Tänään mieleeni tuli aforismi. "Totuus on arvokasta. Säästösyistä jotkut käyttävätkin puolitotuuksia." Pienellä penkomisella se paljastui Jouni Särkijärven tekemäksi. Konventionaalisen tulintatavan mukaan ensin tulee mieleen se, miten osa luistaa. Esimerkiksi politiikassa omaa asiaa voidaan ajaa kertomalla puolitotuuksia. Ja valehtelijakin suojaa epämiellyttävän totuuden jättämällä asioita kertomatta.
Mutta sitten tajusin että jos totuus on arvokasta, voi puolitotuudellakin olla arvo. Ja itse asiassa kun totuutta täysin varmana ei juurikaan saada, on usein tyydyttävä johonkin. Kysymykseksi tulee se, kelpaako minulle vaikkapa 9/10 totuus vai vaaditaanko 95% tai 99% luottamusväliä? Tieto on hallussamme "murtolukuna", vaikka helposti ajattelemmekin että se on "joko tai", eli nolla tai yksi. Toki jos teemme arvauksen voimme olla täysin oikeassakin, mutta mukana on epäilystä, ihmisen tiedon rajallisuuden vuoksi. Emme ihan varmasti tiedä että se on oikea tieto.
Tästä pääsin tietysti taitoihin. Ne mielletään usein harmaan sävyillä. Ollaan hyviä, huonoja ja erinomaisia (tumpeloita). Tämän kautta päädyin seuraavaan:
Opimme vain virheistä. Joko omista tai toisten. Suoraa osaaminen ei vain onnistu: Asiat jotka onnistuvat heti ovat helppoja. Tai vähintäänkin tässä saavutuksen teko sisällä minkäänlaista oppimista. Oppinut käy tietysti koko tien, mikä on työlästä. Opetetut taas kopioivat muiden, menestyneiden, tuloksia. Tällöin heidän ei tarvitse tehdä kaikkia virheitä joita muut ovat joutuneet tekemään.
Jos haluamme olla jossain hyviä, meidän täytyy kestää sitä että olemme siinä huonoja. Sillä kukaan ei ole seppä syntyessään. Oppiminen on sitä että teemme virheitä yhä vähemmän ja vähemmän. Tämä tarkoittaa sitäkin että edistyminen hidastuu. Mitä parempi olet, sitä pienempiä eroja on mitattava. Vanha onnistuminenkin voi alkaa näyttää virheeltä, kun kriittisyys toimintaa kohden kasvaa.
Ei silti ole mitään järkeä tehdä asioita joita ei osaa vain jotta voisi jättää sen tekemättä. Jos asian osaa hyvin, on tavallaan hassua jättää se tekemättä jatkossa ja siirtyä tekemään jotain jossa on huono. Tästä seuraa se, että koko elämä menisi siihen että tekee asioita huonosti. Kun tavoitteena on kai tehdä asioita mahdollisimman hyvin.
Osaaminen on optimismia, menestyksestä nauttimista ja iloa siitä että osaa. Oppiminen vaatii kriittisyyttä, epäonnistuminen on läsnä ja tätä kautta se maistuu pessimismiltä. Oppiessa kehittyminen tuottaa tietysti iloa, mutta vain sitä taustaa vasten miten paljon huonompia ollaan oltu aikaisemmin.
Tuntuu että osaaminen ja oppiminen liitetään synonyymeiksi. Vaikka ensimmäinen on "päämäärä" ja toinen on "tie joka johtaa sinne". Siksi osaamisen ja oppimisen yhdistäminen samaksi asiaksi on sama, kuin sanoisi että jos jonkun luokse pääsee bussilla, että tämä asuisi bussissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti