Usein toiseutusta pidetään vallankäytössä hyvin olennaisessa roolissa. Tässä onkin takana vinhaa perää: Jos määrität että kun itse kuulut "meihin" ja joku toinen "niihin", korostetaan erilaisuutta. Erilaisuutta on helppo käyttää sorron oikeuttamisessa, ja tätä kautta mukaan saadaan ääritapauksissa erilaiset vainoamiset, vääräuskoisuussyytteet, rasismi - ja kaikki muu vastaava. Lievissä mutta paljon yleisemmissä versioissa luodaan vihollisuutta tai jotain josta erotetaan itsensä aika lujastikin.Kuitenkaan tämä ei ole koko totuus. Itse asiassa toiselle voi tehdä väkivaltaa myös samanleirisyyden kautta: Tästä saa ehkä helpon esimerkin parisuhdekliseestä, jossa korostetaan että nainen olisi emotionaalinen laumaankuuluja ja mies toimelias individualistinen ongelmanratkaisija. Siinä sanotaan että jos naiselle sanoo että "ymmärrän miltä sinusta tuntuu", nainen kokee yhteyttä sanojaan, ja näin syntyy side. Näin suru helpottuu. Mies taas kokisi tilanteen siten, että hänen ainutlaatuisuutensa kielletään. Toki klisee voi sukupuoliroolituksiltaan olla aika keinotekoinen, mutta sen takaa löytyvä ajatus sisältää kuitenkin idean siitä miten myös yhteyden kautta voidaan loukata.
Useinhan juuri luokittelu nähdään kylmänä vallankäyttönä, koska sen avulla eristetään ja lokeroidaan. Kuitenkin mukana tulee myös yksilöllisyyttä: Ja itse asiassa jos luokitelmia tehdään niin tarkasti että joukoissa on yksi yksikkö, hallinta vaikeutuu koska jokaiseen yksikköön on kohdistettava omanlaistaan vallankäyttöä. Yhteys sen sijaan tuottaa helposti yhteydentunnetta jossa yksilöllisyys kielletään ja korostetaan analogisuutta. Äärimmillään toiseuttamisen kiellosta seuraa oletus identtisyydestä.
Tästä malliesimerkki löytyy itsemurhan puolelta. City -lehti kirjoitti arvostelun Ann Heberleinin kirjasta "En tahdo kuolla, en vain jaksa elää." Heberlein vaikuttaa silmiini aika egoistiselta ja itsekeskeiseltä henkilöltä. Mutta jotain viisauttakin häneltä voi silti napata.
Esimerkiksi siitä miten Heberleiniä inhottaa se, että ihmiset jotka eivät ole koskaan tunteneet vetoa itsemurhaan selittävät että itsemurhanhaluisuus on normaalia. "Täytyy hyväksyä, ettei elämässä voi aina olla kivaa. Joskus pitää kärsiä." Joukkoon pitäisi lisätä "hienohelmaisuutta, nynnyyttä..." jotta listasta tulisi vielä totuutta vastaavampi. Heberlein korostaa että itsemurhantekijä on erilainen, ja tälläiset vihjaukset ovat loukkaus, väite siitä että "ahdistus, masennus ja itsemurha-ajatukset olisivat pohjimmiltaan teeskentelyä."
Itse en usko että kukaan tekee itsemurhaa kevyin syin. Enkä ymmärrä kenen psykologinen silmä olisi niin häiriintynyt että sanoisi asiaa ääneen näin. Sen sijaan ymmärrän miten tämä käsitys "heppoisin syin itsensä tappavasta" syntyy.
Ulkopuolella ihmisten on vain vaikeaa, ellei mahdotonta, nähdä itsemurhaa sitä haluavan kautta - eikä ihme, koska heitä ajatus itsemurhasta voi jopa pelottaa ja se tuntuu inhottavalta. He kuitenkin symppaavat itsemurhaa hautovaa, ja ajattelevat tätä itsensä kautta. "Mitä minä kokisin". Ja he peilaavat sitä oman elämänsä kautta. Heillä on kokemusta vain omista pikkupikkuvaikeuksistaan jotka eivät ole ajaneet heitä reunan yli. He olettavat että muilla on samanlaista. Että kun juuri hänelle ei ole annettu yli taakkansa, niin ei kenellekään muullekaan. Kyvyttömyys nähdä itsemurhaa vaihtoehtona johtuu siis siitä että itsemurhaa ulkopuolelta katsovan oma elämänkokemus ei ole asian pariin johdattanut. Ja hän kokee että kaikilla muilla on samalla tavalla.
Minusta tämänlainen asenne on jo itsessään melkoisen arroganttia, itsekeskeistä, itseriittoista, itseen käpertyvää ja "itse + ties mitä".
Perusvirhe on siinä, että sairasta mieltä käsitellään kuin se olisi terve. Se on virheenä täsmälleen sama, kuin jos väittäisi seuraavaa: Kun kuntoilu, esimerkiksi juoksulenkit, parantavat terveyttä kun on terveenä, niin sairaanakin pitäisi lähteä lenkille jotta tulisi terveeksi. Kuitenkin sairaana pitäisi jättää lenkit väliin ettei tulisi sydänlihastulehdusta.
1: Ja muutenkin tässä menee syyt ja seuraukset sekaisin. Jos käykin niin että kykenet juoksemaan juoksulenkin oikein sujuvasti, olet luultavasti terve. Tämä ei kuitenkaan tarkoita että juoksu olisi parantanut. Juoksun onnistuminen onkin seuraus siitä että paraneminen oli jo käynyt. Tässä tulee mieleeni masennukseen usein liittyvä vaatimus ulkonäöstä huolehtimiseen, toimintaan ja ajattelutapoihin liittyen. Toki epäsiisteys, laiskuus ja masentuneet ajatukset ovat depression oireita, mutta tukan kampaaminen väkisin lisää masentuneelle vain yhden turhalta tuntuvan velvoitteen lisää. Oireet kenties katovat ulospäin, mutta tila ei korjaannu. Ja toisaalta sitä ei jaksa helposti huolehtia koko jutusta pyynnöstä huolimatta jos ei ole jo jokseensakin kunnossa. Nämä vaatimukset ovatkin itse asiassa sama, kun alkaisi korjaamaan rikkinäisiä koneita sillä että paiskoisi siinä olevat varoituslamput ja summerit rikki. Tai jos hoitaisi vammaisia sanomalla sille jonka jalat on amputoitu, että paraneminen ongelmista seuraa kun juoksee ja kirmailee, ja että tätä kautta saa terveet jalat ja hyvän fyysisen kunnon ja terveyden. Ja jos tässä ei onnistu niin oma vika, kyseessä on laiskuus, sosiaalipummius ja muu vastaava kyvyttömyys.
Samastuminen täysin erilaiseen on erilaisuuden kieltämistä. Usein sitä myydään monikulttuurisuuden nimissä, mutta sen takana onkin monokulttuurisuus joka heikentää toisten ymmärtämistä, joskin vahvistaa samanaikaisesti sen harjoittajien kokemusta siitä että ymmärtää kaiken muista. Erilaisuuden suvaitseminen on eri asia kuin erilaisuuden olemassaolon kieltäminen.
Suojelkoot minua tältä mekaaniset luonnonprosessit!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti