.
1: Tämänlaisen puolustaminen on perin omituista mieheltä jonka kirja on täynnä kannanottoja siitä miten esimerkiksi ID:n suosion vähyys (tiedemaailman kognitiivisten prosessimylläysten ja inhimillisen hienosäädetyn älyn kriittisen käsittelyn jälkeen) on laajasti katsoen ID:n tieteellisiä ansioita halveksiva. Hänestä tämä kertoo maailmankuvallisuudesta joka taas tässä yhteydessä on vainoa ja epäreiluutta kun koko keskustleukenttä on rakennettu naturalistien ehdoin naturalistejen kielipelille ja naturalistien reiluusehdoin. Hän on tähän vainonäkökulmaan jopa siinä määrin fiksoitunut, että hänestä on OK levittää kirjojen kansien välissä asti vääriä tietoja ja huhupuheita esimerkiksi Sternbergin avaimienriistosta ja Piankan joukkotuhonnan suunnittelusta vaikka näiden tueksi ei ole mitään (juridisia tai muunkaanlaisia) perusteita.

Loppukaneetti:

On merkittävää, että Puolimatka esiintyy tasapuolisuuden ritarina mutta kuitenkin käytännössä hän tukee vain Jumalanäkemystä ja kritisoi lähtökohtaisesti sen ateistisen tulkinnan vaihtoehtoa. Taustalla hänellä on ihanne siitä että uskonnosta kertominen ja julistaminen ei olisi indoktrinaatiota. Intuitiopohjaisuuteen vetoava Puolimatka olisi silti luultavasti hyvin haluton siihen tosiasiaan että uskovaisten lapsilleen kohdistama uskonnollinen kasvatus ohitettaisiin tyystin - jos näkemys olisi todella niin intuitiivista ja automaattista kuin Puolimatka uskoo, koko kasvattamisesta ja pyhäkouluista voitaisiin luopua. Lapset olisivat intuitiivisesti uskossa ilman julistuksellisuutta. Onkin selvää että Puolimatka näkee uskonnolliselle kasvatukselle arvoa. Tämä vaatii kertomiskulttuuria. Tässä mielessä Dawkinsin näkemys siitä että uskonto pitäisi sisällään levittämiskeinonsa, kannustimen toistumiseen, ja helppomuistisuus näyttävät jopa joltain joka kuvaisi uskontoa erinomaisesti. Uskonto on siis yleistä koska se on helppoa muistaa ja se levittää itseään kannustamalla uskosta kertomiseen. Kontaminaatiota on, eikä sen vähättely selvästi näytä kovin uskottavalta edes uskovaisille - tai Puolimatkalle itselleenkään - kun asiaa katsotaan vähänkään laajemmasta perspektiivistä.

Kun tämän tajuaa, on selvää että vaikka Puolimatka ei suoraan esitä ajavansa yhtenäiskulttuuria, niin käytännössä hänen ehdottamansa keskusteleva malli on rakennettu siten että se kannustaa rakentamaan ihmisten ajattelua Jumalamyönteisen yhtenäiskulttuurin suuntaan ; Se että julistuksellisuuden ja ryhmäpaineen olemassaolot kiistetään ja peitellään sanamäärittelyillä keskusteluksi ja yhdessäoloksi, ei ole yksinkertaisesti jotain jota vastuullinen ja tieteellisesti perustellulla pohjalla oleva henkilö tekisi. Se, joka väittää että Puolimatka ei edustaisi ID:läisten Wedge -strategiaa on tämän valossa reflektoinut Puolimatkan sanomaa pinnallisesti eikä tätä mieltä oleva selkeästikään tiedosta Puolimatkan piilotettuja alkuoletuksia tai hyväksy niitä oletuksiksi (vaan määrittää ne perususkomuksiksi) ja käyttää niitä tämän jälkeen niin kuin ei tiedostaisi niiden olevan maailmankuvallisia perusoletuksia.