Jos täytätte mun lasini.

Vanhassa Tapio Rautavaaran laulussa "Rosvo -Roope" sanotaan "Jos täytätte mun lasini, niin tahdon kertoa surullisen tarinan, joll ei oo vertoa." Minä taas laulan "Jos täytätte mun lasini en ala laulamaan." Toiminta on kääntynyt päälaelleen, kukaan ei nykyään halua kuulla yksilöitten surullisia tarinoita baarissa.

Moni uskoo että uskonnoissa on tehty vähän samanlainen täyskäännös: Uskonto ei ole yhtään sama vaan kääntynyt vanhaksi peilikuvakseen. Helvetti, tulikivi, syntisyyden muistuttaminen ja kirkon toiminta moraalisena ohjaajana ja etiikan suunnannäyttäjänä on vaihtunut siihen miten on kivaa, mukavaa ja hyvää elämää olla uskossa.

Usein uskovaiset ja ateistit ovat hyvinkin erimielisiä monista asioista. Tässä on kuitenkin jotain joka näyttää yhdistävän yllättävän paljon. Uskonnon rappioon uskotaan hyvin laajasti. Otan pari esimerkkiä:
1: Jehovan Todistajien "Vartiotorni" (1 kesäkuuta 2010) sisältää laajan teeman "Mitä on tapahtunut synnille". Sen sisällä kauhistellaan sitä miten "Vanhat peruskäsitteet synti, katumus ja sovitus on hylätty, ja suosittua on terapeuttinen puhe itsetunnosta ja itsen rakastamisesta." Syytteen alla on monikulttuurinen yhteiskunta, jossa emmitään ottamaan kantaa siitä mikä on oikein ja mikä väärin, ja että omia näkemyksiä ei tule tuputtaa. Muun uskotaan olevan poliittisesti epäkorrektia. Vartiotornin mukaan tämä on uskonnon hukkaamista ja rivien välistä voi lukea moitetta sensuurista. "Synnintunto on hävinnyt". Lehti tekee jopa seuraavanlaisen rinnastuksen siitä mitä nykyajan ihminen ajattelee: "Sellaiset ihmiset kuin Adolf Hitler ja Josif Stalin ovat saattaneet tehdä syntiä, mutta me muut olemme olosuhteiden uhreja."
2: Suomessa tavallisempaa kristinuskon linjausta seuraava Tuplis lausuu saman asian seuraavasti: "Kirkon tehtävä on näyttää yhteen tiettyyn suuntaan ja toimia suunnannäyttäjänä eikä seurailla lampaan lailla trendejä." Tämä lampaan lailla seurailu on hänestä "kerettiläistä".
3: Täsmälleen saman mielipiteen saa Arhi Kuittisen puolelta: "Saarnojen raaka syntipenkki vaihdettiin nöyrää kansalaista ja kirkon palveluksia käyttävää jäsentä ylistävään armoistuimeen - kun huomattiin yhteiskunnan lipuvan kirkon syyllistävän vallan ulottumattomiin katkerien piispojen näpeistä."

Itseäni tässä kiinnostaa astetta enemmän se, miten moraali on nykykulttuurissa medikalisoitu. Tämä tarkoittaa sitä, että vanhassa maailmassa syntiä kutsuttiin pahaksi. Sittemmin kulttuurissa on vaikuttanut erilaisia teemoja. Näistä osa maistuu suorastaan Nietzscheläiseltä - hyvä ja paha nähdään valtapelinä ja tätä pidetään pahana asiana. Siksi sen on korvannut psykokulttuuri, jossa psykologian termejä lainaten saadaan tuomita muita ihan vanhaan tapaan. Se, mikä oli ennen pahaa, on nyt sairaus. Syntiaikaan asian poistamista, tietynlaista käytös ja toimintamallia, perusteltiin suojelulla, nyt sairausaikaan sama tehdään parantamiseen vedoten. Sisällöt ovat hyvinkin samoja.
1: Toki jo Platon esitti että eettinen toiminta ja mielenterveys sopivat yhteen, mutta vasta nykymaailmassa toimitaan kuin ne olisivat sama asia. Itseäni on ihmetyttänyt etenkin "jutuissaan vasemmistolaissävytteinen kukkahattutäteily", jossa erilaisista asioista huolestutaan. Nämä aiheet ovat hyvin samanlaisia kuin ne, joita kristinuskon aikana pelättiin. Vaihtaisivat puheensa saman tien synniksi, niin huomaisivat sen miten sairaudeksi tuomitaan yhtä "tyhjästi" kuin syntiaikaankin. Olen toki vinoillut tästäkin aikaisemmin.

Joku uskova toki on yllä olevia vastaan ja muistuttaa että armokin on kristillinen normi. Minä kuitenkin olen pikemminkin muistuttamassa siitä miten terapeutit ovat ikään kuin napanneet vanhoja pappien tehtäviä. Synnintunto on sanana unohduttu. Asenteet ja arvomaailma sen sijaan ovat säilyneet yllättävän vahvasti samoina - ainoastaan termit on vaihdettu.
1: Hamilon "Älkää säätäkö päätänne - häiriö on todellisuudessa" jopa näyttää konkreettisiin tapauksiin viitaten miten esimerkiksi kriisiterapiassa käytetään erilaisia symboleja, kuten kynttilöiden sytyttämisiä, tavoilla jotka on lainattu uskonnollisista rituaaleista, ei psykologiankirjoista.

Vanha armo on "hyvää itsetuntoa" ja "onnellisuutta". Uskontojakin on myyty kautta aikoin pelastustoivolla. Tässä kohden ero vanhan ja uuden välillä on toki astetta suurempi kuin "pahuuden" ja "sairauden" välillä. Fantasiat ovat toki "pienentyneet" tai ainakin tulleet konkreettisemmiksi. Olennaista on että samat asiat ovat toivottavia ja vastemielisiä. Toivottavuus vain tuo onnellisuutta ja tervettä mieltä eikä paratiisia. Ja pahuus onnettomuutta, rikkinäistä ja epätyydyttävää elämää eikä ikuista Helvetin piinaa.

Eli uskallan varsin hyvin sanoa että ne, jotka puhuvat synnintunnon katoamisesta, eivät näe käsitteitä kirjaimilta. "Tunto" on ennallaan, ja toimintatavat ja pyrinnöt hyvin samankaltaisia. Määritelmien kirjaimet ja niihin liitetyt tarinat ovat vain muuttaneet muotoa. Käytännön tasolla asioilla ei ole mitään eroa, kaikki ero on epäkonkreettista, tarinallista.

Kirkon ja terapeutin ero on siinä että kirkko täyttää minun lasini (joskin pienen) jos sinne menen. Jos terapeutti antaa minulle brandyä, voisin harkitakin sitä että vierailisin siellä. Mutta en silti kertoisi omaa elämäntarinaa jolle ei ole vertoa. Jätän ripin katolilaisille!